Talven tullessa

Syntyjä syviä mietin, lähtöjä ja paluita, jäämisiä ja jäähyväisiä kun puolelta päivin kävelin kaupunkiin. Olisin tarvinnut aurinkolasit. Ihan maaliskuulta tuntui ja näytti. Hanki kimmelsi. Tosin Hartaanselkä ja Ämmänväylä (joista kuvat) olivat vielä jäättömiä, tyyniä, kauniin sinisiä.

Yläkuvassa vene jäänyt rannalle, alakuvassakin jäänyt, vai jätetty? Jotenkin erilaisia jäämisiä, eikö?

Melkein kipakka pakkanen pisti miettimään, että se uusi takki tosiaan ON ostettava. Mutta en todellakaan tänään jaksanut lähteä mihinkään takkijahtiin. Kävin ostamassa muutaman ”somistuksen” kotiin, kuvausrekvisiittaa projektiin ja pari lautasta vaihteeksi. Iittalan Teeman uusi (liekö uusi?) harmaa väri kiehtoo nyt. Moni ruoka näyttää paremmalta tummaa lautasta vasten. Mutta en tykkää niistä vuolukivialustoista/lautasten korvikkeista, joita joissakin ravintoloissa on. Kauniita ovat, mutta esimerkiksi jälkkärikastikkeen kaapiminen sellaisesta aiheuttaa kummallista karheutta, melkein karmii selkäpiissä moinen. (Selkäpii? – Mikä se on? Pii on 3,14 (ja muut noin 2,5 biljoonaa desimaalia!)), mutta selkäpii?

No mutta, ostin ihan selkeästi itselleni hemmottelujuttuja: astioita, joita en ihan välttämättömästi todellakaan tarvi. Jos olisi ollut vielä Stocka olisin varmasti ostanut uuden huulipunan (vain puoliväliin käytetty Sichel meni poikki, ja huulipunan TARVIN, se omakuva, you remember), lautasliinoja ja sormikkaat lenkeille. Mutta asioiden näin ollen, siis ilman Stockaa, kävelin pysäkille ja lähdin kotiin.

Noh, oli minulla kaupungissa toki muutakin tekemistä kuin humputtelu; systerin kanssa kävimme lounaalla ToriiSushissa. Onkohan se kohta jo noin vuoden ollut paikallaan, mutta enpä ole ennen käynyt. Pidin miljööstä, ja sushi oli hyvää: lounassushiannokseen (12,50 €) ostin kaksi ylimääräistä Gunkania, ja sen jälkeen annos näytti tältä.

Ja maistui hyvältä. Ruoan ääressä ehdimme päivitellä kuulumiset ja höpötellä tarpeellisia.

Joulujuttujakin jo mietittiin, huomenna on marraskuu. Joulu on pian. Ei se haittaa. On taas paluita ja lähtöjä.

Haloo Oulu!

Ei aina tarvitse lähteä tuntureiden tuolle puolen, että saisi komeita kuvia taivaankannesta. Tänään iltapäivällä äidin luota lähtiessä Caritaksen pihalla näkyi komea haloilmiö, – päätin ajaa merenrantaan, jottei rakennusten seinät ja ratapiha olisi edessä. Ja voilá! Olipas komea.

Muutenkin ihanan aurinkoinen ja valoisa päivä. Mutta enpä juuri ulkokuvia muita ottanut, omassa pikkustudiossa kylläkin. Ruokakuvia, ostinpa kauppareissulla taas pari uutta harmaata lautastakin. Ihan niin kuin minulla ei olisi astioita tarpeeksi. Viikonlopuksi on tulossa soppa- ja kurpitsaohjetta… ja viinisuosituksiakin.

Äsken olimme Vuoden luontokuva -tapahtumassa Tietomaassa. Ennen kuin kilpailun voittokuvat kaikista sarjoista esiteltiin, piti Jyrki Kallio-Koski lähes tunnin esityksen 40-vuotisesta kuvataipaleestaan ”Poromiehen matkassa”. Hänen esittämänsä kuvasarja Raittijärvi – Kaijukan kylästä kertoi poron ja poronhoidon vuodenkierrosta hienosti, koskettavasti, riipaisevasti, kauniisti ja paljon uutta tietoa tuoden.

Tämä oli nyt kolmas kerta tuossa tilaisuudessa, ja nyt kuten ennenkin olen ilolla kuunnellut tuomariston perusteluja palkituille kuville. En tiedä, onko siellä joku haamukirjoittaja vai mistä johtuu, että tekstit ovat liki runollisia, hauskoja, oivaltavia. Niin kuin monet palkituista kuvistakin.

Kohti ammattitutkintoa…

Tuonne ei enää tarvitse mennä! Viimeinenkin simultaani on läpi, joten Tornioon ei ole enää mentävä kuvailemaan. Mutta ei ihan kaikki ole silti vieläkään kasassa.

Perjantaina taas kerran kuvaamani tehtävä 19 (lyijykynät – tiskiharjat – pakasterasiat) meni nyt kolmannella yrittämällä kerralla hyväksyttynä läpi. Ei tarvitse täydentää, eikä varsinkaan uusia.*  Siis ei enää Tornioon.

MUTTA minähän kerroin aiemmin, että minulla oli tämän viikonlopun näyttöön muutama tehtävä täydennettävänä/korjattavana ja kerroin myös, että yhden niistä neljästä sörssin viime metreillä.

Se oli siis jo hyväksytty, mutta korjattavana (se ikivanha Andy Warhol, Campbell and me –omakuva) se oli vieläkin. Kun en saanut sitä kuntoon (kuten itsekin tiesin!), on se nyt uusittava. Tai siis on otettava itsestä uusi omakuva (kohtaan 12). Toinen omakuva on mennyt läpi jo aikapäiviä sitten, joten nyt on enää puolikas kaikista 20 kohdasta vielä tehtävänä; tuo puolikas on vain YKSI kuva, ei sarjaa, ei selostuksia, ei printtejä, ihan vaan yksi onnistunut kuva itsestä (kuvana onnistunut, mutta ei sekään helppoa tule olemaan! 😉 ) Ihan reilu tuo päätös tuomaristolta oli; omasta mielestänikin siitä lähettämästäni kuvasta ei hyväksyttävää saanut.

Mutta kyllä on jo loppusuora!

Päivitin Näyttötutkinto-listani. Vuoden kuluessa, kuudessa eri näytössä olen käynyt (tästä alkoi), ja nyt tilanne on tämä!

Nuo alleviivatut, jo aiemmin hyväksytyt, olivat nyt täydennettävänä/hiottavana ja tulivat siis nekin lopullisesti hyväksytyiksi.

Melkoista takkuamista tämä on ollut, yrittämistä ja korjaamista. Harva on mennyt kerralla, mutta on sitten lopulta mennyt kuitenkin. Olen lähettänyt näyttöihin yhteensä liki parisataa kuvaa (jotkut kuvat, esim. Aapeli vintage -kuvat moneen kertaan korjattuna, sävyeroja tasoitettuna, taustaa putsattuna etc.) ja tilannut vaadittuja printtejä niistä ja ties mitä.

Yksi iso kompastuskivi minulle on ollut gamut! Minähän olen gamuteista täällä blogissanikin eräänkin kerran tupissut. Yritänpä nyt lyhyesti kertoa ja näyttää, mikä on gamut! (BTW: meillä koulussa opettiin tämä asia vasta ensimmäisen näytön jälkeen, jolloin minulla (Alessi-kuvissa sitrushedelmät ja Apsun Mari-paita) ja monella muulla kuvien uusimisvaatimukseen oli osasyynä juuri gamut.

Parempiakin esimerkkejä olisi (minulla kun tuntui kaikissa aiheissani olevan gamuttia: Limoncellon keltainen, puutarhan vihreä, Apsun limen ja kirkkaansiniset vaatteet, punaiset tomaatit, ruusut ja huulipunat, sitrushedelmät, Haaparannan kirkkaan keltaiset talot!!- minusta värit ovat ihania, niitä on ilo kuvata, mutta VAT-koulutus, tai oikeastaan ”näyttöpelko”, on vienyt värejä kuvistani. Enkä ole oppinut nopeasti niitä poistamaan vieläkään.

Tässä esimerkki (viimeisessä kuvassa kuvan liiallinen kavennus ihan vaan kuvan mahduttamiseksi riviin… )

Siis ensimmäisessä kuvassa sellaisena kun kuvan otin, ja muokkasin ”valmiiksi”. Sitten keskellä kuva, jossa on päällä gamut-varoitus (Photoshopissa view – Gamut-warning): jos kuvaan tulee tuollaisia harmaita kohtia, on kuvassa gamut.

Esim. tässä: kuvassa on gamut-varoitus (jonka päälle laittamiseen vaaditaan koulutusta!!! 😉 on päällä.

Harmaa on varoitus! Sille pitää tehdä jotain. Ks. eilinen postaus: kuvasta on poistettu gamut, ja juuri seKIN oli ratkaisevaa, että kuva meni juryltä läpi.

 

Gamutia EI siis saa olla. Sen poistamiseksi on monia keinoja. Hidas keino ei vie värejä, mutta siihen ei ainakaan monien kuvien kanssa näyttötutkinnon kuvankäsittelysessiossa ole – ainakaan minulla tumpelolla – aikaa. Joten siis pikakeino: photoshoppiin – mode – CMYK – RGB ja sitten tulos on kolmannen näköinen. Värit ja kuulaus ja kirkkaus ja kaikki on sammutettu. Ja sellainen menee läpi!!!

