Ja ruusut ovat kauniimpia kuin koskaan … Niitä on vain niin paljon, että raskaana lepäävät noiden harmaiden hopealehtien päällä.

Mitäs jos huomenna lintsaiskin töistä? Soittais vaan ja sanois, että on mahataudissa ja karkais sieneen vaikka Rokualle.  Tai Virpiniemeen jäkäläkankaille lenkille. Ottais reppuun kameran,  termospullon ja juustoleipiä, hakisi markkinoilta omenoita evääksi ja lähtis! Mitä jos?

Takana intensiivinen ruokavuorokausi. Eilen välittömästi päästyämme perille meitä odotti lounas. Sylvesterin silliä ja muuta kalahyvää. “Kummisetä”  opetti minullekin miten ne tehdään.

Lounaan jälkeen tutustuimme mökkiin ja sen lähiympäristöön.

Ja sitten läksimme naisissa sienimetsään. Oli kaunis syyskuun lauantai, helppokulkuista metsää, metsäautoteitä ja jäkäläkankaita. Mitä enempää voisi toivoa.  Ulkoilma, liikkuminen oli enemmän kuin mukavaa.  Ja metsässä oli kaiken muun hyvän lisäksi sieniä!! Herkkutatteja ja kehnäsieniä. Ja kangassieniäkin poimimme, mutta vain pieniä ja sieviä.  Miehet jäivät kalastamaan.

Kolmatta tuntia metsässä koluttuamme palasimme mökille, ja kun sain  muidenkin poimimat sienet omaan koriini, se täyttyi kukkuroilleen. Täpinöissäni? Ehdottomasti.

Mökillä tietysti saunotaan. Ja tällä mökillä saunoissa oli vara valita: savusaunaa, aitokiuasta, tavallista. Järveen en uskaltautunut uimaan. Ilta jo viileni.

Ja sitten; kuinka ollakkaan! Johan kaiken ruoanhankinnan jälkeen, erä- ja keräilytaloudessakin oli aika illalliselle. Joku muu oli kattanut pöydän, minä vain istahdin. :)

Ja kun ruokia valmistettiin, pääsin taas oppiin. Opin enemmän kuin kuukausiin …   Tattikeiton jälkeen saimme kolmen maun kala/merenelävälautasen. Päivällä pyydettyä taimenta, kaupan scampeja ja mustekalaa (alla). Nyt tiedän miten mustakalasta saa noin kaunista ja makoisaa…

Hurjan hyviä kastikkeita ja pieniä lisukkeita kuului annokseen, ja esimerkiksi nämä wokatut valkosipulin kynnet olivat kuin karkkia olisi syönyt, itse asiassa parempia. Kunhan itse testaan niiden  tekemistä pistän ohjeen tännekin.

Jossain vaiheessa unohdin totaalisesti tämän meneillään olleen kevennyskuurini. Nautin kovasti, ja kun puolen yön jälkeen, pisteenä iin päälle avattiin Zenaton Amarone 2006 (“ihan siksi, että “kummityttö” niin pitää  Amaronesta”), jonka kanssa tarjoiltiin juustoja, en todellakaan enää piitannut mistään kevennyksistä mitään. Jossain takaraivossa vain häivähti ajatus:  ”Nesteytys on pidettävä kunnossa, ja katseet seuraavaan kauteen!” ;)

Tänään kotiuduttuamme ovat sienet olleet vielä projektina. Nyt niitä on pakkasessa, nautimme niitä sapuskalla (siikaa ja tattikastiketta, ei huono yhdistelmä ollenkaan) ja tein valtavan ison tattilasagnen, josta tyttärelle lohkesi iso pala kotiinvietäväksi, samoin pehtoorille, joka huomenna lähtee pohjoiseen (argh! en yhtään haluaisi mukaan…) ja meille pojan kanssa huomiseksi sapuskaksi.

Viikonloppu lopuillaan.

Tälle illalle on vielä nautittava loppuun ruoalle avattu uusi riojalainen. Ei ole kärsimys nauttia kelpo tempranillo loppuun. Castroviejo maistuu vähän raa´alle kirsikalle, on samettista, melkein makeaa… Ja on vallan edullinenkin.

