Tuulestatemmattua

Nythän on niin, että ihmiset, jotka tietävät kaikesta kaiken ja jolleivät tiedä, niin osaavat jotenkin merkillisesti tehdä siitä tietämätttömyydestäänkin jonkinlaisen hyveen, saavat minut ärsyyntymään, masentumaan, aiheuttavat näppylöitä, saavat välttelemään, pelkäämään, ahdistumaan. Yksikin besserwisseri päivässä pilaa päivän.

Tiedättehän ihmisiä, joilla on “varma tieto” kaikesta ja siitä, miten kaikki asiat on hoidettava. He tietävät kaiken autolla ajamisesta, korkeakoulupolitiikasta, siitä, miten Islantiin kannattaa matkustaa, miten ravut keitetään. Kun kerrot besserwisserille, kuinka hienoa olikaan käydä Ateneumin näyttelyssä katsomassa Kalevala-näyttely, hän kertoo, että hänkin näki sen, mutta että Picasso-näyttely se vasta jotain olikin. Besserwisserillä on kokemusta lasten synnyttämisestä (aivan sama mitä sukupuolta hän on) ja armeijan käymisestä (aivan saman mitä sukupuolta hän on). Besserwisserillä on kokemusta yhtä lailla mahahaavasta kuin parisuhteen oikeanlaisesta hoitamisesta. Jollei hänellä itsellään ole kokemusta, hän on joko lukenut asiasta ja siksi tietää tai hän tietää, koska tutuntuttu on melkein valmis parisuhdeterapeutti.

Hän ei jää sanomattomaksi. Eikä jätä sanomatta mitään. Tänään jouduin kahvipöytään yhden tällaisen kanssa.

BW: Ottaako kaikki kahvia?

M: Ei kiitos, ei minulle kahvia. Voisin ottaa teetä tai ihan vaan hunajaa ja kuumaa vettä, eikä silläkään nyt niin väliä.

BW:  No, mikset nyt juo kahvia? Yleensähän sinä AINA juot. Kahvi virkistäisi. Näytät vähän nuutuneelta.

M: Kiitti, en mie nyt tarvi mitään.

BW: No niin, pistin toimistontytön hakemaan laskiaispullia, niitä vielä onneksi oli. Pullatyttöjen leipomosta saa parhaat. Muualta ei edes kannata hakea. Muitten tekemät ovat ihan kauheita. Mutta Pullatytöt tekevät hyviä. No niin, ottakaapas.

M:  Kiitos minä taidan jättää väliin…

BW: Et syö pullaa? Mikset? Lähdet vaan illalla sitten lenkille, niin saat nämä kalorit kulumaan. Sitähän sinä kuitenkin ajattelit, eikö?  Niin minäkin teen: kulutan heti saadut kalorit. Itse asiassa olen aloittanut kuntonyrkkeilyn, se kun on ehdottomasti paras kuntoilumuoto.  (pitkät selostukset asiasta),   No ota nyt vaan.

M: Kiitos, mutta ei kiitti nyt … On paastoviikko menossa, niin ei nyt oikein sovi syödä mitään.

BW: Paasto? Paasto onkin hyvä näin keväällä. Siinä elimistö puhdistuu, ja laihduttaakinhan se …

M: En minä oikeastaan laihtumisen vuoksi. Kun ei se paasto minusta ole laihduttamiskeino. Monesta muusta syystä… (linkki “muihin syihini”, joita BW:lle en yrittänytkään selittää)

BW: Et halua laihtua? … hmmm… Minusta paasto laihduttaa ja virkistää hienosti ja …

M: Niin se tekeekin: se virkistää. Ja minulle se on pienoisen pysähtymisen paikkakin… Kerta kerralta se tuntuu paremmalta. Oletkos sinä paastonnut usein? Joka kevät?

BW: Ei, en minä ole koskaan paastonnut. Mutta siskon entinen kämppis paastos, paljonkin … ja sen mielestä se oli hyvä homma. Mutta minulle paasto ei sovi. Nälässä oleminen ei ole hyväksi, siinä elimistö …. jne.

M: Niin ei se varmaan kaikille sovikaan. Mutta minä pidän siitä, eikä paastotessa ole nälkä.

BW:  Niinhän sinä luulet.

