Nyt on hyvä aika

Kuu kasvaa, pian täytenä.
On helmikuun viimeinen.
Kerran ope, aina ope.
Äidin ”survival kit” täydennetty, lääkäriä konsultoitu.
Talvi ei ole lähelläkään loppumistaan.
Pullaa ja lasagnea on pakkasessa valmiina.
Laukku on jo pakattu.
Perheessä on yksi opiskelija.
Tarpeelliset ”päivitykset” yhteen jos toiseen suuntaan tehtynä.
Ensi viikko on kymppiviikko.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähdössä kohti pohjoista. Huomenna lähdetään. Pikkuperhe tulee perjantaina perässä. Pikkuisen onkin ollut sellainen pienessä piirissä pyörimisen meininki. Nallikaria ympäri ämpäri kaikki päivät.

Kovin kotoisia ja isompia tekemättömiä, verkkaisia, ovat päivät olleet. Kotoisaa tänään onkin ollut tavallistakin enemmän: on tasan 31 vuotta siitä, kun meidän raksaprojekti päättyi, ja me muutimme uuteen omaan kotiin.

Ja kun tänään en edes lähtenyt lenkille, on huono omatunto liikkumattomuudesta, joten hyvä kun huomenna pääsee puskemaan lunta mökkimaisemiin. Ja Lapissa on nyt lämpimämpikin kuin muualla Suomessa. 😉

Vielä kerran Baltic Snow Call…

Kolmas kerta Baltic Snow Call -lumenveistoalueella. Nyt kilpailu jo ohi, eikä siellä tänään puolenpäivän pakkassäässä ollut juuri ketään. Joten oli mahdollisuus kuvailla rauhassa. Veistokset ovat minusta jotenkin tavattoman kiehtovia. Ja niiden hiipuva kauneus ja komeus on osa niiden hienoutta.

Tänään vasta huomasin, että Suomen hopeajoukkueen veistos on myös takaa ja vasten aurinkoa ihan tavattoman herkkä, ”antiikkinenkin”. Sen vasemmalla puolella on Venäjän voittajaveistos.

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvasarja isommaksi oikean yläreunan kahdesta nuolesta.

 

Hankia ja hampaita

 

”Daybreak from the polar night” (Suomen joukkueen kilpailussa toiseksi tullut lumiveistos. Voitto meni Venäjälle ja Viroon kolmas sija).

Viime päivänä lunta ja jäätä monessa muodossa kuvanneena olen mietiskellyt noita olomuotoja, ja niitä kaikkia sanoja joita lumella on. Ja miten ne olomuodot saisi kuviin…

Luettelossa aakkosten alkupäästä sanoja (ks. loputkin Wikipediasta)

  • ajolumi: tuulen kuljettamaa kuivaa lunta
  • jasalumenviipymä
  • hanki: paksu maata peittävä lumivaippa tai kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta
  • hankiainen: kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta (ks. kantohankikestohankihankikannehankikanto)
  • hiutale(jää)neulanen(lumi)kide: lumikiteitä; kide-sana on alun perin tarkoittanut juuri lumikidettä
  • huovehöty: leudon sään huokoistama lumi
  • huurrehärmäkuura: pakkasen ilmankosteudesta eri pintoihin muodostamat kiteet, huurre usein pieniä kiteitä, vrt. huuru, pieniä vesipisaroita, kuura taas isoja
  • hyötyhitvahile: hyvin pieniä lumikiteitä tai niitä pöllyämässä

Mutta suomen kieli ei suinkaan ole runsassanaisin lumen ja jään suhteen, eikä edes Grönlannin eskimoiden inuiittien kielessä ole niitä eniten, vaan pohjoissaamen kielessä on 180 lumeen ja jäähän viittaavaa sanaa, mikä lienee ennätys. Porolle pohjoissaamessa on vielä enemmän sanoja.

