Toivon että huomenna tai ainakin alkuviikosta voin postailla vähän lämpimämmän näköisiä kuvia uimarannalta tai kalderaaroilta tai jostain tulivuoren rinteiltä…  Maisemanvaihto täältä tuntuu epätodelliselta, ansaitsemattomalta, mutta toisaalta tosi mukavalta.

Ei, emme lähde botskilla, vaan kohta lennämme Helsinkiin. Oli sittenkin taas pakko mennä yöksi sinne, sillä lento lähtee aamulla klo 8.15, joten Oulun aamukoneella ei olisi ehditty kyytiin… Lentokenttähotellissa muutama yöunitunti ja sitten kuuden tunnin lento  Teneriffalle.

Olenkin ollut siellä viimeksi 49 vuotta sitten! Arvo Ylppö kun määräsi pikkuveljelle (siihen maailmanaikaan todella, oikeasti pieni)  etelänloman ja hoitoja ja ties mitä ja minäkin sitten pääsin mukaan lämpö- ja valolomalle. Muistikuvat ovat hämärähköt, – eikös aika monilla suomalaisilla keihäsmatkalaisilla… Itse asiassa muistan, kuinka löysin sieltä tanskalaisen kaverin, jonka kanssa uimme ja sukeltelimme ja muistan kuinka opettelin juuri tuolloin aakkosia ja opetin niitä samalla hotellimme tarjoilijalle Mariolle, joka parissa viikossa oppi sujuvasti “ukko, kukko, lukko”.

Nyt edessä oleva reissu lienee hieman erilainen. Hasta la vista! Huomiseen. Toivottavasti.

Äärimmäisen soveliaita, vähintäänkin mielelläni täytettäviä toiveita ja nämä toiveet mielessäni samoilin Stockan herkussa. Ensimmäinen uusi juttu olivat latvialaiset sienet, osterivinokkaita. Kaunis pärerasia ja tytär rakastaa sieniruokia, siis siitä se lähtee.

Sitten valkoista bataattia. Enpäs ole koskaan kuullutkaan. Siis sitä: tekisinkö pakkaspäivän sosekeiton? Bataatti-sieni-sosekeitto? hmmm… ei huono. Mutta sitten kala-liha-tiskillä taas jotain uutta: turskan poskia. Ehdottomasti haluan kokeilla, ja kun tänään “ruokavieraina” kaksi ennakkoluulotonta nälkäistä (mies ja tytär) niin minähän ostan tusinan verran turskan poskia (n. 10 euroa) ja ostin sitten myös yhden miekkakalafileen ja paketillisen kampasimpukoita. Siis kovin kesäistä einestä oli kärryssäni.

Valkoisten bataattiviipaleiden lisäksi lisukkeeksi päätin valmistaa palsternakkapyrettä ja niitä sieniä (oliiviöljyä, voita, valkosipulia, parmesaania, suolaa, mustapippuria). Näistä kaikista herkuista  valmistuneessa safkassa ei ollut muuta ongelmaa kuin, että kokonaisuus oli tylsän värinen. Ei millään saanut kauniin näköisiä annoksia aikaiseksi.

Mutta kaikki oli hyvää, turskan posket erinomaisia. Maku oli kampasimpukoiden ja vaalean kalan (merikrotti? iso ahven?) välimuoto. Paistoin ne suolaisen voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, kuumassa valurautapannussa. Hyvin vähän suolaa, ja äärimmäisen pieni ripaus valkopippuria. Ja se oli siinä. Hollandaise-kastike ei ollut huono, mutta kala kalanakin maistui oivalliselle.

_ — – _ -_ — _ _

Tuossa blogin sivupalkissa oikealla on La Gomeran ja Oulun lämpötilat (aamulla klo 6.28  keittiön ikkunan  mittari näytti -27.2 C – ainakin meillä pakkasennätys); niitä katsellessa tämä edessä oleva pakkaaminen tuntuu a) vaikealta ja b) ihan älyttömän mukavalle.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi.  Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja!