Ja yhtä varmoin ottein hoideltiin sitten myös kaikki kokouksessa esillä olleet asiat. Huoh!

Vain tunti kaksitoista minuuttia (parkkiautomaatti kertoi) Stockmannilla, jonne menin piipahtamaan ja ostamaan hoitoainetta sekä yhden kirjan, mutta löysin myös korkkarit, uikkarit (hiihto!lomallahan niitä tarvitaan!) ja Marco Polon (vaihteeksi) hame/mekko/tunika (mikä lieneekään, joka tapauksessa aion käyttää sitä housujen kanssa). Minähän en juuri korkkareita käytä, joten tällainen heräteostos on sitäkin merkillisempi. Ja mikä parasta: kengät on hyvät jalassa. Ne onkin Clarksit!

Jos olisin joku lauantai lähtenyt oikein asiaa tehden shoppaamaan korkkareita ja uikkareita olisi se ollut todennäköisesti enempi vähempi katastrofi ja minä sen reissun jälkeen vaaraksi koko lähipiirille. Mutta nyt: tuosta vaan. Hih! Hulvattoman hyvä juttu!

Tein Runebergin torttuja. En ole tehnyt moneen vuoteen, mutta tänään Kalevassa oli ohje niin ajattelin tehdä. Tässä ohjeessa tortut kostutetaan punssilla. Pehtoorilla kun oli lauantaita varten meno Alkoon muutenkin, pistin aamulla lehden luvun ohessa muistilappuunsa että “tuo punssia”. Pehtoori toi. Ennen olen maustanut runebergmuffinsit karvasmanteliöljyllä, joskus rommillakin, mutta että punssia. Maistoin sitä ihan “raakana”. Huh! Mihin ihmeeseen sen loput kolme desiä (puoli desiä kului leipomuksiin) käytän? Ei sitä ainakaan juoda voi!

Joo, tiedetään: ruotsalaiset laittaa punssia hernesoppaan. No se ei ole ainoa merkillinen homma, mitä ruotsalaiset tekevät! Ja täytyy tunnustaa, että sitäkin on kerran yks lapseton laskiainen eksnaapureiden kanssa hiihtolenkiltä tultua kokeiltu. Hernekeittoa ja punssia. Ei tarvi toista kertaa sitäkään kokeilla. Niin kuin ei surströmmingiäkään. Se on VIELÄ pahempaa. Mutta jos jätetään ruotsalaisten omituisuudet omaan arvoonsa, niin mihin punssia voi käyttää? En todellakaan aio joka viikko ryhtyä Fredrikaksi, jotta saisin punssipullon huljuteltua leipomuksiin. Onko ehdotuksia?

Kovin paljon punssiakaan ei voi torttuihin laittaa… Muistuupa, miten kävi lukiokaverillemme Heikille. Heikki oli jotenkin meitä muita vanhemman oloinen, olikin vuoden, pari vanhempi ja liikkui meitä vanhempien  porukoissa, eikä koulunkäynti ollut ihan Heikin ykkösasia elämässä. No kahdeksannella (lukion kolmas nykyisin) kun oli kirjoituksia varten ruotsin tentti, Heikki jäi tulematta kouluun. Me sitten porukalla kummasteltiin parin päivän kuluttua, jotta mikset tentteihin tullut? Heikki ilmoitti, että

- … jäi sytöt päälle.
- Sytöt?
- Niin kun niissä ruunepereissä oli niin paljon rommia että jäi ryyppy päälle.

Oltiin käyty porukalla Valmerissa (lähin baari koululta) kahvilla ja tortuilla koulun jälkeen. Sieltä Heikki sitten siirtyi tikanheittoon ja pubiin … Kannattaa siis huomenna varoa ettei “jää sytöt päälle!”

