Kylästä toiseen Adrianmeren rannalla

Kuvassa on Igrane. Tämä näkymä on meidän hotellilta päin, parvekkeeltamme tämä naapurikylä näkyy hyvin. Siellä on kolmisensataa asukasta, muutama kauppa, kuppila ja ravintola sekä TUIn toinen hotelli. Se on meiltä reilun kolmen kilometrin päässä, ja ylhäällä näkyvä kirkko vielä vähän kauempana. Kirkko on 1600-luvulta, ja se, kuten lähes koko kylä, vaurioitui sodan aikana. Punaiset uudet katot ja seinissä näkyvät uusien muurauksien jäljet kertovat jälleenrakennuksesta, tuhojen korjaamisesta.

Meidän tämän päivän omassa ohjelmassamme oli kävellä tuonne. Meidän kylän nimi on Zivogosce (mitään tajua miten se lausutaan). Ja hotellimme on Sensimar Adriatic Beach. Hotellin vieressä on fransiskaaniluostari, takana Biokovon vuoristo ja kansallispuisto, edessä Adrianmeri ja Bracin saari, joka tekee lahdenpoukamasta suojaisan. Iltapäivällä meri ihan rasvatyyni.

Lauantaiaamun lenkillä huomasimme että granaattiomenat ovat pian kypsiä….

Kirkkotarhasta oli kaunis näkymä pohjoiseen.

Kirkko on restauroitu, mutta viereinen ”pappila”? on vielä raunio.  Mutta rauniollahan mieheni on tottunut kanssani kulkemaan…. 😉

”… jos mietit, miten mut tavoittaa, se riippuu, mihin riippumaton ripustan.” Mikael Gabrielin biisi soi mielessä väistämättä tällä kohtaa.

Ignaren rantapromenadilla oli ”myymäläauto”. Miehellä oli peräkontissa hedelmiä, vihanneksia, sipuleita,… ja  äkkiä vaaka ja kassa etupenkiltä auton katolle, kun joku turisti innostui ostamaan reilut pari kiloa tuoreita, makeita, isoja viinirypäleitä. Satsi maksoi 40 kunea ~ noin 5,60 euroa.

Vähän täällä on jo sellainen off season -fiilis. Aika moni kuppila oli kiinni, mutta turisteja, englantilaisia, on sentään aika paljon.

Tämä kuva taas on otettu Igranesta kohti meidän hotellia. Ja takana näkyy luostari.

”Puolenpäivän prosecco” on meidän reissuilla jo käsite. Tänään oltiin jo reilusti iltapäivän puolella kun proseccon hotellin parvekkeella nautimme ennen kuin lähdimme rannalle viettämään biitsi-iltapäivää. Ja uimaan!

Rannalla mahtavan rauhallinen tunnelma, eikä vähäisin syy rauhaan ole siinä, että meri on tyyni.

Tälle illalle meillä oli varaus Grand Mare Grilliin, hotellikompleksin erilliseen ravintolaan, – eilisen buffaillallisen jälkeen halusimme jotain ihan muuta. Teen näistä kaikista ruokakokemuksista kotosalla erillisen postauksen, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että tänään oli parempi kokemus kuin eilen. Ja aamiainen tänään! Wuhuu!

Aurinko laskee täällä puoliseitsemän tienoilla, nopeasti. Ja meidän parvekkeen edessä on joku hiton puu! No ehkä se sittenkin sopii kuvaan…

 

Paluu Kroatiaan

Siitä on 37 vuotta kun oltu Splitissä edellisen kerran. Silloin Split ja Dubrovnik olivat Jugoslavian lomakaupunkeja, Titon vallan alla olleen Adrianmeren rantakaupunkeja, osa Kroatian maakuntaa. Sen jälkeen Dalmatian rannikolle asti on ulottunut Balkkanin sota. Kuinkahan mones?

Nyt olemme jälleen Kroatissa, EU-maassa, jossa sosialistisen diktatuurin tai sodan jälkiä ei ainakaan päivänvalossa näy.

Niin moni on vuosien varrella Kroatiasta puhunut hyvällä; kehunut maan kauneutta, palvelutasoa, ruokaa ja maisemia. Patikkamahdollisuuksistakin olemme antaneet itsellemme kertoa.

Kun ulkomaan matka oli joka tapauksessa toiveena ja aikeena loppuvuodesta tehdä, niin oli helppo keksiä Pehtoorille 60-vuotislahjamatka. Sisilia oli minulla viime metreille asti varteenotettava vaihtoehto, mutta päädyin lopulta varaaman matkan Kroatiaan. Ja vähän erilainen setti kuin meillä yleensä: hotelli on keskellä-ei-mitään, puolivälissä Splitin ja Dubrovnokin välissä, pienen Igranen kylän pienen sivukylän rannalla.

Ei mikään kaupunkikohde Alpeilla (Kitzbühel), ei mikään iso rantakaupunki (Ligurian La Spezia), ei mikään idyllinen pikkukylä (Mallorcan Port Soller), ei mikään patikoijien täyttämä piskuinen vuoristokylä (Kanarian La Gomera) vaan vuoren ja meren välissä oleva luksushotelli, josta voi lähteä patikoimaan, retkeilemään vuokra-autolla tai vain löhöillä altaalla, käveleskellä rannalla ja syödä hotellin ravintoloissa. Siis yhdenlainen yhdistelmäloma on aluillaan. Igrane on suunnilleen Rooman korkeudella, Riminin vastarannalla.

Toisaalta tästä hotellin meiningistä tulee vähän sellainen turistikarjameininki, kaukana mistään Lanzaroten Yaizan 10 huoneen pienestä boutiquehotellista. Se oli enemmän mieleeni, mutta on tässäkin puolensa. Palaan niihin vielä.

Ja tässä lomassa on elokuun Visby-Tallinna_Helsinki Grand Touriin verrattuna erinomaista (ja vähän ikävääkin) se, että ollaan yhdessä paikassa koko viikko. Ei pakkaamista, kulkemista, pakkaamista, yhteyksien etsimistä. Me ollaan nyt täällä.

Matka alkoi varsin sujuvasti: ensimmäinen merkillinen asia oli, että heräsimme molemmat vähän neljän jälkeen ilman kellonsoittoa nukuttuamme erinomaisesti kuuden tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Siis valmiina lähtemään.

Reissu on Finnmatkojen/TUIn matka, jonka yksi tärkeä valintaperuste oli se, että Oulusta lähteminen ja sinne palaaminen sujuisi matkakohteeseen ja -kohteesta sujuvasti, ilman Helsinki-yöpymisiä ja/tai yölentoja. Siis Norwegianin koneella Helsinkiin, jossa tunnin välilasku, jonka aikana ehti käydä lentokentällä ostamassa yövoiteen, dekkarin, samppanjapullon ja vähän (yö)suklaata.

Matka jatkui samalla koneella, ja lähtö jopa 10 minuuttia etuajassa. Lennolla vielä toiset kymmenen minuuttia pois matka-ajasta, joten olimme Splitissä jo klo 10.40 paikallista aikaa (tunnin aikaero Suomeen).

Reissu on paljolti omatoimimatka, joten olimme vuokranneet etukäteen auton. Auton vuokraus on täällä ihan käsittämättömän edullista. Skoda Suberb (yritimme saada Volkkari Passatin, mutta ehkä pärjäsimmekin) maksoi ilman vakuutusta ja yhden kuljettajan ajo-oikeudella suunnilleen satasen – viikoksi! No otimme kuitenkin täysvakuutuksen ja myös minulle ajoluvan, joten hinta oli 180 euroa. Pienen Renu-Twingon tai pikku-Fiatin olisi saanut vielä halvemmalla ja toki cabrioletit ja maasturit, isot bemarit ja mersut olivat jo hinnakkaita, mutta tuollaisen keskiluokan autot ovat ihan tavattoman edullisia vuokrata.

Ja auto on meille tarpeen muutenkin kuin korvaamaan maksulliset lentokenttä–hotellikuljetukset. Emme aio viikkoa täällä korven keskellä altaalla köllötellä ja vain lähimaastossa lenkkeillä. Katsotaan nyt mitä aiotuista retkistä tehdään, ja joka tapauksessa tiistaina on nuorten Pehtoorille ostaman lahjan vuoro ja sitten lähdemme ryhmämatkalle, mutta muutoin kaksistaan lomailemme.

Ajelimme Splitistä hissuksiin kohti Igranea, hotellia, kävimme tankilla, parissakin kaupassa, Pehtoori jopa pysähteli, että sain kuvata. Adrianmeren sini ja ilman lämpö (+24 C)  tuntuivat ihan tavattoman ihanille. Maisemat kauniit, tie kulki pikkukylien läpi, Makarskan rivieralle.

Olemme asettuneet hotelliin, aika prime-aikaan, olleet biitsillä, minä meressä jo uinutkin, ah, onnea!!!!, ja nyt lähdemme syömään. Hotellin ravintolaan. Sekään ei oikein ole meidän tapaista, mutta palaan huomenna asiaan. Kroatiaan paluu on tuntunut hyvälle.

 

Lennossa ja lentoon lähdössä

Eilen unohtui tuosta uudesta bannerikuvasta mainita. Se on yksi niistä monista, joita toissailtana otin kotipihalla: pensaiden juurilla kameran, makro-objektiivin, taskulampun, tuikkujen, jalustan ja salaman kanssa könysin ja opettelin ottamaan kuvia kasteesta. Tässä muutama vielä lisää…

Tänään olenkin sitten ottanut vastaan onnitteluja, ja ollut vieläkin kovin iloinen kuvakisan voitosta. Muutoin päivä liesussa ja lennossa, huolenpitoa ja hommia, ja kun viiden aikoihin olin kotosalla, tuli vielä pikkuperhe heippaamaan.

Nyt sitten puhelimen lomasovellus näyttää tällaista… Vähän puskista tämä lomalle lähtö nyt kyllä tulee. Mutta itsepä olen Pehtoorille synttärilahjamatkan antanut ja kutsunut itseni seuralaiseksi. 😀

Pikainen pakkaus on liki valmis, ja kylläpä on taas värikästä meitsin garderobi. Liki häiritsevän väriläikän muodostaa fööni ja lähes riemunkirjava huivinippu. Muutoin kyllä perinteisellä ´musta-valkoinen, ripaus sinistä´-linjalla lähden. Vielä kaikki digitaalinen välineistö matkustamokassiin ja olen valmis!

Adios, arrivederci tai mitähän sanoisi… Huomiseen.

”Miltä nyt tuntuu?”

Uskottavahan se on, kun kerran oikein lehdessä lukee!

Paikallisessa seurakuntien yhteisessä aviisissa, Rauhantervehdyksessä on ihan koko sivun juttu asiasta.

Enpä olisi kuukausi sitten kirkon kuvausreissulta palattuani uskonut, … Muokkailujen jälkeen kuva sitten kuitenkin vastasi kisassa olleeseen haasteeseen. Wuhuu!

Miltä nyt tuntuu? 

Kyllähän tämmöinen tuo intoa ja luottamusta omaan kuvaamiseen ihan mahdottoman paljon. Nyt voin sitten laittaa Muistikuvia*-yritykseni mainoksiin ”palkittu valokuvaaja”! Hih! Kuulostaahan eri vakuuttavalta kuin ”melkein kaikki valokuvauksen näyttötutkinnot läpisaanut”.

Se, että kilpailussa oli aika paljon osallistujia, myös oikeasti ammattilaisia, ja tuomaristossa oli mm. oululainen arkkitehtuurin kuvaaja n:o 1 = Ilpo Okkonen ja että silti voitin, tuntuu erityisen hyvälle. Ja vielä kun muistaa, millainen oli VAT-koulutuksessa ensimmäisen etätehtävän (”Kuvaa kirkko”) palaute! Tällä kertaa minun kuvani tarina upposi, Torniossa ei niinkään! 😀 Ehkäpä tässä välissä on tapahtunut jotain oppimistakin.

