Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä “omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin!

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Kauan, kauan sitten olin kutsuttuna juhlapuhujana Keminmaan itsenäisyysjuhlassa. Tiedossa oli ehkä suurin yleisö, mitä minulla koskaan oli vielä ollut, enkä koskaan ennen ollut itsenäisyyspuhetta pitänyt. Niinpä valmistelin esitelmän huolella, mietin kohdeyleisön, halusin kuitenkin sanoa jotain “uutta” (sillähän minua oli pyydettykin “saataisiin uusia näkökulma kun on nuori puhuja, ja mukava kun saataisiin kerrankin nainen puhumaan itsenäisyysjuhlassa…”). Päätin suosiolla jättää Kannaksen ratkaisevat taistelut ja jääkäreiden osuuden itsenäistymiskehityksessä käsittelemättä. Päätin, että puhun kyllä vuoden 1918 tapahtumista sekä vähän viime sodistakin, mutta että hankinkin tietoa siitä, miten ne vaikuttivat kotirintamalla, miten arki Peräpohjolassa muuttui, miten naiset ja lapset pohjoisessa sodan aikana selvisivät, miltä äideistä ja vaimoista tuntui, miten he selvisivät kun pojat lähtivät sotaan ja miehet olivat rintamalla. Luin muistelmia ja sanomalehtiä, haastattelin paikallisia talonemäntiä ja  kirjoitin koko puolen tunnin juhlapuheen sanasta sanaan paperille. Ajattelin että jos/kun jännittää, niin voin sitten turvata siihen.

Hyvä. Itsenäisyyspäivän aamuna ajelimme koko perhe Keminmaahan. Tarkoituksena mennä juhlan jälkeen Haaparantaan ostamaan joulukarkit, omenasoseet ja hyytelöt. Sekä Jalan kaupasta leluja pukinkonttiin. No pehtoori ja lapset tulivat myös juhlaan odottamaan, että pääsisin mukaan. Ennen juhlaa esittelin perheen mm. kirkkoherralle, joka oli silloin oikeastaan työnantajani (kirjoitin seurakuntahistoriaa) ja  Juniori (silloin about 3 v.) katsoi pitkään pitkää kirkkoherraa (aika komeakin, tai noh, omalla tavallaan) joka oli ihan tumma ja hänellä oli pitkä papinpuku päällä .. poika tuijottaa ja pitkän pohdinnan jälkeen kysyy: “Isi, miksi tuo pappi on noin musta?” Hetkeksi unohdan jännityksen, joka kyllä palasi aika pian. Juhla alkoi ja jäin perheen kanssa istumaan ison salin takaosaan.

Kun vuoroni tuli, menin puhujapönttöön, tuijotin vain papereitani ja aloitin: “Itsenäisyysjuhla ei ole vain  sotilaiden juhla. Haluaisinkin kysyä, miksi Suomessa itsenäisyysjuhlissa puhutaan vain taisteluista ja sodista? Puhutaan vain miehistä… Itsenäisyys on iso ja iloinen asia, se on tavattoman hieno asia ja olisi muistettava, etteivät vain sotilaat ole itsenäisyyttä meille hankkineet, vaan …. ”    Ja siinä vaiheessa uskallan/muistan vihdoin nostaa katseeni: koko satapäisen yleisön ensimmäisessä rivissä ei ole muita kuin armeijan ihmisiä. En tunnistanut sotilasarvoja, mutta sanoisin, että kapiaisia. Ja he kyllä kuuntelivat ja katsoivat kiinnostuneena… ! Todellakin. AUTS !! Olin ainakin onnistunut kiinnittämään kuulijoiden huomion. Siinä vaiheessa olisin vain halunnut juosta ulos. Onneksi minulla oli ne paperit, että pystyin niistä jatkamaan.

