Oikeastaan voitaisiin jo siirtää kellot kesäaikaan: minun sisäinen kelloni on jo kesässä. Tai ainakin kesäajassa. Kuuden jälkeen loppuu uni …

Mutta kaikkihan se loppuu aikanaan; jos loppumiseen liittyy myös luopumista, niin se ei välttämättä ole hyvä asia. Noh, ei mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Vietimme kirjaprojektin lopuksi karonkan Sokeri-Jussissa, äärimmäisen pienimuotoisen karonkan. Suunnittelimmeko me oikeasti uusia projekteja? Taisimmepa suunnitella.

Emme pitäneet puheita, mutta puhuimme. Aika paljon. Ja söimme erinomaisesti. Erityisesti jälkiruokana ollut salmiakkijäädyke (miedolla! sopivan miedolla) tervakastikkeella höystettynä oli makuuni, eikä muussakaan ruoassa valittamista.  Ko. ravintolassa vaan annokset ovat meitsille turhan suuria. Semminkin kun menin lounasmeetinkiin sittenkin autolla, enkä kävellen kuten olin ajatellut. Satoi vettä oikein tosissaan; kesäähän se sade tekee. Kesä edessä, mutta kaksi kolmannesta vuorotteluvapaasta käytetty. Kesä vie loputkin. Ja sitten…

Valokuvauskurssilla harjoiteltiin heijastuksia. Meitä oli paikalla kuusi kurssilaista, ettekä voi käsittää kuinka erilaisia kuvia kuusi henkilöä ottaa kun annetaan aikaa parikymmentä minuuttia ja aiheeksi heijastus. Minun heijastukseni on rapakossa. Kuvassani on tämä vuodenaika, tämän vuodenajan keli. Rapakko voisi olla sukunimenikin. Pehtoorin suvussa ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taakse päin ja siellä nimenä on Rapakko.

 Klikkaamalla kuva suurenee 

Tiedättekö mitä tarkoittaa “tehdä piironkia”? Se on – ymmärtääkseni, kaiketi – koillismaalainen sanonta, jolla ilmaistaan, että joku tekee jotakin äärimmäisen tarkasti tai käyttää tavattoman paljon aikaa jonkun asian parissa. Minulla on nyt tässä mennyt piironkia tehdessä koko ilta ja iso osa iltapäivästäkin. Sen piirongin laatikoissa on juttuja ja salaisuuksia, joista kerrotaan vain joillekin. Joten ´a domani´,  - huomiseen

Tänään on ollut kevättalven huikea aurinkoinen päivä, jolloin ei tarvitse nipistää sälekaihtimia pelkästä ulospääsemättömyyden katkeruudesta tiukasti kiinni.  Voi lähteä ulos. Aamupäivällä varjot olivat vielä pitkiä, oli vähän pakkastakin ja hankeahan täällä riittää ulkoilureiteilläkin.

Mietinkin, että miksen lähtenyt hiihtämään? Appelsiineja ja kamera reppuun ja jäälle! Oululaisilla on merkillinen into hiihdellä jäällä. En tiedä, onko muissa kaupungeissa, mutta täällä se on ollut maan (kaupungin) tapa iät, ajat. Täällä ei tarvitsisi lähteä joelle tai merelle  hiihtelemään senkään takia , että pääsisi tasasemmalle. Eihän täällä mantereenkaan puolella ole muuta kuin tasaista. Eipä kumpareita, ei mäkiä, ei vaaroja, tuntureista puhumattakaan.

Minun come backini hiihtämisen riemullisen harrastamisen pariin on vielä niin uusi juttu, etten ymmärtänyt suksille lähtemistä pitää edes vaihtoehtona. Vaihtoehtoja olivat vain: untuvatakki vai ohuempi, sauvat vai ei, kamera vai ei, iPod vai ei, Toppilanrantaan vai Rajahautaan, ehkä sittenkin Niittyraroon?

Toppilanrantaan. Ei mitään reipasta, napakkaa sauvomista, vaan ilman sauvoja,  hiljakseen kulkemista, seisahtuen nauttimaan auringosta, kuvaamaan, vaihtamaan iPodiin omaan moodiin sopivampi soittolista ja taas liki maleksien eteenpäin.

Eikä päivässä mikään ole tämän topakammin sujunut.  Leppoisaa lorvehtimista, lomien lomittamista. Minä alan oppia tähän!

Ja hyvällä mielellä taidan olla. Olen saanut parissakin asiassa hyvän kiertämään.

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti  kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, -  ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia “pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta  tänään sainkin tuta,  että hetkeksi pääsin  “seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa “syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä  mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

“Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma:  se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…

Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.

 Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.

Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko?  Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä ] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat  kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo  seuraavan sukupolven kastajaisia?

Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi Sitäkin mietin.  Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että  muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat “omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?

Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta …  olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus  siitä, että “sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.

Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.

Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?

Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.

Aamun lyhyehkön kirjoitustuokion jälkeen, räntäsateen lakattua, oli aika lähteä ulos. Kävin kauppa- ja apteekkiasioilla murmelille sekä kotiin; Caritaksen jälkeen päätin jäädä lenkille kaupunkiin. Torinranta, Merijalin ranta, Hietasaari ja Pikisaari -kierros oli pitkästä aikaa mukava. Huomiota kiinnitti lenkkeilijöiden, siis oikein juoksijoiden runsas määrä. Hölkkääjiä jos ja vaikka kuinka paljon. Merkitsi pientä kateutta, haikeutta nuoruusvuosiin, uskokaa pois, minäkin olen joskus juossut!, mutta oli myös merkki keväästä. Mitä säästä muuten ei ehkä olisi uskonut.

Kun kerran kaupungissa kirjaston huudeilla olin, menin vihdoin katsomaan Kaupunginkirjastossa olevan valokuvanäyttelyn World Press Photo 2011. Ahdisti. Aivan järjettömän hienoja kuvia, kameratekniikka ja sommittelut kohdillaan, mutta ne kuvat! Maailma on niin paha, maailmassa on niin paljon vääryyttä, maailma on niin  julma ja niin epäoikeudenmukainen. Äärimmäisen ristiriitaisin tuntein pakotin itseni katsomaan koko näyttelyn. Ja sitten oli huono omatunto (kaikesta!) kun astuin ulos keväiselle Oulun torille, jossa taivaalla jo sinisiä läikkiä pilvien raossa.

Iltapäivän tein ruokaa, nuorillekin pakkaseen. Nukuin. Nukuin keskellä päivää tai siis iltapäivällä. Tuosta vaan.

Ja sitten omien kuvien maailmaan. Valokuvauskurssin harjoitustehtävänannossa kehotettiin tarkastelemaan kohdetta varjossa, valossa, leikkimään valolla, ottamaan kuvia vasta- ja myötävaloon, tekemään kuvista viiden kuvan tarinan. No enhän minä ennenkään ole pysynyt tarinoissani  missään ohjepituuksissa, joten kahdeksan kuvan sarjahan siitä tuli.