Eikä pääpalkinto ole mikään ihan vaatimaton tyyliin ”viiri-ja-kunniakirja, ole-hyvä”, vaan 200 euron lahjakortti Digitarvikkeeseen! Kilpailun palkintojen jako on sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen Oulujoen pappilassa, mutta – voi itkujen itku – minä en sinne pääse. Olisin niin halunnut. Minä kun en juuri koskaan ole elämässäni mitään voittanut, niin nyt olisin sitten saanut ainakin kuvaannollisesti nousta podiumin korkeimmalle korokkeelle. Mutta kaikkea ei voi saada. Lupasivat lähettää lahjakortin postissa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

1. sija Reija Satokangas: Sua kohti
”Kuvassa on kirkon kaunein osa, pääty, jossa on ympyräikkuna. Kuvassa on kaunis sommittelu ja hyvä valo, sen graafisuus puhuttelee. Kuvassa on valoa, ja se kertoo tarinaa. Portaista näkee, että niistä on kulkenut monta kulkijaa. Kirkkoa ympäröivät puut joka puolelta, mutta tässä kuvassa ne eivät ole kirkon edessä, vaan kehystävät kuvaa.”

Kuvien, muistojen ja Muistikuvien* parissa

Kuvaprojektin ensimmäinen (iso) osa lähetetty asiakkaalle. Sehän tuntuu tietysti hyvälle; tehty työ paras työ, – sehän se on minun mottoni aina ollut. No se oli vasta osa jatkuu parin viikon päästä vaativammalla osuudella.

Iltapäivällä oli sitten hyvä kauppareissun yhteydessä käväistä pitkästä aikaa entisellä työpaikalla. Työkaverit ovat muistaneet minua pitkin säyksyä erinäisissä asioissa, mutta minäpä en ole moneen kuukauteen käynyt lipastolla kuulumisia vaihtamassa, enkä opiskelijoista kyselemässä. Kun sitten vihdoin sain aikaiseksi, olivat monet pois – koulutuksessa, opettamassa tai seminaarimatkalla. Sellaistahan se siellä tahtoo olla. Mutta oppiaineen kaikki matit tapasin. Mukavaahan se sellainen.

Illan olen odotellut sumun hälvenemistä, jotta viitsisin lähteä lenkille, mutta eipä siitä mitään tullut. Nyt saisi tosi hienoja sumukuvia kaupungissa, mutta laiskuus. Pehtoori on liikkunut tänään minunkin edestäni: kaadetut koivut on kolmen pitkän puutyöpäivän jälkeen pilkottu polttopuiksi ja motitettu. Olenpa siis ollut tuota Linnanmaan reissua lukuunottamatta ihan yksikseni koko päivän. Sekin on tuntunut harvinaiselta ja oikein mukavalta.

Eiliseltä Hailuodon päiväretkeltä jäi eilen moni kuva käsittelemättä ja julkaisematta, joten tein niistä kaikista nyt pienen kuvakansion. Ja kyllä ihan ehdottomasti suosittelen klikkaamaan kahdesta nuolesta isommaksi. Hailuodon kaunis maisema näkyy kunnolla…

Inkkarikesän päivä Hailuodossa

Tänään retkipäivä Hailuotoon. Sarjassamme kotimaan matkailu, kotiseuturetket ja välillä pois aina samojen lenkkireittien ääreltä, olen jo kauan suunnitellut lähteväni Hailuotoon kuvailemaan. Ja nähtyäni kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan kauniimpia auringonlaskukuvia Marjaniemestä (läntisin niemennokka Hailuodossa) olen haavaillut myös yöpyväni siellä. Siellä on Luoto-niminen ravintola, jonka yläkerrassa on muutama B&B-huone, joten se olisi hyvä majapaikka. Se on siinä pihapiirissä, missä oli ennen yliopiston Perämeren tutkimusasema, jonka huoneissa on tullut eräskin yö vietettyä. Hailuodon kaivausten aikana siellä asusteltiin.

Pehtoorille tässä yksi päivä esitin suunnitelmani, ja kyselin kaveriksi, semminkin kun oli luvannut tälle päivälle inkkarikesän keliä. Ei oikein yökuntiin jäämisestä mies innostunut, mutta retkelle suostui mielellään mukaan.

Aamu valkeni, tai siis ei oikein valjennut, sakeassa sumussa, joten lähdimme vasta kymmenen aikoihin, tavoitteena ehtiä yhdentoista lautalle. Ehdittiin.

Ensin huiputtamaan Hyypänmäki: se on Hailuodon korkein kohta noin 50 mpy. Jätimme auton matkan päähän tavoitteena patikalla kerätä kangassieniä ja tatteja. Tavoitteitahan voi olla. Ehkä yhden salaatin verran löydettiin kangassieniä, joiden aika oli jo selvästi ohi. Puolukoita olisi ollut ihan hirmuisesti. Aika äkkiä olisi ämpärillisen tai pari kerännyt. Ei kerätty. Ei ollut ämpäriä. Ja se vähä, mikä meillä niitä käytetään, ostan torilta ja pakastan. Mutta jäkälää pikkukorillisen nostin. Jäkäläähän Hailuodossa riittää vientiin asti; viedään mm. Saksaan lääketeollisuuden tarpeisiin. Minä tarvin vain koristeeksi ja kuvausrekvisiitaksi.

Hyypänmäen kupeessa on myös Pakopirtin rotko. Melkein päivälleen 302 vuotta siellä surmattiin kymmeniä luotolaisia ja mantereelta isonvihan ryöstöjä, raiskauksia, kidutuksia ja murhia pakoon tulleita Pohjanmaan asukkaita. Yhden vuorokauden aikana 200 venäläisen kasakan voimin Hailuodossa pantiin toimeen Suomen historian pahin, yhtäkkinen kansanmurha, ”murhaperjantai”: vuorokaudessa tapettiin yhteensä noin 800 henkeä, periaatteessa kaikki Hailuodossa olleet. Pakopirtin rotkokaan ei tarjonnut suojaa… (ks. esim. täältä lisää). Tänään rotkon reunalla oli sumua, mikä ei rienannut paikan karmeaa historiaa.

Hyypämäen tienoilla maisema on hyvin samankaltaista kuin Rokualla, kauniita, kumpuilevia mäntykankaita, jäkälää ja muuten vähän aluskasvillisuutta.

Sieltä ajelimme seuraavaksi Ojakylän lahteen, Ulkokarvoon, jossa on Petsamon laituri. Sinne ja sieltä Hailuoto-laiva vuoteen 1968 asti Oulusta ja Oulunsalon Varjakasta kulki. Nyt satamapenger oli jo osin nurmettunut, puiden reunustama. Sumuiselle lahdelle katsellessa kuului joutsenten honotusta, ja yhtäkkiä kaksi pölähti lentoon ihan vierestä. Juuri ja juuri ehdin niitä kuvata.

Sataman läheisyydessä on myös tilataideteos Organum.

Joku musikaalisempi ehkä riemastuisi siitä enemmän kuin me ymmärsimme tehdä. Mutta kannattaa siellä käydä huhuilemassa, Pehtoori lauloikin. 😉

Ja sitten matka taas jatkui autolla. Kirkonkylällä emme pysähtyneet, hautausmaalla kävin pari vuotta sitten puhujamatkan yhteydessä kuvailemassa, joten en halunnut sinnekään, siis kohti Marjaniemeä. Ja tässä vaiheessa sumu hälveni. Taivas oli yhtäkkiä sininen ja auton mittarissa +14 C. Siispä biitsipäivä!

Lähdimme Marjaniemen kalasatamasta, majakan juurelta kohti Hannuksen lampea. Olisiko ollut noin neljän kilometrin lenkki, mikä tehtiin. Alku oli ihan laudoitettua promenadia ja paluu rantaviivan tuntumassa, mutta välillä kangasta, suota, aika umpeenkasvaneita polkuja, mikä meitä vähän hämmästytti; eikä ole kulkijoita siellä?

Laavukin olisi ollut, ja alkoi olla jo iltapäivä aika pitkällä, joten hyvinkin oli nälkä, mutta olimme päätyneet siihen, ettei mitään makkaranpaistoa tällä retkellä, vaan mennään Luoto-ravintolaan lounaalle. Viisas päätös.

Lounaaseen kuului mitä mainion kala-salaattipöytä ja mielettömän iso lautasellinen jauheliha-lasagena, kahvi ja piirakkapala, ja koko satsi 15 €. Ravintolan a la carte -menu on mielenkiintoinen, mutta sepä jäi testaamatta kun kotiin lähdimme: Jo puolikuuden lautalla Santosen lauttarannasta kohti mannerta.

Paluumatkalla poikettiin vielä Pöllässä ja sen pienessä vanhassa kalasatamassa. Ihan hiljaista, ihan tyventä, tovi käveltiin, todettiin, että on vaikea uskoa että ollaan näin lähellä kotia…

Vielä lauttaa odotellessa meri oli ihan tyven, paljon joutsenia kaukana, lämmin.

Syksyisen sunnuntain kummallisuuksia

Monin tavoin kummallinen sunnuntai.

Kaiken sai pois raiteiltaan nukkuminen; heräsin yhdeksältä kymmenen tunnin yöunien jälkeen! Yhdeksältä!

No mutta kuvaprojekti jatkui, kunnes pakotin itseni ulos kävelemään; hain Linnanmaan Prismasta tykötarpeita päivällistä varten ja Miniälle pienen lahjan, kiitokseksi tärkeästä vinkkaamisesta. 😉

Iltapäivä sapuskan parissa, sitä tehden, siitä nauttien ja porukalla pöydässä pitkään istuen.

Kolme ruokalajia sitten sain aikaiseksi, vaikka aika myöhässä ne kaikki.

Pääruoan (kantarelleilla täytetty lihamureke) oheen keittelin mm. tämmöistä. Minulle tulee siitä mieleen thaimaalaiset temppelit.

Romanesco-kukkakaali on hyvin paljon tavallisen, valkoisen kukkakaalin makuista, monta kertaa kalliimpaa ja tosi kaunista. Napsuttelin palasiksi ja keitin, kypsien al-dente nuppujen päälle ripottelin emmentalraastetta, olisi ehkä kannattanut laittaa vielä jotain tujua maustetta, edes paprikajauhetta tai chiliä tai jotain. No mutta hyvin meni noinkin.

Ja jälkkäriksi osin oman puutarhan omenoista kauraomppumössöä (s. 58), jossa oli seassa myös luumuja, ja tavallisen sokerin sijaan inkkarisokeria. Siten tulee enemmän makua. Ja oheen jätskiä, vaniljakastiketta tai sitten! Arla on tehnyt vielä yhden uuden rahkamaun: Irish Cream. Siis vispaa kaksi desiä vispikermaa ja sekoita sen joukkoon purkillinen tuota Irish Cream-rahkaa. Tarjoa melkein minkä tahansa kanssa niin on hyvää! Tai syö suoraan vatkauskulhosta. Erinomaista myös siten! 😀

Puutarhassa vielä mukavasti kukintaa: marketta voi hyvin ja pelakuutkin puskevat uusia kukkia; perkasin niitä kyllä rankemmalla kädellä. Yrttipenkkiä en vielä ”aja alas”, sitten vasta kun räntä sataa päälle.