Eikä minua lynkattu. Yksikään armeijapukuinen ei kylläkään puhutellut juhlan jälkeisessä kahvitilaisuudessa.  Ruustinna puhutteli: kävi kädestä kiittämässä. Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja (nainen) kävi silmät kosteina kiittämässä “kerrankin itsenäisyyspäivä -puhe, jossa ei oltu poteroissa”. Ja kirkkoherrakin sanoi lämpimästi, että hyvin se meni. En ollut itse niin varma. Niinpä kun muutama vuosi tuon jälkeen pyydettiin Iihin vastaavaan juhlaan puhumaan, lupauduin aika varauksellisesti ja  olin vähän vähemmän räväkkä. Aloitin varovaisemmin, vaikka kyllä silloinkin olin samaa mieltä: että itsenäisyys on iloinen asia ja että se on joukkuepeliä (kuten tämän päivän Kalevassa luki). Iin itsenäisyysjuhlaa varten olin ottanut selvää siitä, miksi itsenäisyyspäivänä poltetaan kahta kynttilää. Puhuin sitten aika paljon siitä.

Se puheenpätkä on tuolla artikkelit sivulla, ja sen ovat tänään ja tällä viikolla googlettamalla löytäneet useammat kiinnostuneet kuin Keminmaan ja Iin juhlassa yhteensä oli porukkaa.

Levollista ja iloista  itsenäisyyspäivää!

____________________________________________________

 JOULUKALENTERI

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät “tilitykset” ja “budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. “Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella!

Ja melkein yhtä hyvä on Kempeleestä tehty “kuntakertomus in english”: The Perl of Botnia.

Mutta ehkä nämä kaksi kiinnostavat, ja koskettavatkin, eniten. Minua siis. Katsotaan sitten aamulla, mikä kiinnostaa kuulijoita.

Erik Sinius oli Iin kirkkoherra 1700-luvulla.

Perhetyyppien prosentuaaliset osuudet Suomessa vuosina 1950 – 2010.

Nämä voisivat olla aika hyviä tenttikysymyksiä…  Mitä asetelma ja taulukko kertovat suomalaisen perheen muutoksista, selitä mitkä syyt ovat prosenttilukujen taustalla…

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki “Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia “vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on “vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian “suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin “lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.

Seminaari oli hyvä, keskusteleva. Minullekin pitkästä aikaa halu lähteä arkistoon, etsiä jotain uutta vanhaa, mihin uppoutua. Ehkä se johtuu vuodenajasta. Lukukauden loppua kohti toiveita saada aikaa tutkimukselle. Ja tieto että ainakin yksi artikkeli, parikin pitäisi työstää. Mistähän kirjoittaisi?

Käykö teille niin että kun luette ihmisten kirjeitä, tekstejä, tekstareita, kanditöitä (niitähän kaikki päivät pitkät lueskelevat, eikö?) “kuulette” sen kirjoittaneen ihmisen äänen.  Ja luette tekstiä hänen nuotillaan, tauottaen kuten tekstin tekijä puhuu. Minulle käy noin. Ja nimenomaan opinnäytetöitä lukiessa. On aina käynyt. Ehkä joku tätä blogihöpinääni lukiessaan kuulee meitsin matalan pulputuksen… Kaikki myötätunto puolella

Tänään eka kertaa koin sen, että lukiessani yhden ihmisen tekstiä, tunsin hänen hajunsa. Nimenomaan hajunsa, en tuoksua. Tämä ihminen nimittääin ei tuoksu erityisen hyvälle, joten kokemus ei ollut kovinkaan myönteinen. Olen aika tarkka tuoksujen (ja hajujen) suhteen, tuoksut tuovat hyviä muistoja ja niin edelleen, mutta tämä uusi juttu oli hämmentävä. Uuh.

_________________________________

Kartta on ns. Hermelinin maakuntakartta vuodelta 1798–99
Vapaaherra Samuel Gustaf Hermelin (1744–1820) kustansi Ruotsin maanmittauslaitoksen kartaston Geografiska Kartor öfwer Sverige (1796–1812). Viiden suomalaisen maakunnan kartat piirsi suomalainen Carl Peter Hällström vuosina 1798–99.

