Kylästä toiseen Adrianmeren rannalla

Kuvassa on Igrane. Tämä näkymä on meidän hotellilta päin, parvekkeeltamme tämä naapurikylä näkyy hyvin. Siellä on kolmisensataa asukasta, muutama kauppa, kuppila ja ravintola sekä TUIn toinen hotelli. Se on meiltä reilun kolmen kilometrin päässä, ja ylhäällä näkyvä kirkko vielä vähän kauempana. Kirkko on 1600-luvulta, ja se, kuten lähes koko kylä, vaurioitui sodan aikana. Punaiset uudet katot ja seinissä näkyvät uusien muurauksien jäljet kertovat jälleenrakennuksesta, tuhojen korjaamisesta.

Meidän tämän päivän omassa ohjelmassamme oli kävellä tuonne. Meidän kylän nimi on Zivogosce (mitään tajua miten se lausutaan). Ja hotellimme on Sensimar Adriatic Beach. Hotellin vieressä on fransiskaaniluostari, takana Biokovon vuoristo ja kansallispuisto, edessä Adrianmeri ja Bracin saari, joka tekee lahdenpoukamasta suojaisan. Iltapäivällä meri ihan rasvatyyni.

Lauantaiaamun lenkillä huomasimme että granaattiomenat ovat pian kypsiä….

Kirkkotarhasta oli kaunis näkymä pohjoiseen.

Kirkko on restauroitu, mutta viereinen ”pappila”? on vielä raunio.  Mutta rauniollahan mieheni on tottunut kanssani kulkemaan…. 😉

”… jos mietit, miten mut tavoittaa, se riippuu, mihin riippumaton ripustan.” Mikael Gabrielin biisi soi mielessä väistämättä tällä kohtaa.

Ignaren rantapromenadilla oli ”myymäläauto”. Miehellä oli peräkontissa hedelmiä, vihanneksia, sipuleita,… ja  äkkiä vaaka ja kassa etupenkiltä auton katolle, kun joku turisti innostui ostamaan reilut pari kiloa tuoreita, makeita, isoja viinirypäleitä. Satsi maksoi 40 kunea ~ noin 5,60 euroa.

Vähän täällä on jo sellainen off season -fiilis. Aika moni kuppila oli kiinni, mutta turisteja, englantilaisia, on sentään aika paljon.

Tämä kuva taas on otettu Igranesta kohti meidän hotellia. Ja takana näkyy luostari.

”Puolenpäivän prosecco” on meidän reissuilla jo käsite. Tänään oltiin jo reilusti iltapäivän puolella kun proseccon hotellin parvekkeella nautimme ennen kuin lähdimme rannalle viettämään biitsi-iltapäivää. Ja uimaan!

Rannalla mahtavan rauhallinen tunnelma, eikä vähäisin syy rauhaan ole siinä, että meri on tyyni.

Tälle illalle meillä oli varaus Grand Mare Grilliin, hotellikompleksin erilliseen ravintolaan, – eilisen buffaillallisen jälkeen halusimme jotain ihan muuta. Teen näistä kaikista ruokakokemuksista kotosalla erillisen postauksen, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että tänään oli parempi kokemus kuin eilen. Ja aamiainen tänään! Wuhuu!

Aurinko laskee täällä puoliseitsemän tienoilla, nopeasti. Ja meidän parvekkeen edessä on joku hiton puu! No ehkä se sittenkin sopii kuvaan…

 

Paluu Kroatiaan

Siitä on 37 vuotta kun oltu Splitissä edellisen kerran. Silloin Split ja Dubrovnik olivat Jugoslavian lomakaupunkeja, Titon vallan alla olleen Adrianmeren rantakaupunkeja, osa Kroatian maakuntaa. Sen jälkeen Dalmatian rannikolle asti on ulottunut Balkkanin sota. Kuinkahan mones?

Nyt olemme jälleen Kroatissa, EU-maassa, jossa sosialistisen diktatuurin tai sodan jälkiä ei ainakaan päivänvalossa näy.

Niin moni on vuosien varrella Kroatiasta puhunut hyvällä; kehunut maan kauneutta, palvelutasoa, ruokaa ja maisemia. Patikkamahdollisuuksistakin olemme antaneet itsellemme kertoa.