Huomiseksi on luvannut kaikkea muuta kuin räntää! Ehkäpä retkipäivä!

~~~~~~~~~~~~~~

 

Ai niin, eilisen Villa Pukkilan syysmarkkinoiden kuvia…

 

Eihän tämä nyt ihan Visbyn keskiaikamarkkinoille näytä, mutta aika vakuuttivia olivat…

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Oulun Steinerkoulun kannatusyhdistyksellä on tämmöinen kaunokainen Hietasaaressa. Sitä saa vuokratakin

 

Entäs tämä? – Kuinka simppeli ja mukava syyskoriste vaikka mökkipihalle!

Ja sitten tällainen kaunis talo, jossain Johteenpookin ja Aleniuksen puutarhan taustalla, sivussa. Tyhjillään oli, rehevä, iso puutarha ympärillä… Kaunis kuin mikä, mutta miten noita ikkunoita voi pestä…

Ja Ponipihalle oli sitten kevään vierailuni jälkeen noussut Villa Viena. Lähellä on paljon mitä ei näy, jollei kävele ja/tai eksy. 🙂

Soppien aatelia: gratinoitu sipulikeitto

Itkuhan siinä tuli. Vuolaana valuivat kyyneleet…

Jokaviikkoinen soppamme -projekti on enimmäkseen ollut mukava, itsellekin paljon antava ja opettava, sekä kokkaamisen että kuvaamisen osalta, mutta tänään kyllä homma alkoi melkoisella itkulla, vaikken minä yleensä…

Kaikki alkoi siitä kun lähdin aamupäivällä lenkille ajatuksena kävellä NalliSportin parkkipaikalta kohti Villa Pukkilaa (missä ihmeessä sitten onkaan?), jossa piti olla syysmarkkinat, keskiaikameininkiä, miekkailunäytöksiä, myynnissä satokauden tuotteita (mehuja ja hilloja) etc. Lähdin rantareittiä kuvitellen, että Villa Pukkila on Vaaskiventien varressa. Ei ollut. Kolme varttia tepastelleena otin lopulta puhelimen ja Heren (karttasovellus) esille, ja hupskeikkaa: Villa Pukkila on ihan toisella puolen Hietasaarta. Periksi en anna, semminkään kun on mitä mukavin ilma, – vaikkei paistanutkaan.

Löysin Pukkilan, markkinat ja miekkailunäytökset, palannen niihin huomenna, ja siinä vaiheessa olin jo keksinyt, mitä olisi tänään eturuokana, siis lounaskeitto eli tämän viikon soppa: pitkästä aikaa olisi sipulikeiton vuoro. Se on minun lempikeittojani.

Parin tunnin Hietasaari-kierroksen jälkeen ajoin kotimatkalla kotimarkettiin ja hain kassillisen erilaisia sipuleita, ja eiku kuorimaan ja siivuttamaan niitä. Itkuhan se tuli. Tekniikan maailman -sivuilta löysin näin selkokielisen selityksen sille, miksi sipuli itkettää…

Ilmiö johtuu sipulin solujen hajoamisesta. Solujen tuhoutuessa normaalisti erillään olevat ainesosat pääsevät yhdistymään tehden sipulista potentiaalisen kemiallisen aseen.

Kun sipulin soluissa esiintyvät sulfoksidit yhdistyvät solunesterakkuloissa olevien alliinaseina tunnettujen entsyymien kanssa, muodostuu propeenisulfeenihappoja. Kun muodostunut kaasu saavuttaa silmän sarveiskalvon, käskevät aivot kyynelrauhasia tuottamaan kyyneliä ärsytyksen vähentämiseksi.

Sulfoksideja tai ei, kuorin ja siivutin kahdeksan sipulia ja tein keiton.

SIPULIKEITTO 

kilo sipulia 
4 rkl voita
1½ rkl vehnäjauhoja
1 l Puljonki-vasikanlihalientä (tai vettä ja fondia)
½ pulloa valkoviiniä
laakerinlehti
suolaa
mustapippuria
tuoretta timjamia

gratinointiin paahtoleipää ja emmentaljuustooa

Kuori ja viipaloi sipulit ohuiksi renkaiksi. Kuumenna voi ja kuullota sipuli vaaleanruskeaksi. Noin 15 minuutin jälkeen lisää vehnäjauhot sekä vasikanliemi ja viini sekä laakerinlehti ja suola.

Hauduta vähintään puoli tuntia. Sekoita lopuksi joukkoon mustapippuri ja timjami.

Annostele keitto lautasille/kulhoihin ja asettele keiton pinnalle paahtoleivän palasia ja niiden päälle juustoa. Gratinoi keitto uunissa grillivastuksen alla.

Tämän kanssa olemme aika usein nauttineet joko vettä tai punaviiniä, tänään kokeilimme tuota Sauvignon Blancia, jonka löysin viinikaapistamme. Tehän tiedätte, että minä EN ole SB:n ylin ystävä, joten siksi raskin pullon avata keittotarkoituksiin. Ja sen puolikkaan, joka sopan keiton jälkeen jäi, nautimme ruoan ohessa. Ja sehän oli oikeinkin mielyttävä Sauvignon Blanc, joka tulee Loiren laaksosta. Eikä hintakaan ole paha, 13 – 14 euroa. Tässä ei ollut minusta vastenmieliseltä tuntuvaa yliruohoista tuoksua saatikka makua, raikas, ryhdikäs mutta ei ”nurmikkoinen”. 🙂 Jos on oluen ystävä se sopisi tämän sopan kanssa varmaan kaikkein parhaiten. Minä en ole. Oluen siis, sopan kylläkin. Kuten sanottu, mun lempparikeittoja. Ja ehdottomasti: hauduta vähintään puoli tuntia, mieluummin tunti tai vaikka kaksi. Aina vaan paranee.

Otin samasta sopasta kaksi erilaista kuvaa. Tässä kun ruokakuvaus on nyt hyvinkin ajankohtaista, ja olen Youtuben ruokakuvaus-tutoriaaleja katsellut enemmän kuin aikoihin, olen (taas) huomannut koulukuntaeroja … Nyt on vallalla ”dark food photography” ja minäkin pidän siitä, mutta vain rajallisesti. Ruoka pitäisi kuitenkin ruokakuvauksessa olla se ykkösjuttu, ei se pimeys…. Uusissa keittokirjoissa ihan järkiään on todella tummia, tukkoisia kuvia, joissa sävyt on ihan hukassa, ja varjoja ei ole ollenkaan aukaistu. En tykkää. Kummasta soppakuvasta sinä pidät enemmän? Tosin ovat monin tavoin ihan samankaltaisia, mutta kumpi miellyttää enemmän?

Syyspäiväntasauksessa tasaisena – kerrankin?

Kaksi vanhaa puuta — tiedättehän Juha Tapion biisin. Miten ajattelet? – Kumpi on feminiini, kumpi maskuliini? Tai onko sillä sukupuolella niin väliä, mutta minut tämä pariskunta pysäytti! 🙂

Syysperjantai on tehty leppoisasta olosta, pakottomista tekemisistä, ulkoilusta, niska-hartiahieronnasta luottohierojan käsissä Edenissä, hyvästä punaviinistä, unosista, ´Vain elämästä´, pienistä onnenkyyneleistä, Victoiresta, uudenlaisesta (aika isotöisestä) kalaruoasta, jonka kuvat ovat niin vaatimattomia, etteivät kerro puoliakaan ruoan herkullisuudesta, ruskasta, monenlaisista mietteistä, herkkyyden pohtimisesta, kuvaprojektista, enimmäkseen siitä….

Sitäkin mietin, mikä sai tämän yhden, oikeanpuoleisen koivun, heittäytymään ensimmäisenä keltaiseksi? Luovuttiko se, vai oliko se ensimmäinen, paras?

Tämmöisen lenkkipolun, Hietasaaressa, ennen kävelemättömän, varrella ei voi olla kauhean huolissaan mistään, ei varsinkaan syksystä. Päinvastoin! Metsään meno, vaikka melkein keskellä kaupunkia, kannattaa.

Tasaus! Syyspäiväntasaus. Se on minusta tässä kuvassa. Jämäkästi.

Päivä Iissä

Iissä on ideaa -silta, joka ylittää Helsinginkosken. Kuva Illinsaaren rannalta kohti Kruununsaarta ja sen hautausmaata. 

Päivä Iissä.

Ajelin aamulla Iihin, jossa oli systerin kanssa meetinki puoleltapäivin, mutta sitä ennen kävin yksikseni tutustumassa (sisaren vinkkauksen jälkeen) Pohjois-Iissä olevaan Hiastinhaaran luontopolkuun ja Patakariin ja sen lintutornialueeseen. Lyhyt (alle 3 km mutkin) reitti oli vähän yllättävä:

Kun Pohjois-Iin Kantolan tieltä lähtevän tienpätkän jälkeen olevalta parkkipaikalta lähtee reitille tepastelemaan on maasto aivan erilaista kuin näillä tienoilla yleensä. Polku kulkee Iijoen suistouomaa ja metsikkö on reheväkasvuista, lehtoa ja (kuten oululainen sanoo) ”vitikkua”. Lintuja siellä oli näin syksyisenäkin päivänä paljon, sirkutus ja lirkutus kuului. Lampaita ei enää ollut, kesällä siellä kuulemma on niitäkin.

Koko reitillä on pitkospuut, joten vaativuutta ei kyllä ole. Mutta mukava reitti, jonka päässä on uusi (kuten koko reitin viitoitus ja pitkospuuttaminen) lintutorni ja tulistelupaikka, jossa oli liiterissä puitakin ja sitten puucee. Siis mitä mainion pikkuisen retken paikka, vaikka lasten kanssa ulkoiluun ja luontoretkeilyyn. Ajattelin, että se voisi olla hyvä paikka kuvailla revontulia, mutta enpä ikinä uskaltaisi sinne iltasella/yöllä mennä.

Hiastinhaaran jälkeen ajelin hiljalleen Pohjois-Iin raitin läpi; viehättävää kulttuurimaisemaa, enimmäkseen vanhaa, hyvänä pidettyä rakennuskantaa, joukossa muutama maisemaan hyvin soveltuva uudempikin talo. Enpä ole koskaan ennen tainnut ko. tietä ajaa, vaikka muutamia vuosia olin Iissä varsin tiuhaan ja kiertelin kylillä haastatteluja tekemäss silloin kun kirjoittelin seurakuntahistoriaa. Kannattaa kyllä joskus poiketa nelostieltä ja ajaa sen Kantolan tien kautta…

Seuraavaksi ajoin hautuumaan parkkiin ja lähdin kävelemään Illinsaaren rantoja. Aurinko jo paistoi komeasti, ja yhtäkkiä hulvahti taas ajatus: en ole Linnanmaalla! Katselin monia, monia nahkiaispyydyksiä, mietin, jotta pitäisiköhän hakea Kuhalta tai huomenna hallista nahkinen (ks. lisää nahkiaisista ja niihin liittyvistä muistoistani), kuvailin, tepastelin ja söin puolukoita, joita oli jo paljon!

Sitten meetinkiin ja syömään sisaren kanssa. Olipa meillä hyvä tapaaminen. Tässä fiilikset siitä… 🙂

Paluumatka kulki vielä kaupungin kautta, kamera ja kampaaja-asioita. Nyt väsy. Huomenna on kuvien työstöä, eikä mitään muuta. Lämpenevää säätä luvassa. Syksy maistuu aika hyvälle…

Tässä kuvakaruselli päivän varrelta… Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta nuolesta > kuvat aukeavat isommiksi ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kaupunkipatikalla

Syksyn raikas, ei kuitenkaan vihlova, ilma ja aurinkokin houkutti jo aamulla kävelemään ulos. Värejä alkaa olla jo ”kaupunkipatikan” varrellakin. Villiviinit ja vaahterat ensimmäisinä loistamassa, romuttamassa käsitystä syksyn harmaudesta.

Tuo Lyötyssä kasvava villiviini on samaa kuin esim. Taidemuseon ja Vanhan Åströmin talon villiviini, mutta eriä kuin meillä kotipuutarhassa. En tiedä lajeja tai lajikkeita, mutta tästä tulee heti kerralla ja heti kirkkaanpunainen. Meillä vihertää vielä. Sitten tulee keltaista, oranssia, punaista, ruskeaa, koko paletti!

Kun kävelin Tukkisaaren ohi huomasin (taas), että siinä rannassa on paljon osmankääpiä, joita olisi kiva saada maljakkoon kotiin. Nehän on ihan sisustuselementtejä. Mietin vähän, saakohan niitä edes poimia, mutta tarkistamatta asiaa palasin auton kanssa paikalle, ja rämmin rantavitikkoon. Ja oliko puukkoa tms. mukana? No ei tietenkään. Mökillä minulla on puukko yleensä repussa, ja mökkipihassa puuhatessa jopa vyöllä, mutta eihän sen kanssa kaupungissa voi liikkua. Mutta olihan minulla auton avain! Ihan hyvin voi Beetlen avaimella rapsutella, vuoleskella paksuja varsia. No nyt on kolme osmankääpää Festassa koristamassa syksyä.

Merijalinrannassa on jotain näin ”maalaista” ja idyllistä, mutta kyllä minä pidän myös uuden, uljaan Kuusisaaren tilataiteesta tai mitä se lieneekään?

Sainpa kaupungissa ihan mahdottoman mukavan puhelunkin. Salaisuus vielä, mutta ensi viikolla kerron. Olen niin iloinen siitä!

 

(PS. Eiliseen postaukseen lisäilin (känny)kuvia ja vähän kommentteja menusta.)

Tiistaiko?

Tässä päivässä enemmän juhlaa kuin olisi voinut olettaa!

Päivä meni sadetta pidätellen, ”toimistohommissa”, kirjeitä kirjoitellen, paistinkääntäjien sivuja päivitellen, äidin asioilla… ja sitten iltapäivän lopulla lähdimme Pehtoorin kanssa äitini luo. Hän kun halusi tarjota vävylleen (ei aina niin suosiossa olleelle 🙂 ) samppanjaillallisen ja juuri tänään sekä äidin että minun hammaslääkärioperaatioiden välissä oli hyvä sauma lähteä ulos syömään. Paikaksi valikoitui Oula.

Ja meillähän oli ihan mahdottoman mukavaa ja herkullista. Mutta parasta oli, että äiti jaksoi.

Laittelen huomenissa kommentteja ja (vaatimattomia) kuvia tähän…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Oula ravintola on LaplandHotelsin lappilaiseen ruokaan erikoistunut hyvä ruokaravintola, jossa on käyty silloin kun se oli ihan uusi, ja sitten viime kesän paistinkääntäjien Grand Diner oli siellä.  Mutta emme koskaan syömässä a la carte -menusta. Oli korkea aika.

Huolimatta että oli tiistai, oli ravintolassa aika monta seuruetta, joista yksikään ei tainnut olla suomalainen. Japanilaisia oli ainakin kahdessa pöydässä. Ja keittiössä paistinkääntäjien nuorten kokkien kisan tammikuussa voittanut SR, jota kuvailin silloin tosi paljon. Ja S. kävi eilen itse meille ruoat keittiöstä tuomassa ja kertomassa Frankfurtin kansainvälisen kokkikisan kokemuksista.

Me kaikki kolme olimme erinomaisen tyytyväinen kaikkiin valintoihimme, annokset olivat kauniita, makujen tasapainoisuus keskenään hyvä, kypsyydet ideaalit ja jotain pientä uutta vivahdetta jokaisessa.

(kuvat kännykällä hyvin hämärässä kuvattuja… 🙁 )

Kylmäsavustettua Napapiirin ahventa, koivua ja herne-fenkolisalaattia minulla, ja Pehtoori ja äiti ottivat porotartaria jossa oli ohessa persiljamajoneesia ja pikkelöityä voikukkaa. Se oli vielä parempaa kuin tuo minun yllä oleva eturuokani.

Pääruokakin pöytäseurueellani samanlainen: Napapiirin kuhaa ja piparjuurikastiketta. Minä poikkesin taas linjasta: jos listalla on poro-tattimakkaraa ja puikularanut niin minä en kuhaan tyydy. 🙂 Makkara oli todella hyvää, täyteläistä eikä kovin rasvaistakaan.

