Kannatti sittenkin!

Kaikkea yritin. Yhdessä tehtiin pakastimen sulatus, jääkaapin pesu, petivaatteiden tuuletus, imurointi, takan hiililokeron tyhjennys, pintojen pesua ja pyyhkimistä, vähän pyykkiäkin, mutta eihän nuo riittäneet mihinkään, vaan puolelta päivin oli annettava periksi, sijaistoiminnot loppuivat ja eikun hiihtämään. En millään olisi viitsinyt. Ja kun oli muka vähän pilvistäkin.

Ja kyllä oli surkeaa räpeltämistä tänään. Ei mitään lennokasta menoa. Voiko olla maitohapoilla jo puolen kilometrin jälkeen? 😀 Mutta sää!! Aurinko alkoi paistaa heti ladulle päästyäni, ja kuinka kaunista onkaan! Tämä kirkkaus. Valot ja värit.

Iltapäivällä sitten ajelin Kaunispään huipulle pakkaantuneena untuvaan, villlaan, bambukerrastoon, vinkkeleihin, kädenlämmittimiin etc. Vakaana aikeena ja toiveena saada kuva kuunpimennyksestä. Edellisen kerran olen sen nähnyt Kioton asemalla syksyllä 2015. Ja nyt en siis nähnyt. En suinkaan ollut ainoa, joka oli tunturin laella kameran kanssa; pari bussilastillista turisteja kävi katsomassa myös. Auringonlasku toi taas halon taivaalle. Mutta kuunpimennys jäi horisontin yläpuolen sinisen pilviharson taakse…


Klikkaa oikean palstan instagram-kuva isommaksi! Jotain korvaavaa kun ei ole kuunpimennyskuvaa. 😉

Kamera, pakkaspäivän valo ja minä

  • Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
  • Kuvan on kerrottava tarina ilman sanoja.
  • Hyvä kuva ei selittelyjä kaipaa.
  • Pelkkä kohteen hyväkään toisto – repro – ei riitä tekemään kuvasta hyvää.
  • Kuvan tunnelma, valo, rytmi ja kerronta ovat tärkeitä.

Tällaisia oppeja olen vuosien varrella oppinut valokuvauskursseilla, lukenut kirjoista, oppinut katselemalla ja arvioimalla muiden kuvia. Näitä samoja asioita minulle toistettiin Torniossa koulussa ja näytöissä parin vuoden ajan. Ja kuinka vaikeaa minun olikaan olla selittelemättä kuvia, kertomatta kuvasta, sen kuvaamisesta, tunnelmasta tai siitä hetkestä tai vaikeudesta, kun kuvan otin.

Ja silti. Tänäänkin ottamiini kuviin haluaisin liittää sanoja, kertoa tunnelmasta, mainita siitä hiljaisuudesta, joka tunturissa oli, siitä levollisesta olosta, joka valkoisten hankien keskellä kuvatessa oli. Siitä pakahduttavasta riemun tunteesta, kun näet auringonsäteiden laskeutuvan pilvien raosta tunturin rinteille! Kuinka et millään malttaisi muutaman tunnin ulkona olon jälkeen lähteä sisälle, ja sitten siitä kiitollisuudesta kun sinun ei sittenkään edes tarvitse lähteä yhtään aikaisemmin kuin itse haluat. Liikkumisen ilosta, valon määrästä, ystävien* viesteistä heidän palattuaan kotiin, rantasaunasta, punaviinilasillisesta tiistain (jämä)sapuskalla.

Kuvien julkaisemisen helppous ja nettiyhteyden pelittäminen ovat nekin näihin kuviin liittyviä asioita, mutta eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä.

Mutta selittelemättä tämän enempää…. 😉 tässä muutama otos tämän päiväisestä kuvasaldosta.