Jos pidät elokuvista, joissa juonenkäänteet ovat moninaiset,  jännitys kihelmöivää ja toimintaa tihkuu joka käänteessä

Jos elokuvat, joissa mäiskitään, tapetaan, silvotaan ja sikaillaan viihdyttävät

Jos elokuvissa pitää olla kauniita ja rohkeita, glamouria ja glitteriä

Jos reipas dialogi ja ylenpalttisen pätevä puhe ovat vaatimuksiasi elokuvien suhteen

Jos synkeä ja hiljainen, vähäeleinen ja viisas analyysi elokuvan kantavana voimana viehättää

Jos? Jos nuo allekirjoitat, ei kannata mennä katsomaan Havukka-ahon ajattelijaa. Mutta jos jylhät, korkealta ja komeasti kuvatut Kainuun maisemat kiehtovat, jos sotien välisen ajan suomalaisen maaseudun arki valkokankaalla tuntuu katsomisen arvoiselta, jos Konsta Pylkkäsen siniset ajatukset saavat sinutkin ajattelemaan “viisaita”, jos tuliketut ja pyymetsot voisivat olla osa sinunkin maailmaasi, jos juonenkäänteitä ei tarvita, jos Kai Lehtisen ääni ja Tommi Korpelan kroppa tuottavat mielihyvää korvillesi ja silmillesi, jos haluat nähdä lapsen tekemän hienon roolisuorituksen ja kauniin luonnonlapsen, mene katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Se on hyvä elokuva, – minusta ainakin.

Antiikkimessuilla olin aamupäivällä. Itsesuojeluvaiston turvin menin sinne ilman käteistä.  Ajattelin, jotta ei tule ostettua mitään, kun ei ole rahaa mukana. No olihan oikein kuningasajatus! Siellähän oli tietysti jokaisella myyjällä mahdollisuus maksaa kortilla. Yksi tavattoman kaunis kattolamppu 280 euroa, Olli Joen Pyöräilijät maalaus 2450 euroa, tusina ihastuttavia kristallilaseja satasella, Nuutajärven vihreä uniikkilasipullo – kuin tehty limoncelloa varten, eikä maksanut kuin 140 euroa, iso pino vanhoja keittokirjoja á 20 – 38 euroa ja Samuli Paulaharjun “Lappia ja Peräpohjolaa” ensipainoksena 68 euroa! Ja kaikki nuo jätin ostamatta! Mitä tahdonvoimaa! :)

Yksi keittokirja (vuodelta 1938), Carl Tigerstedin pieni “Halpahintainen ruoka” vuodelta 1925 (3. p.) ja kaksi pientä kattauskoristetta kuitenkin “oli pakko” ostaa.

Seuraava kiusausten paikka oli Gigantti, jonne menin uutta näppäimistöä ostamaan (ergonomia-asiat edelleen keskeisiä). Näppis löytyi, ja oli edullinen, mutta kuinka paljon oli taas itsensä kanssa tupistava, että jätin ostamatta kameraan Canonin  laajakulman. Valovoimainen pikkuzoom olisi niiiin hyvä ja avaisi aivan uudet mahdollisuudet kuvaukseen. En ainakaan vielä sitä ostanut.

Kaupunkiasioiden jälkeen lumityöt ja lenkille. Ja kuin kokeeksi poikkesin Terva-Toppilan koulun kautta “jos-on-jonoja-en-jää” -mentaliteetilla. Eikä mitään jonoja: nyt on possuflunssapiikki otettu. Ja nyt on vasenkin käsivarsi kipeänä! Burana rulettaa!

Perjantai. Perjantai tarkoittaa vähän höllennettyä duuniin rientämistä. Tänäänkin olin kustannuspaikalla vasta puol yhdeksän kieppeissä. Perjantai tarkoittaa vähän pidemmäksi venyvää aamukahvia, vaikkei meitä monta Humus-kuppilan pöydässä ollutkaan. Perjantai tarkoittaa usein kokouksia, mutta tänään niitä ei ollut yhtään. Perjantai tarkoittaa arkistoa, ei aina, mutta tänään olin kuitenkin – ehkä siksikin kun ei ollut niitä kokouksia ja palavereja. Hienoja löytöjä luennolle tein; kerron joskus. Tänään perjantai merkitsi myös Stockalle karkaamista jo varhain. Oli siihen syykin: vävykokelas tulossa eka kertaa meille syömään.

Johan on mukava kun oli nuoriso ajan kanssa syömässä.  Saksanhirvikyljykset ja bataattisose, siitakesienilisuke ja salaatti, kreikkalainen maalaisleipä, ja Juno. Aina vaan sitä Junoa, mutta sehän on hyvää ja edullista. Edelleenkin. Jälkkäriksi lettuja. Letut on takuuvarma juttu. Oli mukava. Ruokasessio. Ja vävykokelas :)

Nyt levollinen olo, ja ajatus ´onhan-mukava-olla-kotona´. Perjantaina on illalla niin mukava olla  kotona. Onneksi on perjantai.