Jälkkäriksi meille kaikille ”Mansikkaa, valkosuklaata ja suolaheinäsorbettia” sekä lasilliset samppanjaa! Oih!

”Kahhia” ja kuvia

Apsu ilmoitti aamulla heti tullessaan, että tänään olisi hyvä lähteä kahville: ”mummipappa kahhi lähtää”. Niinpä me sitten aamupuurot syötyä ja -piirretyt katseltua lähdimme kolmisin kaupungille kahville. Puistoon ei oikein sateen ripsiessä huvittanut lähteäkään. Pistettiin ”kumppakenkät” jalkaan ja lähdettiin mummin autolla kaupunkiin. Kun kerran oli kaupassa kuitenkin käytävä, niin mentiin sitten Valkeaan ”kahhille”; cappuccinoa ja pillimehua ja croissanteja. Olipas meillä juhlaa heti maanantaiaamuna.

Kahvilasta kauppaan: Herra Hakkarais-xylitoli-purkkaa on olemassa (aina oppii jotain uutta), ja minusta on merkillistä, että Apsu osaa purkkaa syödä. Ei meidän muksut vaan 2-vuotiaana purkkaa nielemättä syöneet. Apsu syö. Aina ruoan ja välipalan päälle.

Iltapäivä sitten vietettiinkin sisällä sadetta pidellen.

Lähdin illan voutineuvostonkokoukseen hyvissä ajoin, jotta ehtisin vähän kävellä ja kuvailla… Ostin jo keväällä teleobjektiiviini harmaasuotimen, jotta voisin kesällä kuvailla puroja ja jokia, virtaavaa vettä pitkillä valotusajoilla. Kerran tai kahdesti olen mökillä kokeillut, mutta siinä kaikki. Nyt oli viikkohaasteena maiseman tai ainakin osan sumentaminen, joten ei muuta kuin Hupisaarille etsimään virtaavaa vettä.

Pienen koskenkin löysin melkein Oulun keskustasta. Lasaretinväylässä, vitikon keskellä on näin kaunis paikka.

Ja lohiportaat tai virallisesti Merikosken lohiportaat, joita pitkin on tänäkin vuonna on noussut parisataa lohta ja muuta kalaa Oulujokeen, saivat pitkällä valotusajalla kuin jääpinnan päälleen.

Valokuvista puheenollen, sain tänään Muistikuvia-yritykseni isoimman kuvatilauksen sovituksi. Olen niin innoissani.

Syyssunnuntain huoli ja helpotus

Merkillinen sunnuntai. Myöhään nukkumista, aamupäivällä ”töitä”, alakulon virettä, huolta, eihän sille mitään voi, että lapset, aikuisenakin, ovat huolena, vähän kotitöitä, helppo, pitkä lenkki. Ja taas kuvien pariin.

Eikä ruoanlaittoa. Kun kaksi vuotta sitten minulla alkoivat opinnot Torniossa, Pehtoori otti tavakseen tehdä sunnuntain perhepäivällisen sapuskan. Kerran kuukaudessa, minun pidennettyjen kouluviikonloppujen sunnuntai-iltaisen ruoan teki valmiiksi; sain tulla suoraan valmiiseen ruokapöytään. Eikä mihinkään pikaruokien tai pasta-jauhelihakastike-safkan äärelle, vaan kaikenlaisia kokeiluja, pihvejä, patoja, uunikaloja, grilliherkkuja oli tarjolla. Ja huom. toinen toistaan parempia leipomuksia ja jälkkäreitä, eikä suinkaan Pehtoorin edellisten vuosikymmenien äitienpäivien ja synttäreiden bravuuria hedelmäsalaattia, jossa siinäkään mitään vikaa ole, vaan suklaafondantia, pullaa, yllärijuttuja.

Minä jo totuin siihen.

Ja miksi luopua saavutetuista eduista, vaikka Torniossa kulkeminen onkin ohi?

– Ehdottelin, että eikö voitaisi jatkaa siten, että Pehtoori huolehtisi kerran kuussa sunnuntain perhepäivällisestä? Eikä ollut miehellä mitään sitä vastaan. Tänään sitten sain nauttia siitä, ettei minulla mennyt tuntitolkulla aikaa keittiössä (mistä totta puhuen kyllä pidänkin) ja että pääsin valmiiseen ruokapöytään, jossa oli sellaista sapuskaa, jota en itse olisi koskaan tullut tehneeksi: hirven fileestä pihvit, valkoviini(!)pohjainen kastike, lisukkeena voissa paistetut viinirypäleet (erinomaisia!!), salaattia ja pastaa. Entäs jälkkäri? – Pullataikinapohjaan tehtyä mustikkapiirakkaa! Tehän tiedätte tämän, siis kuinka on mies mustikkapiirakalle perso.

Ei voi valittaa. Kaikki oli hyvää, file mureaa, kastike erilaista ja erinomaista, saatikka sitten mustikkapiirakka. Apsullekin ”papan pumppa (~ pulla)” maistui, – miksipä ei.

Punajuuri viikon keitossa

Kasvisten ja juuresten huumassa mennään tänäänkin.

Jo ennen tätä minun ”jokaviikkoinen soppamme” – projektiani minä olen ajatellut keittoja etupäässä juures- ja kasviskeittoina. Ehkä taustalla on koulukeittoloiden hyvät ja huonot kokemukset, parivuotinen vegetaarivaihe elämässäni, ehkä siksi, että juuri keitoissa syksyn sadonkorjuu maistuu parhaiten.

Kasvisruokakeittokirjoja kyllä on, tässä minun top kolmonen, mutta onko soppakirjoja? Onko pelkästään keittokeittokirjoja? Kerro jos tiedät sellaisesta? Minä en ole löytänyt yhtäkään suomenkielistä…

Punajuuresta olen tykännyt aina, ja juuri opiskeluaikana, niinä vegevuosinani punajuuripihvit ja porkkanaraastepihvit/letut olivat juhlaruokaa. Kermaviilikastikkeen kanssa. Kermaviili tuli juuri niihin aikoihin kauppoihin…

Punajuurikeittoa en muista silloin keittäneeni, olisi kannattanut. Tosin silloin en tuntenut, olisiko ollut edes myynnissä, vuohenjuustoa, joka on tämän keiton toinen tärkeä aines. Juuri se tekee tästä gourmetia, samettia, ihan juhlaruokaa.

 

Punajuuri-vuohenjuustokeitto

2 rkl voita
6  punajuurta
3 jauhoista perunaa
1 punasipuli
7 dl kasvislientä
150 g vuohenjuustoa
1 dl kuohukermaa
suolaa ja pippuria
crème fraicheä annoksiin

Kuori punajuuret ja peruna ja paloittele nei. Kuori ja silppua sipuli. kuullota sipulisilppua voissa viitisen minuuttia.  noin 5 minuuttia. Lisää joukkoon kasvisliemi, perunat ja punajuuret . Keitä puolisen tuntia. Leikkaa vuohehnjuusto paloiksi, lisää se ja kerma keittoon. Kiehauta ja soseuta keitto. Mausta suolalla ja pippurilla. Tarjolle vietäessä lisää annokseen nokare creme fraichea tai smetanaa… 

Ihan ensimmäiseksi on tuosta ylemmässä kuvassa olevasta viinistä sanottava, että se oli pääruoalle valittu portugalilainen Montoito-viini, ja sen tölväisin muutamaan kuvaan, kun sopi värimaailmaan ;)…  Mutta eipä se sitten paljon muuhun sopinutkaan, ei edes pääruoalle. Joten sellainen negatiivinen viinisuositust; jos näet, jätä hyllyyn.

Mutta keitto! Se oli hyvää, samettista, lempeää, syksyistä, ei liian punajuurista edes Pehtoorin makuun. Sopan peruna ja vuohenjuusto antavat pehmeyttä keitolle. Ja miten ihanan väristä se onkaan!

Ja keitto oli meillä (näin lauantaina) alkuruokana, mutta on tässä mainittava – bonuksena – myös pääruoan lisäkkeestä. Paahdettu palsternakka-juustosalaatti on ”tuliainen” reilun viikon takaisesta vierailusta Karjasillalla viininmaistiaisissa, jossa tätä oli tarjolla. Tästä tuli meillä nyt ”Juhan salaatti”, vaikkakin ohje on alunperin K-ruokaresepti. KLIKS.  Ihan kuin jälkkäriä söis! Makeaa, hyvää, pehmeää, raikasta, makoisaa. Lounasevääksi tämmöisen loput voisin kuvitella. No ei meillä paljon jäänytkään, eikä tarvi töihin eväitä pakata. .. Mutta voinpa suositella makkaran oheen, lihapullien oheen, pihvin oheen, … tai eväslounaaksi tai arjen pääruoaksi. Helposti valmistuu … (resepti)

Ennen kaikkea kokkailua ja kotistudiossa kuvailua, olin aamupäivällä paitsi kaupassa myös kävelemässä Hupisaarilla, hautausmaalla, Intiössä, Värtössä.  Tämä kuva Ainolan puistosta Rauhalan suuuntaan. Oli tyven, vaikkei nyt niin tavattoman lämmin ollutkaan…

Hupisaarilla ruusut vasta nyt kauneimmillaan… Niitä on paljon!

Syksy(kin) on hyvä vuodenaika

Kuva Madetojan puistosta Pokkitörmältä, taustalla Kolmiotalo, joka tunnetaan myös opettajien talona. Pian itsenäisyyden jälkeen (1923) valmistuneeseen taloon muutti moni viereisen Lyskan opettajista.
Talon ovat suunnitelleet K. Borg, J. S. Siren ja Hj. Åberg, samat herrat, joiden piirustusten perusteella eduskuntatalo on rakennettu.  

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minä pidän syksystä. Pidän vaikkei se tällä viikolla aurinkoinen, kuulas, saatikka lämmin, ole ollutkaan.

Syksy tarkoittaa värejä, pataruokia, kotona olemisen levollisuutta, takkatulta, kynttilöitä aamukahvipöydässä, lempparivillapuseron esiin hakemista, intoa opetella uutta, kasvisten ja vihannesten runsautta ja tuoreutta, tuhteja punaviinejä, juustokimpaleen ostamista pitkästä aikaa, kuvaamista ilman jyrkkiä varjoja, uuden neuleohjeen etsimistä.

Ja tänään on ollut hyvä mieli siitäkin, että koulu Torniossa on käyty. Tänään ei olisi huvittanutkaan ajella Lappiaan. Koulun penkille olisin jopa voinutkin mennä, mutta yökunnissa opiskelija-asuntolassa tai Haaparannan Vandrarhemissä en nyt kyllä haluaisi olla.

Nyt on kotiviikonloppu, ja minulla kuvattavaa ilman kouluakin. Ruokakuvia on tilattuna … 😉

Elämänmenon muuttuessa

Minulla oli tänään sovittu palaveri aamuyhdeksäksi. Nykyään minulla on kovin harvoin palavereita tai kokouksia. Ennen niitä saattoi pahimmallaan olla kolme, neljä päivässä. Ja nykyisin, kun on mitään tapaamisia, saatikka niitä äärimmäisen satunnaisia ´työ´meetinkejä, niin ne tahtovat olla iltaisin. Olin itse asiassa oikein iloinen, kun palaveriin kutsuja ehdotti aamumeetinkiä.

Nyt kaksi vuotta ansiotyöstä ja säännöllisistä, syksyin, keväin pitkistä työpäivistä poissaolleena edelleen herään aika aikaisin. En sentään yleensä enää kuudelta, useimmin seitsemältä, parhaimmillaan ja aika harvoin vasta kahdeksalta. Entiset arkiviikkojen tavalliset 6 – 7 tunnin yöunet ovat vaihtuneet 7 – 9 tunnin yöuniin. Se on kyllä yksi parhaista asioista, joita vapaaherrattaren elämä on tuonut mukanaan.

Mutta tänään siis kello oli soimassa seitsemältä, tosin se ei ehtinyt soida, kun olin jo paljon aiemmin suihkussa ja aamukahvin keitossa. Ja silti minulle meinasi tulla kiire. Tuli kiire, vaikka olin illalla laittanut läppäriin tarpeelliset matskut, kynää ja paperia oli laukussa, kameran laturi täynnä ja muistikortti tyhjä …

Sitä minä vaan taas mietin, miten ennen ehti? Aika harvoin olin VASTA kahdeksalta töissä, yleensä ennen, aika usein paljon ennen. Miten minä ehdin?

Enkä sitten tänään tuota yhtä oikein mukavaa ja innostavaa palaveria lukuunottamatta juuri ole mitään touhunnut, en ole ehtinyt. Apsun kanssa ollut muutaman tunnin, siinä kaikki. No, ja lenkillä kävin. Edes ”Jokaviikkoista soppaamme” en keittänyt, viikonloppuun jää sekin.

Mietin, että pitäisiköhän minun jo laittaa tänne blogin kategoriaan (oik. reunassa nuo aihealueet) uusi ”vanheneminen”- tai ”seniorikansalaisen elämänmeno”- tai ”leppoistamisen sietämätön keveys” -kategoria. Ehken vielä, – menköön tämäkin luokkaan ”Niitä näitä”.

Koivujen kaato

Siinä meidän kauniit, komeat koivut ovat!

Ne, joiden takia me tämä tontti kolmesta mahdollisesta yli 30 vuotta sitten valittiin. Ne, jotka kaupungin miehet (jo ennen kuin ehdimme aloittaakaan talon rakentamista) olisivat kaataneet, mutta naapuri onneksi sattui olemaan paikalla ja pelasti ne.

Ne, jotka ovat suojanneet pihaamme, ovat olleet ehkä yksi syy upean villiviinin viihtymiseen tämän työhuoneeni ulkoseinustalla.

Ne, joiden juurella lapset ovat leikkineet ja joiden ”tuolissa” olen kuvannut omia ja naapurin lapsia vuosikymmenien ajan.

Mutta nyt pihalle pääsee taas valo, hillitön jokasyksyinen lehtisouvi (Pehtoorilla) puolittuu, siitepöly vähenee, loppukesällä siementen rutka kantautuminen sisälle vähenee, koivut eivät vie voimaa perennapenkeistä, eikä tarvi pelätä (ei oo kyllä pelättykään) myrskyisiä öinä, että vanhat puut kaatuvat talon päälle.

(Nuo rykelmässä olevat ja lipputangon oikealla puolella oleva kaadettiin.)

Onhan tätä suunniteltu jo pari vuotta, ja sitten eilen päätettiin ja tänään kaksi miestä tuli tekemään homman. He kaatoivat puut, karsivat ja veivät oksat pois, sahasivat rungot, jotka Pehtoori kokosi tuohon etupihalle kotitarvepuutarpeiksi tekoa varten. Kolmisin vielä siivosivat kaikki sahanpurut pois ja nyt on sitten paljasta. Puut olivat niin isoja ja talojen välissä, ettei hommaa voinut ajatellakkaan itse tehtävän; nämä olivat ammattilaisia ja tolkun miehiä. Voidaan suositella.

Mutta on minulla niitä puita ikävä. Enkä minä kyllä paljon pystynyt kaatohommaa katselemaan. Lähdettiinkin Apsun kanssa aamulla puistoon, syöttämään sorsia ja vielä käväistiin museolla katsomassa Herra Hakkaraistakin. Vasta iltapäivällä kun Juniori koulusta tulleessan haki pojan rohkenin ulos. Auts.

Mutta tottuuhan siihen… Ja takapihalla on vielä ainakin kymmenen koivua ja toki portinpieleenkin jäi vielä kolme isoa. Itsehän kaatamisesta päätettiin, siihen päädyttiin, kun mietittiin plussia ja miinuksia suuntaan ja toiseen. Ja onhan meillä vielä paljon ihania puita!

Metsurille leivoin sipuri-kanttarelli-piirakan, joka ei ehkä ollut koko päivän raskaita rankoja raahanneelle paras mahdollinen energialähde, mutta hyvää  se oli ja puolikkaan mies kyllä sitten söikin. Kuvaan nappasin pienen marja-aronian oksan marjoineen. Tänä vuonna Pehtoori lupasi leikata pensaat vasta sen jälkeen, kun marjat ovat kypsyneet ja olen ehtinyt ne poimia. Monena vuonna en ole, ja hyytelö on jäänyt saamatta. Tänä vuonna sitä taas kuitenkin pääsen tekemään.

 

 

 

 

