Netin kautta pääsiäiseen

Nyt on … hetkinen … kiirastorstai. Tovin mietin tuon kiirastorstain ´etymylogiaa´, onko ”kiiraasta” ollut täällä puhetta? Eihän sekään niin kummoinene selitys sanalle ole … Ei ole ollut. Pitäisi joskus kirjoittaa. Ainoa vähänkään aiheeseen liittyvä postaus on täällä.  Joskus vietetty pääsiäistä noinkin. Melkoisia de javu -tunnelmia tuli tuosta, ja ajatuksia siitä, kuinka maailma on nyt erilainen. Ajattelen, että nyt parempi.

Nyt on parempi, – huolimatta siitä, että ”sain turpiini” oikein kunnolla aamupäivällä. Kylläpä minuun pitkästä aikaan sattuikin, mutta päivän edetessä kipu lievenee.

Ulkoilu, ruoka, ymmärtävä seura ja viinikin auttavat, niiden jälkeen mietin, –  mikä kaltoin kohtelu?

Ja sitten uppoan somen ihmeelliseen maailmaan: FB:in kautta tapaan Perniön mummulani naapurisedän Emilin jälkipolven, jonka kanssa olemme pitkin iltaa olleet kirjeenvaihdossa.

Ja tänään vielä kansakoulukaverini otti FB:n kautta yhteyttä. Eikä siitä ole kuin pikkuisen vajaat 50 vuotta kun olimme samalla luokalla. Sanotaan Facebookista mitä tahansa, ja vaikka olen monta kertaa aikonut sieltä lähteä, niin on siinä puolensakin.

Mutta kaikkinensa, olen tänään tehnyt kaikenmoista, jotta alan hiljalleen laskeutua pääsiäiseen.

Meillä alkoi tänään parsakausi. Ah onnnea!

Ja lähikaupasta löytyi ihan erinomaista karitsan savupaistia.

 

Paljon hyvää yhtenä päivänä

Pääsiäisviikko, perinteisestä retriitistäni Lapissa ei tietoakaan. Mutta Oulussakin on sää ollut kuin parhaina pääsiäisinä mökillä. Valkoisia, kimmeltäviä hankia, auringon häikäisevää valoa ja lämmittävää tunnetta. Olen tämän talven kovien yöpakkasten aikana oppinut lähtemään ulos vasta puolelta päivin, enkä ole sännännyt auringon sarastuksen aikaan, heti herättyäni, tarpomaan jonnekin metsäpoluille.

Tänään kävelin puolelta päivin kaupunkiin, ja melkein koko matkan takaisinkin. Ja ajattelin, että pitäisi olla mäessä Saariselällä, mutta kyllä hyvälle tuntui ulkona olo täälläkin. Sitä paitsi kotipihallakin alkaa olla jo melkoiset ”tunturit”.

Kävelin kaupunkiin, jossa meillä oli ystävän kanssa lounastreffit: kuulumisten päivitystä kasvokkain. Ja samalla minun ”Oulun etniset ravintolat” -sarjani sai toisen osan. Lounastimme Saurahassa. Palaan asiaan.

Iltapäivällä sitten Pehtoorin kanssa roudaamassa ruokaa, juomaa ja kukkia kotiin. Ja viemisiksi. Olemme pääsiäisen kotosalla, ja möksälle sitten vasta myöhemmin.

Illansuu menikin sitten liikennematolla leikkien. Ja Apsulle pitää ”puhua”. Ajellaan autoilla pitkin liikennemattoa, mutta se ei riitä. Aina vähän päästä Apsu ilmoittaa: ”Mummi, puhu!” Eli minun pitää selitellä tarinoita siitä, kuinka me ajellaan markettiin, ja parkkeerataan ja mitä kaupasta haetaan. Sitten ajellaan molemmat omilla pikkuautoilla vaikka huoltoaseman kautta asemalle ”hakemaan Naanaa” (= kummitätinsä) ja taas matka jatkuu vaikka yöksi talliin, mutta pian on aamu ja taas Apsu kehottaa ”mummi, puhu”. Eli olen jonkun sortin tarinankertoja samalla. Kolmen vartin jälkeen ei minunkaan tarinankerrontataitoni enää ollut kovin rapoista, joten piti hakea pappa jatkamaan. Elämä on.

Ja nyt minä jatkan Muistikuvia-sivuston värkkäämistä.

Valokuvauksesta

Valokuvausjuttuja koko päivän.

Keskusteltiin yhden vattilaisen (valokuvausopiskelijakaverin) kanssa, ja kerroin, että yritän vielä saada muutamia kuvaprojekteja, … ja hän kertoi omista kokemuksistaan, ja lähetti yhden meemin. Onhan tämä tiedetty.

Olenpa minäkin joskus aiheesta jotain tupissut ja kirjoitellut… Enää en ole noin katkera. En tunne itseäni ollenkaan niin hyväksi kuvaajaksi kuin tuolloin kuusi vuotta sitten. 😀 Saatikka silloin kun aloitin VAT-opiskelut. Silloin minä olen ollut parhaimmillani kuvaajana. Ainakin omasta mielestäni. Noh, se oli onneksi aika äkkiä ohimenevä vaihe.

Kalevan talvikuvakilpailuun olen lähettämässä kuvaa. Aiheena on Oulun talvi. Ja se kyllä vaan jatkuu. Tänään Tuiran uimarannalla oli kyllä reippaita uimareita, mutta eivät hekään sentään biitsille jääneet.

Niin, siitä Kalevan kilpailusta vielä. Sinne saa lähettää vain yhden. Ja nyt mietin mikä näistä:

1) otsikkokuvan Pikisaari,
2) alla oleva kaupunkiprofiili, lumisateiset ranta-aitat vai Raksilan iltakuva?

3)

4)

Äänestähän, pliis!


 

 

Valokuvakilpailuista puheenollen.

Olettekos katselleet, ehkä äänestäneetkin, tämän vuotista Foto Finlandia -kisaa. Olipa finalistien joukossa monta kuvan ”tekijää”, perinteinen valoKUVAUS tuntui jääneen komposiittien ja kuvankäsittelyjen alle. Mutta olipa luontokuvasarjassa minun suuresti fanittamani Markus Varesvuon pöllökuva. Ja kuten Varesvuo itse sanoi pokatessaan pääpalkintoa, tänä vuonna FotoFinlandian voitti valokuvaus ja luontokuvaus. Se on minustakin hienoa. Vaikken kyllä itse osaa ottaa lintukuvia (kun ei ole sitä hyvää pitkää teleobjektiivia 😀 Hahaa…. Ihan vaan on siitä kiinni.)

Päivä on kulunut iltaan asti lähes kokonaan nettisivujen ja kuvien parissa. Enköhän huomenna jo voi julkaista…

Nyt ei silmät (eikä olkapää) kestä enää yhtään tuntia koneella.

Nettisivujen ylös- ja alasajossa

Aamupäivän kauppa-, apteekki-, lenkki- ja hautausmaakierrosta lukuunottamatta olen koko päivän istunut koneella ja tehnyt – vihdoin – yritykseni nettisivuille materiaalia. Nyt kun ei ole yhtään isoa projektia työn alla, olisi saatava kuvauskeikkoja jostain ja on siis vihdoin ruvettava markkinoimaan! Siispä sivusto on saatava kuntoon.