Tänään on ollut kummallisen teollista, teknistä, moottoroitua elämä. Teollistumisen sosiaalihistoria -luento on juuri “teollisimmassa” vaiheessaan, Museoyhdistyksen vierailulta Merikosken voimalaitokseen ja sen perinneaineistoon palasin juuri ja ensi kerran luentoa varten olen katsellut Ylen Elävästä arkistosta kaikenlaisia “moottoripätkiä”.

Kun vielä uutisissa isojen sinisten roska-autojen firman, Lassila-Tikanojan, irtisanomisuutiset vilisevät, niin ei liene ihme, että mieleen tuli viesti, jonka kollegalta (entiseltä oppilaalta) sain joulun alla.

Kollegalla on poika, joka on ehdoton jäteautofani ja joka on varma, että Lassila-Tikanojan kuskeista on mukava syödä mustikkajugurttia, koska se on samanväristä kuin roska-autot ja jolla itsellään – omasta mielestään – on “lassilatikanojanväriset” (= siniset) silmät. Poika on nuoresta iästään huolimatta verbaalisesti kohtuullisen lahjakas lapsi, ja pitää vaikeista sanoista.

Tänään siis tuli mieleeni viesti  jonka sain joulutervehdyksenä.  Viestissä oli erinomaisen hieno ja hellyttävä runo: Lassila-Tikanoja-fanittaja oli sen ihan itse iltalaulukseen sanoittanut.

Muovi, sekajäte, metalli, keräyspahvi
mutta kuule pieni roska-autonen,
sinun pitäisi jo mennä nukkumaan
tähden loiste valaisee sun roskias
kuu paistaa yöllä jätesäiliöön.

Veikko, 3 v.

Aamulla huonosti nukutun yön jäljiltä herätyskellon soidessa klo 5.20 ja työmatkalla Hangasojalta Linnanmaalle (aboutti 480 km) mietin että muutan Lappiin pysyvästi. Yhteys kun työpaikan ja mökin välillä on vähän turhan pitkä viikonloppureissailuun.

Toisaalta tietoliikenne- ja kännykkäyhteydet Hangasojan ja muun maailman välillä ovat niin heikot, että syntyi liki tragikoomisia sotkuja ja oikeasti huolta, että ehkä en sitten sittenkään muuta Lappiin. En ennen kuin sinne saadaan laajakaista ja reaaliajassa toimivat känny-yhteydet. Toisaalta poikaan ei känny-yhteyskään auta kun on tänään hukannut kännykkänsä. Huoh!

Ja toisaalta se laajakaista mökille voisi aiheuttaa sen, että mökilläkin olisin yhtä paljon netissä kuin kotona, joten sekään ei olisi hyvä. Semminkin kun käsikin on vähän parempi viikonlopun datailukiiintiön jäätyä suhteellisen vähäiseksi. Ehkä minä sittenkin vältyn leikkaukselta…  Sitä paitsi töissä oli ihan mukavaa, trafiikkia, seminaaria, loppuviikon kalenterin täyttöä oikein reippaanlaisesti.

Eilinen paistinkääntäjien vierailu on ohi. Itsearviointi on ollut tiukkaa ja tarpeellista: ruoka oli hyvää – ja välttävää! Ja tiedän että yleensä pystyn hyvään – ja muutamien onnistumisten kautta erinomaiseen! Eilen kaikki oli keskinkertaista. Paitsi ne kampasimpukat ja palsternakkapyree! Ne olivat juuri ja juuri välttäviä!

Opin paljon uutta: Festaan on hankittava valurautapannu ja palsternakkapyrettä ei koskaan – ei koskaan! – kannata tehdä hyla-maitoon! Oikeastaan mikään ei epäonnistunut totaalisesti, mutta mikään ei ollut läheskään sellaista kuin normisuoritukseni on. Hitto! Voisin analysoida – kuten olen päivän tehnytkin – missä ne ratkaisevat jutut menivät pieleen, mutta turhaanpa niitä julkisesti rupean ruotimaan.