 

 

* Tässä sitten pieni hassu sivuseikka, anekdootti, kaikille vuosikausia blogiani seuranneille. Ystävät, jotka viikonlopun täällä – taas kerran, pitkästä aikaa – kanssamme olivat ja joiden kanssa on oltu mm. Kitzbühelissä patikoimassa, vuonna 1982 Kreikassa historian laitoksen ekskursiolla, vuokrattu yhdessä talo Rosesista vuonna 2009, vietetty eräskin vuodenvaihde täällä mökillä jne. Ja monien vaiheiden jälkeen olen käyttänyt heistä täällä ”peitenimeä” yhdistelmää ”Majakka ja Perävaunu” ja sitten VMP (= varamiespalvelu 😉 ), mutta tuo lyhenne tässä yhteydessä on tullut tiensä päähän, koska tässä joku viikko sitten kuulin radiosta, mitä se tarkoittaa ”nuorisoslangissa” 😀 . Niinpä käytimme kuluneina viikonlopun päivinä eräänkin tovin uuden nimimerkin keksimiseen aj mietimme uutta. Ja tänä aamuna sitten äänin neljä nolla päädyimme siihen, että ystävämme ovat täällä Tuulestatemmatussa nimellä ”Team PP”. En nyt lähde availemaan enemmän, mitä tämä pitää sisällään, mutta ent. VMP on nyt ”Team PP”.  😀

Nyt jo ikävä ja hiljaista kun eivät ole täällä.

Turistipäivä tänään: Kakslauttanen resort ja Pirkon Pirtti

Myötätuulen aamukahvipöydässä hyväksyttiin yksimielisesti ehdotus lähteä käymään ensin Kakslauttasen West Villagen taidegalleriassa ja sitten siirtyä Saariselän keskustan tuntumaan tepastalemaan (Aurora-polku etc.).

Kunhan perusteellinen aamupuuro- ja kahvi monine lisukkeineen ja juttuineen oli nautittu ja tahoillamme tovi nettiliikennettä et al. hoideltu, lähdimme kohti Kakslauttasen resorttia. Kaikkihan (jotka näillä seuduin ovat liikkuneet) tietävät Kakslauttasen ja sen iglut, minäkin olen niistä täällä kirjoitellut (kliks ja kliks).

Mutta kun ei ole vain tuo Jäämerentien ja Kiilopään risteyksessä oleva Kakslauttasen East Village, vaan on myös vähemmän tunnettu West Village.

Luimme paikallisesta aviisista, että sinne on lokakuussa avattu uusi taidegalleria ja komea torni. Käydäänpä siis katsomassa. Tiesimmehän me, että siellä on myös turistiryhmille ravintola ja muuta, joten voitaisiin vähän käveleskellä sielläkin.

Siellä olikin valtava resort! Kymmeniä kelorakennuksia, pieniä, isoja ja vielä isompia.

Tässä esimerkiksi iso komea kelomökki, jonka toinen makuuhuone on iglu. Näitäkin oli ainakin kymmenkunta. Ja monia muita. Valtava ravintola, matkamuistomyymälä, tsasouna, savusauna, kokonainen kelokolossi saunoja ja spa, poroaitauksia, nilivaloin reunustettuja kävelyreittejä….

Tällaisia pieniä ”mökkikyliä” oli resortin alueella moniakin.

Taidegallleria ja sen viereen vielä tekeillä oleva design-matkamuistomyymälä olivat jotain täysin ennennäkemätöntä. Torni oli vaikuttava. Siitä on kuvia, mutta taidanpa käydä vielä joku ilta siellä kuvailemassa ja julkaisen vasta sitten…

Kakslauttanen Art Gallery

Kaiken kaikkiaan olimme ihmeissämme.

Iltapäivän aluksi sitten Saariselälle, jossa ulkoilu jatkui. Pilvistä, täysin tyven, valkoista ja harmaata, – 8 C. Pehmeää, raikasta, hyvää ulkoilmaa.

Tänään sitten minulla ei ollutkaan kokkailtavaa: lähdimme kylille syömään. Ystävät tarjosivat Pirkon Pirtisssä kalapäivällisen. Sain kuningasrapua!

Ilta on sitten istuttu Myötätuulen pöydän ääressä; eikä yhtäkään peliä, kunhan on vaan juteltu, höpötelty, oltu, muisteltu. Tässä iässä.