Sunnuntaillekin on tiedossa vielä mukavaa: nuoriso tulee syömään. Jos huomenna saamme tatteja, voin hemmotella tytärtä niillä; poikaystävänsä ei ehkä ole niin riemastunut metsänantimista, mutta joskopa vaikka (Marskin) vorschmackia  tekisin myös. Ja tämän vuoden hillasadosta hillapannacottaa.

Ja nyt takkatulen ääreen. Oikean työviikon jälkeen on vaan niin mukava olla. :)

Ensin laitan kuitenkin kahvipannun liedelle kuten teen joka aamu (meillähän keitintä ei käytä muut kuin juniori). Noh, suihkussa hoksaan, että shampoo on loppu! Uusi pullo on ostettuna, mutta missä se on? Koluan vessojen kaapit ja eteisen rompekomeron. En löydä mistään, joten pesen hiukseni Cool Extra Energy Super Revitalising  – tai jollain muulla nuorisohypersupershampoolla ja siitä lähtien olen sitten tuoksunut pojalleni.

Saunasta ja shampoon etsinnästä johtuen suihkusessio on kestänyt paljon tavallista aamua kauemmin, paljon kauemmin kuin kahviveden kiehuminen kestää: puolet vedestä on haihtunut ja kiehunut hellalle. Noh, onneksi ei ole puuroaamu.

Lähden hakemaan postilaatikolta Kalevan ja kasvimaalta salaattia eväitä varten, jolloin muistan, että töihin piti muistaa ottaa yksi lehti mukaan työkaverille ja lähdenkin ensin hakemaan sen olkkarin lehtikorista. Laitan ko. sisustuslehden reppuuni heti, – heti etten unohda. Syön aamiaista ja vähän mietin, että jotain uupuu. Ryhtyessäni tekemään eväitä hoksaan, että se salaatti on hakematta – kuin tietysti myös Kaleva. No voin jättää lehden lukemattakin.

Seuraavaksi kevyttä kenttäehostusta: ripsiväriä sipaistessani kuulen eteisestä tekstarin äänen: oisko vihdoin tytär, jolle jo illalla pistin viestin, vastannut? Ei, ei ollut viesti tyttäreltä. Siispä laitan hänelle uuden viestin, että soittaisi päivällä.

Pakkaan vermeet mukaan, teen lopultakin ne eväät (jotka tänään eivät unohtuneet eteisen pöydälle kuten aika usein!). Eteisen peilin edessä totean, että vaihdankin vielä puseron, ja oikeastaan farkut passaiskin paremmin uuden t-paidan kanssa… joten eiku vaihtoon kaikki. Ja sitten jo vähän hoppu. Inhoan myöhästymistä, joten hopi-hopi.

Tempaisen avaimet – jotka KAIKKI ovat tänä aamuna tallessa, yesh!! Suljen kotioven, autotalli auki, ja eiku menoksi! Hitto, väärät avaimet, miehen auton avaimella ei käynnisty minun autoni. Nyt jo juoksen sisälle, ja ovi on lukossa!  Ja avaimet autossa käsilaukussa, eiku sinne takaisin (en viitsi soitella ovikelloa, juniori ja pehtoori vielä eilisen varaston laatoistusrempan jälkeen tarvivat unta). Avaan kotioven ja eteisen avainkorista etsin omia auton avaimiani, eikä niitä löydy! Hiton juniori kun ei koskaan palauta avaimia oikeaan paikkaan! Käännän pojan takintaskut, löydän avaimet  ja sitten jo töihin.

Ja ihan ajoissa istun kokouksessa, eikä kukaan huomaa, että ripsiväriä on vain toisessa silmässä. Eikä kukaan hoksaa sitäkään, että läppäristäni puuttuu akku. Aika hoksaamattomia ihmisiä; minä sentään töiden jälkeen – kun oli sisaren kanssa meeting kaupungilla – hoksasin, että unohdin aamulla ottaa mukaani sateenvarjon! Joskus tällainen huolellisempikin ihminen voi unohtaa jotain.

Mutta muutoin oikein mukava päivä.