Vieraat olivat mukavia, kohteliaita ja saivat kaikesta huolimatta nälkänsä lähtemään. Viihtyivät puoleen yöhön ja ilta meni ihan mukavasti. Minä en vain oikein tunne onnistuneeni – ja hitto että se harmittaa! Mutta katseet seuraavaan kauteen!

Positiivista on, että eilisen kokkauspäivän ja tämän siivous-, ulkoilu- ja puuhailupäivän aikana – ollessani poissa tietokoneelta – olkavarsi voi paremmin kuin aikoihin.

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? :) ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin.  Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia.  ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… :)

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan.  Jotta luulisi konnalle kelpaavan?

Tähän mennessä: nukuttu melkein kahdeksaan, arkisto, fysioterapeutti (voin taas hengittää niin, ettei satu!), jämäruokia.

Tästä eteenpäin: pienimuotoiset viininmaistiaiset. Meetinki Kulumasa nuorison kanssa (“ei monen vanhemmat kyllä tämmöstä tee”, totesi esikoinen). Ramsteinit. Kotiin.
________________

klo 22.42. Näin se meni: kotona ollaan,  viininmaistiaisissa käyty ja baarissa myös. Ja edelleen hengitän kivutta :)

Mitä Shakespearen loppiaisaatossa tapahtuu? Muistan nähneeni näytelmän, komedian, tragikooomisen esityksen?  Oulun kaupunginteatterissa joskus muinoin… silloin kun teatteri oli vastikään muuttanut kaupungintalolta uuteen omaan rakennukseensa… Mutta mitä näytelmässä tapahtuu?

Meidän loppiaisaattoon on vuosikausia kuulunut viininmaistiaiset ja nyyttärit Pakkahuoneenkadulla… Illan päätteeksi mieheni ja blogini kommentaattorina kiitetttävästi toiminut herra x  järjestivät monena vuonna kahden miehen tiskishow ´n,  jonka rinnalla moni ammattilaisvarietée kalpenisi… Ämmät ne huutaa, juo sekä mässää. Minä vaan astioita tiskaan tässä. Minä se vaan tiskaan astioita, ja luutalla lakasen lattioita Hili-pati-hili-pati-himppamppaa Kyllä torstai-ilta nyt vauhdittaa

No niin. Tänä vuonna ei loppiaismaistiaisia, sillä Pakkahuoneenkadun porukka on muuttanut etelään (Bordeaux, ja minähän en ole kade, en)  kevääksi.

Ja kun meidän nuorisokin oli lupautunut mummun ja systerin seuraksi toisaalle syömään, me kutsuimme – vihdoin – eksnaapurit meille ruokapöytään..

Kaikenlaista purkkiruokaa keksin tarjota. Ja eka kertaa – ever!! – kokeilin paistaa kampasimpukoita. Yesh, nehän maistuivat. Palsternakkapyree niiden seurana oli oivallista… muusta ei paljon kannata rehvastella.

Mutta mukava oli näitä ihmisiä nähdä. Nimenomaan näitä ihmisiä.

Juniori piipahti sentään  … sehän mukavaa. … Kerron joskus sen juniorin illan parhaan jutun… Heh!

Sankahko lumipyry on ollut loistava tekosyy skipata lenkille lähtö. Se ei ole kuitenkaan riittänyt syyksi huushollin järjestämisen siirtämiseen. Siinäpä se päivä on kulunut.

Ja hyvin hiljalleen olen antanut tulla ajatuksiini ajatuksen siitä, että huomenna, huomenna kohti kampusta. Kevätlukukausi alkaa… auts!

Auts johtuu monesta epäilystä: 1) Meneekö tammi-helmikuu taas sellaisessa tuoksinassa, ettei ympärilleen ehdi katsoa? Menee se. Kaksi kollegaa virkavapaalla, … ja sitä rataa. 2) Mistä löytäisin työntekemisen riemun? Hyvä kysymys. 3) Miten saada seminaarilaisille draivia? 4) Miten käsi/lapaluu kestää? 5) Mahtuuko työvaatteet päälle?

Tuo viimeinen kohta on juuri nyt  akuutein ongelma.  Lähdenkin tästä silittelemään jonkun väljän telttamaisen kamppeen aamua varten valmiiksi.