Ja kun eilen esille laittamani kyselyn, johon ilokseni moni on jo vastannut!, perusteella näyttää että moni vakkarilukijoistani on viinisuosituksianikin kokeillut, rohkenen taas tuota lasissa olevaa viiniä suositella…   Se on Malbec-rypäleestä tehty ranskalainen viini. Lounais-Ranskasta tuleva Château Haut-Monplaisir on hinta-laatusuhteeltaan hyvä. Minulla/meillä on sellainen ehkä harhainen käsitys, että Ranskasta ei niin tavattoman usein löydy jotensakaan kohtuuhintaisia hyviä viinejä, mutta tämä on taas yksi poikkeus. Ei ole mikään lipittelyviini, mutta sopi Sopranos-lihapullien kanssa erinomaisesti. Ja kovien juustojen tai pihvin seuraksi voisin suositella.

  Tarinan nimi on In vino veritas 

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alku

 Otatko lasillisen?

 Tahdon lasini täytenä!

Ihana ilta…

 Punaviini on terveellistä, vai onko?

Taivas putoaa…

Hämärän rajamailla.

Uuteen nousuun.

Ja loppuun vielä kollaasi koko jutusta.

On maaliskuun idus:  Gaius Julius Caesar murhattiin maaliskuun iduksena ja Tampereella Finlaysonin tehtaalla ensimmäisenä Pohjoismaissa sytytettiin sähkövalot tasan 130 vuotta sitten. Mitä muuta merkittävää maailmanhistoriassa?  Meidän juniorin laskettu aika (joka meni yli 10 päivää) oli maaliskuun iduksena.

Brutuksia ja puukkoja kannattaa siis varoa, sähköistä nauttia ja juniorin synttärilahjaa on ryhdyttävä miettimään. Brutukset ovat usein pahempia kuin puukot, – sellaistakin olen tässä viime aikoina joutunut miettimään. Samalla kun olen miettinyt ja joutunut jälleen ihmeekseni toteamaan, että kaikkien ihmisten sanavarastoon tai elekieleen tai minkäänlaiseen tapaan ei kuulu kiittää. Enkä nyt puhu mistään Suuresta Kiittämättömyydestä, vaan pienestä hyväätekevästä eleestä tai sen osoittamatta jättämisestä.

Mutta sitten vähän vähemmän pohdiskeleviin juttuihin.

Aamupäivällä kävin pankissa ja sen jälkeen – kun ajatukset kummasti ovat jo keväässä ja kesässä – kävin katsastelemassa kevätvaatteita. Ja olihan siellä Marco Polon rekeissä jos vaikka ja mitä.

Nyt siis seuraa tämän kohta puolenkymmentä vuotta pitämäni blogin kolmas muotipostaus. Ostin melkein samanlaisen tunikan kuin pari vuotta sitten ennen Rooman matkaa, joku hoikempisäärinen voisi pitää hameena tai legginsien kanssa, – minä en. Ja yhteensopiva villatakki ja huivi (ketäänhän tämä ei yllätä) löytyivät myös. Minun näköisiäni vaatteita.

Itse en suin surminkaan halua ryhtyä mannekiiniksi, mutta nyt on ollut otettava itsestä kuva.  Kamerakurssin toinen tehtävä kuului näin: “Ilmaise itsesi valon kautta. Millaisen tunnelman haluat valolla itsestäsi luoda. Ei tarvitse olla rehellinen tai absoluuttinen vaan voit dramatisoida tai rakentaa kuvasta vaikka fantasian”. Tässä nyt vielä fantasioita itsestäni luomaaan! Tunnelmakuva olisi ollut tuolla “Tämä blogi” -sivulla, mutta kun piti oikein erikseen ottaa, niin tälläsinpä sitten itseni uuteen villatakkiin ja “Lukulampun alla” -kuvan sain otetuksi. Ilmaissee minusta jotain? Aika rehellisestikin, I suppose.

Meneekin sitten varmasti pari vuotta ennen kuin muoti- tai omakuva-bloggausta täällä taas näette, joten voitte huokaista helpotuksesta.  Se on ohi nyt!

Mikä tämä on?

Tärähtänyt Venus!

Olen tässä illan mittaan ollut pihalla kuvailemassa tähtiä. Tai siis planeettoja. Läntisellä taivaalla on kaksi kirkasta planeettaa, joista kirkkaampi (tällä hetkellä oikealla puolella) on Venus. Se lähestyy koko ajan Jupiteria ja ohittaa sen kuulemma piakkoin yläpuolelta.

Mistäkö tiedän, mistäkö hoksasin? Lepolandian majakka -blogin Pasi oli käynyt eilen niitä kuvaamassa ja kertoi näitä ja paljon muuta mielenkiintoista (käy katsomassa Lepolandiasta lisää tietoa).

Yksi suora lainaus Pasin tekstistä: ” … ne näkyvät harvoin taivaalla noin lähekkäin. Vaikka Venus näyttää kirkkaammalta, niin Jupiter on oikeasti lähes 12 kertaa suurempi.”  Kannattaa siis katsella läntiselle taivaalle… ainakin täällä Oulussa on siihen passeli kelikin.

Sain Venuksesta ja Jupiterista tärähtämättömiäkin kuvia (kiitos vaan P:lle neuvoista) mutta huomenna on vielä mentävä yrittämään…

Kuvat suurenevat klikkaamalla  

 

Näitä kuvia ottaessa ja planeettoja miettiessä tuli mieleen  takauma kansakouluajoilta…

Jos avasi tilin Yhdyspankkiin pääsi Maapallo-kerhon jäseneksi. Meidän koulua vastapäätä (nyt siinä on “Kymppärin” vieressä apteekki) avattiin uusi Yhdyspankin konttori 60-luvun lopulla. Pankin täti kävi koululla innostamassa “koulusäästämiseen” ja kannusti liittymään maapallokerhoon. Minähän liityin.

Maapallokerhon jäsenyys taas merkitsi, että aina kun sai tietyn summan kerätyksi säästölippaaseen (= maapalloon, minulla oli vihreä, veljellä sininen) ja kävi sen summan laittamassa säästötililleen (vihreä, muovikantinen pankkikirja), sai yhden keräilykortin. Ne olivat kiiltävälle pahville painettuja kortteja, joita varten sai pienen kansion.

Keräilysarjoja oli muistaakseni  kaksi: toisessa oli karttakortit maapallon maista tärkeimpine tietoineen ja toisessa planeetat ja niiden tiedot. Minä keräsin niitä planeettoja. Taisin jopa saada kaikki kymmenen korttia kootuksi. Missähän ne on? Ei tallessa ainakaan. Muistaako joku muu näitä? Oisko kellään tallessa? Kuvia?

Ylen uupunut olen yhden päivän huhkimisesta. Ei ole vuorottelijalla duunikuntoa, ei.

Turhan varhain olin jalkeilla, mutta sainpahan hyvän startin päivälle. Juhlakirjan postitusrumban käynnistäminen ja projektin loppuhäntien päätteleminen on ollut pääprojektina.

Ja siinä sivussa ehtinyt  jutskailla opiskelijoiden kanssa, tytärtä kuskailla, kirjastossa hankkia itselle ja tyttärelle tieteellisiä kirjoja, paistatella professorin suosiossa: kuinka hän onkaan iloinen lahjakirjastaan.

Käydä silmälääkärillä (ei muutoksia, vaikka toisin luulin), käydä ompelijalla viemässä Kiinasta hankitun silkin; Jyväskylän elokuun kapitulia varten tehdään uusi puku! Saanhan uudet käädytkin. Eikä kolme vuotta sitten otettujen mittojen uudelleen ottaminen ollutkaan niin karmea kriisi kuin olin pelännyt. Pari senttiä oli kyllä ympärysmittaan tullut lisää, – pelkäsin paljon pahempaa.

