Lokakuun puolivälissä aina vähän hoppu?

Pieni maisema kotipihalla heti aamulla. Aamukaste tehnyt valonpisaroita japaninmarjakuusen oksalle, ja naapuripensaiden kosteus kimmeltää valopalluroina, bokehina, taustassa. Tästä sitten ensimmäiset parikymmentä kuvaa, ja sitten Merijalinrantaan kuvaamaan lippoajia (Vastavaloon kuvasarjaa) ja edelleen kohti kaupunkia.

Kaiken muun hyvän lisäksi vielä ihan tyven. Oli jatkettava vielä Karjasillalle. Sillä eilen kävellessämme viininmaistiaisiin menimme ohi ”bonsaipuun”, jota olen ennenkin kuvaillut, mutta eilen ei ollut välineitä, valoa eikä aikaa jäädä Hiirosenojan varteen, mutta tänään oli. Yksi otoksista on tuossa Instagram-ruudussa oikeassa reunassa, mutta paremmin näet kun klikkaat auki Insta-tilini, https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/ ja sitten vas. yläreunan kuvan isommaksi.

Häthätää ehdin kuvauslenkiltäni kotiin, kun Apsu tupsahti iltapäiväksi mummin kaveriksi. Poika nukkuu yleensä vielä päikkärit, joskus ne jäävät väliin, niin kuin nyt tänäänkin, mikä sitten aiheutti sen, että lapsi oli – ei, ei suinkaan känkkäränkkä – vaan mukavasti raukea, tavallistakin rauhallisempi. Pitkään maltettiin lueskella ja pötkötellä ja jutella kaikkea. Sellaisia elämän ihania suvantopaikkoja, ajattomia tuokioita, jotka jäävät mielensopukoihin pitkäksi aikaa tuomaan hyvää mieltä sopivan pieninä annoksina, parempia kuin D-vitamiinipillerit talven varalle.

Kun Apsu oli lähtenyt alkoi yhtäkkiä kovin hektinen touhuaminen koneen ääressä, koskapa vähän joka suunnasta tuli posteja ja viestejä, joihin oli reagoitava, varailtava, tiedotettava, lähetettävä kuvia, päivitettävä, maksettava, oikoluettava… ihan meinasi tulla hoppu. Ja on tässä tulevillekin päiville toimitettavaa jos jonkinlaista. Sehän on hyvä vain.

Lokakuinen perhesunnuntai

Tauno.

Ja isänsä, isoveljensä ja äitinsä.

Olivat tänään meillä syömässä, koko perhe, niin kuin lähes aina sunnuntaisin. Mutta nyt poikkeuksellista oli se, että ruoan teki Juniori, enkä minä. Alkuruoka ja pääruoka Juniorin toimesta, jälkiruoan J. toi valmiina. Ja kuinka hyvin tämä sopikaan, että juuri tänään olivat luvanneet ruoan tehdä. Juuri tänään kun Oulussa on lokakuun puolivälissä ollut parhaimmillaan + 20 C!! + 20 C !  Sainpa olla ulkona ja kuvailemassa ihan omillani, vailla huolta kotiin tulosta ruoanlaittoon. Niin mielettömän hieno päivä ulkona. Ei todeksi uskoisi.

Aamupäivällä olin pyörälenkillä, mitä ei yleensä lokakuun puolivälissä tule tehtyä. Hainpa taas kuvauskohteita Vastavaloon, ja toki löysinkin. Tänään alkoi Oulujoen siianlippous Kuusisaaressa ja Tervaporvarinrannassa ja siellä sitten kameran kanssa kuljin, ja kaksikin ihmistä kävi kyselemässä, että ”mihin lehteen kuvaat?” – Annoin itseni noista kommenteista ymmärtää, että olin varteenotettavan, uskottavan oloinen valokuvaaja. Riemua on revittävä pienestäkin. 😉

Niinpä sitten kun pikkuperhe jo yhden jälkeen saapui kokkailemaan, sain heidätkin kuvattavaksi. Perhekuvausta ja vauvan odotuskuvausta… Ja vauvaa jo odotetaan kyllä kovasti.

Ja Juniorin keittiötouhu ei ollut ihan turhaa, päinvastoin. Hiiligrillissä paistettuja scambeja alkuun ja pääruokasi entrecotea, joka sekin oli hyvää, mutta vielä erinomaisempaa oli kasvislisäke: uunijuuresten level kaksi. Ehkäpä saan reseptin ongittua.

Ja siihen se päivä humahti. Muutama puhelu, muutama huoli, muutama ilo, ja enimmäkseen lämmöstä nauttimista ja oleilua.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

  • Tuleeko hyviä kuvia?
  • Toivottavasti, niitä yritän.
  • Ookko nää oululainen?
  • Joo, oon.
  • No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
  • Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
  • Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

  • Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
  • On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
  • Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
  • Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
  • Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
  • No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.

Oli palattava

– ”Mikki meidän pittää lähtä kottiin?” kysyi Apsu aamukahdeksalta mökin aamiaispöydässä, silmät kiiltäen tulevista kyynelistä.

Miksi, kyseli mummikin hiljaa mielessään, ja silmät kostuivat pojanpoikaa katsellessa ja miettiessä ihan samaa kysymystä.

Oli vain lähdettävä, Juniorin loma loppui, Miniällä konserttiin meno, meilläkin menemistä ja tekemistä, Oulussa odottamassa kaikenlaista.

Aamun usva ehti häipyä ja sinitaivas näytti kauniilta väreistä hehkuvien tuntureiden yllä ja takana, matkan varren vesistöt ihan rasvatyyniä. Apsu ilmoitti tulevansa taas mummipapan kyydillä, joten mie sain istuksia takapenkillä lukien, höpötellen, yhdessä kuvia katsellen – ja kutoen silloin kun Apsu katseli Lego Cityä tabletilta ja nukkui päikkärit.

Napapiirillä kävimme taas katsomassa Legoista tehtyä joulupukkia, oikeaa ei tohdittu tälläkään kertaa kuin vilkaista ovenraosta. 😉

Iltapäivän lopulla Rantapellossa, nyt Vain elämää. Tuntuu syksyltä.

 

Hyvää elämää Hangasojan rannalla

Mökkiaamuna satoi vettä. Ei paljon, mutta sen verran kuitenkin, että pysyimme sisällä aamupäivän.

Kun vielä istuimme aamupalapöydässä, oli ovellamme joku??? Meidän kasikymppiset eksnaapurit olivat palaamassa vuosittaiselta ruskareissuiltaan ja tulivat ekstempore heippaamaan (kuten kuuluukin 😉 ). Tovin viivähtivät ennen kuin jatkoivat matkaansa. Olipa ilo että piipahtivat.

Sateen jatkuessa ryöppäilin ja säilöin eilistä sienisaalista. Pikkuperhe oli luvannut laittaa tänään sapuskan, joten surffailivat ja etsivät reseptejä. 😉 Sillä aikaa tein meille vähän välipalaa.

 (on sitten viimeisen päälle ”kuvituskuva” 😉 )

Kunhan kevyt kenttälounas oli nautittu ja Apsu nukkunut pienet unoset, me lähdimme kylpylään!!

Vihdoinkin, onhan tätä suunniteltu, mutta nyt se tehtiin; lähdettiin Apsun kanssa uimaan. Pappa, mummi ja Apsu. Vanhemmat jäivät köksäilemään.

Siitä on kauan,kun olen Saariselän kylpylässä käynyt, silloin kun meidän muksut olivat pieniä ja siitähän on se neljännesvuosisata hyvinkin. Joten olipa niitä muistoja hyvinkin … ja uusia syntyi tänään. Kyllä oli pojanpoika innoissaan kun pääsi uimaan! Siellä me tunteroinen umpilämpimässä, aika pienen, mutta hyvin rempatun kylpylän altaassa lilluttiin.