Kun ulkomaan matka oli joka tapauksessa toiveena ja aikeena loppuvuodesta tehdä, niin oli helppo keksiä Pehtoorille 60-vuotislahjamatka. Sisilia oli minulla viime metreille asti varteenotettava vaihtoehto, mutta päädyin lopulta varaaman matkan Kroatiaan. Ja vähän erilainen setti kuin meillä yleensä: hotelli on keskellä-ei-mitään, puolivälissä Splitin ja Dubrovnokin välissä, pienen Igranen kylän pienen sivukylän rannalla.

Ei mikään kaupunkikohde Alpeilla (Kitzbühel), ei mikään iso rantakaupunki (Ligurian La Spezia), ei mikään idyllinen pikkukylä (Mallorcan Port Soller), ei mikään patikoijien täyttämä piskuinen vuoristokylä (Kanarian La Gomera) vaan vuoren ja meren välissä oleva luksushotelli, josta voi lähteä patikoimaan, retkeilemään vuokra-autolla tai vain löhöillä altaalla, käveleskellä rannalla ja syödä hotellin ravintoloissa. Siis yhdenlainen yhdistelmäloma on aluillaan. Igrane on suunnilleen Rooman korkeudella, Riminin vastarannalla.

Toisaalta tästä hotellin meiningistä tulee vähän sellainen turistikarjameininki, kaukana mistään Lanzaroten Yaizan 10 huoneen pienestä boutiquehotellista. Se oli enemmän mieleeni, mutta on tässäkin puolensa. Palaan niihin vielä.

Ja tässä lomassa on elokuun Visby-Tallinna_Helsinki Grand Touriin verrattuna erinomaista (ja vähän ikävääkin) se, että ollaan yhdessä paikassa koko viikko. Ei pakkaamista, kulkemista, pakkaamista, yhteyksien etsimistä. Me ollaan nyt täällä.

Matka alkoi varsin sujuvasti: ensimmäinen merkillinen asia oli, että heräsimme molemmat vähän neljän jälkeen ilman kellonsoittoa nukuttuamme erinomaisesti kuuden tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Siis valmiina lähtemään.

Reissu on Finnmatkojen/TUIn matka, jonka yksi tärkeä valintaperuste oli se, että Oulusta lähteminen ja sinne palaaminen sujuisi matkakohteeseen ja -kohteesta sujuvasti, ilman Helsinki-yöpymisiä ja/tai yölentoja. Siis Norwegianin koneella Helsinkiin, jossa tunnin välilasku, jonka aikana ehti käydä lentokentällä ostamassa yövoiteen, dekkarin, samppanjapullon ja vähän (yö)suklaata.

Matka jatkui samalla koneella, ja lähtö jopa 10 minuuttia etuajassa. Lennolla vielä toiset kymmenen minuuttia pois matka-ajasta, joten olimme Splitissä jo klo 10.40 paikallista aikaa (tunnin aikaero Suomeen).

Reissu on paljolti omatoimimatka, joten olimme vuokranneet etukäteen auton. Auton vuokraus on täällä ihan käsittämättömän edullista. Skoda Suberb (yritimme saada Volkkari Passatin, mutta ehkä pärjäsimmekin) maksoi ilman vakuutusta ja yhden kuljettajan ajo-oikeudella suunnilleen satasen – viikoksi! No otimme kuitenkin täysvakuutuksen ja myös minulle ajoluvan, joten hinta oli 180 euroa. Pienen Renu-Twingon tai pikku-Fiatin olisi saanut vielä halvemmalla ja toki cabrioletit ja maasturit, isot bemarit ja mersut olivat jo hinnakkaita, mutta tuollaisen keskiluokan autot ovat ihan tavattoman edullisia vuokrata.

Ja auto on meille tarpeen muutenkin kuin korvaamaan maksulliset lentokenttä–hotellikuljetukset. Emme aio viikkoa täällä korven keskellä altaalla köllötellä ja vain lähimaastossa lenkkeillä. Katsotaan nyt mitä aiotuista retkistä tehdään, ja joka tapauksessa tiistaina on nuorten Pehtoorille ostaman lahjan vuoro ja sitten lähdemme ryhmämatkalle, mutta muutoin kaksistaan lomailemme.