Auringon lämmöstä ja valosta olen siirtymätaipaleilla ehtinyt nauttia.

Ja kirjoittelin tuohon edelle sen eilen lupaamani pashan ohjeen. Se maistui tänään vielä paremmalta kuin eilen.

Maaliskuun ohjelmaton lauantai, jolloin lämpömittari keskipäivällä näytti +6 C.

Ja patiot (Oulussa on patiot, muualla maailmassa terassit etc.) auki.

Käytin siis monta tuntia kameran kanssa kierrellessä… Ennenkin olen hoksannut, ja taas tänään: kun olet kameran kanssa liikkeellä keskittyneenä kuvaamaan, saat juttukavereita, paljon enemmän juttukavereita kuin muuten vain kävellessäsi. Joku tulee kysymään, mihin lehteen kuvaat, joku sanoo “Otatko meistäkin kuvan” tai “Onko toi hyvä objektiivi, riittääkö valovoima” tai “Mitä kuvattavaa tuossakin on?”

 Hautuumaalla erikoista nimeä kuvatessa vanha mies tulee sanomaan: “Tunsitko sinäkin hänet? Oli mahottoma mukava ihminen, eikö ollukki?”

Tai “Eikö oo hieno?”

Paljon hienoa kuvattavaa oli.

Eikä sitten mitään muuta ihmeellistä. Fast foodia kaksistaan.
Kaupasta tullessani pehtoori kysyi:

- Jatkuuko pikkujoulut tänään?
- Ei kun tänään on vappu!!
- Siis nakkeja ja perunasalaattia?

Ei ihan, vaan tuoremakkaroita ja huippuhyvää kaalisalaattia.
Coleslaw Akseli Herlevin (viime vuoden Top Chef) tapaan. Kokeilehan…

COLESLAW

½ valkokaalta
3 porkkanaa
2 dl (laitoin kevyt)majoneesia
½ dl valkoviinietikkaa
1 rkl sokera
suolaa ja aika paljon pippuria

Suikaloi (raasta juustohöylällä) kaali ohuiksi suikaleiksi, raasta tai viipaloi porkkanat ja lisää joukkoon muut ainekset. Mausta suolalla ja pippurilla (myllystä). Anna makuuntua huoneenlämmössä puolisen tuntia.

Tämä resepti kannattaa pistää talteen kesän grillisessioitakin varten. Sopii possunlihalle ja makkaralle, grillatulle broilerille, ja vaikka lounasevääksi. Hyvää se on.

Ja tuossa edellisessä postauksessa lupaamani Kaarnikkakakun ohje.

 _____________________________________________________________

Entäs Pulkka MM? Ylpeänä voin kertoa, että tyttäremme sijoittui kymmenenneksi!

http://www.saariselka.fi/sisalto/ajankohtaista/pulkkamen-2.-mm-kilpailut-saariselll-8.-10.3.2012-1 

Ja ottopoika oli vielä parempi!

Pikkujoulut? Me on tänään vietetty pikkujouluja. Oikeesti. Kaksistaan. Olihan minun keksittävä joku syy hillittömälle shoppailulleni.

Ostin pehtoorille lahjaksi Capsulo-kahvinkeittimen. Juniori ja nuorikkonsa saivat sellaisen joululahjaksi ja ovat kehuneet ja ajattelin, että voisi olla käyttöä kun mies joutuu useimmiten yksikseen vain itselleen kahvin keittämään; minähän en juuri iltapäivisin saatikka iltaisin kahvia juo. Cappuccino tai tazza-kaakao saattavat tosin minullekin viikonloppuisin maistua. Ja kyllä on tyytyväisenä pehtoori nyt jo kupposia keitellyt.

Itselleni ostin uudet kesäkengät (Clarksin ballerinat osuivat kohdalle, eikä sellaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä, varsinkin kun vanhat Clarksin sandaalit tulivat tiensä päähän viime kesänä). Akateemisessa adressin ostoreissulla päätin hemmotella itseäni ostamalla italialaisen ruokalehden (mitenkö italian opintoni ovat edenneet? Surkeasti. Äärimmäisen surkeasti.) ja yhden kartan ja matkaoppaan (olivat 20 % alennuksessa, joten oli ihan väistämätöntä, että ne oli juurikin NYT hankittava).

Ja sitten Herkkuun.  Siellä oli jo Colomba-kakkuja (kolumnini aiheesta täällä, ja onhan tuo sama juttu Vuorotellen-kirjassakin). Ostin Loisonin zabaionepullan pääsiäiseksi, ettei vain jäädä paitsi, se on hyvää, paljon parempaa kuin oma tekemäni.  Ja ihan vain ulkonäön vuoksi oli ostettava mandariineja. Kevät niissä on, vaikkei ulkona pyörivästä pyrystä ja myräkästä päätellen uskoisi. Paksoitakin löytyi, sitä oli Kiinassa melkein joka aterialla. Ajattelin huomenna kokeilla.

Ja parsaa, turskan poskia, prosciuttoa, ja pyhäksi herkkuja ja erikseen on mainittava uusi voi. Ei suomalaisessa voissakaan, varsinkaan luomu- tai kirnuvoissa ole mitään vikaa, mutta olihan tämä ranskalainen maukasta. Kirjaimellisesti maukasta.

Kalan ja parsan seuraksi avasimme pikkujoulujen kunniaksi samppanjan. Eikä mitä tahansa samppanjaa.

Vaan Ruinartin Blanc de Blancs Champagnen. 100 % chardonnay (siitä se nimitys blanc de blancs – siis vain valkoisia tai siis yhtä valkoista rypälettä, eikä ollenkaan punaisia Pinot noiria ja Pinot Meunier -rypäleitä mukana). Pehtoori on saanut tämän majesteettisen kuohuvan puolivuosisataislahjaksi Gruppo San Lorenzolta viisi vuotta sitten.

Olemme jo kauan aikaa sitten päättäneet että tämä erikoisuus aukaistaan joskus “ihan tavallisena” päivänä, hetkenä. Ja nyt oli se hetki. Oli äärimmäisen hyvä hetki ja erinomaisen hieno samppanja, jonka maussa oli niin paljon hedelmäisyyttä että kuivasta tuli melkein makea. Tuoksussa paahtoleipää, aprikoosia, keksiä ? ja maussa ananasta, kivennäisiä (onkohan oikea sana tässä yhteydessä?) ja suuntäydeltä makua ja kuplia.

 ________________________

Väliaikatietoja Pulkkamäen MM-kisoista: tyttäremme on sijoittunut karsinnoinnassa yhdenneksitoista (aikuisten sarjassa ollut 40 osallistujaa), millä varmisti paikan huomiseen finaaliin. Siispä huominen vielä jännitystä ja hieman huoltakin. Luonnollisesti. Mutta siis MM-finaalipaikka! Wuhuu!

Taivaan tulet! Ne olivat eilen loppuillasta, puoliyhdentoista aikaan hienot. En ole koskaan nähnyt sellaisia. Koko taivaankansi oli lainehtivien, vihreiden valojen ja pyörteiden peittämä. Ja punaisiakin, syvän- ja oranssipunaisia kieppejä. Eikä yhtään kunnon kuvaa niistä, olivat niin nopeita, niin pystysuoraan ylös, etten osannut kuvata. Yksi hyvä otos voimapuusta ja vihreästä tulesta (klikkaa isommaksi). Ja muistikuvia pitkäksi aikaa.