Aika vähän oli kylpylävieraita tänään, vaikka nyt Saariselällä on kyllä mökkiläisiä, ruskaturisteja, humppakansaa ja eläkeläisiä ennennäkemättömän paljon. Varmasti osasyy ”kansainvaellukseen” on sillä, että on Souvareiden 40-vuotisjuhlaviikko. On tanssiailtamia ja kappelikonserttia joka päivälle. Eilen oli paikallisessa postissa oikein jono lippujen ennakkomyynnissä.

Kylpylän jälkeen me pääsimme valmiille: oli nuoripari tehnyt kolmen ruokalajin päivällisen, ja hyvää oli kaikki. Katkarapu-alkupalat, uunijuurekset ja broileri ja avocado-suklaamousse. Kyllä kelpasi.

Lähdimme vielä Apsun ja Miniän kanssa pienelle lenkille, jota jatkoin itsekseni sienikori mukana vähän kauemmas, ja kun sitten palailin (muutama herkkutatti ja litra puolukoita mukanani), oli Apsu – taas – menossa saunaan. Isänsä sylissä rantasaunan ovella onnellisena totesi: ”Onpa kyllä hyvä sauna!” Kyllä on lapsi mökkeilyn syvimmän olemuksen omaksunut. 😉

Nyt muut ovat vetäytyneet unille tai ainakin levolle, mutta minä yritän sinnitelllä pari tuntia: on pilvetön taivas ja on luvannut revontulia… Ainakin yritän.

Mökkilomalle

”Voi jeehu”, raikui Sodankylän Pohjantähti-marketissa iltapäivällä kun Apsu katseli meidän ruokakärryä! ”Onpa paljon ruokaa!”

Olikin sitä. Mutta me tulimmekin viidestään mökkilomalle moneksi päiväksi.

Juniorilla on kesä ollut duunia 6/7 päivää viikossa (pl. isänsä (= Pehtoorin) synttäriviikonloppu, jolloin oli kolmen päivän ”lomaputki”) ja välillä kellon ympäryspäiviä. Ja Miniäkin teki lähes koko kesän duunia, eivätkä siis ole olleet missään. NYT oli hyvä aika lomalle. Meilläkin hyvä välämä sosiaalisen aktiivisuuden ja minun satunnaisten projektieni välissä.

Olimme aurinkoisella, lämpimällä Hangasojalla iltapäivällä.

Ja Apsu halusi matkata mummipapan kyydissä, rallipenkki papan Audin takapenkille, ja eiku menoksi. Isi ja äiti ja koirat toisella autolla edellä… Ja kuinka monta kertaa lapsi kysyi ”missä isi ja äiti?” ja kuinka monta kertaa kysyi ”missä mökki?”. Mutta näistä huolimatta, ihan mahdottoman mukava automatka meillä olikaan.

Luettiin ja pelattiin, nukuttiin ja suunniteltiin tulevan viikon tekemisiä: ”Miten sauna voidaan lämmittää?” ”Miksi mökillä ei oo lunta?” [A. on lyhyen elämänsä aikana ollut täällä vain lumen aikaan…] ”A. nukkuu omassa mökissä.” ”Heitellään lunta, eiku kiviä, puroon!” ”Keitetään makkaraa” [paistetaan?, eiku keitetään!] jne.

Heiteltiin kiviä puroon!

Oli vaan ihan hirmuinen ikävä ollut tänne. Melkein kahden kuukauden tauko ollut, ja nykyisin juuri tämä elo-syyskuun vaihde on minulle mieluisinta aikaa täällä.

Pikainen pyrähdys metsässä näytti, että ainakin mustikoita ja puolukoita on, Variksenmarjoja myös, ja kangassieniä. Tatteja tai matsutakeja ei vielä havaittu, mutta ehkä huomenna. On mukava kun huomiselle voi laittaa sanan ”ehkä”, eikä ”pitää”, tai ”on tehtävä” tai ”on mentävä”. Huomenna me ollaan … Vain ollaan. Tai sitten…

 

PS. Miljoona-arvontaan liittyen… olettekos katselleet sivun alareunan laskuria? Ettei vain jo huomenna tulisi miljoona täyteen! Miljoona!!

Dialogeja

Eilen.

[18:54, 30.8.2018] RS: Lähtisköhän se A. mummin kanssa aamupäivällä humputtelemaan – vaikka torille ja puistoon?
[18:54, 30.8.2018] A:n äiti: Sopii, kysyn A:lta vasta aamulla 😂
[18:55, 30.8.2018] RS: Oisko puolkymmenen sopiva.
[18:55, 30.8.2018] A:n äiti: Joo 👍
[18:55, 30.8.2018] RS: Miepä tulen silloin.

Tänään.  Puolikymmeneltä A:n kotona.

A: Jee, mennäänkö humputtelemaan, mennäänkö Tietomaahan? [ylös-alas pomppimista ja innokasta lähtöä]
Mie: Aattelin, että jos mentäisiinkin kirjastoon ja torille…
A: Mikki? Mikä se on?
M: Käydään katsomassa…

Kirjastossa

A. Missä on autoja? Leikitäänkö? Mummi, missä on autot?
M: Mummi ei tiedä, mutta katsoppas … mutta täällä on paljon kirjoja. Herra Hakkaraisia, Muumeja ja Patu ja Tatu… ja
A: En hanua. [Kuitenkin] Hakkarainen… Mummi puhuu, lukee… Saako A. ottaa?
M: Täältä saa lainaksi kirjoja, voidaan viedä kotiin, ja vaikka mökille, mutta ne pitää tuoda takaisin.
A: Mikki?
M: Että muutkin lapset saa lainata ja lukea kirjoja
A: Yhy, mikki …  missä on autoja?
M: Entäs jos täällä on vaan palikoita ja nukkeja?
A: ???? A. ei hanua!
M: Etsitäänpä…
A: Pitäis varmaa kysyä tätiltä…

Kirjaston leikkihuoneessa

A: Mummi ajaa tätä junaa.
M: Jos mummi ottaa vaan kuvia.
A: Eiii … Mummi tekee tänne piilon ja sitten ajetaan rekalla palikoita, ja tehdään linna, ja haetaan lisää palikoita… mummin pitää puhua, … mummi tule tähän…
[Reilun puolen tunnin leikin jälkeen]
M: Entäs jos lähdettäisiin.. mennään torille ostamaan marjoja ja käydään hakemassa M:lta kalaa, muistatkos?
A: EI, ja joo, – ja käymään kokeilemassa onko Toripolliisilla nälkä… [pitää käydä koputtelemassa Toripolliisiin mahaa, ja jos kumisee, on nälkä.] Ja mennään halliin …

Ja vielä lähtiessä otetaan kirjoja. Autokirja. Kaksikin Mummin pitää kysyä tätiltä … [lainataan kassillinen kirjoja ja kierretään vielä koko kirjasto läpi, mummillekin kirjoja.]

Torilla ja kauppahallissa

A: Mikki ostetaan marjoja?
M: Mummi aatteli tehdä piirakkaa …
A: Mennään katsomaan M:aa…  Heeeiiii! Toripolliisilla on isot jalat! A. haluaa koputtaa mahaa…
M: Koputellaan..
A: Teevve, M.
[Kalaa ostettiin, ja sitten …]
Kahhilaan mennään, humputellaan…

A: Pimmimehua ja possumunkkia…
M: Jaksatko munkkia?
A: Jakkan! Tohiaanki jakkan!

A: Mummi, ota kuva! Sokeria!
M: Niin näyttää olevan. .. Onko hyvää?
A: Yhy, on… Ota mummi kuva…
M: Mummi ottaa… Syö ihan rauhassa. Oot ihana.

