Joulutoreilta palattua

Kotona ollaan. Ja tässä ensimmäinen kooste matkalta:
”Hajahuomiota Wienistä ja wieniläisistä – ja joulutoreista”

Nuorilla on oikeat kengät, varrelliset talvikengät, bootsit, nilkkurit, eikä vain Conversen tennareita ja nilkat paljaina, kuten suomalaisilla teineillä ja vähän vanhemmillakin nuorilla tuppaa olemaan.

(Yllättävän?) monilla wieniläisnaisilla on botoxia huulissa. Minusta se on hassun näköistä. Oletin, että wieniläiset (naiset) ovat tyylikkäämpiä.  Toisaalta keli ei oikein ollut suosiollinen tyylikkyydelle. 
Tai ehkä me näimmekin vain turisteja? – Kaltaisiamme läskipohjakengissä ja toppatakeissa kulkevia matkailijoita Italiasta, Englannista, itäisistä naapurimaista (slaavialaisia kieliä puhuvia oli paljon)?

Wienissä tuuli yllättävän paljon, ja kovaa. Vain viimeisenä päivänä oli lähes tyventä. Sadettakin oli enemmän kuin olin osannut ajatella tähän vuodenaikaan kuuluvaksi. Jopa vedensekaista räntää. En tiedä, oliko se poikkeuksellista vai tavallista, joka tapauksessa sateenvarjo ei turhaan ollut mukana.

Ei nuoret, eivätkä muutkaan, kulje kadulla koko aikaa kännyköihin tuijotellen. Toki kännyköitä katsellaan ja pysäkeillä ja metrossa niitä räplätään, mutta ei koko aikaa, eikä kävellessä.

Joulutoreja oli paljon enemmän kuin olimme osanneet odottaa. Mekin kävimme ainakin kymmenellä. Niitä oli monenlaisia: St. Stephansdomin ja Schönnenbrunnin aukiolla taisivat olla samaa ”sarjaa”: tummanvihreitä kojuja, mukit molemmissa punaisia saappaita ja sydämiä, paljon teollisia tuotteita ja ne olivat paljolti samoja näiden kahden ”ketjun” toreilla. 

Meidän ”omalla” Am Hofin torilla oli enemmän ruokaa ja juomaa kuin muilla missä kävimme. Se oli ainoa tori, jossa oli samppanjabaari ja ihania juustoja muutamassakin kojussa. Mukit olivat vähän gootti-henkisiä; yhden glühweinin nautimme viimeisenä iltana puoliksi.  Ja pari juustoa ostimme kotiin tuomisiksi.

Viereisellä torilla oli pelkkiä BIO-tuotteita (mitä sitten tarkoittikaan) ja käsitöitä, joiden tekijät itse olivat kojuissa. Belvederen linnan pihalla oli aika isoja kojuja ja mukit vähän kuin lasten mukeja. Innere Stadtissa oli aika monta valkoisten kojujen toria, niistä oli mielestäni enemmän ”helyjä”,  lasisia koristeita, koruja ja sisustustuotteita jne. kuin muilla toreilla. 

Suurin torialue on Raatihuoneen torilla, jossa on myös luistinkenttä, huvipuisto, kahvila, paljon kaikkea. Sen läpi vain kävelimme. Jotenkin ahdisti. 

Vähän hämmästytti se, että niissä vähissä kaupoissa, joissa käytiin, eivät soineet joululaulut. Eikä noilla toreillakaan ollut ämyreitä, joista olisivat  ”kulkuset” tai ”White Christmas” raikunut. Tonttuja oli aika vähän, enkeleitä ja jouluseimien hahmoja sitäkin enemmän – mikä nyt ei oikeastaan hämmästytä.

Jouluvaloja, kynttelikköjä ikkunoissa tai tuikkivia valonauhoja parvekkeiden kaiteilla ei ollut oikeastaan ollenkaan. Joulutähtiä ja muita kukkia oli monissa ravintoloissa, hotellin respassa, kauppojen tiskillä jne.

Ravintoloissa tarjoilu ja koko touhu sujui nopeasti ja jouhevasti.

Wien on hyvin siisti kaupunki. Mihin varmasti vaikuttaa se, että joka korttelissa on roskis ja roskaamisesta saa 50 € rikesakon. Ja graffiteja ei juuri nähty. Aika paljon tupakoijia oli, muutamat ravintolat näyttivät sallivat tupakoinnin, ja ihmiset polttivat kadulla kävellessäänkin. Sellaista ei paljon Suomessa enää näe.

Hintataso (keskustan alueella) on vähintäänkin Suomen hinnoissa, paitsi että ruoka ja viini olivat sekä kaupassa että ravintolassa halvempia kuin Suomessa.

Tänään lähtöaamulla sitten vielä suihkuttelut, nopea pakkaaminen, aamiainen ja hotellin respan kautta tilattu vakihintainen (44 €) taksi lentokentälle. Olimme todella hyvissä ajoin; reilusti yli kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, mutta bag droppiin pitkä ja hidas jono. Silti jäi aikaa vielä käydä kahvilla ja ostella muutamia herkkuja tax freestä.

Oulun lennolle ehdittiin hyvin, mutta lento lähti myöhässä, kun odoteltiin pari matkustajaa. Milloin ja millä perusteella noin tehdään? – No mutta kuuden jälkeen kotona Rantapellossa. Siis reilut kymmenen tuntia kohteesta kotiin. Ei yölentoja, ei pitkiä vaihtoja, varsin hyvin sopi meille.

Hyvä reissu, oikein hyvä. Wieniin voisin lähteä toistekin; nyt jo osaisi vähän liikkuakin, ja olisi vielä paljon nähtävää, siellä on hyvä kävellä. 😉 

Ehkä seuraava reissu joskus keväiseen Wieniin? Tai kyllä olisi jo Rooman vuoro! 🙂

PS. Näitä Wien-postauksiani lukiessa pitäisi soida taustalla tämä… KLIKS

Kiitos, Wien!

Viimeinen Wienin päivä. 

Olimme jo hyvinkin kahdeksalta aamiaisella. Ja melkein ehdimme yhdeksäksi Sisi Museumin ovelle. Olisimme ehtineetkin, mutta teimmepä taas sellaisen pienen ylimääräisen aamulenkin. Noh, kun ei satanut, ei ainakaan paljoa, eikä juuri tuullutkaan, oli hyvä käveleskellä. 

Hofburgissa on samassa yhteydessä sekä Sisi Museum, hovin SIlver Collection että kuninkaalliset huoneistot. Siis oikeastaan kolme museoa yhdessä. Kuvatahan siellä  – kuten ei eilen Schönbrunnisskaan – saanut, mutta kyllä olivat nämäkin museot tutustumisen arvoisia. Varsikin Sisin elämästä kertova museo-osuus oli hyvin tehty. Siellä oli hänen arkielämäänsä tallennettuna, nimenomaan esineiden kautta. Mm. hänen hammaslääkärinsä välineistö, matkanesessääri (pieni matkalaukku!), puolapuut ja muu ”kuntosalivälineistö”, jota hän eittämättä tarvitsi pitääkseen uumansa (liki sairaalloisen) hoikkana. Museossa oli menukortteja, käytettyjä hansikkkaita (iso lippaallinen), kokonainen junavaunun hytti, – kaikkinensa minulle ainakin hyvin elävä museo. 

Museon jälkeen hiljalleen kulkeuduimme Tonavan kanavan varteen. Kanavan betoniseinät ovat täynnä graffiteja. Luvan kanssa ovat siellä: Wienin kaupunki on jokunen vuosi sitten antanut luvan spraytaitelijoille maalailla tuolla ja nyt ei juuri muualla graffiteja enää näy. Aika fiksua. 

Kävimme myös Pietarin kirkossa (Peterskirche), joka sattui kohdalle, ja puolelta päivin olimme jo Hard Rock Cafessa, jonne tullessa askeleita se 10 000. Aperol Spritz minulle, flunssapotilaalle kuumaa juotavaa. Vastoin tapojamme emme ostaneet kenellekään perheenjäsenelle paitoja,  – nyt olivat merkillisen rumia kuosit ja mallit, eikä baari/ravintolakaan ollenkaan niin hieno kuin mitä on Euroopassa ja eri mantereilla nähty. Noh, tulipahan käytyä. 

Jatkoimme matkaa, katselimme kaunista Wieniä, sen avaria katuja, jykeviä, arvokkaita, aina korkeintaan vain viisikerroksia taloja, löysimme keskustan alueen suurimman tavaratalon/ostoskeskuksen, jonne en sittenkään halunnut sisälle. Jatkoimme matkaa, – ja ylläri! Kohdalle sattui Jamie Oliverin Wienin ravintola: välittömästi hoksasimme olevan lounaan aika.

Pehtoorille pesto carbonara (monessakohan maassa on sen testannut) ja minulle Crab Bruschetta. Ui-jui, aina tämmöinen kotiruoan voittaa! Eikä maksanutkaan paljoa. Ja taas taapertaminen jatkui. Kävelimmme, kävelimme, välillä ripsi vettä, tänään ei oikeastaan tuullut koko päivänä, mikä meitä ilahdutti. 

Ja sitten – vihdoinkin – shoppaamaan joululahjoja. Mutta kun ei meistä paljon ole kauppoihin menijöiksi… Jotain kuitenkin.

No mutta Apsulle ja Taunolle jotain. Ja sitten minulle!!! Pehtoori hankki minulle joululahjan. Sovittelin parissakin kaupassa – ja todellakin mieluinen on lahja  – josta tiedän vasta jouluna. 🙂 

Iltapäivän huilaus hotellissa, ja niinhän sitten taas, viimeisen kerran tällä viehättävällä lomalla, kävelimme ”alas”, kohti ydinkeskustaa, ja pienen vekslailun jälkeen päädyimme kreikkalaiseen ravintolaan. Kreikkalaiseen?! Vastoin kaikkia periaatteitani: ei Itävallassa mennä kreikkalaiseen ravintolaan! Eihän? – Paitsi tänään. Eikä yhtään harmita.

