Reissut – Tuulestatemmattua

13.5. Killarney – Dublin – Helsinki – Oulu – matkalla kirjoitellen epilogia

Viidentoista hengen patikkaporukka, jota yhteisen viikon jälkeenkään en suostu nimittämään ”senioriryhmäksi” , saatikka vaappujengiksi, oli mitä leppoisinta seuraa. Ei klikkejä, ei valittajia, ei myöhästelijöitä, ei pätemisentarpeisia. Oli mukavia, uusia kohtaamisia, juttuseuraa poluilla ja pöydissä..

Sekä paikallisopas T. että Pehtoorin kaima P. osasivat asiansa, hoitivat hommansa sujuvasti. Matkaohjelma oli mukavan monipuolinen, patikkapolut erilaisia, päivät valmiiksi täysiä, ehkä vähän liiankin, mikä ehkä tuntui siltä siksi, että olin aika puolikuntoinen, väsynyt ainakin. Mutta onneksi mukana!

Mitä on päällimmäisenä mielessä Irlannista ja patikoinnista Killarnayssä?

Irlanti ja Killarnnayn kansallispuisto olivat vehreämpiä ja vihreämpiä kuin olimme osanneet odottaa. Patikointia asfaltilla oli paljon, enemmän kuin olimme odottaneet. Oltiin ajateltu, että kuljemme ”Irlannin nummilla ja vuorilla, kallioilla merenrannan tuntumassa.

Mutta olimmekin paljon metsissä ja puistoissa. Eikä se haitannut yhtään. Minä ja murtunut olkapääni ja välillä kipeäksi äitynyt polveni pysyimme helposti muun ryhmän parissa.

Metsät ovat ”aina” hyviä paikkoja, ja Irlannissa, ainakin Kerryn kreivikunnassa ne olivat kauniita, reheviä, melkein juhlavia. Siellä oli paljon isoja upeita puita, valtavia majesteettisia tammia, korkeita kuikelokuusia…

Irlannin maisemaan kuuluvat pellot, joilla on lampaita, satoja lampaita. Ehdimme varmasti nähdä kymmeniätuhansia lampaita. Ja lehmiä: mustia lehmiä (= tumma suklaa -lehmiä) ja ”Marabou”-lehmiä (vaaleita), mutta sellaisia Milka-lehmiä (isoja laikukkaita) kuin Alpeilla on, ei Irlannissa näkynyt.

Irlantilaiset talot, varsinkin pikkukaupunkien pääkatujen varsilla, ovat toinen toistaan värikkäämpiä yksi- tai kaksikerroksisia taloja, ja kaikkialla on hyvin siistiä. Irlantilaisten puutarhojen ”The Juttu” on nurmikko! Aidattujen pihojen reunoilla on pensaita, nurkissa jokunen (kukka)pensas (hortensiat) ja/tai pieni kukkapenkki ja sitten muu piha on tasaista, hyvin hoidettua nurmikkoa. Ei mitään englantilaisia (rönsy)puutarhoja.

Ruokapöydissä

Ruoka! Sehän se on minulle/meille reissaamisessa yksi tärkeä tekijä, jopa matkakohteen valinnassa tärkeä peruste (nimimerkillä ”15 Italian matkaa tehneet”). Odotusten mukaisesti irlantilainen ruoka ei varsinaisesti riemastuttanut.

Lähes jokaisen ravintolan listalla pääruokavaihtoehdot olivat: currykanaa, lohta tai lammasta ja joku vegepasta tai -pata. Jälkkärivaihtoehtoina crumble, cheese cake, brownie, strawberry”hässäkkä”. Viinilistalla on prosecco, ja sitten valkkareina chardonnay, pinot gris, sauvignon blanc – jostain meille tietämättömästä syystä – rieslingiä ei yleensä ollut myynnissä. Punaviineissä yksi merlot, yksi cabernet ja yksi tempranillo. Toki pullottain myytävien valikoima näytti olevan laajempi. Tällä liikkumislomalla, toipilaana, eivät ruoka- ja viinikulttuuri olleet millään tavoin ratkaiseva tekijä. Toisaalta tuli syötyä paljon tavallista enemmän (koska annokset isoja ja joka päivä joku jälkkäri!).

Tänään lähdettyämme kahdeksan jälkeen Killarnaysta ajelimme pikkubussilla läpi sateisen ja aurinkoisen, tuulisen ja tyynen Kerryn kreivikunnan Dubliniin, jossa oli puolenpäivän jälkeen hyvin intensiivinen tunnin kiertoajelu keskustassa: vilaus sieltä täältä. Aika napakka ”Irlannin historia lyhyesti” – ja ”Dublin viikinkiajalta kapinoiden, nousukauden ja koronan kautta tähän päivään”. Hyvä että edes tällainen siivu, eikä ihan suoraan ajeltu lentokentälle. Ai niin, matkalla Barak Obama Place!

Viimeinen yhteinen lounas oli Dublinissa ravintolassa joka olikin kirkossa! The Church! Vahva suositus. Olihan se hieno, ja ruoka hyvää! Nämä ”kirkonmenot” helatorstain aattona sopivat meille oikein hyvin.

Olimme lentokentällä ajoissa, kaikki sujui aika sutjakasti. Jopa minun kantositeinen käteni sai erityiskohtelua turvatarkastuksessa.

Patikointia oli sopivasti, ja mikä parasta, päivät olivat hyvin erilaisia; ei pelkkää taivaltamista luonnossa, vaan päästiin veneiden kyytiin, hevosrattaiden kyytiin, oli irkkutanssia ja -musiikkia, hautausmaavierailu pikaisesti, (liian vähän?) omaa aikaa, hyvä majoitus mitä mukavimmassa Killarnayn kaupungissa, lopulta sittenkin muutamia oikeinkin hyviä ravintolakokemuksia, Irlannin historiaa linnoissa ja kartanoissa, ikimuistoinen Irish Coffee ilman viskiä, poikkeuksellisen kylmästä säästä huolimatta enimmäkseen hyvä patikoida, yksi sade, muutamia räpsäyksiä (mm. juuri tänään kun olimme lounaan jälkeen kävelemässä leveällä kauppakadulla O’Connell Streetillä kohti Spire of Dublinia alkoi sataa oikein kunnolla. Tokihan patikoijilla on kaikenlaista sadesään varalle: ja ne kaikki bussin tavaratilassa matkalaukuissa!).