Huominen on jo helpompi, näin on uskottava.

Hiljaa kulkee vuoden viimeinen päivä. Hiljalleen heräilimme. Aamupäivällä brunssia: puuroa ja poroleipiä, sen sellaista  pientä syömistä.

Päivä valkeni hetkeksi, – kääntyäkseen taas sinisen kautta pimeäksi. Siinä käännekohdassa ulkoilimme monta tuntia.

Kaivoivatpa seurueen miehet notskipaikankin esiin, joten kävelylenkiltä (johon tietysti kuului piipahdus Saariselän kappelissa) palatessa oli hyvä tehdä nuotio.

Nautimme lämmintä glögia, pororyynäritkin maistuivat. Pakkasta vähän toistakymmentä astetta, mieli tyyni. Tyyni oli purokin.

Nyt odotellaan saunan lämpiämistä.

Hiljaa kulkee päivä. Kohti ensi vuotta. Sen saapumista menemme vastaan Kaunispään Huipulle. Huipulta aloitetaan vuosi 2010. Saapas nähdä mihin se johtaa…

_____________________________________________________________

HVYÄÄ UUTTA VUOTTA TOIVOTTELEN
TÄÄLTÄ POHJOISEN KAAMOKSEN PEHMEÄSTÄ PIMEÄSTÄ!

Kaamos, joka on pehmeä, samettisen pehmeä, musta ja valkoinen, siinä on kaikki harmaansävyt, mutta ei juuri muita värejä. Leppeä pakkanen, tyyni.

 Aamiainen siihen aikaan kun töissä on tapanani syödä eväsleipiä lounaaksi. Iltapäiväksi mäkeen, jossa laskeminen maistui. Yksikseni laskeskelin. Eikä palellut.

Mökillä pihapiirissä taas kuvia, lumitöitä, saunanlämmitystä. Kaappientyhjennysruokia (risottoa ja lettuja, marinoituja tomaatteja ja kurkkuja) kaikenlaista illan mittaan pipertänyt, odotellessa … Ruokavieraiden matka Oulusta töiden jälkeen kun hieman kestää… :) No onneksi jäävät seuraksemme ensi vuoden puolelle asti.

Saunapolulla elämä on mukavan yksinkertaista. Tänäkin vuonna …

Lunta ja pakkasta (juuri äsken mittari näytti melkein – 30 C), niinhän jouluna kuuluu ollakin.  Jouluun kuuluvat myös lautapelit ja portviini. Uuden (talot ja hotellit maksetaan Visalla!) Monopolin ääressä on tänään kulunut eräskin tunti! Ja kuinka (hävitessä) muistuikaan mieleen ne kymmenet ja sadat tunnit, joita Monopoli-laudan äärellä vietetty, eikä vain jouluna vaan kesälomat ja pimeät talvi-illat.

Uudessa laudassa kiehtoivat liikennekeskukset (Helsinki-Vantaan lentokenttä, ei ollut sitä 1960-luvun versiossa, eikä siinä ollut Kampin liikennekeskustatakaan). Noiden lisäksi olin erityisen tyytyväinen kun sain ostetuksi Suomenlinnan. Se kun on minulle monen hyvän muiston paikka… Mutta kuinkas pelissä kävikään? Taloustieteen opiskelija ja pehtoori veivät humanistilta kaiken! Ei saisi muistoilla pelata rahapeliä, edes jouluna…

Pelaamisen lisäksi joulussa on ollut hyvää ruokaa, viiniä ja seuraa.  Aattoiltana äiti ja sisar – kuten jo perinteeseen kuuluu – olivat meillä. Söimme, jaoimme lahjat. Taaskaan en tiedä, kumpi oli mukavampaa, antaa vai saada. Pehtoori ja teinit olivat hankkineet meitsille kokin takin brodeerauksineen (palannen kuvan kera asiaan..) ja kokinhatun. Systeri oli lahjassaan myöskin ruokalinjalla: ette tiedä, kuinka hienot ruokaan liittyvät canvas-taulut sain! Pistän niistäkin kuvia…

Aattoon kuuluu myös kirkossa käynti. Hetken mietin, olemmeko sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa. Ehkä en jouluaattona kaipaa sellaista yhteiskunnallista kannanottoa kuin eilen kuulimme…