Syksyn tullessa

Touhottamispäivä, jossa tyvenen tauon toi aika monimutkainen lenkki Hietasaari – Pikisaari -tienoilla. Kaikkea vanhaa ja syksyä siinä välillä kuvailin.

 

Sitten on mennyt aikaa omien virheiden korjaamiseen: ks. eilinen  kesäkuvakisan julkistus, erityisesti kommentit!  Ja tulihan siinä taas opittua paljon mitä edes Tyrnävällä ei tiedetä. 😀

Lenkiltä suoraan markkinoille. Iso Mari-kassillinen vihanneksia, marjoja, omenoita, sieniä, rinkeleitä mukanani iltapäivän alussa kotiin. Kuvahommia. Minulla on yhden ”vuodenaika”-projektin suunnittelu.

Ja vielä jatkuu ihan hiton isotöinen edunvalvonta-sopimukseen liittyvän byrokratian setviminen, työstäminen, maksaminen, huolehtiminen. Enpä olisi uskonut kuinka on työllistävää.

Ja sitten tehtiin surullinen päätös: huomenna osa meidän komeista, rakkaista pihakoivusta tullaan kaatamaan. Näen varmaan painajaisia… Mutta on aika.

Kesäkuvakisan 2017 tulosten julkistus!

Kesäkuvakisa 2017 on nyt päätöksessä. On aika kertoa oikeat vastaukset, suorittaa arvonta osallistujien kesken ja julistaa ja palkita kaksi parhaiten vastannutta.

Ensin vastauskuvat. Kuvatekstit ovat ne täysin oikeat vastaukset, jotka voittaja lähetti.

Martinniemen sahan jäännös. Voimalaitos ja piippu. Martinniemi, Haukipudas, Oulu.

  

Retikkapelto Tyrnävällä.

Soson rautatieseisakkeella tapahtui vuonna 1953 pitkänperjantain iltana surmatyö. Väinö Kilpiäinen surmasi vasaralla neljä ihmistä ryöstön yhteydessä. Soso sijaitsee Muhoksella noin neljän kilometrin päässä Muhoksen keskustasta ja noin 30 kilometrin päässä Oulusta. Soson seisake on lakkautettu 1980-luvulla.

Koitelinkoski on Kiiminkijoella

Tyrnävän myllykirjasto (Se on samassa pihapiirissä viimeissä kuvassa olevan Pömilä-ravintolan kanssa. Ehdottomasti kannattaa käydä. Molemmissa.)

Terttu Jurvakaisen taidegalleria. Sijaitsee Muhoksella Nykäläntie 18.

Sijaitsee Kellossa, Haukiputaan Kellossa, Oulussa. Liikenneympyrän luona.

Ruuhi. Yhdestä puusta veistetty, puunrungosta koverrettu vene/ kanootti. Käytetty jo kivikaudella. Kaukalomainen, tasapohjainen vene.

Haukiputaan kirkon vaivaisukko. Pohjoisin vaivaisukoista. Haukiputaan kirkko sijaitsee Kiiminkijoen rantatöyräällä Haukiputaalla, (nyk. Oulussa). Haukiputaan kirkko on kuuluisa kirkkomaalauksista, jotka ovat Mikael Toppeliuksen maalaamia, niitä on n. 40. Kuuluisa on esim. viimeinen tuomio maalaus.

Vesaisen patsas, Ylikiimingissä, Vesalan kylässä, (kuuluu Ouluun). Patsas esittää Pekka Vesaista, talonpoikaa joka teki sissiretkiä Vienan Karjalaan. Oskari Jauhiainen on   veistänyt patsaan.

Kivikautinen rivitaloasumus Kierikissä Yli-Iissä.

Ravintola Pömilä sijaitsee Tyrnävän keskustassa. Jo 1900-luvun alkupuolella Pömilä toimi Tyrnävän meijerialueella paikallisten isäntien taukopaikkana ja osuusmeijerin kahvilana, jossa ”pömistiin”, vaihdettiin kuulumisia, rupateltiin. Nykyinen nimi on siis saanut juurensa sieltä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Maksimipistemäärä oli 19, eikä kahdeksantoista, kuten kilpailua laatiessani kirjoitin.

Sitä paitsi unohdin laittaa yhden kuvan. Tämän. Mikä ja missä?

No kuva ei ollut kilpailussa, joten pisteitä oli mahdollista saada 19 + mahdolliset kaksi lisäpistettä, jollet ole koskaan asunut tai edes käynyt Pohjois-Suomessa. Kaikkia osallistujia en tunne, enkä tiedä kotipaikkojaan ja Satu oli ainoa, joka mainitsi lisäpisteet ansaitsevansa.

Sitten kilpailun laatija, siis minä ihan itse, olen taas osoittanut oman tietämättömyyteni: kakkoskysymyksen peltoja Tyrnävällä kuvaillesani kyllä ajattelin, että ”aika myöhään potut kukkii ja mikähän lajike noin pitkän varren oikein tekee?” Ihan yksioikoisesti ajattelin, että Tyrnävän pelloissahan ei voi olla muuta kuin pottua. Siitähän se Tyrnävä on kuuluisa. Ja tällä ajatuksella kysymyksen laadin. Huoh! Ja anteeksi.

Kunnes sitten muutamissa vastauksissa lukikin, että ”retikkaa”. Ja niihän siinä on! Mutta ei Tyrnävä mistään retikan kasvatuksesta ole kuuluisa! Jouduinpa sitten miettimään, miten tämän kysymyksen vastaukset pisteytän, jätänkö kokonaan pois laskuista vai miten? Ja kun ehdottomasti haluan olla oikeudenmukainen.

Kun kuitenkin monella oli huonosta kysymyksestä huolimatta oikea vastaus eli retikkapelto Tyrnävällä, niin olen sitten ottanut sen mukaan. Ja kun voittajat piti sitten joka tapauksessa arpoa: täydet pisteet sai kolme osallistujaa ja sitten kaikki muut melkein täydet. Ihan selvästi kisa oli turhan helppo, kuten vähän aprikoinkin. Mutta odottakaahan ensi kesänä: järjestäjä on huolellisempi ja kohteet vaikeampia. 😀

Palkintojahan on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani. 

Tässä pistetaulukko, josta näkee, että maksimipisteet saivat kolme kilpailijaa!

Kaikki vastaukset olivat täysin oikein Koivulla, Maisalla ja Sinikalla! Palkintoja oli vain kaksi, joten oli suoritettava vielä arvonta näiden kolmen kesken. Apsu ei tänään valitettavasti ole ollut käymässä, joten arvonta oli suoritettava ilman juhlavia menoja.

Voittaja on Sinikka! joka saa valita lahjakorteista toisen tai kuohuviinin. Toinen arpa oli Koivun, joten hän saa sitten sen, mitä Sinikalta jää: joko lahjakortin tai kuohuvaa!

 (EDIT 12.9. puolelta päivin: Katsokaapas kommenteista keskustelu! Sinikka on edelleen voittaja, mutta toiseksi nousikin MAISA!!!) 

Ja sitten arvonta kaikkien 11 osallistujan kesken! Ja Vuorotellen-kirja lähtee Seija A:lle heti kun ilmoitat osoitteesi. Samoin Sinikka, ilmoitatko osoitteesi ja sen, minkä palkinnon valitset.

Onnittelut voittajille, ja lämmin kiitos kaikille osallistuneille! Ja vielä sori huolimattomuuksista.

Seuraava kilpailu täällä Tuulestatemmatussa on (viimeistään) vuoden vaihteen jälkeen, jolloin vietetään blogin 10-vuotissynttäreitä.

 

Jäämeren retkellä (vol. II)

Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.

Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!

Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.

 

 

Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.

Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!

Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.

Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.

Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…

Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.

Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.

Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.

Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!

Mukava mies  (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin  omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.

Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.

Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!

Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.

Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.

Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.

Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.

Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…

Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…

En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!

Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!

Eikä rapujuhlia – mutta juhlaa ja katkakeittoa kuitenkin

Miten tässä näin kävi? Mikä se aamulla naksahti, että torilla käydessäni aiottu simppeli, laidunkauden-lopettajais-kasvislasagne-sapuska vaihtui aasialaiseksi viiden ruokalajin dinneriksi?

Aamulla, pitkään (huonosti) nukuttuani, katselin sääkarttoja ja totesin, että ei ole mitään syytä jättää lenkkiä väliin; siis autolla kaupungille ja auto parkkiin, tepastellen tunnin kierros silloilla, saarilla, kaduilla ja sitten torille ja halliin hakemaan tarpeita kasvislasagneen, ja kotiin palattuani hoksaan, että korissa on sitruunaruohoa, korianteria, katkarapuja, graavilohta, riisiviinietikkaa, … Aasiaanhan se on menossa tämän päivän menu!

Ja kunpa olisinkin tyytynyt tekemään thaikeittoa ”jokaviikkoiseksi sopaksemme” ja sen lisäksi vähän sushia, mutta ehei. Joku naksahti, ja niinhän siinä kävi, että kun pikkuperhe neljäksi tuli syömään oli kaikenmoista aasialaista pöydässä: thaimaalaista katkarapukeittoa, japanilaista sushia, kiinalaisia (?) kevätrullia ja korealaista salaattia ja jälkkäriksi eilisen viinimaistelun jälkkärin innoittamana vadelmia ja lakritsikermavaahtoa.

Eihän se ihan näin pitänyt mennä, ja kyllähän sitten päivällisellä oli muutakin yllättävää, mm. samppanja, jolla on tarinansa. Juniori se osaa yllättää… 🙂

Istuksimme kauan ruoan ääressä ja sen jälkeenkin.

Apsu höpötteli omiaan, auttoi mummia täyttämään tiskikonetta, puhua pulputti. Oli oma ihana kaksivuotias.

Taittinger 2006 kului, ja maistui loppua kohti aina vain paremmalta.

Thaimaalainen katkarapukeitto

 

3 rkl seesamiöljyä 
2 rkl raastettua inkivääriä
½ punainen chili
3 valkosipulinkynttä
2 sitruunanruohonvartta
1 rasia herkkusieniä
1 paprika
1 tl punaista thai-curry tahnaa (tämä vaatimaton määrä oli meille hyvä, … talvella voi kyllä tuplata tai triplata…)
4 dl kookosmaitoa
4 dl kanalientä
1 limen mehu
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl kalakastiketta
reilusti korianteria
200 g katkarapuja

Pilko valkosipulit, chili ja inkivääri. Poista sitruunaruohon uloimmat, puumaiset osat ja pilko pehmeämpi sisäosa. Paista öljyssä muutama minuutti.

Lisää sekaan sienet ja sitten paprika ja paista vielä muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon currytahna ja sekoita hetki. Lisää kanaliemi ja kookosmaito. Kuumenna ja lisää lopuksi (sulaneet) katkaravut. 

Mausta kalakastikkeella, sokerilla, suolalla, limellä ja tuoreella korianterilla. 

 

Ja tässä muut ruoat (poislukien kevätkääryleet jotka eivät kovin kuvauksellisia olleet…

Tämän ohje on täällä

Ja sitten tämä jälkkäri, johon idea eiliseltä. Vadelmia ja oheen tymäkkää kermavaahtoa, jonka sekaan on sekoitettu (suola)lakritsikastiketta. Koristeeksi vähän marenkihippusia, kurkkuyrttiä ja vaniljarouhetta. Annoskuvassa on kermavaahtoa ihan naurettavan vähän, mutta onneksi ”livenä” sitä oli lusikoitavissa paljon lisää…. Ja onhan hyvää!

Kotiperjantain illalla viininmaistiaisissa

Hyvin pitkälti on niin, etten ole saanut tänään aikaiseksi mitään.

Ja se kyllä harmittaa, että olen antanut kylmähkön, pilvisen ja sateen tuhruisen sään olla mukamas päteävä tekosyy lenkille lähtemättömyyteen. Mutta turha enää rutista, kun laiskottelu on tosiasia. Tavalliset viikon poissaolon jälkeiset hommat sentään olen hoidellut, mutta väliajat surffaillut ja laitellut kuvia. Jäämeren reissun kuvat sentään jo perattu, huomenna muokkaus.

Mökkiviikon kuvista on julkaisematta vielä sarja tupasvilloista. Niitä oli nyt ehkä enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt. Tunturien juurella, soiden reunoilla tosi paljon, kaukaa katsottuna näytti kuin olisi ollut lunta, niin valkoisena maa niistä paikka paikoin oli.

Se on jotenkin viehättävä. Valkoiset tupsut eivät ole kukkia, vaan ovat muodostuneet vasta kukinnan jälkeen. Näitä kehäsukkaita on kymmenkunta per kasvi. [ja ihan suoraan Wikipediasta tämmöistä opiskelin. :D)

Se on oikeastaan tyvenelläkin tuulisen näköinen. Siksi mitä paras tämän blogin bannerikuvaksi.

Ilta ei mennyt turhanpäiten tietokoneella notkuessa, vaan meillä oli pitkästä aikaa viininmaistiaiset. Karjasillalle kokoonnuimme.

Nykyisinkin tavatessamme puhutaan viinistä, ruoasta ja matkoista, yhä vähemmän töistä, mm. sen takia, että meistä viidestä yliopistolaisesta neljä on jo pois Linnanmaan arjesta, ja viimeinenkin pian. Ja melkein kaikki ovat työuransa jo tehneet ja melkein kaikilla on jo lastenlapsia, joten elämänpiiri on muuttunut ja jutut sen myötä.

Mutta toki viini on se meitä ensisijaisesti yhdistävä tekijä. Tai kyllähän ystävyys on tässä pian 30 vuoden aikana vähintään yhtä tärkeä syy tapaamisille.

Tulipahan taas todettua, että eivät ole Ranskan viinit (pl. Alsace ja Champagne) minun ykkössuosikkejani, ja yksi iso syy siihen on se, että ne vaan on niin vaikeita oppia. Luokitukset, rypäleet, alueet, appellationit ja ennen kaikkea maku! Ne vaativat aina ruokaa seurakseen, – maistelussa hienotkin viinit jäävät ymmärtämättä. Tällaisella noviisilla ainakin.

Toki me saimme ruokaakin. Palsternakkasalaattiin tulette vielä törmäämään täällä …