Ja tässä samalla viime vuoden väliaikainen Tuulestatemmattua.fi -sivu on alasajon kohteena. Sivu sulkeutuu kokonaan pääsiäisen pyhinä, joten jos vielä sieltä kautta tulet tänne sivulle, niin nyt on korkea aika tehdä uusi bookmarkki. Viime vuoden kevättalven blogiromahduksen aikana pitämäni postaukset olen jo liittänyt tähän vanhaan blogiin. Ja ihanat tsemppikommentit olen tulostanut ja pistänyt visusti talteen. 🙂

Tämän blogini rakennetta samalla vähän taas korjailen, ja yritän mm. saada tuohon ”Ruoka ja viini” -kategoriaan (oikealla sivupalkissa) alatasoja. Se on niin valtavan iso möhkäle. Olen jopa takautuvasti merkinnyt asiasanoilla reseptipostauksia ja ravintolapostauksia jne. Jos sinulla on joku blogistani löytämäsi resepti hukassa, ja haluaisit siihen palata, ilmoittele, niin koetan hakea, ja laitan senkin reseptikategoriaan.

~~~~~~~~~~~~~~

Olen neljäntoista vuoden aikana kulkenut Oulun hautausmaalla paljon. Satoja kertoja, syksyisin ja talvisin varsinkin, mutta enpä ole sellaista lumen määrää – kuin tänään – koskaan ennen siellä nähnyt.

 

Pääsiäispöytään (2018, vol. II)

Pääsiäispöytään pari kakkuohjetta oli eilisessä postauksessani, tänään sitten viinisuosituksia. Ja linkkejä edellisten vuosien pääsiäisherkkuihin…

Klikkailehan tuosta resepteihin ja vinkkeihin:

Fenkolikeittoa, viinejä
Karitsaa ja stout-kastiketta
Porkkanakeittoa, karitsanfilettä, lemon possetia…
Parin vuoden takaisia, edelleen toimivia, viinivinkkejä
Kaikkien aikojen suosituin reseptipostaukseni: kevyt pasha
Colomba – italialaisten pääsiäispulla vailla vertaa

Ja sitten se ”Pieni pääsiäisruokakirjanen” josta tiedän monen ammentaneen vinkkejä omaan pääsiäispöytään: mämmin tuunaamista ja karitsaa sekä lammasta. Tietysti.

Ja entäs pääsiäismunien historia? Muistattekos, miksi me niitä keittelemme ja syömme juuri pääsiäisenä. Pääsiäismunien (myös Fazerin Mignonin ja muiden suklaamunien) lyhyt historia täällä: KLIKS

Kansanperinteen mukaan palmusunnuntain aurinko ja seesteinen sää tietävät hyvää kesää. Miksipä emme siihen uskoisi? Ja sen mukaan Ouluun on tulossa mitä mainioin suvi! Aurinko paistoi tänään sisälle asti, mikä näkynee kuvissanikin!

Pääsiäisviinisuositukseni, per favor!

Vaikka riesling alkaa meillä olla nyt vähän ”pois muodista” tai siis että on monta vuotta nautittu juhla- ja äyriäis- ja kalaviininä Alsacen, Rheingaun ja uuden maailman rieslingejä, niin nyt on havaittavissa pientä kyllästymistä, mutta kyllä pääsiäiseksikin oli silti yksi hyväksi maistettu uutuus-riesling hankittava. Tällä kertaa Pfalzista: Riesling von Kalstein ei tuo minun mielestäni mitään ihan erityistä uutta Alkossa myytäviin keskihintaisiin rieslingeihin, mutta onpahan hyvä luokkansa edustaja. Miksipä siis ei sitä pääsiäisen alkupaloille tai kuhalle? Saattaisipa sopia jopa parsan kumppaniksi,… saattaisi.

Kuohuva on juhlassa, myös pääsiäisenä hyväksi. Luottotuottaja Espanjan Kataloniasta: Freixenet. Sillä ja siellä on hyväksi maistettuja ollut vuosien varrella,  ja nyt on tullut Alkoon uutuutena Xperiencia. Puolikuiva skumppa, joka ei ehkä ruokapöydässä ole paras mahdollinen valinta, mutta vaikka pääsiäisaamun brunssille sopii, ja vaikka marjajälkkäreille ja onhan pian jo vappukin!! Jo eilen mainostin tuota Lindaueria. Olenhan täällä vuosikausia jouluksi ja juhannukseksi, kotiin ja mökille suositellut Lindauerin peruskuohuviiniä, nyt myynnissä oleva euron, pari kalliimpi Special Reserve on vielä parempi. Sataprosenttinen chardonnay, jossa on makua ja luonnetta. Siinä on voimaa niin, että sopii vaikka ruokaviiniksi. Minun mielestäni siis. Kokeilehan.

Eilen ennen kuin lähdimme viinikerhomme maistiaisiin Karjasillan ”vinoteekkiin” avasimme ja nautimme lasilliset vuoden luomuviiniksi valitun Valdifalco Morellino di Scansanon. Jos viini on Italiasta ja siinä on kolme lempipunaviinirypälettäni (sangiovese, cabernet sauvignon ja syrah) niin ei voi odottaa muuta kuin mieluisaa makukokemusta. Kuten Pehtoori sanoi: ”onpa miellyttävän makuinen”. Juuri niin. Ei mitään suuria tunteita, eikä kätkettyjä vivahteita, vaan yksinkertaisesti hyvä, lempeä punaviini.

Edellistä vähän halvempi, vielä vähän helpompi, paljon hilloisempi, tutun talon viime vuonna Alkon valikoimiin tullut kalifornialainen sekoiteviini, joka meille on maistunut yhtä lailla mökillä takkatulen ääressä kuin kotona lauantain possupadan keralla. Ei ehkä lammas- tai karitsaviini mutta mausteisen pääsiäisbroilerin tai -ankan seuraan sopinee oikeinkin hyvin.

Kohti pääsiäistä, ystävät!

Pääsiäispöytään (2018, vol. I)

Joko tiedät mitä tarjoat pääsiäisenä perheellesi, vieraillesi, itsellesi?

Meidän perheessä kirkkovuoden paikat ovat hieman heitelleet, tai siis että ruokakalenteri ei aina ole ollut yhtä kirkollisten juhlien kanssa, mihin ehkä suurin syy on ollut se, että Esikoinen on ollut paikalla tai pois ”väärään aikaan”.

Muutama vuosi sitten tarjosin jouluruokia jo ennen joulua, koska tytär muutti Meksikoon jouluksi (ja seuraavaksi vuodeksi) ja juhannusruokia oli mökillä viime heinäkuussa, jolloin tyär ja poikaystävänsä kesälomallaan ehtivät pohjoiseen … jne.

Ja tämän kanssa samaan sarjaan meni se, että jo viime viikonloppuna meidän La Festa oli kovin pääsiäisen värinen ja makuinen. Pääsiäispaastosta ei siis ole ollut syntisessä huushollissamme tietoakaan…

Aloitan jälkkäri- tai siis kakkuresepteillä, huomenna tai maanantaina lisää ja muutakin …

Yläkuvan kakku on Ulla Svenskin ”Kuningattaren suklaakakku” -ohjeesta varioitu ja sovellettu.

 

27-vuotiaiden synttärikakku; kaakaota, mandariineja, marjoja 

Pohja

100 g voita
3 kananmunaa
2 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
3/4 dl kaakaojauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

Sulata ja jäähdytä voi.
Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet.
Kaada taikina irtopohjavuokaan, paista noin 20 minuuttia.

Tästä eteenpäin sitten minun sovellustani… 🙂

Täyte
purkki valutettuja mandariinilohkoja

Pohjan jäähdyttyä halkaise se, ja levitä pohjalle mandariinilohkot ja 2 dl vatkattua vispikermaa (jossa 2 tl vaniljasokeria ja ½ dl sokeria)  ja sitten kansi päälle. Laita yöksi jääkaappiin. Seuraavana päivänä levitä pinnalle purkillinen Irish Cream -rahkaa ja sen päälle marjoja ja hedelmiä ja sitten valele hyytelösokerilla.