Aamulla haalimme vähät kamamme autoon ja kymmenen jälkeen pilvisessä pikkupakkasessa suuntasimme kohti maalikyliä. Olisin minä oikeastaan voinut vielä viikonlopun yli olla, mutta olihan täälläkin kaikenmoista paluunsyytä  ja teimme mökillä nuorille tilaa. Tytär kavereineen tulikin Tervolan kohdalla vastaan. MM-kisajoukkue .

Täällä on se pulkkamäki videoituna..

Mietin jos olisi jäänyt kämppäemännäksi, elämänluukulle ruokaa tekemään ja tarjoilemaan, pehtoori saunan lämmittäjäksi ja huoltojoukoksi muutoin, … luulisin,  etteipä noilla nuorilla olisi ollut isommasti sitä vastaankaan, mutta varmasti viihtyvät enemmän kuin hyvin ilman meitäkin. Ja mehän pääsemme taas pääsiäiseksi, viimeistään.

Kotimatka sujui nopsasti, Rovaniemelle asti hoitelin sähköposteja ja muita ajankohtaisjuttuja – eikä käsi ollenkaan vaivaa, vaikka autossa läppäri sylissä kirjoittelee.  Muistanpa toisenkinlaisia kotimatkoja.

Tuuli on kääntynyt etelälle, mutta ei silti ole erityisen leppeä. Mutta säähän on vain pukeutumiskysymys.

Olen tässä viime aikoina (esimerkiksi Kanarian patikoilla lähes päivittäin) useinkin miettinyt, kuinka on hienoa kun nykyään on niin mahtavia ulkoilu/urheilukamppeita. Voi kerrospukea itsensä lämpimäksi, liikkuvaksi ja kuivaksi kelillä kuin kelillä. Eikä silti ole sellainen Michelin-ukko -olo. 70-luvullla kun tulivat Mäser-poolot oli se alku tälle … ja kuinka sellainen joululahjaksi olikaan ihan parasta.

Nyt on silkkikerrastoja, fleecejä, teknotakkeja, vaelluskenkiä, kunnon reppuja. Kaikki ne tekevät luonnossa liikkumisesta juhlaa. Ei ahdista, ei palele, ei kastu.

Minua kyllä jaksavat hieman nämä uudet muoto/tekno- tai mitä lieneekään sukat hieman hymyilyttää. Sukissa on merkit kumpaan jalkaan kuuluvat: sukissa on kirjaimet L ja R.  V ja O -sukkia en ole nähnyt,  siis oletetaan, että osaat englantia paremmin kuin, että osaisit itse päättää, miten sukat pannaan jalkaan. Mutta ihan sama, aina parempi versio kuin ennen: sukkahousut ja päälle tennissukat ja/tai villasukat ja sitten monot jalkaan. Entäs sitten päähineet: nyt on kypärälakit ja lämpimät tuulenpitävät pipot (tai mäessä kypärät), vähänkö ovat huippujuttuja? Minusta ovat.

Sitten minulla on tänään ollut muitakin suuria (todella!! hih!) pohdinnan aiheita. Miksi ja miten lumi on jäänyt tähän kelonpätkään juuri näin?

Keväthangilla voi miettiä kaikenmoista…

Ja kylillä (Kuukkelia vastapäätä lähtevän tien varrella) on tämmöinen kyltti.

Ja tässä on se aihki.

Se mitä olen pohtinut, että haastaisinkohan tuon aihkin meidän oman ikihongan kanssa. Ei kyllä meidän voimapuu jää paljon tuosta Kuukkelin liki olevasta aihkista jälkeen.  Liekö yhtään, dendrologinen analyysi pitäisi teetättää… tuskinpa moiseen kuitenkaan ryhdyn, sillä meidän ikimänty on meille paras, on se ihan minkä ikäinen hyvänsä. Sen juurella vielä vietämme vähän aikaa, vielä huomiseen…

Tämä maanääri on minulle joku alkukoti, uskokaa pois. Minä ainakin uskon, että on.

 Kuutamo? On.

Lähtökohtaisesti on ollut mitäänaikaansaamaton päivä. Mutta D-vitamiinia hankittu, kaloreja poltettu, niitä hankittu, taas kerran yksi hiihtoloman alku seurattu AKT:n kuulumisia, tosin tällä kertaa ne eivät vaikuta meidän loman viettoon tai viettämättömyyteen kuten joskus on dramaattiseti tehnyt. 

Pakkasaamun aamiaisen jälkeen hyvästelimme raahelaiset, – pehtoorin sisar joka ei koskaan aiemmin ollut käynyt näin pohjoisessa tuntui pitäneen viikonlopusta, eikä J:llakaan ymmärtääksemme ollut ollut ankeaa. Mukava kun kävivät. Nyt taas kaksin. Muutaman päivän vielä täällä nautimme.

Sitten minulla suuren suuri dilemma: mäkeen vai ladulle? Pakkasta ei liikaa, mutta hieman vihmovasti tuulee, ei eilistä tyventä leppoisuutta, siis päätös vie taas Laanilan laduille. Tänään ei kulkenut, lipsui ja jumitti. Suksissa vai hiihtäjässä vika? Sitä tykönäni tulin miettineeksi. Ei ainakaan laduissa eikä säässä ollut moittimista.

Sattuipa aamulla niin, että heräsin jo puoli seitsemältä, aamiainen oli sovittu yhdeksäksi ja pakkasta oli liki parikymmentä astetta, joten päätinpä tehdä ne paistinkääntäjien tiedotuskirjeet ja harjoitella julkaisualustan käyttöä. Aamurupeama sujui, laittelin ohessa aamiaista ja kun muutkin heräsivät, vietimme pitkän tovin tuvan pöydän ääressä. Lenkille päätimme lähteä puolelta päivin, odotamme että aurinko alkaa lämmittää.

Ennen kuin pehtoori lähti kantamaan saunalle vesiä ja korjaamaan lumilinkoa (oli kuulemma ollut taas rikki, minä hieman mietinkin torstaina sen kanssa huhkiessani kuinka on raskasta kiskoa monikymmen  kiloista vehjettä) pyysin häntä katsomaan ja lukemaan, oliko laatimani pitkähkö ja monin kommervenkein nettiin ladattavaksi saatu ensimmäinen “tiedottajan esittely” -kirjeeni kelvollinen. Pehtoori totesi kirjeen hyvin kelpuutettavaksi – ja tsup! vahingossa tuhosi koko tekeleeni… Aika äkkiä kyllä sitten häipyi ulos. Kirosin, myönnetään. Mutta teinpäs sitten uudestaan. Ja puolelta päivin ulos.

Kaunispää on taas kerran huiputettu. Tyvenessä, aurinkoisessa, puhtaassa, sunnuntaisessa, kaikkinensa mitä mainioimmassa säässä.

Alaspäin tultiiin maailman pisintä pulkkamäkeä. Käytiin tsekkaamassa kilpailuareena, johon tytär kavereineen on ensi viikonloppuna tulossa. Täällä on näet pulkkamäen MM-kilpailut ensi viikonloppuna.

