Eilen tuntui olevan hyvä ajatus ja aika mennä uudelleen yhdessä  :)

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Mitään isoja häitä tässä pikku kirkossa ei voi viettää.

Hääpäivänämme Turkansaaressa oli joku ammattikuvaaja, joka otti kuvia meistäkin (kysymättä meiltä mitään). Tämä kuva ollut ainakin Blue Wingsissä (Finnairin lehti), Me naisissa, Makasiini-lehdessä ja viimeksi toissa kesänä Hesarissa. Joku tuttu on aina bongannut kuvan ja meille toimittanut ko. lehjden.

Eilen samasta kohtaa

Morsiamen kuuluu leipoa häihinsä leipä, joka sitten ripustetaan  orsille.

Reikäleivän anopin opastamana minäkin aikanani leivoin. Ja sulhasen avustamana sain ripustetuksikin.

Turkansaaren ponttoonisiltaa ei enää ole, sillä se on vuonna 1990 korvattu kiinteällä sillalla.

Me menimme sitten toiselle hienolle sillalle: kotiseutuhääpäiväretkemme jatkui kohti Utajärveä, josta 15 km kohti Kajaania on hulppea riippusilta.  Ennen-nyt kuvat siis sieltä…

Väärin sitä on luulla
vain kirjaläjien viisaudeksi.
Se on myös suudelma suulla

nauru

juominen

ja laulu.

Vuosien kierrossa, suurissa tapahtumissa
kaikessa mikä kiehuu ja kohisee:
meren solina
naisen olkapäät
lasten ulina
hevosenkenkä, joka kopisee.

Läpi suurten aarteitten
soluvat valittavat äänet
lentävät
hämärät näyt

välkkyvät silmät ja näyt.

(Jevgeni Jevtusenko)

Tämä minulle niin tärkeä Jevtusenkon runo, joka on kulkenut mukanani lukiovuosista lähtien,  tuli tänään mieleen. Taustalla parikin juttua. Tänään(kin) sain taas muistutuksen että eri ihmisille historia on niin erilaista.

Ensinnäkin aamulla professorin kanssa selviteltiin ylimääräisen opinto-oikeuden anomuksia. Joukossa oli yksi Petroskoin yliopistosta valmistunut maisteri,  joka halusi täydentää tutkintoaan Suomen historian opinnoilla. Selasimme hänen papereitaan ja kiinnostuksen vuoksi tsekkailimme mitä kursseja Petroskoissa historian opintovaatimuksiin kuului. Ehkä vain sisäpiirihuumoria, mutta kyllä meillä riitti lystiä. “Entisajan maailmanhistoria” ja “Alkukantaisten kulttuurien historia” ja sokerina pohjalla (historian laudatur-opinnoissa!) “Pioneerityön metodikurssi”.

Historia ainakin oppiaineena on Petroskoissa eri kuin Oulussa.

Piazza di Popolo, Rooma 6.7.2010

Sitten toinen pohdinta, mitä historia on, kun iltapäivällä työhuoneeni oveen koputtaa täysin tuntematon mies. Oli kysellyt minua toimistosihteeriltämme tyttönimelläni, mikä tarkoittaa, että edellisestä  tapaamisestamme on hyvinkin kulunut tovi. Opiskelukaveri siis! Minua vuotta nuorempaa vuosikurssia, ja ainakin kansainvälisten suhteiden historian kaikki luennot suoritettiin jotensakin kimpassa.

Hän kyseli, millaista opiskelu nykyään on? millaisia ovat historian opiskelijat? eivätkö oikeasti tenti Friedelliä? ei pakollisia “vanhoja käsialoja”? ei lopputenttejä? opinto-ohjausta, mitä ihmettä se on? Tuli vaan siinäkin mieleen, että historiansa kullakin. On historia ja/tai opiskelu ollut Oulussakin kovin erilaista eri aikoina.

Viime vuosina on yhä yleisimmin kuulunut toivomuksia, että kansamme ruokajärjestys muuttuisi sellaiseksi, että se enemmän perustuisi kasvisruokiin. Väitetään nim. että olemme ruvenneet käyttämään liian paljon liha- ja kalaruokia ja että tämä yksipuolinen ruoka olisi terveydelle vahingollinen, koska siinä saamme liiaksi valkuaisainetta, jota ruumiin elimet, aikaa voittaen, eivät kykene poistamaan ja joka näin ollen häiritsee niiden toimintaa. Vieläpä muistutetaan terveyttämme uhkaavasta vaarasta kun tietämättämmme usein saamme sairaiden elukkain lihaa syötäväksi.

Näiden väitteittensä tueksi ovat kasvisruuan suosittelijat viitanneet siihen seikkaan, että lääkäritkin nykyään useissa sairaustapauksissa määräävät potilailleen yksinomaan kasvisruokia, sekä siihen, että monet kansat, kuten esim. japanilaiset, menettämättä voimaansa tahi kestävyyttänsä elävät miltei yksinomaan riisillä. Sitä paitsi he huomauttavat sitä, että teurastuksessa luontokappaleita kohtaan tapahtuva julmuus vaikuttaa sangen raa´istavasti.

Monet näistä väitteistä pitänevät paikkansa: ovathan lukuisat ihmiset oman kokemuksensa nojalla todistaneet hyvin tulevansa toimeen yksinomaan kasvisruoalla.

Lainaus on vuonna 1913 Kansanvalistusseuran julkaisemana ilmestyneestä Elin Sjöströmin kirjasta Kasvisruokaa kaikille.  Lueskelin kirjaa aamupäivällä – siis töissä. Minun työni kun mahdollistaa keittokirjojen lukemisen töissäkin, ei ollenkaan huono juttu :). Tosin vähän vanhaa vuosikertaa on tämä – kuten ne muutkin joita töissä luen – opus. Mutta ko. kirjasta lähti myös ajatus siitä, millä ehkä osallistun kuukauden ruokahaasteen. Haasteessa peräänkuulutetaan herneiden käyttöä. Ehkäpä teen Elinin ohjeella hernevuokaa tai sitten huomenissa Risi e bisi. Se on pohjoisitalialainen risotto, johon tarvitaan tuoreita herneitä.

