Etätöissä

lunt5a

Tänään näkymä byrooni ikkunasta on ollut tällainen.

Ajatukseni oli tulla tänne tekemään – rauhassa – ensi viikon esitelmää ja infoa sekä kirjan toimittamiseen ja sen täydennys/päivityspuuhiin. Että ei olisi jatkuvaa ramppaamista ja kontaktiseeraamista työhuoneessa, että olisi työrauha. No ei täällä kukaan ole rampannut, mutta työpuhelin ja sähköposti ovat hehkuneet punaisina. Opiskelijat tarvitsevat sekä opintoajan jatkoanomuksia varten sekä toimeentulotuen anomiseksi lausuntoja – juuri tänään! Nyt on maaliskuun viimeinen päivä, ja se on dead-line noille jutuille ja kyselevät niitä juuri nyt! Huoh!

Ja sitten yksi pääsykokeisiin tulija kyselee, saako pääsykokeissa syödä nikotiinipurkkaa ja/tai käyttää nuuskaa? – Eipä ole moista ennen tiedusteltu!

Sitten on tullut KAKSI puhelua ja kyselty esitelmöijäksi kesän kotiseutujuhliin. En lupautunut: on tässä huhti-toukokuussa sellainen puhujaralli jo muutenkin, että en todellakaan enää kesällä mihinkään lähde.  Ja KAKSI toimittajaa on ottanut yhteyttä. Toisen kanssa rupattelimmekin tovin, – siihen liittyen pitäisi olla huomisessa Kalevassa nimenikin. Eikä ole mikään aprillijuttu, vaikka onkin. 🙂 Siis aprillipäivän historiaa… Viime vuonna siitä kirjoitinkin täällä Temmatussa.

Toimitustyöhön ja kandilaisten kyselyihin liittyen ovat sähköpostit kulkeneet; etätyö on siis lopultakin sujunut.

Sääkin on ollut hyvin työmyönteinen: ei kimmeltäviä hankia houkuttamassa laduille tai mäkeen.

Yöllä satoi lunta, aamullakin vielä satoi, liki koko päivän satoi ja nyt sataa. Täällä on hyvin paljon lunta. Ei ihan metriä, mutta ei se siitä kauas jää.

lunt5a-2

Iltapäivällä olin kuitenkin pari tuntia ulkona: oli tehtävä lumityöt, jotta pääsi pihapiirissä liikkumaan, purolle hakemaan saunaan vedet.

lunt5a-3

Mikä on olennaista tuossa rantasaunakuvassa? Satoja kertoja kuvatussa ja täällä esillä olleessa rantasaunakuvassa? – Siinä näkyy varjot! Pieneksi hetkeksi lumipyry taukosi, ja aurinko onnistui pilvien takaa paistamaan, – tekemään varjoja. Varjot voivat siis olla erinomaisen myönteinenkin asia.

Matkalla pohjoiseen vol. xxx

Kesäajasta talveen.

Minulle siirtyminen kesäaikaan ei ole koskaan ollut mikään ongelma. Päinvastoin: hyvä että kellot siirretään minun sisäisen rytmini mukaiseksi. 😉 Silti olin myöhästyä tiedekunnan Missä mennään – tilaisuudesta, jossa minulla oli puheenvuorokin. Jonne olin eilen vielä tehnyt Powerpointit ja joka oli yksi syy sille, etten lähtenyt mökkiä kohti jo eilen.

No ehdin sittenkin aamulla  pitämään osuuteni. Ja mikä on olennaista? Olin yrittänyt tehdä parikymmenminuuttisen juttuni analyyttisesti, uutta tietoa tuovaksi, informatiiviseksi, toimintaa edesauttavaksi … ja miten käy? Yksi jos toinenkin kävi kiittelemässä pp-settini layoutia ja kuvia! No, hyvä että edes niitä. 😉

Pääsin lähtemään kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen puolta päivää.