Oltiin ensimmäistä kertaa ikinä Irlannissa, ja kokemus oli vallan myönteinen.

Kohta kotona

Nyt ollaan Helsinki-Vantaalla ”lennossa” liittymälennolle Ouluun: tämä ”yhteenvetopostaus” jatkuu huomenna kotosalta. Kuvia tietysti paljon lisää, olkoonkin että tältä reissulta niitä on editoitavaksi poikkeuksellisen vähän (alle 1000) ja laatu on mitä sattuu.

Kuitenkin. Kiitollisena tästäkin matkasta!

Irlanti Irlanti Niitä näitä Reissut

Reissupäivä: Oulu-Helsinki-Dublin-Tipparary-Killarney

Matkaan! Tänään Irlantiin! Vihdoin ja onneksi.

Herätys klo 3.45. Yksi taksimatka, pari lentoa ja Dublinissa olimme klo 11 Suomen aikaa, mutta paikallisesti kello oli vasta aamuyhdeksän.

Matkalle, joka on Kon-Tikin ryhmämatka, oli ilmoittautunut 15 henkeä. Reissu on seniorimatka, mitä vähän ihmettelen: meidän ikäisiä varsin reippaita reissaajia vaikuttaa olevan koko poppoo. Minulle, raihnaiselle, avustettavalle seniorius sopii nyt oikein hyvin.

Paikallisopas johdatti meidät bussiin: jätimme Dublinin ja suuntasimme etelään, lounaaseen, Kerryn kreivikuntaan. Mutta ensin idylliseen Cahirin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Tipperaryssä.

Syy viivähtää siellä oli Cahirin linna, joka on yksi Irlannin parhaiten säilyneistä keskiaikaisista normannilinnoista, jossa on kuulemma kuvattu useita elokuvia (mm. Excelsior ja Star Wars) ja telkkarisarjoja . Olihan meillä työlleen ja opastukselleen omistautunut linnaopas! Historiaa popularisoiden ja vauhdilla! Ja samaan aikaan minä tupisen ja mutisen koskapa en pysty ottammaan sellaisia kuvia kuin haluaisin.

Linnakierroksen jälkeen oli aikaa etsiä Cahirista haluamansa ruokapaikka: pubiinhan me hakeuduttiin. Kyllä kannatti! Niin oikein! Oikein herkullinen tomaatti-basilikatomaattikeitto, leipää ja lasillinen paikallista siideriä tekivät hyvää, uupunut olemus piristyi kummasti.

Kävelimme vielä linnan takaiseen puistoon, vehreää, kaunista, lämpötilakin nousi yli +15 C:n, paksujen pilvien lomasta aurinkoakin.

[Tällä lomalla saattaa kuvasaldo jäädä aika vähiin. Laadusta ei taetta senkään vertaa, mutta kännykkäkuvista tältä päivältä video kuitenkin. Ja kyllä minä yritän, ainakin kunhan päästään patikkapoluille.]

Matka jatkui Kerryn kreivikuntaan ja Killarneyn kaupunkiin. Maisemat muuttuivat koko ajan kauniimmiksi [palaan maisemiin vielä]. Puoliviideltä olimme Randles hotellin edessä. Täällä asutaan koko lomanen. Kyllä kelpaa.

Tervetuliaismaljat, vähän juttua tulevista päivistä ja sitten illallinen. Hmmm…. nälkä lähti ja jälkkäri joka näytti maksapasteijalta oli oikein hyvää.

Tämän patikkareissun matkapäiväkirja on kuin onkin alussa, minä väsynyt, vain vähän kipeä, ja niin iloinen että sittenkin tänne lähdettiin. Huomiseen!

Italia Reissut Sardinia

Sardiniasta muistoja – kuvina

Bisogna creare Luoghi per fermare la nostra fretta e aspettare L anima.

Meidän täytyy luoda paikkoja, joissa voimme pysäyttää kiireemme ja odottaa sielua.

Viime viikon Sardinian matkalla oli paikkoja, joissa löytyi kiireen pysäytys ja jossa sielu sai levätä. Päiviä, jolloin tuli levättyä hetkessä: kunhan vaan patikoitiin, kuljettiin mukana, annettiin olla vietävissä. Sellainenhan tuntui ihan mahdottoman hyvälle, tuntui lomalle.

Sai ´olla patikalla´, ei ´suoritettu patikointia´.
Melkein olen ylpeä, että osasin moista, ei ole sellainen vahvuuksiani. Kuvaamista tuli vähän suositettua, mutta sekin oli ilo. Ja kuten tavallista, – –

Kuviin tarttui mm. näitä juttuja:

Viemärinkansia, (melkoinen kuvakokoelma niitä jo on maailmalta)
ovia ja portaita (niitä on vielä enemmän, Madeiralta varsinkin)
jännittäviä kasveja, joista minulle taas kerrottiin, mutta joista en muista edes nimiä (Tässä lännenmansikkapuu. Tänä vuonna marjat poikkeuksellisen happamia, kuivuus kuulemma vaivasi)

ja sitten tietysti merta, merta, aina merta. Turkoosimeri. Onneksi pääsin kahlaamaan, ja uimaankin.

Reissuissa ja kotikaupungissa kuvailen hautoja, mutta tällä Sardinian retkellä vain yhtä. Se on Capo Testan majakan juurella: se kertoo surullisen tarinan nuoresta kalastajasta. Pantaleossa cimiterio oli jo lähellä, mutta sitten todettiin, että italialaisia hautausmaita on nähty jo kymmeniä, joten ei vaatimattomien yritysten jälkeen sinne edes hakeuduttu.