Miksi tämä gamut täytyy poistaa? Sitä on moni kysynyt (ja minä kysyn edelleen). Moni ammattilainen on tietämätön koko showsta. Mutta kun meiltä vaaditaan ammattilaisten tasoa ja taitoa, eli jos lähetän kuvia painoon (eikä vain mihinkään lehti- tai kuvakorttipainoon, vaan oikein kirjapainoon), niin gamutit on oltava pois, sanoo tuomaristo.

Jännä juttu, että olen ollut tekemässä useita kirjoja, myös värikuvallisia, kuvatoimittajanakin, enkä ennen näitä näyttöjä ollut gamutetista kuullutkaan. Miksikö en tiennyt? – Koska niiden poisto voidaan tarvittaessa tehdä kirjapainossa, ja niin yleensä tehdään. MUTTA: meidän jury vaatii gamutittomia kuvia. Minkä olen saanut katkerastikin ( 😉 ) tässä vuoden aikana kokea. Ja monestihan on käynyt niin, että hyväksytyksi on tullut mielestäni huonompia kuvia kuin ne alun alkaen olivat.

Nyt meni läpi tämä ensimmäinen, mutta edellisellä kerralla ei tuo toinen, joka minusta on paljon parempi… .

 

Ja kyllä, kyllä molemmista on gamutit jo poistettu, oli poistettu jo ennen jurylle menemistä. Vihreää, punaista ja turkoosia oli ihan liian kanssa. Ja molemmat kuvat ovat parempia alunperin ilman gamutin poistoa…

No mutta, aika hyvillä mielin olen tämän hetkiseen tilanteeseen. Homma jatkuu. Mutta ei enää Torniossa. Voin huomenna palauttaa koulun avaimen: minä en enää sitä tarvitse. 😉

 

Ai niin, kun nyt tämä valokuvaus-vuodatukseni on päällä, laitan tähän lainauksen FB:n Oulu tutuksi -ryhmästä:

Oulu tutuksi -ryhmän valokuvanäyttely alkaa huomenna 30.10. Rotuaarin lavan näytöllä. Kuvat ovat näytöllä sunnuntaihin 3.12. saakka. Näyttö on päällä 07 – 22 välisen ajan. Esityksessä on kaikkiaan viisi erilaista videota joista neljä on kolme minuuttista ja yksi kokonaisuus on kaksi minuuttinen. Tarkkoja esitysaikoja on vaikea antaa. Kukin video näkyy kerran tunnissa. – – esitykset kuitenkin niin että perjantaisin klo 16:00 alkaen kaikki videot näkyvät peräkkäin.

Minäkin lähetin taas kuvia tuonne ehdolle. Tällä kertaa edellisiä parempia, huolellisemmin valittuja. Josko siellä taas olisi joitakin esillä – – vilkaisehan ohi kulkiessasi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Arvosteluasteikko menee näin:

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Sumussa

Tänään olisi ollut Paistinkääntäjien (ja muidenkin) Kekrijuhla Maikkulan kartanossa, ja kyllähän minun oletettiin osallistuvan ja lähtevän mukaan, mm. kuvaamaan. Mutta olenpa niin tyytyväinen että kylmän rauhallisesti ennen mökille lähtöä päätin, että en meitä sinne ilmoita mukaan. En todellakaan haluaisi tänään olla yhtään missään muualla kuin kotona. En edes lenkillä. En missään. Nukuin päiväunetkin! Pyykit on tainnut unohtua koneeseen. Pehtoori kävi kaupassa, minä en ole edes piipahtanut ulkona. Kotipäivä. Kerrassaan.

Merkillisesti sumussa olen päivän ollut. Joku paineen laukeaminen tuo eilinen näyttö taisi taas olla…

Kaiken maailman nostalgiaa koko päivä. Ihan vain omassa mielessäni, ihan vain itsekseni. Spotifystä on soinut yhtä lailla Sammy Babitzinin ”Pienen pojan nukkeshow” kuin Tommi Läntisen ”Mä en haluu enää muistaa” ja Christina Aguileran ja Pittbullin ”Feel This Moment”.

PS. Ainakin minulle ennennäkemätön, ihana muutaman minuutin filminpätkä Oulusta. Niin on tutunnäköistä, vaikka tovi on filmatisoinnista kulunut.  Oulu 1965

 

Kuudes näyttötutkinto ohi!

Seitsemän jälkeen lähdin mökiltä. Ehdin käydä ostamassa kuvausrekvisiittaa, tölkkikahvia, energiajuomaa ja vähän evästä, jotka sitten kyllä jäivät suunnilleen syömättä. Varttia vaille yks sain kuvaustehtävän ja pakastusrasiat (Orthex – onneksi). Miljöökuvissa ei kaikki mennyt kuten suunnittelin, studiossa ehkä enemmänkin. Kiire taas hirmuinen, kennoroskien tarkistus ja poisto jäi tekemättä, gamutit? – ehkä, kaksoisvarjoja – toivottavasti ei. Varttia vaille seitsemän luovutin, oli pakko: kuusi tuntia olin käyttänyt. Ja sitten ihan hiton pimeässä, vesisateessa, vilkkaassa liikenteessä kotiin.

Nyt aika puhki. Ei ole vanhalla enää turnauskestävyyttä.

Tässäpä kuvat.

 

 

Nyt jo kotikoneella näen muutamia virheitä… noh, sunnuntaihin odotellaan tuloksia.

Seuraava mahdollisuus yrittää on onneksi aika pian, toivottavasti ei kuitenkaan ihan uusintaan, vaan täydennykseen.

Mökin arkea

Vähän sellainen arkinen mökkipäivä tänään, tai noh.

Päivän ulkoilu ja parituntinen lenkkeily päätettiin tehdä Kiilopään suunnalla. Autolla mentiin Kiilopääntielle asti, ja siitä sitten lähdettiin kävellen (ja Emmaljungalla) kohti Muotkan majaa ja Tievakappelia. Ja taas oli Apsulla uutta ihmeteltävää: poroparttio metsätien varrella, poron pipanoita, kivien heittoa Kakslauttaseen ja Tievakappelin pihalla sai itse kokeilla kellonsoittoa ja sitten vielä Saariselän Pirtti-ravintolassa pizzareissulla hotellin aulassa pallomeri!

Muotkan majan lähellä olen käynyt edellisen kerran kun se oli vielä partiolaisten/seurakuntien hallinnassa, nyt siitä oli tullut Erähotelli. Pihalla oli mm. iglumajoja ja päärakennusta uusittu etc. Ja Tievakappeli oli auki.

Tievakappeli on rakennettu 1978 ja se on Lapin ensimmäinen turistikirkko. Se on tehty Lapin sodassa lähes kokonaan poltetun Ivalon, mutta satunnaisesti säilyneen rukoushuoneen  hirsistä. Kappeli on osa Tievatuvan alueesta, joka on PTK:n (seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön palvelujärjestö) hallinnassa. Kello on vanhan Truman höyryveturin kello, ja pystytolpat on olleet tukkikämpän kurkihirtenä. Ja kun ketään ei ollut lähitienoillakaan, niin Apsu sai isänsä avustuksessa soittaa kelloa…

Saunan, päikkäreiden, pakasterasioiden :D, mökin pienoisen ”alasajon” jälkeen lähdettiin kylille pizzalle. Eihän siellä montaa paikkaa ole auki, eikä missään paljoa ihmisiä, muttei me niitä kaivattukaan.

Mökkiviikko alkaa olla lopuillaan…

Mökkielämän juhlaa

Päivän aiottu ohjelma meni aika lailla uusiksi kun aamulla oli ainakin yksi lopen uupunut ja sää odotettua tuulisempi ja muutoinkin nuivempi.

Minun yöuneni jäivät kovin lyhyiksi viime yönä: oltiin Juniorin kanssa reposia kuvailemassa yli puolenyön ja sitten aamuyöllä olkapää ja pakasterasiat pitivät minua pari tuntia hereillä.

Siispä vähän säätöä… Pehtoori lähtikin yksin tunturiin, nuoripari kauppaan ja minä ja Apsu saunan lämmitykseen ja purolle heittelemään jääpalikoita ja risuja virtaavaan puroon. Se oli pojasta melkein yhtä mukavaa kuin tähtisädetikkujen polttaminen. Lakaistiin yhdessä vielä terassit ja sitten ajeltiin rullalaudalla, eiku rattikelkalla, eiku rullalaudalla, eiku kelkalla,… vähän on pojassa inttämisen geeniä. 😀

Apsun päikkäreiden ja meidän saunan jälkeen saimme ”komennuksen” lähteä Apsun kanssa ”pois”, sillä nuoripari oli luvannut tehdä päivällisen. Mikä mukava komennus! Lähdettiinpä sitten pariksi tunniksi kylille ja Angry Birds Puistoon. Se oli pojalle ensimmäinen ”huvipuisto”kokemus. Oli mukava kun siellä ei ollut kuin muutama perhe, rauhallista ja kaikkiin touhupaikkoihin mahtui hyvin.

Ja mikä riemu olikaan katsella lapsen iloa ja touhua! Hieman arka on Apsu uusissa paikoissa, tilanteissa ja äänissä, mutta vain hetken.

Ja iltapäivän lopulla sitten valmiiseen pöytään, jossa helmenä oli Juniorin kokoelmastaan tarjolle tuoma vain meunier-rypäleestä tehty samppanja. Olipas mielenkiintoinen, ja hieman lämmettyään erinomaisen hyvä. Ja ruoka oli sellaista, että mietin, mikseivät nämä tee meille useammin sapuskaa?

Pääruokana oli lohipastaa…

Talven tuntua

Tänään kovin talvinen päivä. Säätiedotuksen perusteella odotimme jotain ihan muuta. Silti lähdimme autolla kohti Kiilopäätä. Tosin vain kolmistaan: Pehtoori, Juniori ja minä. Juniori kun halusi patikoida oikein tunturipoluilla, eikä vain kävelyreiteillä, joten Apsu ja äitinsä jäivät mökille ja pihapiiriin. Me valitsimme Poropolun. Ahopään-Kiilopään lenkillä tuuli ja oli hyvinkin valko-harmaata. Maisema jotensakin väritön.