Autossa

A: Mennäänkö mummipapalle?
M: Mennään. Pappakin on vissiin tullut jo kotiin.
A: Pappa hanuaa piirtää.
M: Haluaako?
A: Hanuaa.

Mummipapalla

A: Ei taavi ruokaa.
M: Mummi tekee hyvää ruokaa
A: Mutta A. ei hanua.
A: A. hanuaa lisää.

M: Mentäiskö hetkeksi pötköttää, vaikka vähän nukkumaan?
A: Mennään lukemaan, mummi puhuu… A. ei hanua nukkua.
M: Mennään vaan. Lukemaan.

[Tunnin huilailun, lukemisen, ”puhumisen”, melkein nukahtamisen jälkeen…]

M: No niin, lähdettäiskö me jo kotiin, jos mummi veis sinut…
A: PItäiskö meidän vielä lukea? Ykki juttu, sitten riittää…
M: Ei kun nyt pitäisi lähteä kotiin…
A: A. ei hanua.

Autossa, matkalla kotiin

A: Pitäiskö mummin sitten tulla meille, vähäksi aikaa…
M: Kun mulla on vähän hommia, niin ei nyt oikein.
A: Ihan vähäksi aikaa. Mummi vois tulla leikkimään.
M: Mummi ei taida ehtiä.
A: Meillä on uusi sohva, siinä olis hyvä olla ja istua. Pitäiskö mummin tulla?

….

Ja tässä vaiheessa mummilla on jo vaikea nähdä tietä, … pienetkin kyyneleet sumentavat näkökentän.

Mummi, kato! Paloauto!!

Pientä kutomishommaa ajattelin

Tänään, ihan kuten eilenkin lenkki hoitui pyöräillen, sekä omilla että äidin asioilla. Tuulinen, aurinkoinen ilma, ilo olla ulkona.

 

Caritaksesta palasin kotiin mutkan ja vielä Lankamaailman kautta. Kylläpä oli taas ihania uudenlaisia lankoja, ja malleja. Oli vaikea valita värejä, mutta näihin sitten päädyin.

Ajattelin nyt kesän jälkeen, pitkästä aikaa taas ryhtyä kutomaan, jotain ihan pientä vain.  Koska Apsukin sanoi, että Taunoa voi palella sitten kun se tulee, niin ajattelin jotain lämmittävää tehdä. Eniten ehkä lämmittää minua itseäni tämä kutomishomma.

Taunolle tuotiin tuliaisia myös Jyväskylän reissulta viikonloppuna.

Taunolle siis nekin.

Ja kuka on Tauno? Aiemmin Tauno oli Aki-Santeri. Ainakin Apsu sanoi niin. Ja Tauno on se, jolle Apsu on jo kesällä luvannut antaa mummulassa ja mummilassa olevat ”huonot” potat. Ei, – ei Tauno ole Apsun keksimä satuolento tai mielikuvituskaveri, jollaisia isällään tuossa iässä oli kyllä pilvin pimein.

Tauno on meidän toinen lapsenlapsi,   talvivauva, jonka tuleva isoveli on nimennyt Taunoksi jo paljon ennen kuin vauvan sukupuolesta yhdessäkään ultrassa oli sanottu mitään. Ei sillä niin väliä, – nimellä ja sukupuolella siis. Mutta vauvalla on … kovasti jo odotamme, ihan kuten Tahvoakin, josta sitten tulikin Apsu. Ollaan odotettu jo monta kuukautta.         Pikkuperheestä tulee vähän isompi perhe.

Kesää on vielä…

Merkillinen päivä tänään. Kummallisesti lomapäivä. Tai siis, että en ole (juurikaan) kokkaillut tänään. Olen lenkkeillyt, pyöräillyt, kuvaillut, lähetellyt kuvia vähän sinne sun tänne (Vastavaloon 😉 ) ja istunut valmiiseen ruokapöytään ja jatkanut istumista ruokapöydässä, odotellut jälkkäriä, nauttinut siitäkin. En kattanut pöytää, saatikka, että olisin tiskannut (enhän minä kovin usein muutenkaan).

Olimme koko poppoo puolenpäivän tienoilla Vauhtipuistossa: pikkuperhe ja tytär ja me Pehtoorin kanssa. Aurinko paistoi ja Apsu oli kaiken keskipiste.

Vauhtipuistossa olen käynyt kerran aiemmin, meidän lapset kyllä useinkin vein sinne, mutta vain vein. Olivat silloin jo  ala-asteikäisiä ja pärjäsivät ja halusivatkin olla keskenään tai kavereiden kanssa.

Se on kyllä hyvä paikka juuri pienille, alle kouluikäisille ja alakoululaisille. Siellä on leppoisa tunnelma, sopivan jänniä laitteita eikä melua eikä meininkiä liikaa.

Vauhtipuiston jälkeen Rantapeltoon, jossa tytär paistoi meille pizzat. Kolme pellillistä erinomaista rapeapohjaista pizzaa upposi oikeinkin hyvin. Ja jälkkäriksi vielä Pehtoorin mustikkapiirakkaa! Mihin minua tarvitaan? No ehkä ottamaan kuvia?

Hei me lennetään!

Kesälomapäivä

Tänään aamulenkki äidin kanssa: neurologian polin piikkien jälkeen ei mentykään tavan mukaan sairaalan kanttiiniin vaan hurruuttelin kaupungille, ja jatketiin pyörätuolilla Ainolan puistoon. Katsomaan ruusuja ja Kiikkuun kahville. Ei ollut aina palelevalla äidilläkään kylmä. Kesälomapäivä oli hänelläkin.

Oulun uutta, rakenteilla olevaa kesäteatterirakennusta käytiin katsomassa ja ihailemassa puiston kunnostettuja puroja ja solisevia pikkukoskia. Ensi kesänä puisto on varmaan jo hyvin, hyvin kaunis, kun on kerran jo nytkin.

Iltapäivällä minulla vähän ”verkkojen laskua” muutamaan lehteen ja ”Vastavaloa”.

Illansuussa meillä oli sitten kutsu Herukkaan; Juniori on koko kesän (ja viime kesän) puhunut, että hän mielellään tarjoaisi pyöräilijöille samppanjakellaristaan jotain erikoista hyvää… eipä ole tullut lähdetyksi. Mihin yksi isohko syy on ollut, että poika on suunnilleen koko heinäkuun kaikki illat (pl. sunnuntait) ollut iltatuurissa töissä. Mutta tänään oli vapaapäivä, ja kun sisarensakin on taas ilonamme Oulussa, niin tänään sitten. Sinne pyöräilimme ja matkalta ostimme croissanteja, mansikoita ja karkkia viemiseksi.

Pikkuperheen luonahan minä en paljon käy; eikä käymättömyyteen ole muuta syytä kuin koirat. Ennen niitä oli kolme, nyt vain kaksi, mutta niissäkin on riittämiin aiheuttamaan minulle kunnon allergiaoireet.

Mutta tämä kesä! Tämä kesä mahdollistaa pihalla olemisen.

Ja olipas meillä mukava ilta. Ja kun Juniorin kaverikin liittyi seuraan, nautimme yhteensä kaksikin pullollista samppanjaa.

Vaikea sanoa, kumpi oli parempi, mutta parasta oli kun Apsu pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa jäätelöautolle!! Koko auto täynnä ”jäkkiä”! Voi sitä ihmetyksen ja riemun määrää!

Kummasti tänään on tuntunut omalta Lidlin mainos: ”Elä kuin viimeistä KESÄpäivää”! Ihana päivä

Kesäkuun viimeinen – oikein hyvä päätös tälle kuulle

Nukuin (nukuimme) liki kymmentuntisen yön. Juhlaahan se sellainen on! Ja siksikin oli hyvä syy tehdä aamiaisestakin juhla: smoothie Huvilassa. Ja kahvia. Elämä on!