Alemmassa kuvassa  on pala mangokakkua, jota meillä oli mökillä. Mökkikakuksi sikälikin hyvä, ettei se tarvitse uunia. Kakun varioin vanhasta kaarnikkakakkuohjeestani. Kaarnikan (variksenmarjan) korvaa mango. Mango on hyvää sellaisenaan, smoohthiessa, etelänmailla drinksussa, rahkassa, kakussa — mango on minun herkkuani. Mangokin.

Tällä kertaa tein pohjan puoliksi Bastogne- ja puoliksi Muro-kekseistä, hyvä vaihtoehto olisi ollut myös Lotus Biscoff -keksit, jotka ovat nykyisin suosikkejani, myös juuston ohessa. Ne eivät ole ihan niin ”fariinisokerisia” kuin Bastognet, ja pidän niistä ihan sellaisenaankin kahvin kanssa. Joka tapauksessa Digestivet ovat nyt vähän off, ehkä palatakseen joskus.

 

Mangotuorejuustokakku

Pohja:
120 g keksejä
50 g voita

Murustele keksit muovipussissa, sulata voi ja lisää se keksimuruun. Sekoita. Painele voi-keksimuruseos irtopohjavuoan (halkaisija 20 cm) pohjalle ja nosta kylmään täytteen teon ajaksi.

Täyte:
4 liivatetta
4 dl mangososetta (pakasteesta mangokuutioita pamixilla soseeksi)
2 dl (luomu)vispikermaa
1 rkl sokeria
200 g Philadelphia (light) -tuorejuustoa

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
Vispaa kerma vaahdoksi, mausta sokerilla.
Sekoita mangosose, tuorejuusto ja kermavaahto tasaiseksi massaksi.
Kiehauta mehutilkka (2 – 3 rkl) ja sulata siihen lionneet liivatteet. Sekoita tilkka loppuun (mango/appelsiini)mehun joukkoon.
Kaada liivateseos tuorejuustoseokseen ohuena nauhana kokoajan sekoittaen.
Sekoita tasaiseksi, kaada täyte keksimurupohjan päälle ja nosta kylmään yöksi.

Kiille:
3 liivatetta
2 dl mangomehua/valmista mangosmoothieta

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
Ota mehusta pieni tilkka ja kiehauta se mikrossa.
Lisää lionneet liivatteet kiehuvaan mehuun ja sekoita hyvin.
Kaada liivateseos loppuun mehuun kokoajan sekoittaen.
Kaada lusikkaa apuna käyttäen mehu kiilteeksi täytteen päälle,
ja nosta kylmään jähmettymään muutamaksi tunniksi.

Nyt kun jälkkäriasia on järjestyksessä niin huomenna sitten viinejä ja pääruokaa…

Tosin jo nyt mainittava, että Lindauerin reserva kuohuva on VIELÄ parempaa kuin Lindauerin peruskuohuva. Ja se on jo aika paljon se.

Talvelta tuntuu vielä

Ei turhia tiukkoja tanniineja, helppo ja hedelmäinen, tai oikeastaan marjainen, muttei yltiöhilloinen. Oikein mukava punaviini on tämä: Boeuf Bourguignon. Ranskalainen pikkuisen reilun kympin maksava cabernet sauvignon, joka taipuu varmasti moneen: pataruoalle ja vaikka mausteisien lihapullien seuraan, juuston oheen ja takkailtaan.

Nyt tosin kannattaisi olla ulkona, merenrannassa, sen sijaan, että istuksii sisällä lipitellen viiniä ja jatkaen viikon kestänyttä hyvin (liikaa) syömistä. Ikkunasta näkyy metsän siimeksestä kaunis, melkein leiskuva auringonlasku. Mutta kun ei enää jaksa, ei enää tarkene.

Ja olinpahan jo aamulla kuvailemassa auringonnousua. Vein tyttären aamukoneelle, ja jäin sitten ensin Oulunsaloon lenkille Canonin kanssa, ja sitten kahdeksan jälkeen ajelin vielä Nalskuun ja tein pienen lenkin sielläkin. Pakkanen tosin kiri kummallisesti: nousi aamukuuden  -16 celsiuksesta yli -20 asteeseen. Ja veden – tai siis jään – ääressä on aina jotenkin vielä kylmemmän tuntuista. Mutta niin kaunista edelleen.

Oulunsalossa olen jo monta vuotta ihaillut Lentokentäntien alkupäässä (siis kaupungin päässä) yhtä kaunista koivukujaa. Se on kesällä, ruskan aikaan ja talvella, saatikka toukokuun hempeässä vehreydessä kaunis. Varsinkin juuri aamuauringon osuessa siihen. Tänään sen vihdoin kuvasin, monestakin suunnasta.

Vähän jo jouduin miettimään, mitkä olivatkaan ne säännöt ja rajat, joita yksityisalueen kuvaamisessa on, mutta eiväthän kuvani kotirauhaa riko, eikä pihapiiriin tunkeudu.

Muutoin päivä mennyt kaiken pienen päivittämisessä, huushollin palauttamisessa arkeen, Kuusamon ja Kälviän valokuvauskurssitarjontaa tsekkaillessa, uudenlaista ruokaa laittaessa (palaan asiaan lähipäivinä), netissä roikkuessa.

Rantapellon juhlaviikko

Juhlaviikkoa vielä vietellään.

Miniän ja Juniorin synttäriviikko, Apsun ja kummitätinsä (= Esikoinen) kohtaamisen viikko, minulla tekemättömyyden viikko ja lenkillä jo kevätaurinkoa ja leppeää tuulta, jo narskuvaa, ei vain puuterista lunta. Keväälle tuntuu. … Juhlaviikolta tuntuu, – torstai on kuin sunnuntai.

Kunhan Esikoinen aamuvarhain herättyään oli käynyt salilla, olimme valmiina lähtemään yhdessä äidin luona käymään. Tyär on Oulu-viikkonsa aikansa koettanut tavata kavereitaan, isovanhempiaan ja ennen kaikkea kummipoikaansa = Apsua. Ja Apsu on myös lähetellyt tädilleen WhatsApp-ääniviestejä, joissa on tehnyt tiettäväksi, että haluaa leikkiä ”Naanan kans leekotitiä” ja ”kattohommia” (= kontata ruokapöydän alla ja ´säätää´ jotain). Ja täti on tehnyt kattohommia, leikkinyt ja touhunnut, ja todennut ”pääsykokeisiin lukeminen on vähän jäänyt, mutta so what”.

Minä olen – taas – kelannut, että nyt ja vain nyt, juuri tänään, ehkä vain tänään, on tämä hetki, tämä kun perhe on pöydän ympärillä tai olohuoneen lattialla, – siinä minä tippa linssissä yritän ottaa kuvia, olla vaipumatta sentimentaalisuuden syövereihin, kysellä välillä, että moneltakos haluaisitte syödä, — kokkailla, tarjota kaikille jotain herkkua.

Aloitimme tällä. Tatti-shotti! Meidän pakastimen uumenista viimeiset tatit keittelin tiiviiksi alkuruoaksi. Hyvä on: kermaa on, mutta olihan kuulkaa hyvää!

Ja lopetimme synttärikakkuun. Kaksi kertaa 27. Ja molemmat muistelivat joku viikko sitten, että lapsuuden täytekakussa piti olla mandariiniviipaleita. Niinpä kätkin niitä tähänkin kakkuun. Tässä tosin paljon muutakin. Kuten oli myös etu- ja jälkiruoan välissä.

Olen tässä keräillyt kokeiluja ja reseptejä postaillakseni uuden ”pääsiäisruokia”-jutun, joten tulossa on myös reseptiikkaa…

Niksinurkka vol. ?

On aika niksinurkalle. Näitä koosteitani on Tuulestatemmatussa ollut säännöllisen epäsäännöllisesti, ja nyt on taas sellaisen vuoro.

Ensinnäkin elektroninen parkkikiekko. Sain sellaisen sisarelta joululahjaksi. En ollut koskaan ennen kuullutkaan, ja nyt en kyllä siitä luovu. Enää ei tarvitse muistaa markettien, Caritaksen, Linnanmaan, Kauppahallin, ei minkään (!) edessä laittaa kiekkoa. Tuo pieni vempain pikkuisen Beetleni ikkunannurkassa on pieni ilo arjessa. Claes Olsonilla ainakin näytti niitä olevan myynnissä. Ja erilaisia (sinisiä) olen nähnyt muiden autoissa.

Sitten keittiön puolelle. Kyselin FB:ssa alan ammattilaisilta tässä kuukausi sitten: ”Mistä saa ostaa liinaa, jota on suurtalous- ja ravintoloiden keittiöissä? Se ei ole talouspaperia eikä mitään wiledaa, vaan jotain niiden väliltä. Kuituista, aika lailla kertakäyttöistä, sillä lähtee lautasista sormen- ja kastikkeenjäljet? Mikä sen nimi on?”