Iltapäivällä tyyni sää jatkui, ja perinteet jatkuivat: nuotiomakkaraa ja kahvia lounaaksi. Päivälliseksi tein porolasagnea. Tein kaksi isoa vuokaa, jääpähän sitten pulkkamäen mm-joukkueelle tänne pakkaseen odottamaan. Kyllähän se on sellaista LappItalia-ruokaa parhaimmillaan.

Illalla sellainen juttu, että ensimmäistä kertaa minun “valokuvaamisurallani” oli täällä kunnon revontulet! Melkein kuutamo, – ja revontulet. Siellä minä sitten vinkkeleissäni jalustan ja kameran kanssa hankien keskellä rämmin, lumoutuneena räpsin eräänkin otoksen. (klikkaamalla suurenevat) Voi kun olisin viitsinyt lähteä ajelemaan jonnekin aakeammalle, laakeammalle.

Pohjoisen taivaan alla…

Sää ei ollut ihan lupaustenmukainen, mutta ei huonokaan. Sanoisin että enimmäkseen hyvä, ellei erinomainen. Puuro- yms. sellaisen aamiaisen jälkeen lähdimme kylille.

Ei mitään ihmeellistä. Eniten ihmettelimme japanilaisten suurta määrää ja muiden turistien olematonta määrää. Tammikuun toisella viikollakin tuntui olevan enemmän väkeä kuin nyt. Kaunispäällä kävimme maisemat katsomassa, kahvilla ja munkilla, luonnollisesti.

Huipulla tuulee. Aina. On vain pohdittava onko tuuli myötäinen, –

Mökin pihassa löysin koivun, jolla oli näin kaunis koru …

Ja mitä muuta Lapin lauantain ohjelmaan? Rantasauna. Surprise! Ja ruokaa! Vielä yllätyksellisempää, eikö?

Ruokapöydän äärimmäisen viisaiden juttujen tuloksena oli mm. (korostan mm.), että pehtoorin sisaren muistelmateos “Minä ja Kirill” on vain kustannussopimusta vaille valmis.

Kaarnikkakku alkaa olla jo hyvin lähellä alkuperäistä Kaunispään Huipun kakkua. Kirjoittelen joku päivä oman reseptini.

Purolla liki maalauksellista.

Aamulla länsituuli repii puista havuneulaset eilisille kimmeltäville hangille. Tuulee lämpimästi, keväisesti. Lämpötila on nollan yläpuolella. Lupaavalta näyttää. Lupaa keväistä päivää, vaikka on pilvessä. Nyt lumityöt eivät enää ole syy olla pois ladulta. En tiedä miten tuollaiset pitopohjasukset käyttäytyvät nuoskakelillä ja muutoinkin, päätän että lähden heti aamusta hiihtolenkille.

Kun kerran olin jo hyvin varhain hereillä, olin jo ennen yhdeksää Laanilassa ladun päässä.  Latu oli erinomainen. Piispanojan kautta Prospektorin kaivokselle ja sitten takaisin Savottakahvilan pihaan. Hyvä reitti. Aluksi lievää nousua, tasaista ja lopuksi yksi pitkä lasku. Jo vain, tTavattoman hyvälle tuntui hiihtää. Kulki. Vain kaksi hiihtäjää näin tuolla vajaan kympin lenkilläni. Molemmat hiihtivät ohi.  Mutta ei haittaa – - Hiihtäkööt.

Päivällä kului hyvinkin pari tuntia saunapuiden, takkapuiden, saunavesien, lumitöiden ja pihalyhtyjen parissa. Aurinko, nouskautuvat hanget.

Kauppareissulla vielä kirjaprojektiasioita (lue: laskujen maksuliikennejuttuja) ja soitin syöpähoidossa Helsingissä olevalle ystävälle. Jos positiivisuus ja periksiantamattomuus riittävät, hän paranee tästä toisestakin kierroksesta. Kuinka joku voikaan olla sellainen! Kuinka toivonkaan hänelle kaikkea hyvää.

Saunanlämmitys ja Tuulentuvan vieraille varustaminen iltapäivän ohjelmassa. Tein lapaksia (= lappialaisia tapaksia). Posteilua. Netti taas ihan mitä sattuu…  Ja muutamia kuviakin riemastuin ottamaan.

Pehtoorikin tuli illalla. Sisarensa ja tämän mies mukanaan. Ilta kului – höpötellen, ja niiden lapaksien äärellä.

Valokuvatorstain haasteena oli tänään kevät. En moisesta innostunut. Näillä raukoilla rajoilla ei tänään ole ensimmäisenä mieleen tullut kevät.

Eilen tullessani oli keväisempää, mutta mökki lumen takana. Liiteri lumen takana, sauna, saatikka puro lumen takana. Ja koko pihapiiri lumessa. Niinhän sen kuuluukin olla.

Lapiointi ja kolaaminen ovat hyvää liikuntaa tietokoneen hiivuttamille hartialihaksille. Ja  kun liiterille asti sain polun aikaiseksi oli linko käytettävissä. Siitä huolimatta tänään oli haastetta päästä tästä saunan nurkalta otetusta kohdasta kuvan oikeaan ylänurkkaan, jossa puro on sulana ja jossa on vedenottopaikka. (klikkaahan isommaksi…)

Lumi on pakkaantunut aika tiukaksi.  Minusta täällä on vähemmän lunta kuin Oulussa… Edelleen yritin ottaa liikunnan kannalta. Ja pääsin purolle.

Tavoitteet eri päivinä voivat olla kovin erilaisia. Tämän päivän tavoite oli puro, sieltä saunavedet ja rantasaunan lämmitys. Tavoite saavutettu. Jossain sivulauseessa olin puhunut lähteväni ladulle iltapäivällä, mutta pyry oli siksi sakea, että sallin itselleni monen tunnin lumessa tolskaamisen jälkeen  siirtyä sisälle ja ryhtyä opettelemaan Paistinkääntäjien tiedotushommia. Minulla on ajatuksia, ja aikeita.

Aika sosiaalista häppeninkiä ja menoa ja tekemistä ovat olleet edeltävät viikot, ja sitten täällä tänään puhumattomuus, luonnossa (vaikka sitten vain pihapiirissä) oleminen, itsensä väsyttäminen – johan on tämä ollut hienoa…

______________________________________________

Eiliseltä on vielä laitettava tähän kuva. Alahangan tielle kääntyessä tuntui, että raskinko enää ajaakaan… Kuvakaan ei ole huonoimpiani.

Nukuin huonosti, illalla myöhään vielä ylikierroksia, paljon tunteita, paljon muistoja ja mietteitä. Tulevastakin.

Ja samoissa merkeissä herään liian varhain, ehkä vielä vähän tautiinkin. Kovin huonosti olen viime yöt, viikot nukkunut, mutta silti tänään on levollinen olo jo herätessä. Pakkailen,  mietin miksen tehnyt sitä eilen. Pakkaan kehnosti, paljon ei tarvitsisi muistaa, mutta paljon unohdan, olen jo nyt huomannut. Kahdeksan jälkeen olen moottoritiellä, ajelen aamusumussa, on vain harmaita värejä. Kollega soittaa, kertaamme eilistä, kertaamme kulunutta vuotta … minä olen merkillisesti vähän kuin unessa vielä. Toisaalta annan itseni olla sellaisessa mukavassa euforiassa; homma on ohi, nyt on edessä loma, on minun pieni retriittini.