Tänäänhän se meni niin, että oli Apsun vanhempien vuorotyön vaihtohetki iltapäivällä: parituntinen siten, että Apsu oli meidän ´vastuulla´. Kauan luvattu ”linnakahhilan” vierailu sopi hyvin tähän saumaan. Niinpä mummin vapauksia hyväksi käyttäen tänään iltapäivän välipala (normaalisti mansikkaviilis tms) korvattiin jätskitötteröllä Tähtitornin kahvilan yläkerrassa.

Jopas se oli hienoksi tehty tai siis rempattu. Ikkunapokat maalattu ja ylipäätään mahdollisuus yläkertaan mennä. Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille paikkaan tutustumista.

Kotiin palatessa kävimme kaupassa – Apsun riemuksi oikeanlainen autokärry vapaana – ja Toppilan marketissa oli tiskissä ´Juovabassia´. Moni meistä on reissussa syönyt seabassia, ja tykännyt, eikö? No me ainakin. Sellainen ”jättiahven” se on. Sillä ajatuksella rohkenimme ostaa tänään.

Pehtoori savusti, mie keitin oheen uudet potut ja tein voi-sipuli-kastikkeen. Siinähän se.

Juniorin palatessa töistä hakemaan poikaansa jäi sitten syömään. Niinhän olin ajatellutkin. Ja kyllä me kaikki ennen kokemattomasta juovabassista tykötarpeineen tykkäsimme.

Eipä sitä lauantailta voi paljon muuta odottaa…

Nyt on aika ja paikka sekaisin

Minähän voisin kertoa, kuinka kiva oli aamulla herätä – vaikkakin vain muutaman yöunen tunnin jälkeen – omiaan juttelevan pojanpojan vierestä.

Muistella tässä, kuinka vielä aamulla muistelin eilistä iltaa, kun sain olla valokuvaaja

: ”professional photographer” niin kuin joku sanoi. Ja kuinka ”väliajat” istuin pöydässä, jossa oli neljä ranskaa puhuvaa naista, yksi Ranskasta, yksi Hollannista ja kaksi Sveitsistä. Pöytämme oli ”keräilyerä” ja kun minä olin paikalla (hyvinkin satuinnaisesti), puhuimme englantia ja muut naiset välillä ranskaa, josta ohi mennen ymmärsin vain ruokien ja viinien nimiä.

Mutta mainioita naisia hekin, niin kuin eilen melkein kaikki muutkin 220 illallistajaa, joiden parissa sain kuvailla. Ja kuvata illan muutamia esityksiä. Suomen mestaritanssijat olivat kyllä huikeita.

Voisin kertoa, millaista oli olla kylmässä illassa, jo kotiin lähdössä, liki puolelta öin, olla kylmässä Nallikarissa ja voisin kertoa, miten ravintolan portailla englantilaiselle herrasmiehelle vastailin siitä, ”mitä me teemme talvella” (kun on pimeää, hyytävän kylmää ja kaikki jäässä – kuten hän ajatteli). Kun sanoin, että teemme töitä, vietämme perhe-elämää ja aikaa ystävien kanssa, ulkoilemme ja liikumme ja harrastamme yhtä sun toista sisätiloissa (jotkut jopa tennistä!), hän oli kovin ihmeissään.

Noista hetkistä jää hyvä muisto. Niinkuin tältäkin päivältä monista hetkistä.

On Pehtoorin nimipäivä, mitä me Apsun kanssa juhlistimme aamupuurolla onnitellen sankaria. Emme laulaneet, emme edes lahjoja antaneet, kunhan totesin, että mennään illalla kaupungille hyvin syömään, minä tarjoan, kunhan ensin olen käynyt ruokakaupassa ja Caritaksessa ja …

Olisi menty Uleåborgiin, mutta isäntäväki oli ”talvilomalla” tämän viikon. Niinpä ajattelimme yhtä sun toista vaihtoehtoa, ja sitten päädyimme – onneksi – varman päälle Istanbuliin. Onneksi.

Siellä sekä ravintolapäällikkö että paikan grand chef pitivät meistä huolta. Todellalkin. Palaan arvioon...

Jo siellä ajattelimme, että aina käy näin … Mutta ei se mitään. Olemme tässä vaiheessa elämää, me molemmat, – ja meidän vanhemmat. Noh, ehdimme kuitenkin nauttia erinomaisen turkkilaisen nimipäiväillallisen (palaan asiaan, sekä ruokaan että ehkä myös vanhenemiseen, omaan ja vanhempien)…

Johan me sitten kahdeksan jälkeen kotiuduimme. Nyt on levon aika.

Paluu liikennepuistoon

Iltavuoro.

Ja sen aluksi olin Apsun kanssa liikennepuistossa. Oikeastaan tänään vasta tajusin, kuinka paljon minä olen sitä odottanut.

Sinne liittyy minulla niin paljon hyviä muistoja omasta lapsuudesta ja omien lasten kanssa siellä vietetyistä iltapäivistä, että olen kovasti odottanut voivani viedä pojanpojan sinne.

Kolmivuotias osaa jo polkea ja yltää juuri ja juuri puiston pienempien polkuautojen polkimille. Ja kyllä mummi sai formulakuskin perässä juosta. Ihan hyvä lenkki tuli tuosta reilusta tunteroisesta, – Apsu olisi jaksanut kauemminkin, mutta minulla jo nälkä ja liikkumista ihan kylliksi. KLIKS (video varikolta) 

Liikennepuisto on rempattu vastikään ja se on kyllä tosi mukava paikka. Pääsymaksu 2 €/kuljettaja (tallipäälliköiltä alias mummeilta ei mene mitään), jolla saa ajella vaikka kuinka kauan. Tänään oli melkein kaikki autot (30 – 40 ?) ajossa, mutta hyvin mahtui.

Mie muistan 60-luvulla kun autoja piti aina jonottaa, ja sitten välillä kuulutettiin, että piti ajaa ”varikolle” ja antaa autot seuraaville. Ainakin yhden kerran minun synttärini vietettiin siellä; isä otti onnikan ja tallin porukan lapset vanhempineen mentiin Hollihakaan liikennepuistoon. Mun lemppariauto oli punainen aika umpinainen auto, ja hämärästi muistelen, että sen numero oli kutonen. Vahinko, ettei oman lapsuuden liikennepuistopäivistä ole kuvia. Meidän mutikaisten kanssa kävin heidän tarha/alakouluvuosien muutamana kesänä tuolla ja molemmat saivat ottaa yhden kaverinkin mukaansa. Ja ainakin yhdestä kerrasta on kuvia – jossain.

Äsken Apsu vielä juuri ennen nukahtamista ilmoitti: ”mennään huomenna uudestaan”.

Kesälauantai koti-Oulussa…

Nyt olen aika lyhytsanainen.

On ollut kesälauantai. Oulussa, kotona.

Usein tämä on ollut jotenkin hirmu hieno lauantai: viikko ennen juhannusta, viikko tai kaksi ennen loman aloitusta. Nyt tämä on ollut siirtyminen lomalta lomalle. Mökiltä kotiin. Ja tänään on ollut mitä mainioin kesäinen ilma. Lämmin, merellinen, mielyttävä tuuli.

Ja aamuun heräsin aika hyvin nukkuneena. Aika hyvin me Apsun kanssa nukuimmekin.

Kun puuhasimme lähtöä Liikennepuistoon, ilmoitti pappakin alias Pehtoori lähtevänsä mukaan.

Puisto kiinni (ykstiyistilaisuus ~olisipa siitä netissä mainittu, ei olisi tullut nostatettua innostusta etukäteen…). Onneksi vieressä leikkipuisto, skeittipuisto ja tavallinen puisto sekä merenpoukama ja puhalluskukkia.


