Tuulestatemmattua

Sumuinen aamu. Tarkoitus oli ollut lähteä lenkille ennen saitterille lähtöä, mutta ehdinkö? No en. Just ja just ehdin suihkuun, laittaa tukan  ja aamiaiselle. Tänään menimme hotellin toiseen aamiaisravintolaan. Ei eilisen veroinen. Ei ollut suunnilleen kuin sattaa erilaista herkkua :) Ja ravintola vähän tunkkaisempi. Tai siis jotenkin 80-lukulainen. No ei maailma siihen kaatunut. Varttia vaille kymmeneltä olimme hotellin edustalla odottamassa retkibussia.

Kaupunkikierrokselle lähti myös Juniori (välttääkseen lukemista?), mutta tyär jäi ensin hotellin salille ja sitten altaalle.

Ensimmäinen kohde Burj Al Arab. Tai siis pääsimme kuvaamaan sitä, ei sinne sisälle ole rahvaalla asiaa. Helikopterilla ja Rollsilla kuulemma sopii mennä. No me mentiin  retkeibussilla muutaman sadan metrin päähän…. Maailman ainoa “seitsemän tähden” hotelli. 120 sviittiä, koko 120 – 800 neliömetriä. Halutessa huoneistoon kuuluu hovimestari, nanny, sihteeri … Brunein sulttaanin tytär sai Dubaissa opiskellessaan kokonaisen kerroksen opiskelijaboksikseen.  Just, että sellainen solukämppä prinsessalla.

Päivän kohteina Kulta-Souk, Mauste-Souk, ajelu  abra-veneillä (pelatuslliivit? Niinku miks?), Dubain museo, joka kyllä yllätti positiivisesti. Museon vahanuket tekivät maanläheisestä näyttelystä elävän. Ja videopätkä 1930-luvulta tähän päivään kuvasi hyvin kuinka tämä paikka on noussut aavikolle muutamassa vuosikymmenessä. Lyhyt historiavideo vahvisti sen minkä täällä aistii koko ajan: täällä ei ole mitään vanhaa. Kaikki on vastarakennettua. Näiden muutaman päivän aikana on monta kertaa tullut sellainen vaikutelma että tämä on “aikuisten Disneyland”, jotenkin muovisen oloinen. Täällä ei ole kerroksia. Siis aikakerroksia. Kaikki on kirjaimellisesti rakennettu hiekan päälle. Ja tämä meidän hotellin palmusaari on rakennettu mereen hiekanpäällle. Ei kuulemma aavikonhiekan vaan merenpohjasta kerätyn hiekan päälle. Aavikkohiekka on liian höttöistä.

Siis Dubai museo. Sen lisäksi Madina Souk, mmukavan rauhallinen basaarialue, jossa paljon  käsityöläisten liikkeitä ja monia ravintoloita. Mukavan “rustiikki”.

Saitterilla jalkaiduimme sopivissa kohteissa; kuvattavaa riitti, sumu tosin jatkui pitkälle iltapäivään, mikä asetti haasteita fotografieeraamiseen.

Abra-veneellä ylitimme Dubainlähden. Ihan jännä kokemus. Merkilllistä on nähdä myös millaisia bussipysäkkejä kaupungissa on! Klikkaa kuva suuremmaksi.

Nämä merkillisen näköiset pömpelit ovat todellakin bussipysäkkejä. Ilmastoituja! Kesällä täällä kun lämpötila nousee lähemmäs +50 C , joten silloin tuollaiset pysäkkikopit ovat varmasti oivallisia. Huomaa oikealla olevat kierrätyslaatikot. Pysäkkien vieressä, ei huono idea. Niistä tulikin mieleen: täällä on käsittämättömän siistiä. Niin siistiä, että juniorikin oli sen hoksannut ja erikseen siitä puhui. Ja sellaisellehan suomalainen pistää ison arvon, eikö? Oikeasti kaikki julkiset wc:etkin tuoksuvat hyvälle, eivät urealle, ja ovat siistejä, niissä on saippuaa, niissä on käsipyyhkeitä.

No niin kierros jatkui.

Rivitaloalueita, pilvenpiirtäjiä, intialainen kaupunginosa (paljon työntekijöitä on sieltä kotoisin), pakistanilaisten kaupunginosa … kaikkea nähtiin. Ja siirtymätaipaleilla opas kertoi paikallisista tavoista ja paikallisesta yhteiskunnasta. mm. hurjista vuokrista ja Arabiemiraattien hallintosysteemistä, olemattomista veroista ja naisen asemasta. Paljon uutta tietoa. Siis kelpo tournee.

Iltapäivällä aika myöhään olimme hotellilla. Pehtoori lähti hotellin kylpylään hierottamaan niskansa, Juniori jäi lukemaan ja me tyttären kanssa lähdimme pienelle lenkille.  Tunnin kiertelimme Palmusaaren ulkokehällä. Tämä ilmasto on loistava.

Syömässä kävimme Jumeirah Beachin ravintolassa: “lebanonian restaurant”  Times of Arabian tarjosi oivallista ruokaa! Jutut sellaisia että naurattavat varmasti vain meidän perhettä, siis aina vain parempia :)

Ensimmäinen vuorokausi Dubaissa on eletty. Hotelliin ja sen allasalueisiin tutustuttu. (täällä jo puoliyö, kello 2 tuntia Suomen aikaa  edellä)

Eilen kävimme vielä iltapalalla Levanthian ravintolassa. Tässä hotellissa on varmaan kymmenkunta ravintolaa. Me valitsemme selliaisen bistrotyyppiseltä näyttävän, jotta jotain pientä suolaista, salaattia tai jotain. Ovella Juniorille huomautettiin, että shortsien lahkeet pitäisi laskea alemmas. Casual Restaurant, you know. Eikä polvet edes näkyneet… No onneksi oli varaa löysäillä nyörejä. Pääsimme ulkosalle samettiseen iltaan.

