Aamupäivällä lauloivat linnut! Ja on lauhtunut, – pitkän pakkasajan jälkeen aamulla näyttää nuoskaiselta, harmaalta, tylsältä, kaikkien kuulaiden, kirkkaiden, kristallisten päivien jälkeen —  on tuhnu. Mutta ah, keväältä tuntuu. Helmikuu on kohta kärsitty. Kevät!

Eilen iltasella oltiin vielä lämpimimmissä tunnelmissa: viinikerho oli meillä ja teemana Sisilia. Sicilia est insula. Sen verran me kaikki osaamme italiaa.

Ja viinikerhomme on oppinut pitämään italialaisista viineistä. Ja sisilialaiset siis maistuivat, olimme tuoneet ne pari vuotta sitten Taorminan reissulta. Etnan rinteillä kasvaneista rypäleistä puristetut punkut olivat olivat vähintäänkin kelpo viinejä. Ja vielä paremmin maistuivat pari toscanalaista IGT-viiniä (Tignanello ja lahjaksi saatu Antinorin Badia – jos joskus sattuu kohdalle niin kannattaa ostaa pois ja ikäännyttää kymmenvuotiaaksi: perfetto!). Sitten me nautimme kerhomme oppi-isän, 20 vuotta sitten meidät yhteen yhyttäneen latinistin (minunkin latinan opettajani) ja Italian viinien tuntijan, meille suositteleman marsalan. Voimallista, sisilialaista jälkiruokaviiniä. Kerhon juhlavuonna (oikeesti 20 vuotta aktiivista viiniharrastusta!) ei niin huono maistelu…

Meillä oli kaikenlaista pientä syötävääkin. Uusi, helppo salaatti oli sisilialainen tomaattisalaatti: rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustpippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa, ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Kesäistä, kevyttä, kaunista.

Tänään sitten vielä eilisen “siivoilua”.

Ja soitin tyttärelle: viikon päästä nähdään!!

________________________________________________________

Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka hurjan hieno ääni Sunrise Avenuen Samulla on? Minä olen ajatellut, – ja pitänyt! Nytkin soi – ja isosti soikin!  Onhan ihan hurjan hieno ääni!

&

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme “törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä. Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa.

Helsinki-Vantaan lentokentällä odotellaan Oulun koneen lähtöä, mielessä ja silmissä vielä Toscanan maaseudun lumoavat (oikeasti!) maisemat ja keskiaikaisten kukkalakaupunkien kirkot ja pienet kujat.

(klikkaa kuvat suuremmiksi..Kannattanee)

Aamulla heräsimme Civitavecchian aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. De La Ville -hotellin ruuhkainen (meitä oli tasan kuusi ihmistä klo seitsemän paikalla) aamiainen oli pian nautittu ja olimme on the road again klo 7.20. Hetken olimme huolissamme, että olimmeko sittenkään ajoissa… Maanantain aamuruuhka kohti Roomaa hidasti matkaamme lentokentälle.

Mutta nou hätä. Olimme hyvinkin ajoissa, palautimme vuokra-auton, johon oli kertynyt 800 kilometriä ja terminaali kolmosen check in -tiskillä olimme – yllätys, yllätys – japanilaisten kanssa jonottamassa ihan ajoissa, hyvinkin ajoissa. Aika nopeasti homma japanilaisten massiivisista matkatavaroista huolimatta kuitenkin hoitui. Eikä meillä ongelmia: ostin kuitenkin hyvin vähän mitään. Nuorisolle tuliaisia, itselle muutaman kesävaatteen ja pikkuisen ruokia. Joten ei ylipainoja. Matkalaukuissa. Ei ylipainoja matkalaukuissa. Jossakin muussakin kylläkin!

Kun kerran olimme ajoissa – hitaan turvatarkastuksen jälkeenkin olimme ajoissa, joten minulle jäi aikaa, – jäi aikaa kohtalokkaat 90 minuuttia. Ostin laukun. Ei lisättävää.

Montepulcianon herätessä sunnuntaiaamuun mekin heräilimme palatsin salista kuuluviin ääniin. Aamiainen oli kahdeksan jälkeen valmiina. Palazzo Carlettissa on yhteensä vain kuusi huonetta hotellivieraille, ja tyyliin kuulunee, että myös aamiainen oli hyvin ylellinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen italialainen (leipää, marmeladia, vähän hedelmiä ja cappuccinoa) aamiainen, mutta tässä majapaikassa miljöö oli ihan mieletön. Luxus-yösijassamme (jossa meillä oli lasimosaiikein vuorattu turkkilainen saunakin!) yksi yö maksoi saman verran kuin Rooman hotellissammekin … Maaseutuelämä kannattaa….

Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.

Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa  pysähdyimme tänään sen juurelle, ja “huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…

Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.

Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista  nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.

Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.

Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan  (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka “palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana)  ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.

Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia.  Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C)  merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.

Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…

Palazzo Carletti, Montepulciano. Jotta ollaan nyt renessanssipalatsissa – tämä seuraava yö. Jo vessa on näin hieno!

Aamulla jätimme San Gimignanon, ja lähdimme kohti Chiantin kukkuloita. Kaunista. Heräileviä pieniä viinikyliä ja -kaupunkeja. Mutkaisia teitä, huikeita näköaloja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pysähtelimme matkan varrella, espressolla, kuvaamassa, Broliossa kävimme viinitilallakin. Ennennäkemättömiä viiniseutuja. Ei Chiantin eivätkä Montepulciano viinit varsinaisesti ole meidän kummankaan erityisiä suosikkeja, mutta Toscanan vauras maaseutu oli kaunista katsella.

Varhain iltapäivällä olimme Montepulcianossa. Vaihteeksi keskiaikainen kukkulakaupunki (yli 600 mpy, korkeammalla kuin Kiilopää!) jonne siis majoituimme. Viime viikolla varasin meille huoneen “palazzosta”.

Ja kuinka ollakkaan kaupungissa on prosecco/Nobile di Montepulciano -festivaali tänään. Pitihän meidänkin ko. festivaaliin (vrt. Weindorf) tutustua kun kerran kaupunkiin satuimme.

Duomossa tietysti kävimme. Tulimme jo eilen miettineeksi, että olemme varmasti käyneet enemmän eri kirkoissa Italissa kuin Suomessa. Vaikka laskettaisiiin kaikki Suomessa tehnyt kirkkovierailut/piipahdukset (jopa minun Ars longa -ekskursioni viimeinen, seitsemän kirkon päivä, jopa kaikki hautajais/hääkäynnit) niin silti Italian kirkoissa on tullut käytyä enemmän. Montepulcianon kirkko (Duomo) ei säväyttänyt, ei vaikka alttaritriptyykki on yksi renessanssiajan merkkiteoksia.

Kaupungissa on paljon muuta taidetta, josta pidimme enemmän: pehtore viehtyi pienoispatsaita täynnä olevan gallerian töihin ja minä olisin voinut tilata kotiin ison unikkotaulun, jonka idea oli, että unikot oli maalauttu lasille.

Nyt, buona notte! Kovasti jo nukuttaa …

Pienen hotellimme aamiainen oli meille aivan riittävä, eilen illalla oli syöty aika reilusti. Minulla alkuruokana ihania pieniä marinoituja kesäkurpitsaviipaleita ja pehtorella carpaccio. Pääruokana kania ja insalata pomodore ja pehtorella tagliatelle sienikastikkeella. La Cisterna -ravintola samannimisen aukion laidalla muutoin hyvä, mutta pääruoan odottelu (ilmeisesti tilauksemme oli välillä hukattu) meinasi hieman hermostuttaa.. Mutta kylläisinä siis poistuimme ja aamiaista ei tänään paljon tarvittu.Aamiaisen jälkeen lähdimme Fiatillamme kohti Sienaa. Mentiin pienten kyläteiden kautta; kuinka kauniita kukkivat auringonkukkapellot ovatkaan! Kuinka kauniita sypressikujat ja pienet kukkuloille rakennetut kylät.Sienassa parkkipaikan löytäminen vei aikaa, mutta kaupunginmuurin kupeesta löytyi lopulta parkkitalo, jonne menopelimme jätimme ja lähdimme kävellen vanhaan kaupunkiin. Tänään taas hyvinkin liki kymmenen kilometria tullut tepasteltua. Ja juotua ainakin kaksi litraa vettä!