Perjantaina tullessamme kotiseuturetkeltä kiiruhdimme pikimmiten kaupunkiin. Ystävät olivat viesteilleet ja kyselleet ulos syömään; no mehän olimme menossa joka tapauksessa, joten menimme sitten neljästään. Seurahuoneen Hugossa nautimme kerrassaan herkullisen illallisen. NYT tiedämme, miltä hyvin valmistetun kyyhkyn kuuluu maistua. Ja kaikkeen muuhunkin olimme vallan tyytyväisiä. Ravintolasta lähdimme ystävien luo katsomaan yhteisen Rooman reissun kuvia, ja nauttimaan proseccoa. Se on kyllä ollut tämän kesän ykkösjuoma. Rento ja leppoisa ilta venähti pitkästi yli puolen yön. Kevyesti. :)

Nukkumisen lisäksi viikonloppuun on eilen ja tänäänkin kuulunut mm. pihan siivousta; jo kesäkukkien poislaittoa. Tilalle pihlajanoksia.

Valkosipulinkukka on nyt tämän näköinen.

Sitten kasvimaalla on kurkkuyrttiä. Sillä on mukava koristella kakkuja ja salaatteja. Siniset kukat saa syödä.

Ja lenkkeilyä. Rullaluistelemaan kun meiltä on tietöiden takia edelleen suunnattoman vaikea lähteä, menin tavalliselle Meri-Toppilan lenkilleni. Pitkästä aikaa kameran kanssa.

 

Aallonmurtajalle Toppilanrannasta.

Koskapa sää oli suosiollinen, raikas, hyvä hengittää, liki aurinkoinen, tepastelin kotiin, hain auton ja ajelin vielä Toppilansaareen ja kävelin kuvaamaan saman rannan aallonmurtajalta kotirantaan päin …

Ja sitten vielä Nallikariin ja sitten vielä hautausmaalle, ja sitten vielä pihalle, ja seurauksena mieletön nälkä ja nyt poskia kuumottaa.

Kannattaa katsoa sulhasen kenkiä. Niihin liittyy tarina.

Olimme molemmat koko häitä edeltävän kesän tehneet aika lailla töitä, joten oli vähän hopusti häihin valmistauduttu. Olimme ajelleet muiden töiden lisäksi tilausajoja, ja niinpä hääviikon alkupuolellakin olimme molemmat taas tilausajossa Haaparannassa. Eläkeläisillä kun oli tapana ainakin kerran kuussa useammalla bussilla tehdä “rasvareissuja” Ruotsiin. Me olimme omien kyydittäviemme kanssa päiväreissulla, ja sillä aikaa kun eläkeläiset olivat hamstraamassa näkkäripaketit, Oboyt, Gevaliat ja Bregått- ja Smör-paketit (yht. 5 kg/hlö sai tullitta tuoda rasvoja) meillä oli kihlattuni, joka tällä foorumilla tunnettaneen paremmin “tittelillä” pehtoori, kanssa tauko. Mitä tehtäis? Kengät häihin oli vielä hankkimatta, ja ajattelimme, että onhan niitä Haaparannassakin kenkäkauppoja. Eiku ostamaan vihkipukuun passelit popot.

Kengät löytyivät, ja kun eläkeläisillä oli kassit ja nyssykät valmiina ajelimme takaisin Ouluun. Ja lauantaina oli sitten häät. Turkansaaren pienessä vuonna 1694 rakennetussa kirkossa vihittiin ja museokahvilassa  (historioitsijan häät ulkomuseokohteessa, luonnollisesti) syötiin lohisopat ja Turkan talon pihapiiriin rakennetulla tanssilavalla – sukujen suureksi riemuksi – rohkeasti valssiakin haparoimme. Siihen maailmanaikaan ei todellakaan (ei ainakaan tiedostavissa humanistipiireissä) mitään kirkkohäitä vietetty; no me kuitenkin vietimme.

Siis, kun olimme valssanneet kävi enoni vaimo, joka oli pienessä kirkossa  etupenkissä istunut ja päässyt hyvin liki seuraamaan vihkitoimitusta ja mm. sulhasen kenkiä, sanoi: “Hyvät kengät, vaikka maksoivat vain 77 kruunua.”  Jotta oli hintalaput ollu pohjassa vielä vihkimatolle polvistuessakin. Sattuuhan sitä.