Mutta kyllä minä tänäänkin taas totesin, että tämä on se mun juttu. Kulkea ja kuvata. Liikkua luonnossa omien kanssa.

Illansuussa kuvailin sitten kauden ensimmäiset tonttukuvat. Ette usko, että niitä jo on. Mutta on, on! Purolla näin. Ehkä aloitan blogin joulukalenterin tänään kuvatulla jännitysnäytelmällä. 😀

Ja tällaisia kuvia otin, – tosin kyllästyin toosi pian!

Miksikö sitten kuvasin? No kun sen tulevan perjantain simultaanissa kuvattavana on pakasterasiat! Ne on kuvattava sekä miljöössä että studiossa. Olisiko ehdotuksia rekvisiitaksi? Nuo on tosi värittömiä, oikeastaan ihan tolkuttoman mitäänsanomattomia kuvattavia. Miten teen kuvista ”visuaalisesti mielenkiintoisia”, ”tuotekuvien aatelia” ja ”informatiivisia” sekä tietysti teknisesti moitteettomia? Ehdotuksia, pliis?

Ja on otettava huomioon, että menen täältä mökiltä suoraan koululle tutkintotilaisuuteen. Ja muistakaahan, että nämä hylättiin kahdella edellisellä kerralla: Tiskiharjat ja lyijykynät. Siispä pieniä paineita on.  Torstaina yritän uudelleen… Mitä ihmettä laitan oheen?

Syyslomasen pieniä, isoja iloja

Mökkiunilta herätään siten, että yhdeksän aikoihin istutaan puuropadan ja verraten runsaiden aamiaisherkkujen äärelle. Ja siinä sitten yleensä päätetään, mitä tänään tehtäisiin.

Tänään päätimme, että lähdetään koko porukalla, yhdessä lenkille, ja sehän tarkoittaa, että reitin valintaan vaikuttaa se, että rattailla on päästävä kulkemaan. Siispä Saariselän talvikävelyreitille, jota oli vähän taas muutettu. Sumussa tepastelimme.

Haloilmiö, häivähdys sateenkaaresta, vähän sinistä taivasta, sumua, tyventä, pikkupakkasta. Ja Apsu halusi itse kävellä ja sitten taas istua rattaissa, valitsi vuorotelellen sopivimman pukkaajan. Ja taas käveli itse. Ylämäkeenkin pitkästi, – jälkiä lumessa oli edelleen mukava tehdä ja katsella. Ei ihme, että oli nukahtaa istualleen iltapuurolla.

Jihuu, ja hiio-hoi! Huipulle asti noustiin!

Pikkupakkanen.

Mökille päästyä aika saunalle ja sopalle. Jokaviikkoinen soppamme oli Kermainen poro-juustokeitto. Palaan asiaan kotiuduttua.

Ja sitten alkoi olla jo lähdön tunnelmaa, … viiden aikaan lähdin viemään tyttären Ivalon lentokentälle, oli Helsinkiin paluun aika. Ja vaikka oli ikävä jo matkalla kentälle, niin kyllähän minä taas kiitollisena ajattelin, että Helsingin koneella, ei Meksikon koneella, tyär lähtee.

Lentokenttäreissun aikaan oli auringonlaskun aika, Ivalossa käväisin kaupassa ja jäin muutaman kerran kuvailemaan matkalla. Taas kerran näkyi selvästi, kuinka Saariselän tunturijono on pilvienjakaja: meidän puolella = etelässä oli edelleen sumua, mutta pohjoisempana, heti Magneettimäen jälkeen, ihan kirkasta, ei oikeastaan juurikaan lunta, ja tie liki jäätön.

Ivalojoki tyven, vähän jääriitettä jo, auringonlasku upea (klikkaa oikealla Insta-kuva auki…).

 

Syystalven sunnuntai Koilliskairassa

Ei vielä mitään kaamosta. Aurinko nousee ja paistaa. Lapissa on kaunis alkutalvi. Ainakin tänään.

Piiitkän aamiaisen jälkeen päätimme, että lähdemme porukalla lenkille. Aurora-polku valittiin reitiksi. Minä mokoma olin Apsulle pihalla jo ennen lähtöä näyttänyt ja koekäyttänyt liiteristä löytynytttä rattikelkkaa!

Jo lumi maassa oli ihmettelyn aihe, mutta että oli vielä menopeli, jonka kyydissä sai olla ja ohjailla!!!

Ja sitten tuli vielä pappa, joka lupasi, että hän vetää Apsun lenkillä rattikelkalla, vaikkei lunta vielä paljon olekaan ja vaikka vaihtoehtona olisi ollut rattaatkin. Vähän kivinen oli reitti välillä, mutta onneksi Apsu kyllä tykkää välillä itsekin kävellä.

Leppoisa lenkki oli.

Mökille palattua sekä Apsu että tyär taipuivat päikkäreille, – olivat molemmille tarpeen ja hyväksi.

Eikä sitten mitään erikoisempaa. Me kaikki katselimme kun Apsu piti omaa show´taan. Olipa ilo katsella tyttären ja pojanpojan – kummitädin ja kummipojan – yhteisiä touhuja.

Etten toistaisi itseäni en kerro, että meillä oli rantasaunaa, lepoa, tangoa, leikkiä, hyvää ruokaa, lempeää punaviiniä, naurua, höpöttämistä, välillä vähän enemmän vakaviakin juttuja.

Ja monta kertaa päivän aikana Apsu totesi ”ei kottiin”. Ja me muut nyökkäilimme, ei mitään kiirettä kotiin. On sunnuntai. Joka jatkuu iltaan asti.

 

Melkein kuin joulu….

Sompion* kaukaisissa korpimaissa, takana kymmenen peninkulman, mihin kirkon pyhäkellojen kumina ei ulottunut, ei lähellekään, saattoi elämä olla yhtämittaista harmaata arkea. Päiviä kyllä riitti, uusi aina nousi idästä, kun vanha oli vaipunut länteen. Syvimmän talven aikana vain ei tahtonut päivää tulla ensinkään, eikä taas korkeimpana kesänä nähty ei yön haamua.

Saattoi elämä olla harmaata arkea, mutta saattoi se taas olla muutakin.

Niinkuin Sompion rannattomista aapa- ja korpimaista kohosi vaaroja yli matalan maan, niin sompiolaiseten arkisessa korpivaelluksessa aina vähän päästä nousi pyhäpäivä yli arkisten viikkojen. Niinkuin Nattastunturit ja muut pyhät tunturit ylpeinä kohosivat kaikkia muita vaaroja korkeammalle, niin myös monet juhlapäivät ylenivät pyhien joukosta.

Kyllä Sompio tiesi sekä pienet että suuret pyhät.

                      (Samuli Paulaharju, Sompio (1939))

Meillä on täällä suuri pyhä, tai ainakin juhla. Amkin opiskelijalla on viikon loma, joten pikkuperheellä oli mahdollisuus tulla mökille. Ja iloksemme myös tyär sai aikaiseksi käyttää lukemattomia ylityö- ja lomapäiviään ja lentää Helsingistä Ivaloon.

Täällä me olemme, pohjoisen hyvässä huomassa, ilman tekemisen pakkoa, ilman mitään muuta kuin olla ja nauttia. Ja sitähän me olemme tehneet.

Kunhan tyär tänne saatiin lähdimme lenkille kohti Rönkönlampea, ihan leppoisa keli. Hyvälle tuntui kävellä, olla ulkona, jutella.

Aamupäivän valmistelin sapuskaa: niinkin erikoista kuin poronkäristystä ja puikulamuusia.

Ja sitten jälkkkäriksi … ehei, en ollut tehnyt mitään, ostimme eilen Rovaniemeltä Choco Delistä kakun!

Olisihan siellä ollut vara valita, kauan harkitsin keskellä olevaa revontulikakkua…

Sompio sijaitsee keski-Lapissa Sodankylän kunnan koillisosassa, Luirojoen latvoilla. Etelässä Sompion alue alkaa Luiron ja Kitisen yhtymäkohdasta ja pohjoisessa se ulottuu Saariselän tunturialueeseen saakka. Nykyisen Sompion alueen suurimmat kylät ovat Lokka ja Vuotso, 1967 valmistuneen Lokan padon alle jäivät mm. Rieston ja Korvasen kylät. (ks. lisaa KLIKS)

 

Reija luontokuvaa ja hyggeilee ;)