Sienan Duomo on valtava. Se on taas niitä kirkkoja, joista väistämättä tulee mieleen ennemmenkin matkailu kuin uskonto. Jos eilen näkemämme Orvieton goottilainen, marmorimosaiikein koristelu Duomo oli kaunis, ja toi sellaisen varovaisen hiljaisen, ymmärrettävästi monille hartaan olon, niin Sienan mieletön pyhäkkö oli enemmänkin “näytös”. Kaunis sekin, mutta …

Piazza di Campo ja sen reunan keskiaikaiset palatsit, kaupungintalo, Campanile on toinen Sienan “must”-nähtävyys. Sinnekin mekin tietysti. Kieltämättä vaikuttava aukio. Ja kuinka laajakulma rulettikaan. Kaupunkikuvauksessa, arkkitehtuuria kuvatessa, laajempi kuvakulma on ehdottomasti hieno homma.

Lounastaukoa ei ollut erityisesti suunniteltu. Kunhan istahdimme hyvältä näyttävän Osterian ulkopuolelle. Mukava “vahinko”. Annoksia odotellessa hoksasimme paikan varsin suosituksi. Sisällä vessassa käydessä sali todettiin erittäin kauniiksi (oikeastaan kuin kirjastohuone ravintolasalina), ulkonakin valkoiset pöytäliinat, kukkia jne. Tarjoilu ystävällistä, asiantuntevaa, sopivaa tahtia etenevää ja ruoka! Söimme vain primit (lingue ja munakoisolla täytettyä pastasimpukoita) mutta maistuivat todella hyvälle.

Ja sitten Lorenzo! Kävimme enotecassa, jossa sai maisteluannoksia viiniä, ja paikan pitäjä Lorenzo osasi asiansa ja sai meidät eka kertaa ever kokeilemaan “shippaamista” (= viinien tilaamista kotiin). Kalaaseja, viinikerhoa ja rotissöörien vierailua varten on nyt laatikollinen viiniä tilattu! Saapa nähdä tulevatko Rantapeltoon asti?Ja itse asiassa vasta huomenna olemme menossa viinialuekierrokselle. Chiantin viinireitin kautta vaihdamme paikkaa: San Gimignanon kaunis kaupunki jääköön. Huomenna ajamme Montepulcianoon!

Mutta tassapa tata raporttia eiliselta:

Rooman aamu. Herään kellon soittoon kesken unen: taas, niin kuin aina, oltuani viikon tai pari lomalla, näen unta esimiehestäni. Herätessä mietin miksi kellon soittoon, miksi jo vartin yli kuusi? On aika jättää Roomalle hyvästit. Jättää ystäville hyvästit. He lähtivät Suomeen, me samalla kyydillä Fiuminicioon, lentokentälle josta oli Aviksen vuokraamosta haettavissa auto (Finnairin plussapisteet jälleen hyödyksi!). Puolikymmeneltä Fiat Bravon keula kohti Toscanaa.

Rooman yllä paljon pilviä, jatkuva kuumuus enteili sadetta, ukkosta, mutta pian Autostrada ykköselle päästyämme taivas kirkastui, ja mittari näytti +30 C. Liikennettä tavattoman vähän. Emme olleet siitä pahoillamme.

Ennen puolta päivää olimme Umbriassa, jossa Orvieton keskiaikainen kaupunki linnavuorella houkutti. Ja kun meitä ei mikään estänyt, ajelimme sinne. Viehättävä pieni keskiaikainen kaupunki, jonka Duomo oli kerrassaan vaikuttava. Emme olleet siitä lukeneet, emmekä kuulleet etukäteen, mutta kerrassaan vaikuttava goottilainen kirkko.

Kävelimme centro storicossa, istahdimme cappuccinoille katselemaan orvietolaisten keskipäivän arkielämää, amerikkalaisten ja englantilaisten turistien lomaelämää ja pukeutumista. Lämmintä riitti.

Matka jatkui kohti San Gimignanoa.

Toscanan kaunis maaseutu, sypresseineen, keltaisine kukkuloiden päällä olevine villoineen, palatseineen, auringonkukkapeltoineen on kaunis, levollinen, – ja se tuo muistoja. Kolme vuotta sitten vietetystä viikosta Arezzon linnassa, pehtoren juhlaviikolta. Kauniita muistoja.

Tama San Gimignano on Toscanan yksi parhaiten säilynyt keskiaikainen kaupunki, jonka muurien sisäpuolella ei saa ajella autolla ja jonka muurien sisäpuolella on kuitenkin paljon taidegallerioita, museoita, kauppoja, enotecoja, hotelleja ja ristoranteja. Ja jonne olen varannut meille hotellihuoneen Bel Soggiornesta. Tämäkin rakennus on keskiaikainen, paksut kiviseinät ja linnakaupungin pääkaudun varrella. Parasta on näköala. Ikkunastamme näyttää tänään tältä. Ja amminta talla hetkella (n. klo 18.30) edelleen +36 C.

Siitä tulikin mieleeni että eilinen Rooman illallinen on vielä kertomatta. Paikka oli ristorante Polese, jossa ystävämme asuessaan Villa Lantessa oli käynyt syömässä ja mekin pehtoren ja lasten kanssa uudenvuoden aatonaattona 2006. Polese on Corso Vittorio Emmanuellen varrella. Istuimme ulkona. Kuusi henkeä antipastit ja/tai primit ja secondit contorneineen ja vielä dolcet (tartuffo-jätskiä ja pannacottaa) sekä kaksi pulloa viiniä teki yhteensä 190 euroa. Suomessa ei edes alvin laskemisen jälkeen syödä niin hyvin niin edullisesti. Bon appetito!

Keskiviikkoiltapäivänä lämpöasteita lähemmäs + 40 C. Minulle ei tietenkään liikaa, joskin on todettava, että kaupunkilomalla riittäisi vähän vähempikin.

Mutta palataanpa taas eiliseen. Siis aamulla Piazza Barberinilta Via Sistinaa pitkin kohti Espanjalaisia portaita ja Trinita di Montia. Monta pientä putiikkia sai meidät matkan varrella piipahtamaan, jotain pientä löytyikin: pellavainen salsahame on aina tarpeen. 

Dolce far niente – mitääntekemättömyyden ihana nautinto (chillailu? nuorison sanavarastossa) jatkui kulkien kohti Pincion näköalapaikkaa. Aurinkoinen vanha Rooma kauniisti panoraamana edessä. Kuvaamme Roomaa, maisemaa ja toisiamme. Ja vesipullo kioskista kolme euroa. Olemme lähellä turismin syvintä olemusta.

Laskeudumme alas Pincion kukkulalta Piazza del Popololle. On kuuma. Eikä Santa Maria del Popolon restaurointityö ole vieläkään valmis. En siis tälläkään matkalla vielä sinne pääse.  Tästäpä hyvä syy tulla vielä joskus uudelleen Roomaan. On ylläpitoproseccon aika, ja istahdamme katselemaan aukion ihmisvilinää, höpöttämään.

Tauon jälkeen kohti Augustuksen mausoleumia ja sen viereen valmistunutta uutta Ara pacis -museota. Augustuksen rauhanalttari on saanut suojakseen rakennuksen, jonka arkkitehtuuri on jakanut roomalaisten mielipiteen. Me kyllä pidimme kontrastia onnistuneena. Alttari kylpi valossa.

Via Ripettalta siirryimme Via della Crocelle – il pranzo! Lounas enotecassa, jossa ihanan viileää, jossa hyvää ruokaa ja erinomaista viiniä. Lounaan jälkeen hajaannumme: pehtoren kanssa me lähdimme kävelemään kohti Via Venetoa. 1950- ja 60-luvun La Dolce Vitan näyttämöä. Kadulla on vieläkin sellainen ylellinen, porvarillinen häivähdys julkkisten elämästä. Miksikö me sinne? Hard Rock Cafe, naturalmente. Nuorisolle tuliaiset.