Kun tänä vuonna kasvimaallani

on melkein enemmän kukkia kuin mitään syötävää (siis ei edes herneitä) oli töistä ajeltava paitsi Caritakseen myös torille. Kesän viime lämpö, tehdyn työviikon jälkeinen leppoisa, lussakka olo (hyvillä mielin uuteen haasteeseen) ja Oulun torin juro puhumattomuus…

Perjantain lupaus alkavasta viikonlopusta vähintäänkin kohtuullinen. (kuvat ja kukat suurenevat klikkaamalla)

Matkan alussa tulemme miettineeksi, mitä tarkoittaa aarniometsä? Meistä metsä oli aarniometsää…
Isoja vanhoja puita, valtavia siirtolohkareita, naavaisia oksia.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen tajusimme, että matka käy kovin hitaasti.
Korkeuseroja reitillä ei ole juurikaan, mutta kiveliö, rakka, puiden juuret pakottavat patikoimaan varovaisesti, katsoen eteen ja jalkoihin.
On mietittävä, mihin kenkänsä pistää, jottei kompastu.

Puolentunnin jälkeen näemme ensimmäisen kerran vettä. Tulemme Puntsijärven rantaan. On aivan hiljaista.
Ei edes tuulen huminaa kuulu. On ihan tyven.
Kunnes pienen kosken solina kuuluu.

Taival muuttuu vähän helpommaksi, – vähäksi aikaa.
Mutta samaan aikaan alkaa vähän ripsiä vettä, mikä onneksi loppuu pian.
Jatkamme matkaa.
Löydämme ennennäkemättömiä kukkia.

Kellosinilatva (Polemonium acutiflorum):

Ja sitten vähän tutumpia: puolukkaa näyttää tulevan.

Ja hillankukkia oli paljon.

Ja kaipaamiani kulleroitakin löytyi.

Kun tulimme Pikku Pielpajärven rantaan, luulimme jo olevamme perillä.
Olimmehan kävelleet hyvinkin melkein tunteroisen.
Muutamat pitkospuut veivät yli kannaksen, jonka rannalla kasvaa raatetta, paljon raatetta.
Tässä vaiheessa tajusin, että Pielpajärvi on vielä jossain edessä …

Ja matka jatkui…

Yhtäkkiä polulla melkoinen järkäle. Ei siirtynyt… Kuntoni on kovasti lopahtanut. :)

Kasvillisuus muuttui yhtäkkiä.
Koivikko (tuli mieleen yksi tietty taulu :)) enteili, että olisimme vihdoin jo lähellä.
Reilusti toistatuntia oli tepasteltu.

Ja lopulta edessä Pielpäjärven kirkon kenttä.

Kullerokenttä, jossa on 1700- ja 1800-luvulla ollut kymmeniä kirkkotupia.
Kun inarialaiset tulivat kirkolleen,
oli suvuilla tällä kentällä omat pienet kirkkotuvat,
joissa yöpyä kirkonmenojen ja markkinoiden aikana.
(Wikipediassakin kerrotaan jotain Pielpajärven kirkosta: Klik)

Opastustaulussa kerrotaan näin:

Nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1760.

Karussa kirkkosalissa pidetään edelleen joka juhannus kirkonmenot
ja joka kesä kirkossa on myös vihkitoimituksia.
Pohdittiin, ettei kyllä frakkia ja kovin pitkälaahuksista huntua
kannata kirkolle mennessä päälle pukea. …

Kirkon eteisessä on vieraskirja,
josta näemme, että meitä ennen kirkossa oli eilen puoli viiteen mennessä
käynyt kymmenen henkeä.
Ei erityisen ruuhkainen nähtävyys. :)

Hetken huilasimme Pielpajärven rannassa, jossa on retkeilijöille päivätupa, puuceet ja tulistelupaikat.
Meillä ei ollut mukana edes kunnon eväitä, vähän energiajuomaa vain.
Onneksi Siidassa oli syöty lohipiirakkapalaset.
Samaa reittiä takaisin. Erämaajärvet kauniita.
Eikä edelleenkään itikoita. Ei vaikka metsän suojassa oli tyven.
Ei erityisen lämmin (n. + 12 C), mutta ei myöskään itikoita.

Toiset puolitoista tuntia takaisin. Kannatti. Oli hieno reitti.

Rantasauna, ruoka ja uni maittoivat.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja voit siirtyä kuvasta toiseen kuvan reunaan tulevan nuolen avulla.)

___________________

Tänään ei ole patikoitu.
Siivoiltiin mökki, saunottiin ja ajeltiin kotiin.
Rovaniemellä lounastettiin.
Ei ollut kiire.
Kotona kaikki hyvin.

Aamulla mökin lämpömittari näytti huikeat +5C. Lämpöasteiden lisäksi oloa riemastuttivat puiden latvojen tasolla roikkuneet pilvet, jotka enteilivät sadetta. Lähtökohdiltaan hieman arveluttava aamu ei lannistanut: päätimme ryhtyä turisteiksi. Mökki jääköön, met lähdemme kohti Inaria.

Jo ennen Ivaloa alkoi sataa. Aika lailla. Siispä käydään ensin Ivalossa kaupassa, ja sitten: on aika tutustua kovasti kehuttuun vaatekauppaan. Ivalon apteekin vieressä on liike nimeltä Kenkä-Asu. Ja vaikka vuosikymmeniä on näillä seuduin tullut liikuttua, ei kyseiseen kauppaan ole tullut mentyä. Tänään mentiin. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ehkä jo julkisivu kertoo aika paljon. Ikkunassa lukee isolla “Retroa”.

Ja sitä sieltä sisältä löytyy! Teryleenitunikoita ja -housuja (joissa on metalliset vetoketjut), farkkuja, joissa on polven kohdalla sellainen V-laskos (minulla on ainakin kahdet sellaiset vuonna 1972!!), yksiosaisia laskettelupukuja paksusta toppakankaasta, hiihtohousuja, joissa on ommellut prässit ja harmaa kuminauha jalkaterän alle. Kernitakkeja ja (teko)silkkisiä miesten paitoja, joissa on pieni kapea pystykaulus.