Minkäs sitä luonnolleen,… On pohjoisessa Suomessa koulu- ja yliopistolukukauden syyslomaviikko, joten tietysti kohti pohjoista tai aika usein kohti etelääkin. Viime vuosina kohti pohjoista. Niin tänäänkin.

~~~~~~~~~~~~~

Niinhän se taas venähti yhdeksään ennen kuin päästiin lähtemään. Eipä paljon ollut iloa Pehtoorin eilisestä autopesusta, mutta onneksi talvirenkaiden vaihto oli tehty jo viime viikolla. Liikennettä oli kaikkinensa hyvin vähän, motarilla melkein yhtä autiota kuin pari viikkoa sitten Kroatiassa.

Eka kertaa meillä oli käytössä Porokello-apsi. Jos ei ollut muutakaan liikennettä, niin eipä ollut kyllä porojakaan. Yhden kerran näimme niitä kaukana laiduntamassa pellolla… Joka tapauksessa vaikuttaa hyvältä hälärisysteemiltä.

Tervolaan asti oli sateista, räntäistä ja harmaata. Sitten kirkastui: taivas sininen ja vaikka aurinko paistoi, oli Rovaniemelle asti peltojen ja vaarojen yllä hieno sumu. Kovin oli kuvauksellista, mutta mie vain huurruttelin.

Yläpostojoen levikkeelle sain kinutuksi 😉 viiden minuutin kuvaustauonkin.

Sen jälkeen lampareet ja rannat jo jääriitteessä, vaikka pakkasta iltapäivällä oli vain sen -0,5 C. Ja lumi toki jo maassa, viitisen senttiä oikeaa lunta, eikä mitään räntäloskaa.

Mökille päästyä Pehtoori jäi pihalle (jäänyt varmaan päälle; viimeiset kaksi viikkoa kotonakin ollut enimmäkseen pihalla). Laitteli pihavaloja, tuikkuja puihin etc. ja pesi sitten auton. Tietty. 🙂

Ja minä puolestani ryhdyin sisällä hyggeilemään…

Tanskalaisten hyggeily on tullut meille viime päivinä tutuksi. Se on kotoilua ja yhdessä hengailua pimeinä syysiltoina. Sitä voi sanoa hidastamiseksi. Nautitaan pimeän vuodenajan suomasta joutilaisuudesta. Ei olla tehokkaita ja suorituskeskeisiä, vaan tunnelmoidaan. Aistitaan ja uppoudutaan hetkeen. Ei kiirehditä mihinkään, ei edes ajatuksissa. Sytytetään kynttilöitä, haudutetaan teetä, laitetaan villasukat jalkaan ja syödään suklaata. Luetaan lempikirjaa, palataan vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Loikoillaan..

Lainaus  täältä

Tuo viini on suositeltava. Cecilia Beretta Ripasso on ennenkin ollut suosituksieni joukossa. Nyt siinä on uusi etiketti, mutta ei se heikennä viinin maistuvuutta. Sopii hyggeilyyn. 🙂

Viime tingassa

Lähtee järki… Viikon päästä on Torniossa – taas, neljän kuukauden tauon jälkeen – näyttötutkintomahdollisuus. Ja aion käyttää mahdollisuuden hyväksi. Muutama täydennettävä on lähdössä, ovat olleet valmiina jo kauan, ja olen varma, että ne on nyt läpi, ihan teknisiä, metatietojen täydennystä etc., mutta sitten sitä hiton uusintaa, sitä ainokaista läpimenemätöntä varten olen treenannut. Lyijykynät ja tiskiharjat olivat edellisillä kerroilla ne kuvattavat, joista pomppasin. Saas nähdä mitä nyt on edessä.. jotain pienehköä tuotetta. Sen tiedän. Olisipa ruokaa… Omenoita? Tai vaikka viinilaseja? jotain mitä olen kuvannut pitkin kesää ja oppinut paljon uutta…


Ja sitten yksi täydennyskuva, jonka piti olla ihan pikkujuttu, mutta rupesin korjaamaan varjoja ja pehmentämään valoa, tulikin satoja muita ongelmia näkyviin. Siinäpä se on päivä mennyt. Mitä nyt aamupäivällä viikottaiset asiat hoidettavana… Niin ja Apsu piipahti, – ja olen sentään pakannut. Mutta muutoin: koko päivän koneella ja kameran kanssa… Ja hitto: ei tullut hyvä. Eikä nyt enää voi enempää: on palautettava ja huomenna on lähtö pohjoiseen. Että rassaa! SIis ei lähtö tietenkään, mutta että etten saanut aikaiseksi parempaa vaikka olisi kyllä periaatteessa jo siltä osin hyvinkin taitoa. Ei olisi kannattanut lähteä vanhaa korjaamaan, olisin ottanut kokonaan uuden sarjan. Argh!

No mutta taas lomalle!

Huomenna jo pääsette virtuaalimatkalle Lapin syystalvisiin maisemiin. Mana dearvan (~mene terveenä)!

 

Lämmittävää

Mennessä oli paljon kylmempi kuin palatessa. Mennessä tiesin, muistin, talven olevan hyvinkin lähellä jo. Ja muistin siinä palellessani, että ostin paksun villakangastakkini, jota minuakin vanhemmat ihmiset sanovat ehkä ulsteriksi, sinä syksynä kun oli isän hautajaiset. Siitä on nyt 13 vuotta.

Ja jo viime talvena ajattelin, että ostan itselleni uuden pitkän untuvatakin. Vanha, tympeän ruskea, viettää juuri nyt 10-vuotissynttäreitään. Se on kyllä paremmassa kuosissa kuin tuo villakangastakki, jossa väistämättä näkyy ikääntyminen aika pahasti. Totta puhuen molemmat ovat aika kulahtaneita. Tällainen kaltaiseni, nykyisin aika vähän ”pramilla oleva” ei nyt ole kummoisempia niin kovin kovasti kaivannutkaan, mutta lämpöä kuitenkin vaatteisiin kaipaa, eikä moneen kertaan kastuneissa, pestyissä, littanoissa, niin kovin paljon sitä ole, ei lämpöä, eikä ryhtiä, saatikka mitään tyyliä.

Niinpä – kun minulla oli jokunen kymmenen minuuttia aikaa ennen tapaamista – tepastelin Partioaittaan (lämmittelemään ja) katselemaan joko uudet untuvaiset, puolipitkät, mustat talvi(untuva)takit olisivat rekeillä. Ja todellakin; jo ovelta näen rivin kauniita, lämpimän näköisiä, laadukkaan oloisia, ihania punaisia, sinisiä ja mustia, karvareunuksisilla hupuilla varustettuja takkeja…. Ja kohti niitä kävellessä jo kiroan, että varmaan on kaikki minun kokoni menneet… ja sitä jo suren.

Pääsen katselemaan takkkeja, vakuutun, että juuri nämä ovat niitä, mitä haen. Jos ottaisinkin punaisen? Siihen oheen mustat uuden softshellit niin olisi taas vuosikausiksi ulkoilu- ja citykampettakin. Sovitankin, ja yes! Ihan juuri se mitä haen. Ja nanosekunttia ennen kuin kannan löytöni kassalle, tulen – ihan muina naisina – tsekanneeksi hinnan: 960 euroa!!! Tonnin takki. En muuten ostanut.

Silti tullessa oli lämpimämpi.

Tapasin ystäväni. olemme suunnitelleet tätä pitkään… Se lämmitti, ja pisti miettimään, että se takkiko se nyt on joku iso asia?

Ehei. Muistin, että ystävyys on iso asia.

Kuivasjärvellä ja Lasaretissa Canonin kanssa

Aamusta asti on ollut hyvä päivä. Aikaansaanoksia, hyviä uutisia ja yksi – taas! 🙂 – tarjouspyyntö kuvaprojektista. Mukavaaha se on.

Tuntui oikein hyvältä lähteä puolenpäivän auringossa lenkille kohti Linnanmaata, entistä työreittiä tepastelin, ja sitten kävelin kampuksen ohi, kohti Kuivasjärven rantaa.

Olipas sielläkin kaunista, ei uskoisi, että lokakuu jo lopuillaan.

Iltapäivällä lähdin kuvauskeikalle. Eihän tämä mikään suuri ”liikesalaisuus” ole, joten voinhan minä kertoakin, että se jo aiemmin mainitsemani ensimmäinen ISO kuvausprojektini on kuvata hotelli-ravintola Lasaretti-Virralle kuvapankki netti- ja markkinointikäyttöä varten. Ruokakuvia ja miljöökuvia. Ihan mun juttua, ja olen niin iloinen tästä. Lasaretti on minulle niin tuttu monesta, että siksikin mukava jobi.

Tänään olin yhden tapahtuman (buffan) kuvaamassa ja keittiössä kuvaamassa kun siellä valmisteltiin 150 hengen illallista. Illallistilaisuuden järjestäjä ei luvannut tulla minun isoon Aurora-saliin, mutta tilaaja tarviikin ensisijaisesti ruokakuvia, ei syömiskuvia. 😉

Olikohan tämä nyt neljäs kerta kun olin kuvaamassa ravintolan keittiössä, aiemmat on olleet koulutehtäviä ja näyttöjä varten, ja nyt sitten tilauksesta. Muistanette, että minulla oli yiopistolta lähdettyäni harkinnassa joko kokin tai valokuvauksen opinnot. Kerta kerralta vietettyäni useamman tunnin ravintolakeittiössä olen aina vain vakuuttuneempi, että ei ole helppoa hommaa. Toisaalta tuskin olisin hakeutunutkaan mihinkään oikeisiin keittiötöihin, – toisin kuin nyt kuitenkin edes vähän teen tämän kuvaamisen kanssa.

Lasaretissa on paljon taidetta, ”Suomen taiteellisimmaksi hotelliksi” sitä tituleerataankin. Pihalla on komea ”Amppeli”, joka oli todella kauniisti valaistu lähtiessäni. Oli tyven ja kuiva keli, joten jäinpä sitten vielä pihapiiriinkin kuvailemaan.

Vain pari juttua

Koko päivän olen istunut koneen ääressä, opiskelut netin kautta kaikenmoista kuvankäsittelystä. Ja koettanut itse tehdä. Eipä ole vielä juuri leuhkimista millään uudella.

Illansuussa sitten kokoukseen. Ehkä arvaattekin, minkä alan kokous oli, jos kerron että söimme eturuoaksi tatticappuccinoa, pääruoaksi jänistä ja jälkkäriksi lakkaparfaitia. Ja kyllä me päätimme monista asioista ja suunnittelimme kovasti ensi vuoden toimintaa… 😉

Kotiin ajellessa tälle päivälle jo kolmas erilainen sää: aamupäivän pitkään jatkunut harmaa sade puudutti, ja iltapäivän huikea vaakasuora auringon valo valaisi keltaisen maiseman, maiseman keltaiseksi ja nyt velloo tuuli, lehdet ja oksat lentelevät, nurkisssa ujeltaa… On syysmyrsky.

Vain parin asian maanantai siis.