Ajelimme Splitistä hissuksiin kohti Igranea, hotellia, kävimme tankilla, parissakin kaupassa, Pehtoori jopa pysähteli, että sain kuvata. Adrianmeren sini ja ilman lämpö (+24 C)  tuntuivat ihan tavattoman ihanille. Maisemat kauniit, tie kulki pikkukylien läpi, Makarskan rivieralle.

Olemme asettuneet hotelliin, aika prime-aikaan, olleet biitsillä, minä meressä jo uinutkin, ah, onnea!!!!, ja nyt lähdemme syömään. Hotellin ravintolaan. Sekään ei oikein ole meidän tapaista, mutta palaan huomenna asiaan. Kroatiaan paluu on tuntunut hyvälle.

 

Lennossa ja lentoon lähdössä

Eilen unohtui tuosta uudesta bannerikuvasta mainita. Se on yksi niistä monista, joita toissailtana otin kotipihalla: pensaiden juurilla kameran, makro-objektiivin, taskulampun, tuikkujen, jalustan ja salaman kanssa könysin ja opettelin ottamaan kuvia kasteesta. Tässä muutama vielä lisää…

Tänään olenkin sitten ottanut vastaan onnitteluja, ja ollut vieläkin kovin iloinen kuvakisan voitosta. Muutoin päivä liesussa ja lennossa, huolenpitoa ja hommia, ja kun viiden aikoihin olin kotosalla, tuli vielä pikkuperhe heippaamaan.

Nyt sitten puhelimen lomasovellus näyttää tällaista… Vähän puskista tämä lomalle lähtö nyt kyllä tulee. Mutta itsepä olen Pehtoorille synttärilahjamatkan antanut ja kutsunut itseni seuralaiseksi. 😀

Pikainen pakkaus on liki valmis, ja kylläpä on taas värikästä meitsin garderobi. Liki häiritsevän väriläikän muodostaa fööni ja lähes riemunkirjava huivinippu. Muutoin kyllä perinteisellä ´musta-valkoinen, ripaus sinistä´-linjalla lähden. Vielä kaikki digitaalinen välineistö matkustamokassiin ja olen valmis!

Adios, arrivederci tai mitähän sanoisi… Huomiseen.

”Miltä nyt tuntuu?”

Uskottavahan se on, kun kerran oikein lehdessä lukee!

Paikallisessa seurakuntien yhteisessä aviisissa, Rauhantervehdyksessä on ihan koko sivun juttu asiasta.

Enpä olisi kuukausi sitten kirkon kuvausreissulta palattuani uskonut, … Muokkailujen jälkeen kuva sitten kuitenkin vastasi kisassa olleeseen haasteeseen. Wuhuu!

Miltä nyt tuntuu? 

Kyllähän tämmöinen tuo intoa ja luottamusta omaan kuvaamiseen ihan mahdottoman paljon. Nyt voin sitten laittaa Muistikuvia*-yritykseni mainoksiin ”palkittu valokuvaaja”! Hih! Kuulostaahan eri vakuuttavalta kuin ”melkein kaikki valokuvauksen näyttötutkinnot läpisaanut”.

Se, että kilpailussa oli aika paljon osallistujia, myös oikeasti ammattilaisia, ja tuomaristossa oli mm. oululainen arkkitehtuurin kuvaaja n:o 1 = Ilpo Okkonen ja että silti voitin, tuntuu erityisen hyvälle. Ja vielä kun muistaa, millainen oli VAT-koulutuksessa ensimmäisen etätehtävän (”Kuvaa kirkko”) palaute! Tällä kertaa minun kuvani tarina upposi, Torniossa ei niinkään! 😀 Ehkäpä tässä välissä on tapahtunut jotain oppimistakin.