Viiden jälkeen, pitkästi toistakymmentä kilometriä kävelleinä hotelliin, ja vuorossa hetken huilaus.

Illallinen Isola Tiberinan, Teverejoen keskellä olevan saaren, ”sillankorvassa”. Ristorante Sora Lellassa meillä on juhlaillallinen; porukkamme nuorinkin on vihdoin! puolenvuosisadan iässä, mistä saimme hyvän syyn syödä pitkän kaavan mukaan, pitkään. Perinteistä roomalaista keittiötä edustavan ravintolan listalta kukin valitsimme mieleistämme. Minun pääruokani oli Trippa alla romana. Kaikkea on kokeiltava. Lehmän mahalaukkua! Se oli hyvää! Kastikkeessa paljon tomaattia ja parmiaggianoa, mutta ei minun tarvitse toista kertaa trippaa tilata. Varmaankin roomalaisen keittiön antimista löytyy minulle muuta makoisaa …

Lazion punaviiniä ei ole koskaan tullut nautittua. Sora Lellassa nautimme Mater Matuta 2007 Vino Rosson ja pidimme siitä hyvin paljon, ja taisimme pitää olostammekin, … Dolce far niente.

Juhlaillalliselta Lungotevereä pitkin hotelliin. Rooman lämmin yö, valot heijastuivat jokeen, jossa yllättävän paljon vettä  ja kaikki hyvin.

Tänään keskiviikkona: edelleen liian lyhyen yöunen jälkeen päätämme aamiaisella, että kuljetaan aamupäivä pareittain; kolmessa päivässä on näkemiset priorisoitava, kaikki eivät ehdi kaikkea. Me pehtoorin kanssa suuntasimme Campo di Fiorille.

Fiorin torilta (kuvassa kesäkurpitsa kukkineen, vrt. ma illan antipasti) Largo Argentiinalle, jossa oli kaivaukset menossa, niin kuin siellä kai aina on, mutta ei ollenkaan kissoja. Toisin kuin aina ennen on ollut. Antiikin rauniot kun ovat olleet Rooman kulkukissojen ”hotellina”. Kuvatessani siellä pehtore meni pankkiautomaatille ja hetken nihkeä huoli: automaatti nielaisi kortin! Noh, saatiin pois kuitenkin. Huh!

Campodigliolle noustessa oli jo kuuma! Mielettömän kuuma. Vittorio Emmanuelle -pytingin portailta seurasimme mielenosoitusta joka järjestäytyi Piazza Venetsialla ja joka sai aikaan valtaisan metelin. Carabinierit ja polizia huudattivat torvia ja autojen töötit soivat. Näytelmä sinänsä.

Fontana di Trevillä meillä on meeting ystäviemme kanssa: kolikot lähteeseen ja lounaalle. Spaghetteria, jossa on tarjolla 50 erilaista kastiketta spaghetille (toki siellä on muutakin ruokaa), tarjosi meille oivallista einettä.

Lounaan jälkeen yritimme porukalla mennä Pasta-museoon, mutta se on suljettu (toisin kuin nettisivut kertovat). Mitäs sitten? Pehtore ja meitsi päätimme lähteä katsomaan San Lorenzon kirkkoa. Olisi nähtävä se (palaan asiaan myöhemmin). Mutta helteisen kävelyn jälkeen jouduimme toteamaan: ”Chiuso”. Kiinni. Jonkin matkan päässä Santa Maria Maggioren kirkon ovet olivat auki. Sekin oli ennennäkemätön kirkko, ja kovin kaunis se oli.

Tässä vaiheessa päivän kilometriluku askelmittarissa jo yli 10 km ja lämmintä varmasti lähemmäs 40 C  ja lisäksi ukkosta ilmassa (muutama pisara vettä tulikin), joten otimme taksin. Sen takapenkillä saimme hyvän saitterin (Colosseumin satojen metrien mittaiset jonot ja Circus Maximus tuli ”kaupanpäällisenä” nähtyä. Lungoteveren ruuhkassa ihmettelimme – taas  kerran – roomalaisen liikenteen sujuvuutta ja sitä kuinka tööttäily on liki loppunut (kielletty?). Ja skootterit upeiden Ferrareiden ja Lancioiden ja Alfa Romeoiden välissä pujottelevat niin, että heikompia hirvitti.

Ja mitäs nyt? Arvaattekin! On aika ryhtyä valmistautumaan La Cenalle. Viimeinen yhteinen illallinen, viimeinen illallinen Roomassa. Huomenna muut lähtevät Suomeen, me pehtoren kanssa kohti Toscanan keskiaikaisia pikkukaupunkeja ja Chiantin viinireittejä. Arrivederci!

Laitoin oikein kellon soimaan, etttä varmasti herään kun meillä on ystävien kanssa sovittu että päivän “Agendan” toteutus alkaa klo 10. Että ehditään käydä aamiaisella ja suihkussa ennen päivän kävelykierroksen aloittamista. Oikeastiko uskoin malttavani nukkua kun ympärillä on monituhatvuotinen Rooma, kun majapaikastamme on viiden minuutin kävelymatka Vatikaaniin, kun Rooman helteiset kadut, renessanssipalatsit, barokkikirkot, idylliset trattoriat ja pittorestskit enotecat odottavat asiakkaitaan? Oikeastiko uskoin malttavani nukkua kun eilisen päivän tapahtumat tulevat yöllä uniin ja aamuyöllä sekoittuvat valvetilaan. Viideltä aloitan pyörimisen, kuudelta aukaisen tämän koneen ja alan odottaa etttä pehtoori ((Pehtore italiaksi )

Palaanpa vielä siihen eiliseen.

Kun puolenpäivän jälkeen astuimme Via Giulialle oli hyvin lämmin, eikä meillä   ollut tarkkaa suunnitelmaa mihin mennään. Meistä viidestä ystäväni dottoressat, opiskelukaverit ovat asuneetkin Roomassa, minä käynyt usein, mutta ei meillä kellään mitään ehdotonta ensimmäistä kohdetta. H. on roomatar, ollut aina sielultaan roomatar, ja mikä meidän matkaseuralaisten kanssa mukavinta hän puhuu italiaa! Direttoreista (direttore merkitsee toimitusjohtajaa, johtajaa, sellaista joka ylipäätään tekee yhtään mitään, joten herrasmiehemme ovat siis direttoreja) seureemme miehistä yksi ei ole koskaan käynyt Roomassa, mutta ei hänellekään ole sellaista “pakollista” nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Colosseumin jonot voinemme jättää suosiolla väliin; ideana on vain kierrellä ja nauttia atmosfääristä. Käydä katsomassa mitä kohdalle sattuu, mihin mieli tekee.

Eilen ensimmäisenä pranzo! Lounas tietysti. Johdattelin porukan pienelle Del Fico -piazzalle, jossa paikallisten suosima trattoria Da Fransesca  oli minulle tuttu keväältä 2003; tyttären kanssa olimmme siellä käyneet ja siihen viehtyneet. Nyt paikan padre raivasi meille pöydän ja oli aika proseccolle. Benvenuto a Roma! Epätodellinen tunne että me tämä(kin) matka saaatiin aikaseiseksi. Että me todella olemme Roomassa.

Miehet ottavat puu-uunissa paistetut pizzat (ohut pohja, tuoretta artisokkaa, ja tatteja ja – -,) meidän naisten lautasilta löytyivät insalta caprese, , pinaattiravioleita ja zuppa verdure. Lazion alueen valkoviini maistui raikkaalta ja olimme kovin tyytyväisiä.

Kohti Piazza Navonan pönäkkää barokkia, kohti Pantheonia, kaikkien jumalten pyhättöä, jonka viileydessä muistelimme arkeologian oppejammae, luentojemme muistikuvia.  Oculuksesta heijastuva valo on hienovarainen, silti merkillisen kirkas. Pantheon minulle yksi Rooman hienoimmista  jutuista. Niin italialainen jäätelökin. Della Palmaan oli mentävä.