27.8.2010

Töissä tuhraan kaikenlaista. Työnsaatto ei paras mahdollinen. Ja iltapäivän ohjelmassa “neuvonpito” arkistossa. Oikeastaan kaksikin. Neuvonpitoa. Se on hyvä sana. Päivän powerpoint-sulkeisten otsikkona oli neuvonpito, ja siihen minä sitten jämähdin. Se on parempi sana kuin palaveri tai tiedotustilaisuus saatikka info (jota itse käytän ihan turhan viljalti). Ensimmäinen lyhyt, hilpeäkin, neuvonpito vei työasioita eteenpäin paljon enemmän kuin toinen, joka venähti kolmituntiseksi. Ja joka todellakaan ei ollut hilpeä.  Tosin kuulimme, että mielenkiintoisia uusia tiedonhankinnan keinoja ja arkistoaineistojen entistä parempia työkaluja on tulossa ja jo tullut. Aineistojen digitointi vie tutkimusmahdollisuudet aivan uudelle tasolle. Vielä kun vanhojen käsialojen kääntöautomaatti saadaan kehitettyä niin johan tutkimusta rupeaa syntymään autonomian aikaa edeltävistäkin vuosisadoista!

Koskapa oli vielä arkiston jälkeen hoideltava muutamia tuikitärkeitä asioita, venähti kaupungilla olo ohi ruoka-ajan, joten viesteilin pehtoorille, että lähdetään testaamaan Oulun uusi ravintola. Ravintola Etrusco, italialainen-kreikkalainen keittiö. Jonkun varaosaliikkeen? paikalle Isokadun päähän Heinäpäähän on kesällä (jo keväällä?) avattu uusi Välimeren keittiöön erikoistunut pieni (n. 35 paikkaa) ravintola. Sinne siis. Se oli aika vaatimaton sisustukseltaan.  Annokset eivät ollet vaatimattomia. Ruoka oli konstailematonta, ei mitään piperryksiä. Valittavana oli salaatteja, pastaa, pizzaa, pihviä, moussakaa, – kaikkea sellaista mitä on Välimeren lomarantojen ravintoloissakin. Ei pahan hintaista. Väistämättä tuli verrattua Kirkkokadun Crecianiin. Paikka oli iltakuudelta ihan täys. Sopii toivoa, että suosio jatkuu.

Ja nyt: nyt vieläkin mietin, lähdetäänkö huomenna pohjoiseen vai ei?

(Siena-kollaasi suurenee klikkaamalla)

Myös blogin ulkoasun päivitystä. Haluaisin tuolta ylhäältä tuon mustan palkin pois, mutta en millään löydä sitä css-koodista. Osaako joku kertoa, mikä se on? Mikä pätkä koodista pitää ottaa pois tai muokata?

Ja tuo ruokahaastepostaus, senkin väsäämiseen upposi tovi.

Myös www-sivuston (työhuone) päivitystä. Koko päivä näiden parissa. Sade on antanut hyvällä omallatunnolla pysyä pois lenkiltäkin, ja kuntosalikorttia en löytänyt mistään :)

Tiedän: on turha valittaa huomenna jos olkavarsi on taas tuusana ja tulessa.

Nyt taitaakin olla tauon paikka. Stieg Larssonin dekkarin loppu on hyvä lukea näin valoisan aikaan, muuten jää uniin. On jäänyt jo monena yönä.

Voisikohan jo sytyttää takkatulen?

Viinikerhon  rapukestit on tänään. Mutta ei ole rapuja. Ei ainakaan jokirapuja. Eikä meitä tänään ole kuin kahdeksan. Vain pienet kekkerit siis. On kyllä myönnettävä, että hieman jo hiipuu tämä kestitsemisen intoni. Ja menu on varjo  viime lauantaisesta, mutta muutamia uusia kokeiluja on … Tölkki-jokirapukakku on ainakin hienon näköinen. Jos se maistuu, laitan reseptin.

Nyt vielä viimeistelemään esillepanoja.

Puolenkymmentä vuotta sitten ja monena edeltävänä kesänä meillä oli yhdessä pihannurkassa neljä isoa ruukkua täynnä puutarhalta ostettuja orvokkeja. Ja naapurinrouvalla oli myös paljon orvokkeja, ja niiden jälkeen näitä on talon seinustalla riittänyt. Ja vuosi vuodelta niitä on vain enemmän. Ei haittaa.