Varsinkin matkoilla kuvailen sähköjohtoja, Pehtoori kun pysähtyy niitä usein ihmettelemään. Kiinassa nähty pahimmat, mutta kyllä melkoisia virityksiä on Italiassakin.
Polkuja, – patikoidessa metsissä, tuntureilla, kukkuloilla ja vuorilla on usein katsottava nöyrästi alaspäin, on aseteltava askeleensa turvallisesti, joten taivaltaessa katse kohdistuu alas. Mutta ovathan polut ja tiet kuvauksellisiakin: ne vievät jonnekin, jonnekin tulevaan. Polut ja tiet kertovat myös menneestä, poluilla kulkeneista ja matkanneista. Siksikin niitä on mukava katsella, kuvailla, kuvitella.

Toisten ihmisten selkiä – erityisesti ryhmäpatikoilla. Sattuneesta syystä kuljen usein viimeisenä. Tällä reissulla myös R. usein mukana kahdenkymmenen hengen porukkamme hännillä. Meidän lisäksemme reissussa pari muutakin kuvaajaa: ja siksipä kuvakansioissani on myös ilmakuvia (kiitos vielä, AP).

Tältä reissulla poikkeuksellisen vähän ruoka- ja viinikuvia. Italian reissuksi, joka oli minulle kahdeksastoista, oli poikkeuksellisen huonoja tomaatteja! (Tämä taas näitä ensimmäisen maailman suuria ongelmia!!) Mutta onneksi oli muuta hyvää. (Ruokapostaus reissusta on edelleen tekeillä.)

Tämän reissun kuvat – kuten tavallista – ovat kuvat.fi -palvelussa. Joten tervetuloa nojatuolipatikoinnille Sardianiaan.

SARDINIAN PATIKKAREISSU 2025
(Olympian reissu, mutta kuten tavallista postauksilleni: ei kaupallista yhteistyötä.)

Kansioita on monta: Buon viaggio!