Oli niin hyvää. Tuli ihan liiaksi syötyä.. mutta sitten taas kävelemään (tänään ennätys tälle lomalle yli 23 000 askelta/päivä), tosin piipahdimme vielä ”meidän kotijoulutorilla”, vain kuvaamassa. 😉

Hoksasin tuossa, että joulukalenterikuvat ovat jääneet näinä Wienin-päivinä lataamatta, mutta onhan se viimevuotinen kalenteri: aika kivoja luukkuja, katselin juuri itsekin. 😉 http://www.joulukalenterit.fi/kalenteri/satokangas/ 

Ja kunhan kotiudun laittelen väliin jääneet kuvat: täällä sateisessa Wienissä on kyllä ollut jouluakin joulukalenteriin asti kuvattavaksi.

http://www.joulukalenterit.fi/kalenteri/satokangas/

Habsburgien maailmassa

Aamulla satoi vettä. Jo aamulla. Aamupäivälläkin satoi, ja iltapäivällä ja illalla. Puolenpäivän jälkeen pari, kolme tuntia sateetonta liki aurinkoista säätä. Ja sen aurinkoisen ajan me sitten olimme sisällä: Hop on, Hop off -bussin kyydissä ja Sacher-kahvilassa. 

Mutta siis, aamulla lähdimme metrolla (asema melkein hotellin edessä) kohtia Schönbrunnin linnaa ja puutarhaa. Muistan hyvin kun kävimme siellä edellisellä Wienin matkallamme. Ja nyt vasta muistan, että se olikin kesä 1980 –  eikä 1978 kuten olemme tässä monta kertaa ajatelleet. Mutta kuitenkin: siis 38 vuotta sitten olemme olleet Schönbrunnissa aiemmin, ja oli kyllä tänään jännä huomata, kuinka paljon siitä kuitenkin muistaa… Ehkä juuri sen vaikuttavuuden takia. Silloin oli kuuma, silloin turisteja oli ihan mahdottomasti, silloin me olimme nuoria. 

Tänään aamusella ei juuri jonoja, oli hyvä kulkea linnassa, ihmetellä, ihastella, miettiä  Maria Theresian ja Sissin elämää, katsella puolen Euroopan hallitsijan työhuonetta, olla ymmärtämättä vuosisatojen kulkua. Muistaa oman opiskeluajan alkua, jolloin luin – liki hurmioituneena, ahmien, koko ajan lisää kirjoja hamuten – eurooppalaisten monarkkien ja kansallisvaltioiden synnyn vaiheista, – olisko jopa niin, että jo pääsykokeissa vai sittenkin yo-kirjoituksissa, oli ollut kysymys ”Wienin kongressi” tai ”Euroopan hullu vuosi 1848”, ja kyllä täytyi osata nuo, koska sekä reaali että pääsykoe menivät hyvin. Merkillisiä flach backejä, tietoja menneinä vuosikymmeninä opituista asioista. Liki hämmentävää. 

Nousimme Schönbrunnin kukkulallekin, Itävallassa on hyvä vähän ”patikoida” – eikä vesisade ole sitä ennenkään estänyt. Kannatti nousta. Kierroksen jälkeen museokauppa oli erinomainen, äidille joululahja ja itsellekin jotain pientä. Samoin joulutorilta, – sellainen siis täälläkin. Ihania, erikoisia, käsintehtyjä, uniikkeja joulukoristeita ja muuta mukavaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Kaksi pientä puuenkeliä ostin. Tulette heidät vielä näkemään. Ja koristekaulin. Wuhuu. Yritän kastajaisiin jotain pikkuleipiä…. 

Puolilta päivin nousimme taas Hop on -bussin kyytiin, ja saman tien sade taukosi. Bussi kiersi kaupungin eteläreunoja, ja kun olimme Muesokorttelin reunalla, oli matka päätöksessa ja meillä lounasaika. Ja olihan se aito, ainoa, oikea, kallis, ei nyt niin hirveän erityisen hyvä, mutta kuitenkin herkullinen ja ainutkertainen Sacher-torttu, käytävä maistamassa.  

Tauon jälkeen päätimme taas vähän kävellä: kohti hotellia ostoskatujen kautta. Kuten olin suunnitellutkin Pehtoorin joululahja hankittiin Gössliltä. Ja sitten herkkuja viinikerholle, Juniorille, kastajaisiin ja jouluksi ostettiin Julius Meinliltä, ehdottomasti käymisen arvoinen kauppa.  Ja matka ja sade jatkui! 

Flunssainen Pehtoori meni hotellille, minä piipahdin Votiivi-kirkon sivulaivassa olevassa ”Die Grossen Meister” -näyttelyssä. 

Hetkinen: missä ollankaan? Firenzessä. Tai Louvressa? METissä? Milanossa? Vatikaanin museoissa? – Oli siis kyse replikoista, joita renessanssin taiteilijoiden töistä oli tehty. Oli oikeastaan jännä hoksata, kuinka paljon noista olimme nähneet aitoina eri puolilla Eurooppaa ja NYCissä. Ja taas tuli mieleen, kuten näitä päivinä aiemminkin, mikä saa ihmiset, meidät mukaanlukien, kulkemaan ympäriinsä ja hakeutumaan maailman taiteen huippujen äärelle? Miksi haluamme nähdä Schönbrunnin ainutlaatuisuuden, huikeat peilisalit, Maria Teresian kullatun huoneen tai ties mitä… Miksi huomennakin on aie vielä ehtiä Sissy-museoon? 

Meihinkin (minuun) SIssy on tehnyt niin vaikutuksen, että hotellille ostettiin Habsburg-piccolo  huomisia reittisuunnitelmia siivittämään? 

No ensin illan ruokapaikan valinta. Tänään todellakin teki jo mieli jotain muuta kuin paikallisia liharuokien klassikkoja: niinpä salaattia ja kalaa kaipasimme. Ja pääsimme kuin pääsimme Zum Schwarzen Kameeliin, vaikka meillä ei sinne varausta ollutkaan. 

Merianturaa kaukana merestä, salaattia ja grillattuja kasviksia. Kuinka hyviä olivatkaan. Valkotakkisten miestarjoilijoiden (valkoiset takit ravintolahenkilökunnalla täällä on hyvin tavallista) moitteettoman ja varsin jouhevan tarjoilun myötä ruoka oli erinomaisen hyvää. Kuin myös ohessa nautittu grüner veltliner vuodelta 2011. Ympärillä vilkasta tiistai-illan ravintolaelämää… Olipa juhlahetki sekin. 

Ja sitten taas tuuleen ja tuiskuun kohti hotellia. 

Nuorten kanssa aktiivista chattailyä: tyär on pidennetyn viikonlopun meksikolais-ranskalais-saksalais-itävaltalais-ystäviensä kanssa viettänyt. Kaikki oli mennyt hienosti: rantasauna Hangasojan varressa oli hurmannut ulkomaalaiset, jotka olivat paitsi käyneet hangessa, myös pulahtaneet purossa, syöneet porolasagena, käyneet poro-ajelulla, Kaunispäällä munkilla, Kuukkelissa, pulkkamäessa ja kappelissa. Ja Lapin hulluus oli kuulemma iskenyt. 😉 

Nyt keräämme voimia huomiseen: tiedossa ainakin yksi museo, parikymmentätuhatta askelta, hyvää ruokaa, joululahjaostoksia, lomailua, paljon kuvia ja  toivottavasti hyvin vähäistä flunssailua ja vielä vähemmän sadetta. 

Kaupunkikulttuuria Wienissä

Läppärini on niin täynnä, että se ei jaksa pyörittää kuvien latausohjelmaa, saatikka, että voisin mitään muokata tai ladata tänne blogiin. Tämä on ollut odotettavissa, tein jo kotona varotoimia, mutta eilen illalla koneen ”mitta tuli täyteen” ja tältä osin se lopetti yhteistyön. Mikä sitten valvotti minua: yöllä jo keksin ratkaisun, joka ei sitten aamulla pelittänytkään. Olen lievästi sanottuna hukassa asian kanssa: minähän en osaa reissuissa olla, jollei kuvien purkamiseen, valintaan ja muokkailuun kulu tunti tai pari ja siihen sitten vielä blogin kirjoittaminen ja kuvien liittäminen iltayöstä. 

RAATIHUONE

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ottanut kuvia tänäänkin varmasti parisataa, mutta minä en voi niitä nyt tähän liittää. Sitä vaikeuttaa sekin, että blogialusta (WordPress) päivittyi todella isojen muutosten kera juuri lähtöä edeltävänä iltana, mikä on periaatteessa  pitemmän päälle hyvä ja hieno asia, mutta ei ole nyt mukava opetella iltaisin pienellä matkaläppärillä tätä käyttämään (huomaatteko, että en esim. ole vielä löytänyt, miten teksti tasataan molempiin reunoihin, miksi sanat tahtovat kirjautua pötköksi ja miksi taustavärejä tulee vahingossa etc.) Siis bloggaaminen on nyt paikoin mahdotonta ja ainakin paljon tavallista työläämpää, mistä olen omasta ja teidän lukijoiden puolesta hyvin pahoillani. Mutta samaan hengenvetoon totean, että saatte sitten viikonloppuna kuvallisen nojatuolimatkan Wieniin. Kotona puran kuvasaaliini juttuineen nopeasti. 

Ja!! Onhan minulla uusi Leican kameralla varustettu puhelin, jolla olen sitten tänään ”ottanut räpsyjä” kuten sanonta kuuluu. Niillä kuvilla nyt näitä matkahöpinöitäni kuvittelen. Joten ei niin kauhean  paha tilanne. 

LUONNONHISTORIALLISEN MUSEON EDESSÄ BUSSIA ODOTELESSA

Maanantaiaamu Wienissä avautui meille eilistä aikaisemmin, vähän viileämpänä, mutta niin aurinkoisena, että laitoimme aurinkolasit silmille ja lähettelimme lapsille kuvan!

Hop on -bussin kyytiin tänäänkin (meillä on kolmen päivän lippu) ja kohti linnoja ja vähän Innere Stadtin ulkopuolelle. Toista tuntia oltiin tänäänkin kyydissä: Belvederen kohdalla vasta hyppäsimmme pois.

Emme menneet palatsiin sisälle, vastahan me 40 vuotta sitten sielläkin kävimme, ja siellä olisi ollut iki-ihanan Klimtin näyttelykin, mutta me olemme hänen töitään käyneet katselemassa Prahassa, eikä siitäkään ole kuin 18 vuotta. 😉 Siispä nautimme pihalla  reissun ensimmäiset Glühweinit, – kuuma maustettu punaviini oli ihan tarpeenkin.