Pakkasesta huolimatta lenkillä:  merenrannassa ei muita, auringon puppura leikkasi siniharmaan taivaanrannan kauniisti. Lumi toi valoa, pakkanen teki poskista punaiset, olosta hyvän. Kahtena edellisenä jouluna lenkillä on melkein vihreällä nurmella joutunut tepastelemaan, tänään oli puhdasta pakkaslunta. IPodissa soi joululauluja, mikä oli hyvä juttu. Sekin oli niitä pieniä, isoja hetkiä…

Lenkin  jälkeen sauna ja sapuska. Joulupäivän juhlan ehkä tärkein osa on ollut se että olimme  - pitkästä aikaa! – neljästään yhtä aikaa, rauhassa päivällispöydässä. Teinit kotona, ja lepo ja loma tuntuivat nekin hyvältä. Ruokapöydässä kalkkuna ei ollut kummoista, mutta glögikastike teki siitä gourmettia…

Jälkiruokaa ei paljon jaksettu. Crusted (suodattamaton) portviini  (suosittelen lämpimästi!) ja Apppenzeller sekä vadelmat! ovat kuitenkin maistuneet… Merry Xmas, Felice Natale… Joulu jatkukoon…

Völläily? Yritäppä opettaa englantilaisia sanomaan se: völläily. Minulle on vasta pari vuotta sitten tullut sanavarastoon völläily. Esikoinen harrasti sitä joskus edellisen poikaystävänsä kanssa. Kun kysyin, mitä ajattelitte iltasella tehdä, niin joskus vastaukseksi tuli, että völläillä.  En ole ihan varma, voiko yksin völläillä vai onko se nimenomaan pareittain harrastettavaa…?

Googlaamalla “völläilyä” osuu nuorten sivuille, joissa nämä ilmoittavat kaikkien muiden katu-uskottavien harrastusten lisäksi harrastavansa völläilyä: esim. “harrastan rumpujensoittamista, partiota, golfia ja völläilyä” tai “muoti, kissat ja völläily on mun juttuja”. Hmm..?

Juniori on tänään völläilly. On nuoripari tosin lukenut kokeisiinkin, mutta minulla on enemmän havaintoja völläilystä kuin ahkeroinnista.

En ole vielä selvittänyt, miten völläily eroaa tavallisesta lekottelusta, laiskottelusta, mitääntekemättömyydestä, mutta ehkäpä minua valistetaan.  Liekö völläily vain Oulun murrealueen sana?

Ja ehkäpä minäkin joskus opin völläilemään, olen aika surkea sellaisessa. Enempi vähempi levoton kun olen.

”Katsokaatte nyt tuota Murijaanein kuningasta, kuinka sen pitää rukoileman Herodesta…” Oltiin eilen iltasella katsomassa. Katsomassa Herodesta, Murijaanein kuningasta ja muita tiernapoikia. Eilinen kokoonpano kyllä ei ollu ihan tavallinen poikaporukka. Oulun Seurahuoneelta oli Tiernashow & Dinner jossa Merja Satulehto, Janne Pekkala, Lauri Salovaara ja – ah, muutaman niin ihanan balladin esittänyt – Aki Louhela esittivät varsin modernin, etten sanoisi cabaree-tyylisen tiernashow´n.  Show oli ihan hyvä ja sitten pidin  konseptista: ensin alkuruoka, sitten showtime, sitten pääruoka, sitten esitys jatkui, jälkkäri ja vielä kolmas näytös.

Ruoka oli hyvää, ei erityisen erinomaista, paitsi pääruoan lisukkeet ja kastike. Ja yksi jälkiruoan kolmesta suklaaosasta. Mutta viinit olivat erinomaisia, ja minulle maistui turhankin monta lasillista. Eikä kipulääkitys, jota jatkuvasti riepottamaan  olkapäätuskaan olen nautiskellut, ehkä ollut paras yhdistelmä viinin kanssa.  Ajattelin viikolla salilla, että sellainen venyttelevä treeanaaminen voisi viedä rasitusvamman (minäkö tietokoneella ollut? no way!) pois, mutta pahemmaksi jomotus on vaan äitynyt. Maanantaiksi varasin jo ajan lääkärille kun ei tämä taida tästä omilla konsteilla hoitua.