Ehkä kannattaa klikkailla kuvia auki puhelinta isommalla näytöllä… , per favor.

~~~~~~~~~~~~
PS. Otsikkokuvan liput: ylin EU, seuraava Italian merivoimien lippu ja alimmaisena Sardinian lippu, joka 1800-luvulla hyväksyttiin viralliseksi, huolimatta siitä että se on espanjalaishallitsijoiden (1700-luku) jäljiltä . Välimeren maista suunnilleen kaikki ovat jossain vaiheessa olleet Sardinian valloittajia.

Niitä näitä Reissut Sardinia

Reissun jälkeen

Jonkinlaista viime viikon Sardinian matkan tilinpäätöstä ja ´kotoutumista´ on tullut tehtyä oikeastaan koko päivä: mielessä ja muutenkin.

Ensimmäiseksi pesukone pyörimään ja sitten matkalaukusta löytyneet Sardinian ja Korsikan magneetit pakastimen oveen.

Seuraavaksi muistikorttien tyhjentäminen koneelle: vähän yli 1000 kuvaa kuuden päivän reissulta. Aika normisetti. Oikeastaan aika paljonkin, kun kuitenkin suurimmaksi osaksi oltiin ”metsässä”.

Aloitinkin jo kuvakansioiden kokoamisen. Johan on kuvien taso epätasaista, mutta kyllä niistä tunnistaa, että myös meren äärellä ollaan oltu, saarten rannoilla kierrelty. Palaan asiaan kun kaikki otokseni olen editoinut ja Kuvat-sivustolle ladannut.

Vanhat patikkareissukansiotkin selailin läpi. Myös vanhalla matka(kuva)sivustolla piipahdin. Ne eivät ihan helposti netistä löydy, joten laitanpa pitkästä aikaa tähän linkin, kun viime viikon reissulla noista reissuista yhden pariskunnan kanssa juteltiin: siis Muutamia matkakuvakansioita vuosien varrelta Uskomattoman hienoja matkoja, montakin ja kuvitettuna.

Kaikki tuohan se sai taas matkakuumeen nousemaan, vaikka häthätää on edelliseltä palattu ja vaikka kotona olo tuntuu oikeinkin mukavalta. Oulussa on taas kaunista: pyöräteiden varsilla puut keltaisia, ilma hyvä hengittää, eikä iltapäivällä enää kovin kylmä tuulikaan. Jokohan sitä ensi vuonna Irlantiin patikalle?

Hoksauttipa siskon mies, että tänään on juuri se päivä, jolloin Windows 11 olisi oltava asennettuna. Vanha kakkosläppärihän se olikin jäänyt ihan katveeseen tämän jutun kanssa, joten menipä siinä keskipäivällä pari tuntia siinä touhussa. Iso kone, tämä pöytäkone, sorvi, työkone tai millä kaikilla nimillä kohta 10-vuotiasta myllyä kutsuisikaan, on ollut vaihtouhan alla jo pitkään. Lienee loppuviikosta mentävä tuttuun liikkeeseen vaihtoa tekemään, ja siirtoapuja kyselemään. Mutta vielä tämä parit postaukset ja reissukuvien editoinnit vanhalla ohjelmistolla sujunevat.

Reissuarvonnan palkinto postitettu: Anneriinalle lähti pieni paketti voiton kunniaksi.

Jääkaappi taas turvallisesti täynnä takaamassa sapuskaa. Mm. ainekset Timballo di pasta con melanzaneen! Sitä Pehtoori sai toissailtana syödäkseen, ja ilmoitti, jotta sellaista hän haluaisi myös kotona. Minähän yritän tässä joku päivä, joska onnistuisin. Sitä odotellessa…

Kaikenlaista päivitystä. Kuten tavallista.

Niitä näitä Reissut Sardinia

Andiamo – mennään!

Andiamo, – mennään, tai tänään meidän kohdalla paremminkin, että palataan. Palataan edelliseen päivään tässä postauksessa, ja palataan kotiin!

Eiliseen palatakseni…

Viimeisen patikkapäivän (eilisen, siis lauantain) maisemat olivat taas huikeita. Kuljimme poluilla, jotka seurasivat Costa Smeraldan rantaviivaa tai kulkivat läheisten metsien ohi. Näimme flamingoja, ”stazzon”, paimentolaisten (”edesmenneen” talon), jollaisia Sardinian maaseudulla, erityisesti Gallurassa, on ollut vuosisatoja. Näkemämme stazzo oli vanhan, hienon tammen katveessa. Siellä oli myös ”pizzauuni” – ihan kuin melkein kaikissa Oulun asuntomessutaloissa tänä kesänä!

Talosta lyhyen polun päässä korkealla kalliolla oli myös ´karjasuoja´, sekä kesän kuumuudelta suojassa ollut paikka, ehkä kesäasumus, kallion lohkareiden suojassa. Maisema sieltä merelle sai taas hiljaiseksi.

Parin tunnin leppoisan kulkemisen jälkeen tulimme uimarannalle. Niitä Costa Smeraldalla on kymmenittäin.

Enkä minä väsy katselemaan turkoosia, kirkasvetistä merta, kuuntelemaan lempeiden laineiden tuloa rantaan, nauttimaan rantavedessä kahlailusta. Taas se tunne ’kuka-voisi-kellot-seisauttaa´. Tällä uinti- ja lounastauolla maistelimme viikon mukanamme kulkeneen paikallisopas Antonion tarjoilemaa myrttilikööriä: ei ollenkaan huonoa. Ja Costa Smeraldan rannalla ”Gruppo Raffa” asettui myös yhteiskuvaan.

Costa Smeralda (= Smaragdirannikko) on saanut nimensä rannikon isojen hotellikompleksien rakennuttajan tytär Esmeraldan mukaan, eikä nimi siis liitykään meren sinivihreään väriin kuten olin luullut. Aivan kuten Sardinian nimikään ei todennäköisesti liity sardiineihin, vaan ehkä se liittyy kansaan, joka on asunut saarella jo esi-roomalaisella kaudella.

Jo helteiseksi muuttuneen päivän edetessä olimme takaisin patikan lähtöruudussa, ja bussikuljettajamme vei meidät San Pantaleon kylään.

San Pantaleon on pikkuruinen, pittoreski kylä, jossa keskusaukion lähikortteleissa on monia käsityöläisten puoteja, bistroja, caffeterioita ja gelaterioita. Se oli iltapäivällä patikkaviikkomme viimeinen kohde: istahdimme aukion reunan caffeteriaan ja nautimme lasilliset vermentinoa. Pehtoorin kanssa kävimme katsomassa kirkon, mutta hautausmaalle asti emme ehtineet. Varmaan ensimmäinen ulkomaanreissu 10 vuoteen, ettei yhtään hautuumaata ollut reitillämme.

Haudoille ei ehditty, mutta tovin ehdimme shoppailla: Tipico Sardinia -kaupasta ostin purkillisen tonnikalaa. Ei kylläkään ole mikään Pirkka- eikä edes Abba-tölkitys, vaan sardinialaista erityisherkkua. Purkki oli sen verran tyyris, että on koetettava sen ympärille kehittää kokonainen menu. Kerron kunhan on sen aika. Ja sitä ennen vintagepurkki saa olla keittiössä ihan vaan sisustuselementtinä.

San Pantaleosta ajelimme hotellille, jonne palasimme poikkeuksellisen aikaisin. Siispä päätimme ukkelin kanssa vielä vähän jatkaa kulkemista, ja lähdimme kaksistaan käymään ”kylillä”. Hotellistamme oli vain kilometrin matka Baja Sardinian kylään, mutta emme olleet ehtineet siellä edellisinä päivinä käydä. Se on pieni kylä, jossa on rantakahviloita ja -ravintoloita, muutama kauppa ja lomahuviloita rinteessä.

Se oli äkkiä koettu, ja palasimme samoin tein hotelliin, mikä mahdollisti sen, että ehdin vielä uimaan mereen! Hotellin omalla rannalla ei illansuussa lisäkseni ollut kuin pari saksalaista ladyä. Olihan juhlaa uida melkein tyvenessä meressä.

Matkan lopulla

Eilen illalla meillä oli ”läksiäisillallinen” hotellimme ravintolassa, jonka tarjonnasta ja ennenkokemattomasta ”tarjoilutavasta” kertonen kuvien kera tässä joku päivä lisää. Ruoka, seura ja nauru tekivät hyvää – niin kuin usein. Poikkeuksellisen myöhään viivyimme pöydässä: eihän aamulla ollut tarvetta – tai paremminkin niin, että ei ollut enää mahdollista – lähteä patikalle. Vaikka liki yhteen ääneen ainakin meidän pöytäkunnassa todettiin, että olisi kyllä voitu.

Erinomaisen hyvä ja mukava matkanjohtajamme, osaava Raffa kyseli läksiäisiltana meiltä, miten yhdellä sanalla kuvaisimme reissuamme. Vastauksissa kuului: ”erinomainen”, ”hyvä”, ”hieno”, … minulle ensimmäiseksi tuli mieleen rauha. Oli hyvä viikko, rauhallinen viikko monin tavoin: sai vain olla, kulkea mukana, olla patikalla, ei tarvinnut miettiä, milloin ja missä, miten vai kuten, vaan aina edeltävänä päivänä tai päivän kuluessa saatiin kuulla, että ”huomenna lähdetään klo ”siihenjasiihenaikaan”, ”kannattaa pukea pitkälahkeiset housut” [aluskasvillisuus piikikästä, polut kapeita] tai ”aurinkoinen päivä lupauksissa”, ”menun helmikana kannattanee testata”. Sellainen huoleton reissumuudi. Ei tarvinnut ottaa selvää, ei etsiä ja eksyä, ei huolehtia eikä hosua. Kunhan vain kulki mukana ja nautti. Rauha!