Eikä mennyt kuin tovi, niin vastauksia alkoi tippua. Ja liinan nimi on Carita-liina.  Sain pian myös tietää, että Carita on Fredmanin tuotemerkki, ja että kuituliinaa löytyy moneltakin valmistajalta. Ja niinhän minä sitten löysin lähi Tokmannilta Eskimo-merkkistä kuituliinaa.

Suosittelen!

Ja samassa keskustelussa tuli toinenkin hyvä siisteysvinkki (jota tarvitsen ihan erityisesti ruoka- ja tuotekuvauksissa). Sini-tuotteen lasiliinat ja tilkka etikalla terästettyä vettä! Sillä lähtee rasvaläikät lautasten reunoista ja muualta, missä niitä ei saisi olla. Tosin nuo lasiliinat sinälläänkin ovat erinomaisia erityisesti viinilasien putsaamisessa.

Sitten vihanneshyllylle. Parin viikon takainen uusi löytö ”napsuherneet”. Pari euroa pussillinen tuoreita sokeriherneitä, jotka ovat (myös Apsun mielestä) mitä mukavimpia pikkusyötäviä. Sellaisenaan, kokonaisina. Ja sitten niitä on mukava silputa salaattiin, wokkiin, keittoon.

 

Ihan lopuksi meidän tämän päiväinen ruoka. Kun tyär on vielä ilonamme, tein munakoisomössöä, joka on sieniruokien lisäksi hänen herkkuluettelonsa kärjessä, ja kasvisruokaa, josta myös pitää paljon. Viimeisimmässä Viini-lehdessä oli ohje:

Palsternakkaa ja pastaa  … parmesaani ja tuoreet yrtit viimeistelevät yksinkertaisen herkun

4 annosta (suluissa alkuperäisen reseptin määrät

2 (3) kokonaista valkosipulia
1/2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä
1 iso palsternakka
75 (100) g voita
2 (3) rkl rosmariinia hienonnettuna
50 g parmesaanijuustoa
1 (2) rkl  rosmariinia hienonnettuna
mustapippuria myllystä

300 g ohutta nauhapastaa (Bevette tai tagliatelle tai joku muu nauhapasta)
vettä
suolaa

Leikkaa valkosipulien päistä ohut viipale pois niin, että valkosipulin kynnet tulevat esille. Laita ne uuninkestävään astiaan, valuta päälle oliiviöljy ja suola. Paahda uunissa (225 C) noin vartin verran.
Kuori palsternakka ja leikkaa kuorimaveitsellä ohuiksi, pitkiksi lastuiksi.
Sulata voi paistinpannulla, kun kupliminen loppuu, purista paahtuneista valkosipuleista kynnet ja hienonnettu rosmariini (2 rkl) pannulle. Alenna lämpöä ja paista viitisen minuuttia. Ota pannu liedeltä ja lisää joukkoon ohuet palsternakkalastut.
Keita pasta, valuta ja sekoita voi-palsternakkakastike pastan joukkoon. Raasta/ripottele joukkoon parmesaani, rosmariinia ja mustapippuria. 

Palsternakka ja pasta ovat molemmat minun herkkuani, joten tämä ruoka jää kyllä meidän menu-listalle pysyväksi.

Makutestailuja

Aamupäivä kului koneella eilisen illan voutineuvoston kokouksen jälkitoimissa. Ja ihan kuin joskus lukio- ja opiskeluaikanaan tyär istui vieressä lukemassa. Perehtyi vanhoihin pääsykokeisiin. Ei ole minun juttujani tuollaiset.

Tänään sitten aloitimme uuden ”sarjan”, josta Pehtoorin kanssa on ollut puhetta. Kun ”Jokaviikkoinen soppamme” -projekti tuli päätökseen olen kaivannut jotakin uutta meidän ruokajärjestykseen ja siihen, että aina syödään minun laittamiani paljolti samoja pöperöitä, niin ehdottelin jo vuoden vaihteen jälkeen, että ryhdyttäisiin kerran viikossa kävelemään (tai ainakin minä kävelisin) kaupunkiin, ja käytäisiin lounailla vuorotellen Oulun etnisissä ravintoloissa ja ruokapaikoissa.

Tänään vasta saimme ensimmäisen aikaiseksi. Tosin vain minä kävelin (Pehtoori kävi hiihtämässä ja Esikoinen Limingantullin uudella kuntosalilla, joka on samaa ketjua (Fitness 24/7) kuin Helsingin paikkansa ja kehui kovasti. Siisti ja uudet laitteet, eikä todellakaan ruuhkaa). Tulivat sitten autolla Pakkahuoneenkadulle, jossa oleva Kathmandu oli valikoitunut ensimmäiseksi testattavaksi. Teen siitä raportin tässä joku päivä, nyt on pikkuläppärin varassa tämä postaus- ja kuvien liittämishomma, sillä meillä on ollut netti monta tuntia jumissa – Telia-yhteydet tökkii.

Nepalilaisen ruoan jälkeen kotona minijälkiruoka. Testasimme tämän ”Anssi Kelan keksinnön”: siis miksi Fazerin sinisen keskellä on kolo? – Suolaa varten!

 

Minä pidin Himalajan suolakiteiden kanssa, Pehtoorista molemmat oli hyviä ja tyär ei halua vastaisuudessakaan suolaa sotkemaan suklaan makua. Sama ideahan tässä on kuin nyt niin kovin trendikkäissä suolakaramelli-jälkiruokakastikkeissa ja -jätskeissä. Minähän syön ihan liikaa suolaa muutenkin ja suklaata tosi harvoin, joten eipä taida tästä tulla minunkaan juttuni. Mutta testata kannattaa!

Maailman muuttuu, onneksi

Tänään on Minna Canthin päivä. Ja minun keskikoulun parhaan kaverin synttäripäivä. Minun syntymäpäivänäni on Eurooppa-päivä. Siis meidän molempien synttäripäivä on myös liputuspäivä. Liputetaan naisille, tasa-arvolle ja naisasialle ja eurooppalaisuudelle, Euroopan yhteisölle. Ei silloin meidän nuoruusvuosina, kylmän sodan vuosina, olisi uskottu, että tämmöisetkin asiat saavat oman liputuspäivän. Maailma on muuttunut. Mekin tietysti. Meille tärkeä yhteiskunnallinen liputuspäivä oli YK:n päivä. Meille tosin YK oli ihan toissijainen juttu tuossa yhteydessä. Meidän vitosluokalla (nyk. ysiluokka) nimittäin juuri YK:n päivälle sattui opettajien lakko! JA se taa merkitsi ihan pitkähkön tapahtumasarjan käynnistymistä, mistä ei sitten kannata enemmän täällä julkisesti huudella. 😉

Tänään olemme kirjoitelleet, ja huomanneet, että samanikäisyyden myötä elämäntilannekin on taas hyvin samankaltainen. Aika aikaansa kutakin.

Tänään on ollut auringon aika.  Oli vaan niin ihana kävellä pitkin poikin …

Huomenna jo kevätpäivän tasaus.

Elämä on juhla!

Iltaan on tultu, viikonloppu vietetty. Nyt se on ohi.

Vielä tänään koko poppoo istuimme yhdessä ruokapöydässä – seuraavan kerran samalla kokoonpanolla toukokuun toisella viikolla. Siitäkin puhuttiin, tänäänkin. Nythän reissuun lähtöön on vähemmän kuin seitsemän viikkoa.

Myöhäisen lounaan jälkeen tyär vei poikaystävänsä (tästä minua askarruttaneesta termiasiasta keskustelimme eilen, kysyin asiasta nuorilta, ja poikaystävä on oikea valinta 😉 ) lentokentälle, ja palasi itse tänne takaisin. Tyär on tulevan viikon kotikotona. Onhan mukava juttu! Mutta poikaystävänsä, josta voisin vastedes käyttää Apsun antamaa nimeä ”Pappikki”, joutui lähtemään takaisin Helsinkiin ja huomenna duuniin. Juurikin sinne Alma Mediaan, josta tyär on nyt irtisanoutunut, – mistä olen erinomaisen helpottunut. Pääsykokeisiin voi lukea Oulussakin.