Pehtoorilla kun on kurkkukipua ja nuhaa oikein kunnolla. Mehän ei osata reissata ilman, että joku seurueesta ainakin vähän sairastaa.  Kiertelimme aurinkoisessa barokkipuutarhassa, joka oli jo kovin talvinen. Videoklippi on täällä: KLIKS

Joka tapauksessa bussikierros oli taas näyttänyt uusia puolia Wienistä, ja selostuksista opimme paljon lisää tämän maan elämänmenosta, historiasta, arkkitehtuurista ja kulttuurista. 

Katselimme linnan pihan joulutorin  tarjontaa, mutta emme tehneet ostoksia. Ja jatkoimme kävellen takaisin Museo-kortteliin. Albertinassa on Claude Monet´n näyttely.

Hänen taidettaan on tullut NYCin Metropolitan Museossa nähtyä, ja pidän impressionistisista töistään kovasti, joten näyttelyyn siis.

Oli siellä myös Picassoa, Munch´ia ja  Chagall´a mutta heidän taiteensahan ei ole oikein minun ajatuksieni ja visioideni kanssa ”tyköistuvia”. Mutta Helen Levitt!  Hän oli nimenomaan sotien välisen ajan New Yorkin elämää arkea kuvannut, nimenomaan katukuvausta harjoittanut ja sitä taiten hallinnut naiskuvaaja, jolla on sellaista bressonilaista ”hetken kuvaamista”, mikä minua viehättää kovasti. Tässäkin aivan mahtava monikerroksinen kuva! Montako kerrrosta? Tarinaa? 

Meillä oli kaiken kaikkiaan hyvä taidekierros iltapäivän ohjelmassa. 

SItten toki jo hieman nälkä flunssapotilaalla, ja kävelimme Grabenilla olevan paikallisen Stockkan tai Il Corte Iglesin kalltaisen tavaratalon kohdalle ja hissillä ylös: 7. kerroksen on Sky Bar, josta näkymä yli Wienin keskustan ja suoraan St. Stephanin torniin.  Pieni lounas (leikkeleitä ja juustoa, leipäpalanen) sekä lasillinen Burgenlandin Blaufränkisch-rypäleestä tehtyä paikallista oivallista lämmittävää viiniä. 

Ja taas oli hyvä jatkaa matkaa. Ulkona oli jo vähän ripsinyt, satoi hetken rännänsekaista vettä, mutta ei mitään enempää. Kävellen taas vähän eri reittiä hotellille huilimaan. Kun parin tunnin jälkeen lähdimme takaisin keskustaan, olikin satanut jo enemmän; sopivasti olimme olleet pois kaduilta. 

Ja tänään sitten legendaariseen Filgmülleriin  nauttimaan Wiener Schnitzel. Maailmaankuulu! Jonoksi asti väkeä joka päivä. Iso sokkeloinen ravintola, ja kaikki yhden wieninleikkeen vuoksi! Jo vuodesta 1905 asti possun lihasta tehtyä leivitettyä leikettä on täällä tarjottu.

Eikä päällä ole anjovista, eikä kapriksia – ne kuuluvat Milanon leikkeeseen. Joka itseasiassa on tämän itävaltalaisen klassikkoruoan esikuva. Kenraali Radetzkyn sanotaan olleen wieninleikkeen taustalla: hän se ”milanesen” toi Wieniin… Emme todellakaan jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kyllä tämä varmasti Wienin matkaan kuuluu kokea. 😉 

Huomenna kohti uusia seikkailuja. 

Kirkkojen, kiertoajelun ja joulutorien päivä

Meidän toinen lomapäivä ja toinen adventtisunnuntaiaamu alkoi hyvin. Olimme nukkuneet, – paljon, pitkään ja hyvin. Yhdeksän aikaan hotellin ruuhkaisella, mutta hyvällä, aamiaisella suunnittelimme päivän ohjelmaa. Teimme suunnitelman, joka ei sitten toteutunut lähellekään, mitä meidät kyseessä ollessa voi oikeastaan pitää hyvänä asiana. Olemme siis ottaneet lunkisti. Joskin tänään on kävelty vielä enemmän kuin eilen, vaikkei ollut tarkoitus. 

Sunnuntaiaamuna oli hyvä aloittaa käymällä ”kotipihan”, hotellihuoneemme ikkunasta näkyvässä Votiivi-kirkossa, jossa oli juuri messu alkamassa. Pfarrmesse. Seurakunnallinen messu, josta sitten tämän päiväinen kalenteriuukkukin. Hunajamessu? Kirkossa oli muutama penkkirivillinen paikallisia, ja he toivat  noihin koreihin koko ajan lisää pieniä hunajapurkkeja? – Tuottajat saamassa siunausta hunajasadolleen? En tiedä.  Sepä vaan sattui meille mainiosti. Tämmöinen ”siunattua hunajaa” -juttu. Sillä on meille ihan erityinen merkitys. 

KS.  siunattua hunajaa.. 

Kirkosta kohti maailmallisempi harrastuksia… Kävelemään, katselemaan. Ja sitten kuitenkin pian taas toiseen kirkkoon. Wienin komein, suurin, monen mielestä kaunein kirkko St. Stephani oli taas reitin varrella, joten kävimmepä myös siellä messun aikana. Olipa kaunis ääninen puhuja. Ja kovin on kirkkokin kaunis. Ensimmäistä kertaa kirkossa käydessä me molemmat sytytimme kynttilät omille isimmille, nyt Pehtoorikin omalleen. Ennen vain minä. Vanhenemme mekin, molemmat. 

Matka jatkui kohti ”Hop on, Hop off” -bussin lähtöpistettä. Ja lähdimmepä  sitten sen kyydille. Näitä turistikiertoajeluita on tehty eräissäkin kaupungeissa, vuosien ja reissujen varrella varmaan  kymmenkunta ja kyllä tämä eka kokemus täällä oli paras. Hyvä reitti, sopiva vauhti, selkeä, monipuolinen selostus ja väliajoilla Straussin musiikkia suoraan nappikuulokkeista.

Reilun tunnin saitterin aikana näimme paljon, myös alueilta,j onne emme olisi ilman opastusta ja kyytiä tulleet lähteneeksi. Ja yleensä näiden jälkeen hahmottaa kaupungin ja sen nähtävät paikat paremmin. Vaikka tänään oli erinomaisen hyvä rundi, ei tämä WIenin ”pohjakaava” tahdo minulle aueta. Pehtoori on sitten saanut viedä ja ohjata. 

Tämmöisiä valtavia jokiravintola/majoitius-cruiisereita olii TOnovan rannassa monia,… Kaiken kaikkiaan Tonavan rannalla näytti olevan monenlaista aktiviteettia tarjolla varsinkin kesäaikaan — tosin nyt totesin, että tällaisella talvimatkailussa on paljon hyviä  puolia… Palannen asiaan kotiuduttua..

Saitterin jälkeen oli lounaan aika. Lounashan voi olla myös konditoriassa. Ainakin WIenissä. Ja pääkatu Grabenin varrelta löysimme, emme Sacher-kahvilaa, emme Mozart-kahvilaa, vaan L. Heiner-kahvilan, joka kyllä meille sopi hyvin. Sacher- ja Trûffel-torte kahvin ja orange-punssin kanssa. 

Ja taas oli vanhoilla virtaa kävellä ristiin rastiin. Alkuperäissuunnitelma oli ollut käydä tänään toistamiseen Schönnbrunnin linnassa. Toistamiseen? – Vastahan me 40 vuotta sitten siellä edellisen kävimme. 🙂 Mutta siis se jäi huomiselle… 

Tästä tulikin joulutoripäivä. Kävimme ainakin neljällä, vai viidellä? 

St. Stephenin katedraalin viereisellä torilla pysähdyimme oikein kunnolla, kuvailin,  katseltiin, pidettiin tuulta (tuuleeko täällä aina näin kovaa ja paljon?) ja sitten ostimme ensimmäiset joulutorimukit ja punssit. Lämmintä tuoreista appelsiineista puristettua mehua, inkivääriä ja tilkka Stroh-rommia. Ehkäpä tällaista vielä mökkioloissakin sovelletaan. Oli hyvää. Illan lopuksi Hof-torilla (almissa, tässä meidän lähellä maistoimme myös Aperol-punsch. Ja sehän se olikin ihan erinomaisen hyvää” 

Tämän ensimmäisen torin jälkeen kohti hotellia, ja matka kesti… pieniä kuvaustuokioita, muutama pieni kauppa, kävelyä, kuvausta, yksi joulutori, .. ja hotellille huilimaan. 

Viideltä takaisin kaduille, toreille, etsimään ruokapaikkaa… Mennessä ja tullessa joulutoreilla!  Katselmassa perheiden luistelua keskellä WIeniä olevalla luistinradalla, huikeita jouluvaloja puistoissa, paikallisten sunnuntai-illan viettoa, kävelyä tuulisilla kaduilla. Filgmûlleriin emme jaksaneet jonottaa, etsimme ja löysimme toisen hyvän ruokapaikan…. ja jälkkärille – joulutorille!!! 

Nyt loppuu bloggaajalta, läppäriltä, hotellin hitaalta nettiyhteydeltä virta, joten illasta ja sen valoista ja kuvista jatkoa huomenna. Guten Nacht, ystävät! Huomiseen! 

Ai niin, sokeri pohjalla! Joulukalenteri 2018. Luukku yhdeksän! Se onkin video aamuisesta messusta!  Äänet päälle.  KLIKS

Wienissä – niin iloinen siitä!

Nyt on mentävä helpoimman kautta. On ollut aika vaihteleva vuorokausi, ja aika vähän unta, joten nyt jo unettaa. Joten ranskalaisia viivoja, välähdyksiä päivästä … (KUVIA LIITÄN KOKO AJAN … Hitaasti toimii… kotoa viimeistään lisää… )

Yöuni jäi neljään tuntiin, Pehtoorilla ei sitäkään. Viideltä olimme lentokentällä. Matka alkakoon, vaikka vähillä unilla.