Eikä pääpalkinto ole mikään ihan vaatimaton tyyliin ”viiri-ja-kunniakirja, ole-hyvä”, vaan 200 euron lahjakortti Digitarvikkeeseen! Kilpailun palkintojen jako on sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen Oulujoen pappilassa, mutta – voi itkujen itku – minä en sinne pääse. Olisin niin halunnut. Minä kun en juuri koskaan ole elämässäni mitään voittanut, niin nyt olisin sitten saanut ainakin kuvaannollisesti nousta podiumin korkeimmalle korokkeelle. Mutta kaikkea ei voi saada. Lupasivat lähettää lahjakortin postissa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

1. sija Reija Satokangas: Sua kohti
”Kuvassa on kirkon kaunein osa, pääty, jossa on ympyräikkuna. Kuvassa on kaunis sommittelu ja hyvä valo, sen graafisuus puhuttelee. Kuvassa on valoa, ja se kertoo tarinaa. Portaista näkee, että niistä on kulkenut monta kulkijaa. Kirkkoa ympäröivät puut joka puolelta, mutta tässä kuvassa ne eivät ole kirkon edessä, vaan kehystävät kuvaa.”

Kuvien, muistojen ja Muistikuvien* parissa

Kuvaprojektin ensimmäinen (iso) osa lähetetty asiakkaalle. Sehän tuntuu tietysti hyvälle; tehty työ paras työ, – sehän se on minun mottoni aina ollut. No se oli vasta osa jatkuu parin viikon päästä vaativammalla osuudella.

Iltapäivällä oli sitten hyvä kauppareissun yhteydessä käväistä pitkästä aikaa entisellä työpaikalla. Työkaverit ovat muistaneet minua pitkin säyksyä erinäisissä asioissa, mutta minäpä en ole moneen kuukauteen käynyt lipastolla kuulumisia vaihtamassa, enkä opiskelijoista kyselemässä. Kun sitten vihdoin sain aikaiseksi, olivat monet pois – koulutuksessa, opettamassa tai seminaarimatkalla. Sellaistahan se siellä tahtoo olla. Mutta oppiaineen kaikki matit tapasin. Mukavaahan se sellainen.

Illan olen odotellut sumun hälvenemistä, jotta viitsisin lähteä lenkille, mutta eipä siitä mitään tullut. Nyt saisi tosi hienoja sumukuvia kaupungissa, mutta laiskuus. Pehtoori on liikkunut tänään minunkin edestäni: kaadetut koivut on kolmen pitkän puutyöpäivän jälkeen pilkottu polttopuiksi ja motitettu. Olenpa siis ollut tuota Linnanmaan reissua lukuunottamatta ihan yksikseni koko päivän. Sekin on tuntunut harvinaiselta ja oikein mukavalta.

Eiliseltä Hailuodon päiväretkeltä jäi eilen moni kuva käsittelemättä ja julkaisematta, joten tein niistä kaikista nyt pienen kuvakansion. Ja kyllä ihan ehdottomasti suosittelen klikkaamaan kahdesta nuolesta isommaksi. Hailuodon kaunis maisema näkyy kunnolla…

Inkkarikesän päivä Hailuodossa

Tänään retkipäivä Hailuotoon. Sarjassamme kotimaan matkailu, kotiseuturetket ja välillä pois aina samojen lenkkireittien ääreltä, olen jo kauan suunnitellut lähteväni Hailuotoon kuvailemaan. Ja nähtyäni kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan kauniimpia auringonlaskukuvia Marjaniemestä (läntisin niemennokka Hailuodossa) olen haavaillut myös yöpyväni siellä. Siellä on Luoto-niminen ravintola, jonka yläkerrassa on muutama B&B-huone, joten se olisi hyvä majapaikka. Se on siinä pihapiirissä, missä oli ennen yliopiston Perämeren tutkimusasema, jonka huoneissa on tullut eräskin yö vietettyä. Hailuodon kaivausten aikana siellä asusteltiin.

Pehtoorille tässä yksi päivä esitin suunnitelmani, ja kyselin kaveriksi, semminkin kun oli luvannut tälle päivälle inkkarikesän keliä. Ei oikein yökuntiin jäämisestä mies innostunut, mutta retkelle suostui mielellään mukaan.