Ennen kuin menemme espresson valmistuksesta ja nauttimisesta loputtomiin kiinnostuneen mieheni pyhiinvaelluuskohteeseen Tazza d Oroon, käymme Santa Maria sopra Minervan kirkossa, joka on yksi suosikeistani tämän kaupungin sadoista, tuhansista (?) kirkoista. Hihitellessämme Michelangelon “Ylösnnousseen Jeesuksen” pronssiselle  lannevaatteelle, joka on vastauskonpuhdistuksen aikana patsaan vyötäiselle jälkeenpäin siveellisyyssyistä!! puettu ja kuvatessamme yhtä kirkon kappelia, jossa Suomen  kristillistäjän piispa Henrikin (Hessun? ) muistolaatta vuodelta 1985 mikä oli minulle uusi tieto, tulemme väistämättä muistaneeksi viime maanantain: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkolle luo melkoisen kontrastin näille pyhätöille, tälle kulttuurille, tälle atmosfäärillle. Että meillä on mahdollisuus kahteen tällaiseen “pyhiinvallukseen” viikon sisällä tuntuu  etuoikeutetulta. Vielä yksi kirkko Chiesa Nuova, joka ei säväytä. jotenkin merkillisen likainenkin.

Illansuuksi hotelliin suihkuun ja pikkulevolle.

Puolikahdeksalta olemme valmiita illalliselle. Andreo Larssenin kirja Rooma ikuinen illallinen on tullut luetuksi hiirenkorville (ja nautittua lukiessa tavattomasti) ja Larsenin suosittelema kävelemme läheiselle Piazza Farneselle, jonka nurkassa on Osteria ar Galletto. Tavolaa per sei, per favore. Saamme pöydän kuudelle ja istahdamme. Perfetto!

Koskaan en ole maistanut friteerattuja ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia. Nyt niitä tilasimme! Kuinka hyviä ne olivatkaan. Juustoa ja anjovista, loraus valkoista balsamicoa? ja kevyt friteeraus. Pääruokina oli Saltimbocca alla romana ja (miekka- ja tonni)kalaa ja äyriäisiä. Samettinen ilta pimeni, viilenikin hiukan. Tai noh, helle helpotti. Istuimme ja pohdimme kolmekymmentä vuotta kestäneen ystävyytemme vaiheita ja tulevaisuutta. Kahden vuoden päästä Toscanaan? Aina löytyy joku hyvä syy.

Illallisen jälkeen hiljalleen, väsyneinä, tyytyväisinä kohti hotellia. Unta ei tarvinnut odotella.

Mutta aamulla sitä ei todellakaan riittänyt aamuviittä kauemmaksi. Seitsemältä lähdimme pehtoorin kanssa lenkille. Lenkille ulkomaille: valtiovierailu Vatikaaniin aamuvarhain oli hurjan hienoa. Pietarin kirkkoon ei jonoja. Ei yhtään. Oli käytävä Pieta katsomassa. Tällä kertaa en kyynelehtinyt.

Aaamulenkin jälkeen suihkuun ja aamiaiselle. Kymmeneltä pikkubussi numero 116 vei meidät Tritonelle. Piazza Barberínilta kohti Espanjalaisia portaita, ja siitä edelleen…

Kerron huomenna lisää, nyt taas aika valmistautua illalliselle.

Roomassa.

Olemme Roomassa. Rooma on ikuinen. Rooma on lämmin (+ 35 C). On kuin kotiinsa olisi tullut!

Puoli neljältä herätys muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Kuudelta Oulusta Helsinkiin, hyvin ehdittiin Rooman koneeseenkin. Laukutkin ehtivät!

Ongelmallinen vuokra-Fiattimme saatiin kuin saatiinkin jättää Aviksen talliin torstaihin asti. Siis ystävien kanssa samalla Minivanilla kohti Via Guiliaa, kohti hotelliamme. St George on tämän kunnia-arvoisan hotellimme nimi. Seuraavat kolme vuorokautta sopii majapaikaksemme vallan mainiosti. Siistiymistä, laukkujen tyhjennystä ja kohti Centro Storicoa.

Pantheon, Piazza navona… tämä kaupunki on niin kaunis, niin vanha,. Ehkä juuri näiden ihmisten kanssa tästä saa vielä enemmän irti. Tai ainakin taas eri puolia…

Nyt kaikki viisi odottavat jo minua: La Cena. Illallinen odottaa. Huomiseen…

Silloin kun ennen lähdettiin reissuun kaksistaan, ennen kuin oli lapsia, ennen kun me olimme aika lailla nuorempia, ei mennyt kauan pakatessa. Kunhan oli passi, valuutta vaihdettu ja lentoliput. Kohteen matkaopas ja kartta. Hyvät kengät ja rentoja kamppeita – ja kamera (diafilmit kannatti usein ostaa vasta Suomen rajojen ulkopuolelta).

Nyt kun ollaan taas vain kaksistaan (tai siis kaksi ystäväpariskuntaa myös) lähdössä on pakkaamainen paljon monimutkaisempaa. Onko iällä ja ajalla tekemistä asian kanssa? Kamerat, kännykät, miniläppäri, latureita repullinen, muistikortteja, piuhoja, pattereita, adaptereita, rillit, aurinkolasit vahvuuksilla, pussillinen lääkkeitä – varalta, valtaisa nesesssääri (pelkästään hiukseni vaativat ainakin viiden purkin roudaamista), ja vaatteet! Aina niitä on liikaa. Nyt tein periaatepäätöksen: otan vain mustia ja valkoisia. No hyvänen aika eihän minulla paljon muita olekaan! Mutta silti niitä tuntuu kasautuvan taas aivan liikaa. Ja kengät ovat aivan oma ongelmallinen luku sinänsä.

Minulle merkittävä osa matkalaukun sisällöstä on kaikki kirjallinen materiaali (matkaoppaat, kartat (meillä kun ei ole TomTomia (minusta ei ole sopuisaksi eläjäksi sellaisen kanssa samassa autossa, joten mennään ihan vanhaan malliin, kartat ovat ihania!kartat eivät väitä vastaan, eivät käske ajaa pellolle, kuten minun viime kesäinen kokemukseni Katalonian reissulta on,) ruokakirjat, Italian viinireitit (chiantia ristiin rastiin, luulisin), sanakirjat.

Uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette…

Buongiorno, Quanto costa la borsa piccola?

Non ho capito, scusi.

Jotta lenkillä on taas kerrattu sanoja…   Nyt vielä kasteltava pihakukat, kilpuri kylvetettävä, pojalle vähän ensi viikon sapuskoja valmiiksi, muutama puhelu, unen yritystä…

Ei, ei tämä lähteminen ole riesa, tämä on riemu! A domani!

Kesälauantai. Lenkki. Pyykkiä. Haettiin Murmeli mukaan. Haudalle. Torille. Halliin. Pihalle. Aurinkoon.

Nieriää, tsatsikia, uusia perunoita ja muita vihanneksia grillinyytissä. Salaattia ja rieskaa. Huippu Mersault (Vaucher Père & Fils, Nuits Saint Georges, 2006, korkea aika nauttia pois. Ihan syvän keltaista, melkein ruskeaa. Tavattoman voimallista, melkein kuin punaviiniä. Savunieriän arvoinen viini). Mansikoita ja kahvimaitoa, eiku vaniljakastiketta. Voiko sitä suven sydämenä parempaa ruokaa olla? Yksinkertaista ja hyvää.

Nyt: Roomaan maanantaina! Pyykkiä lisää. Erinäisiä varmisteluja.

Tämä on kuudes matkani Roomaan. Edellisestä käynnistä on neljä ja puoli vuotta. Edellisen kerran uutena vuonna 2006. Nyt kolmeksi vuorokaudeksi ja sitten pidennetty viikonloppu Toscanassa. Pysykää linjoilla. Ci vediamo!

