Johan oli päivä!

Tämän VAT-koulutuksen lähiopetusjakson nimi on ”Kontaktiviikonloppu”. Eilinen päivä meni viimeisen kuukauden etätehtävien palautteenannossa, keskustelussa kuvista. Tänään oli sitten kuvaamisen päivä! Teimme kolme harjoitusta tänään. Kolme! Aamuyhdeksältä aloitettiin, äsken lopetettiin.

Eikä mitä tahansa dokumentoivaa kuvaamista, vaan kontaktin ottoa. Vaikeusaste kasvoi päivän edetessä ja kyllä minulle – ja monelle muulle –  viimeinen tehtävä tuntui mahdottomalle suorittaa.

Eka tehtävä oli ”helppo”: pareittain kuvasimme toisiamme, ja tehtävänanto liittyi lehtikuvaukseen: kaksi kuvaa kirjoituskilpailun voittajasta. Se ei ollut paha, ja minulle sattui pariksi hyvä malli. Ohjailtava, hvyin ilmeet ja asennot löytävä. Hän tiesi, mitä kuvataan, mihin pyritään.

Toinen tehtävä tuntui jo vaikealta, selkeästi mentiin epämukavuusalueelleni: ope oli soittanut viikolla parillekymmenelle taiteilija-, kulttuuri-, yms. paikalliselle ystävälleen/tutulleen, ja sopinut, että hän lähettää opiskelijoita kuvaamaan teemalla ”henkilö miljöössä”. Sitten meille arvottiin kuvattavat ja annettiin heidän puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin soittamaan, ja sopimaan tapaamisesta. Minulla kävi tuuri: sain kuvattavaksi Haaparannalla asuvan kuvataiteilija Hanna Kannon. Hänellä on vastikään ollut näyttely Oulussakin, eikä minulla sellaisesta mitään tietoa. Tänään minulla sitten oli puolitoistatuntinen aikaa kuvata häntä hänen kotipihallaan. Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: lähteä kuvaamaan ventovierasta ihmistä, eikä ainakaan tätä minun kuvattavaani ollut vaikea kuvata.

Tovin jo luulin, että tässä oli tämän koulutuksen vaikein, eniten omalle epämukavuusalueelle menemiseni, mutta vielä mitä!

Iltapäivän lopulla, kun häthätää olimme ehtineet koululla purkaa edellisten kuvausten otokset koneille, saimme tälle päivälle vielä kolmannen tehtävän: jokaiselle annettiin kadunnimi Torniosta. Ja tehtävänanto kuului näin: ”Mene kahville jonkun luo joka asuu tällä kadulla, ja ota viiden kuvan sarja kuvattavasta kotonaan.” Siis mene jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kotiin kuvaamaan, tuosta vain! Mietin jo pakenemista paikalta, enkä ollut ainoa. Syvään huokaisten, enemmän ja vähemmän epäuskoisena porukka hajaantui tahoilleen. Minun osoitteeni oli lähellä Alatornion vanhaa kirkkoa, ja ajelin kadun pari kertaa eestaas. Kaunista omakotiasutusta, eikä ketään pihoilla, eikä minulla todellakaan rohkeutta lähteä soittelemaan ihmisten ovikelloja : ”Hei tulisin teille kuvaamaan”.

Kunnes sitten näin yhdessä kauniissa pihapiirissä pienen tytön pappansa kanssa. Menin kertomaan heille huoleni, tehtäväni, ja kysyin, voisivatko olla avuksi. Ja kyllä, kyllä he lupautuivat!! Pelastivat päiväni. Pihalla kierreltiin, kuvailin, enimmäkseen viisivuotiasta S:ia, josta tulee isona ”kasvienhoitaja”. Olin niin helpottunut, että sain sittenkin kuvat ja että rohkenin kysyä. Olin lopulta kuitenkin aika arka, en kovin kauaa kuvaillut, mutta sen verran kuitenkin, että sain tehtävänannon mukaiset viisi kuvaa valituksi sarjastani. Olipa kyllä ihana, että löytyi hyviä ihmisiä.

Ihan kaikki meidän opiskelijaporukasta eivät olleet saaneet kuvia, mutta osa oli todella mennyt sisällekin ja kuvanneet pitkään, hienoja kuvasarjoja. Minä olen iloinen, että sentään selvisin tästä. Minulla kun ihmisten kuvaaminen, saatikka vieraiden, ja jopa ihan heidän kotiinsa meneminen, eivät ole mitään helppoja juttuja. Miltäs tuntuisi ”omalle kohalle”?

1-10

7 Comments

  1. Tuo etukäteen jonkun kanssa sovittu kuvaussessio voisi vielä olla hiinä ja hiinä, mutta astella nyt ventovieraan ihmisen pyhimmälle alueelle, kotiin kuvaamaan … Lehtikuvaajat tietysti tekevät sitä jatkuvasti, mutta heidän tekemisensä vastannee tuota edellistä tehtävää.
    Toisaalta Kemi olisi varmaan ollut vielä tylympi paikka ko. tehtävän suorittamiselle.

  2. Eilisessä Hesarissa ( http://www.hs.fi/kulttuuri/a1465442691212 ) oli juttu valokuvaaja Aapo Huhdasta.

    Yksi jutussa olevista kuvista oli lähikuva miehen suusta, jossa kimalteli kultahammas. Huhta oli kuulemma sattumalta nähnyt ventovieraan ihmisen suussa vilahtavan kultahampaan ja muina miehinä mennyt kysymään saisiko ottaa kuvan.

    Tuoko erottaa tosikuvaajan harrastelijasta?

  3. Jarin ja Katri H., lehtikuvaajia meidän porukassa jo onkin, mutta eipä heistäkään tämä viimeinen tehtävä ihan hulvattoman helpolta tuntunut. 😉 Tässä kun ei tavallaan ollut mitään ”oikeaa syytä”. No mutta tehty on: nyt vielä pari tuntia ehtii käsitellä kuvia, ja sitten taas aloitetaan arviointi. Opiskelijan elämää! 😉

  4. Huh, olipa mahdottoman haastava tehtävä. Joutuisin varmaan itsekin kävelemään muutaman kerran kadun päästä päähän ennen kuin rohkeus riittäisi ottamaan kontaktia aivan outoon tyyppiin. Ymmärrän kyllä tehtävän pointin, kerran kun ylität vieraan kynnyksen niin toisella kertaa se on jo helpompaa.

    1. Pasi, juuri tuohan se oli tuon harkan juju: pakottaa itsensä rohkeaksi. Oppia että ei vieraiden kuvaaminen satuta ja saattaa hyvinkin onnistua.

  5. Huhhuh. Ajattelin, että jos pitäisi mennä jonkin vieraan kotiin ja kirjoittamaan hänestä elämäntarina. Tai kuvailla kotia. Ei todellakaan helppo tehtävä ollut teillä, mutta opetus ainakin rohkaisee ylittämään omia rajojaan. Mutta harjoitus on tehty ja se on hyvä!

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.