Nyt matkalla ei ollut ”tehokasta peliaikaa” eli en tehnyt töitä. Yksikseen kun ajelee, voi ainoastaan puhelimitse hoidella jotain työjuttuja, ei lukea mitään. Ajamisestahan minä pidän, pidän aika paljonkin. Mutta! Mutta tänään ajaminen kävi työstä. Koko vähän vajaan 500 kilometrin matkan taittaminen vaati tekemistä.

lunta

Oli ihan hitonmoinen keli. Vettä, räntää, loskaa, vesisadetta, jäätävää tihkua. Mustaa jäätä, tavallista jäätä, rospuuttoa. Paljon (vastaantulevia) rekkoja, paljon ihan kahjoja ohituksia tekeviä. Palteita, vastaantulevien heittämää vesimoskaa, vesiliirtoa (oikeasti kerran kyllä kylmäsi ja puski hien pintaan oikeasti) … Ei poroja mutta oli ajettava hiljaa. Kuuttakymppiä, vain pieniä pätkiä satasta. Loppumatkasta tie liki kuiva (yläkuva). Matkaan kului (Rovaniemen Sittarin pysähdyksen kanssa) kuusi ja puoli tuntia.

lunta-2

Mökkitiellä oli viimeksi käynyt hiihtäjiä, ei lumilinkoa.

Mökkipihassa lunta. Minullahan jäi viimeksi lähtiessä lumityöt tekemättä… Ja lisää on tullut. Ei ihan metriä, mutta paljon on lunta. Raskasta nuoskalunta. Paljon jäi lumitöitä huomiseksi.

lunta-3

Hangasojan varrella näyttää olevan paljon mökkiläisiä. Pääsiäisenä täällä yleensä aina eniten. Niin näyttää olevan tänä vuonnakin.

Kohti pääsiäistä

Kun Jarkko Ahola laulaa Nessun dorma, niin silloin ei voi kuin kuunnella ja liikuttua ja nauttia. – Tähdet, tähdet on nyt ”The telkkariohjelma”, jota seuraan. Ainoa tällä hetkellä.

Olen ollut koko päivän jotenkin väärällä raiteella. Ja väsynyt. Ei liki puolille öin bileissä roikkuminen ole mikään pikkujuttu ikäiselleni. Mutta vielä hyvillä mielin olen ollut.

appelsiinit

Tein appelsiinimehua.

Pitäisi tehdä useamminkin. Nautittiin sitä jälkkäriksi. Ja appelsiinirahkaa. [Gastriitti on oireillut aika vähän viime päivinä, joten heti piti mennä kokeilemaan sitrusten sietokykyä… ;)]

appelsiinit-2

Sekä töiden että pääsiäisen vieton osalta kaikenmoista valmistelua tänään. Juttuhan on nimittäin niin, että huomenna lähden iltapäivällä ajelemaan pohjoiseen. Vetäydyn korkeanpaikanleirille kirjoittamaan ja kokoamaan opiskelijaopasta.

Ja viettämään perinteistä pääsiäisviikon retriittiäni.

appelsiinit-3

Pehtoori ja nuoripari tulevat sitten torstaina perässä. Tyär ei tule, eikä sitten tule Meksikosta Danielkaan: 10 000 km:n etäisyys ja seurustelu ei ole toimiva yhtälö.

appelsiinit-4

Pääsiäisestä ja pääsiäissapuskoista puheenollen: Pieni pääsiäisruokakirjanen on edelleen olemassa. Klikkaile tästä. Katsohan jos jotain sen ohjeista pääsiäiseksi soveltelisit.

Ja sitten toinen pääsiäisruokavinkki on  Beach House Kitchen -blogi: siellä on nyt menossa ruokahaasteen äänestys. Minun karitsapateeni ei ole oikein hyvin sijoittunut 🙁 . Siellä onkin ihanan näköisiä pääsiäispöytään sopivia herkkuja. Käyhän kurkkaamassa ja äänestämässä. KLIKS.

Ensimmäiset ja viimeiset bakkanaalit

Mistä on lomapäivä tehty? – Aamupäivästä Caritaksessa, iltapäivällä appivanhempien muuttopuuhissa, illansuussa nuorenparin kanssa syömässä Istanbulissa (perinne on käydä ulkona syömässä heidän synttäreidensä aikoihin) ja ilta opiskelijoiden Bakkanaaleissa.

Bakkanaalit ovat taas niitä juttuja, joista totesin, ”mun viimeiset”. Ja kerroinpa opiskelijoille(kin), milloin oli minun ensimmäiset. Ne kun olivat samalla ekat oululaisten historianopiskelijoiden järkkäämät ikinä. Vuonna 1982 oli historian opiskelijoiden ensimmäiset bakkanaalit. Ja kuinka ollakaan, olinpa niitä minäkin järkkäämässä.