Lento Helsinkiin ja Wieniin ajoissa, meillä oli reilu tunti aikaa Helsinki-Vantaalla. Ja mitä teimmekään? Etsimme portin, jolta tiesimme tyttären kavereiden olevan lähdössä Ivaloon. Ja me löysimme heidät, tunsimmehan heistä Paulinen. Ja olivat nuoret kyllä ihmeissään ja iloisiakin(?) tavatessamme. Tovi juteltiin, ja sitten he Ivalon koneeseen, me Wienin.

Pienen pohdinnan jälkeen päätimme törsätä taksiin, eikä se huono vaihtoehto ollutkaan. Mukava 38 vuotta Wienissä taksia ajanut herrasmies järjesti meille pienen saitterin matkalla hotelliin.

Hotellimme on Hotel Regina. Blogituttu Satu sitä suositteli, ja kyllä voidaan kiitellä suosituksesta: vanha, merkillisesti ”keisarillinen”, siisti kaunis hotelli on hyvällä paikkaa, ei ihan vanhan kaupungin ytimessä, mutta hyvin lähellä. Ja tästä kaikesta huolimatta halvempi kuin Scandic Tampereella asemaa vastapäätä. 

Kun kerran saimme huoneen heti = ennen puoltapäivää, olimme oikein tyytyväisiä, purimme laukut, teimme toistamiseen pientä ”aamupesua” ja päätimme lähteä pienelle happihyppelylle, lähitienoolle vähän tarkastelemaan paikkoja. Ei jäänyt ihan pieneksi pyrähdykseksi: palasimme juuri (= seitsemän kieppeissä) ja kaupungin keskustassa ristiin rastiin kulkeminen (18 000 askelta näytti uuden luurin askelmittari), mukava viinituokio (Saint Laurent Sommelier Edition 2015 (4,90 €/16 cl) Bitsinger-ravintola/viinikellarissa). 

Jostakin sellainen tuli bongatuksi 😉  Matkalla sinne löysimme kaikenlaisia hienoja kortteleita. Ja vaikka tiesimme odottaa monumentaalirakentamista, upeita palatseja, hallintorakennuksia ja museokortteleita, puistoja ja (yllättävän) leveitä katuja, niin silti kaupunki yllätti komeudellaan, kauneudellaan, valoisuudellaan, puhtaudellaan.

Melkoinen tuuli puhalsi koko päivän, ihan kaupungin sydämessä, pienillä kaduilla iltapäivällä tuntui auringon lämpö (+10 C), mutta kaikkinensa olin hyvin tyytyväinen, että sittenkin olin ottanut mukaan uuden takkini enkä duffelissa lähtenyt reissuun, lämpö ei ollut turha.

Jossain välissä totesin, että olipa hyvä, että sittenkin tulimme viideksi, emmekä vain neljäksi, päiväksi. Näyttää olevan tekemistä ja katsomista yllin kyllin.

Parin joulutorin läpikin jo kävelimme. Kuinka kauan minä olenkaan haaveillut pääseväni joskus Keski-Euroopan joulutorille? Kauan. Ja nyt, nyt toreja on jokaiselle päivälle ! Niin hienoa.

Vastoin tapojamme päätimmekin syödä jo päivällä: kävimme muutaman (matkaoppaissa mainitun) ravintolan ovella, ja päätimme jatkaa etsimistä. Päädyimme  lopulta Plachuttaan, joka mainostaa olevansa kuuluisa ”world-famaous tafelspitzistään”.  Paistiinkääntäjissä tafelspitzistä on ollut puhetta, olin lukenut siitä etukäteen ja tämänpäiväinen taksikuskikin suositteli, joten olihan tämä koettava. Keitettyä naudanlihaa liemessä? Ei kuulosta kummoiselta, mutta kylläpä oli hyvää.

Päivällisen jälkeen vielä pieni lenkki jo pimenevillä kaduilla, jouluvalojen alla, katsellen toinen toistaan kauniimpia arvokkaampia rakennuksia ja ihanien kauppojan ikkunoita, valaistuja kirkkoja… 

Mutta nyt ei vanha (tämähän on minun 60-vuotislahjamatkani Pehtoorilta) enää jaksa, ja huomennna odottaa uusi päivä. 

JOULUKALENTERI 2018 
Joulukakku wieniläisittäin… 

Lennot ristiin

Pitäisi olla jo nukkumassa. Kello soi kuuden tunnin päästä. Neljältä siis. 
Ja tyttären pitäisi olla jo täällä. Ei ole, vaan lähti juuri Helsingistä. Tunnin myöhässä. 

Me lähdemme aamulla, toivottavasti ajoissa, lennolle Helsinkiin. Ja sieltä edelleen Wieniin. 
Ja tytär tulee tänne yöksi, ottaa aamulla auton ja ajaa Saariselälle. Jonne hänen ystävänsä lentävät nyt Wienistä, Berliinistä ja Pariisista. 

Ja meidän piti nähdä tässä, mutta, mutta … ehkä menen nukkumaan. Olen kaiken laittanut tyttärelle valmiiksi, ja pakannut tietysti omatkin kamppeet. Mutta haluaisin nähdä, ja haluaisin antaa pre-joululahjan jota olen puuhannut jo jonkin aikaa – nähdä ilmeensä kun näkee mitä se on. 

Harmittaa – ei iso asia. Paitsi minulle. Haluaisin niin ilahduttaa. No mutta. Huomiseen, ystävät! 

JOULUKALENTERI 2018

Pilvissä leijailemme 


Erilainen itsenäisyyspäivä

Ikinä ennen en ole ollut Linnansaaressa itsenäisyyspäivän aamulla yhdeksältä, kun siellä ammutaan kunnialaukaukset. Ja totta puhuen: en ollut tänäänkään. Mutta olin siellä jo tuntia ennen ja sitten yhdeksältä aika lähellä: kirjaston rannassa.

Tämä torstainen itsenäisyyspäivä on ollut muutoinkin kovin erilainen kuin aiemmin, toisaalta hyvin kotoinen.

Oli aika hienoa olla tyhjässä kaupungissa (joskus tällaisina päivinä, tällaisina aamuina, toivon asuvani keskustassa tai sen liepeillä, jotta näistä aamuista olisi vielä helpompi nauttia), jossa vain ”lumiaurausmiehet” koneillaan rikkoivat hiljaisuuden ja liikkumattomuuden.


Parituntisen kaupungilla kiertelyn jälkeen sitten tietysti vielä hautausmaalle, jossa meitä aamukulkijoita oli tänään tavallista enemmän. Sattuneesta syystä, ja kyllä minä tupisin, kun minulla jo kameran akku tyhjänä.

Siispä kotiin jo. Valmistelemaan meidän itsenäisyyspäivän päivällistä. Olin luvannut laittaa (vihdoin) blinejä… Miniäkin kun saa jo syödä kypsentämätöntä (mätiä, graavikalaa, savuporoa…) ruokaa.

Ja kyllä me kaikki tykkäsimme. Ja sitten: minä olin päättänyt, että tänään avataan se samppanja, joka oli hankittu varpajaisia varten. Vallan tyyris, aika ainutlaatuinen, jota Juniori oli suositellut ja jota arvelimme nyt vauvan äidinkin tilkan maistavan. Ja niinpä vuoden 1994 100 % Ayin kylän chardonnay oli tänään tiensä päässä ja pääsi meidän laseihin, ja todellakin se oli hintansa väärti. On vaikea kuvailla, mutta jos sanon, että kaikki, kaikki oli kohdallaan meidän kaikkien neljän mielestä; ehkä se kertoo, että se oli mieleenpainuva maku. Boisel 1994.

Ja hyviä olivat myös blinit. Miksei niitä voisi jo joulukuussa syödä? Ihan hyvin voi. Varsinkin itsenäisyyspäivänä.

Vuorotellen-kirjassa on hyvä ohje, myös oheisille lisukkeille.

Kunhan olimme alkuun päässeet, meidän samppanja-friikkijuniori toi vielä toisen samppanjan (”josta jätetään Naanallekin”  kuului ohje. Tyär siis tulee huomenna.) Ja juhla jatkui!

Miniä oli leiponut jälkkäriksi ”harjoituskakun”. Kastajaisia varten ajateltu kakku todettiin hyväksi. Jatkoon!

Sitten yhtäkkiä hoksasin: kynttilät! Onneksi minulla oli maailman paras kaveri niitä sytyttämässä… Enkä voinut välttyä opettamiselta, ihan vaan kerroin, että ne kuuluu sytyttää, – sytytetäänhän ensi vuonnakin … Ja Apsu totesi, että ens viikolla!

Joulukalenteri 2018 

Kaksi kynttilää 

Kalentereita ja kommentteja

Pitäisi löytää taas kyky keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Minulla on ollut sellainen taito, joskus. Ei ole enää. Aamupäivän sählättyäni suuntaan jos toiseenkin olin iltapäivällä sitten vihdoin valmis lenkille ulkoiluttamaan Canonia. Räntäsade äityi kaupungilla kulkiessani vallan hurjaksi. Ajatuksena ottaa kaunis joulukalenterikuva Oulun kaupungintalon tai hautausmaan kuusesta. Ajatukseksi jäi. Sen verran sakeaa oli rännän tulo.

No kuvasin sitten myös Lumo-festivaalin aikana pysyvästi valaistun Laaniskan, Oulun kaupungin läpi virtaavan (ruskeavetisen) Laaniojan. Tänään siinä oli ohut kaunis jääpinta, joten uudet valot ja koko lähimiljöö näyttivät aika viehättävältä – kosteasta kelistä huolimatta.