Muutenkin ihanaa kun on vieläkin näin kaunista ja lämmintäkin tänään. Äsken kesäkukkia kastellessa koetin tallentaa valoa ja värejä talveksi. Niitä tullaan tarvitsemaan.  Tänään teimme töissä opinnäytetöiden ja opinto-ohjauksen aikatauluja ja kaikesta – päinvastaisista yrityksistani – huolimatta näyttää että minulle on noita hommia edelleen kertymässä läjäpäin! Tarkoitus kun oli ainakin pari isohkoa artikkeliakin tehdä tulevana lukuvuonna, mutta mutta… Siis on todettava etten vieläkään osaa sanoa ei, enkä järjestellä tutkimusaikaa itselleni. Enkö enää haluakaan?

Mutta töiden lisäksi lomajärjestelyjä. Sain vahvistuksen syyslomakohteesta. NYT on siis matka varattu, ja olo jo huomattavasti seesteisempi. Mökkireissustakin vielä haaveilen, Sompiossa olisi patikkareittikin jo valmiiksi katsottuna, ja Lemmenjoella haluaisin käydä. Ja …

Miten se menikään

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
(Juice Leskinen)

Mieluusti jakaisin virtuaalimaistiaisia, mutta kun se ei onnistu niin laitanpas sitten edes silmänruokaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kalaasit 14.8.2010

Kesä Kir

Antipasti

Knipanin katkat
Iivarin savumuikut
Balsamicotomaatit briellä
Antipasti piccolo

Primo

Salaatti lipstikka-marinoiduista
kesäkurpitsoista ja parmankinkusta

Tertin näkkäri, saaristolaisleipä, maalaisleipä, kirnuvoi

Secondi e contorni

Suolakala, minttusalsa tai yrttikastike

Paviljongin karitsa, rakuunavoi ja omena-calvadoshyytelö

Kantarellimuhennos
Punajuuri-vuohenjuustosalaatti

Formaggi

Parrano Robusto, Appenzeller, Manchego
suolakeksejä, rypäleitä,  Sienan vintagebalsamicot

Dolci

Kirsikkasemifreddo
Hillamisu
Vadelmajuustokakku

Rooman tuliaiskonvehdit
Kahvi, limoncello

Kuusi ystäväpariskuntaa on huomenna La Festassamme ja tarkoitus on että syömme hyvin ja hitaasti. Hyvin hitaasti.

Pääruoaksi ostin Stockalla tarjouksena olleita maissikanan luomufileitä (pakaste). Italialaisen Pollo alla cacciatora (kanaa metsästäjän tapaan) reseptin mukaan niiden kanssa pannuun tuli sieniä, tomaatteja, valkosipulia, punasipulia, valkoviiniä, kanalientä, prosciuttoa, rosmariinia (joka yrttiruukuissani on liiaksikin!), mausteita ja sen sellaista. Juniorikin joka suhtautui aluksi aika skeptisesti “ai meillä on broileria juhlaruokana?” myönsi, että maistui “erille”. Maissikana on ihan muuta kuin teollisesti kasvatettu broileri. Ihan eriväristäkin. Ja metsästäjän soosi teki sapuskasta makoisan.

Ja jälkkäriksi vadelma-marenkikakkua. Ja sitten viini. Meidän San Gimignanosta tilaamamme viinit ovat tulleet! Kaikki ehyenä ja sovitun mukaisesti suoraan kotiovelle! Siis yksi kuudesta tilatusta (Teruzzi & Puthod, Carmen Puthod I.G.T. Toscana bianco) avattiin tänään: ja huh! ei ollut ollut ollenkaan tyhmä tilaus. Viini oli täälläkin hyvää. Aluksi hedelmäinen, sitten maku tiivistyy ja happoja löytyy niin että viinissä on luennetta. Hetken maistuu tammikypsytys (onko sitä edes?), mutta pitkä jälkimaku on täyteläinen ja tasapainoinen. Tarpeeksi voimallinen viini maissibroilerille. Viini on siitä erikoinen (ja se on myös syy, miksi sitä innostuimme tilaamaankin), että se on valkoviini, joka on tehty Toscanan tärkeimmästä punaviinirypäleestä, eli Sangiovesesta.