Mietittiinpä tänään hammaskirurgini kanssa sanoja hammassärylle, siis sitä, kuinka paljon erilaisia niitä on: jomotus, tykytys, juiliminen, vihlominen, jumputus, paine, polttelu, kiristäminen, hermosärky, riipiminen, pistely, paineen tunne, repivä kipu, jäytäminen,  … lääkäri sanoi, että säryn eri olomuotojen perusteella voi päätellä myös sen aiheuttajasta jotain. Erilaiset säryt kertovat eri oireista ja vaivoista. Ja kertoipa hän myös, että ulkomaisia alan julkaisuja lukiessa ja konferensseissa kulkiessa suomalaiset hammaslääkärit usein manailevat, että englannin kielessä ei ole käytössä oikeastaan kuin ´pain´ ja ´pressure´, mikä vaikeuttaa asioista keskustelemista.

Lääkäri sanoi myös, että en ole ainoa bruksismipotilas (”purentahäiriöinen”), joka näkee painajaisia hampaiden irtoamisista ja muista hammasonnettomuuksista. Väitöskirjojakin painajaisten ja bruksismin välisestä yhteydestä on kuulemma tehty, ja yhteys on voitu osoittaa. No eihän tuo minun purukalustoani tai yöuniani yhtään helpota, mutta josko tällä kertaa vältyttäisiin hampaiden poistolta ja implanteilta.

Kaupunkiin kävellessä näkyi oikeastaan vain yhtä hankimuotoa: kimmeltäviä keväthankia!

Pieniä juttuja

Helmikuu alkaa olla pian taputeltu.

Tämä päivä on mennyt vähän häneksi. Parasta, mitä olen tehnyt, oli kun olin aamupäivällä Apsun ja Juniorin kanssa Nallikarin Talvikylässä humputtelemassa ja katsomassa valmiita lumiveistoksia.

Siellä kuulkaa mummikin konttaili tunneleissa, eikä sitten lopulta ollut ollenkaan kiinnostunut veistoksien kuvaamisesta. Oli paljon parempi, elävisempi malli mukana.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Kyllä gourmandilla on Oulussa onnenpäivät!

Kyllä nyt on hyvä mieli. Kyllä gourmandilla on taas mahdollisuuksia herkutteluun ihan eri lailla kuin vielä jokunen viikko sitten …

Oulussa on taas The Ruokakauppa ja Oulussa on huikean hieno ja monipuolinen Alko. Kiinteistöön, josta Stockmann vuosi sitten lähti, on nyt avattu uusi K-market ja ”vanha Stockan Alko” on nyt uusi Pekurin Alko. Molempiin uusiin kävin tänään aamupäivällä tutustumassa. Ja olen niin iloinen uusista mahdollisuuksista laittaa ja tarjota erinomaisia herkkuja kotonakin. Eikä vieläkään tarvinnut itse perustaa herkkukauppaa niin kuin joskus oli ajatuksena. 🙂  Kauppahallin lisäksi on nyt uusi Pekurin kortteli.

Uusi K-market on melkein Stockan veroinen ruokakauppa. Ja jo nyt parempi kuin Stocka oli viime vuodet ja Valkea ikinä tähän mennessä. Ihan kaikkea tarjontaa en vielä tsekannut, mutta lupaavalta vaikutti. Kuin myös lihatiskin palvelu. Kun kyselin lehtipihvien perään, minulle tehtiin sellaiset, kun niitä ei tiskissä ollut. Ja otettiin vastaan ehdotukseni pitää niitä valmiina viikonloppuisin… 😉

Ja pinot noirilla mentiin tänään päivällinen.  Ensin maistelussa australialainen kuohuva oli Bird in hand, joka oli viinillistä, maistuvaa kuohuviiniä ja josta ei maku loppunut heti, vaikka aika iso osa siitä sulahti risottoon,  Jos tätä ei omassa Alkossasi ole, niin saahan sitä tilaamalla.