Tilasimme libanonilaisen keittiön pieniä herkkuja; paistettua   haloumia, juustolla täytettyjä leivonnaisia, merenelävillä täytettyjä friteerattuja palleroita, lammaslihapullia, munakoiso-tomaattijuttua… ja pari lasia viiniä. Chateau Musaria, se näytti olevan vähän kuin talon viini. Sekä valkoista että punaista oli tavallista ja cuveeta. Ja vuosikerroista ois ollu vara valita: vuoden 1959 oli vanhin ja hinta 20 000 dirhamia. Siis neljäsataa egeä. Meille riitti lasilliset sitä tavallista. Sekin oli aika hyvän hintaista (n. 10 euroa).

Juuri kun ihmettelimme arabimiesten pukuja ja vesipiippuja, puhuttiin moniavioisuudestta, naisen asemasta ja sellaisesta, niin ravintolassa musiikin volyymia lisättiin reilusti ja napatanssija tuli esiintymään.  Meistähän nämä asiat ovat jotenkin ristitiidassa mutta ei varmaankaan paikallisista.

Aamulla seitsemännen kerroksen parvekkeeltamme  palmusaarta ei paljon näy, on aamu-usvaa, joka yhdeksään mennessä hälveni.

Valitsemme kahdesta mahdollisesta aamiaisravintolasta Saphronin (huomenna Kaleidoskopeen). Ihan mieletön. Kuin pari vuotta sitten Hainanilla. Ja minä sain dumplinkeja. Ja hedelmiä, hedelmäshotteja, kaikkea … Istuimme auringossa ja olimmme tyytyväisiä että viikko on alussa.  Vasta.

Ja sitten altaalle. Aurinkorasvaa paljon. Ja palmujen juurella vierahti päivä. Lounaaksi forzen margarita ja taidettiin me kaikki pienet unetkin ottaa… Pehtoorillahan se on aina paha jetlag, – vaikka Oulu – Helsinki välin vain lentäisi… :)

Viideltä olimme valmiita lähtemään hotellilta. Isot ostoskeskukset tarjoavat ilmaisen kyydin shuttlebussilla, ja sellaisella sitten mentiin The Mall of Emiratesiin. Turhan paljon puikkelehti bussi, kesti melkein tunnin menomatka, ja tullessa takaisin taksilla matkaan kuin vain 15 minuuttia ja viisi euroa koko sakilta. Luulenpa että muina päivinä ajelemme taksilla.

The Mallissa oli noin 500 kauppaa! Ja neljä laskettelurinnettä. Tuolihissillä 400 metrin mäkeen nousi aikuisia ja lapsia. Osasivat laskeakin. No meidänkin piti sitten hiihtoloman kunniaksi päästä rinneravintolaan syömään. Mentiin ostarissa olevaan ravintolaan josta oli iso ikkuna laskettelukeskukseen. Merkillinen olo. Tilasimme ruoat ja juomat, ja tarjoilija niitä tuodessaan kaatoi Juniorin syliin ison olutlasillisen. Niin ison että siitä riitti sisaren käsilaukulle ja housuille asti. VIiden tarjoilijan voimin luutusivat ja vaihtoivat meille pöytää, eivät sanallakaan pyytäneet anteeksi. Vähän ihmeteltiin sitä, ja tupistiin keskenään että laskusta on saatava alennusta… Syötiin ja ajateltiin että noh sattuuhan sitä, ja onhan eilisen punaviiniaccidentin jälkeen hotellin pesulaan kai muutenkin turvauduttava ja olimme jo ryhtymässä laskun maksuun kun meille kannettiin aika monta jälkkäriä – tilaamatta – pöytäään ja kahvit ja limoncellot ja tämä kaikki anteeksipyytelyjen saattelemana.

Pari tuntia kierreltiin kauppoja ja vaatteita nuorille löydetttiinkin. Minäkin löysin hienon vyön. En kenkiä enkä kesähousuja, joita vähän etsiskelin.  … Hintataso Suomen hinnoissa ja niiden alle. Paikoin hyvinkin edullista.

Oulun kone oli ajallaan, ja mekin olimme aamulla ajallaan. Juniorikin. Pojan ehtiminen mukaan oli kyllä meidän kaikkien kolmen muun perheenjäsenen yhteisponnnistelun tulos. Taksi oli tilattu kymmenen yli viideksi ja kymmentä vaille viis poika lähti suihkuun ja ehti vielä ennen lähtöä pakata mukaan läppärinsä, etsiä iPodin kuulokkeet, syödä palan ruisleipää, silittää housut, petata sängyn. Ja pienen muistutuksen jälkeen kaivaa kätköistään mukaan myös englannin ja terveystiedon kirjatkin! Poikahan lähti lukulomalle.

Sunnuntaiaamuna Oulu – Helsinki vuoroja on kovin vähän, itse asiassa vain yksi. Sen vuoksi meidän oli lähdettävä noin varhain vaikka kone kohti Dubaita lähti vasta 11.30. Siis Helsingissä, lentokentän uudessa uljaassa (miksi minulle tuli mieleen sci fi – elokuvat?) siivessä odotttelua. Nuoret nukkuivat, me pehtoorin kanssa luimme. Se Yacouiban (en oikein ole varma, onko se hyvä…) tuli aloitettua.

Sitten kuusi tuntia lentokoneessa. Muuten ihan ok, mutta takana istui tätsky (about 60 – 65 v.) joka oli jo puolen päivän aikaan lähtiessämme kohtuullisen humalassa, ja humalatila vain paheni lennon aikana: jutut ja posmitus karseita, ja lennon viime metreillä hänen onnistui läikyttää puoli mukillista punaviiniä selkääni. Uusi vaalea puseroni jotensakin punkussa! Argh!

Laskeuduimme Dubaihin klo 19.30 paikallista aikaa (meille vasta puoli kuusi). Laukutkin tulivat. Lentokentällä arabimiesten päähineet ja valkoiset kaavut (otan selvää, mikä niiden nimi on ) näyttivät vähän “rekvisiitalta”. Tullissakin tuntui, että teatteria on kaikki. Hassua.

Sitten reilun tunnin matka tänne Atlantis the Palm hotelliin. Blogin otsikkkuvassa on Jumeirah the Palm ja tuon palmun kärjessä, ulkokehällä, huipulla on tämä meidän “lukaali”. Matkalla jo olimme hiljaa ja vain katselimme, mitä näkyi.  Ihan käsittämätöntä! Iltavaloissakin näkyi, että kaikki on suurta, hienoa, isoa. Seitsemänkaistainen (yhteen suuntaan) moottoritie ja 828 metriä korkeä Burj Kalifa! Olimme mykistyneitä. Ihan mieletöntä. Hotellisssa hiljenimme lopullisesti.