Mietin, panisinko puhelimen kiinni? Tiedän etten pysty, ja jo Tervolassa kun on Kuksassa pysähdyttävä, tsekkaan puhelimesta sähköpostit. Hymyilen. Vastaan  niihin muutamiin tekstareihin, joita on tullut. Jatkan ja sumu antaa mahdollisuuden olla vielä jossain epätodellisessa maailmassa. Liikennettä ei nimeksikään, keli paras mahdollinen, muistan viimevuotisen yhden tänne tulon; se oli hengenvaarallista. Mutta tänään ehdin ajatella, annan itselleni luvan olla piittaamaton monista asioista, huolista. Vasta loppumatkasta muutama pöhkö poro poukkoilee tiellä.

Rovaniemellä käyn kaupassa, ostan mökille kukan,  dvd:n (Kjell Westön “Missä kuljimme kerran” -kirjasta pidin tavattoman paljon, nyt leffa tuossa pöydällä, ehkä huomenna on sen vuoro), viiniä (Museum Reservaa oli paikallisessa Alkossa! minun karonkkaviinini. Kuinka se nyt sopiikaan tunnelmaan! Sekin jäänee huomiseksi, viikonlopuksi), kuuntelen vähän aikaa Novaa, hermostun siihen keskipäivän pärpättitoimittajaan (Aaltonenko?,  Joskus pidän hänen jutuistaan, ja olen varma että on humanisti koulutukseltaan, kirjallisuus pääaineena? historia ja taidehistoria sivuaineina? En tiedä. Tänään en sietänyt, joskus hyviäkin juttuja).

Rovaniemen jälkeen taivas repeää. Onneksi sittenkin palasin aamulla muutaman kilometrin ja hain ne unohtuneet aurinkolasit. Muutama puhelu. Mietin mitä teen? Ensi syksynä, – mitä teen ensi syksynä. Sodankylässä käyn Nesteellä lohileivällä, ja huomaan etten koskaan ole yksin mennessäni mökille käyttänyt näin paljon aikaa. Yleensä ajan lujaa, ajan kesäkelillä juuri ja juuri viisi tuntia, talvirajoituksilla kuusi tuntia. Aika  reippasti ajan. Tänään fiilistelen. Voikohan sanoa että fiilistellä, joka tapauksessa olen levollinen. Kuuntelen swing-jatsia, Monty Marshall ja Eric Clapton pelittävät.

Soittelen vielä pari puhelua – ennen kuin vaivun henkilökohtaiseen yksinäiseen retriittiini…. Kuulin mitä halusinkin, kai…  Formuloissa on tallit, mutta onko muissa lajeissa?

Mökin pihassa huomaan että tämän päivän liikunta hoituu pihassa: lumitöitä jaksan pari tuntia. Purolle asti en jaksa, enkä oikeastaan uskallakaan: voin jäädä lumilingolla kiinni puronmutkassa, joten jätän huomiseen, huomenna teen sen lapiolla.

Mökissä sytytän takkatulen.  Olen levollinen. Joskus minäkin. Ja nyt siihen tärkein syy ei ole Lappi.

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. “Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa.  Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu.  Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna,  julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan.

Nyt on tukka hyvin, kaikki hyvin! Annoin periksi, olen taas vähän blondimpi. Vuodenhan minä pysyinkin ilman värejä… Heikko on ihmisluonto, mutta jotenkin nyt tämä hiusten vaalentaminen vaan tuntui tarpeelliselta ja hyvältä.  Ja uuden huulipunankin kävin ostamassa.

Puhe printattu, lehdistön kanssa neuvoteltu, sivustatuki varmistettu, pukukoodi vahvistettu ja liituraita silitetty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Jatkuu huomenna …

Milloin minusta on tullut tällainen,  että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo “pakko”?  Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!)  Hesarissa. “Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?

Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.

Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä   http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

 

 

 

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle…

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli.  Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?)  ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Blogiasun päivitys kertonee, että alan hiljalleen jo siirtyä Napapiirin pohjoispuolelle, hiljalleen keväthanget ja mökkielämä saavat yhä isomman osan ajatuksistani. Mietin, mitä otan mukaan, mitä en – töitä en, sen tiedän! Mietin, kuinka aion mökillä nukkua ja kuinka aion valvoa.  Syödä terveellisesti ja paistaa aura-poromakkaraa, jonka rasvaprosentti ei suinkaan ole olematon.

Mietin, kuinka varmasti ensimmäinen vuorokausi menee lumitöissä, – jos viitsisin niitä heti tehdä. Viitsin minä. Tiedän, että teen.  Ehkä hiihdän, tai sitten menen mäkeen. Tai en tee mitään (hah! – tuota en usko itsekään, mutta voinhan minä ajatella niin). Teen mitä haluan.

Tautini olivat tänään sillä mallilla, että eivät enää pitäneet sisällä. Ajatuksille ja kropalle teki hyvää tepastella hiljalleen. Helmikuusta huolimatta tänään hyvin hyvä keli. Melkein leppeä.

Pikaruokaa söimme, tämän kevätkauden ensimmäiset parsat. Tällä viime sesongin huippuohjeella tein (vaihdoin vain pecorinon appenzelleriin ja tuli ehkä vielä parempaa).

Pikaruokaa siksikin että pehtoorilla oli Suuri LumiTyöPäivä. Montakohan tuntia siirteli lunta paikasta A paikkaan B? Katolta ja piazzalta, portinpielistä ja takapihalta jonnekin äärialueille (tien päähän).

Ja minulla sitten Festan siivous. Se jää yleensä siivoamatta kun muutoin huushollia siivoamme. Ja oli kyllä sen näköinenkin. Ei ole enää. Loputkin talviromppeet (kynttilät ja kuivakukat yms.) otin veke ja laittelin tilalle ihania yrttiruukkuja. Istuttelin ruukkuihin salviaa, timjamia, rosmariinia.

Mistäkö noita  löytyi? Anttilan Kodin Ykkösestä hain kevätsiivoustarpeita mökille ja uusia mappeja (uudet luottamustehtävät vaativat uusia mappeja) ja tämmöisiä tuli sitten ostetuksi. Hyötyruukkupuutarha  Huomenna jo taidan hyötyä…

Olen jälleen päässyt valmiiseen, kauniisti katettuun päivällispöytään. Hyvässä seurassa, hyvää ruokaa … Sellainen on perjantai-iltana ihan parasta.

Olimme nuorten kanssa systerin luona Iissä oleilemassa ja nauttimassa päivällistä; hyvä on – eilenkin syötiin blinejä, yhdessä Oulun parhaimmaksi kehutussa blini-ravintolassa, mutta ei tänään tarjotut jääneet yhtään jälkeen. Eivät yhtään!  Ja taas jotain uutta! Blini, smetana, hunaja (jonka idean sisar oli eilisestä postauksestani fiksuna ihmisenä hoksinut ) ja sitten uutena juttuna kylmäsavuhirveä! Mmmm. Yhdessä ne olivat makunystyröitä hivelevä yhdistelmä.  Juniori tosin piti edelleen eniten perinteisestä smetana-mäti-sipulihakkelus -versiosta ja kaapikin sitten purkit ja purnukat aika tyhjiksi blineillä ja ilman. Ja tässähän oli vasta alkuruoka.