~~~~~~~~~~~~~~~~

Porukalla olimme päättäneet jo alkuviikosta, että kaikki kantavat mukanaan jonkinlaista sadeviittaa: se olkoon talismaani sateita vastaan. Olimme varmoja, että repuissakin ne pitävät sadepilvet pois maisemista. Ja se toimi!! Todellakin: sää suosi. Joka päivä oli lämmintä (20 – 25 C), eilen tosin iltapäivällä jo +28 C, yleensä ei tukahduttavaa hellettä, leppeä tuuli, ei sadetta, paljon aurinkoa.

Kotimatkalla

Tänään sunnuntaina on sitten matkattu. Toki askeleitakin on reilusti: reilusti yli 10000 askelta, pelkästään lentokentillä. Yhdeksältä lähdimme Baja Sardinian hotellista kohti Olbiaa, josta Lufthansan lento Müncheniin lähti puolilta päivin. Siellä pari tuntia kentällä: ehdimme kävellä, ostaa tuliaiset ja syödä.

Sardiineja ei koko Sardinian viikolla tullut vastaan, mutta ei huolta: välilaskulla Münchenin lentokentällä aikaa oli riittävästi, että ehdimme syödä kunnon ravintolaruoan ja listalla oli ”sardiineja purkissa” kera salaatin ja pretzelin. Hyvää oli. Todella.

Lentokentällä löytyi myös pojanpojalle reissutuliainen, joka tälläkin kertaa oli futispaita, – luonnollisesti FC Bayern München -paita, ja Eepille jotain ihan muuta kivaa. Kentältä emme muuta tarvinneetkaan, sillä Olbiassa ennen ensimmäiselle lennolle lähtöä kävimme koko gruppo supermercadossa. Arvostin tätä mahdollisuutta, vaikka nykyisin ei enää tarvitsekaan roudata ulkomailta spesiaaliherkkuja kuten menneinä vuosikymmeninä, jolloin esim. aurinkokuivatut tomaatit, pestot ja spessukahvit ja paikalliset liköörit (Limoncello, Quaranta y tres, Benedict yms.) jälkkäreihin olivat vakituliaisia kotiin. Ostimme vain Bacia, Torronea ja espressosuklaata (Bocket Cup).

München – Helsinki sujui helposti, – ja onneksi ajallaan, sillä meillä oli vain tunti aikaa Oulun koneen lähtöön, ja koska Lufthansa ja Finnair eivät ole allianssissa, niin olihan meidän taas liikuttava ja vielä varsin hopusti, jottta ehdittiin hakea laukut, heipata edes osa matkaseurueesta, mennä taas lähtöselvitykseen, luovuttaa laukut (tiskillä arvelivat, että teimme sen liian myöhään), päästä turvatarkastuksesta läpi ja lopulta lähes juosta kentän toiseen päähän. Ehdittiin.

Ja selvittiin hengissä potkurikoneella Ouluun liki myrskytuulessa tehdyn laskeutumisen jälkeen. Lentoemäntäkin totesi kentällä, että hän jo mietti, että tosiaanko aikovat laskeutua? Olihan viimeiset minuutit melkoista rytinää ja kieputusta.

Mutta nyt kotona. On puoliyö. Oulussa tuulee, pohjoisesta, kovaa. Ja mielessä on vielä rauha. Reissu oli hyvä.

A domani ~ huomiseen!

Niitä näitä Reissut Sardinia

Smaragdirannikko – ja lähdön tunnelmaa

Costa Smeralda ~ Smaragdirannikko (ja nimihän ei johdu meren turkooorinsinisestä väristä, vaan jostain ihan muusta. Kerron vaikka huomenna) on 55 kilometriä pitkä ja se sijaitsee saaren koillisosassa Sassarin maakunnassa. Sassarissa me ollaan kohta viiiko vietetty.

Tämä hotellimme on ihan sen toisessa reunassa, joten patikka ihan lähikulmilla tänään.

Tänäänkin, kuten muinakin päivinä startti yhdeksältä, ensimmäiseksi bussilla parin kilometrin päässä olevaan Dettorini Super Mercadoon – aika hakea retkieväät ja vesipullot reppuihin. Ja kyllähän minä olisin – tälläkin kertaa – mieluusti roudannut kaikenlaisia ruokatarpeita kotiin. Noh, Cucina Italiana on varmasti kuitenkin nyt taattu kotikeittiössä muutamiin juhlasapuskoihin, – ja mercadosta lähdimme kohteeseen.

Ehkä viikon lämpimin päivä. Ja ehkä viikon helpoin [~ ”vähiten patikka-askeleita porukalla] päivä”. Toki illansuussa, kun eka kertaa oli ”vapaata” , saimme kaksistaan askellukeman nousemaan ihan omille leveleille. Sillä seurauksella että olimme viimeisenä yhteisellä läksiäisillallillisella. Onneksi emme sentään myöhässä, ja tasatahtia taas askeltaen.

Yhteiset askeleet tosin hotellille palattua hupenivat: Pehtoori jäi elpymään, minä lähdin vihdoin hotellin uintimahdollisuuksia hyödyntämään…

Pieni tauko, ja sitten syömään. Tämän hotellin ravintolassa ehdottomasti paras dinneri. Ja jo ”vakiintunut” seurue pöydässämme. Karjalaista naurua? – Ehkä…

Mutta nyt on todettava, että pidättäydyn laajemmasta raportoinnista. On aika unille. Huomenna pitkä päivä myös matkakertomuksen tekoa varten.

Siis Buona Notte, Sardinia hiljenee hiljalleen, mutta kuvia ja juttuja taas huomenna.