Jo kotona huolestuin, miten pääsemme tänne hotelliin, tänne palmusaaren ulkokehälle kun ei näytä johtavan maayhteyttä. Mutta palmun “rungon” kärjestä lähteekin alikulku, 1,5 km pitkä tie kulkee merenpinnan (Persianlahden) alla. ja tunneli on puhtaampi kuin suomalaisten uimahallien suihkuhuoneet: kaunis sinivalkoinen mosaiikki koko matkalla.

JA tämä hotelli! Jatkan tästä joku toinen päivä.

Ai niin: lämmmintä on – 22 C. Ja meillä on nuoret mukana! Se on huippujuttu se!

Huomenna tähän aikaan ollaan – jos kaikki sujuu hyvin – Dubaissa. Miten se valikoitui matkakohteeksi? Nuoriso sai valita.

Viime keväänä sanoin, että lähdetään hiihtolomalla minne vaan, jos molemmat lähtevät mukaamme. Viimeksi olemme olleet neljästään 2007 Madridissa ja pehtoorin kanssa toivoimme kovasti, että lähdettäis koko perhe – ainakin vielä kerran – jonnekin. Lupasin lähteä vaikka Kanarialle, vaikka vielä New  Yorkiin joka nuorille on jotenkin huippukohde. Ihan minne vaan, jos molemmat lähtevät…

Sisarukset aikansa pohtivat: Islanti ja Reykjavik oli vahva ehdokas, Tokio vilahteli varteenotettavana vaihtoehtona, mökistäkin puhuttiin :). Roomaa kumpikaan ei edes esittänyt, muita Euroopan kaupunkilomia (erityisesti Lontoota) harkitsivat. Lissabon olisi ollut minulle erityisen mieluinen valinta, ja kuulin mainittavan myös Mauritiuksen ja Floridan. Valintaa rajasi se, että Juniori ei voi sietää pitkiä lentoja, -  ja esikoinen halusi aurinkoa…

Juuri kun asia oli ajankohtainen, viimeiset kolme vuotta maata kiertävällä radalla kulkenut veljeni oli perheineen meillä käymässä ja he olivat juuri palanneet Dubaista, josta serkutkin hyviä kokemuksia meidän kersoille kertoivat, joten meidänkin nuoret päätyivät Dubaihin. Saman tien sitten varasin Aurinkomatkoilta reissun – neljälle! Muistimme kyllä kaikki että Marokon reissun jälkeen olimme olleet vähän sitä mieltä, ettei islamilainen maailma ole meidän ykköslomakohteena, mutta Dubaihan nyt onkin vähän toista.

Siellä odottaa lämpö ja valo, loma. Ja me lähdetään neljästään!  Siitä minulla on ollut monta viikkoa hyvä mieli.

Huomenna klo 4.00 soi kello: nyt nukkumaan.

Maaliskuun ruokahaasteen saivat asettaa Kädenvääntöä blogin Pitkä ja Pätkä, jotka voittivat helmikuun tofu-haasteen. Minulta viime kuun haaste  jäi väliin, sillä en ole koskaan onnistunut tekemään tofusta mitään, en kertakaikkiaan mitään maistuvaa. Enkä ole kyllä paljon kokeillutkaan. Mutta tämä maaliskuun haaste on otettava vastaan. Palsternakka on nimittäin hyvää! Simppeli, mutta äyriäisten kanssa ah, niin ihana palsternakkapyree valmisuu näin.

Palsternakkapyree ja grillatut scampit

2 isohkoa (luomu)palsternakkaa
3 dl maitoa
1 – 2 rkl voita
suolaa, valkopippuria
(1-2 tl sitruunamehua)

Kuori ja paloittele palsternakka.
Kuumenna maito teflonkattilasssa.
Keitä palsternakkapaloja,
kunnes ne pehmenevät.
Kaada maito pois.
Soseuta juurekset.
Lisää voi, mausta.

Scampit kannattaa sulattaa oliiviöljy (2 rkl), sambal oelek  (1 rkl), valkoinen balsamico (2 rkl) liemessä. Sitten vain varrastikkuun ja uuniin grillivastuksen alle viideksi minuutiksi. Suolan ripottelen vasta kypsien scampien päälle.

Palsternakkapyree on oivallista myös kampasimpukoiden tai kalan kanssa.

Sitten varoituksen sana: ei kannata tehdä hyla-maitoon. Tiedän karvaan kokemuksen jälkeen, ettei kannata! Mutta tavallinen kevytmaito on passelia ja pyreestä tulee ihanaa …

Juhlava alkuruoka neljälle tai kahdelle lounas.

Duunista suoraan AA:han: Alkoon ja Akateemiseen. Pullo kuohuvaa ja kolme kirjaa.

Kuohuva on jo kohta nautittu. Suosittelemme. Espanjalaisen tunnetun ja turvallisen Raimatin viinitalon cava on hedelmäistä, talvellakin maistuvaa kuohujuomaa.

Kävin myös ruokakaupassa: kuukauden ruokahaasteen raaka-aine on palsternakka. Huomenna köksäilen ja yritän ehtiä julkaista haasteen…

Viikkoon kun sitten ei olekaan mahdollista kokkailla.  Loma, vähänkö tuntuu epätodelliselle. Siellä on + 30 lämmintä. Yesh!!

Yesh oli myös kuohuvan nauttimisen ohessa systerin kanssa käyty pitkähkö puhelu.  Olihan meillä yhteinen mielipide :) Yhdestä jos toisestakin asiasta.

Entäs sitten lomalukemiset? Juha Vakkurin Afrikan halki on vielä kesken, hyllyssä on vaikka kuinka monta lukematonta, uutta kirjaa, ja silti oli päästävä Akateemiseen. Loma ilman uusia kirjoja ei tunnu lomalle. Olenko muistanut kertoa, kuinka hienoa on, kun meillä Oulussakin on taas kirjakauppa. On Akateeminen. Siellä voi viettää aikaansa. Siellä voi vain kävellä kirjojen keskellä.