Huhtikuun ruokahaasteena onkin yllättäen juoma. Viime kuun haasteen voitti Mustikkpöperöä-blogi voittoisalla palsternakkareseptillään. Sen ansiosta on Mustikkapöperön vuoro haastaa meidät muut. Ja Mustikkapöperön asettamassa haasteessa lukee näin:

Kevään kunniaksi huhtikuun ruokahaasteen aiheena on hedelmäinen juoma. Se voi olla mitä vain pikkudrinkeistä, täyttäviin pirtelöihin tai juhlava booli. Loihdi päähänouseva piriste, palauttava superjuoma tai lastenkestien janonsammuttaja.

Ja minähän päätin osallistua Limoncellolla. Italialainen sitruunalikööri on sellaisenaan hyvää, molto bene!,  ja sitä voi käyttää niin moneen…

Italialaisissa keittokirjoissa reseptejä Limoncellon valmistamiseksi on paljon! Olen ottanut kaikista jotain, kaikista muuttanut jotain ja soveltanut oman suomalaisen (Finlandia-) versioni. Joka on tyyliini hyvin yksinkertainen. Tätä olen tehnyt jo aika monena keväänä. Ja testauttanut Italian kävijöillä, jopa italian kurssimme opella, rotissööreilla – eikä kukaan ole huonona pitänyt, päinvastoin. Muutama on halunnut reseptinkin.

Resepti Limoncello di Casa
(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Tarvitset ensin:
viisi kauniskuorista sitruunaa
pullon Finlandia Lime Vodkaa

ja parin viikon tai kuukauden kuluttua:
1/2  litraa vettä
1/2 kg sokeria

Pese sitruunat saippuavedessä. Kuori sitruunoista keltainen ohut osa. Laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Siivilöi kuoret pois.

Kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä keltaiseksi, sitruunaiseksi makuuntunut vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Loppukesällä maistuu jo parhaalta, mutta silloin jäljellä ei ole enää paljon … Ehkä kannattaakin tehdä heti kerralla tupla-annos.

Tästä ei tule kovinkaan makeaa eikä kovinkaan vahvaa (20 %) mutta juuri sellaisena se kesän lämpiminä päivinä hyvin jäähdytettynä maistuukin parhaalta. Ja tämä on niin hyvää täytekakun kostuketta, ja aika moneen muuhunkin jälkiruokaan on mukava lorautella omatekoista Limoncelloa. Ja sentti, pari kuohuviini lasin pohjalle, päälle joko makeaa Asti Tostia tai kuivaa proseccoa ja kesän ihana kuohuva on siinä. Ja pohjana omatekoinen sitruunalikööri. Hmmmm…

Talon Limoncello – Limoncello di Casa, per favore.

Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!

Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on “palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.

Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?

Yhtä lailla kuin töissä tuijottaessani vastapäisen seinän ikkunarivistöä yhtä lailla pakatessani sandaaleja, shortseja ja salsahameita talvivarastoon mietin, mikä halavatun idea niillä fenno-ugrilaisilla kansoilla, jotka tänne raukoille rajoille joku tuhat vuotta sitten asettuivat asumaan, oli mielessä. Varsinainen älynväläys, hengen riemuvoitto kerrassaan! Täällä on pimeää, sysimustaa. Täällä on tolkuttoman kylmä. Kollega yritti selittää, että itse asiassahan on melko leuto sää, kun kerran on seitsemän astetta tai jotain. Leuto? Sisiliassa on leuto sää!

Aivan: minulla on lievä töihin ja Ouluun sopeutumisen vaikeus. Lievä. Kyllä tämä tästä. Varmaan jo ensi viikolla olen unohtanut, kuinka ihanaa oli kävellä meren rannassa ja kuvata puutarhoja. Miten hyvältä makeat hedelmät maistuivatkaan, ei mitään vihreitä banaaneja ja lentotomaatteja. Ajatelkaa lentotomaatteja! Jo sana maistuu pahalle! Kuinka suuremmoista oli ottaa kamera ja kiivetä Monte Tauron rinteitä ylös ja saada siitä hyvä olo. Kuinka hulppeaa illan tummuessa istua parvekkeella ja unohtaa kalenteri ja deadlinet. Lukea historiaa, ei työkseen, vaan ilokseen.

Allora, yritän olla aikuinen. En valita. La Dolce Vita, makea elämä, vaihtuu tasaiseen, itse asiassa mukavaan arkeen, kunhan tämän kynnysvaiheen onnistun ylittämään. Pyykinpesun ohessa työstelen matkasivua, hankin tänään vähän lisätilaa webbihotellista, joten kuvakertomukselle on tilaa. (klikkaa tämäkin kuva isommaksi…)

Viimeinen ilta Taorminassa meni – vielä kerran – Corso Umbertoa kävellessä, passegiata (iltakävely) ihan kuin paikallisilla ainakin. Wunderbar-kahvilan näköala- ja näyttäytymisterassilla nautimme varsin tyyriit aperitiivit. Ja ennen kaikkea nautimme illan lämmöstä. Seitsemän jälkeen illalliselle. La Grotta, ehdottomasti viikon paras ruokapaikka.

Pakettiin sisältyi perheravintolan koko show. Ensin pöytään tuotiin riccio di mare (merisiilit). Talo tarjosi ne, mutta ei oma eikä lainapoika suostuneet edes maistamaan. Pehtoorin kanssa söimme sitten vadillisen!

No eivät ne mahaa täyttäneet. Pieni oranssi nykkylä maistui mädille. Ennenkokematon juttu.

Antipastibuffet oli nautinto. Ja kala. Lambuga. Tai mikä  se ”Pesce di giorno”, eli päivän kala,  olikaan.

Senkin päälle muhkea kokki, jonka työskentelyä sain koko ravintolaillan seurata, valeli kastiketta isosta maljasta. Oli kysyttävä:
- Mitä siinä kastissa on?
- Oliiviöljyä, hyvää oliiviöljyä, valkoviiniä ja valkosipulia.
- Eikä muuta?
- Ei muuta.

Sitäkin on viikonloppuna testattava.

Kun hetken syömisen välissä hengähdimme, mainio tarjoilijatar ilmoitti, että otamme jälkiruoaksi Zabaionet. Mitäpä sitä vastaan väittämään. Sitten vielä espressojen ja Avernan jälkeen olimme enemmän kuin kylläisiä, mutta erittäin tyytyväisiä. Halvaksihan ilta ei tullut, Taormina ei ole muutenkaan mitenkään edullinen paikka – eläähän koko kaupunki turismilla – mutta saimme rahalle vastinetta yllin kyllin.

Sunnuntaiaamu valkeni syksyisenä. Yöllä oli satanut rajusti, aamulla Naksoksenlahdelle pysähtyneet isot, ylelliset risteilyalaukset juuri juuri erottuivat utuisessa säässä. Ensimmäistä kertaa merellä vähänkään aaltoja. Kotiinlähtö ei tuntunutkaan niin huonolta idealta.

Viikon käveltyämme rinteitä ylös ja alas vielä viimeisenäkin aamuna jaloissa oli liikkumisen tunne. Monta kertaa todettiinkin, ettei kaupunkiin mutikaisten ollessa satikkaratasiässä olisi kannattanut lähteä. Korkeuserot olivat välillä sen verran vaativia hyväkuntoisellekin. Viimeisenä aamuna erityisesti kun oli hotellilta kiskottava laukut (joissa oli kiviä Etnalta ja rannalta, viiniä ja pistaasipestoa, uudet kengät! eka kertaa löysin Italiasta itselleni kengät! Brava!) Via Roman varteen, josta bussi tuli meitä hakemaan kohti lentokenttää.

Catanian Fontanaros-kentällä ruuhkaa, sisilialaista verkkaista asioiden hoitamista. Jonottamista. Paljon jonottamista. Etuilevia italialaisia. Attenzione! Attenzione! Tuntui, että kovaäänisistä selostettiin kiihkeää futismatsia. Meille jäi hetki aikaa tuliaisostoksiin, monille muille ei jäänyt. Lentokenttämyymälöiden tarjonta ei onneksi juurikaan houkutellut. Guccin laukkuja ja muutaman viinin olisi voinut ostaa, mutta jätimme väliin… Pojilla ei enää ollutkaan rahaa.