~~~~~~~~~~~~~~

Tämä jäi viikonloppuna julkaisematta … ”Meidän” Toppilansuoran valtaisa, yli vuoden kestänyt liikennejärjestelyremontti on vihdoin ohi. Lamput ei vielä toimi, mutta viime viikolla tekivät viimeiset asfaltoinnit ja ottivat kaikki erikoismerkit etc pois… Hieno tuli!

Perjantaina kaupungilta tullessa nappasin liikennevaloissa kuvan: minusta tämä on niin hauska.

Loppupalaveri? – Syksyn väreissä.

Värien ja kuvien sunnuntai

”Ja äkkiä on ilta.”

Sehän on yksi runo (Salvatore Quasimodo), tai siis sen nimi ja yksi runon kolmesta rivistä… Ja tänään juuri sellainen fiilis, aika ajoin.

Tänään oli Pehtoorin keittiömestaripäivä. Ja voisinpa väittää (ja muukin pöydän ympärillä ollut perhe on paljolti samaa mieltä), että oli yksi parhaista miehen tekemistä päivällisistä. Italialaisia hirvenlihakääryleitä lisukkeineen ja omenapiirakkaa oman pihan omppupuun sadosta.

Ja olennainen osa nautintoa näissä Pehtoorin keittiösunnuntaissa on se, että minä voin käyttää päivän jossain ihan muualla kuin keittiössä. Olkoonkin, että teen sitä ihan mielelläni, mutta aina välillä on mukava puuhailla koko sunnuntai jotain täysin muuta kuin perheelle ruokaa, ja sitten vain istahtaa valmiiseen pöytään. Ja hyvään seuraan vielä. Levollinen, pitkä rupeama ruoan ääressä, höpötellen ja välillä Apsun juttuja tulkiten.

Viini, joka meillä on ollut joskus ennenkin, oli kyllä hyvää hirvenlihan oheen. Sopii varmasti vähemmän voimakkaallekin ruoalle. (siihenkin yritin uudenlaista kuvausta… 🙂 )


Päivän ulkoilu ja touhuilu monella suunnalla,

enkä kyllä muista milloin Oulun seudulla olisi ollut niin komea ruska kuin tänä syksynä.

Hautausmaalla tuntui, että värit olivat melkein rienaavia, mutta toisaalta sellaista jotain renessanssin ajan maalaustaiteen värimaailmaa siellä oli.

”Ei hankka tohiaa”

Ei tosiaankaan hanskoja!

Näin ilmoitti Apsu jo paljon ennen kuin oli aika lähteä kotiin. Lapsi ymmärtää ja tietää, mikä tässä vuodenajassa on tylsää: loputon pukeutuminen. ”Ei hankka tohiaan” – se olisi vaan niin mukava olla  ilman hanskoja ja softchelliä ja goretexiä etc. ja lähteä ulkoilemaan, mutta eihän se enää onnistu. ´Hankka´  on laitettava käsiin.. .. Silti erinomaisen hyvä lenkki aamupäivällä; tyyni, tuuleton, mahdottoman värikäs, oikein hyvä lenkki …

Iltapäiväksi kotiin; olin luvannut laittaa ruokaa, ja ohi agendan; Juniori ja Apsu tulivat käymään, millään agendalla enää mtään merkitystä kun nämä tupsahtivat pihaan, ja kuvattavaksikin. Junioirin CV-kuvia varten ja omiakin ´studio set uppeja´ varten tänäään valokuvauspäivä.

Katsokaa noita käsiä tuossa alla.  Ne ovat keskittyneet, Erinomaiset, hyvin keskittyneet. Katsomaan Simoa.

 

Ja sitten mv-otos. Hän vaan on niin kuvattava …


Tässäpä päivän highlightit.

Elämän parhaita juttuja.

Ja jostain tuntuma, muistutus, kuinka onkaan mukava, ettei tarvi bunkata Torniossa…

 

Loppuviikon tunnelmia – ja ihanaa soppaa!

Alkaa olla jakoaika. Alkaa olla kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän aika.

Ja on myskikurpitsan aika. Myskikurpitsan (butternut) opin tuntemaan Etelä-Afrikan reissulla, enkä siitä ole sen jälkeen luopunut. Aika monessa se on meillä ollut mukana. Nyt yksi sellainen on kuleksinut jääkaapin hyllyltä toiselle jo muutaman viikon, ja tänään oli aika tehdä siitä soppa.

Paahdettu myskikurpitsakeitto

Ylllä on Soppa365:sta löytyvä resepti. Enkä oikeastaan mitään muuttanut. Pähkinöistä ja wasabikermasta ei kannata luopua; juuri ne tekevät tästä huipun…

Minulla kun on ”Jokaviikkoiset sopat” pikkuisen jäljessä aikataulusta Kroatian matkan vuoksi, joten siksipä tällä viikolla toinen soppa. Eikä ollut ihan vähän mausteita siinä!

Ja hyvin se sopi alkuruoaksi, kun meillä oli pääruoaksikin ´vain´ vegeä = tattirisottoa ja paistettuja kampasimpukoita. Nämä on kyllä sellaista ruokaa, jolla voisin elää vaikka viikon yhteen menoon, ihan pelkästään näillä, ihan hyvin, valittamalla sanallakaan. Vielä kun oheen avasimme hyvän punaviinin, joka nyt ei ollut ihan tuolle sopalle paras mahdollinen kumppani, mutta jonka loppujen siemailu sopi erinomaisen hyvin nuorten kanssa whatsappeiluun.

Ihan pienessä tovissa saimme liki 300 viestiä aikaiseksi. Olikohan itsellä alle kolmekymppisenä työelämän, opiskelun, urakehityksen, harjoittelupaikkojen saatikka maisteltavien samppanjoiden kanssa noin paljon miettimistä. Mutta eipä tuossa iässä tunnettu samppanjoita, eikä työelämä ollut noin hurjaa kuin tänä päivänä on.

Minun ”työelämääni” on nykyisin mm. kuvailu, bloggailu, ruokakuvailu etc. Niinpä tänään sitten tein sen, mitä en olisi vielä vuosi sitten uskonut tekeväni: kävin antiikkiliikkeestä ostamassa alpakka-aterimia (yllä kuvassa jo yksi niistä). Minä, jolla on perintöserviisi hopeita vaikka tusinalle vieraita! Mutta ei; dark food photographyyn ei kiillotetut perintöhopeat sovi. Nyt on alpakkaa! 😉

Ja nyt on perjantai, hivuttauduin sohvalle, Vain elämää… Huomenna studiopäivä. Toivon painajaisetonta yötä! Alkaa oikeasti ahdistaa kaikki öiset sodat, kidnappaukset, sairaudet, — olisipa kaukosäädin uniin. Pistäisin kiinni ennen kuin mikään ehtii alkaa..

Lokakuun tekemisiä

Päivän lukujärjestys tai agenda tai to-do-lista tai ihan miten haluaa nimittää niitä aikeita, joita minulla oli tälle päivälle, muuttui aika lailla. Ehkä en sentään puhuisi ´force majore´ -syistä, vaan vain sattumuksista. Sellaisista, joita ei olisi voinut oikeina työpäivinä tapahtua. Ensinnäkin nukuin ihan hulvattomasti ponniin. Pari tuntia tehokasta peliaikaa aamusta kului siihen, että nukuin. Ja illansuun ohjelma meni uusiksi, kun Apsu tupsahti iloksemme. Ei ponniin nukkumista, eikä myönteistä vastausta Juniorin iltapäivällä lähettämään ´Saako Apsu tulla pariksi tunniksi ”eikkiin”?´ – whatsapp-viestiin olisi voinut tapahtua ja antaa parin vuoden takaisina aikoina. Sekä nukkuminen että Apsun käynti tuntuivat oikein hyvälle. Voin vallan helposti siirtää puolet tämän päivän asioista huomiselle ja tuleviin päiviin…

Lenkillä olen sentään ehtinyt käydä, vaikka kuva kyllä on eilisen aamun kaupunkikävely-kuvausreissulta. Eilen olin torinrannassa siihen aikaan, kun tänään vielä nukuin! Tosin kuvan valoisuus on tehty photoshopissa… 😉

Eilen sain keitetyksi myös marja-aroniasta hyytelön. Korkea aika. Pehtoori kun leikkasi tänään pensaat matalaksi. Pihallamme on aina vain autiompaa, ja luulen, että muutama syreenikin on vielä nuorennusleikkauksen edessä. Mutta hyytelöstä vielä: tein ihan Dansukkerin-perusohjeella ja muutama pikku purkillinen sitä tuli. Se on erinomaisen hyvää juustojen kanssa.

Ja juustoista puheenollen, meillä on pitkään yksi suosikkijuusto ollut Juustoportin brandy-pähkinä, joka sekään ei minun mielestäni pärjää Appenzellerille, eikä Pehtoorin miehestä ikääntyneelle Machegolle, mutta suosikki tuo nyt on. Juustoportilta löysin kesällä myös uuden(?) raastejuuston: raastettu vuohenjuusto Grand Reserve. Se on hyvä juusto gratinointiin (mm. eilen lohi-täysjyvämakaroni-laatikon päälle); ei veny eikä vanu, ja antaa hyvän maun. Ja se on hyvää myös salaattijuustona. Kaupassa näin, että Juustoportilla on myös uutta Lakkajuustoa. Ehkäpä se on seuraavalla mökkireissulla lapas-tarjottimella jossain muodossa.