Ja mikä hienointa kaikissa vaatteissa on hintalaput, joissa on hinnat myös markoissa. Entäs kauppiaspariskunta? About 80 v. molemmat. Ja vireitä ja virkeitä ovat, mutta mitään pankkikorttihömpötystä ei kauppaan ole otettu. Mistäkö tiedetään? Pehtoori osti hienon flanellipaidan, ja käteisellä oli maksettava.

Tämän kulttuurinähtävyyden jälkeen ajelimme kohti Inaria ja Siidaa (saamelaismuseota), jossa on käyty edellisen kerran 10 vuotta sitten. Matkalla pysähdyimme kauniilla Inarinjärven reitillä Myössäjärvellä, jossa on maailman ainoa synnyinpaikaltaan siirtynyt hiidenkirnu. Joka kaiken lisäksi on väärinpäin. Komea kivi se oli, ja kiven taakse kun kiivettiin, näkyi Inarinjärvi sumuisesta kelistä huolimatta kauniisti. Kansallismaisemaa siinä missä Kolikin, sanoisin. Sadekin tokeni.

Inarissa meidän turistireitillä oli Siida. Siellä oli parahiksi Elina Helander-Renvallin Noitarumpu-näyttely. Ja luontovalokuvanäyttely. Ja poronluusta ja -nahasta tehtyjen (nyky)käsitöiden näyttely. Ja tietysti äärimmäisen hyvin toteutettu saamelaisten elinkeinojen ja historian perusnäyttely.

Helander-Renvallin rumpuihin miellyin kovasti. Niissä oli shamanismin, historian, Lapin aiheita toteutettu hienosti. Monta hienoa rumpua pysäyttivät meidät… Esimerkiksi tämä Elämän polku -rumpu.

Inarissa käytiin vielä hopeapajalla ja kirkossa, tietysti. Ainoa alttaritaulu ikinä, jossa olen nähnyt poron!

Kaiken muun turisteilun jälkeen päivän pääkohteeseen: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkkoon. Ennen kokematon reitti, luonto matkalla monimuotoinen, kaunis ja karu. Eikä ollutkaan mikään pikku tepastelu! But we did it!

Palasimme vasta muutama tunti sitten. Laitan huomenna kuvakertomuksen. …

… moni kävi kiittelemässä. Työpaikalla oli rento ja raukea fiilis.

… minun taidehistorian opintoni ovat edistyneet merkittävästi :)

… ruokaa jäi niin paljon, että kun roudasin ne duuniin, saatiin rääppiäisistä monelle lounas.

… yhden kirjaprojektin kustannusasia on saatu kuntoon.

… läksiäiset yhdelle työkaverille saatu kunnialla ja hyvällä mielellä järjestettyä.

… päivällä kahvilla käytiin vielä tietokilpailun jälkipeliä. Tuli todettua, että professoreillekin “tenttikysymyksiin” vastaaminen on Suuri Juttu.

Piknik-visailun voisinkin laajentaa tänne blogin puolelle.

Eilinen kisa on kokonaisuudessaan LINKIN TAKANA (pdf-muotoisena).

Ne, jotka haluavat, voivat osallistua kilpailuun. Eilisessä kilpailussa olleet musiikkinäytteet ja juustotaisting on tietysti näin sähköisessä mediassa vaikea järjestää, samoin kuin estää lunttaaminen (lue: googlettaminen), mutta jos haluat voit lähettää vastauksesi minulle (tuulestatemmattu (at) gmail.com) tai toimittaa vaikka paperipostissa (yhteystiedot löytyvät tuon “kisalinkin” takaa).

Kilpailun sääntöihin kuuluu, että jokainen osallistuja vastaa ilman apuvälineitä (ja vannoo niin tehneensä :)).

Vastaukset on oltava minulla 30.6.2010. Voittajalle toimitan pullon kuohuvaa tai suklaarasian.

Järjestä juhannusvieraiden kanssa kilpailu? Osallistukaa porukalla!

Onnea kisaan :)

____________________________________

Kilpailuidean saa pölliä. Niin minäkin olen tehnyt. Jos niin teet, kerro, miten sinun ehkä vähemmän historia-alan ihmisiä käsittävä kesävierasporukkasi homman hanskasi.

Sää ei suosinut, mutta haittasiko se? Ei, ei se haitannut. Meitä oli koolla melkein kaksikymmentä. Meillä on hyvä työyhteisö. Meillä oli hyvä iltapäivä ja ilta. Ruokaa oli ruhtinaallisesti, ja piknik-visa oli haastava ja kannatti se tehdä. Yksi paha kysymys historioitsijoille oli piknikin historia? Piknikin historia Suomessa, Euroopassa, maailmalla? Hmmm. jopas viisi kolmen-neljän hengen (ammattilais)joukkuetta aiheeseen keksi kaikenlaisia selityksiä… lähelle oikeitakin. :)

Palaan asiaan, vastaukseen – tälläkin foorumilla.

Kemin tullikamarin arkisto (Aa:1 Saapuneiden kirjeiden diaari 1873 – )

17.6.1874   Höyrylaiva Aavasakalla Pietarista maakauppias S. Aspegrenille

–
15 packe tågvirke
1 fartt gulockra
1 packe fenkol
1 packe senap
1 packe konfekt
1 låda ägg 1500 stycke
1 låda metvurst och skinka
1 låda innehållande peppar 20 tt
ultra marin 10 tt
anis 10 tt
2 packor tapeter
2 låda konfekter
2 lådor ryska kläder

Arkistossa tapasin myös mökkinaapurimme. Hän on eläköidyttyään ryhtynyt liki täyspäiväiseksi historioitsijaksi. Yksi hänen kiinnostuksen kohteensa on Koillis-Kairassa ollut yllättävänkin laaja partisaanitoiminta. Itärajan pinnassa on kuulemma partisaanileirin jämät, ja naapuri kyseli, josko mieheni lähtisi hänelle kaveriksi juhannuksena sinne patikoimaan. Jo vain pehtoori lähtee, mutta minä haluan mukaan! Lupasi ottaa.