Neljän tunnin lento meni mukavasti, surkea elokuva mutta lukemista ja kirjoittamista onneksi oli. Helsinki – Vantaalla pimeys ja hurja sade. Aivan, lokakuu Suomessa. Ja Oulusalossa tytär vastassa. Kotonakin on hyvä.

“Koivun” kommenttien jälkeen on pakko lainata lomamme lopuksi pätkä Sylvian joululaulusta tähän (kuten huomaatte, Topeliuskin on ollut Taorminassa):

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin,

istun oksalla uljaimman puun,

miss’ siintääpi veet, viini on vaahtoovin

ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa ma nään,

ah tää kaikki hurmaa ja hurmaapi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,

sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Vapaalauantai. Nautimme runsaasta aamiaisesta pitkään, tarjolla olleen kuohuviinin jätimme väliin, mutta tuoreista appelsiineista puristettua mehua olisi – taas – voinut juoda paljonkin. Ja ne tomaatit, olenko jo niitä ylistänyt? Vähän mozzarellaa ja viipale prosciuttoa, ja lopuksi pieni pala Torta di limonea.

Perjantai-iltaa myöhään viettäneet nuoret miehet jäivät nukkumaan kun lähdimme pehtoorin kanssa lenkille. Lämpimin aamu koko viikolla. Matkalla linnut lauloivat vimmatusti. Täällä onkin paljon lintuja, ja laulavat aamusta iltaan. Laskeuduimme kävelyreittiä meren rantaan. Isola Bella, maailmanperintökohde, oli lenkkimme päämäärä. Kahlasimme lämpimässä merivedessä. Etsimme mökin kivikokoelmaan muutaman lisän. Meren tuoksu on loman tuoksu. Turisteja ei rannoilla ole paljoa, emme mekään sinne jääneet.

Kuten lauantaisin usein tehdään, menimme viinikauppaan, salumeriaan (herkkukauppa) itseasiassa. Saatuamme hyviä vinkkejä ostimme Liparin saaren Pantelleriaa ja Pellergrinon Marsalaa (10 anni) kotiin vietäväksi sekä pistaasikakkusia ja piccolot proseccoa lounaaksi. Molto bene!

Ja sitten hotellin altaalla aurinkoa ja uintia. Yhtäkkiä tytärtä hirmu ikävä. Eikä vain sen takia, että tarvitsisin jonkun, jolta lainata meikkikynän terotinta tai jonka kanssa arvostella ohikulkevien italiattarien pukeutumistta tai jonka nasevia kommentteja milloin mistäkin olisi mukava kuulla, vaan iski sellainen yleisikävä: en ole vielä koskaan ollut näin kauan erossa esikoisesta. Allora! Korkea aika olla jo erossa, mutta ei se estä, ettenkö ikävöisi.

Kolmen jälkeen Naksoksenlahden päälle nousivat ukkospilvet, pakenimme parvekkeelle. Ei vielä sada, ehkä meneekin ohi, meri tyyni, kirkonkellot soittavat lauantai-illan messuun. Muistuttavat meitä huomisesta paluusta kotiin, on ryhdyttävä pakkaamaan. Lähden vielä vähän herkkuja ostamaan, ja sitten illan lopuksi viimeiselle sisilialaiselle illalliselle.

Eilisen antipastin tonno affumicaton (savustettua tonnikalaa ohuina viipaleina) ja secondin hummeripastan voisin syödä uudelleen. Sisialaiset viinit olemme tienneet jo ennen tätä viikkoa hyviksi, mutta että niitä on niin monenlaisia! Muita viinejäpä täällä ei paljon valitakkaan, esim. Toscanan viinejä tai Veneton amaroneja ei ole ollut tarjolla – ei ristoranteissa eikä enotecoissa (viinikaupoissa). No onhan noissa sisilialaisissa ollut maistamista…

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Huomenna myöhään kotona. Mille grazie e arrivederci!

Eilen illalla alkanut sade pakotti meidät juoksemaan Corso Umbertoa hotellille, ja silti lähes kastuttiin. Sade jatkui yöhön ja aamu valkeni utuisena ja kylmänä (+ 16 C). Retkibussiin noustessa kahdeksalta tihuutti mutta Sàvocan ja Forza d’Agron kylässä vältyimme sateelta. Pojatkin lopulta päättivät lähteä mukaan retkelle, ja vaikkeivat jaksaneet kuunnella (nukkuivat mokomat, kun eivät öisin nuku) mafian historiasta ja nykypäivästä sujuvasanaisesti kertovaa Terhiä (Aurinkomatkojen opas) taisivat tykätä reissusta. Meidän kuopuksen kesällä loukkaantunut polvi ei sallinut ihan joka linnavuorelle nousua, mutta paljon nuoretkin kuvasivat ja tupisematta mukana kulkivat.

Aurinkomatkat markkinoi retkeä nimellä ”Kummisedän jalanjäljillä” ja kävimmehän me monissa elokuvan kuvauspaikoissa. Bar Vitelli tietysti tärkein! Ja näimme Michelin ja Apollonian vihkikirkon: mutta en nähnytkään Al Pacinoa! Vaikka niin mieluusti hänet kakkoselokuvan kuosissa olisinkin tavannut . Joka tapuksessa kannatti katsoa elokuvat ennen reissua.

Matkaoppaissa ja matkakuvauksissa käytetään usein sanontaa ”huikaisevan kauniit näköalat” tai ”henkeäsalpaava maisema”. No, tänään eivät olleet ylisanoja! Varsinkaan kun puolelta päivin alkoi aurinko jo paistaa hienosti. Va bene!

Näimme 1800-luvun muumioita (Keminmaan kirkon aliset osin paremmin säilyneitä), luostarin, 1950-luvulle pysähtynyttä sisilialaiselämää, merkillisen hautausmaan 500 mpy. Pieniä viehättäviä (kuvattavia) yksityiskohtia paljon, sillä seurauksella, että koko ajan kuljin jäljessä muusta ryhmästä.

Kahdelta hotellissa. Partsille skumpalle ja miniläppäri esiin. Nyt virittäydymme hiljalleen viikonlopun viettoon.

Torstai kulunut – vihdoin – Taorminaan tutustuessa. Aamulla pehtoorin kanssa vaeltamaan kohti Castelmolan keskiaikaista saraseenien linnoitusta. Nousu Monte Tauron vuorta ylös (yli 500 mpy) teki hyvää. Joonian meri edelleen merkillisen tyven, ilma leuto ja leppoisa. Laskeuduttuamme takaisin kylään kauppahalli oli vähän pettymys, Santa Caterinan kappeli sen sijaan – barokkikirkoksi, joista en yleensä innostu – hyvinkin kaunis.

Hotellilta käytiin hakemassa ja houkuttelemassa pojat mukaan ja kohteena Taorminan kreikkalainen teatteri. Hyvin säilynyt ja näkymät upeat. (Valokuvatorstain aihe ”silta nykyisyyteen” ehkä tuli kuvattua.) Taorminan ja merenrannan välissä kulkeva funivia (köysirata) oli testattava. Ei nyt mitenkään erityinen, mutta tulipahan ajeltua. Ja rannan tuntumassa olleessa Il Delfino -trattoriassa nautimme vähän lounasta.

Altaallekaan kun ei näin pilvisellä ole asiaa, on varmaankin lähdettävä jo shoppaamaan. Tyttärelle tuliainen, ja murmelille myös, ovat katsottuna jo valmiiksi. Yritän vältellä ruoka-ainesten ostelua. Pari pientä purkkia (pistaasikreemiä, hmmm kakkujen täytteiksi) on tosin jo hankittu. Viinejäkin on pehtoorin kanssa jo valittu kotiin vietäväksi. Etna Rosso (doc) on hyvää.

