Talven tullessa

Syntyjä syviä mietin, lähtöjä ja paluita, jäämisiä ja jäähyväisiä kun puolelta päivin kävelin kaupunkiin. Olisin tarvinnut aurinkolasit. Ihan maaliskuulta tuntui ja näytti. Hanki kimmelsi. Tosin Hartaanselkä ja Ämmänväylä (joista kuvat) olivat vielä jäättömiä, tyyniä, kauniin sinisiä.

Yläkuvassa vene jäänyt rannalle, alakuvassakin jäänyt, vai jätetty? Jotenkin erilaisia jäämisiä, eikö?

Melkein kipakka pakkanen pisti miettimään, että se uusi takki tosiaan ON ostettava. Mutta en todellakaan tänään jaksanut lähteä mihinkään takkijahtiin. Kävin ostamassa muutaman ”somistuksen” kotiin, kuvausrekvisiittaa projektiin ja pari lautasta vaihteeksi. Iittalan Teeman uusi (liekö uusi?) harmaa väri kiehtoo nyt. Moni ruoka näyttää paremmalta tummaa lautasta vasten. Mutta en tykkää niistä vuolukivialustoista/lautasten korvikkeista, joita joissakin ravintoloissa on. Kauniita ovat, mutta esimerkiksi jälkkärikastikkeen kaapiminen sellaisesta aiheuttaa kummallista karheutta, melkein karmii selkäpiissä moinen. (Selkäpii? – Mikä se on? Pii on 3,14 (ja muut noin 2,5 biljoonaa desimaalia!)), mutta selkäpii?

No mutta, ostin ihan selkeästi itselleni hemmottelujuttuja: astioita, joita en ihan välttämättömästi todellakaan tarvi. Jos olisi ollut vielä Stocka olisin varmasti ostanut uuden huulipunan (vain puoliväliin käytetty Sichel meni poikki, ja huulipunan TARVIN, se omakuva, you remember), lautasliinoja ja sormikkaat lenkeille. Mutta asioiden näin ollen, siis ilman Stockaa, kävelin pysäkille ja lähdin kotiin.

Noh, oli minulla kaupungissa toki muutakin tekemistä kuin humputtelu; systerin kanssa kävimme lounaalla ToriiSushissa. Onkohan se kohta jo noin vuoden ollut paikallaan, mutta enpä ole ennen käynyt. Pidin miljööstä, ja sushi oli hyvää: lounassushiannokseen (12,50 €) ostin kaksi ylimääräistä Gunkania, ja sen jälkeen annos näytti tältä.

Ja maistui hyvältä. Ruoan ääressä ehdimme päivitellä kuulumiset ja höpötellä tarpeellisia.

Joulujuttujakin jo mietittiin, huomenna on marraskuu. Joulu on pian. Ei se haittaa. On taas paluita ja lähtöjä.

Haloo Oulu!

Ei aina tarvitse lähteä tuntureiden tuolle puolen, että saisi komeita kuvia taivaankannesta. Tänään iltapäivällä äidin luota lähtiessä Caritaksen pihalla näkyi komea haloilmiö, – päätin ajaa merenrantaan, jottei rakennusten seinät ja ratapiha olisi edessä. Ja voilá! Olipas komea.

Muutenkin ihanan aurinkoinen ja valoisa päivä. Mutta enpä juuri ulkokuvia muita ottanut, omassa pikkustudiossa kylläkin. Ruokakuvia, ostinpa kauppareissulla taas pari uutta harmaata lautastakin. Ihan niin kuin minulla ei olisi astioita tarpeeksi. Viikonlopuksi on tulossa soppa- ja kurpitsaohjetta… ja viinisuosituksiakin.