Kiersimme, kaarsimme.  Ja näimme mm. hienon 18-vuotiaan Salla Ikosen tekemän graffitin.

Ja mitä kommentoi Apsu? – Miksi? Kuten kysyy kaikkeen mahdolliseen ”miksi”? Siinäpä yrittää aikanaan työkseen kysymykseen ´miksi´ vastannut mummi selittää… 😉

Palauduimme torin ja Kauppahallin kautta Rantapeltoon. Aika Apsun lounaalle, päikkäreille (nukahtaminen ei ole mikään pikkujuttu, muistattehan…) .. ja sitten taas päikkäreiden jälkeen yhdessä kaikkea.

Hiljalleen aloitin lauantain safkan valmistelun … jo kohti keskiaika-kalaaseja menukokeilut. Olisipa kuukauden päästäkin vielä Perämeren lohta mahdollista saada.

Ja pimientoksia., palaan niihinkin taas. Ja olihan meillä ihan erinomainen rose, jota voi kyllä suositella, vaikka en mikään roseen ystävä olekaan. Tässä paitsi marjaisuutta myös viinillisyyttä. oikeinkin paljon tykkäsimme tästä molemmat.

 

Kesälauantai. Miltähän se tuntuisi, jos aina olisi ihana, lämmin, tuulinen, sääsketön, aurinkoinen, leppoisa, herkullinen kesälauantai? Ehkä se ei enää tuntuisi niin hyvälle kuin tänään.

Koilliskairasta Suomen Tivoliin

Mökkiviikko tuli täyteen tänään: kotiin oli luvattu tulla ajoissa.

Apsun vanhemmilla molemmilla tänään iltavuoro ja huomenna aamuvuoro, joten meillä ”Apsu-vuoro”. Eipä ollut vaikeuksia herätä kuudelta, nostella kassit, kamera- ja kylmälaukku autoon ja hurautella (yhden pysähdyksen taktiikalla ja kuskin vaihdolla, 5 t. 20 min.) pilvisessä säässä kotiin. Lähtösiivoustakaan ei tarvinnut tehdä. 😉 Eikä niin kovasti harmittanut lähteäkään kun pian päästään taas uudelleen.

Sen että ehdimme kassit purkaa, pihakukat kastella, tuli Apsu.

Kun kerran oli lämmintä, eikä muutakaan ohjelmaa, lähdin pojan kanssa Hietasaareen Suomen Tivoliin. Jo viime vuonna kävimme eka kerran porukalla, mutta tänään oli pojalla ihan omanlaista osallistumista.

Siellähän se liki kolme tuntinen hurahti. Tuntui ensin, että ei mihinkään uskalleta mennä ja sitten yhä uudestaan rata-autoihin ja autokaruselliin, maailmapyörässä ja pomppulinnassakin käytiin. Ja suurin kysymys lähtiessä oli: ”Miksi tyttö töni?” Päiväkotielämästä paitsi olleesta ja aika vähän muiden lasten kanssa tekemisessä ollutta kolmivuotiasta hämmästytti suuresti pomppulinnan kyynärpäätaktiikka.

Mutta hämmästytti ja kummastutti maailmanpyörän kyytikin: ”Miten voidaan olla puiden päällä?” ”Miksi?” Ja rata-autoradalla: ”Mummi, kaasua!” Ja jonglöörejä katsoessa vähän jännitti taitajien puolesta: ”Ei putoa!” Enimmäkseen iloa ja hymyä. Lujasti kädestä puristamista, ja taas kummatelua.

On hyvä olla kotona. Ja olla mummi.

de Quervain tuli pitkästä aikaa

de Quervain se sitten tuli kylään, pitkästä aikaa. Muistan, että kerran aiemminkin on käynyt, joskus opiskeluaikana, kun kirjoittelin gradun loppulausetta. Mutta nyt vierailulleen ei pitäisi olla mitään syytä. Ymmärtäisin toki jos olisi tullut oikean kautta, mutta ei, ihan väärä tulokulma. de Quervain on osa laajempaa heimoa – tenosynoviitteihinhän se kuuluu.

Ja vähän kurjaa sikäli, että de Quervain häiritsee vähän kaikkea tekemistä. Varsinkin jos ollaan lähdössä ensi viikolla mökille, jossa olemme ajatelleet sellaiset kahden hengen talkoot järjestää, pientä reipashenkistä työleirielämää viettää ja sitten korvasieniä etsiskellä. Patikoida tietysti ja luppoilla, kuvatakin olin aikonut – uudella teleputkella pääsis tunturiin, mutta mitä siihen tuumaa de Quervain? – Ei mahda tykätä.

Minulla on siis jännetupentulehdus vasemmassa ranteessa, ja kuten netin lääkärikirjassakin lukee aiheuttaa ”kivuliasta tulehtuneisuutta peukaloiden jänteissä”. Minä ymmärtäisin jos se olisi tullut oikeaan käteen; herranen aika onhan tässä viimeisen viikon aikana eräskin tunti tullut istuttua koneen ääressä ja piirtokynällä ja hiirellä ja rullahiirellä kuvia työstettyä, mutta en minä ole vasenta kättä käyttänyt juuri mihinkään. Kutonutkaan en ole moneen viikkoon, pihatöissä oikea käsi kuitenkin se, jolla kannan ja teen lähes kaiken. Sauvakävely nyt on ainoa, jossa on jotain toistuvaa liikettä, mutta ´no way´, en usko, että sekään syynä.

Noh, tänään oli kipu jo niin kova, ettei mikään Voltaren ja/tai nelisatanen Panadol auttanut, joten piipahdinpa lääkärissä: nyt on kovemmat dropit ja optio kortisonipiikille, jollei rupea viikossa helpottamaan. Hmph! Vanha alkaa rappeutua, ei kai se muuta voi olla.

Käsi pitäisi olla levossa. On muuten ihan hiton vaikeaa kirjoittaa vain yhdellä kädellä, joten jos tekstit käyvät lyhyiksi tulevina päivinä, niin tiedätte, mistä on kyse. 🙂

Mutta lopultakin tänään kipu on tehokkaasti jäänyt taka-alalle, kun on ollut Apsu-päivä. Me leivottiin tänään, eka kertaa ikinä. En tiedä kumpi nautti enemmän Apsu vai minä? – Ja huomenna hommataan sitten jotain muuta puuhaa yhdessä.

Tässä vaiheessa

Tänään taas ihan korostetusti päivä, jolloin olen tuntenut olevani sukupolvien välissä, – osa omaani, osa edellistä ja osa tulevia sukupolvia.

Sen, että aamupuuron olimme ehtineet nauttia (vaikka olimme jo varhain hereillä), tuli meille Apsu, joka jo eteisessä kenkiä riisuessaan huuteli: ”Huomenta, A. hanuaa leikkiä!” Ensimmäisen leikkihukin hoiteli Pehtoori, ja sitten me jo lähdimmekin Apsun kanssa kaksin kohti Caritasta. Oli aika käydä kaksistaan isomummun luona. Toki poika on käynyt siellä ennenkin, muttei minun vaan vanhempiensa kanssa, ei usein, mutta muutamia kertoja lyhyen elämänsä aikana kuitenkin.

Kerrostaloasuminen ei ole Apsun maailmassa ihan tavallinen juttu, joten sekin jo hississä aiheutti kyselytulvan, mikki (miksi) sitä ja mikki tätä? Hieman isomummun puheen vaikeus ja toisaalta mummulle pojan puheen – sanoisinko omaleimaisuus ja – omanlaatuisuutensa vaikeuttivat kommunikointia, mutta koetin olla tulkkina. Ja yhteistuumin päättivät äitini ja pojanpoikani, että lähdetään palvelutalon alakertaan lounaalle ja sitten palataan takaisin jätskille isomummun luo.