Mutta viinin ja ruoan kelvollisuudesta huolimatta parasta oli seura! Nuoret kotona. :)

__________________________

Ai niin, tänään on San Lorenzon yö.
Siitäpä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta odotan – vieläkin – josko Kalevassa ensin julkaisisivat sen juttuni…

1) Pala täysjyväleipää, sipaisu oivariinia (kieltäydyn käyttämästä mitään pilipalirasvoja enää!), poroleike ja kurkkua, vettä ja 2 kuppia kahvia ja keksi.
2) Ananasta ja raejuustoa niin paljon että iso muki tulee täyteen, laku.
3) Lasillinen tuoremehua.
4) Iso annos salaattia ja kunnon pala tattilasagnea, Tertin näkkäriä, oivariinia, pari palaa tummaa suklaata.
5) Riisikakku ja päälle viipale 17 % prosenttista Salaneuvosta.

Ja vettä. Kolme litraa vettä, pikku pullollinen Pepsi Maxia ja puoli pulloa Novellea.

Päivän ruokapäiväkirja. Suunnilleen tällainen on minun kurinpalautus-ruokavalioni. Tällä keinoin ei varsinaisesti kovasti laihdu, mutta joku roti tulee syömiseen, ja kyllä se sitten lähtee painokin vähän laskemaan. Kyllä minä näet tiedän, miten se paino lasketaan! Olen elämässäni laihduttanut kymmeniä, ellen satoja kiloja. Painonvartioissa olin kerran, kerran laihdutin vuodessa melkein 20 kiloa (oli mistä tiputtaakin!), ihmepillereitä en juuri ole harrastanut, jauhepusseja joskus yritin, mutta kun haluan syödä oikeasti. Joka vuotinen viikon paasto ei ole minulle laihdutuskeino.

Viiden kilon jojoilu on ollut elämääni lasten syntymän jälkeen. Ja nyt jojo on kyllä pahimman kerran äärilaidassa. Olen oppinut, miten se heilautetaan takaisin, mutta millä ilveellä se pidetään siellä alhaalla??

Viiden viikon päästä on juhlat, joissa minun on mahduttava iltapukuun, enkä todellakaan aio hommata uutta iltapukua. Ja muutenkin! Tämä painonnousu on nyt vain saatava kuriin. Melkein joka viikonlopuksi on tiedossa ruokajuhlia, mutta viikolla olisi pidettävä ruokakuria. Mutta kun olen niiiiiin kyllästynyt tuohon omaan vakkarilistaani. Varsinkin ananas-raejuusto-broileri-riisikakku -evästelystä/välipalailusta haluaisin pois. Mutta mitä? Mitä otan evääksi töihin? Aika usein teen salaatin, mutta aina ei viitsi/ehdi tai aamulla ei ole aineksia… Siis onko ideoita? Ilolla otan vastaan – kerro omat niksisi!

Siitä se repesi. Ei kestänyt kauan kun etelätuuli toi aurinkoisen taivaan. Päätin tepastella metsän kautta takaisin, siis “suoraan”. Olen pari kertaa aiemminkin tullut yksin tuota reittiä, enkä kovinkaan suoraan, mutta tänään en harhaillut vaan osasin todella parin kolmen kilometrin reitin ihan suoralta oikein. Jotta mie olin ylpiä itestäni!

Mutta ei reitti kovin nopea ollut. Kuvailtavaa oli. Ja poimittavaa.

Kangastatteja (poimin vain pieniä) ja karvalaukkuja, haaparouskuja. Rouskuja tuli kattilallinen ja huomiseksi on tiedossa tattipastaa, josta riittää varmasti pakastettavaksi asti. Miksi vasta huomiseksi? Ensinnäkin koska iltapäivällä mökkinaapurit kutsuivat aurinkoiselle terassilleen poroleiville ja kuohuvalle (kultahippuista Blue Nunia, sopii kultahistoriaa tutkivan naapurin mökkijuomaksi paremmin kuin hyvin :)), iltapäiväkahville ja pullalle.

Ja koskapa lähdin illansuussa vielä pyöräilemään. Pitempää (oisko 8 – 9 km?) reittiä, nelostietä vältellen poljin Saariselälle asti. Ja kylillä menin Pirkon Pirttiin syömään. Istahdin sielläkin terassille. Tuosta vaan. Istuskelin ja nautin auringosta, söin ja olo epätodellinen.