Nyt – hieman nolosti – tähän suora lainaus Wikipediasta:

Bakkanaalit (lat. Bacchanalia) olivat roomalaisten pitämiä, viininjumala Bacchukselle omistettuja villejä juhlia. Niiden vietto tuli Roomaan eteläisestä Italiasta etruskien kautta. Alkuperäiset bakkanaalit pidettiin salassa ja niihin osallistui vain naisia. Kolmipäiväiset juhlat pidettiin vuosittain maaliskuun puolivälissä Similan laaksossa lähellä Aventinus-kukkulaa. Myöhemmin riitistä pääsivät osalliseksi myös miehet ja sitä vietettiin useammin, lopulta viisi kertaa kuukaudessa. Liviuksen mukaan juhlinnan yleistyminen tapahtui ???????????????????????????????Paculla Annian ollessa Bacchus-kultin johdossa.

Myöhemmin sanalla bakkanaalit on kuvattu mitä tahansa ylenpalttisia juominkeja, etenkin opiskelijajärjestöissä.

”Ylenpalttisia juominkeja”? Ei nyt ihan niinkään, tai että pelkästään sitä. Silloin kun me ne järjestettiin, oli kyse rahan hankkimisesta tulevaa Kreikan ekskursiota varten. Vuokrattiin lääkiksen killalta biletila, hankittiin kohtuullisen paljon olutta ja siideriä (Golden Cap) oli kai juuri noihin aikoihin lanseerattu Suomeen) sekä muita juovuttavia aineita, leivottiin jotain suolaisia piirakoita ja keiteltiin kahvia. Tehtiin antiikkiaiheisia kuvaelmia ja järjestettiin (tieto)kilpailuja opiskelijat vastaan henkilökunta, jota sitten bakkanaaleissa ei paljon näkynyt.

Illan tuotto oli sellainen, että kaikille matkalle lähtijöille lentolippu Helsinki – Ateena – Helsinki tuli maksamaan neljänneksen vähemmän kuin olisi ilman bakkanaaleja maksanut. Minä sain kyllä matkalipun työnantajan = historian laitoksen maksamana. Sillä, paitsi että olin neljännen vuosikurssin opiskelija, olin myös ko. ekskursiolla matkanjohtajana. Siispä kaksoisroolia vedin.

Bacchuksen kultti on säilynyt Oulussa elinvoimaisena tiimalaisten (historian opiskelijoiden ainejärjestö on Tiima ry) kannatellessa sitä vuodesta toiseen. Olennaista on, että sen järjestävät nykyisin fuksit. Eka vuosikurssin yhteisöllisyys tai koheesio saattaa parantua tästä spektaakkelista, mutta toisaalta, ne joille bile-bisse-bailaus-opiskelijakulttuuri ei ole tärkeää eikä houkuttele, jäävät entistä enemmän syrjään.

Mutta minulle ilta oli tänään ikimuistoinen. Pyysivät, vaativat – yllättäen – pitämään läksiäispuheen. Olinko valmistautunut, – No en. Puhuinko pitkään? – No en. Tai no en niin kovin pitkään, mutta kun taputtivat, kun tuntui, että kyyneleet olivat kovin lähellä, oli kerrottava juttuja…

Illan kuluessa yksi jos toinenkin opiskelija kävi ”avautumassa”, juttelemassa, puolin ja toisin kuulumisia vaihdeltiin. Tuntui kummallisen hyvältä havaita, ettei ole itsestäänselvyys. 😉 Jos – tai kun – jotain tulee ikävä, niin se on nuo nuoret opiskelijat, jotka ikävän tekevät. Minun viimeiset bakkanaalit ovat ohitse.

 

Perusasioiden äärellä

Perjantai joka ei mennyt ihan niin kuin olin ajatellut.

Suunnaton sämpläys, että löytyi sopivat kamppeet hammaslääkäriin ja töihin lähtöön. Hammaslääkärissä implanttien muottien otto. Ei se satu. Mutta sattui olemaan niin, että lääkäriltä erinäisiä työkaluja tai jotain tarpeita puuttui, – no ei se minua haitannut. Mutta iltapäivällä iskenyt särky toi muistoja kaikista vuosien aikana olleista hammaskivuista,… Lopultakaan ei iso juttu. Jos se kipu tähän jäi.