Ja matkalla viidennestä kerroksesta alas ja muutamankin käytävän kautta Caritaksen ruokala/ravintolaan ehti Apsu ihmetellä kaikkea, ja kaikkein eniten rollaattoreita, joita tuli vastaan ja joita oli parkissa ravintolan eteisessä. – Mersu, sanoin. ”Ei oo Meesu”, sanoi Apsu. Ja yhdelle vastaan tuulelle talon asukkaalle, herrasmiehelle valkoisissa shortseissaan ja kaulupaidassaan, joka kommentoi Apsua reippaaksi pojaksi, poika ilmoitti ”paaturin jälkeen” ja pyyhkäisi lyhyeksi leikattuja hiuksiaan ohimoilta. Oli vaikea olla hymyilemättä.

Kunhan isomummun luona oli tarpeelliset ”huoltotoimet” tehty ja Apsu syönyt ison mansikkatuutin, oli aika siirtyä kohti ”mummipapan” (= meidän) huushollia ja päikkäreitä. Niiden jälkeen sitten pihalle. Iso matto ”piazzalle” ja siihen uudet isomummulta synttärilahjaksi saadut legot ja ei muuta kuin mummin ja papan rakennustaito koetteille. Legot on ihan huippuja!

Ja kunhan pojan vanhemmat töistään pihallemme pääsivät, oli meidän Pehtoorin kanssa aika siirtyä oman sukupolven ”tasolle”. Ystäviemme poika, meidänkin elämässämme mukana ollut, sai tänään valkolakin, joten luonnollisesti lähdimme lakkiaisiin. Enkä taaskaan muistanut laittaa lyyria (lyyroja?) mekon rintamukseen. Ja oli oikeastaan aika mukava, että olimme liikkeellä muita myöhemmin, ehdimme jutella sankarin ja vanhempiensa kanssa.

Eikä juhlat vielä ole ohi: huomenna on Apsun viikolla siirretyt synttäripilheet. Sinne siis. 😉

Tärkeä päivä – tämäkin

Kolme vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä minusta tuli mummi. Minun poikani sai pojan, minun Miniäni synnytti maailman ihanimman Apsun. Minä tiesin jo silloin, jo sitä ennen, että minun maailmani tulee muuttumaan. Mutta enhän minä tiennyt miten paljon, –  ja että näin paljon.

Tänäänkin minulla oli mummeilupäivä. Yhdessä Apsun kanssa ajeltiin aamupäivällä, hain pojan kotoaan: ”Mummi osaa ajaa piitteä (Beetleä) hyvin. Pappakin osaa. Mummi osaa ajaa hyvin.”

Päivä oltiin meillä, leikittiin, syötiin, luettiin, kerrottiin toisillemme ”leissusta” (Rodoksen matkasta), nukuttiin, ja iltapäivä oltiin pihalla: Lego City (leekotiti) ja puutarhanhoito olivat tärkeitä. Pappakin oli jo mukana touhuissa.

Sitten oli aika lähteä kotiin, hakea matkalla Apsun äiti töistään. Kerättiin ensin lelut ja legot koppaan ja koriin, pakattiin Apsun tavaroita reppuun, ja sitten poika kysyi omalla tavallaan: ”Laitatko tuon mekon?” (minulla on ns. pihakukkamekko, joka päällä en paljon julkisesti liikuskele, mutta jossa on hyvä päivää kotipihalla paistatella). Sanoin, että ”voin laittaa” ja sain pojalta hymyn.

Ja sitten, kun ollaan tuulikaapissa jo lähdössä, poika ottaa minua kädestä, puristaa lujaa ja toteaa, tuosta vaan, yhtenä kesäisenä perjantai-iltapäivänä: ”Mummi rakastaa Aatua”.

Niin tekee, ja itkee. Itkee niin, että on vaikea löytää eteisen korista auton avaimia… Mutta kyllä me matkaan pääsimme.

Ja matkalla auton takapenkiltä löydettyään jotain, kuuluu kysymys…

  • Mikä tämä on?
  • Se on mummin sateenvarjo. Jos sataa vetta, niin sitä tarvitaan.
  • Missä se sade nyt on?
  • Se on pilvissä, mutta nyt ei näy pilviä. Näetkös, taivas on ihan sininen, eikä siellä ole pilviä. Joskus kun on pilviä, sataa vettä, mutta ei nyt. Nyt on hyvä.
  • Aha.

Kolme vuotta sitten en tiennyt, miten paljon minulla on edessä. Miten tärkeä tuo pieni on minulle.

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa      Home       https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 €  ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.


Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

 

Saippuakuplapäivät ovat alkaneet

Saippuakuplapäivä.

Nyt kun Apsu on ihan kohtsillään kolme vee ja kun kotihoidon tuki on lopuillaan, on Miniä palannut töihin tekemään täysiä työvuoroja. Pitkin kevättalvea hän on tehnyt parin päivän työviikkoja, mutta nyt heti reissun jälkeen takaisin ”kuurojen koti” Runolaan täyspäiväiseksi duunariksi. Tai siis vuorotyöläiseksi, ja samaan aikaan Apsun isä, alias Juniori, paitsi että (ainakin aikoo) suorittaa kesällä joitakin opintoja, on hänkin kokopäiväisenä, vuorotyöläisenä töissä tulevan kesän ja kai syksynkin.

Ja tässä yhtälössä tulos on taas se, että sekä mummI-pappa (minä ja Pehtoori) että mummO-pappa (Miniän vanhemmat) vuoroillamme saamme viettää Apsu-päiviä, saippuakuplapäiviä. Tänään meillä on ollut sellainen.

Sekä Apsulla että minulla on vähän flunssaa ja/tai kurkkukipua tai sittenkin vain siitepölyallergian rankempi vaihe, mutta eipä se meitä estänyt tekemästä Pehtoorin kaverina puutarhahommia. Ja leikkimästä pihalla autoilla, ja nukkumasta yhdessä päikkäreitä.

Ja kun lähdettiin hakemaan Apsun äitiä töistä, olimme ihan yhtä mieltä siitä, että iltapäivän välipala oli hyvä korvata tötteröjäätelöllä! Jätski turruttaa kurkkukivunkin. Siinä me Tervaporvarinpuiston penkillä helteessä, keskiviikkona iltapäivällä, yhdessä istuskelimme ja yritimme ehtiä syödä jätskit ennen kuin aurinko sulatti ne syliin. Elämä on!

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka  ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka,  – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin.  Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee  lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Helioksen saarella auringossa, myrskyn uhatessa

Rodos on Helioksen saari. Ja Helioshan on antiikin kreikkalaisessa mytologiassa nimenomaan auringon jumala. Saarella on 300 päivää vuodessa aurinkoa.

Tänäänkin on ollut, vaikka säätiedotukset lupasivat tälle päivälle ja huomiselle ”rankkoja ukkosmyrskyjä”, ajoittain erittäin voimakkaita myrskyjä ja sadetta. Aamu oli kaunis ja aika lämminkin. Kun pikkuperheen kanssa olimme aamiaisen jälkeen kävelyllä lähistön pikkuteillä alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä, jyrähtelikin. Ja tuli muutama tippa vettäkin.

Apsuhan tuntee suunnilleen kaikki automerkit, ainakin ne joita Suomessa eniten on.  Täälläkin niitä on kerrattu liikenteessä ja hotellin parkkipaikalla. Sitten tänään tulin paikalle kun Apsu ja pappa olivat katselemassa autovuokraamon mainostaulua, josta poika luetteli autoja ja sitten siinä oli hieno kerman värinen Beetle Cabriolet. Minullahan on Beetle, tosin vanhempaa mallia (kuusvuotias se jo on) kuin tuossa kuvassa, eikä mikään avomalli  ja minun on graniitinharmaa, mutta Apsu hihkuu kuvan ääressä: ”Avomummin auto”!  Olemme tässä koettaneet porukalla pohtia, mikä oikein on ”avomummi”. 😀

Puolen päivän jälkeen oli kuitenkin jo niin hyvä ilma että lähdimme (minun ja Apsun päikkäreiden jälkeen) hotellin isolle allasalueelle. Välillä pilviä sen verran, että oli aurinkotuolissa hetkeksi vedettävä rantapyyhe lämmittämään.