Äsken olimme Vuoden luontokuva -tapahtumassa Tietomaassa. Ennen kuin kilpailun voittokuvat kaikista sarjoista esiteltiin, piti Jyrki Kallio-Koski lähes tunnin esityksen 40-vuotisesta kuvataipaleestaan ”Poromiehen matkassa”. Hänen esittämänsä kuvasarja Raittijärvi – Kaijukan kylästä kertoi poron ja poronhoidon vuodenkierrosta hienosti, koskettavasti, riipaisevasti, kauniisti ja paljon uutta tietoa tuoden.

Tämä oli nyt kolmas kerta tuossa tilaisuudessa, ja nyt kuten ennenkin olen ilolla kuunnellut tuomariston perusteluja palkituille kuville. En tiedä, onko siellä joku haamukirjoittaja vai mistä johtuu, että tekstit ovat liki runollisia, hauskoja, oivaltavia. Niin kuin monet palkituista kuvistakin.

Kohti ammattitutkintoa…

Tuonne ei enää tarvitse mennä! Viimeinenkin simultaani on läpi, joten Tornioon ei ole enää mentävä kuvailemaan. Mutta ei ihan kaikki ole silti vieläkään kasassa.

Perjantaina taas kerran kuvaamani tehtävä 19 (lyijykynät – tiskiharjat – pakasterasiat) meni nyt kolmannella yrittämällä kerralla hyväksyttynä läpi. Ei tarvitse täydentää, eikä varsinkaan uusia.*  Siis ei enää Tornioon.

MUTTA minähän kerroin aiemmin, että minulla oli tämän viikonlopun näyttöön muutama tehtävä täydennettävänä/korjattavana ja kerroin myös, että yhden niistä neljästä sörssin viime metreillä.

Se oli siis jo hyväksytty, mutta korjattavana (se ikivanha Andy Warhol, Campbell and me –omakuva) se oli vieläkin. Kun en saanut sitä kuntoon (kuten itsekin tiesin!), on se nyt uusittava. Tai siis on otettava itsestä uusi omakuva (kohtaan 12). Toinen omakuva on mennyt läpi jo aikapäiviä sitten, joten nyt on enää puolikas kaikista 20 kohdasta vielä tehtävänä; tuo puolikas on vain YKSI kuva, ei sarjaa, ei selostuksia, ei printtejä, ihan vaan yksi onnistunut kuva itsestä (kuvana onnistunut, mutta ei sekään helppoa tule olemaan! 😉 ) Ihan reilu tuo päätös tuomaristolta oli; omasta mielestänikin siitä lähettämästäni kuvasta ei hyväksyttävää saanut.

Mutta kyllä on jo loppusuora!

Päivitin Näyttötutkinto-listani. Vuoden kuluessa, kuudessa eri näytössä olen käynyt (tästä alkoi), ja nyt tilanne on tämä!

Nuo alleviivatut, jo aiemmin hyväksytyt, olivat nyt täydennettävänä/hiottavana ja tulivat siis nekin lopullisesti hyväksytyiksi.

Melkoista takkuamista tämä on ollut, yrittämistä ja korjaamista. Harva on mennyt kerralla, mutta on sitten lopulta mennyt kuitenkin. Olen lähettänyt näyttöihin yhteensä liki parisataa kuvaa (jotkut kuvat, esim. Aapeli vintage -kuvat moneen kertaan korjattuna, sävyeroja tasoitettuna, taustaa putsattuna etc.) ja tilannut vaadittuja printtejä niistä ja ties mitä.

Yksi iso kompastuskivi minulle on ollut gamut! Minähän olen gamuteista täällä blogissanikin eräänkin kerran tupissut. Yritänpä nyt lyhyesti kertoa ja näyttää, mikä on gamut! (BTW: meillä koulussa opettiin tämä asia vasta ensimmäisen näytön jälkeen, jolloin minulla (Alessi-kuvissa sitrushedelmät ja Apsun Mari-paita) ja monella muulla kuvien uusimisvaatimukseen oli osasyynä juuri gamut.