Eilisen illan aikana olkapää ei kyllä vaivannut. Ystävät, joiden kanssa olimme illastamassa, eivät niin vaan ulos pääsekään, joten sitä mukavampaa olikin sitten heidän kanssaan olla. Kovasti jo suunnittelimme Rooman matkaakin ensi kesäksi ja myös vmp:n mukaansaamista. Tästä on puhuttu ennenkin: kuudestaan Roomaan. Eilen vmp alias majakka & perävaunu (ks. viime kesän Katalonian matka) eivät olleet mukana, mutta kyllä me heidänkin Roomaan lähtöänsä pidettiin itsestäänselvyytenä. :)

Nyt kun täyspitkän yöunen jälkeen olisi vapaa lauantai, olisi vaihtoehtoja tekemiselle yllin kyllin: lenkille haluaisin, mutta siellä – hitto vieköön – sataa TAAS vettä! Kaamoksen ei kuulu olla tällaista. Sen kuuluu olla pehmeää pimeää, valkoista pimeää. Ei tämmöistä mustaa, kovaa, märkää pimeää. Siis ei ainakaan vielä lenkille. Josko lähtisin huutokauppaan, joka läheisellä työväentalolla puolelta päivin alkaa. Jos tyttären asuntoon löytyisi vaikka lamppu…  Tai ryhtyisin vihdoin siivoamaan sen viimeisen vaatehuoneen/komeron, joka on jäljellä urakasta, jota olen tyttären muuton jälkeen huushollissa tehnyt. Kaikki kaapit ja vaatehuoneet on perattu ja putsattu. Pelastusarmeijaa on tuettu ja säilytystilaa järjestelyllä saatu kovasti lisää. Sellainen vapauttaa merkillisesti.

Joulukorttiasiakin olisi saatava jotenkin alulle. Mutta kun ei ole sitä lunta! Miten kuvaat? Tämän blogin ulkoasuakin voisi adventin tullessa vähän jouluistaa… Ja yhden proseminaariaihionkin olen luvannut tänään lukaista ja palautteen posteilla. Mitä minä sellaista olen mennyt tekemään? No, ei siihen kauan mene.  Ihan ensimmäiseksi taidan lähteä tekemään piparkakkumuffinseja, joiden resepti oli torstain Hesarissa. Pistän illalla kuvan jos onnistuvat…

___________

klo 22.16 En mitään kuvaa muffinseista tähän laita. Niissä maistuu ruokasooda. En viitsinyt edes koristella, saatikka kuvata.   En suosittele…

Viisi astetta lämmintä. Se on aika paljon se. Muutakin merkillistä tällä viikolla: juniorilla on koeviikko ja juniori on ollut kotona ja lukenut! Monta tuntia päivässä! Sellaista ei ole kyllä ennen tapahtunut.

Pehtoorikin tekee muutosta: tyttären huoneen remontti on jo hyvällä alulla. Minun pitäisi vain saada aikaiseksi tapetin valinta, ja kilpurille uuden terraarion suunnittelu, mutta kun en millään viitsisi. Ajatus sisustus/remonttiliikkeisiin lähdöstä pitkähköjen duunipäivien jälkeen ei todellakaan ole houkutellut. Nytkin olen illan vain lukenut ja festan sähkökaapin oven kollaasia olen suunnitellut. Ei vain oikein tahdo taito riittää haluamani idean toteutukseen…

Minua jaksaa aina ihmetyttää se, miten joidenkin “uusien” ihmisten kanssa saattaa heti tavatessa tuntua, että on tunnettu kauan ja että se tuttuus on helppoa.  Reilu vuosi sitten tällainen tunne yhden poliisin kanssa ja esimerkiksi Afrikan reissulla tavattiin pariskunta jonka kanssa sama juttu. Tänään minulle on taas käynyt niin. Kollega Tampereelta tuli viikoksi luennoimaan. Olin häntä vastassa asemalla ja sitten kävimme lounaalla ennen kuin hänen opetuksensa alkoi. Eikä tarvinnut miettiä, mistä puhuisi, miten puhuisi, puhuisiko mitään? Semmoinen on mukavaa.