Aamu valkeni, tai siis ei oikein valjennut, sakeassa sumussa, joten lähdimme vasta kymmenen aikoihin, tavoitteena ehtiä yhdentoista lautalle. Ehdittiin.

Ensin huiputtamaan Hyypänmäki: se on Hailuodon korkein kohta noin 50 mpy. Jätimme auton matkan päähän tavoitteena patikalla kerätä kangassieniä ja tatteja. Tavoitteitahan voi olla. Ehkä yhden salaatin verran löydettiin kangassieniä, joiden aika oli jo selvästi ohi. Puolukoita olisi ollut ihan hirmuisesti. Aika äkkiä olisi ämpärillisen tai pari kerännyt. Ei kerätty. Ei ollut ämpäriä. Ja se vähä, mikä meillä niitä käytetään, ostan torilta ja pakastan. Mutta jäkälää pikkukorillisen nostin. Jäkäläähän Hailuodossa riittää vientiin asti; viedään mm. Saksaan lääketeollisuuden tarpeisiin. Minä tarvin vain koristeeksi ja kuvausrekvisiitaksi.

Hyypänmäen kupeessa on myös Pakopirtin rotko. Melkein päivälleen 302 vuotta siellä surmattiin kymmeniä luotolaisia ja mantereelta isonvihan ryöstöjä, raiskauksia, kidutuksia ja murhia pakoon tulleita Pohjanmaan asukkaita. Yhden vuorokauden aikana 200 venäläisen kasakan voimin Hailuodossa pantiin toimeen Suomen historian pahin, yhtäkkinen kansanmurha, ”murhaperjantai”: vuorokaudessa tapettiin yhteensä noin 800 henkeä, periaatteessa kaikki Hailuodossa olleet. Pakopirtin rotkokaan ei tarjonnut suojaa… (ks. esim. täältä lisää). Tänään rotkon reunalla oli sumua, mikä ei rienannut paikan karmeaa historiaa.

Hyypämäen tienoilla maisema on hyvin samankaltaista kuin Rokualla, kauniita, kumpuilevia mäntykankaita, jäkälää ja muuten vähän aluskasvillisuutta.

Sieltä ajelimme seuraavaksi Ojakylän lahteen, Ulkokarvoon, jossa on Petsamon laituri. Sinne ja sieltä Hailuoto-laiva vuoteen 1968 asti Oulusta ja Oulunsalon Varjakasta kulki. Nyt satamapenger oli jo osin nurmettunut, puiden reunustama. Sumuiselle lahdelle katsellessa kuului joutsenten honotusta, ja yhtäkkiä kaksi pölähti lentoon ihan vierestä. Juuri ja juuri ehdin niitä kuvata.

Sataman läheisyydessä on myös tilataideteos Organum.

Joku musikaalisempi ehkä riemastuisi siitä enemmän kuin me ymmärsimme tehdä. Mutta kannattaa siellä käydä huhuilemassa, Pehtoori lauloikin. 😉

Ja sitten matka taas jatkui autolla. Kirkonkylällä emme pysähtyneet, hautausmaalla kävin pari vuotta sitten puhujamatkan yhteydessä kuvailemassa, joten en halunnut sinnekään, siis kohti Marjaniemeä. Ja tässä vaiheessa sumu hälveni. Taivas oli yhtäkkiä sininen ja auton mittarissa +14 C. Siispä biitsipäivä!

Lähdimme Marjaniemen kalasatamasta, majakan juurelta kohti Hannuksen lampea. Olisiko ollut noin neljän kilometrin lenkki, mikä tehtiin. Alku oli ihan laudoitettua promenadia ja paluu rantaviivan tuntumassa, mutta välillä kangasta, suota, aika umpeenkasvaneita polkuja, mikä meitä vähän hämmästytti; eikä ole kulkijoita siellä?

Laavukin olisi ollut, ja alkoi olla jo iltapäivä aika pitkällä, joten hyvinkin oli nälkä, mutta olimme päätyneet siihen, ettei mitään makkaranpaistoa tällä retkellä, vaan mennään Luoto-ravintolaan lounaalle. Viisas päätös.