Parempiakin esimerkkejä olisi (minulla kun tuntui kaikissa aiheissani olevan gamuttia: Limoncellon keltainen, puutarhan vihreä, Apsun limen ja kirkkaansiniset vaatteet, punaiset tomaatit, ruusut ja huulipunat, sitrushedelmät, Haaparannan kirkkaan keltaiset talot!!- minusta värit ovat ihania, niitä on ilo kuvata, mutta VAT-koulutus, tai oikeastaan ”näyttöpelko”, on vienyt värejä kuvistani. Enkä ole oppinut nopeasti niitä poistamaan vieläkään.

Tässä esimerkki (viimeisessä kuvassa kuvan liiallinen kavennus ihan vaan kuvan mahduttamiseksi riviin… )

Siis ensimmäisessä kuvassa sellaisena kun kuvan otin, ja muokkasin ”valmiiksi”. Sitten keskellä kuva, jossa on päällä gamut-varoitus (Photoshopissa view – Gamut-warning): jos kuvaan tulee tuollaisia harmaita kohtia, on kuvassa gamut.

Esim. tässä: kuvassa on gamut-varoitus (jonka päälle laittamiseen vaaditaan koulutusta!!! 😉 on päällä.

Harmaa on varoitus! Sille pitää tehdä jotain. Ks. eilinen postaus: kuvasta on poistettu gamut, ja juuri seKIN oli ratkaisevaa, että kuva meni juryltä läpi.

 

Gamutia EI siis saa olla. Sen poistamiseksi on monia keinoja. Hidas keino ei vie värejä, mutta siihen ei ainakaan monien kuvien kanssa näyttötutkinnon kuvankäsittelysessiossa ole – ainakaan minulla tumpelolla – aikaa. Joten siis pikakeino: photoshoppiin – mode – CMYK – RGB ja sitten tulos on kolmannen näköinen. Värit ja kuulaus ja kirkkaus ja kaikki on sammutettu. Ja sellainen menee läpi!!!

Miksi tämä gamut täytyy poistaa? Sitä on moni kysynyt (ja minä kysyn edelleen). Moni ammattilainen on tietämätön koko showsta. Mutta kun meiltä vaaditaan ammattilaisten tasoa ja taitoa, eli jos lähetän kuvia painoon (eikä vain mihinkään lehti- tai kuvakorttipainoon, vaan oikein kirjapainoon), niin gamutit on oltava pois, sanoo tuomaristo.

Jännä juttu, että olen ollut tekemässä useita kirjoja, myös värikuvallisia, kuvatoimittajanakin, enkä ennen näitä näyttöjä ollut gamutetista kuullutkaan. Miksikö en tiennyt? – Koska niiden poisto voidaan tarvittaessa tehdä kirjapainossa, ja niin yleensä tehdään. MUTTA: meidän jury vaatii gamutittomia kuvia. Minkä olen saanut katkerastikin ( 😉 ) tässä vuoden aikana kokea. Ja monestihan on käynyt niin, että hyväksytyksi on tullut mielestäni huonompia kuvia kuin ne alun alkaen olivat.

Nyt meni läpi tämä ensimmäinen, mutta edellisellä kerralla ei tuo toinen, joka minusta on paljon parempi… .

 

Ja kyllä, kyllä molemmista on gamutit jo poistettu, oli poistettu jo ennen jurylle menemistä. Vihreää, punaista ja turkoosia oli ihan liian kanssa. Ja molemmat kuvat ovat parempia alunperin ilman gamutin poistoa…

No mutta, aika hyvillä mielin olen tämän hetkiseen tilanteeseen. Homma jatkuu. Mutta ei enää Torniossa. Voin huomenna palauttaa koulun avaimen: minä en enää sitä tarvitse. 😉

 

Ai niin, kun nyt tämä valokuvaus-vuodatukseni on päällä, laitan tähän lainauksen FB:n Oulu tutuksi -ryhmästä:

