Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti  yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

1-11

Jotta voi hypätä uuteen…

1-12

Monia hyviä asioita

2-4

Naiiviahan tällainen on, mutta silti .. ehkä juuri tänään on aihetta kirjoittaa (pitkästä aikaa), että onni on …

… kävellä pihalla – viemään roskat – avojaloin. On vielä niin lämmin, että pihakiveys tuntuu ihanalta, lämpimältä jalkojen alla. Kivestä lähtee lämpö, jonka toivon kulkevan mukanani pitkälle syksyyn.

… että puhelin ei sittenkään särkynyt. Kunhan tilttailee, ja oikuttelee, mutta lopultakin välittää viestit lapsille ja ystäville.

… että äidillä on murtunut – vain – kylkiluu, – ei lonkka.

… että, eilisen juhlinnan jälkeen oli jo aamulla niin reipas olo, etten edes ajatellut skippaavani lenkkiä. Ihan vain itseni vuoksi se oli tärkeää tehdä. Eikä milllään muotoa ollut huono kokemus. Päinvastoin: tässä lämmössä ja valossa tuntui hyvälle.

… ruoka onnistui. Uusi broiler-marinari toimi. Ja broilerin oheen erilaisia grillikasviksia, monenlaisia, jotka nekin maistuivat.

… kun Tahvo nukahti syliini.

… pitkän viikonlopun pari viinilöytöä. Molemmat todettiin vähintäänkin kelvollisiksi. Tuo riesling on puolikuiva, mutta se toimi mausteisen ruoan kanssa todella hyvin. Voisin kuvitella, että aasialainen ruoka nauttisi tästä. Sushille, pullet porkille? Ja tuo Gaia-sekoiteviini oli makoisa. Argentiina rulettaa ohi Chilen.

viinit

… että yksi iso asia järjestyi. Ystävyyden kautta. 😉

… että luonnontuhojen aiheuttamat vahingot meillä koskevat vain muutamia kesäkukkapurkkeja. Runsas toissapäiväinen sade pieksi vain kesäkukkia. Ei muuta hätää. Siivoilulla selvisin tästä.

… kun eilen ottamani ”Nallikarin kuutamoyö” -kuvat saivat ”Oulu tutuksi”-FB-ryhmässä pitkästi toistasataa tykkäystä.

… ”sunnuntai kestää iltaan asti”. (Petri Tamminen).

Nallikarissa 120 v. juhlat

Tänään entisten nuorten juhlat: ystäväpariskunnan 120-vuotisjuhlat Nallikarissa. Eikä mitkään pienet kakkukahvit lähipiirille, vaan paikalla paljon ystäviä Helsinki – Oulu – Rovaniemi -akselilta ja paljon meillekin tuttuja.

Nallikari-5

Niitä, jotka tapaamme aina vappuaattona ja niitä, jotka käyvät meillä kerran kesässä kalaaseissa (Gruppo San Lorenzo siis), minun ja toisen päivänsankarin yhteisiä työkavereita ja monia muitakin tuttuja. Lisäksi hieno sää, hieno paikka, hyvää ruokaa ja kaikenmoista mukavaa, mm. kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Ja bändi. Saatiin tanssiakin.

Välillä livahdin pihalle pikkukameran kanssa. Täysikuu. Ja Nallikari.

Nallikari-6

Taksia odotellessa tällaista valoshowta ….

 

Nallikari

Nallikari-2

Paluu kuntosalille

Oli synkkä ja myrskyinen aamu. Ja sääennusteessa pisaroita oli piirrelty koko päiväksi, joten ei puhettakaan mihinkään lenkille lähdöstä. Saatikka, että oltaisiin lähdetty Rokualle patikoimaan ja sienestämään kuten vähän haaveena oli ollut. Myös ajatus valokuvausretkestä Hailuotoon oli hylättävä. Eikä pyöräily torille vesiroiskeissa ja vihmassa kiehtonut. Ja kuten odotettavissa oli, Pehtoori ei halunnut kanssani keilaamaan.

Joten minä tein kaikkeni, että keksisin, miksi en lähtisi salille. Minulla oli kerrassaan loistavia, aukottomia, liki tieteelliseen tietoon perustuvia, ylivertaisen perusteltuja meriselityksiä välttää – kauan aiottu, viimeistään syyskuun aluksi itselleni määräämä – paluu kuntosalille.