Tammikuun huikea sunnuntai tunturissa

 

Sunnuntaiaamun pienen mökkibrunssin aikana päätimme, että lähdemme ulos vasta puolenpäivän aikaan. Hyvä päätös.

Aamun pilvet hälvenivät, pakkanen pysyi kireänä (- 20 C) eikä tuuli virinnyt. Pakkasen purevuus heikkeni olennaisesti kun vähänkään nousimme tunturin reunaa ylemmäs. Kävelimme Kaunispään huipulle, kaarnikkamehulle, katselemaan laajaa Lapinmaata, ja jo liikkuminen oli ilo.

Näin vaalipäivänä, Suomen sisällissodan 100-vuotisen historian toisena päivänä (minkä me kaksi historioitsijaa toki muistimme) on oltu kiitollisia myös Suomesta. Saatikka kaikista kahdeksasta vuodenajasta valoineen, jotka täällä Koilliskairassa on tänään nähty ja koettu.

Eikä ketään yllätä, että iltapäivään kuului rantasauna ja pitkähkö päivällinen; Kreikka meets Italia  – stifado ja porkkanarisotto, fetasalaatti ja mukaeltu tsatsiki pelitti oikein hyvin.

Vaalikatsomossa ilta.

PS.  Kommentoinnissa on ollut joku ongelma, kommentit ei näy (vielä) täällä julkisesti, mutta minä olen saanut ne. Kiitos niistä, yritän korjata jutun, joten mielellään kommentteja edelleen ….

Aurinkoa, sumua, kaikkea kaunista ja hyvää

 

 

Parin, kolmen tunnin ulkoilun aikana sää, valo ja maisema ehti vaihtua. Auringonnoususta sumuiseen iltapäivään. En ollut ladulla, mutta ulkona kuitenkin. Kunhan ensin olin herännyt! Yhdeksältä. Yhdeksältä! Sellaista ei voi tapahtua kuin mökillä. Heti kerralla levännyt olo.

Kuten huomaatte: lunta on. Ja sumukin oli kaunista, joskin olisin suonut auringon näkyvän nousunsa jälkeenkin. Mutta silti, tavallistakin mieluisampaa on ollut täällä tänään.

Iltapäivän saunan jälkeen tein pari vuoalllista canelloneja, ja jälkkäriksi – taas kerran – kaarnikkakakkua. Ja tällä kertaa omapoimimista marjoista tehdystä hyytelöstä. Pitää muistaa ensi syksynäkin mennä metsään…

Ystävät tulivat illansuussa, – istahdimme ruokapöytään. Ja siinä se ilta vierähti. Sekin hyvä. Paljon hyvää yhdelle päivälle.

Nyt on hyvä

Purppurainen auringonnousu näkyi auton peruutuspeilistä kun motarilla oltiin ennen aamuyhdeksää. Vain Kemi – Tervola väli oli paha, – tai siis palteinen ja liukas. Mutta minähän en alle nopeusrajoitusten aja!

Yleensä en, mutta tänään ajoin. Ihan kiltisti pysyttelin rekan perässä turvavälin takana. Kyllä kahdeksaakymppiäkin päästiin  eteenpäin. Ja jo Peurassa Pehtoori siirtyi kuskin paikalle ja minä viereen tekemään kirjallisia hommia. Ja luontokuvaamaan kuten tavallista: auton ikkunasta ja vauhdista. Paitsi Kitisen kohdalla Peurasuvannossa sain pienen kuvaushetken … 🙂

Kirjailujen ja kuvailujen ohella etsiskelin netistä reseptejä viikonlopun kokkailuihin, sillä saadaan huomenna ystäviä tänne mökille seuraksi. Haimmekin Sodankylän K-kaupasta ja Alkosta sen verran sapuskaa ja juomaa, ettei haittaa vaikka Kuukkelin tarjonta ei näin talvenselässä ole runsaimmillaan; onhan se niin, ettei se näin off-season ole kovin rapoista. Mutta nyt mökin Smeg ja kellari ovat turvavarastona pitkälle ensi viikkoon.