Arkistosta lähdin Caritaksen karavaanikuljetuksen kautta fysioterapiaan: hyviä uutisia! Olkavarteni on “kehityksen tiellä”, “paranemaan päin”, “kuntoutunut aika hyvin”.  En väittänyt vastaan. Siltä minustakin on tuntunut. Leikkausuhka on ainakin siirtynyt. Nyt kun muistaisi taas olla tyytyväinen tästä säryttömästä ja kivuttomasta elämänmenosta.

Kohtahan alkaa lomakin! Toissailtana meillä oli jo pieni fiilistelytuokio Rooman matkan kumppaniemme kanssa…  Kuukauden päästä Piazza Navonalla ilta-auringossa, ja jos vihdoin Popolon Santa Marian kirkko olisi auki, silloin kun yritän sinne päästä (neljäs kerta). Ehkä myöhäiselle illalliselle Trasteveren puolelle. .. Santa Maria i Trastevere -aukion reunassa on ristorante Sabatini, jonka terassilla olisi juhlallista samettisessa illassa kuunnella siippojen höpötyksiä, kommentteja bella donna figuresta, olla välillä puhumatta mitään. Nauttia Saltimbocca alla Romana, ehkä lasillisen amaronea, sitten juustoja ja toinen amarone. Jälkiruoaksi … mm. gelato! Tietysti. Ja espresso doppio.  … Niin ja poks! – huomenna töihin! Hö!

_____________________________________

Lupasin lisää kuvia pihamme daalioista. Olin aika myöhään kotosalla, joten ilta-aurinko jo häipynyt, kuvassa väri ei pääse ihan oikeuksiinsa… Mutta minusta tämä on jotenkin hienostuneen dramaattinen. Siis kukka, ei kuva (joka suurenee klikkaamalla).

Kemijokivarressa oli talonpoikaistaloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tapana muuttaa nikkarityylin isoista taloista, pirteistä ja kamareista, navettaan. Kun lehmät pääsivät kesällä laitumelle, navetat pestiin ja kalkittiin, ja niissä oli mukava, viileä nukkua. Sotien välisenä aikana ja pitkälle 1960-lukuakin kaupunkilaislapset lähettiin maalle, vanhemmat olivat töissä, joten lapsille oli hyväksi mennä maaseudulle “vahvistumaan”. Pehtoorikin on monta kesää viettänyt sukulaisissa Siikajoella.

Minäkin muistan monien luokkakavereideni suvivirren veisuun jälkeen häipyneen jonnekin “maalle”, mummolaan, mitä minä en voinut käsittää. Meidän molemmat mummolat olivat valovuosien päässä (Tavastilassa ja Perniössä, molempiin yli 500 km) Oulusta, enkä tuntenut kunnolla isovanhempiani, vaikka joka kesä kävimme heitä tapaamassa. Mutta vain tapaamassa. Koskaan ei tullut pieneen mieleenikään, että sinne oltaisiin menty kesäasumaan. Alle kouluikäisenä vietin isot osat kesistä mökillämme, joka oli vain muutaman kymmenen kilometrin päästä kaupungista. Mutta kun se jouduttiin myymään, olen viettänyt kesäni kaupungissa.

Koulujen loputtua, lomien alettua monet muuttavat vieläkin kesäpaikkaan. Ei ehkä huvilayhdyskuntiin, eikä ehkä villoihin, – kaukana porvariston hillytty charmi – mutta mökeille ja pois kaupungista kumminkin.

Mutta se mitä yritän nyt selittää, on se, että meillä oli töissä aiemmin tapana “muuttaa kesäpaikkaan”. Matkalaukkuprofessorit lähtivät Tampereelle tai Turkuun, arkeologit kaivauksille, tuntiopettajilta loppuivat työt ja me muut saimme vetäytyä tutkimuksen tekoon, arkistoihin Helsinkiin tai kirkonarkistoihin pitkin Pohjois-Suomea. Tai ainakin osan viikosta saattoi viettää Maakunta-arkistossa. Hämärästi muistan, kuinka meillä ennen oli aina perjantaisin (myös lukukauden aikana ja silloinkin kun moni lisäkseni oli vielä kulunvalvontalaitteen [lue: kellokortin] “alaisena”) tutkimusvapaapäivä. Silloin pääsi ja oikeasti ehti lähteä arkistoon.

Nyt menee juhannukselle, että saat kaikki raportit, webbipäivitykset, korkeakoulupedagogiset opinnot, koulutukset, jatkotutkijoiden jelppaamiset tehdyksi. Tänäänkin olin ajatellut puolelta päivin siirtyä “kesäpaikkaan”, arkistoon siis, mutta olihan kesätenttikysymykset laadittava, eräskin todistus opiskelijoille sossua ja Kelaa varten kirjoitettava (jostainhan se on opiskelivien ja/tai kesätyöttömien opiskelijoiden elämisenapu saatava).

Mutta huomenna, huomenna lähden Villa Arkistoon. :)

*****************************************************************************

Tämmöisen värkkäsin (klikkaamalla suurenee). Töissä kun saa niin vähän olla koneen ääressä :)

Historian pääsykokeessa oli yksi laaja esseekysymys ja sen lisäksi viisi käsitettä/termiä jotka oli selitettävä (max. viisi lausetta/käsite). 160 vastauksen joukossa oli monia mallikkaita, täydet pisteet ansaitsevia vastauksia, mutta sitten oli muutamia riemastuttavia selitysyrityksiä asiasta, josta hakija ei selvästikään tiennyt yhtään mitään.