(kuvien liittäminen tuskallista…)

Siracusassa tutustuimme vanhaan kaupunkiin ja arkeologiseen alueeseen, mutta niitä ennen kävimme kalatorilla. Onhan noita tullut nähtyä ennenkin ja vaikka esim. Agadirissa käytiin tukkumarkkinoilla, joissa kalat myytiin huutokaupalla, oli Siracusassa aivan omanlaisensa meininki. Ulkosalla olleiden kalapöytien takana olleet kalakauppiaat (vain miehiä) pitivät kerrassaan kovaäänisiä myyntipuheita: huusivat suoraa huutoa, minkä äänivaroiltaan pystyivät. Lieköhän siellä otetaan töihin sen perusteella kenellä on kailottavin ääni.

Kalatorilta vanhaan kaupunkiin Ortigian saarelle. Ensin Apollonin temppelin rauniot (pehtoori tupisi jotain että onhan näitä raunioita vuosikymmeniä !! kestäneen suhteen aikana kierrettty) ja Arkhimedeen (syntynyt ja vaikuttanut Siracusassa) piazzan kautta kävelimme pieniä kujia kohti Il Duomoa.

Tuomiokirkkoon ovat kaikki Sisilian hallitsijakansat jättäneet omat jälkensä. Doorilaisen temppelin pylväät, saraseenien tekemät kattorakenteet, yhtä llailla normannien kuin espanjalaisten kerrostumat osana nykyistä katedraalia. Valkoisella barokkiaukiolla aurinko sokaisi ja amerikkalaisturistien isoääninen oleminen ärsytti. Löysimme kuitenkin mukavan terassiristoranten, jossa lounassalaatilla ja vino biancolla vahvistimme lomaolemustamme. Kiersimme pieniä kujia, kuvasin paljon. Aika tuntui pysähtyneen vuosisatojen taakse.

Apollonin temppelilllä oli kokoontuminen kahdelta, sieltä bussille ja kohti kaupungin ulkopuolella olevaa arkeologista aluetta. Kalkkikivilouhoksella paljon sitruunapuita ja linnunlaulua. Aurinko jo pilvessä.

Taorminassa olimme takaisin kuuden aikaan. Meitä oli odottamassa kaksi nälkäistä, päivän keskenään ollutta, puheliasta nuorta miestä. Baccanale-ristoranten ulkopöydissä meinasi iltakahdeksalta olla jo viileää, mutta meriahven ja pojilla tupla pasta-annokset vievät nälän ja toivat lämpimän olon. Mukava kuunnella nuorten miesten (nais)asioita ja elämännäkemyksiä. Viikon aikana kun oma ja kaverinsa ovat mukana näkee omansa uudessa valossa.

Buona notte jo varhain.

Mercoledi alle 5.45. Herään (salille lähdön aikaan) sateen ääneen ja huoleen kun tytär ei vastannut illalla myöhään lähettämääni viestiin. Turhaan niin aikaisin heräsin: ei tarvinnut lähteä salille, ei satanut (ääni ilmeisesti naapurihuoneen suihkusta tms.,) ja viestikin tuli perille. Siispä ei muuta kuin suihkuun, aamiaiselle ja aurinkoisessa aamussa bussiterminaalia kohti. Siracusaan!

Sisilian itärannikkoa 120 km etelään Oulun kokoiseen Siracusaan (Syrakusa) Salvatoren rauhallisessa kyydissä Ari-oppaan luennoidessa puolitoistatuntisen matkan aikana Sisilian varsin vaiherikkaan historian pääpiirteistä.

Retkipäivän vaiheista kirjoittelen kuvien kera huomenna ”vapaapäivänä” lisää, nyt seurueeni miehet jo kovasti nälkäisinä odottelevat lähtöä, mutta yksi minuun lähtemättömän jäljen jättänyt episodi on kirjattava ylös, ettei vain unohdu: kierreltyämme tunnin Siracusan arkeologisella alueella kuunnellen oppaan selostusta kreikkalaisesta teatterista (200 eKr.) ja roomalaisesta teatterista (400 jKr.) aurinkomatkalaisryhmämme blondi loihe lausumaan: ”On se kyllä hienoa, kuinka mahdottoman vanhaa se tuo historia ylipäätään on!” Tämän viisauden muistan jakaa myös opiskelijoille kunhan pääsen luennon pitoon tai seminaariin loman jälkeen. Elämä on laiffii ja sitä rataa… Buona notte Suomeen! Me lähdemme etsimään osteriaa tai ristorantea tai pizzeriaa tai trattoriaa: nyt tarvitaan hyvä italialainen illallinen!

Tänään huiputimme Etnan. Tai noh ei ihan huiputettu, käytiin 1900 metrin korkeudessa. Etnan korkeus on 3300 metriä (tällä hetkellä: korkeus vaihtelee purkausten mukaan, jokainen purkaus muutttaa korkeutta. Nytkin tulivuoresta valuu laavaa, mutta se on kuulemma vain merkki siitä, että kaikki on hyvin. Tutto e posto!). Totta puhuen huiputukseen ei tarvittu pohjelihaksia senkään vertaa kuin Saariselällä Iisakkipäälle kiivetessä. Mentiin Salvatoren hyvällä kyydillä = Aurinkomatkojen retki. Pojatkin saatiin kiskottua aamulla hereille. Ruska (!) Etnan rinteillä oli lähes yhtä hieno kuin pohjoisessa. Kastanjat varsinkin monivärisiä. Puuraja on paljon korkeammalla kuin Saariselällä, ja endeemisiä kasveja on melkoisesti. Kingsteri kukkikin. Syyssateiden myötä täällä on kuulemma uusi “pikku kevät” sikäli, että kuuman kesän jälkeen monet kasvit vihertävät uudelleen.

Retken jälkeen iltapäivällä linja-autoasemalta kaupunginpuutarhan kautta nopeasti hotellille. Hetki aurinkoa altaalla. Vieläkään en ehtinyt uimaan ennen kuin meni pilveen.

Nyt on sitten edessä ruokapaikan valinta. Vaikka täällä selvästi on turistikausi jo lopuillaan, on ravintoloita auki vaikka kuinka. Kalaravintoloihin pehtoorin kanssa mieluusti menisimme, mutta pojat eivät ainakaan vielä eilen innostuneet ristoranteista, joiden edessä oli mustekaloja, simpukoita ja meriahvenia houkuttelevasti esillä jäälaatikoissa. Niinpä päädyimme kompromissiin: La Botte ristorante, jonka löytämiseksi jopa italiaa käytettiin, oli hyvä. Saimme istua samettisen lämpimässä illassa ja paikallisiakin oli siellä monia, siis ei pelkkä turistirysä. Pojat saivat pastaa ja me miekkakalaa. Se oli graavattu, leikattu ohuen ohuiksi siivuiksi ja täytetty katkoilla ja rucolalla. Lisukkeeksi Caponataa – josta tyär olisi pitänyt vielä enemmän kuin me.

Eilen ajoissa nukkumaan koska tänään oli varhainen lähtö retkelle. Tänään on tehtävä samoin. Huomenna antiikin Syracusa.

Corso Umberto on Taorminan läpi kulkeva pääkatu. Sitäpä tepastelimme etsien ruokapaikkaa: eka iltana pizzalle! Pizzeria-ristoranten terassi oli sekin – tietysti – merelle päin. Naxoksen rantaviivan valot syttyivät ja olimme tyytyväisiä. Pojatkin. Nälkä vihdoin helpotti. Aito Tiramisu ja espresso kruunasivat illan. Kliseista? Niinpä mutta entäs sitten.

Yömyssylle kävelimme Dejavu-cocktailbaariin, jossa ei tietenkään meidän lisäksemme ollut muita. Kovasti yritin tilata juomat italiaksi, mutta hetken kuluttua baarimikko katsoi parhaaksi kysyä: Do you speak english? Ehkä se johtui siitä että sisilian murre on niin erilaista kuin (mantereen) italia … D’accordo. Heh!

Maanantaiaamuna Joonianmeri tyyni. Näkymä Naksoksenlahdelle utuinen. Herättyä kuvaus- ja kävelylenkille kaupunginpuutarhaan ja kaupungin pienille kujille. Idyllisiä pieniä katuja, puistoja ja pihapiirejä sekä uuteen viikkoon heräileviä sisilialaisia. Bougainvillat ja oleanterit kukkivat vielä, samoin kaktukset.