Ja lehtipihvien kumppaniksi avasimme ”Runholderin”. Se on hyvin saman tyylinen kuin Hahn, josta moni pitääkin. Pinot noirkin voi olla täyteläistä.

Juniori ja Apsu olivat mukana päivällisellä. Ja ihan yksimielisesti voimme todistaa, että tekemäni avokadorisotto oli ihan mahdottoman hyvää. Idea siitä tuli viime lauantailta Uleåborgista. Ja kyllä nyt ylsin samalle tasolle. 😉

Avokadorisotto

1 salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
25 g voita
1 rkl oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä
5
 dl kanalientä
1 sitruunan mehu
1 kananmunan keltuainen
1 dl raastettua parmesaania
1 dl valkoviiniä
1dl kuohukermaa
1 avokado

Kuori ja hienonna salottisipuli ja valkosipulinkynnet. Kuumenna voi ja oliiviöljy paistinpannussa ja kuullota sipulit.

Lisää riisi ja sekoita. Lisää  valkoviiniä ja anna sen kiehua kasaan. Lämmitä sillä välin kanaliemi kasarissa ja lisää kauhallinen lämmintä kanalientä riisiin koko ajan sekoittaen ja anna imeytyä riisiin.

Toista kunnes kaikki liemi on käytetty ja riisi on al dente. Mausta pippurilla ja suolalla ja nosta liedeltä.

Sekoita keltuainen parmesanjuustoon ja kermaan ja käännä seos risoton joukkoon. Kuori avokado ja poista kivi. Kuutioi avokadon hedelmäliha ja kääntele varovasti risoton joukkoon. 

 

Pakkanen ja pojanpoika – siinäpä ne keskeisimmät

Nyt on Nallikarin Talvikylässä menossa Baltic Snow Call. Kansainvälinen lumenveistoskilpailu.  http://www.snowcall.fi/contest/ 

Siellä on veistäjiä Kiinasta, Saksasta, Suomesta, Tanskasta… Yhteensä kymmenen kolmihenkistä joukkuetta. Veistokset valmistuvat sunnuntaiksi, mutta jo nyt on paljon katseltavaa.

Tähän mennessä tämä oli minun suosikkini. Käykää ihmeessä katsomassa kilpailua… Ei ole Oulussa kovin usein tämmöistä.

Ja tänään iltapäivällä oli enää alle kymmenen (= – 9,5 C näytti mittari mennessä) astetta pakkasta, mikä tuntui ihan leppoisalta suhteutettuna viime päivien (ja öiden) pakkasiin. Siis sää mitä oivallisin: aurinkoa ja sopivasti pakkasta.

Tuolla kierrellessä hoksasin taas sen, minkä usein ennenkin: kun ihminen tekee jotain, mistä pitää ja mihin on intohimo, hän keskittyy, nauttii, luo, sulkee itsensä ympäröivältä maailmalta ja tekee hyvää jälkeä.

 

Ja nyt kun toissapäiväisen kyselyn jälkeen olen saanut ”synninpäästön” 75 – 25 – 0 samojen kuvien julkaisemiselle kaikilla mahdollisilla foorumeilla, niin siinäpä niitä nyt on. Samoja kuvia FB:ssa ja täällä. Mutta siksikin, että suosittelen lämpimästi (säästä huolimatta) tuolla käymistä. Ja Nallikarissa yleensäkin. Siellä on paljon.

Sää oli kyllä se syy, ettei jo aamupäivällä tuonne Talvikylään lähdetty. Apsu tuli meille jo aamusella, kun isällään oli palavereita ja äiti joululahjamatkallaan. Kyllä minä niin ilahduin, kun Juniori antoi Miniälle joululahjaksi viikonlopun Levillä. Ja Miniän sisko sai mieheltään samaisen lomasen. Niinpä me saimme tänään Apsun! Vin-vin -tilanne. Pojalla on ollut pienoista (hampaiden teko?)flunssaa/tukkoisuutta, joten eipä raakaan pakkassäähän lähdetty.