Laitoinpa yhden kuvista FB:n ”Oulu tutuksi” -palstalle, ja minä typerä menin kirjoittamaan siihen tekstiksi ”Laaniskan uusi valaistus on aika hieno, eikö?” – No johan pari henkilöä onnistui pahoittamaan mielensä ja vetämään herneen nenään tyyliin ”turhat on valot” ja ”pitäis ensin Laaniska putsata” etc. … ja sitten vielä maailmantuskaa huokuva kommentti!! Huoh! Onneksi on valoista ja kuvastakin tykkääjiä. 😉

Lupasin palata myös joulukalenteriasioihin. Juniori lähetti minulle Instan kautta vinkin, että SOPPA365:n tilillä on kalenteri. Otinpa heti seurantaan, ja mietin, miksi en ole aiemmin niin tehnyt. Siellähän on ruokaa, reseptejä ja ruokakuvia. Siis mun juttu. Luulen että muu teistäkin tykkää, käykäähän kurkkaamassa. Miniän kanssa on tykkäilty YOZEN-sivuista ennenkin, joten miksipä ie myös heidän FB-päivityksistään. Tähän asti siellä on ollut hyviä tarjouksia. KLIKS Kosmetiikka- ja meikkikalentereista on siis havaintoja, (ks. kommentit 1. päivältä). Minulla ei tänä vuonna ole perinteistä (! kahtena vuonna oli) Lakrids-kalenteria. Olen tyytynyt ihan vain omaan viimevuotiseen, luen kuin ”ulkopuolinen”. 😀

Kalentereista ja nimenomaan vuosikalentereista… Minähän uhkasin, lupasin, aioin tehdä Oulu kuvissa -kalenterin lisäksi myös ruokakalenterin. Nope. Ei tule tänä(kään) jouluna. Ehkä syynä tähänkin on sähläämiseni. Olisi vain pitänyt istua päiväksi pariksi ja TEHDÄ se. Matskua kyllä on. (* Miljoona-arvonnan voittaja-Sinillä on vielä palkintokalenteri saamatta, ehkä odotit ruokakalenteria, mutta nyt toimittaisin tuon tavallisen kalenterin… Laitatko minulle spostilla osoitteesi niin toimittelen ennen joulua perille.)

Joulukalenteri 2018

 

Kotosalla palasia satumaailmasta 

 

 

Muistatteko riemullisen Puuilon käyntini (kuvausrekvisiittaa + joulutilpehööriä + puhdistusaineita atc.) jokin aika sitten. Tämä on yksi niistä löydöistä. Kympillä koko mökki + valonauha (ei pattereita). 

 

 

 

 

Harmaata on, mutta pikkujoulu!

Talvisodan syttymisen päivä. Äitini oli jo silloin (ensimmäisellä) evakkomatkallaan, …

Ehkä nykyisin enemmistö suomalaisista pitää tätä kuitenkin pikkujouluviikonlopun perjantaina. Minä olen hyvin helpottonut, ettei tänään ole kumpikaan. Noh, kuitenkin ja paitsi, on kahden hengen ”kotipikkujoulut” Sellainen sopii minulle tänään oikein hyvin.

Tuntuu, että (sään puolesta) tänään on ollut vuoden pimein, ankein, harmain, sateisin, tuulisin, ankein päivä.

Tällaisena päivänä, arkisessa olossa, on vallan mainiota, että meillä Oulussa on Kivisydän. Kallioparkki teki kaupungilla asioinnista säästä huolimatta siedettävää.

Tänään oli Valkeassa (S-ketju, Arina) 20 % -alennus suunnillleen kaikesta, ja niinpä minäkin sitten sinne suuntasin – ajatuksenani hankkia jo nyt joitakin joululahjoja – ja ruokaa. Aamupäivän (heräsin taas!!! klo 4.30) touhujen venyessä yli kymmeneen olin kaupoilla ihan liian myöhään. Tai siis, että sinne oli ehtinyt sata, ja kaksikin sataa, muuta ihmistä. Ja kaikilla vilkkui silmissä miinus 20 %. Melkein ryysis.

Noh, sain sentään muutaman ostoksen tehtyä ennen kuin painuin alakertaan, Sokoksen Herkkuun. Ja kyllä, kyllä se on jo melkein Stockan veroinen. Kaikenmoista hyvää ja herkullista oli tarjolla. Paljolti tiesin, mitä olin hakemassa, mutta toki myös ostelin ”varalle”.

Eilen iltasella lueskeltuani Tiina Rantasen ”Klassikkoruokia”-kirjaa (ehkä jollekin ruokafriikille ystävällesi tai itsellesi joululahjavinkki? – se on mukava kirja)  päätin, että tänään testataan tätä. Kuhaahan meillä syödään paljon, vähintää pari kertaa kuukaudessa, yleensä juuri perjantaisin, mutta ei ennen tällaista. Nyt oli hyvä tehdä tämmöistä kun on syksyn sienisatoa säilöttynä. Vaikka ko. keittokirjassa tehtiin soosi herkkusienistä.

Kuhaa Marskin (ja minun) tapaan

Ainekset

2 isoa kuhafilettä
suolaa
(valko)pippuria
paprikajauhetta
korppujauhoja
voita

1 rkl piparjuuritahnaa
50 g voita

kourallinen suolasieniä
2 rkl voita
1 – 2 rkl vehnäjauhoja
2 dl valkoviiniä (tai vettä)
2 dl kermaa

Tee ensin piparjuurivoi. Pehmeään voihin sekoitetaan piparjuuritahna. Pursotetaan tahna leivinpaperille nokareiksi ja laitetaan pakkaseen.
Sitten kastike: liota ja huuhtele suolasienet. Kuullota voissa, lisää jauhot, sitten kerma ja viini. Anna hautua miedolla lämmöllä.
Mausta kala suolalla, (valko)pippurilla ja paprikalla. Kääntele korppujauhoissa ja paista voissa kuumalla pannulla (pari minuuttia puoleltaan).
Ohessa oletkin jo keittänyt perunat.

Onhan hyvä ruoka vaikka itsenäisyyspäivän pöytään. Marskin tapaan!

Ja sitten sellainen kuohuviinilöytö. Vähän erikoisempi kuohuviini. Tai siis jos pidät samppanjasta, pidät varmasti myös tästä.  Vouvray!

Ei ole mikään halpiskuohuva, mutta makua, luonnetta, kuplia, laatua on.

 

 

Ai niin: huomenna ensimmäinen luukku!!!

 

 

 

Pian joulukuu

Aamulenkillä sää aika hyvä. Tosin eteläinen tuuli jo silloin suht kova, mutta kun ei ollut pakkasta niin tarkeni kulkea. Ja aamurusko oli pienen hetken leiskuva. Sen hetken tässä Valkean edessä otin kuvan jos toisenkin. Aika hieno, eikö?

Enimmäkseen kiertelin rantoja ja kuvailin talven tuloa. Ja enimmäkseen oli aika ankean näköistä. Nyt tuuli on yltynyt, välillä ripsii jotain jäätyneen tihkun sekaista, joten on mitä mukavinta olla kotosalla.

Joululahjaideoita surffailen netistä. Enimmäkseen tiedänkin mitä kenellekin haluan antaa, mutta minkälaisia ja mistä niitä saisi. Ehkä alkuviikon joku aamupäivä olisi hyvä jalkautua kauppoihin. Ja vähän joululahjakassasta aion kyllä käyttää Wienissä. Siis siten, että ostan sieltä lahjoja. Kyllä jo kovastikin odotan sitä. Enää reilu viikko.

 

Uusi luuri

Paitsi että seniorihuoltoa ja kauppa-asioita, niin uuden puhelimen asennuksissa ja opettelussa mennyt päivä. Edellinen puhelin ei ollut kuin kolme vuotta vanha, mutta se on koko ajan ollut liian pieni. Ja kyllä se jo rupesi vähän reistailemaan. Sammuili itseksekseen pari kertaa päivässä. Mutta eihän ne ole oikeita syitä vaihtaa näin pian. Oikea syy on, että halusin uuden, isomman, Leican kameralla varustetun. Josko oppisin käyttämään kännykkäkameraa edes joskus. … Ja sain halvalla: jaksoin torstaina iltayöstä (Black Friday) jonotella Verkkokaupan sivulla. Nyt on on sitten kolmoiskamerallinen Huawei.

Ilta on mennyt kuitenkin studiohommissa. Joulukalenterin aikahan se alkaa jo lauantaina. Vähän jemmaan (ja samalla Vastavaloon) värkkäilin kuvia.

 

Tampereelta palattua sulatellaan vielä

Ravintola C on Tampereella  rautatiesemaa vastapäätä. Se on Paistinkääntäjien kilpiravintola ja se on hyvin pelkistetty, eikä se ole kovin suuri. Mikä on tietysti hyvä asia.

Siellä me eilen vietimme viinikerho Botrytis Ouluensiksen 27-vuotissynttäriä.

Olin varannut meille pöydän ja tilannut kuuden ruokalajin menun, johon alussa ja välissä saimmme yhteensä neljä pientä keittiön terveistä, amuse bouchea. Ja otimme vielä pienen, hyvin pienen – sopivan pienen – juustolautasen ennen jälkiruokia.

Kyllä oli makujen sinfoniaa, hienoja makuja, ennenkokemattomia makupareja ja ruoka-aineksia. Hauenmätisipsejä, peltokanankaalta, prässättyjä, sokeroituja herukanlehtiä, vihreistä grillatuista mansikoista tehtyä voita … fermentoituja pihlajannuppuja,  … Totesin parikin kertaa illan aikana, että olisi pitänyt olla muistiinpanovälineet mukana. Kuvista kun eivät kaikki komponenettien pienet osat näy. Saatikka valmistustapa. Ja makua en osaa kuvailla. Mutta uskokaa pois, että enimmäkseen oli hyvin hyvää, ja mahdottoman makoisia, makunystyröitä hiveleviä makuja.

Menun kanssa valitsemmme myös viinipaketin: jokaiselle ruokalajille oma viini (ei suinkaan täyttä lasillista, vaan juuri sopivasti = yhteensä 48 cl). Ja valinnat ja valintojen hyvät perustelut saimme kuulla paikan sommelierilta. Monet olivat meille – yhdessäkin jo tuhansia viinejä maisteneille – uusia kokemuksia. Ja nimenomaan hyviä kokemuksia.

Ravintolan yksi teema, jopa ideologia, on ”luonnosta lautaselle”, mikä jo lähtökohtaisesti meidän hyvin  biologipainotteiselle jäsenistölle oli mieleen. Ja kyllä ruoka enimmäkseen puhtaalta ja täyteläiseltä maistui meistä kaikista. Luonnollisesti oli muutamia ”ei-niin-huippuja” -kohtia (joillekin kuusenhavun maku hirven kastikkeessa ei ollut mieluinen, jollekin amusen ”mäti kolmella tavalla” ei ilahduttanut makuaistia jne.), mutta pääsääntöisesti maistelimme, hämmästelimme ja ihastelimme sitä, miten tavallisistakin pihakasveista etc. voi saada aikaan gourmetia.