Aurinko paistaa vaakasuoraan, mutta oikeassa kohdassa sekin voi näyttää miellyttävältä. Varjot ovat pitkiä, mutta lumi pehmentää…

Hangen kimallus ja jäähileet näyttävät mohairilta…

Päivän toinen highlight oli kun nuoriso tuli syömään. Olin luvannut salaattibuffeen (keittiön kaappien tyhjennys alkaa todella olla loppusuoralla) ja tarte flambeeta ja jälkkkäriksi créme brûleen, kahvia ja pullaa halukkaille. Elikkäs kovin ranskalaisella kokkaamisella tämä päivä sujahti.

Tarte flambee, joka on Ranskan vastine pizzalle, on tullut täällä esitellyksi jo viime maaliskuun Alsacen matkan yhteydessä (KLIK). Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta ohjetta en ole tainnut julkaista. Joten olkoon sitten sen aika nyt.

Kuvassa viime keväänä Riquewihrissä pehtoorin tilaama tarte. Alla tämänpäiväisestä flammenista siivu. En laittanut ollenkaan juustoa, vähän kevennystä …

Tarte Flambee

2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
11/2 tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja

Päälle
1 sipuli, 2–3 rkl ranskankermaa ja savukinkkua. Ja ehdottomasti mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta.

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. (jos haluat miedontaa sipulin makua kuumenna 2 dl vettä ja keitä sipulia siinä minuutin ajan. Valuta siivilässä ja anna jäähtyä tai sitten käytä  Roscoffin sipulia, se on jo ennen uuniin menoa niin makeaa, ettei ryöppäämistä tarvita). Suikaloi kinkku.

Kuumenna uuni 275 asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina kahdeksi ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, sipuli ja kinkku. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 minuuttia ja tarjoa heti.

Kannattaa kokeilla. Täytteitä voi varioida, loputtomiin. Myös makeisiin. Ananas on tässäkin hyvää, ja päärynä. Loraus Grand Marnieria tai calvadosta aateloivat tarten.

Jälkkärinä ollut Créme Brûlee  oli Valion perusreseptillä tehty. Helppoa ja hyvää. Vaikuttaa enemmän gourmandilta kuin onkaan. Ja minulla kun on uusi tehokas, ruokafriikiltä ystävältä lahjaksi saatu tohotin, jolla tehdä ruokosokerin rapsakaksi, niin oli mukava tehdä. Ja maistuihan se.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti,  pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään…  mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua.  (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? ) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt.  Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?

Huom. rekka parkissa.

Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä

Ei uni anna lainaa rekkamiehellekään.
Työaikalainsäädäntö oli tiukkaa jo 19 vuotta sitten. …
Levättävä on välillä…
Vieressä tukkikuormasta purettu rekka ja uni tuli kesken kaiken,
onneksi ei ratissa.

Hmm.. mä oon rekkamies, eessä vapaa
Puhdas paita, kotona kolme yötä
Kello neljältä soi, taas lähti rekkamies
 On [f]ilmeissä tää tosimiesten työtä

Tosimiesten työtä on … Yllä oleva kuva on otettu Helsingissä, jolloin Juniori oli 3½-vuotias ja oli päässyt isänsä kanssa uuden linja-auton hakumatkalle. Soittelivat sitten parin päivän reissultaan minulle kotiin, ja kyselin pojalta, miten on mennyt?

- Hyvin, moon saanu ajjaakki.

- Miten muuten on mennyt, mitäs ootte tehneet ipän kans?

- Hyvin, me on kateltu täällä niitä naisemia.

- Mitä ootte katelleet?

- No Naisemia!

Jotta rekkamies on poika ollut jo pienestä – tosin tuohon aikaan kyllä esitteli itsensä usein riinpiisin mieheksi (Greenpeace siis).

Ja nyt on autosotamies saanut rekkainssin läpi.