Hotelli Monte Tauron aamiainen ruhtinaallinen, ainakin italialaisen mittapuun mukaan. Prosciuttoa ja makeita tomaatteja, tuoreita hedelmiä ja leipiä, ja paljon muuta. Viivähdimme tovin. Herättelemään poikia, joiden käytyä tankkaamassa lähdimme laskeutumaan Monte Tauron vuorelta alas Naxos-Giardiniin. Jyrkkä lasku patikointireittiä pitkin ja tulimme meren rantaan. Aaurinko paistoi siniseltä taivaalta, meri tuoksui ja oli vaikea uskoa, että on maanantain puolipäivä. Naxoksen kirkko rumin, mitä Italiassa olen ikinä nähnyt, eikä pikkukaupunki itsessäänkään erikoinen. Mutta meri! Meduusojakin onnistuttiin kuvaamaan rannalta.

Iltapäiväksi altaalle, .. dekkareita ja italian sanoja lueskeltiin. Pian aurinko jo vetäytyi pilveen, … Nyt suihkuun ja taas kävelemään … Täytyy kävellä näin!

Yritän liitellä kuviakin mukaan (löydettiin Naxoksesta mini-usbikin kotiin jääneen tilalle) mutta vielä vähän ongelmia tämän miniläppärin käytön kanssa. Nettiyhteyden sentään eilen sain toimimaan vaikka oma ja ”lainapoika” kovasti koettivat taitojani epäillä – itse kun eivät hommassa onnistuneet. Kyllä miinä sitten olenkin asiasta nuorille miehille kuittaillut…

Tämä kymmenes kerta Italiaan on kuin kotiinsa tulisi. Kiinan matkan jälkeen Italia tuntuu niin tutulta, – ah! niin ihanalta. Aamulennolla laskeskelin, etten ole ollut missään muussa maassa niin paljon kuin Italiassa. Mutta en Etelä-Italiassa! Roomaa etelämmäs vain kaksi päivän piipahdusta Napoliin. Nyt edessä viikko Sisiliassa, fantastico!

Helsinki – Catania lomalento kesti vajaat neljä tuntia: saavuimme aurinkoiselle Välimeren suurimmalle saarelle (5 milj. asukasta ja n. 260 x 180 km) ennen puoltapäivää. Viime yö Helsinki-Vantaalla. Oulussa asumisen harvoja huonoja puolia on sieltä lähtemisen vaikeus; aina on ensin tai lopuksi, pahimmassa tapauksissa loman molemmissa päissä, oltava yö Helsingissä. Nyt sujui poikkeuksellisen kätevästi: uusi Hilton-hotelli ulkomaanterminaalin kupeessa oli hieno ja hiljainen. Ei edullisimpia, mutta laatuunsa nähden ei sietämätönkään. Voin suositella. Aamiaisen määrä ja laatu oli myös reissun nuoriso-osaston testauksen mukaan vähintäänkin oivallinen. Pojat (kuopus ja kaverinsa) tankkasivat energiavajeensa tyydyttämiseksi oikein kunnolla: yö kun oli pojilla kulunut leffoja katsellessa – ja tyttöystäville tekstaillessa? No lennon sitten kylläisinä ja väsyneinä nukkuivatkin.

Kuopus sai kaverinsa mukaan koska sisarensa ei reissuun lähtenyt – eka syysloma näin. Onneksi Lapin ilmatorjuntatykistö tulee turvakseen. Tai noh, yksi autosotamies sieltä, mutta sekin jo helpottaa oloani. Melko hyvin onnistuin eilen kyyneleet nielemään kun kentälle meidät tuoneen tyttären kanssa halailin. Olisihan minun opittava jo päästämään irti, mutta ei se niin vaan minulta onnistu. Hiljaa nieleksin. Hiljaa irrottaudumme…

Mutta siis Sisilia, Taormina: kaunista, välimerellistä, turkoosia, lämmintä (+ 26 C altaalla). Olemme vasta lähdössä tutustumaan pieneen 2500 vuotta vanhaan kaupunkiin, joka on elänyt turismista hyvinkin jo sata vuotta. Yhden jälkeen paikallista aikaa oltiin hotellissa ja siitä lähtien altaalla tulodrinksuilla ja päikkäreillä. Pojat uivatkin, minä keskityin kuvaamaan tolskaamistaan – ja nauttimaan auringosta!

Buonasera! Uno, due, tre, quattro, cinque …; Melkein jo lentoon lähdössä (ilmakuva suurenee klikkaamalla). Enää kaksi yötä. Kummisetä-trilogia katsottu, Montebaldo-sarjaan ihastuttu (grazie, Taije!), Matti Särkän Taormina, rakastettuni -kirjanen luettu, silmät kipeiksi surffailtu, sääkarttoja vähän huolestuneena tarkkailtu, systerin Sisilian vinkit muistiinpantu … Reissusivupohjaakin jo värkkäilin. Matkakuumettako? No, niente!

Yliopisto-opettajilta ei vaadita pedagogisia opintoja. En tiedä, olisiko niistäkään ollut tänään apuja. En tiennyt itkeä vaiko nauraa… Yritin olla vakavana, ja opettaa.

Vaaditaankohan Italiassa korkeakoulujen “dottoressoilta” ja “professoressoilta” (siellä periaatteessa jokainen yo-ope on professore tai professoressa joten olenkin harkinnut painattaa käyntikorttini italiaksi… ) arvosanaa kasvatustieteessä tai auskultointia? Tuli vaan mieleen kun yöpöytälukemisena on parhaillaan Donna Leonin dekkari. Leonin kirjojen päähenkilö Guido Brunettin vaimo opettaa Venetsian yliopistossa englantilaista kirjallisuutta, ja hän vaikuttaa opettajanakin hyvin hyvältä. En vain ymmärrä, miten tämä kahden teinin äiti ja rikoskomissarion puoliso Paola ylipäätään ehtii tutkia ja opettaa, sillä hän tekee jumalisen oloisia, monen ruokalajin lounaita ja päivällisiä harva se päivä. Eikä Paola hermostu, vaikka miehensä jättäisi sitten tulematta jonkun niinkin vähäpätöisen seikan kuin murhan takia. Minunhan on jotensakin vaikea pysyä liitoksissani, jollei meillä perhe ole arkisapuskallakaan pöydässä silloin kun ruoka on kuumaa, salaatti raikasta ja juomat kylmiä. Mutta Paola onkin fiktiivinen henkilö, mikä on hyvä muistaa!

Donna Leonin dekkarit kuuluvat yleensä kesälomaan, ovat sen huippujuttuja, mutta tänä vuonna käännös ilmestyi vasta elokuun lopussa. Liekö lämmön ja auringon puute sitten syynä siihen, että tämä 15. dekkari (“Haurasta lasia”) ei minusta ole niin hyvä kuin monet edelliset?

Arrivederci! Tänään on hyvä toivottaa näkemiin nimenomaan italiaksi. Italiaksi koska

1) kävimme Toscanassa syömässä. Nuoriso teki ulkomaanmatkan – ajelivat Haaparannalle eivätkä tulleet porukalla syömään vaikka niin toivoin. Siispä pehtoorin kanssa Toscanaan. ISOJA scampeja. Ja hyvää Piemonten viiniä.

2) Arrivederci italiaksi koska täällä on niin kylmä, että syysloma ja Italia ovat kummasti mielessä. Aamulenkillä kirosin kun en sittenkin ottanut topattua takkia vaan tyydyin tuulitakkiin. Siis lämpimän Sisilian maisemiin ajatuksia, ci vediamo Taormina!

3) Arrivederci myös koska VIHDOIN avasin italian alkeiden kirjan – pitkästä aikaa…

4) Arrivederci myös koska tämä on viimeinen varsinainen postaus tällä foorumilla. Arrivederci domani, eli huomenna ilmoittelen uuden paikan missä bloggailu jatkuu.