Kaikki kolme erilaista leipää joita aluksi ja alkuruokien kanssa oli tarjolla olivat ihan tavattoman hyviä. Leipähän on. Jos se on hyvin leivottu. Eilen oli.

Ja minua ilahduttaa aina kun lasit ovat puhtaita ja kirkkaita, tarjoilu eleetöntä, samalla läsnäolevaa, asiantuntevaa ja astiat ovat kauniita ja kattaus kunnossa. Silmänruoka, rauhallisuus ja huolenpito ovat osa ruokanautintoa.

MENU

(alussa keittiön terveisiä)

Syheröisen tilan kananmunaa, grillattu mansikkavoi ja Rekolan purjoa


****
Ylätalon tilan kyyttövasikkaa, Rekolan punajuurta sekä rakuunaa
****
Pyhäjärven haukea, maissia ja Rekolan kurpitsaa

(tässä kännykuvassa on nyt mm. sitä mätisipsiä)

****
Hirveä Orivedeltä ja Rekolan selleriä
****
Kotimaisia juustoja
****
Puolukkaa ja kauraa
****
Rekolan palsternakkaa ja Piippolan tilan vadelmaa
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kolmen tunnin dinnerin aikana ehdimme höpötellä  – ja suunnitellla seuraavia reissuja! 😉 27 vuotta viiniystävyyttä, ystävyyttä muutenkin, viinejä yhdessä ja erikseen, yhdessäoloa. Tärkeitä juttuja. Yhteisiä hetkiä.
Kaikkinensa olimme erinomaisen tyytyväisiä päivään ja illalliseen. Ei mitään yömyssyilyä vaan vetäydyimme majapaikkoihin.
Tänään yhdentoista junalle. Sitä ennen  hotelliaamiainen ja pieni aamulenkki. Vaikka sää oli mitä kaunein, pikkupakkanen, kirkas keli, niin olipa kyllä hyvä, ettei oltu omalla autolla. Junalla matka taittui helposti, blogia jo rustaillen, kuvasivustoilla surffaillen.
Oulussa Juniori oli vastassa, haettiin matkalla asemalta kotiin pizzat ja muu pikkuperhe olikin jo meillä odottelemassa. Aika hyvin järjestetty.
Sapuskan jälkeen minä ajelin yksikseni vielä kaupungille: Oulussa on koko viikonlopun ollut LUMO-festivaali, ja onneksi se oli vielä tämän illan. Olin pari tuntia kiertelemässä, katselemassa ja kuvailemassa valotaideteoksia. Vuosi vuodelta tuntuvat olevan hienompia nämä … Niitä sitten huomenissa täällä blogissakin.

BO 27 vuotta – juhlapäivä Tampereella

Marraskuinen aamu Tampereella avautui kirkkaana ja aika hyvin nukutun yön jälkeen hyvällä tuulella.

Hotelliaaminen (Scandic Tampere CIty) oli monipuolinen, mutta tarkoituksella aika vähiin jätettiin syöminen: olihan meillä sovittu lounastreffit yhdeksi Saludiin, joten ei tarvetta tankata.

Lähdimme kaksistaan yhdeksän jälkeen kävelemään kohti Ratinaa, kiertelimme aurinkoisessa pakkasaamussa hyvän tovin. Culinaria (Keittiöelämää-kauppa) ja Kapteenska ovat Tampereella kauppoja, joissa haluan käydä ja joista yleensä löydänkin jotain. Niin tänäänkin.

Ja molemmista jotain tarttui mukaankin: Kapteensksasta tunika ensi talven käyttövaatteeksi, ”vierailukampe”, ja Culinariasta kaikkea pientä (risottoriisiä, lautausliinoja, mm.) ja sitten Kauppahalliin. Onhan Tampereellakin hieno halli. Espressolla piipahdimme. Ja sitten Stocka! Apsu ja Tauno Tyttö saavat tuliaisia.  Ja itsellekin jotain. Ostin takin! Ei todellakaan ollut tarkoitus, mutta ku – 20 % ja mukavan näköinen musta samettitakki, ja oikeasti oli edullinen.

Ja yhdeksi Saludiin. Eiväthän meistä kaikki tulleet, mutta me kuusi paikalla ollutta nautimme ihan mielettömän hyvän punaviinin!!

En muista milloin viimeksi näin hyvä punaviini on kohdalle sattunut. EIkä se todellakaan ollut edullinen, mutta jostain merkillisestä syystä maksoi kolmanneksen vähemmän kuin se, mitä maksaa Alkossa. Ja tämänkin me nautimme kerhon varoilla. Niin hyvää….

Muutenkin onnistunut ja mukava lounas. Tapaksia kaikkien makuun.

Sitten taas hajaannuimme. Museoihin, sukulaisiin, kauppoihin.

Iltapäivän lopulla pienet unoset hotellissa, suihkuttelua, pientä (hyvin pientä) laittautumista ja kohti naapurikorttelin ravintola Ceetä!  Olipa kerrassaan vähintäänkin odotusten mukainen huippuillallinen! Oli!

Palaan huomenna kuvien kera asiaan. Mutta jo nyt: jos joskus, ikinä, olet tulossa Tampereelle ja ajattelet syöväsi hyvin, aika lailla ikimuistoisesti, niin valitse C.

Olemme tyytyväisiä, viikonloppu alkaa kääntyä kohti kotia….

Viinikerhon synttärireissulla

Tampere. Pitkästä aikaa gourmet-kaupunki Tampere!

Meidän viinikerho täyttää 27 vuotta, ja kerran kuussa tavatessamme suunnittelemme lähtevämme milloin Italian enotecoihin, Bordeauxin viljelmille, Helsingin fine dining -paikkoihin, Viini-Expoon ja uusiin viinibaareihin tai jopa Australian viinialueille. Ja sitten seuraavana päivänä huomaamme, ettei meillä ole yhteistä aikaa, ei rahaa eikä lopulta ehkä niin suunnatonta innostustakaan. MUTTA NYT!

Semminkin kun meillä on viinikerholle kertynyt ”varallisuutta”. Meillä on kuukausimaksu, mutta emme koskaan maistiaisissa saa tuhlatuksi sitä mitä olemme maksaneet. Nyt siis olemme tuhlaamassa näitä yhteisesti vuosikausia säästettyjä varoja.

Yhdeksän kymmenestä kerhon jäsenestä on mukana. Tulimme päiväjunalla, ja viinikerho kun on reissussa, aloitimme ravintolavaunussa puolenpäivänproseccolla. Ja oli meillä monta syytä maljoihin: parit synttärit, valokuvakilpailun voitto, Tauno Tyttö ja tietysti viininkerhon syntymäpäivä (19.11.).

Junan ikkunasta maisema kuin maaliskuussa, ja koko viikonlopuksi on luvannut kaunista säätä. Hyvä niin.

Kunhan olimme laukut vieneet hotellille, lähdimme syömään. Ja toki viinillekin. Jo viinikerhon edellisellä Tampereen reissulla melkein yhdeksän vuotta sitten, sekä kaksistaan kapituliviikonloppuna (2013) olemme Piemontessa käyneet. Ja koskapa kokemus on ollut positiivinen, niin mikseipä nytkin.

Meidän yhdeksän hengen  porukasta vain neljä söimme siellä, sillä muut olivat syöneet junassa ja/tai aikoivat syödä esitysten (teatteri tai konsertti) jälkeen. Ja Piemonte lunasti odotukset: sommelier oli työstään innostunut nuori nainen. Antipastit ja pääruoka nautittiin. Ja pari lasilista ammattilaisen valitsemia, ihan uudenlaisia viinejä. Entistä vakuuttuneempi olen siitä, että kannattaa antaa asiantuntevan henkilöunnan valita viinit….

Päivällisen  jälkeen sitten kohti Tampereen Työväen Teatteria.  Billy Elliot -musikaali nähtiin ja vaikututtiin siitä kolme vuotta sitten Helsingissä Lintsin Peacockissa. Ja nyt sitten tamperelainen versio. Ja kyllä oli tämäkin hieno: erilainen, Minusta Helsingin versio oli yhteiskunnallisempi, mutta toisaalta myös herkempi. Ehkä pienemi tila, pääosan esittäjäpojan/nuoren parempi lauluääni vaikuttivat siihen, että Helsingissä liikutuin enemmän. Tämä Tampereen versio oli enemmän musikaali, minusta ehkä viihteellisempi – muttei missään tapauksessa mikään ”show” . Tämä oli oikeasti iso musikaali. Kaikkinensa voidaan kyllä suositella. Todella.

Ja sitten vielä mukavassa, tyvenessä kuutamoillassa yömyssylle: olimme saaneet hyvän vinkin, että uudehko viinibaari Winebridge olisi hyvä. Ja sehän oli, enemmänkin kuin hyvä. Erinomaisia viinejä laseittain, pieniä hyviä syömisiä (flammenkuchen, juustolautaset yms.). Minulla tosin ei ollut nälkä, mutta Marchen alueen  Merlot IGT  kruunasi päivän.

Käveltiin vielä pienehkö matka hotellille: ratikkatyömaa sotki Hämeentien liikenteen, mutta olipa silti mukava kävellä. Jouluvalot jo kaduilla, elämää keskustassa .vuodenaikaan nähden lämmin keli, – melkein kuin ulkomailla oltaisiin.

Hyvä päivä.

Matala valo

Caritaksen reissulta palatessa aurinko oli jo näin matalalla, vaikka oli vasta iltapäivä (kahden kieppeillä). Mutta aurinko on siis paistanut. Oulun ainoa jäljellä oleva berliininpoppeli on Raatinsaaressa. Se on toistasataa vuotta vanha, ja jokaisena vuodenaikana hyvin kaunis ja ylväs. Olen ennenkin siitä täällä höpötellyt. Paras ”kausivalokin” siinä oli tänään.

Merkillisesti sellainen lomanaloitustunnelma. Eikä vähäisin syy ole viikonloppureissun lähestyminen.

Jonkinlaista irtaantumista jo kaipaakin tästä vähän turhankin samanlaiseksi käyvien päivien hommista ja tuhnaamisista.