Hei, katsoisinko uudet keittokirjat, entäs onko historiapöydällä mitään kiinnostavaa, haluaisin kyllä uuden valokuvauskirjan, mutta lomalukemistahan olin hakemassa. Ei ainakaan mitään sosiaalihistoriaa… Pokkari, eikun Hannu Väisäsen uusi (Kuperat ja koverat tai jotain) – mutta eihän se sovi aurinkoon ja lämpöön. LOMAlukemista. L-O-M-A. En halua nyt mitään erityisen ammatillista, ahdistavaa, angstista, – haluan jotain lomakohteeseen sopivaa ja/tai hauskaa, pienissä pätkissä luettavaa.

Minusta on reissussa mukava lukea pieni pätkä lentokentän lähtöaulan penkillä, avata kirja illalla hotellihuoneessa, ehkä odotellessa illan alkamista, kirja on hyvä ottaa käteen aamiaisen jälkeen puun varjossa tai altaalla iltapäivällä. Lukeminen ei saa olla ammatillista, ahdistavaa, angstista. Jotain muuta. Nuo kolme ostin. Otanko kaikki mukaan? Pari ehkä ehdin lukea, – jollen bloggaile. Ja minähän bloggailen. Siis vain yksi. Mikä noista?

Luento on ohi! Yesh! Yöuni jäi vähäiseksi mutta so what!

Töistä tullessa en jaksanut (lue: halunnut) ryhtyä kokkaamaan, ja ilmoitin perheen pojille, että tarjoan sapuskan kaupungissa. Siis Puistolan bistroon. En ole siellä vielä käynytkään (hämmästyttävää eikö?), ja nyt oli Stockan kanta-asiakasjuttuna sinisimpukoita ja lasillinen Albarinjoa tarjolla.  Siis sinne. Olin ajatellut, että simpukat ja lasillinen valkkaria riittävät juhlistamaan luennon loppumista, mutta pojat päättivätkin ottaa eturuoat ja jälkkärit ja sen sellaista, joten hyvinkin pari tuntinen kului. Semminkin kun ravintoloitsija itse, joka on tuttu, oli paikalla.

Tulimme ottaneeksi alkuun blinit ja Inarin mätiä ja muita lisukkeita. Kuohkea oli blini, ja savukalamousse oivallista. Pehtoorille  pääruoaksi poron Osso bucco  ja juniorille naudanlihapullat pastan kera, ja minulle niitä simpukoita – takuutuoreita :) -

Onhan nyt letkeä olo. On.

Aika iso haisuli.
(klikkaa kuva suuremmaksi)

AKT:n lomaintoamme jarrutelleen lakon loppuminen alkuunsa nostaa matkakuumetta. Sama vaikutus on tällä meneillään olevalla huomisen palauteluennon valmistelulla. Tammi-helmikuun urakka loppuu huomenna!  Ja  sunnuntaina reissuun. Matkaraporttia on siis tiedossa… :)

Lomaviikon jälkeen muutama napakka työpäivä, ja sitten jäädään lakkoon. En ole koskaan ollut lakossa, mutta  18.3. on lakkopäivä. Saapa nähdä.

• Vesiräntää niin ettei pahemmasta väliä.
• Linja-autolakko ja AKT:n  lakko kaikkine vaikutuksineen.
• Mikrohistoria.
• Suomen muuttoliikkeen historia.
• Abiturientin elämänmeno.
• Käsikipu.
• Dubain hintataso.
• Juha Vakkurin kirja Afrikan halki.
• Pehtoorin päiväkahviseuran kuulumiset.

No johan on ollut melko mitäänsanomaton päivä taas.

Mapillinen opiskelijoiden harjoitustöitä arvosteltavana. Vähän turhan paljon luettavaa torstaiksi. Omapa on vikani kun niitä teetän … mutta mutta. Tässä joutuu taas miettimään omaa opetustaan: mitä olen tehnyt väärin kun opiskelijat voivat kirjoittaa aivan epäkelpoisia juttuja. En tiedä, itkeäkö vai nauraa? “Ensimmäisellä teollistumiskaudella Kotkan väkiluku kolminkertaistui. Se johtui syntyvyydestä ja kuolevuudesta.”  tai “1960-luvulla Pohjois-Suomesta muutettiin Ruotsiin nuorisopopulaarikultturin vuoksi” tai “Vuoden 1918 elintarvikepula aiheutti kulkutauteja.” Voi hyvä tavaton!

Onneksi joukossa on ihan huippujakin papereita. En ainakaan kaikille ole luonut kovin vääriä käsityksiä… Tai olisikohan noiden älynväläysten takana sellaistakin, että kaikki opiskelijat eivät todellakaan tee muistiinpanoja luennoilla. Sitä minä en voi ymmärtää. En voi, vaikka luennon runkomateriaalin olen laittanut nettiin Se nettimateriaali on vain runko!! Eikä sitäkään ole kaikki käyttäneet näitä harkkoja tehdessä. Miten voi muistaa ilman muistiinpanoja. Minä en ainakaan muista. Ja kyllä meidän opiskeluaikana kirjoitettiin sormenpäät hellänä kaikilla luennoilla. Ja jos kaveri oli pois, tai jos luentoja meni päällekkäin, niin pistettiin kalkkeeripaperi muistilehtiön väliin ja tehtiin muistiinpanot kaverillekin. Kerran muistan nähneeni neljän kalkkeerin avulla tehtaillut muistarit.

Ollaan opettajien kanssa joskus pohdittu, että onkohan näillä nörttikauden opiskelijoilla päässään joku skanneri, jolla matskut onnistuvat muka tallentamaan. Epäilen. Ja jos jälki noiden harjoitustöiden kaltaista niin skanneri ei ole toiminut. Jossain on vika. Ehkä minun on ryhdyttävä käsittelemään luennoilla entistä vähemmän asioita, eikä innostua selittämään kaikkea ja paljon. Mutta toisaalta kun osa on kuitenkin oppinut… Tätäpä minä nyt jään miettimään.