Oulu tutuksi -ryhmän valokuvanäyttely alkaa huomenna 30.10. Rotuaarin lavan näytöllä. Kuvat ovat näytöllä sunnuntaihin 3.12. saakka. Näyttö on päällä 07 – 22 välisen ajan. Esityksessä on kaikkiaan viisi erilaista videota joista neljä on kolme minuuttista ja yksi kokonaisuus on kaksi minuuttinen. Tarkkoja esitysaikoja on vaikea antaa. Kukin video näkyy kerran tunnissa. – – esitykset kuitenkin niin että perjantaisin klo 16:00 alkaen kaikki videot näkyvät peräkkäin.

Minäkin lähetin taas kuvia tuonne ehdolle. Tällä kertaa edellisiä parempia, huolellisemmin valittuja. Josko siellä taas olisi joitakin esillä – – vilkaisehan ohi kulkiessasi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Arvosteluasteikko menee näin:

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Sumussa

Tänään olisi ollut Paistinkääntäjien (ja muidenkin) Kekrijuhla Maikkulan kartanossa, ja kyllähän minun oletettiin osallistuvan ja lähtevän mukaan, mm. kuvaamaan. Mutta olenpa niin tyytyväinen että kylmän rauhallisesti ennen mökille lähtöä päätin, että en meitä sinne ilmoita mukaan. En todellakaan haluaisi tänään olla yhtään missään muualla kuin kotona. En edes lenkillä. En missään. Nukuin päiväunetkin! Pyykit on tainnut unohtua koneeseen. Pehtoori kävi kaupassa, minä en ole edes piipahtanut ulkona. Kotipäivä. Kerrassaan.

Merkillisesti sumussa olen päivän ollut. Joku paineen laukeaminen tuo eilinen näyttö taisi taas olla…

Kaiken maailman nostalgiaa koko päivä. Ihan vain omassa mielessäni, ihan vain itsekseni. Spotifystä on soinut yhtä lailla Sammy Babitzinin ”Pienen pojan nukkeshow” kuin Tommi Läntisen ”Mä en haluu enää muistaa” ja Christina Aguileran ja Pittbullin ”Feel This Moment”.

PS. Ainakin minulle ennennäkemätön, ihana muutaman minuutin filminpätkä Oulusta. Niin on tutunnäköistä, vaikka tovi on filmatisoinnista kulunut.  Oulu 1965

 

Kuudes näyttötutkinto ohi!

Seitsemän jälkeen lähdin mökiltä. Ehdin käydä ostamassa kuvausrekvisiittaa, tölkkikahvia, energiajuomaa ja vähän evästä, jotka sitten kyllä jäivät suunnilleen syömättä. Varttia vaille yks sain kuvaustehtävän ja pakastusrasiat (Orthex – onneksi). Miljöökuvissa ei kaikki mennyt kuten suunnittelin, studiossa ehkä enemmänkin. Kiire taas hirmuinen, kennoroskien tarkistus ja poisto jäi tekemättä, gamutit? – ehkä, kaksoisvarjoja – toivottavasti ei. Varttia vaille seitsemän luovutin, oli pakko: kuusi tuntia olin käyttänyt. Ja sitten ihan hiton pimeässä, vesisateessa, vilkkaassa liikenteessä kotiin.

Nyt aika puhki. Ei ole vanhalla enää turnauskestävyyttä.

Tässäpä kuvat.

 

 

Nyt jo kotikoneella näen muutamia virheitä… noh, sunnuntaihin odotellaan tuloksia.

Seuraava mahdollisuus yrittää on onneksi aika pian, toivottavasti ei kuitenkaan ihan uusintaan, vaan täydennykseen.

Mökin arkea

Vähän sellainen arkinen mökkipäivä tänään, tai noh.