Ja Apsu oli lasten lämmitetyssä altaassa, ja voi sitä riemun määrää! Poika oli oikeastaan eilen eka kertaa kunnolla uimassa, ja tänään jo uskalsi ja osasi renkaalla ja kellukkeilla ihan itsekseen polskia. Ei mitään vesipelkoa.

Päivä siis mennyt enemmän vähemmän auringossa kelliessä.

Sentään vähän kiertelin hotellialueen viheralueilla. Oleanterit jo kukkivat. Luonnollisesti. Ja sitten tällainen jännä pulloharjan näköinen kukka kasvaa meidän oven pielessä.

Huomenna oli myrskyä tai ei, olemme ajatelleet lähtevämme ajelulle ja katsomaan saarta vähän Kolymbian ulkopuolellekin.

 

 

Kevät, ja sitten tulee?

Tänään aamupäivällä kun Apsu, tytär ja minä lähdimme kaupungilta ”humputtelemasta” (kävelyltä Rotuaarilla ja Valkeassa, ja Mannerheimin (Dookunin takana) leikkipuistosta) kohti kotia, Apsu ilmoitti ykskantaan: ”Ikioma kummitäti, ikioma, tule tänne (= viereensä takapenkille)!”

Ajelin pitkin aurinkoisia Merikosken siltoja ja takapenkillä Apsu hoki, että ’nyt on kevä, nyt on kevä’ varmaan kuusi kertaa peräkkäin. Tytär sitten kysyi: ”tiiätkö mikä tulee kevään jälkeen?” Apsu mietti sekunnin ja ilmoitti: ”punainen!”

Siis on vastauksia, jos kohta kysymyksiä ja ihmetyksiä onkin paljon enemmän. Isänsä poikaa iltapäivällä hakiessa totesi kyllä, että moni asia on myös keltainen, mutta vielä useampi asia on ”ei”. Kyselyikä ja ”eikkä”-aika (tosin vain vanhemmilleen, ei mummipapalle eikä kummitädille) on nyt arkipäivää.

Joka tapauksessa tänään on ollut kevät ja Apsu-päivä.

Hain kukkakaupasta kuvausrekvisiittaa, ja floristin kanssa pohdittiin, mikä olisi vapppukukka. Jos vappukattaukseen tai korttiin pitäisi laittaa kukka, niin mikä se olisi? – Onko tuo inkalilja vapun kukka? Luonnollisesti siten ettei nuo metriset hanget näkyisi taustalla … 😉

Paljon hyvää yhtenä päivänä

Pääsiäisviikko, perinteisestä retriitistäni Lapissa ei tietoakaan. Mutta Oulussakin on sää ollut kuin parhaina pääsiäisinä mökillä. Valkoisia, kimmeltäviä hankia, auringon häikäisevää valoa ja lämmittävää tunnetta. Olen tämän talven kovien yöpakkasten aikana oppinut lähtemään ulos vasta puolelta päivin, enkä ole sännännyt auringon sarastuksen aikaan, heti herättyäni, tarpomaan jonnekin metsäpoluille.

Tänään kävelin puolelta päivin kaupunkiin, ja melkein koko matkan takaisinkin. Ja ajattelin, että pitäisi olla mäessä Saariselällä, mutta kyllä hyvälle tuntui ulkona olo täälläkin. Sitä paitsi kotipihallakin alkaa olla jo melkoiset ”tunturit”.

Kävelin kaupunkiin, jossa meillä oli ystävän kanssa lounastreffit: kuulumisten päivitystä kasvokkain. Ja samalla minun ”Oulun etniset ravintolat” -sarjani sai toisen osan. Lounastimme Saurahassa. Palaan asiaan.

Iltapäivällä sitten Pehtoorin kanssa roudaamassa ruokaa, juomaa ja kukkia kotiin. Ja viemisiksi. Olemme pääsiäisen kotosalla, ja möksälle sitten vasta myöhemmin.

Illansuu menikin sitten liikennematolla leikkien. Ja Apsulle pitää ”puhua”. Ajellaan autoilla pitkin liikennemattoa, mutta se ei riitä. Aina vähän päästä Apsu ilmoittaa: ”Mummi, puhu!” Eli minun pitää selitellä tarinoita siitä, kuinka me ajellaan markettiin, ja parkkeerataan ja mitä kaupasta haetaan. Sitten ajellaan molemmat omilla pikkuautoilla vaikka huoltoaseman kautta asemalle ”hakemaan Naanaa” (= kummitätinsä) ja taas matka jatkuu vaikka yöksi talliin, mutta pian on aamu ja taas Apsu kehottaa ”mummi, puhu”. Eli olen jonkun sortin tarinankertoja samalla. Kolmen vartin jälkeen ei minunkaan tarinankerrontataitoni enää ollut kovin rapoista, joten piti hakea pappa jatkamaan. Elämä on.

Ja nyt minä jatkan Muistikuvia-sivuston värkkäämistä.

Rantapellon juhlaviikko

Juhlaviikkoa vielä vietellään.

Miniän ja Juniorin synttäriviikko, Apsun ja kummitätinsä (= Esikoinen) kohtaamisen viikko, minulla tekemättömyyden viikko ja lenkillä jo kevätaurinkoa ja leppeää tuulta, jo narskuvaa, ei vain puuterista lunta. Keväälle tuntuu. … Juhlaviikolta tuntuu, – torstai on kuin sunnuntai.

Kunhan Esikoinen aamuvarhain herättyään oli käynyt salilla, olimme valmiina lähtemään yhdessä äidin luona käymään. Tyär on Oulu-viikkonsa aikansa koettanut tavata kavereitaan, isovanhempiaan ja ennen kaikkea kummipoikaansa = Apsua. Ja Apsu on myös lähetellyt tädilleen WhatsApp-ääniviestejä, joissa on tehnyt tiettäväksi, että haluaa leikkiä ”Naanan kans leekotitiä” ja ”kattohommia” (= kontata ruokapöydän alla ja ´säätää´ jotain). Ja täti on tehnyt kattohommia, leikkinyt ja touhunnut, ja todennut ”pääsykokeisiin lukeminen on vähän jäänyt, mutta so what”.

Minä olen – taas – kelannut, että nyt ja vain nyt, juuri tänään, ehkä vain tänään, on tämä hetki, tämä kun perhe on pöydän ympärillä tai olohuoneen lattialla, – siinä minä tippa linssissä yritän ottaa kuvia, olla vaipumatta sentimentaalisuuden syövereihin, kysellä välillä, että moneltakos haluaisitte syödä, — kokkailla, tarjota kaikille jotain herkkua.

Aloitimme tällä. Tatti-shotti! Meidän pakastimen uumenista viimeiset tatit keittelin tiiviiksi alkuruoaksi. Hyvä on: kermaa on, mutta olihan kuulkaa hyvää!

Ja lopetimme synttärikakkuun. Kaksi kertaa 27. Ja molemmat muistelivat joku viikko sitten, että lapsuuden täytekakussa piti olla mandariiniviipaleita. Niinpä kätkin niitä tähänkin kakkuun. Tässä tosin paljon muutakin. Kuten oli myös etu- ja jälkiruoan välissä.

Olen tässä keräillyt kokeiluja ja reseptejä postaillakseni uuden ”pääsiäisruokia”-jutun, joten tulossa on myös reseptiikkaa…

Elämä on juhla!