Eilinen oli erilainen ilta ikinä. Kuten Juniori Instassa kirjoitti: ”A bit different ”Two men champagne club” -evening today. @veskuyks cooks at our parents place and of course I have chosen the wines.” Ja hyvin oli poika valinnut.

Liki kellon ympäri oli meillä vieraileva kokki, vietimme aikaa Festassa, välillä nuoret pelasivat Trivial Pursuitia, kuuntelimme minua kovasti miellyttänyttä soulia, maistelimme samppanjaa, juttelimme tulevasta ja menneestä ja söimme. Maistelimme punaviiniä, juttelimme ja söimme.

Ensimmäinen eturuoka oli ihan mielettömän hyvää, eikä mikään sen jälkeenkään jäänyt vaille ihastusta. Vierailevan master cheffin ruoanlaittoa oli mielenkiintoista seurata: kovin erilaista kuin minulla. Koskaan en jaksaisi tehdä niin perusteellisesti ja kauan … eikä minulla ole taitoa, eikä tarvikkeita ja vempaimia (jotka V. toi mukanaan. Mm. Sous vide -sirkulaattori!) Pikkuisen oli eri levelillä kokkaaminen kuin minun karitsankyljysten paisto voissa pannulla ja hetkeksi uuniin. 😉

Klikkaamalla kuvat suurenevat …

 

Tänään sitten aika myöhään nukkumista, eilisen siivoilua, lenkille, minun vuoroni kokata. Kevyt myöhäinen lounas: sinihomejuusto-amuset, kasvislasagne ja lemon posset, ja lopuksi korvapuusteja ja kahvia. Viikonloppu on kulunut hyvin, nauttien ja nopeasti. Kuin eri maailmassa.

Mitä minä huomenna teen?

Juhlaviikonlopun tietokilpailu

Tämä viikonloppu on juhlaviikonloppu. Monin tavoin.

Parhaillaan (la klo 15) meidän Festassa, ”kakkoskeittiössä”, on kokki, joka valmistelee neljän ruokalajin juhlapäivällistä apunaan meidän Juniori. Festassa ovat myös tyär ja poikaystävänsä.

Eilen juhlaviikonloppu alkoi, kun olimme vain perheen kesken ruokapöydässä ja vihdoin sain pitää tietokilpailun, joka liittyi matkaan.

Varasin tammikuussa matkan, enkä vain itselleni ja Pehtoorille, vaan koko perheelle (= Juniori perheineen ja tyär + P.). Juttuhan on niin, että päätin lopulta, etten vietä valmistujaisia, enkä myöskään tasavuosijuhlia. Isot juhlat menevät vähän ”hukkaan”. Niissä ei ehdi kenenkään kanssa kuitenkaan jutella, kohdata, ja puheita en todellakaan halua. Vähän mietin sellaistakin kuin olivat läksärini töistä. Kutsuin työkaverit meille nyyttäreille. Kaikki toivat jotain syötävää ja olimme kimpassa. Se oli hyvä ilta, eikä pönötystä.

Niinpä vuoden alussa päätin, että lähden synttäriviikolla reissuun, ja haluan rakkaat sinne mukaan. Kyselin, ovatko halukkaita lähtemään, pääsevätkö töiden, koulun ja kaiken muun puolesta viikoksi jonnekin tuntemattomaan, jonne heidät ”vien”. Vähän laajennettu versio Pehtoorin elokuun kuuskymppisistä. Ja kaikki sanoivat, että ´joo, pääsevät ja lähtevät mielellään, varaa vaan´. Ja minä varasin. Ja eiliseen iltaan asti olen pantannut tietoa siitä, minne lähdetään.

Eilen sitten, pitkän päivällisen ohessa oli tietokilpailu, jossa oli matkaan, sen kohteeseen ja kulkuun liittyviä kysymyksiä. Ja kilpailussa oli myös aika hyvät palkinnot. Mm. matka kaikille 😀 . Matka kaikille, jotka edelleen senkin jälkeen kun tietävät, millaisen matkan ja mihin olen varannut, lähtevät. Ja kyllä: kaikki haluavat edelleen lähteä. Apsukin sanoi nähdessään kuvan paikasta ”ou mai kaad”! 🙂

Olipa mukava pitää kilpailu, kuunnella arvuutteluja, syötiin välillä, ja taas palasimme kysymyksiin ja lopulta vastauksiinkin. Kysymykset on täällä (pdf tallentuu koneellesi) jos kiinnostaa… Arvaatkos, minne mennään, ja millaiselle matkalle? Sen voin sanoa, että ihan oikeaa vastausta perheestä ei kukaan keksinyt. Mutta kaikille tuntui valintani kelpaavan. Oikeinkin hyvin.

Ja nyt: kun kerran helsinkiläiset ovat täällä, on Juniori kutsunut kaverinsa, jonka kanssa pitävät kahden miehen illallis-samppanjakerhoa noin neljä kertaa vuodessa, kokkaamaan meille. Juniori toimii sommelierina ja kaverinsa (joka installoitiin tammikuussa Oulun voutikunnassa paistinkääntäjäksi) master cheffinä. Neljän ruokalajin dinner valmistuu parhaillaan… nyt lähden kuvaamaan, katsomaan, oppimaan, ja kattamaan pöydän.

Huomenna tulee paljon kuvia!!

Parempi päivä tänään

Pakkasaamussa ajelin – taas – Data Groupin parkkiin, ja roudasin läppärini huoltoon. Luottavaisia olivat, että kyllä se kuntoon saadaan. Jatkoin matkaa Caritakseen, ja kun parin tunnin päästä olin hissillä ajelemassa alas, tuli viesti ”Huoltotyö valmis”. Yesh! Yesh! Hyvä, että vein liikkeeseen, eipä olisi minulla taito riittänytkään käynnistyssektorin korjaamiseen. Asia kunnossa.

Seuraava hyvä asia oli sää. Pakkasta toki, pientä vinkkaakin väistämättä, mutta silti. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja viime päivinä satanut lumi kimmelsi valkoisena ja pehmeänä melkein kuin tunturissa. Kiertelin ja kaartelin Canon kaulalla, kuvailin kaunista kotikaupungin keskustaa ja Tuiraa.

Voimalaitoksella oli ollut joku turbiinivika, minkä vuoksi oli tehty talvisin harvinaisia ohijuokstuksia. Ja olipa koski, vaikka padottu onkin, kauniin näköinen tänään.

(klikkaa ensimmäistä kuvaa, niin kuvakaruselli aukeaa… )

 

Sitten hain lisää kukkia, ruokaa ja pientä yllätystä viikonloppuun. Ruokapöydässä sitten totesin Pehtoorille, että teen melkein kuin joulua… – Nii-in, onko siitä jotain uutta? totesi mies.

Ihan sama. Teen jos haluan. Ja haluan.

Kätevä emäntä

Olenpas tänään ollut oikein kotihengetär, voisinpa melkein sanoa, että ”kätevä emäntä”. Voisi sanoa jos suostuisin siihen, että minua sanotaan emännäksi. Mutta minähän en suostu. Muistanette, että asiasta on mainittu parikymmentä vuotta sitten myös valtiomiesuraansa nyt  noloon loppuun ajavalle Paavo Väyryselle. 😉 (juttu on täällä)

Ensi töikseni raivasin ”studiostani” tyttärelle ja poikaystävälleen (missä vaiheessa/iässä lasten poika- ja tyttöystäviä pitää ruveta nimittämään mies/naisystäviksi? Jolleivat ole kihlattuja tai avokkeja, mikä P. kyllä taitaa jo olla, vaikkeivät ”virallisesti” yhdessä asukkaan…) huoneen viikonlopuksi. Tulevat ylihuomenna illalla, ja senpä vuoksi kaikkea muutakin touhuamista.

Leivoin mm. kuppikakkujen pohjia (tämän ohjeen mukaan) ja ajattelin tällä kertaa päällystää kaakao-kahvikreemillä. Ja sitten tein tuulihattuja. Niitä täyttelen chorizotahnalla alkupalatarjoiluun.

Luottoresepti on äidin peruja

Tuulihatut
(12 –16 kpl)

75 g voita
1½ dl vettä
1 dl vehnäjauhoja
2 munaa
(ripaus sokeria ja/tai suolaa)

Kiehauta voi ja vesi. Vatkaa vehnäjauhot sekaan.
Ota kattila pois liedeltä ja anna taikinan vähän jäähtyä.
Vatkaa jäähtyneeseen taikinaan kaksi munaa yksitellen.

Ota lusikalla nokareita ja laita leivinpaperin päälle pellille.
Uunin lämpö ensin 225 astetta