Pääruokana oli poronpaistia, jota ei ollut paistettu ylikypsäksi hakkelukseksi kuten minulla usein tapana on. Tämä oli rose ja kastike kruunasi lihan maun. Luumua, punaviiniä, suklaata, riistabuljonkia ja siinä on ylivertaisen hyvän kastikkeen perusaineet! En edes kerro, mitä saimme jälkkäriksi ja kahvin kanssa – tulette vain kateelliseksi Kotimatkalla nuoretkin totesivat moneen kertaan olipa hyvää, olipa mukava käydä. Ja niinhän siinä kävi, että “kylässäkin” nuoret pulputtivat. Miniäkokelas ei niinkään, mutta meidän muksut.

Ja heistä puheenollen: Päivällä haimme pehtorin kanssa ne dioista skannatut dvd:t – aika kallista on, mutta sen, mitä pikaisesti olen ehtinyt vilkaista, niin taso on hyvää, ainakin parempaa jos olisin itse ryhtynyt valtaisaan urakkaan. Ja nyt muistot on kuvinakin tallessa. Tässä yksi kuva, joka sivuaa tätä iltaa; nuoret vähän nuorempina ja näistä maisemistakin tänään keskusteltiin… Bella Italia!

Ja aina vaan loistavimmalla aasinsilloilla pääsen seuraavaan aiheeseen. Matkoihin ja kuviin. Kanarian patikkareissumme kuvasivusto on nyt valmis. Satoja kuvia, jollet mitään muuta katso niin suosittelen, että piipahda “peikkometsässä”. La Gomeran laurisilva (laakeripuumetsä)-patikka oli minulle merkillisen hieno kokemus. En tiedä, onko missään muualla mitään samanlaista, eivätkä kuvani voi kertoa kuin pienen osan siitä taianomaisesta kiehtovasta luonnosta, joka meitä ympäröi, mutta suosittelen: piipahda edes sumusademetsässä

http://www.satokangas.fi/Matka/Kanaria/Laurisilva.htm

Viesteilimme tänään reissumme oppaan kanssa ja hän (joka on asunut 7 vuotta Kanarialla) kertoi, että paikalliset asukkaat ovat sanoneet, ettei 40 vuoteen Kanarialla ole helmikuussa ollut niin kylmää ja sateetonta kuin nyt. Kieltämättä emme olisi pistäneet pahaksemme jos välillä olisi ollut vähän lämpimämpää, mutta kuusi erilaista patikkaa vähän viileämmässäkin säässä – helmikuussa! – oli juhlaa!

Aurinko lämmittää jo. Heti aamupäivällä kevätaurinko. Ja paljon muutakin hyvää tänään.

Saimme yhdestä syksyn “vieraanvaraisuus”-jutusta lahjaksi lahjakortin hemmotteluhoitoon. Kävin tänään oman osani nauttimassa; ihana rentouttava kuumakivihieronta. Tuntui ylelliseltä ja nyt koko kroppa on hieman kuin “irti”. Kevensi oloa. Sellainen kiitos oli hienoa saada lahjaksi.

Ja sitten toinen vähän samanmoinen juttu oli kun saimme kirjeen.  Kirje on pieni lahja. Ainakin sellainen kuin tämä oli.

Tänään oli Neliö-Galleriassa viimeistä päivää Olli Joen näyttely. Viimeisenä päivänä, viimeisellä tunnilla kävimme pehtoorin kanssa katsomassa. Meidän pari vuotta sitten ostamamme Joen taulu “Andalusian valo” olisi sieltä saanut parin yhdestä jos toisestakin taulusta. Erityisesti taulu nimeltä “Ystävät kohtaavat” oli meidän molempien mieleen. Ja oli siellä monta muutakin…

Ja minulla on kuin onkin nuha. Taas. Tämä ei  - ainakaan vielä – vaikuta yhtä pahalta taudilta kuin tammikuinen Hirmuinen Flunssa, mutta nuha kuitenkin. Taas. Juuri olin päässyt kuntoilun makuun ja hyvään tahtiin … Argh!

Mutta jos summataan yhteen tämä päivä, niin viivan alla ihan selvästi plusmerkkinen tulos.

 Tänään piti olla kampaaja. Ei ollut. Se ei ole katastrofi, mutta ennen ensi tiistaita on kampaajalle päästävä. Tänään piti tehdä lumitöitä ja lenkkeillä. En tehnyt, enkä lenkkeillyt. Tänään piti kirjoittaa yksi puhe valmiiksi, enkä kirjoittanut.

Tänään olisin oikeastaan voinut mennä vaateostoksille. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut lähinnä vain urheilu- ja vaellusvaatteita. En ole tarvinnut muita. Tai siis olen pärjännyt vanhalla varastolla, joka nippa nappa mahtuu päällekin. Mutta tässä on tiedossa yhtä sun toista juhlaa, tapahtumaa, vierailua, “edustusta”, joihin tarvisin sellaisen paremman työkamppeen kaltaisen uuden kokonaisuuden, siis housut ja jakku, poolo tai paitapusero ja huivi, tietysti huivi, minulla kun on ennestään vain noin sata huivia. Ei, ei ole sataa, mutta olen riippuvainen huiveista. Mutta kun en millään viitsisi lähteä ostoksille… Enkä siis lähtenyt.

Aamupäivän auttelin murmelia kalenteriasioissa ja piipahdin Caritaksessa.  Iltapäivän aikatauluttelin omaa kevään ohjelmaani ja reissujamme, tein matkasivua ja lueskelin – vihdoin – Yrjö Kokon Neljän tuulen tietä. Luulen että se onkin sellainen kirja, että sitä on luettava kevättalvella. Parasta sitä olisi lukea Hangasojalla. Otankin sen varmaan mukaan jos/kun ensi viikon keskiviikkoaamuna pääsen sinne lähtemään. Enkä ihmettelisi jos sieltä postaillessani Neljän tuulen tietä lainaisilin täällä Temmatussakin.

Poikkeuksellisen vilkkaaseen kommentoitiin olen vastaillut ja sähköpostiliikenne on vielä tänäänkin ollut, vaikka se “mennessä” oli minun mielestäni jo aiemmin, melkoisen vilkasta. Siispä koneella taas kovin paljon.

Nyt lähdemme iltakahville ystävien luona piipahtamaan.

Olipas tänään aamupäivällä kävellessä akselilla Alppila – Caritas – hautuumaa – pari apteekkia – Tuira – Alppila kuin olisi ollut jossain oikeallakin patikkapolulla. Reppu yhtä raskas ja jalkakäytävät sellaista möpelikköä, että moni patikkapolku on sujuvammin kuljettavaa. Mutta tulipahan käveltyä kunnolla. En ikinä ole varmasti sauvakävellytkään Rotuaarilla, enkä nyt varsinaisen fiksuksi tuntenut itseäni tänäänkään, mutta sattuipahan nyt niin käymään. Ja sininen taivas pilvien lomasta, auringonkin näin. Lupaus keväästä.