~~~~~~~~~~~~~~

Niin ja hei, kaikki! Kesäkuvakilpailuun osallistumisaikaa on vielä koko viikonloppu! Voittaja ei suinkaan vielä ole selvillä! Ja jo osallistumalla voi voittaa. KLIKS!

Paluu alas

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Oli aika palata Lapin aurinkoisesta ruskasta kohti Oulua, kohti kotia, kaikkea hyvää ja velvoittavaa, joka täällä on, – kohti syksyn sateita?

Hangasojan aamuun heräsin aikaisin. Aikaisin huolimatta siitä, että viime yönä seisoskelin mökkipihalla vielä puolen yön aikoihin odotellen ennustettua ”revontulimyrskyä”, joka ei sitten koskaan tullut. Tunteroisen kuljeskelin yksikseni purolla ja mökkitiellä kameran ja jalustan kanssa. Oli pikkupakkanen ja mahdottoman kirkas täysikuu. Ja luonnollisesti aika epätodellinen olo.

Otin heilautuskuvia kirkkaasta kuusta, heiluttelin kameraa pitkällä valotusajalla ja piirtelin kuvioita. Monenlaisia kuvia sain käyttäen kuuta siveltimenä. Nyt osaisin ehkä ottaa parempia, mutta tässä viimeöiset nähtäväksi.

https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Kameran+heilautus/

Kuvasarjan lopussa (klikkaile oikean reunan nuolesta) on sitten toisenlaisia ”tahallisia” heilautuksia. Kaksi vuotta opiskelijana, ja vuosikausia muuten vaan, olen opetellut ottamaan tarkkoja, syväterävyydeltään huoliteltuja, tarkoituksenmukaisia kuvia, ja nyt sitten tämmöistä tahallista epätarkkuuskuvailua. Noh, kaikkea on kokeiltava.

Aamiainen eksnaapureiden kanssa Myötätuulen pirtin pöydän ääressä kohtuullisen vaatimaton; ei extempore synny mitään Sara La Fontaine -kattauksia (vrt. heinäkuu), mutta puuroa ja piirakkaa toki löytyi. Yhdeksän aikaan esknaapurit jättivät Hangasojan, ja me tuntia myöhemmin.

Vajaat kahdeksan tuntia myöhemmin jo istuin olohuoneessa Apsu sylissä lukien Herra Hakkaraista. Oli hyvä palata.

Yllätys mökkipäivään

Meidän kahden hengen ”time-managerissa” (muistatteko niitä oli joskus vuosituhannenvaihteessa kaikilla kiireisillä, varsinkin bisnestä tekevillä) oli tälle päivälle ”plan” viettää mökkipäivä. Puuhastella pieniä, poimia marjoja, etsiä sieniä, täytellä mökillä kaikki puukorit ja -kolot, vähän asetella mökkejä ja tienoota siihen malliin, että seuraavan kerran kun tullaan on jo ehkä lumi maassa. Ehkä tehdä pikkulenkki Rönkönlammella, enimmäkseen kuljeksia, oleilla.

Aloitimme nukkumalla melkein kahdeksaan! Jee! ja starttasimme hiljalleen, käynnistyimme kuin dieselit… Ja päätimme aloittaa käymällä kylillä tankkaamassa, viemässä roskia, piipahtaen Partioaitassa (melkein ostin itselleni lenkkihousut Ouluun, mutta ajattelin, että sittenkin edelleen kuljettelen ”shoft-shellejä” eestaas ja säästän hyvinkin toistasataa euroa, kun en osta). Ja yhden lampareen reunalle ajelimme: meitsi luontokuvaaja kävi kuvailemassa tupasvilloja kun henk. koht. safööri alias Pehtoori odotteli autossa. 😀

Kaunispään huipulla käväisimme (autolla) kahvilla ja sitten mökille. Ja mikä ilon päivä olikaan, kun näimme, että vihdoinkin – monen vuoden aikeiden ja tienhoitokunnan kokousten jälkeen – mökkitietä oltiin korjaamassa. Loppuu pottupellossa ajelu!

Sitten saimme päivällisvieraita!