Hrvatska pošta

Hrvatskan postia vielä. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska. Siitä siis johtuu, että autojen kansallisuustunnuksena on RH (= Republika Hrvatska eli Kroatian tasavalta). Kroatian kieli on hyvin konsonannttistaHyvin slaavilaiseltahan se kuulostaa, mutta on jotenkin soinnillisempaa kuin venäjä.

Nyt kuvakansioita on yhteensä viisi, niiden ”kuvatekstit” on paljolti täällä blogissa. Kansioissa ei ole ollenkaan ruokakuvia, teen niistä sitten erillisen postauksen joku ilta.

KUVAKANSIOT TÄÄLLÄ

Kansioiden ”kuvatekstit” ovat oikeastaan viime viikon postauksissa, ja kansioissa on paljolti sellaisia kuvia joita en tänne blogiin laittanut, joten uusia näkymiä on.

Hautausmaakuvia siellä tietysti on. Kävimme yhteensä viidellä (?) hautausmaalla ja Bosnia-Hertsegoviniassa kuvasin niitä bussin ikkunastakin. Mostarin islamilaisella hautausmaalla huomioni kiinnitti tapaan joka poikkeaa krisitillisistä hautaustavoista: hautakivi on hautapaikan etuosassa, eikä takana. Se on ”julkisivu” jonka takana saattaa olla kukkia, ja tuolla aika usein olikin.

Mostarin kuvat 

Dubrovnikin kuvista on erikseen sanottava se, että kun kiersimme korkealla vanhan kaupungin muurilla, joka on noin pari kilometriä pitkä ja jonka varrella on paljon portaita, Pehtoori sanoi, että muut kuvaa täällä merelle päin ja sinä muurien sisälle. No tietysti! Pääsi korkealta näkemään kaupunkilaisten elämää, meri oli sinistä niin kuin muuallakin. 😉

Muurilla jäin kuvaamaan katselemaan pyykkejä, alhaalla käveleviä ihmisiä ja heidän varjojaan, kattoja, paljonko lopultakin oli uusittuja, enin osa. Ja sitten yhden koulun kohdalla en millään malttanut olla zoomailematta luokkaan, jossa näin opetuksen olevan menossa.

Dubrovnikin kuvat

Kahden viimeisen päivän ohjelmassa oli patikointi aamupäivällä, Makarskassa käynti ja ilapäivän loput biitsillä. Noiden päivien ja paluumatkan kuvat ovat viimeisessä kansiossa.

Loman viimeiset päivät 

Jokainen kansio taitaa päättyä auringonlasku kuvaan. Ne olivat kyllä hienoja, ja olimme nimenomaan varanneet huoneen merinäköalalla. Muuten hyvä, mutta meidän kohdalla kasvoi komeaakin komeampi sembra- tms. mänty. Niinpä sitten kuvailin tuolilla seisten ja puuta kiertäen, – parvekkeemme oli onneksi aika leveä. Ja parina iltana kapusin hotellin katollekin puoliseitsemäksi. Joten auringonlaskuvia on kymmeniä. 😀

 

Syyspäivän soppaa

Puutarhan valmistelu kohti talvea oli eilen päivän projekti numero yksi, varsinkin Pehtoorilla, mutta touhuilinpa siellä minäkin. Melkein kaikki kesäkukat pois, ja yrttipenkeistä sadonkorjuuta. Meidän ainokainen syötäviä omenoita tuottava puumme on vielä kovin vähäsatoinen, mutta aroniat poimin ja huomenissa keittelen hyytelön.

Edes jotain säilöntää tölkkeihin, kun suolasieniä on ihan hävyttömän vähän. Ei pakkasessakaan niitä. Mutta meidän tontin reunalla, takapihalla on!

Ovat kuulemma jotain lahottajasieniä.

No mutta sentään jotain syötävääkin: yrttejä, lehtikaalta ja valkosipuleita omasta maasta.

Yrtit ja tämänpäiväinen viheliäisen kylmä, sateinen ja tuulinen päivä innostivat tekemään paksua, italialaista soppaa, melkein pataa siitä tuli. Makua ja lämpöä ja väriä siinä riitti. Jokaviikkoinen soppamme syntyi hyvin luovasti. Lienenkö muistan miten tein, mutta yritänpä. Olkoon sen nimi:

Syksyinen italialainen sakea soppa (4:lle)

oliiviöljyä
4 valkosipulin kynttä
2 isoa sipulia
3 porkkanaa
1 paprika
1 punainen mieto chili
400 g jauhelihaa
2 prk Mutti-tomaattimurskaa
4 dl vettä
1 tl sokeria
2 tl suolaa
paljon mustapippuria
basilikaa
salviaa
ruohosipulia

Kuullota silputut sipulit öljyssä. Lisää kuutioidut porkkanat, parikat, chili ja sekoittele hetki. Lisää joukkoon jauheliha ja anna ruskistua. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää tomaattimurske, sokeri  ja vesi ja anna muhia puolisen tuntia. Lopuksi yrttisilput.

Tarjolle laittaessa pinnalle parmesanlastuja ja silputtua basilikaa. 

Simppeliä, rustiikka nonnan ruokaa …

Krotian matkan kuvakansioita…

Reissukuvia Kroatista olen perannut ja muokannut, melkein kaikki on jo jotensakin valmiina, mutta tänään julkistan vasta kaksi kansiollista. Keskiviikkona ehkä loput.

Igrane oli siis meidän hotellilta pari kilometriä pohjoiseen ja se sen lähiympäristö oli meidän tutustumiskohteina perjantaina mennessä ja lauantain lenkillä. 1990-luvun alussa pahoin tuhoutuneessa kylässä jäljeenrakennus oli pääosin tehty. Kylä on vuoren rinteessä ja muutaman sadan asukkaan talot ja pari hotellia ovat kiertyvät rannan ympärille.

Biokovon luonnonpuistossa oli vaarallisempaa ajaa autolla kuin patikoida. Kuvista ehkä välittyy tien jännityskertoimen korkeus.  Me emme ajelleen saatikka patikoineet ihan huipulle (yli 1700 mpy), mutta päivän saimme vuoristoreissulla kulumaan. Alla olevassa kuvassa näkyy Vosacin huippu, jonne kapusimme.

Istahda penkille, klikkaudu kuvasivustolle ja nauti Dalmatian rannikon valosta ja Biokovon vuoriston komeudesta.

KLIKKAUDU TÄSTÄ 

 

 

Tuiranrannassa

Ulkoilupäivä tästä tuli, vaikka toisin olin suunnitellut.

Monta tuntia ulkona, mikä tarkoittaa, että monta tuntia pois koneelta ja kuvien äärestä.

Jotain kuitenkin.

Aamupäivän olin lenkillä, kuvailemassa, katselemassa sään ja sumun vaihtelevuutta. Välillä ihan kirkas taivas, välillä hyvinkin rankka sumu.

m/s Alpo oli jotenkin elementissään syysaamun sumussa. … Kiertelin ja kaartelin, liikkuminen tuntui ihan yhtä hyvältä kuin Adrianmeren rannalla.

 

Iltapäivällä ehdin jo aloittaa kuvaprojekteja, kunnes sitten lähdimme Pehtoorin kanssa kävellen kaupunkiin. Kävimme Valvella katsomassa valokuvanäyttelyn.

23.09.2017 – 12.11.2017 Pohjoinen kohtaaminen. Pohjoinen valokuvakeskus Valvegalleria
Olipa opettajani kuvia ja kurssikaverin kuvia. Kuvien katsominen opettaa aina jotain. Tänään törmäsin myös oppimismahdollisuuteen: Kuusamossa olisi joulukuussa tiedossa lupaavan oloinen kurssi
Mutta sitä ennen täällä paljon tekemistä… ja kuvaamista. Hyvä niin.

Kotiinpaluun kiireessä

Matkan jälkeen, .. niitä tavallisia kotiutumisjuttuja on riittänyt koko päiväksi ja pikkuperhe kävi syömässä. Siinäpä on lauantai hurahtanut.

Piti laittamani reissukuvia,,… ja katselinpa menneen viikon postauksiani; kuinka pikkuisella reissuläppärillä lataamani kuvat ovatkaan kontrastisia, kuinka värit vääristyneitä, mutta enpä nyt ala niitä enää korjailemaan. Ja oikeasti kuvia reissusta on vielä tulossa.

Tänään illalla se mainitsemani viinikerhon vuosittainen kilpailu: kuka tunnistaa viinejä parhaiten? Aloitin hienosti, mutta lopultakin ihan hännillä olin. Pehtoori pärjäsi taas hyvin.

Ja me kaikki pärjäsimme kun saimme syödä hyvin. Ui, jui. Todella hyvin.

Illan teemana oli ”tarjoilut oman maan tuotteista” – ja kyllä, viinirypäleetkin Oulunsalossa kasvaneita!

 

Se oli siinä, huomenna yritän paluuta Kroatian kuvien pariin…

Puolimatkan ”krouvissa”

Kotiinpaluun päivä.