Erityisen vaikeaa tuntui olevan selittää Yhdistys- ja vakuuskirjaa. Alla sabluuna jota käytin tarkastuksessa. Nuo asiat tietämällä olisi saanut kaksi pistettä

Yhdistys- ja vakuuskirja

• Kustaa III antoi tämän aatelin vastaisessa taistelussa 1789
• YVK rajasi aatelisten privilegioita, suosi porvaristoa, vahvisti kuninkaan asemaa (valtaneuvoston koko, sodanaloitus)
• YVK:ssä talonpojille annettiin täysi omistusoikeus perintötiloihinsa; vahvisti myös kruununtalonpoikien hallintaoikeutta tiloihinsa ja helpotti perinnöksiostoja. Talonpoikaiston vahvistuminen alkoi tästä.

_______________________________________________

Hakijoiden vastaukset. Kokonaan lyhentämättöminä, kirjoitusvirheitä ja oikeakielisyyttäkään korjaamatta …

Yhdistys- ja vakuuskirja

• oli asiakirja, jolla ihmiselle taattiin koskemattomuus pyhiinvaelluksilla.
• olivat eräänlaisia vakuuksia, joita esimerkiksi kuningas ennen valintaansa joutui antamaan valitsijamiehilleen.
• Eri maiden johtajat kokoontuivat 1991 Maastrichtiin, jossa allekirjoitettiin sopimus Euroopan unionin perustaminen.
• asiakirja, joka sai Tanskassa perustuslaillisen aseman.
• oli välttämätön yhdistyksen tai vakuuden haluajalle.
• antoi Ruotsissa luvan luoda puolueita ja kuulua puolueeseen. Kirja luotiin uudenajan alussa.
• antoi luvan perustaa yhdistyksiä ja vakuutti ettei valtio sekaannu.
• valloitettuaan Suomen Ruotsista 1808 Venäjä antoi Suomelle tämän kirjan.
• tehtiin Tanskassa keski-ajalla. Siinä järjestettiin Norjan asioita.
• Siihen kirjattiin 1900-luvun alussa kaikki Suomessa toimivat yhdistykset, joita oli muun muassa raittiusseura. YVK:n avulla olemassa olevia yhdistyksien toimintaa oli helpompi seurata.
• se  myönnettiin tuomarin toimesta.
• YVK on pohjoismaissa kehitetty kirjanpidon malli.
• Tanskassa 1600-luvulla ilmentynyt lakikokoelma, jolla Tanskan varsin alueellisesti hajanaista valtakuntaa pyrittiin keskittämään.
• takasi vakuudet yhdistykseen kuuluvalle työntekijälle ongelmatilanteiden varalle.
• Yhdistyskirjalla saatettiiin perustaa yhdistyksiä. Vakuuskirja taas oli kahden ihmisen välinen sopimus jostakin tietystä asiasta
• [JA SOKERINA POHJOLLA EHDOTON SUOSIKKINI!!]
• Yhdistys- ja vakuuskirja on pyhäinjäänne joka löydettiin Keiteleeltä maailmansotien välissä. Nykyään merkityksetön.

Skandinavismi

• oli aate joka kyti pohjoismaissa. Sen pääideana oli yhteinen pohjoinen valtio jossa jäsen valtiot auttaisivat toisiaan hädässä.
• tarkoittaa pohjoismaiden vetämää linjaa, joissa he ovat samoista asioista suht samaa mieltä.
• niin sanottu ylimääräinen -ismi 1800- ja 1900-luvuilla. Ihmiset toivoivat Skandinavisten maiden yhteistyötä Pohjoismaissa ja halusivat minimoida maiden väliset rajat.

Eerik Pommerilainen

• oli viimeinen viikinkipäällikkö, joka yhdisti Norjan yhdeksi.
• oli entinen viikinki josta myöhemmin tuli Norjalaisten johtaja.
• oli yksi suurimmista viikinkipäälliköistä Pohjolassa. Hän oli myös vahva kristinuskon kannattaja ja pyrki käännyttämään Suomen.

Turskasodat

• käytiin Norjan rannikon seutuvilla, keskiajan loppu vaiheilla. Tanskan viljantuotannon kontrollointi hankaloitti norjalaisten tuotantoa, niin se alkoi keskittyä kalastukseen pitkällä rannikollaan. Tästä aiheutui kiistoja Tanskan kanssa, sillä tanskalaiset pitivät Norjaa omana alueenaan.
• olivat Norjan ja  Tanskan väliset keskiajalla käydyt sodat. Lopulta Norja menetti niissä itsenäisyytensä. Sodat saivat nimensä turskasta joka oli tärkeä vientituote.

Mutta mikä positiivista: ei ainakaan puuttunut yritystä. Ja selittämistähän historioitsijoiden on hallittavakin…

__________________________________________

Vaikka on kylmää, pihasyreeni kukkii  jo. Yleensä juhannukselta.

Aamusella oli sitä paitsi tavallista vähemmän aikaa ja tavallista täsmällisemmin katseltava kelloa sillä oli ehdittävä ajoissa hammaslääkäriin. Nyt vuosihuolto on taas kestetty.

Hammaslääkäristä livahdin suoraan arkistoon: tutkimusapulaisen palkkausasioissa ja 1800-luvun tullausluetteloita lukiessa. On oikeastaan ihme, kuinka paljon herkkuja Ouluun ja Kemiin on jo 1880-luvulla Pietarista tuotu. Ja viinejä. Rheinin viintä. Körsbärsvin. Bourgognen viiniä jne. Ja mausteita. Fenkolia, pippuria, timjamia jne. Ja sitten jäin miettimään, mitä on ultra marine. Sitäkin oli tuotu, suunnilleen yhtä painava (siis kevyt) paketti kuin mausteita. Mitä se on? Asiakirjat ovat ruotsinkielisiä, ja etsin arkiston vanhoista sanakirjoistakin mitä ultra marine on?

Minusta se on veneen nimi tai voisi olla joku purjehdusseuran nimi tai jotain. Ja värihän se on, mutta miksi väriaine (jauhe? maali?) oli tullausluettelossa ruoka- ja maustetarvikkeiden joukossa. Luettelossa kun kuitenkin oli erikseen rautanaulat ja mittavälineet ja sen sellaiset … Isoja eivät ole minun tutkimusongelmani tänään olleet.