Muitakin kuin nämä kotiporoparttion kaksi rohkeinta hirvasta…. 😉

~~~~~~~~~~~~

Puolelta päivin pihalla onkin yhtäkkiä tuttu auto! Eksnaapurit: ”Ohi ajellessa ajateltiin piipahtaa”.

Nämä ikinuoret (pian 80 v.) ovat olleet ruskaretkellä käsivarressa ja Norjassa ja matkallaan Sallaan (tietämättä, että ollaan täällä) ajoivat pihaan. Eipä tarvinnut kauan houkutella, että jäivät yökuntiin.

Ensi alkuun lähdimme L:n kanssa lähimetsään poimimaan kaarnikoita (~ variksenmarjoja). Tunnissa puolitoista litraa saimme poimituksi, ja muutaman kilometrin kauniita mäntykankaita kävellyksi, kuulumisia vaihdelluksi. Palattua olivat miehet saaneet notskiin tulet ja oli lounaan aika: pororyynärit toki maistuivat. 

Iltapäivä leppoisaa oloilua, pientä puuhastelua, vaivihkaa mökin talviteloille asettelua, sähköjen palautumisen odottelua (olivat mökkitien remppaajat – hups – jonkun kaapelin katkaisseet) ja kaarnikkahyytelön teko. Nyt on omatekoista herkkua vaikka tämän kakun tekoon.

Sain soveltaa kaapintyhjennyspäivällisen (olen syönyt koko viikon kalaa, joten käristyspaketti pakkasesta, etc. olivat ainakin minulle tervetullutta vaihtelua). Mieluiten olisin tietysti tarjonnut kuningasrapua Pykeijasta, mutta kun sitä ei eilen ollut siellä myynnissä. Kaikki, KAIKKI Pykeijan kalastajien pyytämä rapu viedään lentäen suoraan Aasiaan 🙁 , – mutta haa! Meilläpä oli vielä leipäjuustoa (kiitos toissailtaisten vieraiden), paketti hilloja, fariinisokeria ja vähän vispikermaakin. Lapin leipäjuustoa lämpimänä hillojen kera taas kerran jälkkärinä pöydässä.

Ilta on parannettu maailmaa…

Kohti Jäämerta!

Retkipäivä tänään.

Kuusi vuotta sitten olimme ystävien ja Pehtoorin kanssa kokopäiväretkellä Pykeijassa. Istahdimme Kukkolan bussin kyytiin ja koska noustiin kyytiin ensimmäisinä, saatiin etupenkkien paikat. Saimme kuunnella erinomaisen paikallisoppaan kertomuksia maahisista ja historiasta, saamelaiskulttuurista ja Lapinmaan ihmisten elannonhankinnasta vuosisatojen aikana. Välillä pysähdeltiin, paitsi katsomaan nähtävyyksiä, myös sopivin väliajoin pääsimme valmiiseen pöytään syömään.

Päivä oli hieno, muistot jäivät mieleen. Se oli niitä reissuja, joita halusi tehdä uudelleen. Monena vuonna on aiottu, mutta milloin mikäkin patikka, tattiapajat, myrskytuhojen raivaamista tontilta, vieraat tai pahimmoillaan työt ovat olleet esteenä retken toistamiseen.

Mutta tälle päivälle ei ollut mitään syytä jättää Jäämeren retkeä väliin.

Pehtoori ei sittenkään halunnut lähteä aurinkoisena syyspäivänä istumaan onnikan kyytiin yli 600 km:n matkalle, vaan aikoi painua tunturiin. Mutta minua ei pidätellyt enää mikään. Varsinkin kun sain tehdä oikein kuvauskeikan.

Eikä harmita, että lähdin. Hyvä päivä on ollut.

Kahdeksasta kahdeksaan ja muistikortilla on satoja kuvia. Ja matkakertomukseen on ainesta pienen tietokirjan verran. Mökkiläppärillä kuvasaaliin perkaaminen on työlästä, joten joudutte odottelemaan pari päivää. Viimeistään sunnuntaina on kuitenkin valmista.

Laitan sitten linkin kuviin ja matkakertomukseen paitsi tietysti tähän blogiin mutta sitten sille samalle sivulle, josta pääsee jo nyt edelliseen, kuuden vuoden retken takaisiin kuviin ja juttuun. Tänään retki oli hieman erilainen, ja toivottavasti kuvani ovat ainakin vähän parempia… 😉

 

Jäämeren rannalla oli biitsipäivä. +18 C.

Nyt mökillä. Olipa hyvä päivä.

Hyvää elämää viikko jatkuu…

Ei mikään turha päivä tänään. Tekemistä, näkemistä, kokemista, kohtaamista koko päiväksi.

Tänään oli tässä meidän ”Vain elämää” ~ Hyvää elämää -viikossamme minun vuoroni suunnitella tekemiset. Aamulla kerroin Pehtoorille, että olen ajatellut, että vuokrattaisiin Fat-biket ja käytäisiin vähän Saariselän keskustan huudeilla ajelemassa, sitten ehkä poimittaisiin kaarnikoita, voisin tehdä hilloa jouluksi ja viini-iltoihin juuston oheen, ja ehkä siivoiltaisiin vähän… Ei innostunut mies pyöräajatuksesta, mutta sitten tunnin sulateltuaan totesi, että no mennään ja kokeillaan.

Luonto-Lomasta löytyi meille Fatbiket: päivävuokra 30 € ja sitten ei muuta kuin menoksi. Ajateltiin polkea Luttotuvalle lounasmakkaroille. Äkkiä opittiin käyttämään vaihteita ja jarruja, hoksattiin, että kevyesti iso pyörä kulkee, eivätkä pikkukivet, eivätkä edes isommat, haittaa. Iskarit ja isot renkaat tekivät kivenmurikoiden yliajamisen pehmeäksi.

Kun olimme yhdessä hujauksessa Luttotuvalla, Pehtoori, joka oli jo innostunut tästä liikkumismuodosta, sanoi, että eikös jatketa, …. — Joo, ajetaan vaan Moitakuruun asti.

Matkalla sinne mietin, että oliko sittenkään ihan hyvä idea. Muutamia pitkiä, uuvuttavia, nousuja ja muhkuraista polkua ajellessa minun fatbike-huumani vähän hiipui. No mutta lounasmakkara ja kahvi Moitakurun siistissä, uudehkossa päivätuvassa antoi taas voimia. Pikkuisen huolestuneena tauolla katselin karttaa: aikamoiset korkeuserot edessä.

Nousu Palopäälle (419 mpy) kuitenkin eteni. Mutta minä en pyöräillyt. Talutin pyörää kolmisen varttia, ja huipulle pääsin, Pehtoori siellä jo odottelikin. Ja olihan sitten mukava pudotella tunturin toista reunaa alas. Palo-ojalla lämmintä, kaunista ja hyvä olo tehdystä lenkistä. Enää reilut viisi kilometriä ja pyörien palautus.

Koko lenkki oli sellaiset 25 km ja aikaa kului nelisen tuntia. Harvoin minulla on hiki, mutta kyllä nyt oli ja autoon istahtaessani tunsin liikkuneeni! Yesh! Kyllä toistekin voin tuollaisen vuokrata, ja valita sitten vähemmän korkeuseroisen reitin. 🙂

Mökille palattua mitään kaarnikoita enää halunnut poimia.

Sattuipa sitten hyvin, että täällä Hangasojan naapurustossa on Tuulestatemmattua pitkään seurannut ”Lähes naapuri”,  jonka kanssa olemme tutustuneet vain netissä, … Ja nyt sitten tavattiin livenä. Minulle tehdyn palveluksen jälkeen olin luvannut, että jotenkin korvaan sen, ja tänään sitten olimme kerrankin yhtä aikaa täällä.

Kutsuin heidät meille hillakipolliselle ja kuohuviinille. Olipa mukava tavata. Tämä oli blogin 10-vuotisen historian aikana toinen (vai sittenkin kolmas) tapaaminen, jota ei ilman blogia olisi syntynyt. Lepolandian väki kohdattiin Kuopiossa ja Jarin + avec meidän Festassa, ja nyt ”Lähes naapuri” aveceineen täällä. Hienoa.

 

Ja ennen tätä kaikkea aamu! Heräsin kuudelta, täsysikuu?, hyvin nukkuneena. Enkä onneksi jäänyt mökin pirtin pöydän ääreen surffailemaan, vaan pakkasin kameran ja muutaman objektiivin reppuun ja hurautin autolla Kaunispään huipulle, ja sitten alas lähisuon reunalle.

Aamut on parhaita! Aamu-usva teki maisemasta hienon. Aika kylmä vielä oli, mutta heräsinpä kunnolla. Melkein pari tuntia kiertelin ja kuvailin. Tässä saalis. Toivottavasti nautitte!

 

 

 

Tunturin tuolle puolen – patikka Vellinsärpimänojalle

Sunnuntaiaamun auringossa mökkipihalla mietin, kuinka olenkaan iloinen siitä, ettemme lähteneet/päässeet lähtemään tänne vielä viime maanantaina, vaan vasta torstai-illaksi tänne ajeltiin. Jos oltaisiin viikko sitten tultu, nyt olisi ehkä aika palata maalikyliin, mutta meillä on vielä monta päivää edessä täällä. Katselimme äsken säätiedotusta, ja ”lukitsimme” tämän ennusteen.

Tänään oli Pehtoorin vuoro olla reitin valitsija, matkanjohtaja, wanderführer. Toiveenani olin esittänyt, että mieluisaa olisi joku uusi reitti, ainakin osittain uusi. Hieman epäilin, kun reittisuunnitelmaa aamulla katseltiin. Suunnilleen 15 km olisi tiedossa, mietin, että jaksanko siten, että patikointi pysyy nautinnon puolella … mutta, miksi ei. Pakkasimme reput, tänään aurinkolasit, ei sadeviittoja, makkaraa ja kahvia. Kamera tietysti.

Ja tässä reitti. Alku oli tuttuakin tutumpi Iisakkipään alempi (vihreä-orannsi pätkä kartassa) kuve, josta käännös karttakoilliseen kohti Pääsiäiskurua ja Vellinsärpimänojaa. Sieltä paluu kiertäen Pietarinvaara ja Palo-ojan kautta Luttojoen vartta kohti laskettelurinteitä ja Saariselän keskustaa.

Pääsiäiskuru oli meille uusi kokemus. Minulla oli lähtiessä vakaa tuntuma, että olen joskus nuorena, hoikkana, hyväkuntoisena jotakin kautta joskus hiihtänyt Vellinsärpimänojalle, mutta kun nyt sinne tepastelin, oli todettava, että ´nope´. En ole koskaan ennen siellä käynyt. Muistan, että äidin jokavuotinen pääsiäishiihtolenkki suuntautui sinne, samaan aikaan kun me pennut olimme rinteessä. Tänään minulle oli siis eka kerta tuolla. Iisakkipään ja Vahtamapään välissä olevassa Pääsiäiskurussa oli kaunista, aurinkoista, puron solinassa hienoa patikoida.

Mietin tuota adjektiivia ´hienoa´. Se ei kyllä kerro oikeastaan mitään! Mikä tätä päivää ja patikkaa sitten oikein kuvaisi? – Mukava, mieletön, suurenmoinen, ihana, mieleenpainuva, — en tiedä. Varmasti ymmärrätte, mitä haen.

Pääsiäiskurussa.

Rakkaakin oli.

Näiden tunturipurojen solina, aurinko, ruskan värit, liikkumisen riemu, meidän juttu.

Tammukkaojan varressa varovaista puiden halailua. (Huomaatteko: ”Lapin luonto luo …” Enpä kovin usein kuvia itsestäni täällä julkaise… 🙂 Kaikkea se tämä Lapin luonto teettää… )

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuttiin Vellinsärpimänojan päivätuvalle. Tammukkaoja ja Vellinsärpimänoja yhdistyvät tässä kohtaa.

Hyvinkin oli jo lounaan aika. Reppu keveni makkaroiden ja kahvin huvettua vatsassa kannettaviksi.

Tovi taukotuvalla/notskilla viivähdettiin, ja sitten paluumatkalle, jonka pituus oli oikeastaan pieni arvoitus. Kuten koko lenkin pituus. Kartan, Polar Loopin, opasteiden ja viittojen antamien tietojen perusteella päivän koko reitin pituus vaihteli 14 – 18 km välillä. Ylläolevassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää lämpömittariin: + 26 C. Auringossa tosin, mutta kyllä lähellä +20 astetta paikoin varmasti oltiin… Kuten sanottu, ihan mahdottoman hieno ilma.