Olihan meillä mukavaa yhdessäoloa sisälläkin. Ja mikä on ihaninta? – Mennä yhdessä päikkäreille. Lukea, höpöttää, hiljalleen antaa hengityksen tasaantua, antaa lapsen käden hiipua kesken selityksen, kuunnella tuhinaa, ja unohtaa muu maailma.

Lumiveistokset ja kaunis pakkassää ovat hienoja juttuja kokea  – olla poissa arjesta, poissa kellon säätelemästä ajasta, mutta parasta on mennä päikkäreille pojanpojan kanssa.

 

Sinivalkoinen Suomen luonto – ja lippu

Eilisen postauksen sinivalkoiset kuvat saivat mm. kommentin ”Eipä tarvitse ihmetellä mistä Suomen lipun värit ovat tulleet”. Kyllähän aivan yleisenä käsityksenä on, että juuri Suomen talvinen luonto on lipun ja sen värien taustalla, mutta eihän se ihan yksioikoisesti niin mennyt.

Suomelle alettiin puuhata omaa kansallista (ei vielä valtiollista) lippua fennomanian noustessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloin oli monia erilaisia ehdotuksia ja eri yhteisöillä (esim. laivoilla/merenkulussa) omia versioitaan. Niin Zachris Topelius kuin Aleksis Kivi, Akseli Gallen-Kallela ja Eliel Saarinen ja muut Suomen kulttuurielämän monet vaikuttajat tekivät luonnoksia ja ehdotuksia. Topeliuksen ehdotus oli sinivalkoinen, mutta monen muun ehdotuksissa väreinä olivat punainen ja keltainen. Mm. Gallen-Kallelan ensimmäiseksi ehdottama lippu oli ”punakeltaristilippumme”. (alla kuvassa vain osa ehdotuksista)

Ja itsenäisen Suomen lippu, siis vielä 100 vuotta sitten Suomen lippu tosiaan oli puna-keltainen: punaisella pohjalla heraldinen leijona miekka kädessä katse länteen ja jalkojen alla ”itäinen” sapeli.

Leijona-vaakuna oli ollut Ruotsin vallan aikana Suomen kansallinen tunnus, ja heraldinen keltainen punaisella pohjalla oli perua jo 1500-1600-lukujen vaihteesta. Ja olipa se itsenäisen Suomen ensimmäinen virallinen lippu, joka kuitenkin vaihtui siniristilipuksi, jossa alkuaikoina oli leijona-vaakuna lipun ristissä. Lipun vaihtaminen keväällä 1918 oli osa sisällissodan seurauksia: punainen lippu ei valkoisille voittajille kelvannut.

Mutta toisaalta ei sitten myöskään sinivalkoinen lippu kahtia jakautuneessa, veljesvihan ja sisällissodan jälkeisessä rikkinäisessä nuoressa valtiossa edesauttanut eheytymistä, päinvastoin. Vasta viime sotien aikana siniristilipusta tuli kansallisesti yhteinäistävä symboli. Jopa niin, että kansakouluissakin alettiin laulettiin Lippulaulua. Kyllä mekin Koskelan kansakoulun itsenäisyysjuhlissa laulettiin oululaisen V. A. Koskenniemen sanoin:

”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Kuinka moni kahdeksanvuotias 60-luvulla ymmärsi yhtään, mitä lauloi ja miksi lauloi? En minä ainakaan. Mutta hienolta se tuntui, kun koulun juhlasaliin laulun aikana tuotiin lippu.

Ja sitten vielä sellainen juttu, että ne miehet, jotka Suomen lipun lopulta suunnittelivat (sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen) eivät laittaneet valkoiselle pohjalle taivaan sinistä ristiä, vaan heille Suomen lipun sininen symboloi merta. Kuten ilmeisesti myös Topeliukselle hänen ehdottaessaan lipun toiseksi väriksi sinistä.

Kaunis sinivalkoinen Suomen ja Oulun luonto joka tapauksessa on.