ja 20 minuutin jälkeen laske lämpö 150 asteeseen,
jossa kannattaa pitää 5 – 10 minuuttia.
Uuninluukkua ei saa aukoa välillä. 

Täyttäähän voi melkein millä vain, suolaista tai makeaa.

Leipomisen lisäksi villapyykkiä, pöytätablettien ja kaitaliinojen pyykkiä, Festan siistimistä ja keväiseksi laittamista.

Vaihdoin kukkiin multia ja pakkailin Apsun lelukopasta vauvaleluja jo pois. Kauppareissua lukuunottamatta en saanut lähdetyksi ulos; meinaa vähän lähipiirissä pyörinyt flunssa uhkailla minuakin. Pehtoori on tosi köhässä ja flunssainen. En todellakaan halua viikonlopuksi samaa. Toisaalta eikö just siksi olisi kannattanut lähteä ulos edes toviksi flunssaisen luota?

Ja sitten rupesin laittelemaan Festassa läppäriä hollille, että viikonlopun Suuri Tietokilpailu voidaan screenille näyttää, ja tarvitaan yhteiseen surffailuunkin isoa näyttöä.

Ja kyllä monta kirosanaa olen ladellut. Läppäri on aika uusi; ostin sen pari vuotta sitten Gigantista,  jossa ”väkisin” asennettiin siihen Windows 10 vaikka nimenomaan sanoin haluavani seiskan, joka minulla on tässä isossa ”myllyssänkin”. Ja nyt! Se kymppi on ”pudonnut”. Se pitäisi asentaa uudestaan. Olen pari tuntia yrittänyt nettiohjeilla tehdä asennusta, mutta ei vaan pelitä. En saa konetta lukemaan USB-tikkua, jossa olisi palautukseen tarvittava ohjelma tms. Ja nettijutuista lukee, että kun tekee asennuksen uudelleen häipyvät (tietysti) aiemmat asetukset! Mm. Office ja kaikki ne muut, jotka ovat tarpeellisia nettiyhteyden ja screenin ja kaiken yhteistoiminnalle ja joiden asentamisessa on mennyt eräskin oma ja maksettu asiantuntijatunti. Argh!! Onko muilla Windows kymppi vaatinut uudelleen asennusta, miten ja missä se on onnistunut?

Todistajaksi?

Tänään Tuirassa lenkillä yhdessä aliskassa korviini kantautui takana tulevien miesten keskustelu, – – ja kävelivät niin lähellä takanani, että vielä alikulun jälkeenkin kuulin kaiken: tuosta vaan kertomus murrosta ja ryöstöstä!

– no eihän meillä ollut tarkotus sinne murtautua, mutta se vaan meni nii
– miten nii?
– noku oltiin oltu siinä Haukiputtaalla ja mietitty että lähetää Samanttaan mutta ku Jaska ei kuitenkaan olis päässy sisälle, oli jo alkuillasta nii jurrissa, ryypännä ainaki kaks päivää putkee. Ja sitte käytiin vaan hakee lisää kaljaa ja sitten saatiin kyyti Iihin.
– miten te sinne?
– no v-ttu,ku Hanen (tai Janen tai tms) luo piti mennä. Mutta eihä se v… ollu kotona. Ja oli ihan mielettömä kylymä.
– ja sitten murtaujuitte sen kottiin?
– eiku mä oon sen porukoitten mökillä joskus pentuna ollu ja se o …. (keskustelu häviää)   ja sitten me aateltiin että jos se on sielä. Ei ollu. Mutta ku oli nii v-n kylymä, nii aateltiin, että mennää sisälle vaikka miten. Ja sitte me murtau´uttiin sinne. Särettiin kaks ikkunaa.
– oliko sielä ees lämmin?
– no ei tietenkää, mutta me pantiin paikka sekasin, löydettiin niitten kaapeista viinaa ja …. porukkaa tuli lisää ja v-tu että ne alko rähisee

Tässä vaiheessa aloin jo miettiä, mitä mun pitäis tehdä. Keskustelu kavereiden kesken oli aika agressiivisen oloista, ja minä en uskaltanut tietenkään vilkaistakaan taakseni. Olin jo suunnilleen kartalla, missä tämä murron kohteeksi joutunut mökki oli ja odotin kauhulla, että pian tämä ”päätekijä” kertoisi henkirikoksesta tai jotain.

Ja vähän ennen kuin olin Paulaharjuntien suojatien valoristeyksessä, tämä tarinan kertoja toteaa: ”v-u että sitä voi penskana olla tyhymä. no olihan mää kuitenki jo 17 Hane ja K-lainen vasta kuustoista. No narahittaan me…

Ja sitten kun risteyksen jälkeen uskalsin vilkaista taakseni olivat nämä takanani ”suuresta murrosta” keskustelleet kaverit ainakin kakskymppisiä. Onneksi olivat jo narahtaneet. 😉

Kuva ei liity millään lailla tähän päivään. Paitsi että olen vanhoja kuvia hakenut ja muokannut myyntiin. Voisin VR:lle tämän kaupata. 😉

 

Niin epäreilua

Eihän siitä ole kauaakaan kun kirjoitin, että ”Itku auttaa” ja että olen kohtuullisen herkkä liikuttumaan. Nyt ei ole oikein tullut itkua.

Eilen kun myöhään illalla Helsingistä tuli tieto, olin merkillisesti ihan hirmu vihainen. En vaan tiennyt kenelle voisin raivota. Itkua ei ollut, eikä siitä siis apua.

Ei siitä ole kuin muutama viikko, kun vielä sähköposteilimme. Eikä kahta kuukauttakaan, kun viimeksi tapasimme. Itseasiassa vietimme koko lauantain aika lailla samojen pöytien äärellä. Silloin kaiken piti olla jo voiton puolella. Ja eilen tuli tieto ”menehtyi äkillisesti”.

Emmehän me usein olleet tutustuttuamme tavanneetkaan, ehkä parikymmentä kertaa kolmen vuoden aikana? Aika säännöllisesti posteilimme, olihan hän yhdellä tavalla esimieheni, mutta kirjoittelimme myös ohi ”virallistenkin” asioiden, varsinkin nyt tammikuun kapitulin aikoihin ja sen jälkeen. Ruoka-asioista ja historiasta, vuotuisjuhlista, matkoista, muutenkin elämänmenosta, ja myös kuolemasta.

Hän oli sydämellinen, hieno, vahva ja oikeudenmukainen lukee monissa muistosanoissa. Niin hän oli.

Olen minä vieläkin vähän vihainen, mutta paljon enemmän surullinen.

Muissa maailmoissa

Merkillinen sunnuntai sikäli, että en ole ottanut yhtään kuvia. Yleensä sunnuntaisin kamera laulaa… Yleensä tavallista pidemmällä lenkillä ja yleensä tavallista parempaa ruokaa laittaessa. Mutta ei tänään.

Keli on tuhnu – kaukana kirkkaista pakkaspäivien valosta ja kirkkaista näkymistä. Joten ei innostanut lähteä mihinkään kauemmas. Auraamattomilla lähitienoon teillä tepastelin pienoisessa lumipyryssä. Ihan suorittamista oli, ei mitään liikkumisen iloa tai kuvauksellisten miljöiden etsimistä.

Ja ruoka. Hampurilaisia ja salaattia. Jälkkäriksi sitrus-rahka-kerma-mousse (lue: mössö). Eipä paljon noillakaan revitellä.

Siksipä tähän vielä kuva mökkiviikolta.

Maaliskuun sunnuntai onkin mennyt paljolti tulevaa suunnitellessa. Ensi viikonloppuna on juhlaa ja toukokuussa on juhlaa ja ne liittyvät olennaisesti toisiinsa. Ja niitä molempia varten olen tehnyt tänään yhtä ja toista. Yllätyksiä olen perheelle järjestämässä, enkä millään malttaisi odottaa, että saisin jo kertoa … Enkä siis kerro vielä täälläkään.

Teatterissa ja Teatteriravintolassa

Palasimme juuri teatterista, – ja teatteriravintolasta.

Paistinkääntäjien ”kulttuurikevät” jatkuu. Viime kuussa Rioja-elokuva, jonka ohjaaja Rax Rinnekangas oli paikalla maistelemassa viiniä ja tapaksia kanssamme, kertomassa elokuvan teosta ja nyt sitten Oulun Teatterissa ”My Fair Lady” ja sen jälkeen makulautanen (kampasimpukoita, lohta, muikunmatiä, piirasia, paistia… ) ja iso juustopöytä. Lasillinen ja toinen viiniä. Niin ja väliajalla oli tarjolla lasillinen kuohuvaa ja Huovisen leipomon ”Pallero-leivos”. Sisällä lakritsia (hopeatoffeeta?). Nam.