Kaikki sujui soljuen, hyvällä sykkeellä, kiireettä ja ajallaan, – aina Helsinki – Vantaalle asti. Täällä oltiin etuajassa puolineljän tienoilla, mutta sitten oli edessä pitkä ilta. Oulun kone lähtee vasta yhdeksältä. Meneehän se perjantai-ilta näinkin.

~~~~~~~~~~~~~~

Tänään oli ensimmmäinen pilviharsoinen aamu, ja täysi kuu möllötti aamuvarhain suoraan parvekkeelta katsellessa.

Lennon lähtöaika Splitistä oli puoleltapäivin, ja koskapa meillä oli mm. vuokra-auton palautus, olimme päättäneet lähteä varman päälle hyvissä ajoin. Lähdimme ennen kahdeksaa ajelemaan pohjoiseen. Makarskan jälkeen alkaa moottoritie pohjoiseen, ja menimme sitä, emmekä rantatietä. Hiljaisuus oli merkillistä, ei juurikaan liikennetä. Mikä oli tietysti hyvä.

Palautimme auton, ja kaikki jatkui edelleen sujuvasti. Kentän muutamasta pienestä duty free -shopista löytyi Apsulle tuliainen, BO:n seuraaviin juhliin mustaa tryffeliä ja kodin herkkuvarmuusvarastoon erinomaista kroatialaista suklaata (Bajadera) ja Maraschinoa. Nyt on jälkkärikastikkeisiin tulossa uutta makua.

(Tunneli läpi Biokova-vuoriston, 4280m)

Norwegianin lento lähti 20 minuuttia etuajassa ja lennolla vielä 10 minuuttia lisää aikataulun edelle. Ihan merkillistä; me ollaan kyllä totuttu melkoisiin myöhästymisiin (esim. vrk) ja nyt sitten lento kesti nippa nappa kaksi ja puoli tuntia. Kyllä Euroopassa reissaamisella on puolensa.

Ja kyllä, kyllä me voidaan lähteä Kroatiaan uudelleenkin. Se ON tavattoman kaunis maa, siellä on hyvää ruokaa, paljon nähtävää, ainakin nyt oli mitä mainioin sää, siellä on meri, siellä on vuoria. Palvelu oli joko todella ystävällistä tai sitten olematonta. Kaikki eivät tervehdi, mutta ne, jotka tervehtivä, tekevät sen lämpimästi. Se on edullinen, ainakin ruoan ja viinin osalta, shoppaamassahan me ei käyty. Mitä nyt jääkaappimagneetit, dieseliä (vuokra-autoon tuli yhteensä 700 km, litrahinta noin euron, kulutus meidän Skodalla 4,4, l dieseliä/100 km),  skumppaa ja hedelmiä hotellihuoneeseen, eipä juuri muuta.

Kyllä me oltaisiin samoissa keleissä saatu toinenkin viikko vielä kulumaan: olisi käyty saarilla ja Splitissä, Krkan putouksilla, menty toisen kerran Biokovoon, rusketuttu vielä lisää. Toisaalta tuntuu hyvältä, että ollaan jo matkalla kotiin.

Semminkin kun Kroatiassakin jo viilenee, ja Apsu on tulossa huomenna käymään.

Nyt portille, toivottavasti meillä on jatkolento.

Huomenna lisää kuvia! Adios.

Koko päivä Kroatiasta nauttimista

Olimmehan me ajatelleet tällä(kin) Adrianmeren rannan reissulla käydä tutustumassa Spilitiin, käydä siellä katsomassa historiallisia nähtävyyksiä, hankkimassa Apsulle tuliaisia ja muutenkin kiertelemässä ja katselemassa kroatialaista kaupunkielämää.

Jo eilen – aika lailla yhtä aikaa – olimme molemmat tulleet ajatuksiin, että miksipä lähteä autoon istumaan, kun kerran voi patikoida vuorilla, kävellä Makarskan rivieralla ja nauttia iltapäivän auringon viime tunneista hotellin biitsillä.

Näin siis viimeinen Kroatian viikkomme päivä on kulunut.

Patikkareitillä olimme jo ennen aamuyhdeksää ja meillä olisi kyllä muutama huomautus paikallisille patikkakarttojen tekijöille ja reittien merkitsijöille. Eivät ole ihan priimaa saaneet maastoon aikaiseksi.

Tänään kuten edellisinäkin päivinä totesimme, että ensin on itse löydettävä reitti jonnekin 200 mpy korkeudelle, ja sitten alkaa tulla viittoja ja merkkejä. Täällä merkit on maassa, kivissä. Jos niitä ylipäätään on.

Mutta kyllä me tänäänkin kolmisen tuntia saimme tepasteltua, noustua melko korkealle, ihan patikoinnin makuun pääsimme. Tänään reitillä vain yksi kiltti koira ja yksi käärme. Ja kesälomamökkiasutusta, jollaista on nähty vuorilla muinakin päivinä.

Ja pääsimme kuin pääsimmekin 1000-luvulla tehdyn Pyhän Mihovilan kirkon eteen. Pieni keskiaikainen kappeli oli kiinni, oven ikkunasta kuvasin sisälle…

Ja sitten: ainakin minulle ennätys: kuka on onnistunut suomalaisella (tai missään muulla) maaseudulla kuvaamaan yhtä aikaa, yhteen kuvaan (toki laajakulmalla) neljä eri kirkkoa? Minä kuvasin tänään. Kunhan pääsen kotikoneelle muokkailemaan kuvia, laitan näytille. Neljä!

 

 

Puolenpäivän jälkeen piipahdimme hotellissa suihkussa, vaihtamassa turistikamppeet päälle ja lähdimme Skodallamme kohti Makarskaa. Kroatiassa on oma Rivieransa. Enpä sitäkään tiennyt ennen tätä reissua, ja Makarska on sen viehättävä pääkaupunki. Lomakaupunki, turistikaupunki, kalaruokaravintoloiden kaupunki. Meren ja vuorten katveeessa kaunis kaupunkin, jossa on pienvenesatamansa ja rantapromenadinsa.

Siellä vietimme iltapäivän (kuvasin paljon, mutta jostains syystä tämä reissu/mökkiläppäri ei pura kaikkia otoksia, joudutte odottelemaan ensi viikkoon….) Mutta sielläkin näkyi, että sesonki on lopuillaan. Hiipuvaa, leppoisaa lomatunnelmaa Kroatian Rivieralla.

Rannan tuntumasta löysimme hyvän Adriatic-ravintolan, jonka terassilla taisimme syödä reissun parhaan ruoan.

Ja illansuussa jäähyväiset Adrianmerelle. Uin pitkään, kelluin, katselin taivaalle, ja totesin, että onneksi sääennuste oli tänäänkin ollut turhan pessimistinen. Ei mitään iltapäiväkuuroja. Koko viikon on ollut ihan ideaali keli patikointiin, liikkumiseen, kaupunkiretkeilyyn, mutta myös rantaelämään. Selkeä taivas, tyyntä, +22 C – +24 C joka päivä. Ihan huippua. Opas kertoi kesällä viikkoja jatkuneesta helleaallosta, jolloin lämpötila ei laskenut alle +35 asteen. Sellainen ei ole kaupunkilomalle ja/tai patikoinnoille oikein otollista. Nyt on ollut. Kroatian syksy on ollut suosiollinen.

Tähän kaikkeen palaan vielä, nyt pakkaamaan. Aamulla ajelemme kohti Spilitiä, josta lento Helsingin kautta Ouluun.

Hotellipäivä – patikointia, auringonpalvontaa, hyvin syömistä

Loma alkaa olla lopuillaan.

Eilinen ja toissapäiväinen ovat kuluneet retkillä, eikä varsinkaan eilen juuri liikuttu. Ja me muka on tultu patikkalomalle tänne… Niinpä tälle päivälle tehtiin päätös, että on ”hotellipäivä”. Ollaan ja liikutaan tässä hotellin lähellä. Patikoidaan, vihdoinkin oikein otetaan aurinkoa ja syödään – jotain pientä – hotellilla, eikä lähdetä ajelemaan minnekään. Välipäivä monessa suhteessa.

Melkein hotellin pihalta lähtee patikkareittejä, ja olimme kyllä kuulleet, että opastinkilvet ja -merkit eivät ehkä ole ihan niin justiinsa, mutta rohkeasti lähdimme tarpomaan. Ja aamun parinkymmenen asteen lämmössä otimme heti ”löysät pois” ja nousimme aika tymäkästi pitkin Biokova-vuoriston mukavaa metsätaivalta. Hieman oli reitti hakusessa, mutta edessä vuori ja takana meri, joten tiesimme, ettemme kovin paljon olleet hävöksissä.

Paljon uudenlaisia kasveja, ihania tuoksuja metsässä, hiljaisuutta, liikkumisen riemua. Ja ennen kaikkea valoa ja lämpöä ja uusia maisemia.

Kaikki tuntui ihan täydelliseltä — paitsi yhtäkkiä: keskellä metsää joku iso betonibunkkeri, joka oli ohitettava kapeaa polkua pitkin ja josta alkoi kuulua monen erilaisen ison koiran haukuntaa ja mäjähtelyä häkkejä vasten… Aika kamalasti pelotti… varovasti mentiin, mietittiin, mitä tehdään jos joku koira hyökkää… ja taas betoniseinän takaa kuului kumea haukunta ja verkkojen helinä. Kyllä hiki tuli, eikä ainoastaan ylämäestä johtuen. Onneksi hurtat pysyivät häkeissään. En uskaltanut hidastaa edes kuvaamisen vertaa…

Noin 400 mpy korkeudessa edessämme oli yhtäkkiä hautausmaa ja kappeli. Nyt eilistä tavallisempi hautalehto edessä; meidän kylän hautausmaalle olivat leimaa-antavia valtavat graniittiset sukuhaudat, hautapaaseihin tehdyt kivipiirrokset, muovikukat ja monet, monet ristittömät haudat. Hieman yllättävää minusta.

Hautausmaa ei ollut iso, eihän kyläkään ole. Ja täällä, kuten eilisellä Bornia-Hertsegovinian retkelläkin, olen katsellut, että jokaisella, pienelläkin kylällä on oma hautausmaansa.

Matka jatkui, nyt alaspäin, ja kuten niin monta kertaa ennenkin alaspäin meno on niin paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin kapuaminen kohti huippua. Ja kyllähän se olin tällä kertaa minä, joka yhdessä kohdassa valitsin ihan väärän reitin: siellä me oliivipuulehdoissa liki konttasimme, että pääsimme etenemään. Erätaidot ovat erilaisia Lapin tuntureilla ja Kroatian vuorilla.

Naapurikylä Igrane näkyi hautausmaan nurkalta.

Vuoristossa on paljon perhosia, tänään paljon enemmän kuin sunnuntaina yli 1000 metrissä, sumussa oli.

Alaspäin .. Igrane jo lähellä.