Vähän on jo kastajaissuunnitelmiakin ilmassa. Joulun jälkeen sitten… Tauno Tyttö ei sitten jääne, ainakin vielä hyvin yöt nukkuvalle, pikkuiselle nimeksi, vaikka Apsu kovasti sen kannalla edelleen onkin.

 

Ei turhia kannata nyt rustata

Lenkillä oli kaunista, mutta ihan hurjan kylmä.

Tänään ei ole ollut oikein hyvä päivä. Jotta ei menisi valittamisen puolelle ja urputtamisen puolelle niin päätänpä tältä päivältä tähän. Palaan linjoille huomenna uusin, iloisin mielin…

Perjantaina puuhia

Onhan tämä vähän noloa, mutta kyllä on kuulkaa ollut kiire päivä!!

Ensinnäkin nukuin taas ponniin valvottuani yöllä turhanaikaisten asioiden takia. Mutta aamupäivän aikana ehdin kuitenkin Jääliin kuten suunnitelmani oli: vein kynttilän apen haudalle ja kiertelin Jäälin hautausmaalla. Se on merkillisen idyllinen, etten sanoisi nurkkakuntainen, ihanan metsäinen. Ja lämpö jatkuu edelleen, eikä tänään satanutkaan. Hyvä oli siellä kulkea.

Kävin myös anoppia tervehtimässä, kuvia viemässä – ja lappapuuroa, joululimppua ja sen sellaista. Ja sitten olikin jo kiire kotiin. Olihan minulla edessä elämäni ensimmäinen newborn-kuvaus. Onneksi ihan tuttu ja turvallinen juttu. Tauno Tyttö ja isoveljensä Apsu tulivat kuviin,… olipa kyllä jännä.

Että unohdat mummin roolin, ja yrität kotistudiossa ottaa kuvia vajaan viikon vanhasta pienestä! Ei kuulkaa ole mikään helppo juttu. Nyt pikaisesti vilkaistuani kuvasatoa, voin huokaista helpotuksesta, ei mikään katastrofi.

Ja siinä välissä puheluita suuntaan jos toiseenkin.

Niin ja Pehtoorin paluu pohjoisesta. Oli aika laittaa oikeaa ruokaa, merikrottia oli meidän lähikaupassa. Siispä sitä.

Nyt vielä kuvailemaan kun kerran olohuone on studioksi taas rakennettu. 😉

Menneessä

Olen tänään lounastanut sisareni kanssa (Hanko Sushi – postaus tulee ”Oulun etniset” -sarjaan), käynyt opiskelukaverini (eka vuonna taisi olla paras sellainen) luona teellä (en koskaan aiemmin) ja vielä Cafe Stockholmissa lukioaikaisen ja myöhemmänkin (mm. häidemme ”kanttorin”) ystävän kanssa toasteilla ja teellä. Paljon puhetta elämästä, menneestä, olleesta ja olevasta, yhteisistä muistoista ja tulevista toiveista. Eilen illalla yksi ”elinikäinen” ystävä kävi tuomassa osanotto- ja lapsenlapsikimpun.

Olen vähän hämmennyksissä. Enkä ihan vähänkään. Mietin ja makustelen näitä kohtaamisia vielä usein.

Niinkuin niitä suunnilleen sataa äitini tämänpäiväistä soittoyritystä ja aika montaa keskustelua.

Olen hieman harmissani, etten ole ollut – tänäänkään – kunnolla ulkona, en liikkunut nimeksikään. Sellainen ei ole minulle ihan tavallista. Vaikka tänään olisi ulkona ollut hienoa sumua, tihkua ja sadetta kuvattavaksi. En ole ollut ulkona, – toisaalta: välikö sillä. ”Pikku vikoja, helppo korjata!” – toteaa meidän Juniori aika moneen asiaan. Juuri noin.

Silti: kuinka minä toivonkaan että sataisi lumen!

Itsekseni

Mökillä. Pehtoori on mökillä.

Kuva on viime vuoden joulukuulta, juuri sellaisena päivänä kun siellä on parasta. Tai ainahan siellä on parasta. 😉 Mutta nyt kun olen etsinyt, selaillut, säätänyt ja postaillut Vastavaloon viime marras- ja joulukuun kuvia, tuntuu, että juuri tämä kaamoksen alku on siellä kaikkein tunnelmallisinta, ihaninta. Silti en lähtenyt Pehtoorin mukaan. Pääsen kyllä sitten taas joulu-tammikuussa.

Sitäpaitsi siellä on nyt ”remonttireissu”: porakaivon pumppu tuppaa vähällä käytöllä ruostumaan, ja kerta kerralta sieltä on ollut aina vaan ruskeampaa vettä, jota on juoksutettava aika kauan, että sitä voi juoda ja ruoanlaitossa käyttää. Pumpun uusiminen maksaisi muutaman tonnin, joten Pehtoori sai kaverin mukaansa ja aikovat homman hoidella. Ja aikoivat hiihtääkin. SE ei taida nyt oikein onnistua; vesisade on kuulemma vienyt sieltäkin kauniin 10 sentin lumikerroksen. 🙁

En siis niin kovasti menettänytkään. Ja itse asiassa, totta puhuen: olen niin kaivannut yksinoloa, muutamaa päivää ihan itsekseni. En muista, milloin olisin viimeksi ollut. Pari vuotta sitten? En nytkään tietysti voi ja aio linnoittautua kotiin ja vaille kontakteja, mutta kuitenkin, itekseni. Ah, onnea.

Tosin tänään ei ole oikein simahtaneet hommat. Kuvaamisessahan on joku aallonpohjavaihe menossa muutenkin, eikä nyt iltapäivän studiohommat sujuneet. Enemmän sotkin ja särjin kuin sain kunnon otoksia. Kaiken maailman tunnelmakuvavisioita minulla muka oli, mutta pah! Ei mitään julkaisukelpoista.

Ehkä siirryn käsitöiden ja musiikin pariin. Ehkäpä…

Hugo-puistossa

Heti kohta herättyämme saimme Apsun meille. Olihan äidillään kutsu äitipolille. Tekstarilla tuli eilen kutsu täksi aamuksi. Tänään rv 41+0. Siis viikko yli. Olikohan tämä nyt kolmas vai neljäs vai jo viides kerta viikon sisällä kun oli vierailu neuvola/äitipoli/labra. No tokihan olin jo ajtellut, että tänään sitten Apsu on mummin ja papan ilona vähän kauemmin kuin edellisillä kerroilla.

Niin odotti Apsukin, ja olikin kovin pettynyt, kun vanhemmat olivat häntä hakemassa kotiin, kun palasimme puistosta. Tauno kun ei vielä tahdo tulla maailmaan ja kun hepatoosikaan ei nyt enää vaivaa, ei sitten tänään vielä käynnistettykään. Tarkastus vain ja määräys huomisiin verikokeisiin ja toteamus, että vauva voi oikein hyvin.

No Apsun ei sitten ehtinyt syödä meillä eikä päikkäreillekään päästy. Mutta olimmepa sentään ehtineet olla puistossa. Kuvauskierroksillani olen löytänyt ”Hugo-puiston” uudelleen. Tuiranpuistossa on lasten leikkipuisto, jossa omieni kanssa tapasin joskus käydä leikkimässä. Käytiin siellä (piti erikseen autolla lähteä), koska siellä oli sellaisia puolen metrin korkuisia puutolppia, – ihan kuin telkkaripelissä (ja Nintendossakin?) Hugo hyppii tolpalta toiselle, minä hyppyyttelin mutikaisia puistossa. Hugo-puisto taisi olla Oulun paras puisto lasten mielestä? Huolimatta, että juuri näin rospuuttoaikaan siellä oli nilkkoihin asti mutainen maa ja vain ne tolpat, kiikut, liukumäki, hiekkalaatikko ja joku kiipeilytelin. Mutta siis ne tolpat. Ne oli se juttu! Ei taida kukaan oululainenkaan meidän lisäksi tietää sitä Hugo-puistoksi.

Silloin ei ollut ”tartani-mattoja” ja ties mitä vempaimia. Mutta tänään oli, ja oli lämmin. Ja meillä oli kyllä oikeinkin mukavaa. Apsu juoksutti mummia mäen päälle ja takaisin. Matokiikku oli meidän yhteinen lemppari. Siinä me vastakkain kiikuttiin ja juteltiin pitkät tovit.

Aamuliikenteessä

Aamukuudelta Koskelantiellä ihan hiljaista. Epätodellinen, ajaton tunne. Satoikin, ei paljon, mutta satoi. Lämmin, autoliikkeen mittari näytti + 7 C. Toppilansuoralle päästyä alkoi erilaisia isoja PekkaNiskoja, Hongistoja, Caterpillareita ja kaikkia työkoneita liikkua vähän joka suuntaan. Menivät työmaalle. Atsovärisiin vaatteisiin pukeutuneet raksamiehet olivat jo monella kerrostalotyömaalla, joita matkalla meiltä kaupunkiin on monia. Ja minä tepastelen. Kaupunkiin asti. Sitten alkaa jo olla liikennettäkin.

Jos herää viideltä, eikä unta enää tule, on sama nousta ylös ennen kuutta ja lähteä ulos. Kaikenkaikkiaan olin melkein 2½ tuntia ulkona. Pimeässä löysin ”valmiiksi”, varastoon, hyviä pimeä/valaistu -maisemakohteita kuvattavaksi. Sitten joku kerta kun on jykevä jalusta mukana, ettei tarvitse sillankaiteita käyttää alustana.

Iltapäivän aluksi kauppareissu ja ajelin kaupungille asti: Taito-puoti joka on rautatieaseman vieressä oli kohteena, sillä oli tarkoitus ostaa äidille laamapaitoja, ja sieltä niitä olen ennenkin löytänyt. Ei ollut enää. Mistä niitä Oulussa saisi? – No etsin Taitoshopista myös uutta tonttua – joulukorttikuvaan kun on idea – mutta en löytänyt. Kauniin kranssin kuitenkin pongasin, ja päätinpä, että se olkoon se tämänvuotinen uusi joulukoriste.

Joka vuosi ostan (ainakin) yhden uuden koristeen. Tälle montaakin vaihtoehtoista paikkaa ja käyttötarkoitusta, joten päätinpa avata sen hetimmiten! Ja niinpä tietysti!