Myös muista maakunnista on kartat

http://www.kotus.fi/files/258/uleaborg.jpg

Pisti silmiin tälläinen otsikko: Venäläiset eivät usko Turun olemassaoloon. http://www.stara.fi/2011/04/12/venalaiset-eivat-usko-turun-olemassaoloon/

Tämän jälkeen venäläisen historiankirjoituksen tapa kirjoittaa talvisodasta “rajakahakkana länsirajalla”, ei kyllä enää hämmästytä. Ei olleskaan.

_______

Mitäkö muuta? Pojalla polvesta nivelsiteet revenneet, ehkä luunmurtumia, tyttärellä kevätlukukauden summaava tenttiviikko ja me pehtoorin kanssa olemme kaksistaan kotona ja mietimme sohvanpaikkaa… Tai oikeastaan mallia. Mieluiten paapoisin pentuja, mutta ei se nyt onnistu.

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Yksi appelsiinivoilla täytettyjen, Cointreau-liköörillä liekitettyjen krepsien ohje on sivulla www.satokangas.fi/Crepes Suzette .

Kaikkiaan kuudesta harjoituksesta oli valittava neljä, joista viimeinen päiväkirjatehtävä oli ehkä vaativin (ohjepituus 2 – 3 liuskaa), mutta selkeästi myös pidetyin harjoitus. Tehtävässä oli siis valittava itselle “persoona” ja valittava päivä, jonka tapahtumista kirjoittaa.  

(klikkaa tehtävänanto isommaksi …)

 Edellisellä kerralla (3 v. sitten) teetättäessä samaa tehtävää olivat tulokset paikoin erinomaisia, taidokkaita, riemullisia, kauaskantoisiakin, eikä tämänkertainen porukka ole jäänyt yhtään jälkeen.

Yhteensä 51 opiskelijasta 21 on valinnut hahmokseen 16-vuotiaan tytön Oulussa, seuraavaksi suosituin on 45-vuotias mies Helsingissä (yht. 12). Suosituin (21) päivä on ollut vuoden 1968 marraskuun viimeinen. Lyhimmät “päiväkirja-otteet” ovat liuskan mittaisia, ja pisimmät 10 liuskaa. Tästä seuraa, että minulla on pelkästään tämän harjoituksen tuloksia luettavana mapillinen.

Mutta ei auta valittaa: itsepä olen tehtävät antanut. Enkä valita. Näitä on mukava lukea, arvostelu on vain äärimmäisen vaikeaa. On minulla sabluuna, jonka avulla pyrin antamaan tasapuolisesti pisteet.

Päiväkirjanote on siis fiktiivinen, mutta tarkoitus on, että siinä kuvattu elämä ja arki ovat mahdollisimman autenttisia. Moni opiskelija on selvästikin harkkaa varten jututtanut vanhempiaan tai isovanhempiaan  - mutta sehän on ihan oikein: haastattelu on historiantutkimuksen metodi.

Murteita on käytetty hienosti. Onpa muutama saanut jutustaan kelpo novellin aikaiseksi. Kaunokirjallisia keinoja ei ole kaihdettu, mutta eipä ole ollut tarvettakaan. Moni on sanomalehdistä ottanut selvää, millainen sää Helsigissä oli vappuna 1938 tai millainen oli 22-vuotiaiden miesten työllisyystilanne Kemijärvellä 60-luvun lopulla.

Torstaina on harjoitustöiden palauteluento. Siihen mennessä kaikki luettava… Siis takaisin nojatuoliin …

Esitelmä ohi, josko se olisi nyt yksi puhdetyö vähemmän.  Tänäänhän puhdetöiden kuuluisi alkaa vähetä. Talvi-Matti lopettaa syys-Mattina alkaneen puhdetöiden kauden. Ainakin “vanhan kansan kalenterissa”. Mutta eipä vielä oikein lupaavalta näytä puhdetöiden hupeneminen yliopistonlehtorin kalenterissa.