Ja ravintolassa meidän 30-hengen seurueeseen liittyi mukaan musikaalin Oulun teatteriin ohjannut Merja Larivaara. Olipa mielenkiintoista kuulla näyttelijän ja ohjaajan työstä, musikaalin tekoprosessista, perhe-elämän ja teatterielämän yhteensovittamisesta. Ihan erilainen ”kupla” kuin aikoinaan oman duunin ja perhe-elämän sovittaminen.

Luulenpa, että ilman paistinkääntäjyyttä tällaista iltaa ei olisi koskaan tullut kokeneeksi. Ruoka tuo kulttuuriakin elämään.

Niin ja musikaali? – Olipa hyvä, ammattitaitoinen, viihdyttävä, visuaalisestikin katsojaa hellivä. Mielenkiintoista on että roolijako on tehty ”tuplasti” eli Eliza Doolittlen roolissa vuorottelevat Rosanna Kemppi ja Yasmine Yamajako ja Henry Higginsin rooleissa Janne Raudaskoski ja Kari-Pekka Toivonen. Tänään olivat Yasmine (jolla on ihan mielettömän hieno lauluääni) ja Janne Raudaskoski, josta en ole koskaan pitänyt mutta joka aina vaan on hyvä. Näytelmän loppu — pidin ratkaisusta. Kaikkinensa suosittelen! 

Sopeutumisruokaa

Hieman hakusessa oli päivän kulku, mutta sen tiesin jo mökillä, että kalaruokaa tai edes jotain äyriäisiä tms. kotona on taas saatava ruoaksi. Mökillä kun kalaruoan puute on ihan ilmeinen. Ainakin hyvälaatuisen kalaruoan. Helpottaa vähän tänne kaupunkikulttuuriin palautumista kun saa merenantimia eteensä.

Siispä tänään Kauppahalliin paitsi hakemaan äidille graavilohta, myös kotiin jotain perjantaisapuskaa. Ja mitä ihmettä M:lla olikaan tiskissä? – Valmiiksi rapsuteltuja ja pestyjä sinisimpukoita. Niinhän se on, että en ole koskaan, en ikikuunapäivänä itse keittänyt sinisimpukoita, mutta tänään keitin. Iso paketti simpukoita lähti mukaan ja kohti henk.koht. koekeittiötä.

Edellisen kerran simpukoita on syöty Liguriassa. Syyspatikka ja illallinen La Spezian parhaassa simpukkaravintolassa olivat kohtalokas yhdistelmä. Siitä huolimatta tänään – ja ensimmäistä kertaa ikinä – keitin itse kattilallisen sinisimpukoita. Jostain oli jemmassa alla oleva kermainen ohje. Merimiehen vaimon tapaan (Moules marinières) niitä yleensä olen ravintolassa tilannut, mutta nyt tällä ohjeella.

Eihän me noita kaksistaan kaikkia syöty. Mutta ainakin puolikattilallista kuitenkin. ”Pääruoaksi” olin varannut paketillisen ravioleja. Kahdessa minuutissa Italia lautasella. Kuvasta puuttuu parmesanhunnutus.  Se on olennainen osa nautintoa. Mutta muuta ei tarvita. Tuli kevät!

 

 

Sinisimpukat kotikeittiössä

1 kg sinisimpukoita
1 iso sipuli 
2 rkl voita 
2 dl kuivaa valkoviiniä 
2 dl ranskankermaa tai kuohukermaa 
½ tl suolaa 
1 dl persiljasilppua 

Sulata voi kattilassa, lisää sipulisilppu ja freesaa pehmeäksi.
Lisää viini ja suolaa. Pane kaikki simpukat kattilaan.
Peitä kannalla ja keitä voimakkaasti viitisen minuuttia,
Kun simpukat ovat avautuneet, ruoka on valmista.
Annostele simpukat reikäkauhalla kuumille syville lautasille.
Lisää liemen joukkoon kerma, kiehauta, kaada liemi simpukoille ja ripottele persiljasilppua päälle.

Oheen samaa viiniä kuin keittäessä ja rapeaa maalaisleipää. 

Taakse jäänyttä – – –

 

Tänään ei enää pitkää brunssia mangosmoohtieneineen ja kaikkine muine hyvineen.
Vain puuroa ja kahvia, – ja se oli siinä.

Tänään ei enää aurinkoisia latuja. Eikä muutakaan liikkumista tunturissa.

 

Ei enää lumitunneleissa ja mökkipurolla Apsun kanssa.

Ei kulkemista tunturissa… ei muualla kuin autolla pitkin Jäämeren tietä.

 

Ei enää korumaisia jäädytettyjä saippuakuplia,  – aika uuvahtaneen näköistä oli jo.

 

Eikä rantasaunaa, saatikka yhteistä pitkää päivällistä ja Lego Cityä ja kaikkea muuta mukavaa…

Onneksi on edes kuvat. Niitä on PALJON.

Ehkä noita kuvia kannattaa katsoa tovi, ehkä niistä välittyy se, miksi on aina niin vaikea lähteä mökiltä kotiin.

Ja onhan täälläkin taas hyvä.

Liikkumisen iloa ja valoa!

Aamulla ennätyspakkanen tälle lomaviikolle: – 31 C näytti mökkiterassin mittari aamuyhdeksältä. Siispä ei kiirettä ulkoilemaan. Pelasimme, luimme, kudoimme, katsoimme telkkaria, kuuntelimme Yölintua (pappa opettanut Apsulle moisen), surffailimme ja chattailimme.

Aamupäivän lopulla pienen tovin puhaltelimme Apsun kanssa ulkona saippuakuplia ja kävimme purolla heittelemässä lumipaukkuja puroon, – miksihän sellainen on niin mukavaa? – Ehkä samasta syystä kuin kivien heittely mereen kesällä. Molskahdus!

Kukaan ei halunnut hiihtämään, minulla oli oikeastaan aika kova hinku mäkeen, mutta päädyin lopulta lähtemään ”vain kuvailemaan” Kakslauttaseen ja Kiilopään juurelle.

Ja niinhän siinä kävi, että Kiilopäällä lähdin ensin kulkemaan polkua, jossa luki ”Ei kunnossapitoa”.

Ajattelin, etten lähde vinkkelit jalassa tepastelemaan laduille enkä lumikenkäreitillle, menen tuosta.

Ajattelin, että tepastelen rinteen ensimmäiselle tasanteelle. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuljin – taas – ohi reittien, pitkin tallottuja tai hiihdettyjä reittejä, nousin aina vain ylemmäs, välillä aika työläästikin mutta lähellä huippua jo yhytin varsinaisen talvikävelyreitin (jota en tiennyt olevan olemassakaan). Ja huipulle nousin (564 mpy).

(Kerrankin kuva näin päin: Kiilopäältä Kaunispäälle. Maston, Huippu-ravintolan ja rinteiden vasemmalla puolella näkyy ”Kiinan muuri” (= uusi kiinalaisella pääomalla rakennettu hotelli) hyvin.)

Sokosti näkyi aivan erilaisena kuin kesällä. Korkeuseroja vaikeampi kuvata lumiseen aikaan….

Ja kyllä kannatti huiputtaminen. Kuinkahan monta kertaa olen lumettomalla kelillä kavunnut Kiilopään huipulle? Monta! Kymmeniä kertoja. Mutta enpä koskaan talvella, en suksilla, saatikka vinkkelit jalassa. Mutta kyllä kannatti! Sokosti ja Lokka on sieltä nähty ennenkin, mutta ei koskaan talvella. Eikä koskaan huikeassa kevätauringossa.

Toki lenkki kesti kauemmin (varsinkin kuin kiersin mutkan ohi reitin) kuin kesäkelillä, mutta ihan yhtä hiki tuli – 12 asteen pakkasella kuin + 12 tai 20 asteen lämmössä. Ja paitsi kuvaamisen kannalta oli muutoinkin mukava olla yksikseen.

Eihän se aurinko vielä kovin korkealla täällä tähän aikaan vuodesta ole. Mutta kyllä se lämmittää ja ruskettaakin. Piporaja on näkyvissä. 😉

Kohti kevättä! Todellakin.

Mökkielämän ihania päiviä

Ja Koilliskairassa vain paistaa. Paistaa siniseltä taivaalta. Emme valita. Emme todellakaan.