  • – Ensinnäkin olkapää on eilisen fysioterapian jälkeen aika herkkänä, kipeänä. [Pakkoko sitä on käsitreenillä saliura uudelleen aloittaa?]
  • – Toiseksi en edes tiedä, missä minun salikengät on. [höpö, höpö – ovat roikkuneet jumppakassissa eteisessä toukokuusta lähtien.]
  • – Eikä minulla taida olla edes kuntosalikorttia. [Pehtoori kyllä on sellaisen jo toukokuussa pyynnöstäni minulle hankkinut. Se on sen samaisen kassin, jossa on kengät, salihanskat ja vesipullo, sivutaskussa.]
  • – Salilla ei saa ulkoilmaa. [Niin. Ei saakaan, eikä siis sadettakaan, joten juuri siksi, juuri tänään kannattaisi mennä.]
  • – Eikä minulla ole treeniohjelmaa, sellaista personal trainerin tekemää paperia ja opastusta, jonka mukaan mitään tekisin. [Niitä on seitsemän aktiivisen kuntosalivuoden jäljiltä pieni mapillinen; ei muuta kuin vain valitsen sopivimman.]
  • – Alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä ei saa treenata. [Eilisellä kahden hengen kotona nautitulla hääpäiväillallisella nautitut kaksi lasillista erinomaista argentiinalaista Gaia-punaviiniä tuskin ovat peruste kieltäytyä kuntosalille lähtemisestä.]
  • – Olisi imuroitava ja muutoinkin vähän siivoiltava, sehän käy liikunnasta. [Käy se. Mutta ei kyllä nyt ihan riitä päivän liikkumiskiintiön täyttämiseksi.]
  • – Sitä paitsi minä en halua! Täytyisi valita sellainen liikuntamuoto, josta pitää ja joka tuntuu omalta, jotta siihen sitoutuisi. [Kummasti vain olen liki koko vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen salitreeniin sitoutunut.]

 

Kun Pehtoori sitten pitkällisen aamulehden luku-urakkansa ennen yhdeksää lopetti ja ryhtyi tekemään lähtöä salille, annoin periksi ja lyöttäydyin mukaansa. Pehtoorihan käy salilla ympäri vuoden monta kertaa viikossa [silloin kun ei ole ollut menossa tai toipumassa polvi- tai selkäleikkaukseen/esta].

InstagramCapture_d60f8e3e-7218-43bb-916c-13d993a6e04c

No eihän siellä salilla ollut juuri mikään muuttunut. Muistin ohjelmat suunnilleen ulkoa, tosin jätin kaikki käsi/hartia/olkavarsi/talja/punnerrus etc. -jutut tekemättä. Pelkkä laitteiden katsominen teki kipeää olkapäässäni.

Juuri olkapääni kipeytyminen, ”romahtaminen” kuten fysioterapeutti puolenkymmentä vuotta sitten totesi, oli yksi syy, miksi kolme kertaa viikossa ennen töihin lähtöä monta vuotta jatkunut hyvä tapa rapautui. Salilla käynti oli tapa, jota en kyseenalaistanut, kunnes…

Salilla-2

Täällä Temmatussakin on todisteita aktiivisesta, aiemmasta kuntosaliharrastuksesta,. Tämä on ehkä kaikkein noloin juttu. Kun tämä olkapäävamma kävi liki sietämättömäksi jäi salilla käyntikin, vaikka olisi tietty voinut tehdä vain jalka- ja vatsa/selkätreeenejä. Mutta minä lopetin kokonaan.

Mutta tänään. Tänään olen astunut KORKEAN kynnyksen yli ja käynyt ainakin yhden kerran salilla. Huomenna voi olla vaikea nauraa, pikkuisen pallea jo nyt sen oloinen, mutta toivon mukaan tästä se kuntosalielämä lähtee taas nousuun. Olen jo ladannut Spotifyihin ”Latin Dance” -musiikkia pariksi tunniksi ja katsellut sopivia (isoja) T-paitoja tuolta vaatekaapistani, … kun kerran tai parhaassa tapauksessa kahdesti viikossa saisin käytyä…

 

Kotimaan huippukohteet?

Kesän jo hiipuessa, ystävä- ja sukulaisvierailujen vähetessä, lomien loppuessa, ei enää niin paljon vieraissa kaupungeissa ja kylissä liikuta. Minä kuitenkin vielä viime viikon Naantali – Helsinki – Lahti -muistoissa elän, ja kun meille ehkä on syksyllä tulossa uusia, vieraspaikkakuntalaisia, vieraita ja ensi kesän kapituliakin ajatellen jo mietin, mitä Oulusta olisi hyvä näyttää vieraille, niin ajattelin kysellä, mihin sinä oululainen viet vieraasi?

Kotimaanmatkailu-3

Kotimaanmatkailu-5

Ja toisaalta mietin, missä kannattaisi käydä, kun eri puolilla Suomea vastaisuudessa liikutaan… Mihin minun vieraspaikkakuntalaisen ehdottomasti kannattaisi sinun kotipaikkakunnallasi mennä?