Niitä näitä Reissut Sardinia

Saarikierroksen päivä: La Maddalena ja Caprera

Tänään, tänäänkin, merellisissä maisemisssa. Luonnossa koko päivä, päivä kuljettiin Capreran saaren luonnonsuojelualueella.

Matkaohjelmassa on kerrottu kaikki olennainen:

Aamiaisen jälkeen ajamme reilun puolen tunnin matkan Palaun kaupunkiin. Lautta kuljettaa meidät Maddalenan saarelle (n. 20 min), josta jatkamme vielä viereiselle Capreran saarelle.

Capreran luonnonsuojelualueella patikoimme kapeilla hiekkapoluilla nauttien tämän rauhallisen paikan kauneudesta.

Reitin varrelle jää historiallisia, 2. maailmansodan aikaisia nähtävyyksiä, pieniä rantapoukamia ja kuvauksellisia merimaisemia.

Ennen paluuta takaisin Palaun kautta hotelliimme, vietämme aikaa myös Maddalenan vilkkaassa kalastajakylässä.

Koska päivän retken jälkeen olimme hotellilla puolenkuuden jälkeen, eikä ennen puolikahdeksan dinneriä jäänyt suihkuttelujen ja kuvien lataamisen lisäksi juurikaan ”luppoaikaa”, on tämän päivän kokemukset poluilta ja niiden varsilta aika nopeasti ja niukasti kirjailtu.

Olennaista on se, että ukkosmyrskyisen ja rankkasateisen yön jälkeen sääennusteidenkin niin uhkaillessa olimme aamusella paitsi aika huonosti nukkuneita (samanlaista ”laukausmaista” salamointia on tullut koetuksi vain Gardalla), myös jotenkin verran skeptisiä päivän onnistumisesta. Sadeviitat repuissa ja patikkakengät tiukasti nyöritettyinä istahdimme hotellin pihalla bussiin ja lähdimme kohti Palauta, La Maddalenaa ja sen lauttarantaa, kohti Capresen saarta.

Tänään polkujen varrella enemmän mansikkapuita kuin muina päivinä.

Palaussa kävimme supermercadossa lounaseväitä hakemassa ja sitten lautalle. Matka noin puolisen tuntia, ja sitten jatkettiin bussilla Capresen saaren luonnonsuojelualueen reunamille, ja aloitimme patikan. Tänään väljiä reittejä, kauniita metsäpolkuja, taas sopivasti nousuja ja laskuja.

Tänään paljon historiaa, Italian historiaa, sotahistoriaa, paljon uutta, paljon tuttua. Muistelen, että kirjoitiin yo-preleissä esseen Garibaldista. Hänessä oli jotain abiturienttia kiinnostavaa ja kiehtovaakin. En muista miksi. Essee lienee ollut kohtuullinen, ja osaltaan johtamassa historian polulle….

Olihan se La Maddalenassa Garibaldi ja Pehtoori samaan kuvaan saatava. Noh, joka tapauksessa Italian sotahistoriaa ja yhdistymisen historiaa on tehty ja tapahtunut Capresen saarella. [Palannen asiaan …]

Tänään ei kalliokiipeilyä, eikä uintia. Mutta merta, merta, saaria, ulapoita, kimmeltäviä laineita, turkoosia lahtia. Eikä sadetta! Ei koko päivänä. Iltapäivällä lämmin, asteet hellelukemissa.

Tepastellessa tulee tutustuneeksi uusiin ihmisiin, kuulemaan reissukokemuksista, vaihtamaan ajatuksia Italiasta, Olympia-matkatoimistosta, valokuvaamisesta, vaeltamisesta ja patikoinnista. Samoja juttuja sitten iltaisin yhteisessä dinneripöydässä. Tämmöisen reissun hyväkin puoli tämä.

Taukopaikka oli Välimeren mäntyjen keskellä. Leppoisaa lounastamista, juttuja ja rauhallista oleilua luonnonkauniissa ruokapaikassa. Pieni kävely ja sen jälkeen La Maddalenaan gelatolle. Italialainen ´after hiking´ pistaasigelato patikan jälkeen rantakadun penkillä: iso ilo, odotettu herkku, hetken hurjan seesteinen olo.

Nyt takana ”täysi” päivä, leppoisa päivä, vastoin odotuksia aurinkoinen päivä. Huomenna reissun viimeinen patikointipäivä.

Niitä näitä Reissut Sardinia

Täyteläinen patikkapäivä

Neljäs Sardinian matkan päivä: alkuperäinen ohjelmaa oli oppaiden – ja ennen kaikkea luonnonvoimien – vuoksi muutettu. Tiedä häntä menetettiinkö mitään, sillä ihan hurjan hieno, aika lailla uudenlaisia maisemia, polkuja, merenpoukamia.

Jotain sateen uhkaa oli YR (norjalainen pettämätön? metereologi-instituutti) jaellut mutta uhaksi jäi. Porukalla oli eilen päätetty, että reppuihin pakataan sadeviitat kuin talismaaneiksi takaamaan poutainen sää, ja sehän se takasi meille upean patikkasään.

Aamulla lähtö yhdeksältä yli startti hotellin pihasta. Lupaavalta sää vaikutti.

Päivän retki alkoi pikkubussin kyydillä Alturan alueelle. Linnakkeen juurella käynnistelimme päivää. Kuvaukselliset portaat ikuistimme yhtä aikaa Riitan kanssa.

Aika jännä kuva!

Linnakkeelta matka jatkui kohti Porto Rafaelia. Matkalla meri taas hienona, hengittelin syvään.

La Maddalena saari, jonne mennään huomenna ja takana kaukana Korsika.

Kapeita polkuja pensaikkojen keskellä, asfalttipätkiä, lehmien laitumia, kallioisia jylhiä rinteitä, merenrantaa seurailevia polkuja. Mahdottoman vaihtelevaa oli kulku tänään. Ja kyllähän minä nyt olen niin vuorikiipeilijää, niin vuorikiipeilijää. Ei sentään kiipeilty, mitä nyt kavuttiin kallioita ja kivijärkäleitä ylös, paikoin melkein nelinkontin, ja sitten varovasti taas alas.