Ja ajoissa olin töissä, jossa ei tosin juuri muita. Olikohan meitä 5/25 tänään duunissa? Sehän takasi ennen kokemattoman työrauhan. Ensi viikon ja pääsiäisen jälkeisiä puheita, esitelmiä, infoja kasasin.

Eksyin välillä uutissivuille. Kuinka ahdistavia ovatkaan. Lentopelko ei todellakaan ole iskenyt, … mutta mietin ihmisiä ja mielipiteitä, vanhempia, ex-tyttöystäviä, kavereita, firmoja ja niitä, jotka ovat valmiita heittämään ensimmäisen kiven ja niitä, jotka menettivät rakkaansa. Mietin maailmaa. Ihminen on ihmiselle susi. On.

Suljen silmät. Ja palaan työhön. Senhän olen niin monta kertaa ennenkin todennnut auttavan …

Ja kesken työpäivän dekaanin kanssa käytimme aikaa toistemme tsemppaamiseen, ja menneiden muisteluun. 😉

Vähän oli aikeena, että lähden tänään muuttopuuhiin minäkin, mutta enpäs ehtinyt, eikä minua juuri kai tarvittukaan. Tänään appivanhemmat pääsivät takaisin kotiinsa, pääsivät pois ”vankilasta” kuten anoppini Metsolan-seniorikotiaan nimitti.  Ja se oli kuitenkin monien, monien asiaa kokeneiden mielestä yksi Oulun parhaista, jollei paras.

Puoli vuotta siinä meni, – siinä, että vesiboilerin ”räjähdyksen” jälkeinen vesivahinkoa (= koko talon ja perustuksien peittyminen veteen) on kuivateltu ja kaikki pinnat lattiasta kattoon, seinästä seinään, on uusittu. Talvi siinä on mennyt ja Pehtoorilla ja sisaruksillaan riittänyt puuhaa rempan tiimoilta.

Perusasioita-4

Ja kuinka anoppi-reppana onkaan kärsinyt ”diasporastaan”. Vaikka palvelutalossa oli ihan hulppeat olosuhteet, vaikka molemmat pojat kävivät siellä vuorollaan vähintään kerran viikossa, tai suunnilleen joka toinen päivä, huolehtivat kaikesta arjesta, vaikka tytär soitti joka päivä vähintään kerran, kävi kun töiltään pääsi. Vaikka kaikki lastenlapset kävivät usein, – ja miniätkin joskus. Silti anoppi tunsi koko ajan asuvansa ”vankilassa”.  Sanoikin sen moneen kertaaan.

Mutta tänään pääsivät takaisin omaan, täysin remontoituun, (paljolti vakuutusyhtiön piikkiin) rempattuun kotiinsa. Onnen päivä on ollut anopille ja apellekin.

Kun Pehtoori illansuussa muutosta kotiutui, tuntui, että perusasiat, liki raamatulliset, ovat nyt hyväksi: siis leipää ja viiniä.

Perusasioita

Leipää.

Perusasioita-2

Viiniä.

Erinomaisen paljon suosittelemme La Secateuria.
Kyllähän se pääsiäisen lammaspaistin kylkeen sopii. Ja moneen muuhunkin.

Se on liki makeaa, mutta haitanneeko se? Valkosipulisen lammaspaistin  tai karitsapateen kanssa arvelisin täydentävän pääsiäisen päivällisen tunnelmaa. Ehkä joku haluaa avata toisenkin pullollisen. 😉

Perusasioita-3

Yksinkertaisuus jatkukoon.

Perjantaita, ihmiset!

Nallikarissa taas

Sain kuin sainkin lähdettyä iltakävelylle. Tosin ensin  ajelin autolla – vaihteeksi – Nallikariin. Lauantain onnistuneiden auringonlaskukuvien innoittamana olin tänään liikkeellä vähän järeämmällä kalustolla (tele-zoom mukana). Olipa huikean hieno ilta. Pikkupakkanen, ei juuri tuullut. Paljon lapsiperheitä, pilkkijöitä, kuvaajia, kävelijöitä, pyöräilijöitä. Kevättalven ilta houkutti muitakin ulos ja Pohjolan Rivieralle.