Sitten kuka polkisi takaisin? Pakkohan se oli Crescent mökille takaisin polkaista. Laanilantien asfaltin ja ison pikitien kautta ei sitten kuitenkaan kestänyt kauaa… Ja rantasauna oli pian lämmin. Ja – pehtoorille ja M:lle – tiedoksi: uusi purokori, Fiskarsin puutarhakaupasta hankittu, sopii nyt tyyliin.

Sisustussuunnittelija M. kun ei meidän vanhasta muovisesta korista oikein pitänyt  :) niin hoksasimme hankkia valurautaisen korin, pysyy puron pohjassa hyvin, ja juomat kylminä (tänään puroveden lämpötila +9 C, pulahdinkin saunasta).

Heinätöitäkin olen ehtinyt tänään tehdä. Kun ei ole renkiä eikä isäntää niin ihan omin pikku kätösin olen saunapolun reunoilta, pihlajien ja pihtojen ympäriltä heinät “niittänyt”. Olisipa ollut viikate ja kyky sitä käyttää! Mutta ei. Eikun puutarhasaksilla ja repien olen aarin niittyämme siistinyt.

Nyt kasvoja kuumottaa – kuin olisi päivän ollut rinteessä. Ulkona olo tekee niin hyvää. Ja väsyttää. Ihan hurjasti väsyttää. Terveesti väsyttää. :)

Ja joskus täällä:

Ylempi kuva eilen aamulta, alempi tältä. Molempi parempi. Alempi tänään parempi.

Ei ollut edes vaikeuksia duunata iltapäivään asti. Pilvet makasivat maassa! Pieni tauko aamupäivän sateessa tuli käytettyä hyödyksi; puut ja vedet kannettua rantasaunaan iltaa varten valmiiksi. Kauppareissulla soitti esimieskin: kuinka mukavaa että duunissa kaivataan. Soitti toisenkin kerran. Ehkäpä annan itseni uskoa, että minua olisi siellä tarvittu. :)

Eilen jo tulomatkalla soitin Saariselän kylpylään ja varasin itselleni niska-hartia-hieronnan. Enpä muista milloin olisin käyttänyt neljäkymppiä paremmin kuin tänään. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt eräänkin kerran hierojalla ja fysioterapiassa, mutta tänään tuntui, että olkavarteni sai tosi hyvän hoidon. Ainoa vaan, että olinpa pyörtyä Laurin käsivarsille lähtiessäni - paineet retriitin viettäjällä vähän alhaalla. Hiukka huippas. :) Äskeinen illalliseni  (takkabratwurst ja smetanassa haudutettu hapankaali) varmasti takaavat suolansaannin, joten eiköhän ne paineet taas ole kohillaan.

PS. Sinuhe on hyvää seuraa myös ikkunoita pestessä. Jatkamme yhdessä huomenna…

Mennyt kesäloma oli poikkeuksellisen “ystävällinen”, ja ihmisvilkas (onko tuollaista sanaa olemassakaan?). Siis tapasimme paljon ystäviä, sukulaisia, tuttuja, uusia ihmisiä. VIetimme pehtoorin kanssa viisi viikkoa käytännöllisesti katsoen koko ajan ainakin kahdestaan – usein muiden seurassa. Minähän tarvin ihmisiä, ystäviä. Uusia ja vanhoja tuttuja. Mutta minunkin on saatava joskus olla hetki itsekseni. Tehdä tai olla tekemättä mitään, – ottamatta isommasti muita huomioon.

Olisiko se sitten sitä “omaa aikaa”? Kun lapset oli pieniä, muistan kuinka monet samassa tilanteessa olevat naapurien äidit, lasten tarhakavereiden vanhemmat, työkaverit, ystävät ja kaikki puhuivat siitä kuinka olisi ihana kun olisi joskus “omaa aikaa”. En koskaan oikein ole ymmärtänyt tuota. Minusta kun lasten kanssa eläminenkin oli omaa aikaa. Ja aika hitsin hyvää aikaa olikin! Mutta silloinkin tarvitsin joskus yksinäisyyttä, – mahdollisuutta olla yksin. Silloin lauantaiaamupäivät arkistossa tai asioilla käyminen ilman perhettä riitti yksinoloksi. Nyt on mahdollisuus vähän isompaan yksinoloon.

Elokuun retriittini alkaa huomenna.