Tavallista aiemmin kotiinkin. Tytär tuli syömään ja halusin kokkailla hänen herkkujaan. Insalata Caprese, sieni-sipulihakkelusta, parsaa ja parman kinkkua.

Ukkosen jyristessä, sään viiletessä ja reippaasti sataessa, samalla kun tytär lukee, höpättää, olen tarkastanut viimeistä nippua pääsykoepapereita. Itkeä vai nauraa? Poimin joku päivä parhaita paloja. Nyt lukemaan niitä viimeisiä…

Sen verran rupesi asia kiinnostamaan itseänikin, että kotona Vilkunani aukaisin. Siellä ei asiaa oikeastaan ole kovin hyvin selitetty, mutta pari muuta kirjaa auttoivat.

Siis: helluntaihan on kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Ja se on maaseudun työvuodessa aikana, jolloin kevät on alullaan, toukotyöt alkaneet, mutta ei vielä kesäkiireitä. Helavalkeita* pidettiin yllä koko kymmenen päivää ja helluntaina, varsinkin nuoret, kokoontuivat juhlistamaan kevättä, helavalkeiden “hiilloksille”. Helluntaina oli (viimeinen? :)) mahdollisuus ja aikaa tavata muita nuoria, ennen kuin kesän kiireet alkoivat. Jollei silloin ehtinyt itselleen paria hankkia, oli jäätävä ilman. Koko kesänä ei enää ollut aikaa…

Päivän puutarhakuva on viinimarjapensaasta. Marjoja tulee :)

Tuokin kuva suurenee klikkaamalla niin kuin myös oikealla oleva uusi “Kameran kanssa lenkillä” -kuva. Uusi juttuni tässä blogissa on tuo “lenkkikuva”. Päivitän sitä aina kun hyvä kuva kohdalle osuu. Nyt sivupalkissa otettu pikkukuva on alkuviikolta, ihan vakilenkkini alkupäästä. Yksi viehättävimpiä lenkkipolkuni paikkoja. Kannattaa klikata sekin isommaksi.

Ja sitten alla kuva kampuksen nurkalta, eilen. Pidän kuvasta, mutta jo katsominen aivastuttaa! Siitepölyä on yllin kyllin. Hieman liiankin kyllin! Sniiifffff… Nuo  kuvan liikennemerkit tuovat mieleen liikennepuiston, jossa lasten ala-asteiässä eräskin kerta tuli käytyä. Ja jo omassa lapsuudessa siellä oli ihanaa. Onko muissa kaupungeissa liikennepuistoja? Pitäisikin käydä tuolla Oulun puistossa – sielläkin – kameran kanssa lenkillä…

_____________________________________________________

*Toistan viikon takaisesta postauksestani: Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja  ja suojata karjaa.

Yhden laskutavan mukaan äitienpäivä täyttää ensi sunnuntaina 105 vuotta. Amerikkalainen Ann Jarvis lanseerasi vuoden 1905 toukokuun 9. päivän äitienpäiväksi;  Jarvisin äiti oli kuollut 9.5.1903 ja toivonut eläissään, että maailman kaikilla äideillä olisi yksi yhteinen päivä. Ann järjesti äidilleen muistopäivän ja siitä se lähti.

Jo 1910-luvulla “äitienpäiväaate” oli levinnyt Pohjoismaihin ja Venäjän autonomisessa suuriruhtinaskunnassakin, siis Suomessa vietettiin Kodin Päivä -tilaisuuksia, mutta vasta 1920-luvulla, paljolti kansakoulujen ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton vaikutuksesta, Suomessa ryhdyttiin viettämään äitien omaa juhlapäivää. Kouluille kokoonnuttiin jumalanpalvelusten jälkeen, lapset lauloivat ja äideille tarjottiin kahvia ja paakkelsia. Äitienpäivän historia on siis oikeastaan aika nuori.

Vielä nuorempi on myös sunnuntaina olevan Eurooppa-päivän historia. Miksi sekin on juuri 9.5. ? Toukokuun 9. päivänä vuonna 1950 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi julistuksen, jossa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästeollisuuden asettamista yhteisen elimen valvonnan ja toiminnan alaiseksi – tavoitteena estää Euroopan repeäminen – jälleen – kahteen leiriin. Sitä pidetään Euroopan yhdentymisen lähtölaukauksena. Suomessa Eurooppa-päivää on vietetty vuodesta 1985 – siis EU:hun liittymisestä lähtien.

Sunnuntaina on siis synttäreitä tiedossa…  Oikeastaan pehtoori ei tainnut leipoa äitienpäivän synttäreiden takia, eikä edes Eurooppa-päivän takia…  :)

Toinen myyjistä toteaa miehelle: “Tämä onkin hyvä kirja. Sellainen klassikkojen klassikko. Jokaisella pitäisi olla tämä.”

Mihin mies vastaa: “Niin, lahjaksi tämän vien. On niitä edellisiäkin painoksia samasta kirjasta, mutta aina tästä on tykätty.”

Myyjä: “Tämä onkin jo 78.painos, pari vuotta sitten kirja täytti 100 vuotta…!

Tässä vaiheessa minä jo käännyn katsomaan, että onkohan se, ja onhan se! Kotiruokapa hyvinkin.

Olen kirjoittanut tuon kirjan alkuun lyhyen katsauksen suomalaisen ruokakulttuurin – ja ennen kaikkea Kotiruoka-kirjan – satavuotisesta historiasta. Ja kerroin  tämän sitten siinä kirjakaupan tiskillä.

Molemmat myyjät (Akateemisen ihan tuttuja myyjiä) ja kirjaa ostamassa ollut mies totesivat yhtä aikaa, että “et kai… oletko oikeasti?”

- Joo, olen minä.

Ja kysyin siltä miesasiakkaalta, että haluaisikos hän siihen kirjaan omistuskirjoituksen ja ilahtuisikohan lahjan saaja jos vain johdannon kirjottaja laittaisi siihen puumerkkinsä.