Ulkona monta monituista tuntia. Minulla siitä iso osa kului lumikenkäillessä, ja poikkeuksellisen vähän kuvaillessa. Sitten Apsun kanssa pihan tunneleissa, saunaa lämmitellessä. Pehtoori & poika tiputtelivat lumia katoilta. Sellaista leppoisaa oloa.

Melkein Rönkönlammelle asti tarvoin. Ja monta pienempää kieppiä. Ja hyvänen aika, kuinka minulla onkaan huomenna reidet kipeät!! 😀

Ei ole täällä vielä oikein kestohankia, joten umplahtimisilta ei voi välttyä. Vaikka periaatteessa en tykkää ohi reittien ajelevista moottorikelkoista niin tänään en pahastunut tampatuista pohjista. 😀 Kenkäillessä pääsee lähemmäs kuvattavia maisemia ja puita kuin ladulla hiihdellessä. Eikä sauvat ole kuvaajan riesana.


Tänään nuoripari kävi kaupassa ja laittoi kolmen ruokalajin päivällisen, ja luonnollisesti Juniori tarjosi meille alkuun samppanjan. Oheen Miniä oli tehnyt katkarapu-alkupaloja. Toimivat erinomaisesti yhdessä. Pääruoaksi oli viikonlopun paistin lopusta Juniorin säveltämää bolognesea, josta tulikin lopulta ihan hurjan maukas burgundinpata. Ja jälkkäriksi banoffeeta.

Onneksi oli sentään jokunen kalorinkulutustunti ja ”lounakseton” päivä takana.

Päivät kuluvat, liian nopeasti taas kerran. Illat ”loppuvat” aina aika lyhyeen, kun Apsun nukkumaanmenon aikaan (kahdeksan kieppeissä) pikkuperhe siirtyy toiseen mökkiin. Eipä tule sitten meilläkään riekuttua kovin myöhään. Eikä jaksaisikaan.

Jääsaippuakuplia

Kun elämä on sillä mallilla, että pitkän aamiaisen kääntyessä aamupäiväksi ja pakkasen hieman hellittäessä voi ryhtyä taas yrittämään jääsaippuakuplien tekemistä ja kuvaamista, niin ei asiat voi olla kovin huonosti.

Yhdessä kuvahaasteryhmässä näin hienoja jääkuplakuvia jo jokunen viikko sitten, ja päätin itsekin yrittää. Etsiskelin reseptiä ja odottelin pakkasia. Kun vihdoin sain hommattua tarvittavaa glyserolia (apteekista), niin Oulussa oli jo liian lauhaa (- 6  – 10 C) ja tuulista. Tai ainakaan en kotipihalla viime viikolla onnistunut.

Mutta tänä aamuna kiehautin tilkan vettä ja liotin siihen siirapin. Ja lisäsin sitten muut aineet.

60 ml vettä
50 ml Fairya
50 ml glyserolia
20 ml siirappia

Olen puhallellut sekä Pehtoorin rautalangasta vääntämän rinkulan läpi, että käyttänyt Apsun saippuakuplapurkin kannessa olevaa puhallusympyrää , mutta parhaaksi osoittautui pirtelö/smoothiepilli, johon olin leikannut ristin (neljä noin sentin mittaista ”liparetta” taitettuna).

Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ihan tyventä. Ja kuplat onnistuivat helposti. Niitä oli sitten vähän joka nietoksen nokassa pihapiirissä. Parikymmentä minuuttia pysyivät ennen poksahdusta. Ja jäätyminen tapahtui kyllä aika äkkiä.  Kuvasarja on kahdessa minuutissa kuvattu.

Iltapäivällä sitten tunturissa vähän liikunnallisimmissa merkeissä. Pakkastakin liian vähän (? = – 9 C)) saippuakuplille.

 

Revontulia kuutamolla

Inarin saamelaisten uskomuksien mukaan revontulien alkuperä on järvissä tai meressä, ja kolttasaamelaiset ovat uskoneet, että revontulet ovat sodassa kuolleiden sieluja.

On muistettava, ettei revontulia saa osoittaa sormella, eikä pilkata – ne tulevat alas ja rankaisevat, jos niin tekee.

Kuten kaikista muistakin luonnonilmiöistä, on myös revontulista ennustettu tulevaa säätä. Ylhäällä nauhamaisina pysty- tai vaakajuovina kulkevat reposet tietävät säänmuutosta.

Eilisen myöhäisenä iltana, pakkasen kiristyessä menimme kuin menimmekin Juniorin kanssa vielä ulos – mukana surkeat mökillä olevat vanhat, heppoiset mistä-lie-tänne-kulkeutuneet -jalustat (kun molemmilla on kotona kunnon jykevät Manfrottot!) ja kamerat luonnollisesti. Täysikuu on muutaman päivän takana, mutta kyllä se täällä valkoisten, kimmeltävien hankien keskellä edelleen valaisee huikeasti.

Revontulet olivat aika vaisut, ja juuri sen hetken kun ne liki puolelta öin loimusivat komeimmillaan, minun jalustani särkyi ja Juniori oli jo mennyt mökkiin – jalusta mukanaan.

Jotain kuitenkin olin ehtinyt kuvata.

Heräsimme kunnon pakkasaamuun ( – 30 C). Niinpä melkein koko aamupäivä vietettiin aamukahvipöydässä. Tai siis brunssipöydässä.

Jossain vaiheessa haarauduimme tahoillemme… Eikä ketään hämmästyttäne, että minulla oli omalla harharetkelläni kamera mukana.

”Meidän” Hangasoja. Kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Paitsi, että on liikuttu ja oltu ulkona paljon, niin mökissäkin on ollut ilon hetkiä. Hyvää ruokaa (aina vaan perhe jaksaa tykätä ”mummin muusista” ja poronpaistikäristyksestä tykötarpeineen) ja päivän viinin tarjosi Juniori samppanjavalikoimistaan. Eikä syyttä, olipa hyvä.

Nyt on – onneksi – pilvessä, joten ensi yönä ei tarvetta 😉 rämpiä hangessa kuvailemassa, Huomenna hiihtolomaviikon ensimmäinen arkipäivä.

Kevättä hangilla

Tässä jokunen vuosi sitten meillä oli mökkivuosi, jolloin jokainen viikko oli epäonninen säiltään: satoi lunta ja satoi vettä, oli pakkasta, oli kylmää, pimeää, loskaa tai sääskiä tai jotain. No silti nekin viikot tuntuivat hyville, mutta nyt (puuta koputtaen) on ollut monta kertaa hienot kelit.

Viime yönä kuutamo ei ollut kovinkaan kirkas, mikä ehkä juuri se antoikin mahdollisuuden nukkua yhdeksän tunnin painajaisemattomat, säryttömät yöunet. Sellaisen jälkeen päivästä ei voi tulla kuin hyvä. Semminkin jos aurinko paistoi jo kahdeksalta.

Aamupäivä meni ”hommissa” – ainakin Apsulla. Piti olla papalle kaverina klapiprojektissa liiterissä, komennella Piinaa (perheen shafer), käydä ”rannalla” (puroon heittelemässä lumipaukkuja), etsiä tunneleista tontun tai pupun jättämiä ylläreitä (tänään ei löytynyt, mutta jo etsiminen on mukavaa), paistaa notskilla makkaraa ja kaikenmoista muuta tähdellistä touhua.

Aamupäivän mökkipihaulkoilun jälkeen hajaannuimme kukin tahoillemme. Mie lähdin tunturiin.

Pakkanen laski aamun -16 asteesta iltapäivän miinus kuuteen. Ja oli tyven. Aurinko lämmitti. Oli hiljaista, kaunista, puhdasta.

Päivän menukin (paistia ja mangojälkkäriä) on kuvattuna ja siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nyt on niin, että jätän toiseen kertaan …

 

Pieni on paljon

Onneksi lumitöitä tuli tekemään nuorta vetreää voimaa! Ja katsokaa, millä keveydellä kohti haasteita.

Ja sitten se ilo, kun mummi olikin jo tehnyt labyrintteja mökkipihaan ja pappa kokonaisen pikku lumilinnan!

Näihin kuviin kiteytynee päivän anti.

Päivä valmisteltiin Apsun ja vanhempiensa tuloa. Ja ulkoiltiin ja odoteltiin pilvien hälvenemistä, eivät hälvenneet. Mutta mukava pikkupakkanen tuntui hyvälle.

Ei mitään suurta, ja silti paljon. Enemmänkin.