_____________________________

Käykääpäs katselemassa kohtuullisen hienoja kuvia, eikä ole kuulemma Photoshopattu:

http://www.oddee.com/item_96986.aspx

Jotensakin tasan vuorokauden olimme  Tampereella: perjantai-iltapäivällä mennessämme juna ei vastoin odotuksia ollut juurikaan myöhässä, etabloiduimme :) hotelli Scandiciin puoli viiden kieppeissä  ja lauantaina klo 17 Pendolino lähti takaisin kohti Oulua. Retkueemme vahvuus oli kahdeksan henkeä: Oulusta pari pariskuntaa, ja pari naisihmistä ja vahvennuksena saimme seuraksemme viinikerhomme Turun “jaoston” pariskunnan.

Ensimmäinen kohde – bonus :) – oli Ullan Unelma -leivontatarvikekauppa. Sen nettikaupasta olen joskus jotain tilannutkin, mutta nyt oli mukava päästä kauppaan hypistelemään kaikkea ja valitsemaan tuiki tärkeitä! leipomusvälineitä. Enkä minä ollut joukkomme naisista ainoa, joka lähti kaupasta pussukan kanssa.

Koska Vinoteca del Piemontessa oli yksityistilaisuus, muutimme suunnitelmaa ja kävelimme Gastropub Tuulensuuhun. Kovin sielläkin oli täyttä, mutta mahduimme sekaan viinilasilliselle. Seitsemäksi siirryimme Tampereen Työväen Teatteriin (mitä historian havinaa rakennus huokuikaan!),  Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Riemullista lounaismurteilla tykitystä! Ihan hulvatonta murrenäytelmää pari tuntia. Eila Roine ja Esko Roine, Ilmari Saarelainen ja Tuija Ernamo  pitivät suupielet yläviistossa parituntisen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Oli näytelmässä herkätkin hetkensä, mutta niistä huolimatta, niidenkin tähden?, hyvää teatteria jollaista on vaikea kuvitella Oulussa näkevänsä. Turku – Tampere -akseli toi siihen mukavaa särmää. Parasta oli hieno dialogi, parasta oli lounaismurteella revittely.

Teatterin jälkeen lähdimme – tietysti – syömään. Tiiliholviin oli varaus, jota ei kyllä olisi tarvittu, sillä tamperelaiset lienevät olleet kodeissaan katsomassa kun Suomen jääkiekkojoukkue sai USAlta selkäsaunan. Ravintolassa oli tilaa, mutta myös tunnelmaa.

Tiiliholvin miljöö miellytti.  Tarjoilu oli asiallista ja asiantuntevaa, ainoa pieni pettymys oli, ettei rotissööriydellä ollut mitään bonusarvoa, ei vaikka meitä oli periaatteessa parikin rotissööriä seurueessa.

Oulussa Paistinkääntäjille kyllä samppanjaa tarjotaan. Vaikkei erikseen tarjottu, aloitimme samppanjalla (Champagne Beaumont des Crayènes Grande Reserve). Etanat, ylikypsäksi haudutettu hanhenkoipi  (viininä Chapoutier Côte-du-Rhône 2007 – Maison Chapoutier, 60% Grenache, 40% Syrah) ja ananasravioli maistuivat useimmille meistä. Myös muut olivat oikein tyytyväisiä ruokiinsa.  

Illallisen jälkeen, kovin kylläisinä lähdimme hotellille, pikkupakkasessa, lumirännän lakattua kävelimme Hämeenkatua ja hyräilimme hiljaa mielessämme. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä uni vei.

Lauantaiaamu Tampereella: aamiaiseksi mustaa makkaraa? Noh, osa kokeili sitäkin.

Aamiaisen jälkeen porukkamme armoitetun satiirikon tamperelaiskontaktien perusteella osasimme suunnata kohti Keittiöelämää! Aleksis Kiven kadulla oleva herkku- ja astiakauppa oli vielä kymmeneltä kiinni,  joten päätimme käveleskellä tunteroisen. Ensiksi etsimme Laukon torin laidalta Weinstub Alsacen, ja totesimme, jotta seuraavalla Tampereen turneella sitten sinne. Vieressä oli Kapteenska, jossa poikkesimme sillä seurauksella,  että kolmella meistä on nyt samasta kuosista tehdyt kesäpuserot.

Kauppahallihan on tietysti ruokaihmisten kaupunkikohteiden listalla aika korkealla. Eihän meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin seuraavaksi sinne. Tapasimme tuttuja, entisiä oululaisia ruoka- ja viini-ihmisiä, joiden kanssa hallin espresso-tarjonta tuli testattua ja vaihdeltua kuulumisia.

Sitten takaisin Aleksis Kiven kadulle. Ja siinä se on! Meidän mökillä on seinä, johon olen pari vuotta etsinyt “jotain”: ryijyä, taulua, huovutustyötä, jotain … Olen kiertänyt Saariselän ja Napapiirin Joulupukin kylän matkamuistomyymälät, käsityömessut ja eräänkin muun putiikin ja puodin, mutta  mitään sopivaa ei ole kohdalle kolahtanut. Mutta siinä se nyt on: Tampereella Aleksis Kiven kadulla olevan Sokeain Aitan ikkunassa on meidän mökin seinälle juttu. Ostimme pois.

Sitten sinne Keittiöelämään. Balsamicoa, lautasliinoja, etanoita, makusuolaa, keittiöpyyhkeitä, juustokeksejä, … Saimme asiantuntevaa opastusta ja jopa seurueen herratkin innostuivat. Miksei Oulussa ole tuollaista liikettä? Mitäs jos heittäisinkin yliopistonlehtorin urani ja ryhtyisin putiikinpitäjäksi? Vähän se jäi kytemään …

Alla olevan kuvan keskellä olevan hyllyn “kolo” on meidän porukan aiheuttama. Laatubalsamicon tarvetta tuntui kaikilla olevan. Äsken testasimme sitä – ja pidimme kovasti.