Ei pitkiä, kipakoita nousuja, ei lussakoita laskuja – vrt. Saariselän ja Lemmenjoen maisemat, paljakat, tuntureiden kupeet. Ja sitten tietysti myös matkaseura ja opastus vaikuttavat: Pehtoorin kanssa kun kaksistaan pohjoisessa kuljetaan niin silloin ei ”turhia” pysähdellä, vaan pohkeet pinkeinä taival taittuu, toki sentään kamera kaulalla roikkuen voin sielläkin hyvin perustein vähän hengähtää kuvaamiseen vedoten. 😀

Tämän patikkaporukan joukossa on muitakin kamera mukana kulkijoita, ja muutoinkin kuljetaan ajan kanssa.

Näimme hulppeita huviloita, kallioiden päällä, kukkuloiden rinteillä. Kuva yhden sisäänkäynnistä.

Punta Sardegnan majakalla meillä oli välipalatauko. Höpinöitä ja helppoa oloa. Taas kerran mietin, että tällaisia päiviä voisi mahtua vuoteeni useamminkin. Ja matka jatkui. Tavoitteena saapua uimarannalle. Uimaan ja evästelemään. Kyllä saatiin oikeasti tepastella, ei matka, ei vauhti, huimannut, mutta paikka paikoin vähän jännäakin oli kallioilla kulku. Askeleet oli hyvä sovitella sopiviksi. Ja välillä melkoisessa pensaikossa. Kilometrikaupalla kapeaa polkua tiheässä metsässä. Välillä asfalttiteitä joiden varsilla värejä!!

Ja vihdoin Cala di Trana! Vain metsä- ja kalliopolkuja pitkin saavutettava ranta, smaragdinvihreä ranta. Ja siellä meillä puolenpäivän aikaan mahdollisuus uintiin ja eväslounaan nauttimiseen. Minähän uin, naturalmente. Merivesi, kirkas sini, aurinko. Kaikkea hyvää pienessä hetkessä.

Kymmenen kilometrin jälkeen olimme vihdoin paratiisin portilla: Porta sel Paradiso.

Bussilla pääsimme takaisin kohti Palauta ja hotelliamme ja matkalla olikin viininmaistelua! Se oli alkuperäisohjelmassa perjantaillle, mutta mehän pääsimmekin sinne tänään.

Toki aika suolaisesta merestä, hiekasta, patikkaisesta nuhjaantuneisuudesta nuutuneena, mutta kyllähän tunteroinen Tenute Filigheddun terassilla huikeiden leikkele- ja juustolautasten äärellä ja talon kolmea viiniä maistellen iltapäivän loppu sujui.

Huom. – paikallisesta korkista tehdyt tarjoiluastiat.

Pullollinen vermentino-viiniä meilläkin lähti mukaan.Hotellilla viiden jälkeen. Vähän väsyneenä, mutta niiiiin tyytyväisenä päivään. Illalliselle siistiydyttiin, kuvaediittiä, postailua perheen kanssa ja taas paljon oppineena ja kokeneena. Reissu jo yli puolen …

Reissut Sardinia

Capo Testan maisemat ja ”muutto”

Hyvin nukutun yön (ks. otsikkokuva ~ heräämisen hetkellä) jälkeen tänään kolmas Sardinian viikkomme päivä. Ja paikan vaihtopäivä: Santa Teresa Tellurasta lähdimme pakkaamisen ja aamiaisen jälkeen suoraan hotellin edestä kohti pohjoista, ja Capo Testan (”Pään pää”) niemimaata.

Tiedossa patikkapäivä aurinkoisessa lämpimässä (+ 22 tai jotain). Ja niemimaalla. Siis vielä ja edelleen meren rannoilla tepastellen, perässä kulkien, kaikkea muuta kuin verenmaku suussa.

Matkaohjelmassa luvattiin näin: ”Meitä odottaa luonnon C kivistä ja kallioista muovaama ”taidenäyttely”. Patikoimme valtavien graniittilohkojen keskellä — Välillä reitti kulkee lähes kuumaisemissa karun karkean kivitasangon läpi. Saavutamme niemen kärjessä sijaitsevan Capo Testan majakan, joka on edelleen aktiivisesti toiminnassa.”

Siispä suoraan hotellista muutamien lähitalojen ohi kohti metsiä ja kohti merta!

Alkumatkan kilometreillä parasta antia oppaiden jakamat tiedot kasvillisuudesta, villisioista, Roomasta tuoduista (pinja)männyistä, korkkitammista, joista ja joiden käytöstä toki jo Madeiran reissulta meillä oli tietoja, myös ”mastiksista” kertaus tänään. Se on tuo alla olevan kuvan punainen marja, jota käytetään öljyn tekoon, pistaasimaisia makuja siitä saadaan.

Täällä kataja ei ole vain ”kitukasvuinen” suomalainen pensaskasvi vaan tänään nähtiin komeita kataja”puita”!

Jospa raukoille rajoille mökkipihaankin tuollaisia saisi!!

Kapean kannaksen yli kohti Capo Testan niemimaata. Siellä aika ainutlaatuisia kalliomuodostelmia. Merkillisiä. Monenmoisia hahmoja löytyi noista luonnon muodostamista kalliomuodostelmista… [Kuvasivustolle sitten paljon niitä tulkittavaksi… 😉 ]

Minua – tietysti – sykähdytti tieto/arvelu että juuri täältä, näiden polkujen varsilta on Rooman Pantheonin graniitit roudattu.

Kuulaaksossa on kuulemma edelleen pieni hippiyhdyskunta, tai ainakin muutamia, jotka asuvat kallioiden katveessa, luolissa. Satuimme paikalle juuri aurinkotervehdyksen (?) aikaan.