Nallikari 26_3_2015-5

Tuossa kuvassa  on oikeastaan se tunnelma ja olo, joka tänään on ollut. Sellainen viileä seesteisyys. Levollisuus. Pitkästä aikaa täyspitkien yöunien jälkeen on ollut vakaa olo, ja hyvillä mielin hiljaisella työpaikalla järjestelin asioita, omia ja opiskelijoiden, menneitä ja tulevia. Tohtorikoulutettavien kanssa ohjauspalavereita, – ja sittenkin laitoin vireille, josko sitä työelämävalmiuskoulutusta saataisiin vähän petratuksi. 😉

Nallikari 26_3_2015-6

Laitoinpa näitä kuvia, ja sitten viime lauantain majakkakuvan tuonne FB:n puolelle ”Oulu tutuksi” -ryhmään, ja alle tunnissa on tullut jo sata tykkäystä! Ihan huikeeta. Saattaapi tässä käydä ihan leuhkaksi ja ajatella pian, että osaa jo ottaa joskus kuviakin… 😉

Tosiasia on se, että kun ei ole millään kurssilla jossa olisi läksyjä ja tehtäviä, ei tule opeteltua mitään uutta, ei haastettua itseään. Laiskistuu ja samoja uria kulkee. Pojan kanssa kyllä on jo suunniteltu pääsiäiseksi kuvausretkeä … Nellimiin vaikka? Katsotaan nyt.

Pikkulauantai

Iltapäivällä koulutusneuvoston kokouksessa opetusten välissä ja jälkeen, pitkän päivän, jo viikonkin väsyttämänä, ajatukset harhailivat ruokaan (mitä tänään syötäisiin) ja siihen, että tälle illalle ei olisi mitään kotiin kannettavia valmisteltavia asioita, … Mutta olisi pitänyt käydä kaupassa, sillä muutoin edessä nuudelisoppasafka. Enkä viitsinyt Pehtoorille, jolla on tämä(kin) päivä ja viikko ollut taas remppa- ja muuttoasioita hoidettava, tekstailla kauppalauppua.

Ja niinpä tuli mieleen, että on pikkulauantai. Moinen käsite ei ole kuulunut sanavarastoon aikoihin, mutta tänään pieni huoahduksen paikka ja kotiin palatessa ehdotin, että lähdetään Tuiraan testaamaan nuudelibaari ja sitten elokuviin. Ihan selvästi pikkulauantain tunnusmerkit: lukio- ja opiskeluaikana mentiin tosin ensin leffaan ja sitten vasta makkarakopille.

Merikoskenkadulla on ollut pian vuoden verran thaimaalainen ”Noodle Bar 9”, eikä kertaakaan ole tullut käytyä tai haettua sieltä take-away-pakettia. Olen toki kuullut ja lukenut positiivisia kommentteja paikasta. Karuhko, mutta siisti paikka. Paistettua riisiä ja paistettuja nuudeleita eri höystöin tai nuudelikeittoa listalla. Pehtoori otti nauta-possua, minä rapu-tofua. Annokset kympin molemmin puolin.

Nuudelibaari9

Palvelu oli ystävällistä ja nopeaa, ruoka hyvää ja edullista, ja sitä oli vähintäänkin riittävästi.

Ja sitten elokuvateatteri Stariin. Kun istahdimme penkkiin, Pehtoori hoksasi kysyä, ”mitä me tultiin katsomaan?” – ”Edelleen Alice”. – Ai se kirja? – Just se.

Lisa Genovan samannimisen romaanin luimme neljä vuotta sitten syksyllä, olin juuri jäänyt vuorotteluvapaalle – miettimään, palaanko takaisin yliopistoelämään. Siinä elämäntilanteessä luin kirjaa, jossa kirjan päähenkilö, ikäiseni (vähän nuorempi) professori luopuu opettamisesta, opiskelijoista, tieteentekemisestä, olemasta hyvä työssään, luopuu muistoistaan, hyvästä elämästään ja hänen suhteensa aikuisiin lapsiin on ”kasvuvaiheessa”.  Tuon kirjan lukemisen aikoihin oman äidin ja appivanhempien vanhenemisen vaikutukset olivat yhä enemmän omaa arkea, joten tuo kirja kosketti syvästi. Pisti ajattelemaan ja olemaan kiitollinen. Alzheimerin taudin etenemisen kuvaaminen oli hyvin todentuntuista, jopa myötäelämistä ja paljon ymmärrystä lisäävää.