Paketissa oli vain tarvikkeet ja ohje! No ei muuta kuin tekemään ihan itse! Itse asiassa aloitin jo, ja saattaapa olla että onnistunkin.

Kalenterit ovat tulleet, ja tänään ensimmäisiä sitten toimittelin, laskuttelin ja postittelin. Ja mietin kovasti, tekisinköhän joulukorttipaketteja myyntiin. Tämäkin on kumman jouluinen, vaikka on mustaa, kiiltävää asfalttia.

Onpa ollut päivä!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennalta-arvaamatonta ja odotettavaa. Kiirettä, odottelua, melkein myöhästelyä, kireitä kommentteja, tyytyväistä myhäilyä. Sairaalasta sairaalaan. Omaishoitoa. Yhtä aikaa lasketun ajan laskua. Viestejä, puheluita, sähköposteja, laskuja ja niiden perumisia, seesteinen hetki vanhan lääninhallituksen tiloissa. Sukupolvien välissä, työmuistoja, sieltäkin taas suru-uutisia. Rahan menoa ja säästöä. Kyyti kotiin, ja tekemätön lenkki. Poikkeuksellisen huonoa ruokaa (ihan itse tein). Ja päätös että huomenna teen oikean, pitkän kävelyn. Kameran kanssa. Oikeasti on palattava ruotuun. Seesteinen arki on toiveissa…

 

Marraskuun tapoja

Marraskuu on ollut minulle perinteisesti mitä mainioin työ-, opiskelu-, kirjoittamis-, ajattelu- ja jopa luova kuukausi. Tänä vuonna se ei tunnu käynnistyvän sellaisena. Kummallista junnaamista kaikkinensa.

Monelle maaliskuu tai yleensä kevät on sisustamisen aikaa, mutta usein, niin kuin nytkin, minulle sitä on marraskuu. Ei mitään uusia huonekaluja, ei talviverhoja vaan jotenkin vain kodin ”ryhdistämistä”. Entistä enemmän ”raivaamista”, vaakapinnoilta ne vähäisetkin romppeet pois, kukat ja kynttilät kohdilleen, toki olen hankkinut ruokahuoneen isolle pöydälle uuden vaalean liinan, ja tänään vielä Pentikin kaitaliinan. Tulette vielä näkemään monissa ruokakuvissa ja joulu- yms. kuvassa.

Joulukuviin liittyen löysin myös tonttuovelle uutta reksvisiittaa: jo eilen me Apsun kanssa kävimme katselemassa olisiko Festan keittiössä tonttuovi näkyvissä. Ei ollut. Mutta ehkä jo ensi viikonloppuna.

Jouluvaloja, -lyhtyjä ja -kynttilöitä on – luonnollisesti – jo nyt pihalla ja sisällä, eikä niitä suinkaan vähennetä.

Harmaa sunnuntai

Tänään ei ole onnistunut oikein mikään.

Paitsi Apsun kanssa ensimmäisen joulurompelaatikon tutkiminen ja ensimmäisten tonttujen nostelu päivänvaloon! ”Voi mitä ihmettä!” , ”Onpa hieno!”, ”Mummi, mikki täällä on tämmösiä mukeja [Hakkarainen-joulumukit]?”

Aamupäivän melkoisen lämpimässä, mutta niin sietämättömän ankean näköisessä maisemassa kulkeminen ei muodostunut mitenkään liikkumisen ja ulkoilun riemuvoitoksi. Oli jotenkin – etten sanoisi – harmaata.

Kun Tauno ei kerran vielä ole päättänyt – toisin kuin tontut – tulla päivänvaloon, oli koko pikkuperhe syömässä. Ja minulla oli kyllä ideat tuhannen hukassa koko kokkailun suhteen. Possupataa lisukkeineen ja jälkkäriksi kirsikkahillotorttuja, jotka nekään eivät olleet läheskään niin hyviä kuin joskus, sitten tein.

No lähti se nälkä kuitenkin. Ja olipahan ruokapöydässä istuskelu ja sitten sen jälkeen höpöttely ajankulua odottaville. Kyllä minä muistan, kuinka pitkiä olivat päivät raskauden loppupuolella, juurikin ne päivät yli lasketun ajan. Esikoinen 11 päivää ja Juniori 10 päivää ”yliaikaisia”. Juniorin raskauden kanssa olin kyllä aika ovela, kun heti aluksi ilmoitin kaikille (ja yritin itsekin ajatellla niin), että laskettu aika on viikkoa myöhemmin kuin oli. Sain edes vähän siirrettyä niitä päivittäisiä kyselyjä (ei ollut whatappeja, messengeriä tai tekstareita, vaan puhelin soi tiuhaan) kyselyjä: ”VIELÄKÖ sinä siellä yhtenä kappaleena liikut?”

Marraskuu … kyllä tämä tästä.

 

Kuvien äärellä

 

Eilisen rankan vesisateen ja pimeyden jälkeen oli vaikea uskoa tähän valoon ja melkein lämpöön, joka tänään on vallinnut. Aamupäivällä ehdin tovin käveleskellä kaupungissa kameran kanssa, ja sitten hiusten leikkuuta…

… ja mitä muuta tänään? Mihin päivä taas humahti.

Illansuussa tyttären kanssa selailtiin vanhoja kuvakansioita, sekä paperikuvia albumeista että digiversioita viimeisen 10 vuoden ajalta (etsimme papan muistopöydälle kuvaa) ja miten valtava muistojen tulva hulmahti. Kuvat ovat tärkeitä. Omassa elämässä, – ja omasta elämästä. Tänään eri merkityksessä kuin minun arjessani tavallisesti.

Matka-ajatuksia

Igranen auringonlasku. Vuoden takaiselta Kroatian matkalta (ja muiltakin) olen valinnut ja muokannut kuvia kuvapankkiin. Ja vuosi matkan jälkeenkin tuntuu, että se oli oikein hyvä reissu. Oli kovin erilainen aika silloin.

Matkakuume tässä puuhassa on noussut, mutta onneksi on matka varattuna. Tai kaksikin matkaa. Tampereelle mennään ensi kuun loppupuolella ja sitten joulukuussa… arvatkaapas minne? Ei, ei Roomaan eikä minnekään patikoimaan, vaan minä pääsen vihdoin Keski-Eurooppaan joulumarkkinoiden aikaan. Pehtoori antoi minulle keväällä syntymäpäivälahjaksi matkan Wieniin!! Ja lähtee tietysti itsekin mukaan. Niin mahdottoman mukava juttu – odotan jo kovasti.

Olemme tässä konsultoineet blogituttu Sadun kanssa – luittehan hänen vastauksensa Neljä perusjuttu -haasteeseen! Satu on siis käynyt Wienissä 32 kertaa ja saimme häneltä postissa hyvät ohjeet ja vinkit, ja hotelli on varattu hänen vinkkiensä perusteella. Tällaistakin iloa ja hyötyä voi olla bloginpidosta!

Myös tuo ”Neljä perusjuttua” -haaste toi paljon iloa: siellä on 10 vastausta. Ja ihan uusia ”tuttavuuksia” ja tutuistakin uusia asioita. Kiitos kaikille vastanneille.

 

Kohta on kausivalojen aika!

Jokos kellojen siirtelystä on toivuttu?

 

Vuoden luontokuva 2018 -tapahtuma oli Tietomaassa. SIellä salillinen valokuvauksen ammttilaisia, harrastastajia, innostuneita seuraajia katseli (hämmästyksestä) hiljaisina kuvakavalkadeja, ja kuunteli perusteluja palkinnoille. Kuvat on täällä. Olin nyt kai neljättä, vai jo viidettä, kertaa katsomassa noita. Ja nyt päätin, että taidanpa osallistua ensi vuoden kisaan. Osallistujia oli tänä vuonna lähes 1000 ja kuvia kaikkiaan 14 000. Kyllä harrastajia! Siis sinne sekaan vaan, tai ehkä en sittenkään.

Tänäänkään en ole kuvannut mitään! Laiskistuu tässä ihan selvästi. Totta puhuen kävi niin, että ajelin aamulla Linnanmaan Prisman eteen aikeena lähteä siitä lenkille kameran kanssa (kohti Kuivasjärveä ja Kasvitieteellistä) ja hoksasinpa heti kohta, että puuttui kamerasta akku! Jotta niin ammattimaista toimintaa. Vein kameran takaisin autoon, ja kävin sitten vain tepastelemassa ja sitten kaupassa.

Syksykö se on, ja runsaasti luppoaikaa, että leivoin tänään pullaa. Maanantaina. Ja mustikkapiirakan (Pehtoorille). Ei ole ollut tapana pullaa ”syyttä suotta”, saatikka maanantaina, leipoa. Ja järjestelin tänään vaatekaappeja ja olin monta tuntia pois koneelta. 😉 Alan kotoutua taas oikein toden teolla. Kätevä emäntä. Luulenpa, että on joku hetkellinen häiriö vain. Haen uusia valon ja tekemisen paikkoja…

 

Apteekin ikkunassa oli jo poro ja jouluvalot, ja naapurissa on pihakuusessa jo valopallot. Kyllä minä ehkä huomenna jonkun kynttelikön tai pikkutuikun etsin. Viikonloppuna viimeistään.

Unensekainen päivä

Valvotut yöt, väsyneet päivät. Vähän sellainen olo nyt. Ja lisäksi joku hillitön nuha. Tai tiedä häntä mikä. Mutta jotenkin niin syksy. Niin syksy.

Kuuden jälkeen istuimme aamukahvipöydässä, mutta siitä huolimatta olin aamulla liian myöhään kuvaamassa liikenteen valoja.

Pitkiin valotusaikohin, ja koko ajan jotenkin väärässä paikassa väärään aikaan olleena, kyllästyin yhdeksän jälkeen, ja ajelin kaupan kautta kotiin. Aina ei pelitä. Mutta onneksi on mahdollisuus yrittää uudestaan …

Ja nyt kun yritän postailla, mietin, mitä olen tehnyt tässä välissä? – Hetkinen… pyykkiä, puheluita, ruokaa, unosetkin, Vastavaloa,  … mihin aika menee?

Tänään vielä, ihan pian, ”Vain elämää”, ja yritän samalla saada vauvan sukat ja vanttuut pääteltyä. Edes jotain hyödyllistä tänään. …