Kun minulla on nuo kotiseuturetket (ent.) Oulun läänissä ollut jo useana kesänä ohjelmassa, niin niidenkin tiimoilta ajattelin kysellä, että mikä on se kohde, jonne kotipaikkakunnallasi haluat/viet vieraasi? Missä paistaa sinun kotipaikkakuntasi aurinko parhaiten?  Naantalissa se tuntuu paistavan koko ajan, joka paikassa.

Kotimaanmatkailu-4

Muutama viikko sitten veimme ystävät Ivalossa (meidän toinen ”kotipaikkakunta”) vaatekauppaan (ks. vastikään Aamulehdessä julkaistu juttu 92-vuotiaasta Hilja Pettersonista, joka on yrittäjä edelleen!!), veimme heidät myös Jorpulipään huipulle ja Inariin Juutuankosken rannalle ja Aanaar-ravintolaan. Mihin sinä viet ystäväsi, kun he tulevat käymään luonasi, eivätkä oikeastaan tunne kotipaikkakuntaasi ollenkaan? Missä on kaunein näköala, missä paras ruokapaikka? Onko kotipaikkakunnallasi erityisen hyvä museo tai jonkun kuuluisuuden koti, joka kannattaa vieraille näyttää, tori tai luontonähtävyys joka on ”must”?

Meille oli niin hienoa viime viikolla päästä näkemään ja kuulemaan ja olemaan Naantalissa ”alkuperäisasukkaiden” kanssa. Näimme paljon muutakin kuin sataman ja rantakadun. Naantalin kalliot olivat minulle merkillisen tärkeitä, – liekö olisi koskaan kaksistaan tuonne(kaan) löydetty?

Kotimaanmatkailu-7

Eikä olisi osattu mennä leirintäalueen kallioisiin mäkiin, ”joissa on hyvä treenata”, saatikka että olisi oikeaan aikaan osattu olla kirkon oven takana, jotta pääsimme myös sisälle.

Helsingissä ilman tyttären opastusta ei olisi päästy/löydetty yhden suurimman suomalaisen lehtitalon toimituksen keittiöön. Tuolla tyär syö lounaansa (lue: purkillisen rahkaa.).

Kotimaanmatkailu-6

Jollei itse oltaisi muutamaa kuukautta aikanaan Helsingissä asuttu ja nyt tyttären tässä lähellä asuessa, tuskin olisimme oikeasti tännekään jostain keskustan hotellista menty.

Kotimaanmatkailu-2

Lahdessa olen käynyt työmatkalla viimeisen kymmenen vuoden aikana kolme kertaa: luento/kongeressimatkalla, mutta jollei erikseen olisi opastettu/kehotettu, olisiko nytkään tullut hienossa satamassa saatikka Sibeliustalossa käydyksi.

Kotimaanmatkailu-8

Kotimaanmatkailu-9

Näin yhtäkkiä – jos nyt just pitäisi päättää, mihin veisin harvoin Oulussa käyviä viertaita, veisin heidät Hupisaarille ja Ainolan puistoon. Sieltä näkee moneen suuntaan, siellä on museo, museoita, viehättävä pieni kahvila, puutarha, mukava kävellä, tai sinne voi mennä vaikka piknikille. Se on lähellä keskustaa, siellä on paljon historiaa, henkilökohtaistakin, kerrottavaksi, siellä on kaunista ja rauhallista. Tai sitten: Nallikari. Se vaan on niin hieno paikka. Norjalaiset turistit, joita siellä joka kesä käy/majoittuu satoja, tuhansia, kutsuvat sitä Pohjolan Rivieraksi. Tiedä häntä, mutta Nallikari ja Hietasaari ovat niin hienoja.

Kerro, mihin sinä veisit ystäväsi, tai minne suosittelisit minun kotipaikkakunnallasi menevän…

Töistä tyyneyttä kohti

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

 

1-2

Vanhuudesta

Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.

Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.

Vanhuus-2

Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.

Vanhuus

Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…

Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”

Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:

”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”

Vanhuus-3

Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

3 kk-10Ja nyt palaan vielä eiliseen postaukseeni, johon en millään saanut liitetyksi haluamiani kuvia Tahvosta. Syykin ongelmaan löytyi: web-hotellikapisiteetteni on taas äärirajoilla. Jo yli 11 000 kuvaa on tässä blogissa, joten pikkuisen kuvat eivät sitten muka enää mahtuneet. Hieman resurssien siirtoja tein, ja nyt sitten eiliselle olen lisännyt monta kuvaa meidän pienestä, tänään kolme kuukautta täyttävästä, pojanpojasta. Siis katsohan eilinen postaus tuosta alta, tai klikkaa tästä.