Kun elokuva tuli, ajattelin, että tässäkin käy – kuitenkin, väistämättä, kuten tavallista – niin että leffa ei yllä kirjan tasolle. Hollywoodin pehmodraama traagisesta aiheesta? – No ei ihan niinkään: ensinnäkin elokuvan käsikirjoitus ei noudattanut orjallisesti kirjan tekstiä, ja hyvä niin. Elokuva oli hyvä, koskettava, olematta ahdistava. Ja se oli merkillisellä tavalla hyvin kaunis, olematta imelä. Ja osastaan Oscarin saanut Julianne Moore oli huikea. Hänen varassaan ja ansiosta elokuva ylsi kirjan tasolle, tai paremminkin niin, että oli elokuvana hyvä. Suosittelen.

Tuolla Starin sivulla on leffan traileri.
http://www.elokuvateatteristar.fi/naytosajat/edelleen-alice.html

Työnhakuasioita

Lipasto-2

Ei niinkään takatalvi kuin tavallinen maaliskuun lumipyry ja myräkkä. Aamulla töihin mennessä oli teilläkin vielä rauhallista, illansuussa palatessa lyhyen matkan varressa parikin peltikolaria.

Tänään viimeisen luentosarjan viimeinen (palaute)luento. Onhan noita yksittäisiä, erillisiä luentoja vielä montakin, huomennakin kaksin kappaleiden (metodeja ja tekstinkäsittelyn ja excelin ohjeistusta), mutta tänään viimonen oman luentosarjan luento. Ja sen sitten käytin työelämävalmiuksien lisäämiseen, CV:n teon opettamiseen, tieteellisen tekstin perusteiden selvittämiseen.

Kysyinpä tuosta eilen esillä olleesta ansioluettelon laatimisen opetuksesta: ”Kuinka monelle on koulussa opetettu laatimaan ansioluettelo?” – Kahdelle koko luentoporukasta (liki 30). Siis lukiossa ei opeteta – merkillistä! Yliopiston tarjoamalla ”Kirjallinen ja suullinen viestintä” -kurssilla joissakin moduuleissa kuulemma asiaa opetetaan, mutta kun moduulit ovat valinnaisia, jää monella taito ja tieto saamatta. Mikä sitten aiheuttikin sen, että minun pikakurssistani sain suoraa hyvää palautetta jo tänään. 🙂

Lipasto-3

Vinkkasinpa opiskelijoille, että minunkin paikkani on vastikään pistetty auki. Hakukuulutusta pitivät kovin pitkänä ja portfolion laatimista isotöisenä. Minulla olisi valmiina 🙂

Kollegat ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että pesti ylipäätään saatiin laittaa avoimeksi, – vastikään yt:t läpikäynyt ja pitkään rekrytointikiellossa ollut yliopisto kun ei automaattisesti enää virkoja täytä. Mutta johdolta tuli sentään päätös, ettei vastedes historian oppiaineessa kuuden hommia hoidella viiden voimin, vaan minulle valitaan tässä lukukauden lopussa seuraaja. Näin toivoin ja siksi irtisaunoutumisen teinkin hyvissä ajoin, ettei tule sellaista ”välitilaa” kuten usein käy, – ja professorin virkojen täytöissä pääsääntöisesti.

Niinpä kun minä jään pois, uusi aloittaa.

Hämmästyttää

Lipasto

Nyt on kuulkaa sen verran hoppu, että ei paljon bloggailemaan ehdi.

Teen yhteenvetoa ja palautetta opiskelijoiden luentooni kuuluvista harjoitustöistä. Yhden (tärkeimmän) harjoituksen tehtävänanto kuului näin:

Tee vapaamuotoinen hakemus paikallishistorian/yhdistys/yrityshistorian kirjoittajaksi tai historia-projektin vetäjäksi.

Hakemuksessa tulee ilmetä pätevyytesi, ja sopimusehtosi (mitä teet, missä ajassa ja millaisin ehdoin). Hakemuksen pituus 1 – 3 liuskaa.

Liittenä tutkimus- ja työ/projektisuunnitelmasi sekä myös alustava hahmotelma työn rakenteesta ja teemoista.

kuvalehti

Sekä sisältöön että myös hakemuksen tekoon oli luennoilla kyllä materiaalia. Linkitin vielä ihan erinomaisen ”rautalangasta väännetyn” ohjesivuston. Ja millaisia ovat näiden maisteriksi valmistuvien työhakemukset!? – En ottaisi töihin.