Keittiöputiikin jälkeen pohdinta: olisi tunti aikaa ennen kuin tilattu opastus Finlaysonin museolueella alkaisi, mitä tehdään? Lasillinen kuohuviiniä? Miksei? Nyt sinne eilen kiinni olleeseen Vinoteca del Piemonteen. Miten on? Kannattiko poiketa Suvantokadulle? Kyllä, Viehättävä kuin mikä! Miksei tällaistakin ole Oulussa? Jospa jättäisin yliopistonlehtorin virkani ja ….  Franciacorta Ca´del Bosco virkisti ja kuplat olivat kuin samppanjassa.

Tässä vaiheessa turkulaisvahvistuksemme jäivät joukosta (tosin vain hetkeksi)  siksi aikaa kun me muut suuntasimme Finlaysonille.

Heli-opas johdatti meidät tekstiiliteollisuuden vuosisataiseen historiaan ja kohtuullisen vaikuttavaan höyrykonemuseon. Hiljaa mielessäni ajattelin, että olisinpa käynyt tuolla ennen luentosarjani (Suomen teollistumisen sosiaalihistoria)  alkua. Reilun tunnin kierroksen aikana näimme paljon, opimme paljon. Oppaan varaaminen kannatti, ehdottomasti.

Tämähän me tiedettiinkin: vuoteen 1919 asti naisella oli oltava mieheltään lupa lähteä ansiotyöhön. Ennen en ole tällaista “lupalappua” nähnyt. Henrikin lupalappu Marialle oli sekin museossa.

Lapsityövoiman käyttö teollisuudessa oli vuoden 1889 asetukseen asti suunnilleen rajoituksetonta, eikä senkään jälkeen kokonaan kiellettyä.

Historian jälkeen oli aika jälleen siirtyä syömään. Ravintola C, jonne halusimme, on lähellä asemaa, mutta aukesi periaatteessa vasta klo 16 ja juna lähtisi klo 17. Soitin viime viikolla ja kysyin, miten on .., ?  Hyvin oli: avasivat meitä varten jo kolmelta. Hienoa, että avasivat, olisimme jääneet paljosta paitsi, jollemme olisi tuonne päässeet. Ja kilpiravintola C:ssä Rotisseurit oli huomioitu! Siitäkin pisteet.

Alkuruokana olleet kampasimpukat oli paistettu valurautapannussa; sattuneesta syystä osasin tarkkailla asiaa. Mutta ne eivät olleet kuitenkaan se päivällisen huipennus, vaan ohessa ollut herneenversomousse oli jotain taivaallista. Ja tämä oli vasta alku: pääruoaksi tilasimme kultaotsa-ahventa munakoisokaviaarin kanssa. Kala oli rapeaa, muttei kuivaa, se maistui kalalle, mutta siinä oli myös sopivasti suolaa. Se oli liki täydellistä. Se oli hurjan hyvää.

Eivätkä jälkiruoatkaan aiheuttaneet negatiivisia kommentteja.

Viideksi juoksimme junalle, ehdimme.

Pohjanmaan pimeiden taipalten läpi matka joutui joutuisasti: iltapäivälehtien jälkeen aloitimme pelin. Jotta reissun teema säilyi kotiin asti pelasimme Sybarittia. Äkkiä kului aika. Äkkiä olimme kotona.  Äkkiä teimme matkan, joka oli hyvä. Katkaisi arjen. Antoi ystävyyden vahvistua. Oli helppo ja hauska. Syyskuussa Riiaan? Toivottavasti.

… ja kaikki hyvin. Kuvitettu matkakertomus on jo työn alla, ja varmasti iltasella valmiina. Ennen julkaisua käytävä lenkillä ja perheelle – vahvistettuna murmelilla – laitettava sunnuntaisapuska… Näkemisiin ehtoolla.

Tampere. Sitä kohti mennään. Töistä suoraan junaan, jossa piknikeväät (Freixenet piccolo pillillä, tryffelimaksapasteiljaleipiä ja prosciuttoa Lapinrieskarullissa, sekä macaroons) toivat lomatunnelmaa ja ehkä hieman paradoksaalisesti keveyttä olotilaan.

Miksi Tampereelle? Huviksi! Viinikerhon kanssa on NIIIIIN kauan puhuttu tekevämme jokin Grand Tournee: ollaan oltu menossa Barcelonaan, Kaliforniaan, Roomaan, Bordeauxiin ja onko minihinkään menty? Eipä juuri. Mutta nyt mennään! Tampereelle!

Tavoitteena tänään tutustua yhteen tamperelaiseen  viinibaariin, käydä teatterissa (TTT: Heli Laaksosen kirjoittama Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia) ja sen jälkeen illalliselle Rotissööriravintola Tiiliholviin. Ja tavata kerhomme etäjäsenet: tapaamme 10 vuotta sitten Oulusta Turkuun muuttaneet “veteraanijäsenemme”, ovat hekin luvanneet tulla viini- ja kulttuuriretkellemme mukaan.

Valokuvatorstain kuvan kommentoinnista on nyt kommentoitava. Olen ennenkin hoksinut, että koskaan ei voi tietää, mikä kuva “kolahtaa” ja mikä ei. Viime viikon “Lumi”-haasteeseen valitsin omasta mielestäni hyvän kuvan, jonka valotukseen, tarkennukseen, kohteeseen, rajaukseen olin tyytyväisempi kuin satoihin muihin otoksiini, kohtuullisen kelpo otos omasta mielestäni. Joskus tuntee onnistuneensa kuvassa, ja tuo viime viikonlopun kuva Kaunispään Huipusta oli minulle sellainen. No entäs kommentit: niitä tuli aika vähän, ja kommentoijille kuvan kohde oli se tärkein juttu, ei kuva. Tietysti mukavaa sekin, mutta … olin ihmeissäni.

No, sitten tänä aamuna haasteena on “Rykelmä”. Kuten sanottu: minusta jo sanana ruma, eikä se saanut minussa mitään ihmeellisiä assosiaatioita liikkeelle. Tosin tuo “tuhkelo” (ks. Koivun kommentti edellisessä postauksessa) -kuva tuli suunnilleen ekana mieleen. Latasin sitten sen pikaisesti ennen duuniin lähtöä ajatuksella “osallistunpa-nyt-tällä-kun-ei-parempaakaan-ole”. Ja miten käy kommenttilootan? Sekä kuva että kohde saa kiitoksia, ja minä olen ihmeissäni tämmöisestä tykkäämisestä. Koskaan ei voi tietää…

Mutta siksikin Valokuvatorstai on mukava juttu, – mukava osallistua. Melkein “yleisön pyynnöstä” lisää tuhkeloita tähän… (klikkaamalla nämäkin näkyvät paremmin)

Valokuvatorstain aiheena rykelmä. Kamala sana. No tässä kuitenkin yksi sellainen. Lisää niitä täällä. (Klikkaamalla kuva suurenee).