Ja minulta on salatieteiden teko nyt ohi. Kokonaan, kaikkineen! Tutkimustulokset ovat julkisia piakkoin. Kerron sitten.

Helpotuksia monenlaisia.

[ps. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja kuten huomaatte: vanhojen kuva-arkistojen projekti elää ja voi hyvin.]

Ja herätä useammin niin aikaisin kuin tänään. Aamut on hyviä.

Luin eilen jostain, että luovan kirjoittajan täytyisi oppia löytämään oma äänensä. Olisi löydettävä oma luontainen tapansa kirjoittaa, ja sen pitäisi erottua muista.

Tuollaisen lukemisen jälkeen olen täysin kipsissä kirjoittamaan enää yhtään mitään.

Tänään olen ollut parempi korjaamaan muiden tekstejä ja niiden asemointia. Sanoja ja tavuja, ja desimaaleja.

Mutta lupaan huomenna taas yrittää – kirjoittaa siis.

Nyt ei oma ääni, eikä teksti kulje. Saatikka että ne yhtään mitenkään olisivat yhdistettävissä keskenään.

Turha yrittää.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä.  Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla ).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
- Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
- Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa.  Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
- Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
- Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
- Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
- Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua.  …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

- Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta  järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin... mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle... Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi:  “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?).  Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa).  Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.

Mutta heittämällähän sitä  yli mentiin näistäkin…

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä “omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin!

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Eilisestä vielä sen verran, että teimme Coq au vin, – kanaa viinissä.

Julia Child´n Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja (juuri se, jonka innoittamana syntyi pari vuotta sitten elokuva Julia & Julia) tuli kaivettua pitkästä aikaa hyllystä.  Se on yksi niistä harvoista keittokirjoista, joihin opiskeluaikana oli varaa ja jonka avulla tuli opeteltua (gourmet tai ainakin vähän tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkevaa) ruoanlaittoa. Kirjahan on äärimmäisen pedantti, siinä annetaan ohjeet millilitrojen ja asteiden puolikkaiden, kattiloiden ja kapustojen tarkkuudella.

Joskus lauantaisin – tai sunnuntaisin sillä lauantaisin oli usein tenttipäivä – teimme kimpassa ruokaa kaikella sillä pieteetillä, millä ko. opus vaatii. Ja tämä Coq au Vin oli yksi niistä sapuskoista, joita teimme. Senkin takia teimme, että silloinen esimieheni, emeritus proffa, joka oli suuri Ranskan ja ranskalaisen ruoan ystävä (hänen kanssaan  töiden teon lomassa tulimme useinkin keskustelleeksi kokkaamisesta) oli kertonut tästä yhdestä bistroruokien klassikosta Suurin Ylistävin Sanoin. Hänellä kun oli tapana puhua hieman suureellisesti monista asioista. Mm. ranskalaisista juustoista ja Coq au Vin´stä.

Muistanpa kuinka haimme Hovihallista kanan, “laihaa pekonia” ja etsimme kovasti herkkusieniä. Eihän sellaisia 1980-luvun alun Oulusta saanut. En osannut edes kuvitella, millaiselta ne näyttäisivät. Eikä niitä sitten löytynytkään, nyt uskallan tunnustaa, että käytimme “champions” tölkistä. Tiedättehän niitä alumiinille tai pellille maistuvia suolavedessä lilluvia sienten kaltaisia tuotteita…  Eilen oli oikeita, ihan erityishienoja  …

Eilistä varten olin ostanut Stockan pakastealtaasta, en mitään broiskua, vaan ranskalaisen maalaiskanan, jonka pehtoori leikkasi paloiksi ja sitten  ruoan hautuessa koko huusholliin levisi huikea ranskalaisen ravintolan ihastuttava tuoksu. Kanasta tuli erinomaista. Se ei ole erityisen kuvauksellinen ruoka, joten siksi ei kuvia. Reseptikin on kovin pitkä, joten tyydyn linkittämään valmiiksi kirjoitettuun versioon ja monella varmaan on itsellään ko. klassikkoteos hyllyssään. Suosittelen.