Tietääkö joku, opetetaanko lukiossa työnhakua? Jollei, niin totta totisesti olisi tarpeen! Olen pari kertaa ollut ohjaajana sellaisella humanistien mentorointikurssilla, mistä on kyllä aikaa 5 – 10 vuotta, ja silloin humanistiopiskelijat kyllä hanskasivat nämä asiat paremmin kuin tämä minun tämänkertainen luentoporukkani. Mistä johtuu? Noh, huomenna siitä luennolla varmasti keskustellaan.

jää

Näihin tuohtuneisiin tunnelmiin… huomiseen.

On se aika keväästä

On se aika keväästä, että jos olis kansakoulun alaluokilla, miettisi jo, että voisiko piirtää välitunnilla viivat pihaan ja että voisiko jo hypätä myrryä [niinkuin Oulun seudulla sanotaan. Muualla taidetaan ”hypätä ruutua”]. Ainakin odottaisi jo kovasti että saisi pian vaihtaa monot tai kumpparit tennareihin. Vaikka siihen aikuisten oikeesti olisikin vielä yli kuukausi aikaa.

Jos olisi keskikoulussa miettisi, että olisiko koulun pihan pienellä asfalttipläntillä jo mahdollista hypätä narua, sellaista pitkää, ja melkein koko luokka olisi mukana hyppäämässä. Koko hyppytunti voitaisiin käyttää hyppäämiseen. Ja pipo pistettäisiin koululaukkuun heti kun kotipihasta ulos astuisi.

On se aika keväästä kun lenkillä ei enää tarvitse nastalenkkareita – paitsi jos menee metsäpoluille, ja se aika kun kävelysauvoihin pitäisi laittaa kumitulpat – paitsi jos menee merenrannan reitille. Eikä lenkille kannattaisi enää laittaa untuvatakkia, vaikka pohjatuuli on edelleen kova.

Ja kevät on jo niin pitkällä, että aurinkolasitkin on saanut jo kaivaa esille. Paitsi ettei niitä tänään tarvinnut. 🙁

On se aika keväästä kun minulla on mahdoton mieliteko syödä kaikkea sitruunaista ja appelsiinista, sekoitella tuoremehusta ja pakastetuista banaaniviipaleista aamusmoothieita, ja on se aika, jolloin limoncello pitää laittaa tekeytymään (ks. ohje täältä). Ainoa vaan, että kiellettyjen listallani ovat edelleen nuo sitrushedelmät, kuten myös kahvi, tuliset mausteet, punaviini ja kuplavedet. Saahan ne olla  listalla, – on eri asia, mitkä asiat oikeasti ovat pannassa.

Tähän aikaan vuodesta on pieni suvantovaihe lukuvuodessa, – yleensä. Nyt ei ole. Nyt on luennon harkat (mapillinen papereita) arvosteltavana, on puheenvuoro tiedekunnan missä mennään -tilaisuuteen valmisteltavana, on Manuaalin (kerron joku päivä) päivitys työn alla, on Mikrohistoria-erikoisluento ja ATK-ohjauskerta tulevalla viikolla, on sivuainepääsykokeen laadinta ja tarkastus, on luento Kemiin tehtävänä. Ei ole suvantoa, on ressi. Tai ei sentään. On vaan tunne, että minä en yksinkertaisesti ehdi.

Nallikarissa-3

On se aika keväästä kun on kaipuu mäkeen. Saariselän valkoiset, kimmeltävät tunturit kimmeltävät myös mielessä. Laskemaan, tai vaikka (vain) hiihtämään, on kaipuu. Sekin kuuluu maaliskuuhun.