Jos Mattina (24.2.) pyryttää, niin pyryttää vielä paljon pitkin kevättalvea. Vanhan kansan kalenterin mukaan Mattina alkaa kevät. Uskokoon ken tahtoo. Tänään ainakin pyrytti ja tuiskusi. Kevättä on vaikea edes kuvitella.

Olin äsken akupunktiossa. Kokeillaan nyt vielä sitäkin tuohon olkavarteen. Kahdeksan neulaa olkapäähän ja yksi peukalonhankaan “tehostamaan”. Pitäisi auttaa kivunlievitykseen ja relaksoida. Terapeutti oli ihmeissään, etteikö minuun ollenkaan satu tai edes tunnu neuloja laittaessa? No ei tuntunut. En edes hoksinut, että niitä laitettiin. Joillekin kuulemma sattuu. Liekö olen niin paksunahkainen, etteivät neulanpisto tunnu. Tai onko olkapääkipu niin ylivertainen, etteivät pienet neulat ole niiden rinnalla mitään?

Toivottavasti se, ettei satu, ei vie kuitenkaan tehoa. Yleensähän se on niin, ettei mikään auta, jollei se satu. Ja kaikki, mikä on mukavaa tai maistuu taivaalliselle on joko terveydelle vaarallista tai sisältää miljardeja kaloreita.  Hammaslääkärissä en saa  edes suutani auki kun jo sattuu. Kipukynnys on siis välillä hyvinkin matala, mutta ei näiden akuneulojen kanssa. Opin sellaisenkin, että tuossa peukalonhangassa on tärkeä akupiste, ja kun siitä painaa voimakkaasti – vaikkapa hammaslääkärissä – niin hammas(tms)kipu ei tunnu. Minähän kokeilen tuota jippoa heti kun on seuraava hammaskiven poistoreissu.

Akupunktiosta minulla on hyviä kokemuksia opiskeluajoilta, jolloin keväinen siitepölyallergia vaivasi aika pahasti. Kävin viiden kerran hoitosarjan Oulun ensimmäisen ja pitkään kai ainoan akupunktiolääkärin käsittelyssä, ja allergiaoireet vähenivät olennaisesti. Tämän muistan ja luotan akupunktioon nytkin.

Yhtäkkiä tunne humahtaa koko kehossa. Tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Aivan yhtäkkiä taas, vaikka olisihan minun jo – herra varjelkoon! – pitänyt tähän asiantilaan tottua. Onhan siitä jo neljä kuukautta kun tytär muutti pois kotoa.

Olen ollut vähän ihmeissäni, kuinka ikävä minulla on  ollutkaan. Eihän se muutto mikään yhtäkkinen juttu ollut. Päinvastoin: olihan ajatukseen ollut aikaa tottua kuukausikaupalla. Niinhän se oli sovittu, että toisen opiskeluvuoden syksyllä on hyvä aika lähteä kotipesästä. Minusta nuorten kuuluukin muuttaa kotoa. Itsekin muutin jo lukioaikana,  -  nuorempana lähdin kuin tytär.

Olenhan minä nähnyt ystävien, sukulaisten ja tuttujen lasten muuttavan pois kotoa. Tosin olenkin hieman ihmetellyt, kuinka vähän kuitenkaan siitä puhutaan, millaisen surutyön moni vanhempi tekee lapsen muuttaessa pois kotoa. Vaikka toisaalta kun olen omaa ikävääni muutamille huokaillut, ovat hekin todenneet, että on se ollut kipeä paikka. Ikävän paikka.

Eikä meillä esikoinen muuttanut kuin kolmen ja puolen kilometrin päähän.  Näemmehän joka viikko. Nytkin on pakkasten aikana kuljettu yhtä matkaa kampukselle. Ainahan voisin soitella, mutta kun olen huono soittelemaan kenellekään, huono olemaan puhelimessa. Eikä minulla ole huolta, etteikö pärjäisi. Etteikö osaisi itsestään huolehtia. On osannut aina paremmin kuin äitinsä. Tolkun pentuhan se on.

Mutta ruokapöydässä ja näin illan opiskelu-/luku-/työnteko -hetkinä se ikävä humahtaa.  Tytär ei olekaan tuossa vieressä lukemassa. Ei tule ja mene. Salille. Leffaan. Kavereiden luo. Ei höpötä, ei ole.

Poika tulee ja menee. Ei lue. Onneksi sentään tuli viime yönä abiristeilyltä, sitäkin odottelin, – tyhmä kun olen, levottomasti nukuin, levottomasti valvoin.

Entäs sitten kun juniori lähtee – mitenhän minun (ja pehtoorinkin, on silläkin ikävä) sitten käy…?

Tämmöisinä päivänä kun on puhunut kuusi tuntia jotensakin yhteen menoon, ei tahdo oikein enää tulla edes tekstiä.  Niin paljon kuin luennoimisesta pidänkin, niin kyllä kuusi tuntia vie mehut tämmöisestä vankkatekoisemmastakin ihmisestä!

Luentoni alkaa olla loppupuolella, ja niinpä harjoituksia on jo tarkastettavana iso nippu. Omasta mielestäni keksin aikas hyvän harkan, tehtävänanto kuului näin: “Käy katsomassa uusi Timo Koivusalon elokuva “Täällä Pohjantähden alla” (tai vuokraa vanha elokuva tai lue Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaani, josta ensimmäinen osa riittää…). Kirjoita sivun, parin essee elokuvan/romaanin antamasta kuvasta koskien suomalaisen maaseutuyhteisön sosiaalista rakennetta. Tarkastele elokuvaa luennolla olleiden teemojen pohjalta.” Noita esseitä olen tänään lukenut. Ja opiskelijoistakin harjoitus tuntui olleen hyvä. Moni oli tehnyt loistavan analyysin, selvästikin innostunut, hankkinut lisätietoa. Sellainen vaikuttaa hyvälle, ja “palakittee” kuten juniori tuppaa sanomaan vähän joka asiasta. Oppiminenhan kuitenkin on edelleen motiivi opettaa… :)

Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset,  ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen.  Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja  sen sellaista. Noh  hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Klo 7.15 mittarissa – 32 C!