Ainoa missä eilen poikkesimme alkuperäisohjeesta oli, etten keittänyt pekonia ja että käytin punaviiniä vain puolet ohjeen määrästä, korvasin osan viinistä Puljongin lihaliemellä ja sitten emme tarjonneet kanaa persiljaperunoilla kuten Child kehottaa tekemään, vaan keittelin – proosallisesti – ohrattoa ja kyllä sekin imi taivaallisen kastikkeen maut erinomaisesti.

Emeritus-esimiehestä ja näistä suurista Toivoniemessä  harrastetuista kokkausviikonlopuista on vielä kerrottava  yksi juttu: Emerituksella oli ihan omanlaisensa viikko- ja vuorokausirytminsä, joka tuotti joskus kollegoille, opiskelijoille ja alaisille ongelmia. Hän kun ei aina muistanut, että lauantai- tai sunnuntai-iltapäivät olivat periaatteessa vapaa-aikaa, eikä hän myöskään aina hoksannnut, että klo 23.30 tuntiassistentti saattoi hyvinkin olla yöunilla – hän itse kun ei todellakaan silloin nukkunut. Siispä puheluita saattoi tulla mitä merkillisimpiin viikon, vuoden tai vuorokauden aikoihin. Kun hän yhden yhteisen projektimme aikana soitti kolmantena peräkkäisenä lauantaina iltapäivällä, juuri kun olimme silloisen avopuolisoni (nyttemmin pehtoori) kanssa istahtaneet ruokapäytään, pitkällisen ruoanlaittosession huipennuksena,  rohkaistuin kertomaan esimiehelle, mitä olimme kokanneet ja että ruoka oli parhaillaan lämpimänä lautasella ja että en panisi pahakseni jos hän ei soittaisi aina lauantai-iltapäivisin, … niin hän ymmärsi. Pyyteli syvästi anteeksi ja vakuutteli haluavansa maanantaina kuulla, miten ruoka oli onnistunut ja oliko rakuuna todellakin ko. ruoassa niin tärkeä kuin voisi olettaa….  Tämän kerran jälkeen hän ei koskaan enää soittanut lauantaisin. Mutta keskustelumme ruoasta jatkuivat …

____________________________________

Tässä vaalisunnuntain aattona lehtien lööppejä lukiessa  kiinnittyy huomio Väyrysen lausuntoon emännästä: “Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin, ja emäntä”. Huoh!

Minä ja pehtoori olemme Väyrysen kanssa keskustelleet tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten.  Kerron jutun kokonaan täällä: KLIK, KLIK.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu.  Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi  seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa “vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.

Viskaalin on Oulun seudulla toimiva lähellä ja puhtaasti tuotetun ruuan myynti- ja markkinointikanava. Viskaalin Kauppa tarjoaa Oulun seudun asukkaille maukasta, eettisesti tuotettua ja puhdasta ruokaa jokapäiväiseen ruokapöytään helposti – myös kotiin kuljetettuna. Lisäksi Viskaalin-sivuilta löytyy reseptivinkkejä, blogi ja juttuja lähi- ja luomuruuasta sekä tuottajista tuotteiden takana.

*  *  *

Tämä tervetullut hanke pilotoitiin jo marraskuussa, ja meidän ruokakunta oli yksi niistä muutamasta kymmenestä, jotka olivat kokeilussa mukana. Tilasin Viskaalista kaksi kertaa pienen laatikollisen lihaa, ryynejä, voita, jukurttteja ja muuta sen sellaista. Leipä oli ainoa joka ei tehnyt erikoisempaa vaikutusta, mutta ei sekään mitään huonoa ollut. Ihan hyvää, mutta siinä kaikki. Varsinkin Limousine-liha oli erityisen hyvää. Kauraryynit samoin.