Kalenterissa laskiainen on kuitenkin vielä edessä. Ja laskiaiseen liittyvät blinit: niistä tämän kuun kolumnini. Mistähän maaliskuussa kirjoittaisi? Olisiko ehdotuksia? Mitä kuuluu maaliskuun ruokakalenteriin? Jos pääsiäinen ei ole maaliskuussa, niin kuin tänäkään vuonna ei ole, niin mitä herkkua syödään maaliskuussa?

_______________________________

Blinit – kevätaurinko ruokapöydässä

Ruokavuoden kalenterissa helmikuuhun kuuluvat blinit. Blinit ovat venäläisen keittiön klassikko, joita nautitaan nimenomaan helmikuussa, laskiaisena, ennen paastoon laskeutumista. Slaavilaisessa ruokaperinteessä ja ortodoksisessa kirkkovuodessa paastoa edeltävällä viikolla ei saa enää syödä lihaa, mutta voita, kermaa ja kananmunia senkin edestä. Niinpä laskiaisviikosta on myös käytetty nimitystä voiviikko (maslenitsa).

Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi  paistettuja blinejä.

Runsaan voin, kananmunien ja kerman tai maidon lisäksi blineissä on olennaista tattarijauhojen käyttö. Jos blinitaikinajuuren antaa tekeytyä yön yli, kuten hyväksi on, tulee bllineihin maidon, hiivan ja tattarijauhojen käymisen seurauksena hieman hapan maku. Lisäämällä taikinaan ennen paistamista kovaksi vatkatut munanvalkuaiset, ja ehkä myös hieman olutta, saadaan blineihin niihin kuuluvaa rapeutta ja kuohkeutta.  Blinit voi paistaa tavallisessakin (valurauta)lettupannussa, mutta pienessä (halkaisijaltaan noin 12 cm) blinipannussa herkuista tulee mukavan kokoisiakin.

Mitä blinien kanssa tarjolle? Venäläisen zakuska-pöydän antimet sopivat tattarilettujen seuraan. Erilaiset mädit, (puna)sipulihakkelus (kokeile Roscoffin sipulia) ja smetana lienevät ne tavallisimmat lisukkeet. Myös suolakurkkuja on usein tarjolla. Ja juomaksi kivennäisvettä tai olutta ja venäläiseen tapaan vodkaa.

Jos blinipöydässä haluaa tarjoata viiniä, onkin juoman valinta jo haasteellista. Hapokas kuohuviini, jossa on vähän makeuttakin tai samppanja on todettu hyviksi bliniviineiksi. Mikäli blinien seurana on kylmäsavulohitartaria tai savuporomoussea (vatkattua kermaa, smetanaa, mustapippuria, pieni nokare piparjuuritahnaa) niin kevyt, nuori punaviinikin sopii vallan mainiosti.

Vaikka blinien historia on vahvasti idässä ja paastonajassa, on niistä tullut kansainvälisiin menuihin salonkikelpoinen eturuoka.

Keskiviikkona luennoin varmaan kymmenennen kerran mikrohistoriasta, olen lukenut eräänkin aiheeseen liittyvän kirjan, käyttänyt tutkimustapaa, näkökulmaa ja mikrohistoriallista kontekstualisointia yhdessä jos toisessa jutussani. Nyt kun – merkillisesti haikeana – tätä aihetta taas valmistelen opetettavaksi ja päivitän tietojani tutkimussuuntauksen uusimmista käänteistä, mietin, jotta on oikeastaan ihme, että en koskaan ole halunnut kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä, novelleja tai romaania. Ja ehkä vielä enemmän ihmettelen sitä, että en koskaan kouluaikoina tullut ajatelleeksi, että voisin viettää työurani historian parissa.