Olen harrastanut tänään. Harrastanut liikuntaa, kuvia (niiden muokkausta, järjestelyä, kehystämistä, kirjaksi tekoa, kaikenlaista tulostamista) ja sapuskan tekoa. Meillä oli kuin olikin ruokavieraita tänään. Naapurit (uudet, ei eks) istahtivat illaksi Festaamme. Vuoden naapuruuden jälkeen korkea aika syödä yhdessä.

Siinähän se viimeinen lomalauantai sujui.

Positiivista on että poika sai jatkettua työsopimusta – edes viikolla. Ja positiivista että alustavasti lupautuivat tyttöystävänsä kanssa lähtemään seuraavalle lomalle meidän kanssamme ensi syksynä.

Tosin KAIKKI tulevat lomat vielä auki. Meillä ei ole varattuna YHTÄÄN lomaa. Hieman poikkeuksellistahan tämä on. Tosin olen entistä vakuuttuneempi, että teen kaikkeni, että pääsen ensi viikonlopuksi mökille. Olisipa töissä maanantaina odottamassa paljon “lukutöitä” (= kesätenttivastauksia, semma-aihioita, gradu-kässäreitä, väitösohjattavien tekstejä). Ne kaikki tietäisivät sitä, että voisin “vetäytyä” kampukselta “rauhaan” (lue: mökille) lukemaan niitä.

Nyt sataa. Paljon. Onneksi kumpikaan kakaroista ei ole Qstockissa. On siellä 20 000 muuta nuorta. Tänne asti kuulu jumputus Kuusisaaresta. Huomenna voisi mennä tyttären (joka on Ateenassa, eikä minua yhtään huoleta kaikki lakkoilut, mellakat yms.  joista päivittäin uutisoidaan – mitäpä sitä hermoilemaan…. auts!) parvekkeelle kuuntelemaan “Europea”. The Final Countdown on niiden – ja minun :) – biisi. Minulla on ollut – aina – kännykän soittoäänenä Final Countdown. Syystä.

.

Helteestä nauttimisen riemua lisää se, että huushollissamme on ilmastointi. Kuusi vuotta sitten tehdyssä koko talon isossa remontissa pehtoori halusi  asennuttaa meille ilmastoinnin, mitä minä en välttämättä ymmärtänyt. Mutta on siitä ollut ilonsa muinakin kesinä, saatikka nyt. Yöt voi nukkua viileässä. Jo ajatus maanantaina Linnanmaan kampuksen kolmannen kerroksen lämpöön joutumisesta saa pienen ahdistuksen aikaiseksi. Mutta siihen asti, maanantaihin asti: loma jatkuu! Carpe diem!

Kävimme ensin Villa Hannalassa lohisopalla. Tänään kun on keskiviikko, olisi ollut rössypottuakin  - oululaista perinneruokaa, jota minua ei saa syömään. Meillä ei sitä koskaan ollut kotona (karjalais-perniöläiseen kotiin sellainen ei kuulunut) ja koulussa se oli kamalaa. En ole koskaan syönyt hyvää rössypottua. Kovin useasti en ole moiseen keittoon lusikkaa pistänyt.  Keittoon laitettava veripalttu ei periaatteessa ole minulle este, olenhan vastikään syönyt lehmän mahalaukkuakin eivätkä kamelin aivotkaan maistuneet hullummilta, mutta ei kiitos rössypottua. Hannalan maitoon keitetty lohisoppa sen sijaan maistui.

Myös äidilleni maistui. Olenhan täälläkin kertonut, kuinka hän pääsiäisestä asti on sairastanut; on lampattu lääkärissä ja kokeissa, tähystyksissä ja kuvauksissa, mutta syytä ei ole löytynyt. Ei ennen kuin pari viikkoa sitten. Toiseen vaivaan määrätty lääke aiheutti viikkojen kurimuksen, tippahoidon, liki 10 kilon laihtumisen ja  nyt kun tuo väärä lääke on jätetty pois, pystyy murmeli lähtemään ulos syömään ja kesäteatteriinkin. Mahatauti johtui väärästä lääkkeestä!

Kesäteatteri oli tuttua kohellusta. Kuusniemen kunnan elämänmenoa taas seurattiin: TV:stä tuttu Piiparinen joukkoineen tarjosi hupia kesäiltaan.