- Tietysti haluan ja ilahtuisi varmasti. Kirjotatko?

- Voinhan minä kirjoittaa… Kenelle osoitan…

- Järjettömän hieno juttu. NYT tämä on huippulahja…

Ja tässä vaiheessa toinen myyjistä hakee hyllystä itselleen kirjan myös ja pyytää minua kirjoittamaan myös siihen omistuskirjoituksen: “Vien äitienpäivälahjaksi”,  hän toteaa ja kiittää.

Ja kuka on kaikkein tyytyväisin. Meitsi tietysti. Olinhan Akateemisessa nimmarikeikalla. :)

Siitä ei ollut enää pitkä matka siihen, että hain kirjastosta Mikael Karvajalan,  Mikael Hakimin, Tanssin yli hautojen, Nuoren Johanneksen ja muita Waltarin historiallisia romaaneja. Mutta yksi oli ylitse muiden: Sinuhe. Hollywood-elokuva Sinuhesta oli minulle pieni kriisi. Ei noin. Ei sitä voi noin tehdä!! Halusin kirjoitettua historiaa.

Sain lahjaksi hienon Sinuhe-lahjakuvakirjan, ja kadehdin opiskelukavereita, jotka ottivat opinnäytetöidensä aiheiksi jotain Egyptin historiaan liittyvää. Minulla ei omasta mielestäni ollut silloin aikaa moiseen. Brittiläisen imperiumin historia oli silloin kova sana, ja sen parissakin kyllä viihdyin. Kuvittelin oikeasti joskus lähteväni Englantiin jatkamaan opintojani sillä saralla: Tanskaan asti, parin viikon stipendiaatiksi päädyin… Sinne  asti vain…

Sinuhe on ollut pitkään elämässäni taka-alalla, mutta olen löytänyt hänet taas. Minulla on nyt  Sinuhe äänikirjana. Lars Svedbergin lukemana (jo pelkkä ääni vie mennessään) kuuntelen Sinuhea aamuisin iPodista salilla, viikonloppuisin lenkillä. Se on minulle nyt erilainen kuin joitakin vuosia, vuosikymmeniä sitten. Se on minulle edelleen yksi maailmankirjallisuuden huipputeos. Tänään aamulla unohduin jalkaprässissä kuuntelemaan Svedbergin kertomana kuvausta faaraoiden ajan Thebasta…  Kuntosali katosi jonnekin ja jäin miettimään…

Sinuhe on minulle vieläkin hyvin tärkeä.

Railaterttu näki vaivaa ja onnistui löytämään kaivauskertomuksenkin,  http://www.oulu.fi/hutk/yleark/tutkimus/Julkaisut/Meteli-3.pdf mistä pisteet ja muillekin vihjeeksi,  että kertomuksen lopussa on kuvia kolmen kesän kaivauksilta.

Ja nyt sitten on tunnustettava, että Koivu oli jo heti alkumetreillä totuuden äärellä. Ystäväni, kaivausjohtajan tuomarointi: “Koivuhan on täysin oikeassa: nuppineulat palvelivat käärinliinojen ja muidenkin hautavaatteiden/asusteiden sekä osaksi arkun sisustustekstiilien kiinnittiminä.” Tosin ehkä ainakin muutamat löytämämme nuppineulat lienevät olleet sellaisia, joita käytettiin siten kuin me käytämme klemmareita. Vanhoissa 1700- ja 1800-luvun lopunkin asiakirjoissa näet näkee usein papereita kiinnitetyn toisiinsa nuppineuloin. Siis kun osa  Hailuodon kirkonarkistosta oli kirkon sakastissa, kirkon palaessa myös arkisto (lue: paperit) paloi ja jäljelle jäivät neulat.

Koivun viimeinenkin veikkaus sisältää oivallista päättelyä: Hailuodon vanhassa (noin 1620 rakennetussa) kirkossa todella oli katolisen ajan muistoja (jotka ovat kai vielä nykyisessäkin Hailuodon kirkossa nähtävillä): kirkossa oli keskiaikaisia puuveistoksia, mm. Pyhän Laurin pyhimysveistos. Pyhä Lauri tunnetaan myös San Lorenzona, joka on mm. kaikkien keittomestareiden ja kokkien suojelupyhimys :). Kerron joskus jossain toisessa postauksessa lisää San Lorenzosta, joka on usein, elämäni eri vaiheissa, merkillisesti astunut kuvioihin. Mutta nämä Luodon kirkon puuveistokset (kymmenkunta? ellen väärin muista) eivät palaneet 1968, eikä niitä ollut onneksi hävitetty aiemminkaan. Vaikka usko olikin “puhdistettu”.

Myös Railatertun arvauksissa paljon oikeaa: siis vaatteisiin neulat liittyivät. Ja kaivauslöydöissä oli myös virsikirjoihin ja Raamattuihin liittyvää siten, että kaivauksilta löytyi kirjojen heloja. Sellaisia pieniä  saranoita ja sitten “säppiä” joilla kirjat voitiin sulkea. Kirjat paloivat, maatuivat, mutta helat säilyivät.

Hailuodossa kannattaa muuten käydä, kesällä varsinkin. Siellä on paljon katseltavaa, vaikkei nuppineuloja enää taida löytyä.

En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.

Mutta siis tänään: olin vain “vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… :) Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.

Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen  kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen “vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…

Toisen kesän kaivausten “Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi?  Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?

Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla :) .

Arjen ilo oli myös lääkärin toteamus, että yritetään vielä “konservatiivisilla keinoilla” ja pisti olkavarteeni vielä yhden kortisonin (joskin samalla määräsi magneettikuviin ja konsultaatioon ortopedin kanssa).