Lounaaseen kuului mitä mainion kala-salaattipöytä ja mielettömän iso lautasellinen jauheliha-lasagena, kahvi ja piirakkapala, ja koko satsi 15 €. Ravintolan a la carte -menu on mielenkiintoinen, mutta sepä jäi testaamatta kun kotiin lähdimme: Jo puolikuuden lautalla Santosen lauttarannasta kohti mannerta.

Paluumatkalla poikettiin vielä Pöllässä ja sen pienessä vanhassa kalasatamassa. Ihan hiljaista, ihan tyventä, tovi käveltiin, todettiin, että on vaikea uskoa että ollaan näin lähellä kotia…

Vielä lauttaa odotellessa meri oli ihan tyven, paljon joutsenia kaukana, lämmin.

Syksyisen sunnuntain kummallisuuksia

Monin tavoin kummallinen sunnuntai.

Kaiken sai pois raiteiltaan nukkuminen; heräsin yhdeksältä kymmenen tunnin yöunien jälkeen! Yhdeksältä!

No mutta kuvaprojekti jatkui, kunnes pakotin itseni ulos kävelemään; hain Linnanmaan Prismasta tykötarpeita päivällistä varten ja Miniälle pienen lahjan, kiitokseksi tärkeästä vinkkaamisesta. 😉

Iltapäivä sapuskan parissa, sitä tehden, siitä nauttien ja porukalla pöydässä pitkään istuen.

Kolme ruokalajia sitten sain aikaiseksi, vaikka aika myöhässä ne kaikki.

Pääruoan (kantarelleilla täytetty lihamureke) oheen keittelin mm. tämmöistä. Minulle tulee siitä mieleen thaimaalaiset temppelit.

Romanesco-kukkakaali on hyvin paljon tavallisen, valkoisen kukkakaalin makuista, monta kertaa kalliimpaa ja tosi kaunista. Napsuttelin palasiksi ja keitin, kypsien al-dente nuppujen päälle ripottelin emmentalraastetta, olisi ehkä kannattanut laittaa vielä jotain tujua maustetta, edes paprikajauhetta tai chiliä tai jotain. No mutta hyvin meni noinkin.

Ja jälkkäriksi osin oman puutarhan omenoista kauraomppumössöä (s. 58), jossa oli seassa myös luumuja, ja tavallisen sokerin sijaan inkkarisokeria. Siten tulee enemmän makua. Ja oheen jätskiä, vaniljakastiketta tai sitten! Arla on tehnyt vielä yhden uuden rahkamaun: Irish Cream. Siis vispaa kaksi desiä vispikermaa ja sekoita sen joukkoon purkillinen tuota Irish Cream-rahkaa. Tarjoa melkein minkä tahansa kanssa niin on hyvää! Tai syö suoraan vatkauskulhosta. Erinomaista myös siten! 😀

Puutarhassa vielä mukavasti kukintaa: marketta voi hyvin ja pelakuutkin puskevat uusia kukkia; perkasin niitä kyllä rankemmalla kädellä. Yrttipenkkiä en vielä ”aja alas”, sitten vasta kun räntä sataa päälle.

Huomiseksi on luvannut kaikkea muuta kuin räntää! Ehkäpä retkipäivä!

~~~~~~~~~~~~~~

 

Ai niin, eilisen Villa Pukkilan syysmarkkinoiden kuvia…

 

Eihän tämä nyt ihan Visbyn keskiaikamarkkinoille näytä, mutta aika vakuuttivia olivat…

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Oulun Steinerkoulun kannatusyhdistyksellä on tämmöinen kaunokainen Hietasaaressa. Sitä saa vuokratakin

 

Entäs tämä? – Kuinka simppeli ja mukava syyskoriste vaikka mökkipihalle!

Ja sitten tällainen kaunis talo, jossain Johteenpookin ja Aleniuksen puutarhan taustalla, sivussa. Tyhjillään oli, rehevä, iso puutarha ympärillä… Kaunis kuin mikä, mutta miten noita ikkunoita voi pestä…

Ja Ponipihalle oli sitten kevään vierailuni jälkeen noussut Villa Viena. Lähellä on paljon mitä ei näy, jollei kävele ja/tai eksy. 🙂