Paluumatka, kiertäen Pietarinvaaraa, oli alamäkeä tai tasaista. Eikä maisemassa kovinkaan paljon muutoksia, ja Palo-ojalta lähtien meille taas kovin tuttua taivalta.

Mutta ei tuttuus haitannut.

Suolämpäreet, ojanpohjat, mättäät, – kaikki voivat olla kauniita, värit herkullisia,  —- liikkuminen, jo väsyneenäkin, kuitenkin voimia antavaa.

Luonnossa yhtä aikaa kesä ja ruskan värejä.

Viimeinen nousu kummituskämpän ohitse, ja sitten parkkipaikalle, ja kohti mökkiä.

Rantasaunan lämmitys, lohen savustus, vähän lisukkeita… ja sitten!

Vellinsärpimän reitti on kuljettu ja viikko on lopussa, eikä vellistä, ei ”Jokaviikkoisesta sopasta”, ole täällä blogissa näkynyt lusikallistakaan! Muistinpas jutun onneksi tänään, ja keitin meille tateista pienen alkuruokakeiton. Tulihan hyvää, vaikkei tuoreita herkkutatteja ollutkaan. ”Tattishotti” on tämänviikkoinen soppamme. Laitan reseptin ja kuvat ensi viikon keiton oheen. Ehkä ohjeelle on käyttöä kun tatteja kuuluu ainakin pitkin Oulun seutua löytyvän vaikka kuinka, – ei vaan täällä mökkihuudeilla ole.

Noh, kaikkea ei voi saada. Me on tänään saatu hieno patikka.

”Oi, Juutua” – Inari-päivä tänään

Lauantai Lapin syyskuussa. Mitäs tehtäisiin, mihin mentäisiin? – Jo se, että voi esittää tuollaisia kysymyksiä, on etuoikeus ja tekee mökkeilystä erinomaisen mukavaa.

Tänään olisi Inari-päivä, – niin päätimme.

Aamulla vähän ”mökkihoidollisia” toimenpiteitä ja saimme sinniteltyä, että starttasimme vasta kymmenen jälkeen. Ivalon isossa kaupassa käytiin (onneksi oli kylmälaukku mukana) hakemassa kalaa ja muuta sellaista, mitä lähikaupasta ei saa. Pimentos-paprikoitakin siellä oli! Ei ole Oulussakaan näkynyt.

Ja sitten kukkakaupasta Tuulentuvan ulkoseinälle uusi kranssi ja muuta mukavaa mökille (laitan kuvia joku päivä). Kaijan kukkakauppa on ihan omanlaisensa, sellaista ei oikeastaan uskoisi näiltä leveysasteilta, Ivalosta, löytävänsä. Mutta onpa sieltä usein tullut jotain mökille haetuksi. Onneksi on sen rakkaus kukkiin ja yrittämiseenkin muuallakin tajuttu: valittiin tämän vuoden kukkakauppiayrittäjäksi. Oltiin me juuri silloin Helsingissä kukkakauppiaiden pitäessä vuotuista tapahtumaansa. Mutta siis: Kaijan kukka, suosittelemme.

Matka jatkui kohti Inaria, kuutisen kilometriä sitä ennen kääntyy tie vasemmalle: Tuulispäällä on käyty muutaman kerran, mutta ei koskaan lähdetty patikoimaan sieltä. Nyt lähdettiin. Eihän se lenkki ole mutkin kuin kolme kilometriä, mutta oikein mukava lounaspatikka se oli. Kävelimme Tuulijärvelle, matkalla ruskaa ja tyyniä lampia. Hiljaisuutta. Liikkumista. Järvenrannalla mustikkapiirakka-kahvit lounaaksi, ja tovi nuorten kanssa chattailyä (olisivatpa täällä!!). Ja sitten paluu samaa reittiä.

Seuraavaksi ajelimme Inarin keskustaan ja auto parkkiin Siidan pihalle. Ei, tänään ei ollut museopäivä. Tänään oli patikkapäivä. Siis Juutuan reitti. Pätkiä siitä on kuljettu aiemminkin, tänään mentiin koko 6,5 km. Ja kyllä kannatti. Tietysti Jäniskoski on reitin kohokohta, mutta olipa siellä monenlaista muutakin. Aarniometsää, huikeita siirtolohkaretaipaleita, leveitä kävelyreittejä, polkuja koskenrannalla. Reitti on hyvin merkitty, ja kun se on paljolti uudeksi tehty, se ei ole kulunut kiville ja juurakoille kuten monet Saariselän ja Tankavaaran polut. Kauniita, korkeita mäntyjä, pieniä polkuja metsän siimeksessä, rakkaa, hiljaisuutta ja koskenkuohuja. Että minä tykkäsin!

Ja sitten pari pysäyttävää hetkeä: kaksi komeaa, todella isoa, komeaa hirvasporoa tuli vastaan. Onneksi ei  ihan vielä ole porojen rykimäaika, löydettiin myös sieni, joka näytti ihan pesusieneltä (sienientuntijaystävän kanssa konsultoimme ja se oli ehkä keltahaarakas, – harvinainen, hyvä ruokasieni, jota ei sitten poimittu) ja sitten! En kehtaa kuvaa laittaa, mutta olemme aika lailla varmoja, että karhun jätöksiinhän me törmäsimme. Oikeasti se läjä oli iso! Ei, ei pelottanut. Ihan vaan vähän nopeammin menimme loppumatkan. 😉

Kaikkinensa hieno patikka oli. Välillä ripsautteli vähän vettä, mutta enimmäkseen koko päivän on ollut hieno keli.

Siidan pihaan palatessamme kello alkoi olla puolineljä, ja jo vain hyvinkin nälkä. Siispä Aanaar (~ Inari) !

Ravintolaa Aanaar hotelli Kultahovin yhteydessä on ollut meille yhden sortin pyhiinvaelluspaikka; ensimmäisen kerran kävimme systerin ollessa mukana, sitten kaksistaan, viimeksi VMP:n kanssa ja nyt sitten Juutuan patikan jälkeen kohtuullisen nälkäisinä.

Olimme ajatelleet syövämme vain pääruoat, mutta kun listalla oli matsutakea, oli se  testattava, jotta oppisimme jotenkin uudella tavalla sitä valmistamaan: viimevuotista satoa on vielä sekä täällä mökillä että kotona Oulussa vaikka kuinka paljon. Pehtoori valitsi ravintolan listalta alkuruoaksi ”Matsutakesieniä, luomumunia ja matsutake-marjanversolientä”. Minäkin sitten siitä maistelin. Voi olla kyllä ihan hurjan vaikeaa kehitellä mitään yhtä hyvää, mutta matsutake-pyreetä testailen tässä lähipäivinä! Minun valintani  oli ”Punajuuri-vuohenjuustokaalikääryle, väinönputkikastiketta ja porkkanapyrettä”. Hyvä valinta. 😀

Koska halusin taata, jotta ilta-auringon valossa Inari – Ivalo -välillä (joka usein mainitaan yhdeksi Suomen kauneimmista reiteistä) saisin ottaa kuvia ja jotta meillä olisi aikaa pysähdellä, kehotin Pehtooria nauttimaan ruoan kanssa viiniä. Halusin olla kuskina kotimatkalla, että varmasti voisin kuvata, missä haluaisin. Pehtoori kun ei turhan päiten kesken matkan tuppaa pysähtelemään. Siispä kolme kuvaustaukoa syyskuun ihanassa lauantai-illassa. Inarinjärvi ihan tyven, ei niin hirveän lämmin, mutta aurinkoa ja ruskaa reitillä.

Paluu Hangasojalle ilta-auringossa… ja tässä kuvat edelliseen… Aikajärjestyksessä nekin etenevät. Tällä kertaa näin erillään (läppäri hiiiiipuuuu….).

 

Kaijan kukka

Menomatkalla aamupäivällä.

Matkalla Tuulijärvelle.

Tuulijärvi


Paluumatkan lampi

Juutuan reitti lähtee Sajoksen takaa.

Oi, Juutua!

Reitti oli hyvin vaihteleva. Hyvä niin.

Korkeallakin käytiin.

Jäniskosken kuohut ovat aina vaikuttavat, kohina huikea!

Riippusilta keinuu, ei pelottavasti kuitenkaan.

Pesusieni.

Siirtolohkareita, aarniometsää, sieniä, mustikoita, karjun jätöksiä (?!!), hiljaisuutta, tihkusadekuuroja, aurinkoa, …

Aanarin ajatonta tyylikkyyttä.

Alikoski näkyy ravintolan ikkunoista.

Matsutakeruokaa.

Kasvisannosten aatelia.

Ja lopuksi Inarin tyyneyttä.

 

Jo vain.

Ruska-aika

Päivän agendaa pohdittiin aamukahvipöydässä: tunturiin vai ”tarpeellisiin toimiin” = mökin pihapiirin kunnostusta. Päädyimme siihen, että lähdetään ensin etsimään sieniä ja mustikoita ja sitten kaupan kautta iltapäiväksi pihahommiin.

Kutturantien varteen auto parkkiin ja siitä sitten aurinkoiseen metsään. Löysin viime vuotisen matsutake-apajan, eikä sientäkään! Ei matsutakea, ei tatteja, ei kangassieniä, ei mitään. Eikä juuri mustikoitakaan, kovin olivat pieniä ne vähäisetkin, eikä riittävästi edes piirakkamarjoja saatu.

Mutta metsä oli kaunis ja hyvä kulkea. Maaruska hemmotteli väreillään. Kun kerran ravinnonhankinta ei luonnosta onnistunut, annoimme tunnin tepastelun jälkeen periksi ja ajelimme Kuukkeliin. Ruskaturisteja oli kylillä jo aika lailla. Emme jääneet joukkoon, vaan palasimme mökille. Lounaslohileipien jälkeen pihalle.

Minulla heinätyöt! Monena syksynä olen ”niittänyt” käsin ja/tai trimmerillä mökkitontin heinät, kaikki. Mutta tänään päätin, että tyydyn perkaamaan vain polut ja niiden reunamat liiterille, saunaan ja purolle. Ja sinnittelin, etten haravoinut havuneulasia pihalta, toiveena ja tavoitteena, että ”parkkipaikalle” kasvaisi sammalta, heinää tai jotain. Jos aina haravoin kaiken pois (minusta on ihanan näköistä kun pihalla on sellainen haravoinnin siisti jälki…), se kuulemma kuluttaa kaiken vihreän kasvuyrityksen. Noh, on siinä nyt jo jotain pientä, mutta kokeilenpa nyt tätä. Siinä ohessa terassien siivousta ja saunan lämmitystä.

Pehtoori, joka remontoi Ratko-pumppuun uutta kansilevyä hävisi jossain vaiheessa lähimetsään:  toive tuoreesta mustikkapiirakasta oli vahva! Ja niinpä vain litra tuli kuin tulikin täyteen, ja minun oli lunastettava lupaukseni ja leivottava mustikkapiirakka. Pullataikinapohjalla tietysti. No joo, pikkuisen haastellista tällä mökkikeittiön varustuksella. Tuli mieleen se kun ensimmäisen kerran poikaystävälleni (nyk. Pehtoori) pullaa leivoin.

Joka tapauksessa täällä mökillä ei edes ole kunnon isoa taikinakulhoa. Toki ilman yleiskonetta osaan pullataikinan tehdä, mutta sitten ei ollut kaulinta, ei leikkuria, ei pullasutia. Mutta piirakan leivoin. Hyväähän se  mustikkapiirakka on. Eturuoaksi peled-siikaa. Ei valittamista.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään 1.9.2017 on oikeastaan minun ”blogiurani” 10-vuotisjubilee. Silloin perustin ensimmäisen blogini (Lyhyesti-nimeltään), jonka tekstit on tässä yhteydessä mukana. Kirjoittelin koko syksyn 2007 blogia, mutta rohkaistunut julkistamaan sitä ennen kuin loppiaisena 2008. Niinpä ajattelinkin, että vietetään sitten blogin 10-vuotissynttäreitä. Nyt kun on menossa vielä kesäkuvakisakin ja muutenkin. Josko tammikuuussa olisi samalla 900 000 käynnin rajapyykki rikki. Juhlitaan sitten sitä. Nautitaan nyt kauniista syksystä!