Meidän kilpuri ei tosin oikein usko vielä kevääseen. Herättelin sen varovaisesti viikko sitten kolme kuukautta kestäneeltä talviunelta, ja sen jälkeen on kylvetty, oltu lämpölampun alla, vähän jo syötykin ja taas kylvetty ja lämmitelty, mutta Elmeri Konrad ei ole vakuuttunut, että olisi aika virkistyä. Löysi hyvän ja lämpimän paikan jatkaa uneilua…

Iltapäivällä olin Linnanmaalla. On tainnut olla yksi pisimmistä jaksoista ikinä, kun olen pysynyt pois työmaalta. Mutta mukava oli tänään käydä. Mukavissa merkeissä ja mukava kun kyselivät jo, milloin tulen takaisin. Enpä nyt vielä ainakaan. Palaveri  ja myös huoltotoiminta vol. II  Etu-Lyötyn suunnalla iltapäivälläkin – jälkimmäinen reissu tosin autolla. Siis pitkästä aikaa oikein touhupäivä.

Sellaista jouduin tänään miettimään, että jos sanotaan että jotakin pitää tapahtua johonkin mennessä, esim. “ilmoittaudu 1.3. mennessä”  niin tarkoittaako se, että on ilmoittauduttava ennen tuota päivää, siis helmikuun puolella vai että 1.3. on viimeinen mahdollinen päivä ilmoittautua. Näin suuria kysymyksiä tänään.

Ai niin, se tyräkki. Siis se sotku jonka Gomeran huiputuksen evästauolla sain aikaiseksi siihen uuteen (no uusi ja uusi)  Haglöfsin kuoritakkiin.. Se lähti pesulassa. Yesh! Ja SJR:n webbihotelli ei ollutkaan se blogiani viikonlopun vaivanneen kommentoinnin takkuilun syypää. Syy löytyi operaattorista.

Nyt palelee. Voihan sen takkatulen sytyttää maanantainakin … eikö vain.

Hassu viikonloppu kun nuorisoa ei ole ollenkaan näkynyt. Poika on heinäkuussa alkaneen armeijauransa aikana neljättä kertaa viikonlopun kiinni. Vasta neljättä. Ja tyttärellä omia menojaan ja vieraitaan.

Silti värkkäsin gourmettia kalaruokaa, mutta ei laskiaispullia kun ei ollut lapset kotosalla. (Laskiaispullien synkeästäkin historiasta ks. edellinen postaus.) Ja sitten olen tehnyt www-sivuja. Niihin se on tämä päivä hurahtanut.

Nyt Kanarian matkasta on jo satakunta kuvaa matkasivulla. Valoa ja lämpöä, liikkumista ja polkuja. Santa Cruzista, Teideltä, La Gomeralta  maisemia — tee nojatuolimatka, nettimatkaile hiukan. KLIKKAA TÄSTÄ!

Lumi. Sininen lumi. Siitä on riittänyt hyötyliikunnaksi asti meille molemmille. On siinä hyvätkin puolensa, se on puhdasta, kevyttä, kaunista. Ja se liikunta. Mutta kylläpä sen tulo nyt oikeastaan vähäksi aikaa riittäisi.

PS. Kommentointi ei toimi vieläkään. Snif. Ei kannata edes odottaa kommentteja. Ei ole edes mahdollista. Huomenna yritän saada jonkun datistin tai ammattilaisen avuksi, jotta se pienikään vuorovaikutteisuus joka tässä hommassa on, olisi mahdollista.

Maanantaina puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä odotellessa …  

Tunturissako ?

Ei kun kävin kävellen Kauppahallissa.  Torilla poroferia (tms.) ja talvimarkkinat. Ja ulkona ihanainen kevättalvinen sää. Muutama pakkasaste, etelätuuli ja aurinko. Kimmeltävät hanget ja kävelemisen ilo.

Hallin jälkeen piipahdin Kuudes maku -putiikissa. NYT sitä kauan kaipaamaani wasabia oli tullut lisää. Suosittelen. Ei ole niin tulista kuin yleensä, mutta on maukkaampaa. Pidän siitä – sushin kanssa luonnollisesti – mutta myös Pirkka-surimipuikkojen kanssa ikäänkuin nakki-sinappi -systeeminä. Sitten putiikissa oli myös vaniljaa purkissa. Siis ei vaniljasokeria eikä vaniljatankoja vaan vaniljansiemeniä. Rahkaan niitä jo vähän sekoittelinkin ja tuotteen erinomaisen käyttökelpoiseksi havaitsin.

Tänään tämmöinen – mainoksessa lukee näin:
- alkuruokapöydässä yli 20 erilaista herkkua
- useita pääruokia mm. Siikajoen limousine-härkää
- runsaasti jälkiruokia mm. lähituottajien juustoja
- juhlava ja lämmin tunnelma
- taustalla soittaa jazz-yhtye

Tervaporvarien herkkupöytä klo 18-22 Holiday Inn Oulussa.

Nyt on hyvä olo. Jääkellarin lohi etikkakastikkeessa, turskankieli ja poronmaksa sekä pieni perunaleivos olivat – ehkä – ne kaikkein parhaat jutut.

Oli mukava nähdä kuopiolaisia ja monia muita vanhoja tuttuja, – ja tutustua uusiin ihmisiin.

Minun tietokoneeni velttoilee: “näennäismuisti on vähissä” -ilmoituksia tulee tiuhaan tahtiin. Hyvänen aika, eikö meillä kaikilla ole näennäismuisti vähissä!, mutta kompuutteri mokama siitä kiukuttelee. Nettiyhteys ja minun webbihotellini palvelut takkuilevat: kommentointi blogissa ei toimi vieläkään  ja kuvatiedostojen lähettäminen patikkareissusivulle on raivostuttavan hidasta (Teide-sivu kuitenkin valmis, siellä on kanariankirvinenkin ). Kamerani vaatisi huoltoa (merivesi, laavahiekka, – 25 C pakkaset rasittavat) ja lunta tulee yötä päivää lisää. Mitäkö se lumentulo tähän kuuluu? Ei mitään, mutta kun nyt kerran rupesin valittamaan, niin valitetaan sitten kaikesta mahdollisesta.

Näissä merkeissä päivä kulunut. Pehtoori on ollut Raahessa hautajaisissa, minä olen soittanut Vaasaan ja olen hieman huolissani kun sieltä ei sitten kuitenkaan soitettu takaisin ja varmistettu, että kaikki on ok ja sitten olen antanut myöntävän vastauksen yhteen luottamustehtäväpyyntöön. Pöhkö. Mutta enpä ennen ole ollutkaan tiedottaja. Pj., siht., tilintarkastaja, siht., varapj. ja vaikka mitä on tullut oltua, mutta nyt olen sitten tiedottaja. Pistäkää minut tilille jos valitan tästä joskus. Itsehän olen suostunut. Ja kun nyt kerran rupesin avautumaan näistä suostumuksistani, niin olen lupautunut luennoitsijaksi Lahteen kesäkuussa ja yhteen miesten viikon tapahtumaan Oulussa. Siis kolminkertainen pöhkö. Ainakin kolminkertainen.

Miksi mustavalkoiset kuvat ovat jotenkin älykkäämmän näköisiä, taiteellisempia kuin värilliset. Tuoko mustavalkoisuus vakavuutta, ovatko niiden kohteetkin varteenotettavampia. Tämä tänään takkuileva työhuoneenikin näyttää lähes intellektuellilta kun se on mustavalkokuvassa. Mutta pelkkää hämäystä moinen.

Tästä kaikesta huolimatta hyvää viikonloppua, me lähdemme tästä piakkoin Karjasillalle viininmaistiaisiin; eiköhän nämä pienoiset valituksen aiheeni unohdu.