Päivän ulkoilu ja parituntinen lenkkeily päätettiin tehdä Kiilopään suunnalla. Autolla mentiin Kiilopääntielle asti, ja siitä sitten lähdettiin kävellen (ja Emmaljungalla) kohti Muotkan majaa ja Tievakappelia. Ja taas oli Apsulla uutta ihmeteltävää: poroparttio metsätien varrella, poron pipanoita, kivien heittoa Kakslauttaseen ja Tievakappelin pihalla sai itse kokeilla kellonsoittoa ja sitten vielä Saariselän Pirtti-ravintolassa pizzareissulla hotellin aulassa pallomeri!

Muotkan majan lähellä olen käynyt edellisen kerran kun se oli vielä partiolaisten/seurakuntien hallinnassa, nyt siitä oli tullut Erähotelli. Pihalla oli mm. iglumajoja ja päärakennusta uusittu etc. Ja Tievakappeli oli auki.

Tievakappeli on rakennettu 1978 ja se on Lapin ensimmäinen turistikirkko. Se on tehty Lapin sodassa lähes kokonaan poltetun Ivalon, mutta satunnaisesti säilyneen rukoushuoneen  hirsistä. Kappeli on osa Tievatuvan alueesta, joka on PTK:n (seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön palvelujärjestö) hallinnassa. Kello on vanhan Truman höyryveturin kello, ja pystytolpat on olleet tukkikämpän kurkihirtenä. Ja kun ketään ei ollut lähitienoillakaan, niin Apsu sai isänsä avustuksessa soittaa kelloa…

Saunan, päikkäreiden, pakasterasioiden :D, mökin pienoisen ”alasajon” jälkeen lähdettiin kylille pizzalle. Eihän siellä montaa paikkaa ole auki, eikä missään paljoa ihmisiä, muttei me niitä kaivattukaan.

Mökkiviikko alkaa olla lopuillaan…

Mökkielämän juhlaa

Päivän aiottu ohjelma meni aika lailla uusiksi kun aamulla oli ainakin yksi lopen uupunut ja sää odotettua tuulisempi ja muutoinkin nuivempi.

Minun yöuneni jäivät kovin lyhyiksi viime yönä: oltiin Juniorin kanssa reposia kuvailemassa yli puolenyön ja sitten aamuyöllä olkapää ja pakasterasiat pitivät minua pari tuntia hereillä.

Siispä vähän säätöä… Pehtoori lähtikin yksin tunturiin, nuoripari kauppaan ja minä ja Apsu saunan lämmitykseen ja purolle heittelemään jääpalikoita ja risuja virtaavaan puroon. Se oli pojasta melkein yhtä mukavaa kuin tähtisädetikkujen polttaminen. Lakaistiin yhdessä vielä terassit ja sitten ajeltiin rullalaudalla, eiku rattikelkalla, eiku rullalaudalla, eiku kelkalla,… vähän on pojassa inttämisen geeniä. 😀

Apsun päikkäreiden ja meidän saunan jälkeen saimme ”komennuksen” lähteä Apsun kanssa ”pois”, sillä nuoripari oli luvannut tehdä päivällisen. Mikä mukava komennus! Lähdettiinpä sitten pariksi tunniksi kylille ja Angry Birds Puistoon. Se oli pojalle ensimmäinen ”huvipuisto”kokemus. Oli mukava kun siellä ei ollut kuin muutama perhe, rauhallista ja kaikkiin touhupaikkoihin mahtui hyvin.

Ja mikä riemu olikaan katsella lapsen iloa ja touhua! Hieman arka on Apsu uusissa paikoissa, tilanteissa ja äänissä, mutta vain hetken.

Ja iltapäivän lopulla sitten valmiiseen pöytään, jossa helmenä oli Juniorin kokoelmastaan tarjolle tuoma vain meunier-rypäleestä tehty samppanja. Olipas mielenkiintoinen, ja hieman lämmettyään erinomaisen hyvä. Ja ruoka oli sellaista, että mietin, mikseivät nämä tee meille useammin sapuskaa?

Pääruokana oli lohipastaa…