Mykistävää. En lähde lenkille! Auringonlämmön vaikutusta ja sopivaa ulkoilukeliä odotellessa teen tunnin, pari töitä ja lähden sitten kaupungille. Lähtiessä yritin herätellä junioria: “Menen ensin asioille, ruokakauppaan jne. Tuu perässä kaupungille, Rintamäelle (=urheiluvaatekauppaan) parin tunnin päästä.” -Yhy, joo.. tuun, – ja kääntää kylkeään. Eikä tullut kuin vajaan puoli tuntia myöhässä sovitusta… Noh, tuli kuitenkin ja löysimme sitten pojalle kengät,  pari paitaa ja uikkaritkin reissua varten. Sitä ennen ehdin käydä ruokakaupassa.

Meidän perheessä on muutama vuosi sitten tapahtunut muutos kauppa-asioiden toimittamisessa; nykyisin arkiruokaostokset tekee pehtoori. Hän käy myös hallissa ja Alkossa. Palauttaa pullot ja rahtaa maidot, kivennäisvedet, viinit, tuoremehut, hedelmät, vihannekset ja kaiken muun raskaan. Meitsi käy sitten yleensä lauantaiaamupäivisin ostamassa ainoastaan herkut ja spesialiteetit (oliiviöljyt, mausteet, lihat, pakasteet, leivontavermeet ja erikoisjuustot, -hedelmät ja -vihannekset, jos sellaisille on tarvetta, eli jos on tulossa vieraita tai haluan kokeilla/kehitellä jotain uutta tai hankin äidille herkkuja), yleensä Stockalta. Tämähän on ollut sellaista elämänmenon ylellisyyttä; rahtarihommat ovat minun osaltani enimmäkseen ohitse. Siitä olen oikein iloinen. Perjantait töiden jälkeen marketin käytävillä ja jonoissa kymmenien kaltaisteni kanssa ei ollut nautinto.

Muutos ei käynyt ihan ongelmitta. Aluksi tein pehtoorille kauppalapun tyyliin: maitoa, tomaatteja, munia, ruis- ja paahtoleipää, kreikkalaista jukurttia, … Aika monesta kohdasta selvittiinkin ihan simppelisti, mutta se ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun töissä soi kännyni: “Oon Prismassa, ja täällähän on seitsemänlaisia tomaatteja! Kauppalapussa lukee “tomaatteja”, mutta täällä on luumu-, kirsikka-, luomu-, kotimaisia-, lento-, pihvi- ja keltaisia tomaatteja! Mitä niistä? – Ota kotimaisia, luomuja, kun talvella ne ovat parhaita. – Selvä! Ja puhelu loppuu. Ja se ei ole kuin hetki, että saan puhelimen takaisin pöydälle, se soi uudelleen: Montako? – Montako mitä? – No, niitä kotimaisia luomutomaatteja! – Ota vaikka neljä…

Kun muutama tällainen kauppareissu ja -puhelu oli tehty, opin tekemään lapun tarkemmin, ja pehtoori alkoi oppia, mitä merkkiä, montako kappaletta, minkä värisiä ja kokoisia kutakin tuotetta/ruokatarviketta meidän perheessä käytetään. Mutta edelleenkin pitää olla lappu. Hyvä kauppalappuhan on sellainen että se etenee kaupan mukaisesti: ryhmitellään ostettavat kuten ne on kaupassakin esille pistetty.

Joka kerta on tietysti vakiojuttuja, joita on kannettava ja kaikesta tästä ei ollut pitkä matka siihen, että tein sabluunan, ostoslistan pohjan, johon merkitsen vain kunkin tuotteen määrän,  mitä tarvitaan. Huom. nuoli listan alareunassa. Ensimmäisissä versioissa ei ollut nuolta, ja kun kerran paperin kääntöpuolelle tekemäni lisäykset jäivät hoksaamatta, ymmärsin lisätä lappuun nuolen: käännä. Ja nyt toimii!  Tämmöisestä järjestelmällisyydestä insinööri-pehtoorikin pitää kovasti. Olen tulostanut oheista lappua nipullisen ja siihen vain merkkaan ja täydennän montako jne. Tällaiseen voidaan päätyä ja olla tyytyväisiä vain kahden meidän kaltaisen  kanssa. :)

Tänään ei siis kuitenkaan lappua tarvittu. Mieluusti kun käyn pari kertaa kuussa ihan itsekseni rahtaamassa tavallisetkin markettiostokset. Näen, mitä uutta on tullut, keksin vasta kaupassa, mitä kokkaan…

Tänään oli siis sellaisen aika. Ja ehdin sitten vielä pakkaslauantain lenkillekin. Ja ehdin kokata kaikenlaista. Huomiseksikin. Ja ensi viikoksikin. Joskopa huomenna yhden reseptinkin kirjoittelisin…

Unelmamies? Sitähän me käytiin pehtoorin kanssa äsken katsomassa. Oulun vanhaan, perinteikkääseen elokuvateatteri Rioon on tehty uudenlainen teatterikonsepti. Pientä teatteria, katsomossa pöytiä ja baari. Ei huono. Ei teatteri eikä konsepti. Ei mitään suuria tunteita, ei mitään huikeaa elämystä, mutta ehdottomasti pakkasperjantain iltaan passeli.

Lähtö sinne kovin yhtäkkiä. Aamuyön varhaisen (klo 4.00!!) heräämisen jälkeen töitä ihan tehtäväksi asti, iltapäivällä fysioterapia (ah, onnea), päivälliseksi tein maa-artisokkamuhennosta ja paistelin timjaminieriää (ah, onnea, paaston jälkeen pieni palanen sitä ja salaattia maistui taivaalliselle) ja sitten: mistäs tehtäis? Elokuviin? Teatteriin? Makuunista leffa? Rioon!