Ja sellainen pikkujuttu kuin kalamauste. Käytin sitä kun tein vähän isommallekin joukolle savukalatahnaa, ja hyvän hyväksynnän maku sai.  Siis yksi keskikokoinen savusiika perattuna ja pienittynä. 30-50 g huoneenlämpöistä voita ja loraus kermaa ja ½ – 1 tl kalamaustetta, ja toki purjo tai sipulisilppu sopivat sekaan myös. Sekoita keskenään. Anna makuuntua jääkaapissa. Tarjoa rieskan kanssa. Sopii ruisleivänkin päälle.

Viskaalista tavaroiden toimitus kotiovelle toimi, enkä näe mitään syytä, miksen käyttäisi nettikauppaa nyt kun pilottivaihe on ohitsekin.

Käyhän tutustumassa:  http://viskaalin.fi/kauppa/

(eikä ole maksettu mainos , vaan muuten vaan ilolla tällaisesta Ouluunkin tulleesta palvelusta kertoilen. )

Viime torstain ruokakolumni on jäänyt tänne Tuulisiin juttuihini laittamatta, joten lisäänpäs senkin tähän.

Samalla lupaan ja vannon, että tämä on viho viimeinen kerta kun täällä puhun Limoncellosta, mutta edelleenkin sitä suosittelen. Limoncello on muuten yksi niistä viidestä sanasta [nimeni ja blogin nimen lisäksi] joiden  perusteella blogiini tullaan. Rex-kakku ja fetalihapullat, erikoiset etunimet ja Pielpajärvi ovat sitten seuraavia…

Cointreau on Suomessakin klassikkojuoma, jota aikakauslehtien mainosten perusteella on ainakin 1960-luvulla markkinoitu nimenomaan naisille. Väritön, vahva Cointreau on mm. Margarita ja Cosmopolitan -drinkeissä käytettävä likööri. Myös leivonnassa ja erityisesti Crêpes Suzette -räiskäleissä sillä on tärkeä tehtävänsä.

Nelikulmaisissa ruskeissa pulloissa myytävän Cointreaun sukulainen on muutamaa vuotta nuorempi, vuonna 1886 lanseerattu, Curaçao-likööri. Curaçaon tavoin myös Triple Sec -likööri on kotoisin Karibialta. Yhteistä näille kolmelle liköörille on, että ne tehdään hapanappelsiineista eli pomeransseista ja että niiden alkoholiprosentti on varsin korkea (40%).

Kuuluisista sitruslikööreistä on mainittava vielä Grand Marnier, joka sekin on ranskalainen 1800-luvun lopussa syntynyt klassikko. Sen juuret ovat Ranskan ja Saksan (Preussin) välillä vuosina 1870 – 1871 käydyssä sodassa. Sodan jälkeisessä lamassa, sodan hävinneessä Ranskassa oli runsaasti myymätöntä konjakkia ja sen hinnan laskemiseksi ja myynnin edistämiseksi likööritehtailija Eugene Lapostellen vävy Alex Marnier kehitti tuotteen, jossa konjakkiin uutettiin hapanappelsiinin kuivattuja kuoria: Grand Marnier oli syntynyt.

Ranskalaisten hienostuneiden sitrusliköörien serkku on italialainen limoncello. Etelä-Italiassa, Sardiniassa ja Sisiliassa aperitiivin­a ja jälkiruokajuomana tarjottava sitruunalikööri on usein kotitekoista, italialaisten mammojen tekemää juomaa. Tehdastekoisena sitä saa Alkostakin, mutta sen teko kotikeittiössä on helppoa, mukavaa ja kevättä kohti vievää…

Tarvitset ensin 10 kauniskuorista sitruunaa, litran Finlandia Lime Vodkaa, litran vettä ja kilon sokeria. Aloita pesemällä sitruunat saippuavedessä, kuori sitruunoista keltainen ohut osa ja laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Sen jälkeen siivilöi kuoret pois, kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Jos teet sen nyt, on sinulla kevään ja kesän juhlissa omatekoista keltaista sitruunaista tarjottavaa.

(limoncellon valmistuskuvia täällä)