Iltaan on tultu, viikonloppu vietetty. Nyt se on ohi.

Vielä tänään koko poppoo istuimme yhdessä ruokapöydässä – seuraavan kerran samalla kokoonpanolla toukokuun toisella viikolla. Siitäkin puhuttiin, tänäänkin. Nythän reissuun lähtöön on vähemmän kuin seitsemän viikkoa.

Myöhäisen lounaan jälkeen tyär vei poikaystävänsä (tästä minua askarruttaneesta termiasiasta keskustelimme eilen, kysyin asiasta nuorilta, ja poikaystävä on oikea valinta 😉 ) lentokentälle, ja palasi itse tänne takaisin. Tyär on tulevan viikon kotikotona. Onhan mukava juttu! Mutta poikaystävänsä, josta voisin vastedes käyttää Apsun antamaa nimeä ”Pappikki”, joutui lähtemään takaisin Helsinkiin ja huomenna duuniin. Juurikin sinne Alma Mediaan, josta tyär on nyt irtisanoutunut, – mistä olen erinomaisen helpottunut. Pääsykokeisiin voi lukea Oulussakin.

Eilinen oli erilainen ilta ikinä. Kuten Juniori Instassa kirjoitti: ”A bit different ”Two men champagne club” -evening today. @veskuyks cooks at our parents place and of course I have chosen the wines.” Ja hyvin oli poika valinnut.

Liki kellon ympäri oli meillä vieraileva kokki, vietimme aikaa Festassa, välillä nuoret pelasivat Trivial Pursuitia, kuuntelimme minua kovasti miellyttänyttä soulia, maistelimme samppanjaa, juttelimme tulevasta ja menneestä ja söimme. Maistelimme punaviiniä, juttelimme ja söimme.

Ensimmäinen eturuoka oli ihan mielettömän hyvää, eikä mikään sen jälkeenkään jäänyt vaille ihastusta. Vierailevan master cheffin ruoanlaittoa oli mielenkiintoista seurata: kovin erilaista kuin minulla. Koskaan en jaksaisi tehdä niin perusteellisesti ja kauan … eikä minulla ole taitoa, eikä tarvikkeita ja vempaimia (jotka V. toi mukanaan. Mm. Sous vide -sirkulaattori!) Pikkuisen oli eri levelillä kokkaaminen kuin minun karitsankyljysten paisto voissa pannulla ja hetkeksi uuniin. 😉

Klikkaamalla kuvat suurenevat …

 

Tänään sitten aika myöhään nukkumista, eilisen siivoilua, lenkille, minun vuoroni kokata. Kevyt myöhäinen lounas: sinihomejuusto-amuset, kasvislasagne ja lemon posset, ja lopuksi korvapuusteja ja kahvia. Viikonloppu on kulunut hyvin, nauttien ja nopeasti. Kuin eri maailmassa.

Mitä minä huomenna teen?

Taakse jäänyttä – – –

 

Tänään ei enää pitkää brunssia mangosmoohtieneineen ja kaikkine muine hyvineen.
Vain puuroa ja kahvia, – ja se oli siinä.

Tänään ei enää aurinkoisia latuja. Eikä muutakaan liikkumista tunturissa.

 

Ei enää lumitunneleissa ja mökkipurolla Apsun kanssa.

Ei kulkemista tunturissa… ei muualla kuin autolla pitkin Jäämeren tietä.

 

Ei enää korumaisia jäädytettyjä saippuakuplia,  – aika uuvahtaneen näköistä oli jo.

 

Eikä rantasaunaa, saatikka yhteistä pitkää päivällistä ja Lego Cityä ja kaikkea muuta mukavaa…

Onneksi on edes kuvat. Niitä on PALJON.

Ehkä noita kuvia kannattaa katsoa tovi, ehkä niistä välittyy se, miksi on aina niin vaikea lähteä mökiltä kotiin.

Ja onhan täälläkin taas hyvä.

Mökkielämän ihania päiviä

Ja Koilliskairassa vain paistaa. Paistaa siniseltä taivaalta. Emme valita. Emme todellakaan.

Ulkona monta monituista tuntia. Minulla siitä iso osa kului lumikenkäillessä, ja poikkeuksellisen vähän kuvaillessa. Sitten Apsun kanssa pihan tunneleissa, saunaa lämmitellessä. Pehtoori & poika tiputtelivat lumia katoilta. Sellaista leppoisaa oloa.

Melkein Rönkönlammelle asti tarvoin. Ja monta pienempää kieppiä. Ja hyvänen aika, kuinka minulla onkaan huomenna reidet kipeät!! 😀

Ei ole täällä vielä oikein kestohankia, joten umplahtimisilta ei voi välttyä. Vaikka periaatteessa en tykkää ohi reittien ajelevista moottorikelkoista niin tänään en pahastunut tampatuista pohjista. 😀 Kenkäillessä pääsee lähemmäs kuvattavia maisemia ja puita kuin ladulla hiihdellessä. Eikä sauvat ole kuvaajan riesana.


Tänään nuoripari kävi kaupassa ja laittoi kolmen ruokalajin päivällisen, ja luonnollisesti Juniori tarjosi meille alkuun samppanjan. Oheen Miniä oli tehnyt katkarapu-alkupaloja. Toimivat erinomaisesti yhdessä. Pääruoaksi oli viikonlopun paistin lopusta Juniorin säveltämää bolognesea, josta tulikin lopulta ihan hurjan maukas burgundinpata. Ja jälkkäriksi banoffeeta.

Onneksi oli sentään jokunen kalorinkulutustunti ja ”lounakseton” päivä takana.

Päivät kuluvat, liian nopeasti taas kerran. Illat ”loppuvat” aina aika lyhyeen, kun Apsun nukkumaanmenon aikaan (kahdeksan kieppeissä) pikkuperhe siirtyy toiseen mökkiin. Eipä tule sitten meilläkään riekuttua kovin myöhään. Eikä jaksaisikaan.

Jääsaippuakuplia

Kun elämä on sillä mallilla, että pitkän aamiaisen kääntyessä aamupäiväksi ja pakkasen hieman hellittäessä voi ryhtyä taas yrittämään jääsaippuakuplien tekemistä ja kuvaamista, niin ei asiat voi olla kovin huonosti.

Yhdessä kuvahaasteryhmässä näin hienoja jääkuplakuvia jo jokunen viikko sitten, ja päätin itsekin yrittää. Etsiskelin reseptiä ja odottelin pakkasia. Kun vihdoin sain hommattua tarvittavaa glyserolia (apteekista), niin Oulussa oli jo liian lauhaa (- 6  – 10 C) ja tuulista. Tai ainakaan en kotipihalla viime viikolla onnistunut.

Mutta tänä aamuna kiehautin tilkan vettä ja liotin siihen siirapin. Ja lisäsin sitten muut aineet.

60 ml vettä
50 ml Fairya
50 ml glyserolia
20 ml siirappia

Olen puhallellut sekä Pehtoorin rautalangasta vääntämän rinkulan läpi, että käyttänyt Apsun saippuakuplapurkin kannessa olevaa puhallusympyrää , mutta parhaaksi osoittautui pirtelö/smoothiepilli, johon olin leikannut ristin (neljä noin sentin mittaista ”liparetta” taitettuna).

Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ihan tyventä. Ja kuplat onnistuivat helposti. Niitä oli sitten vähän joka nietoksen nokassa pihapiirissä. Parikymmentä minuuttia pysyivät ennen poksahdusta. Ja jäätyminen tapahtui kyllä aika äkkiä.  Kuvasarja on kahdessa minuutissa kuvattu.

Iltapäivällä sitten tunturissa vähän liikunnallisimmissa merkeissä. Pakkastakin liian vähän (? = – 9 C)) saippuakuplille.