Päivän seuraava ilo oli töissä aamukahvilla. Minna Canthin päivänä, tasa-arvon nimissä, juttu kääntyi menneisyyden naisiin ja jonkin mutkan kautta poliisiin… ja näistä juonenkäänteistä suoraan tähän: melkein Minna Canthin aikalainen, suomalainen taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman joka syntyi 1877 ja joka eli yli satavuotiaaksi, oli 1960-luvulla joutunut tekemisiin poliiisin kanssa käveltyään päin suunnilleen Suomen ensimmäisiä liikennevaloja. Poliisi oli pysäyttänyt hänet ja tiedustellut, jotta oliko Sigrid joutunut aiemmin tekemisiin poliisin kanssa? Tähän Sigrid oli vastannut: “Olen kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikovin!”

Tarina ei kerro, saiko liki 100-vuotias Sigrid sakot. Tarina sen sijaan tietää, että poliisi ei tiennyt, kuka oli Bobrikov. Tämähän meitä historian ammattilaisia aamukahvin arjessa hymyilytti.

Arjen ilo oli myös uusi leipä. Suomen 50 parhaan ravintolan listalle rankattu (ihan ansiosta) Puistola myy hyvää leipää, karpalo-sienileipää, joka on tilattava etukäteen ja jota testasimme tänään ensimmäistä kertaa.  Maukasta, makoisaa, ei mitään jauhohöttöä, vaan nautinto sinänsä, oliiviöljy ja suolakiteet tekivät leipäpalasta gourmeeta. Tekivät siitä arjen ilon. Semminkin kun leivänhakumatkalla töiden jälkeen tapasimme ystäviä.

PS:  Matkasivu etenee ..  klikkaile jos kiinnostaa



Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset,  ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen.  Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja  sen sellaista. Noh  hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Suomen Elinkeinoelämän keskusarkiston uusi tiedotuslehti Eemeli tupsahti tänään työpostiin ja siinä oli julkaistu seuraava luettelo:

• Vieno hanki , lauhan ilman jälkeen tullut hanki.
• Siide,  jäätepisteessä oleva sateen jälkeen lumelle muodostuva liukas jääkerros.
• Jääde, talvella muutaman asteen pakkasessa pinnalle satanut lumi, joka tekee suksen pohjaan jääkerroksen tai jäänastoja. Jääde muuttuu usein muutaman tunnin kuluttua, lämpöasteiden muuttumatta, luistavaksi.
• Viti, hieno pinnalle satanut lumi.
• Takkala, kun talvella lauhalla ilmalla isorakeinenkin lumi tarttuu sukseen.
• Sipsu, on vitilumen takkala.
• Pakkaskitku, pakkaskeli talvella, kun pakkaslunta on satanut pinnalle.
• Uppokeli, kun talvella on satanut paljon keveätä lunta, joka ei vielä ole laskeutunut.

Kevätkelejä:

• Kova hanki,  kun lumi kevätilman lämpimästä on päiviksi lauhtunu ja yöllä taas jäätynyt.
• Huove, kun kevätpäivän lämpö on sulattanut lumen pinnan.
• Vesilipu, kun lumi keväällä on niin vettynyt, ettei se tartu, vaan suksi luistaa suojasta huolimatta.
• Lavanne, kun kevät talven lämpö päivällä on hautonut lumen märäksi niin, että vielä laskeutumaton yöhanki ei kanna suksea, mutta sen läpi uponnut suksi luistaa lähellä maata vesilivussa.
• Hölse, kun kevät lumi lämmöstä ja sateesta sulanut hyhmäksi.
• Vititakkala, kun hangelle on satanut vitilunta, joka auringon lämpimästi lauhtuu ja tarttuu- sukseen.
• Vitihanki, kun vastaavassa tapauksessa.

Ihan ylivertainen noista on vesilipu. Sekä sanana että kelinä.

Vititakkalan muistan kokeneeni kerran pehtoorin kanssa nuoruusvuosina hiihdettyämme Saariselällä koko kauniin kevättalven päivän, ja palatessamme Kulmakurulta kohti Laanilaa. Vititakkalalla  ei kovin vauhdikkaasti hiihdelty.  Hämärästi muistan lievästi kiroilleeni, – pehtoori on eri mieltä sanasta “lievästi”.

Minun aktiivihiihtourastani on tovi, kuten kuvastakin voinee voi aavistella.

Vanhoja kuvia ollaan juniorin kanssa skannailtu oikein urakalla, neljä albumillista vanhempieni kuvia, ja taas kerran haikailtu vanhojen mv-kuvien hyvää säilyvyyttä. Samaan urakkaan ollaan polteltu minun ja pojankin jo aika suureksi kasvaneita valokuva-aineistoja  rompuille. Ainakin niitä tärkeimpiä kansioita on sieltä valittu.

Valokuvakansioista puheenollen …  minut on haastettu. Railaterttu haastoi ja haasteen ohjeet menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Minun kuvatiedostojeni neljäs kansio on “kesäkuu 2009″ ja sen neljäs kuva on autotallistamme! (klikkaamalla suurenee). Markiisin takana on tämä työhuoneemme, jossa edelleenkin vietän liikaa (käden kanssa ollut kyllä muutama särytönkin hetki!) aikaa.

Minulla on kovin vähän blogituttuja, mutta Yaelianin voisin haastaa. Saisimme ehkä lisää kesäisiä kuvia. … Israelin talvikin taitaa meistä näyttää kesäiseltä. (EDIT: Yaelian on jo aiemmin osallistunut! Nyt vasta hoksin!)
Ja kaikki halukkaat voivat tietty poimia haasteen. Kertokaa jos vastaatte, käyn mieluusti teidän neljännen kansionne neljännen kuvan kurkkimassa.

Ruotsissa (ja siihen kuuluneessa Suomessa) siirryttiin vuonna 1753 valtiopäivien päätöksen mukaisesti uuteen ajanlaskuun: silloin vaihdettiin juliaaninen kalenteri gregoriaaniseen kalenteriin. Kalenterinvaihdoksen vuoksi oli  helmikuun 17. päivästä siirryttävä suoraan maaliskuun ensimmäiseen. Kannatetaan! Otetaan pysyväksi käytännöksi! Mielummin voitaisiin skipata koko helmikuu. Se on niin turha! Ja säät useimmiten ikäviä. Niin kuin tänäänkin.

Maaliskuuta odotellessa …