Itkuhan siinä tuli. Vuolaana valuivat kyyneleet…
Jokaviikkoinen soppamme -projekti on enimmäkseen ollut mukava, itsellekin paljon antava ja opettava, sekä kokkaamisen että kuvaamisen osalta, mutta tänään kyllä homma alkoi melkoisella itkulla, vaikken minä yleensä…
Kaikki alkoi siitä kun lähdin aamupäivällä lenkille ajatuksena kävellä NalliSportin parkkipaikalta kohti Villa Pukkilaa (missä ihmeessä sitten onkaan?), jossa piti olla syysmarkkinat, keskiaikameininkiä, miekkailunäytöksiä, myynnissä satokauden tuotteita (mehuja ja hilloja) etc. Lähdin rantareittiä kuvitellen, että Villa Pukkila on Vaaskiventien varressa. Ei ollut. Kolme varttia tepastelleena otin lopulta puhelimen ja Heren (karttasovellus) esille, ja hupskeikkaa: Villa Pukkila on ihan toisella puolen Hietasaarta. Periksi en anna, semminkään kun on mitä mukavin ilma, – vaikkei paistanutkaan.
Löysin Pukkilan, markkinat ja miekkailunäytökset, palannen niihin huomenna, ja siinä vaiheessa olin jo keksinyt, mitä olisi tänään eturuokana, siis lounaskeitto eli tämän viikon soppa: pitkästä aikaa olisi sipulikeiton vuoro. Se on minun lempikeittojani.
Parin tunnin Hietasaari-kierroksen jälkeen ajoin kotimatkalla kotimarkettiin ja hain kassillisen erilaisia sipuleita, ja eiku kuorimaan ja siivuttamaan niitä. Itkuhan se tuli. Tekniikan maailman -sivuilta löysin näin selkokielisen selityksen sille, miksi sipuli itkettää…
Ilmiö johtuu sipulin solujen hajoamisesta. Solujen tuhoutuessa normaalisti erillään olevat ainesosat pääsevät yhdistymään tehden sipulista potentiaalisen kemiallisen aseen.
Kun sipulin soluissa esiintyvät sulfoksidit yhdistyvät solunesterakkuloissa olevien alliinaseina tunnettujen entsyymien kanssa, muodostuu propeenisulfeenihappoja. Kun muodostunut kaasu saavuttaa silmän sarveiskalvon, käskevät aivot kyynelrauhasia tuottamaan kyyneliä ärsytyksen vähentämiseksi.
Sulfoksideja tai ei, kuorin ja siivutin kahdeksan sipulia ja tein keiton.
SIPULIKEITTO
kilo sipulia
4 rkl voita
1½ rkl vehnäjauhoja
1 l Puljonki-vasikanlihalientä (tai vettä ja fondia)
½ pulloa valkoviiniä
laakerinlehti
suolaa
mustapippuria
tuoretta timjamia
gratinointiin paahtoleipää ja emmentaljuustooa
Kuori ja viipaloi sipulit ohuiksi renkaiksi. Kuumenna voi ja kuullota sipuli vaaleanruskeaksi. Noin 15 minuutin jälkeen lisää vehnäjauhot sekä vasikanliemi ja viini sekä laakerinlehti ja suola.
Hauduta vähintään puoli tuntia. Sekoita lopuksi joukkoon mustapippuri ja timjami.
Annostele keitto lautasille/kulhoihin ja asettele keiton pinnalle paahtoleivän palasia ja niiden päälle juustoa. Gratinoi keitto uunissa grillivastuksen alla.
Tämän kanssa olemme aika usein nauttineet joko vettä tai punaviiniä, tänään kokeilimme tuota Sauvignon Blancia, jonka löysin viinikaapistamme. Tehän tiedätte, että minä EN ole SB:n ylin ystävä, joten siksi raskin pullon avata keittotarkoituksiin. Ja sen puolikkaan, joka sopan keiton jälkeen jäi, nautimme ruoan ohessa. Ja sehän oli oikeinkin mielyttävä Sauvignon Blanc, joka tulee Loiren laaksosta. Eikä hintakaan ole paha, 13 – 14 euroa. Tässä ei ollut minusta vastenmieliseltä tuntuvaa yliruohoista tuoksua saatikka makua, raikas, ryhdikäs mutta ei ”nurmikkoinen”. 🙂 Jos on oluen ystävä se sopisi tämän sopan kanssa varmaan kaikkein parhaiten. Minä en ole. Oluen siis, sopan kylläkin. Kuten sanottu, mun lempparikeittoja. Ja ehdottomasti: hauduta vähintään puoli tuntia, mieluummin tunti tai vaikka kaksi. Aina vaan paranee.
Otin samasta sopasta kaksi erilaista kuvaa. Tässä kun ruokakuvaus on nyt hyvinkin ajankohtaista, ja olen Youtuben ruokakuvaus-tutoriaaleja katsellut enemmän kuin aikoihin, olen (taas) huomannut koulukuntaeroja … Nyt on vallalla ”dark food photography” ja minäkin pidän siitä, mutta vain rajallisesti. Ruoka pitäisi kuitenkin ruokakuvauksessa olla se ykkösjuttu, ei se pimeys…. Uusissa keittokirjoissa ihan järkiään on todella tummia, tukkoisia kuvia, joissa sävyt on ihan hukassa, ja varjoja ei ole ollenkaan aukaistu. En tykkää. Kummasta soppakuvasta sinä pidät enemmän? Tosin ovat monin tavoin ihan samankaltaisia, mutta kumpi miellyttää enemmän?
Synkistelijänä olen näitä tummien otosten koulukunnan tyyppejä. Toki yläsävykuvillakin on aikansa ja paikkansa. Olen vain sitä mieltä, että näyttävän alasävykuvan ottaminen vaatii osaamista valaistuksen kanssa pelatessa.
Synkistelijä? Vai olet sellainen… Olet oikeassa alasävykuva, tumman, tunnelmallisen paino sanalla näyttävän, ottaminen vaatii paljon enemmän puuhastelua ja osaamista kuin lautasen kantaminen ikkunan viereen tai pihalle ja ylipäätään vain vallitsevan valon käyttämininen. Ehkä juuri siksi (+ painatuksen vuoksi) monet lehtien ja kirjojenkin kuvat liian tummia, tukkoisia. Esimerkiksi Tomi Bjärkin uusin kirja, jossa on ihan ennätysmäärä hyviä ohjeita on osin ihan suttua.
Mutta minä opettelen!
Oi,ehdottomasti hienompi tuo ”tumma kuva”,jossa kynttilä,viini ja kaunis liina,on ykkönen.Siinä on tunnelmaa…
Olen muuten ihmetellyt,kun olen laittanut ihan tavallista keltasipulia itse-kasvatettuna maahan,niin se ei itketä yhtään,kun kuorii.
On mahtavan hyvää,lähes makeaa ja hyväntuoksuista,ei yhtään ”kitkerää” tuoksua,joka ottaa silmiin,ja hengitykseen kaupasta ostetusta sipulista.Mistä mahtaa johtua?
Kuvat taas hienoja-kiitos!
Kiitos, Kati, kommentista ja palautteesta. Jos näitä kahta kuvaa vertaa niin kyllä minäkin pidän tummasta enemmän…. 😉
Sipuleissa on eroja, tiedä häntä mistä johtuu. Punasipuli on minusta usein, lähes aina itkettävää,… vaikka pidänkin siitä paljon, varsinkin hillokkeena.