Tällä reissulla pysähdyksiä ja taukoja mukavasti, tänään yhdellä sellaisella pääsin kahlailemaan. Ah, onnea!

Kallioilta ja metsistä tupsahdimme Capo Testan kärkeen, jossa kaksi majakkaa: uudempi 1800-luvun lopun jyhkeä, vieläkin toiminnassa oleva majakka oli vaikuttava. Saatoin kuvitella, että sitä voitaisiin käyttää jännärin kuvauksissa: kelmeä majakan valo valaisemassa vähän aavemaisia ympäröiviä, ehkä sateen piiskaamia kallioita… 🙂 Paitsi että tänään siellä oli turkoosi meri jalkojen juuressa, lounasjäätelö kädessä ja matkalla olo oli todella iloista.

Retken jälkeen iltapäivällä kirjaimellisesti vaihdettiin maisemaa Smaragdirannikolle.

Täällä ollaan seuraavat neljä päivää ja yötä. Pieni resortti suunnilleen keskellä ei mitään. Paitsi että taas on MERI!. Hotelli (Grand Hotel Smeraldo) hieno, illallisravintola ok, vähän kouluruokailumeininkiä, ei niinkään ruoan tason vaan muuten, mutta toki hyviäkin makuja neljän ruokalajin yhteismenussa oli. [palannen näihin ruoka-asioihinkin taas ”paremmalla ajalla”]

Nyt Baja Sardinian kylässä aika unille: aamulla kohti uusia seikkailuja!

Niitä näitä Reissut Sardinia

Korsika! Saarelta saarelle!

Toinen matkapäivä, ensimmäinen patikkapäivä, joka oli samalla merimatka Ranskaan. Tai siis Korsikalle. Noin korsikalaiset haluavat kotisaarensa määriteltävän.

Laivamatkalle ehtimisen vuoksi olimme aamiaisella jo seitsemän jälkeen, ja satamaan lähdimme porukalla kävellen kahdeksan jälkeen. Matkaa satamaan halki hiljaisen Santa Teresan pikkukaupungin oli alle kaksi kilometriä.

Pääsin merelle! Aurinkoiselle Välimerelle laivalla kohti Ranskalle kuuluvaa Korsikan saarta. Oi, että. Juuri tämän matkan merellisyys oli yksi syy, miksi juuri tänne tulimme. Tänään oli kuulemma poikkeuksellisen tyventä, poikkeuksellisen lämmintä (+ 23 C). Ihan täydellinen päivä saariretkelle. (ks. eilisen postauksen kartta)

Onpas nyt yksi Välimeren suurista saarista yhdellä kummallisista matkustukseen liittyvistä bucket-listoistanikin (vrt. ”kaikissa Italian maakunnissa olisi mukava käydä”) täydentynyt: Delos ja Mykonos (Kreikan ekskulla 1982), Kreeta (honeymoon 1983), sitten lasten kanssa Kypros (1992), Santorini (1999?), Malta (2003 kait) ja Sisilia 2007, Mallorca (patikka Juniori & J. 2014), Rodos (60 v. 2018). Nyt sitten Sardinia ja tänään Korsikan pikavisiitti. Montaa saarta ei enää puutu: Pehtoori on kyllä ilmoittanut, ettei Ibeizalle lähde. 🙂 Noh ei minullakaan mitään tarvetta …

Tunnin lauttamatka, noin 20 km vei Bonifacioon, kalkkikivisen kaupungin luonnonsatamaan. Vanha (800-luvulta) kaupunki on kalkkikivijyrkänteellä sataman yläpuolella.

Ennen kuin tutustuimme Bonifacion keskiaikaiseen kaupunkiin, kävimme parin tunnin patikalla seuraillen jyrkkäreunaista rantaviivaa, -korkealla! Tämä Korsikan eteläkärjen kalkkikivien alue on aika ainutlaatuinen, syntynyt on pari miljoona vuotta sitten, ja hiljalleen vuosituhansien aikana se todennäköisesti murenee hiljalleen mereen, ja graniittikallio, joka on sen alla paljastuu. Vain jossain Korsikan keskiosissa on pieni samanlainen kalkkikivikerros. Vaikuttava se on, turkoosisin sininen meren kanssa oli majesteettisen näköinen.

Tänään oppaamme Raffan lisäksi meillä oli paikallisopas Antonio, ja he yhdessä kertoivat paitsi kaupungista ja sen historiasta myös monista kasveista ja yrteistä, Bonifacion ja Korsikan menneestä ja nykypäivästä. Mm. sen että kaupungissa on 3 000 vakituista asukasta, mutta kesäisin 20 000.

Patikka oli lussakka, maasto alun topakkaa nousua lukuun ottamatta tasaista, hioutuneen kalkkikiven pinnalla kulkua merituulen leyhytellessä, auringonkilon kimmellessä merellä jossa purjeveneet toivat maisemaan loman ja ilon tunnetta.

Puolenpäivän jälkeen yhteinen patikka oli tehty ja hajaannuimme pienen (turisti)kaupungin kaduille, rannoille, kirkkoihin (yhdessä niistä sininen kynttilä muistolle…) ja lounaalle.

Me istahdimme kaksistaan salaatille ja ranskalaiselle rosé-lasille pieneen kadunvarsibistroon. Ulos luonnollisesti. Yritimme ensin tähän pikkuruiseen paikkaan, mutta varaushan se olisi pitänyt olla.

Saimne toisaalla syödäksemme. Oikeinkin hyvin. Italian keittiön salaatteja ranskalaisittain. 🙂

Kuljettiin, kuvailin, istuskeltiin.

Neljän jälkeen palauduimme hotellille. Kuvaediittiä, postailua, ja `La Cena´ patikkaporukan kanssa hotellin ravintolassa. Kultaotsa-ahven kesäkurpitsan ja pähkinärouheen kanssa oli oikein hyvä.

Hyvälle tämä tämmöinen tuntuu, – hyvin me voidaan.