Ja matkallaolosta on nautittu. Oli niin kaunis pakkaspäivä ja -maisema ajellessa. Sinivalkoista, valkoista, aurinkoa, pastillinvärejä, lunta, paljon lunta.

Ja mökillä. Miten se tänään onkaan tuntunut ihan extrahyvälle tulla tänne, olla täällä. Lunta on. Sitä on paljon. Mutta täällä se on mahdollisuus, ei rasite.

Semminkin kun se oli puuterista, semminkin kun meillä on täällä linko ja kaksi kolaa ja kaksi kolaajaa. Siinä parituntinen viivähti. Pakkasta toki on (- 12 C), mutta sekin on täällä eri kuin kaupungissa. Kaupungissa se vihmoo, täällä tekee olon reippaaksi ja antaa punaiset posket.

Ja kuu. Täällä se on valo. Sen kehrä on kaunis. Se ei ole vain koriste taivaalla ja kuvissa, eikä vain valvottaja, kuuhulluuteen herättävä, vaan se on valo, ja tuo turvallisen olon.

Lappi on eri juttu. Ja juuri nyt se on hyvä. Erinomaisen hyvä.

Pitääkö?

Pitää muistaa kastella kukat ennen lähtöä.

On pestävä villapuserot ja -sukat.

Päivän ohjelmassa on suoritettavana lenkillä käynti.

On jäsenkirjeen laadinnan aika.

Haastekuvien otto ja lähettäminen on huomenna.

Portfoliokirja on tehtävä helmikuussa.

Pitää muistaa ja ehtiä lähettää vastaus kyselyyn.

Minulla on – vieläkin – niin paljon kaikkea, mitä ”pitää tehdä”. On aina ollut. Ei ole tarvinnut – vieläkään miettiä, mitähän tekis. Minulla on mielessä, takaraivossa, huonon omantunnon sylissä, silmieni edessä aina tekemättömiä juttuja. Niiden muoto, koko, määrä, suuruus ja vaativuus on päivien ja vuosien aikana muuttunut.

Kun lapset olivat pieniä ja olimme lähdössä mökille, ei minun ”pitänyt” pestä villaisia tai reilut 10 vuotta sitten minun ei  ”pitänyt” monta vuotta kolmena aamuna viikossa ennen töihin lähtöä käydä salilla, eikä viisi vuotta sitten äidin luona käynti ollut ”pitää käydä” -leimalla merkitty.

Kun olin 35-vuotias minun piti käydä töissä. Silloin minun tekemättömien töiden listallani oli kokonaisia kirjoja. Vielä viisi vuotta sitten kun lähdettiin mökille, en edes ajatellut kukkien kastelua, minä vaan kastelin ne.

Ennen ne, mitä piti tehdä, olivat jotain möhkäleitä. Stressi tuli ”syyslukukauden lopusta” tai ”väitöskirjan loppulauseen kirjoittamisesta”. Iso asia oli kuntoutuminen isosta leikkauksesta tai joululahjojen hankkiminen.

Mutta aina minulla on ollut joku merkillinen ”minun pitää nyt tehdä” sitä taikka tätä. Mikä se niin pistää ajattelemaan? Kuka käskee?

Nyt, juuri tässä elämäntilanteessa, joka on kyllä vallan mukava, kun ei oikeasti ole mitään kovin kummoista, mitä ”pitää tehdä”, niin minä en vieläkään osaa ajatella ettei tarvi tehdä mitään. Minä keksin koko ajan jotain ”mitä pitää”.

Nyt pitää pakata.

Milloin siitäkin on tullut ”pitää-homma”? Eikö se voisi olla niin kuin on vuosikymmeniä ollut: ”Ollaan lähdössä reissuun tai mökille, niin minäpä pakkaan”. Miksi  se on nyt ”minun pitää alkaa just nyt pakkaamaan”. Ja ihan kuin sitä pakkaamista nyt olisi juuri minkään vertaa.

Mutta kuitenkin, nyt pitää lähteä pakkaamaan.

Onneksi huomenna ei sentään ”pidä lähteä”, vaan saa lähteä…