Kaikenlaisia kasveja, … niitä kuvatessa sain aina pidellä taukoja.

Vajaan kolmen tunnin patikan jälkeen olimme takaisin hotellilla, ehjänä ja hyvin liikkuneena.

Ja sitten biitsille. Nyt vihdoin oikein auringonpalvontaa. Rannalla aika vähän väkeä, minä tarkkailin kanssalomailijoita. Tämähän on vähän sellainen kummallinen hotelli, ettei tänne oteta lapsiperheitä, ja erityisesti ”for couples” on tämä. Joten lähes kaikki hotellivieraat ovat pariskuntia, ikähaarukka noin 25 – 80 vee, mutta lähes kaikki pariskuntia. Ehkä ei ole minusta kaikkein fiksuin konsepti, minulla ei olisi mitään lasten telmimistä vastaan, eikä haittaisi vaikka ravintoloissa olisi tenavia, mutta tämä nyt on tämmöinen. Ja varmasti noin 80 – 85 prosenttia on brittejä.

Enin osa hotellikompleksin asukkaista on ns. All inclusive -asiakkaita, – mehän ei olla. Vierastetaan sellaista, ja hyvin ollaan tälläkin viikolla syödäksemme saatu, ja edullisesti vielä, vaikka automaattikattauksiin ei ole paikkoja ollutkaan. Ja tänään olimme päättäneet pitää sellaisen kevyemmän syömisen päivän, ei lähdetä mihinkään, eikä ainakaan buffa-illalliselle mennä.

Ilmoittauduimme Food and Wine -tilaisuuteen, jonka oli määrä alkaa iltaseitsemältä. Söimme päivällä mandariineja, suklaata, viinirypäleitä, suolakeksejä, vähän juustoja ja ratkaisu tuntui hyvältä: mennään illalla viininmaisteluun, jossa on vähän ruokaakin. Ensi lauantaina on meidän viinikerhon Challenge, joten sellaista korkeanpaikanleiriä täällä olemme viettävinämme… 😀

Ja entäs kun sitten menemme hotellin Culinaria-ravintolaan ajatuksena ”pieni iltapala ja muutamien viinien maistelu”. Olimme lukeneet hotellin monipuolista ohjelmatarjontaa kovin huolimattomasti: tällä viikolla olikin ohjelmassa ”Timeless Dinner” ja huomasimme olevamme kuuden ruokalajin illallisen äärellä. Viiniä ei onneksi ollut monia, ei edes ”muutamia” vaan pärjäsimme paikallisella chardonnaylla oikein hyvin. Palaan tähän hyvään ja taas kovin edulliseen fine dining -illalliseen ensiviikon postauksessani. Olimme ihmeissämme, emme pahoillamme.

Nyt on kyllä niin täysi olo, – eihän se ihan näin pitänyt mennä. Mutta onneksi päivällä ei ollut juuri syöty, kuitenkin takana patikka ja pari pitempää uintikierrosta kirkkaassa Adrianmeressä. Kivipohjainen merenranta vaatii uimakengät (löysin Oulun Partioaitasta meille oikein hyvät), mutta vesi on todella, todella kirkas.

Luku noc (~ hyvää yötä), hyvät virtuaalimatkaajat! Huomiseen.

Mostar – bussiretki Bosnia-Hertsegoviniaan

Kuulin äsken kaskaan laulun.

Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.

Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.

Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut  mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.

Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.

Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.

Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!

Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀  Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.

Paljon uutta opin Verdanin jutuista:  Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit,  venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic,  — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.

Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus  auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.

Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.

Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa …  Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.

Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.

Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.

Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.

Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.

En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.

Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin  huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀

Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.

Hämmentävä päivä.

Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.

Päivä Dubrovnikissa

Aurinko nousee täällä vähän ennen seitsemää. Idänpuolella on kuitenkin liki 2000 metriin kohoava vuoristo, joten hotellin rannassa aurinko näkyy vasta kahdeksan jälkeen. Olin siis ihan liian aikaisin aamu-uinnilla, mutta eipä se oikeastaan haitannut. Vesi oli lämmintä ja ilmakin jo sen 16 – 18 C. Uin meressä, luonnollisesti.

Eilen illansuussa palattuamme patikalta oltiin muutama tunti altaalla, eikä biitsillä kuten edellisinä päivinä, ja ajateltiin, että taidetaan vastaisuudessakin olla rannassa, eikä enää allasalueella. Rannassa on rauhallista, vain meriveden pieni liplatus kuuluu, eipä juuri muuta. Altaalla näytti allasbaarin viereisessä porealtaassa olevan ihan oma, remakka show´ nsa parilla brittiherralla, joilla toinen toistaan värikkäämmät drinksut kuluivat aika tiuhaan.

Aamiaisen, jossa on kyllä valinnan varaa puurosta ja hedelmistä pannukakkuihin ja valitsemistasi hedelmistä tehtyihin smoothieihin, jälkeen lähdimme ajelemaan kohti etelää. Matkaa rantatietä Dubrovnikiin on reilut 130 km. Liikennettä ei ennen satamakaupunki Plocea ollut nimeksikään, mutta kylä toisensa jälkeen sekä mutkainen, kapeahko, joskin varsin hyväkuntoinen, tie piti ajonopeuden maltillisena (60–70 km tunnissa). Matkaan menikin kaikkinensa pari tuntia yhteen suuntaan. Reitti meren ja vuorten välissä oli hyvin kaunis, joten melkein sen takia kannatti ajella. Tai siis minähän sain vain taas istua kyydissä.

Sesonkiaikana rantatie on kuulemma ihan tukossa, pienet kylät kun ovat täynnä apartementoksia ja B&B-paikkoja ja tustitibusseja ja matkailuautoja ja muita turisteja autoillaan, sekä tietysti paikallinen rekkaliikenne  ja ne kaikki kulkevat rannan ”kasitietä”. Tänään ei ollut tukkoista. Matkalla nähtiin kalanviljelyä ja viininviljelyä ja paikallisten maataloustuottajien myyntikojuja: on mandariinien sadonkorjuun aika. Pikku säkillinen ostettiinkin, –  maksoi sen huikeat 20 kunaa (2,80 €)

Saatiinpa tänään meidän ”käydyt maat” -listaamme yksi uusi valtiokin: Balkanin maiden rajojen järjestelyissä 90-luvun alkupuolella Bosnia- Hertsegovinia sai meriyhteyden, kun Neumin kaupunki ympäristöineen tulivat kuulumaan osaksi sitä. Muutama kymmenen kilometriä ajeltiin BH:n rannikkoa, ja kyllä hiuksen hieno ero Kroatiaan oli havaittavissa: vähän karumpaa, köyhempää, tunkkaisempaa oli näkymä… (ks. kartta yllä: meidän kylä on vähän Makarskasta alas ja siitä sitten rantaviivaa pitkin Dubrovnikiin, välissä pieni kaistale joka kuuluu BH:lle).

Dubrovnikissa olimme puolelta päivin, parkkihalli löytyi helposti ja sitten kohti vanhaa keskiaikaista keskusta. Meidän ”keskiaikakesä” (~ Visby, Tallinna, Dubrovnik) jatkui.

Päivän patikka siellä. Ensimmäiseksi kiersimme kaupunginmuurin, jonka päältä olikin hienot näkymät merelle ja kaupunkiin. Ja jolla reitillä oli eräätkin portaat!

Nyt tuli väistämättä otettua paljon myös niitä lähiksiä, kuvia yksityiskohdista; paljon kauniita yksityiskohtia oli paljon. Yleiskuvissa, erityisesti ylhäältä otetuissa näkyy, miten pahoin Dubrovnik kärsi sodan aikana (loka-joulukuussa 1991 piiritys ja pommitukset ~ yli 500 rakennusta tuhoutui). Uusia punaisia kattoja on enemmän kuin vanhoja.

Paljon nähtiin, katseltiin, kierreltiin ja sitten (vihdoin 🙂 ) hyvä kalaravintola! Meidän ”keskellä-ei-mitään-all-inclusive-hotelli-pikkukylä”-hoodeilla ei gourmet-ravintoloilla leuhkita, joten tänään sitten syömään Michelin-suosituksella varustettuun Dubrovnikin keskustan huippuravintolaan. Ja minulle ”Jokaviikkoinen soppamme” (joka muuten viime viikollakin jäi väliin, mutta korjaan asian kotiuduttuamme). Kermainen rapukeitto, ah, onnea. Ja pääruoaksi minulle lisää rapuja, Pehtoolille herkkuaan ´sea-bassia`. Paikka oli hieno, palvelu erinomaista, samoin ruoka ja viihdyimme hyvin, kunnes naapuriin tuli kahdeksan hengen amerikkalainen-risteily-botox-naiset-macho-miehet -seurue pitämään melkoisesti meteliä. Onneksi olimme jo lähdössä.

Paluu samaa reittiä, aurinko oli jo laskenut kun olimme hotellilla.

(Runsasta kuvasatoa perkailen ja julkaisen sitten kotosalla…)

 

Tämä ja muutamat muut pyykkinarulliset kiinnittivät huomioni: katsokaapas miten järjestelmällinen nuori (?) mies (tai äitinsä) pyykkien ripustuksessa! 😀

 

Morsian Stradulla. Kiiltäväksi kulunueella vanhan kaupungin pääkadulla.