On sekin aika keväästä että perheessä vietetään synttäreitä. Tai nykyisin tuplasynttäreitä. Onpa sattunut nimittäin niin somasti, että meidän nuoripari eli Juniori & Miniä ovat syntyneet juuri näinä päivinä. Yhtä aikaa olivat OYS:n synnytysosastolla 24 vuotta sitten. Tänään yhtä aikaa täällä meillä syömässä ja juhlittavana. Tein porolasagnea ja Nutella-kakkua, joiden tiesin olevan nuorten herkkua. No kelpasivat ne meillekin.  Ruoasta ja viinistä puheenollen …

Virtuaalipruuvin jälkeen asettamaani kyselyyn tuli mukavasti vastauksia. Ja mikä minua ilahdutti?! 14/21 oli hankkinut täällä Temmatussa suositellun viinin/viinejä ja pitänyt niistä! Ei siis ole menneet suositukset ihan metsään eikä ihan hukkaan. 😉 Ja viisi osallistui menneeseen pruuviin ja 11 aikoo osallistua jos sellainen vielä järjestyy. Kyllähän tällainen tulos vaatii sellaisen järjestämään. Toukokuussa pidetään uudet maistiaiset! Mukava. Tosi mukava.

Virtuaalipruuvi

Ja tähän loppuun pieni takauma eiliseen iltaan. Kyllä, kyllä minä pidin eilisen illan ruoasta ja viinistä hyvin paljon. Neljä tuntia nautimme ravintola Nallikarin erinomaisesta illallisesta. Sienipihvit olivat minun mieleeni ylitse muiden.

Phototastic-22_3_2015_98b84e2d-29da-40e8-a12c-cd32f5592769

 

Ja etelä-afrikkalainen punaviini: MAN. Pinotage-rypäleestä tehty tavattoman hyvä viini, jossa lämpöä ja lempeyttä, hillomaisuutta ja hyviä tanniineja. Se oli hyvää. Jos sattuu kohdalle, kehotan nauttimaan ilolla ja mielihyvin pois.

Ja seura ylivertaisen hyvää: puoli vuotta oli kulunut ettei näitä ystäviä (VMP) oltu nähty. Oli korkea aika päivittää kuulumiset, elämänmenot.  Ruoan ja seuran lisäksi illan kiehtovuutta lisäsi meri, joka ravintolan ikkunoista avautui. Lumeton jää, ilta-aurinko, paljon ulkoilevia, liikkuvia ihmisiä, näkyvyys kirkas. Ja sitten se auringonlasku!!

Sillä on väliä, mitä ravintolan ikkunoista näkyy! Huolimatta siitä, että olen jo Instassa sekä FB:ssa tämän kuvan julkaissut, laitan sen vielä tähänkin. Nallikarin majakka. Taas kerran. Erilainen kuin ikinä, ainakaan minun kuvissa.

Kannattaa klikata kuva isommaksi.

Nallikarissa-2

 139

Jokivarressa

Tänään tohtorikoulutettavien kevätseminaarin toinen päivä. Koko päivä sisällä. Vaikka oli mitä aurinkoisin lauantaipäivä.

sisällä

Mutta totta puhuen – oli oikeasti aivan jäätävän kylmä pohjatuuli, joten ei sisälläolo lopultakaan tuntunut pahalta. Eikä missä tahansa seminaarikopperossa sisällä oltukaan, vaan yhdessä Oulun mukavimmista ”työtiloista”, jossa toki on järjestetty karonkkoja ja muita juhlia. Lasaretinsaaressa on kongressihotelli, jonka Ståhlberg-sali on (tod.näk.) Engelin suunnittelemassa rakennuksessa vuodelta 1828.

Jokivarressa-11

Se on yksi vanhimmista säilyneistä rakennuksista Oulussa. Aiemmin Kilstupa-niminen rakennus on toiminut muun muassa leipomona, erityisosastona ja sairaalan henkilökunnan asuntona.

Jokivarressa-12

Siellä on hyvä keskustella tieteestä ja sen tekemisestä. Ja miettiä tulevaa. Ohjattavien, kollegoiden ja omalta osalta tulevaa.

Ennen kuin päivän seminaari alkoi, kävin patosillalla, siis ihan vieressä, tarkoituksena kuvata uudelleen sellaisia kummallisia jääilmiöitä, jotka eilen siellä näin ja kuvasin. Mutta kun eilen oli kamera ja tele-zoom säädetty auringonpimennyksen kuvaamiseen, niin otokset eivät (näidenkään kuvaamisessa) olleet oikein onnistuneita. Eikä tänään revanssi ja uudelleen yritys sitten onnistunutkaan! Niitä jääkuppeja ei – tietenkään – enää siellä ollut. Mutta tässä eiliset kuvat. Mitä nuo on?

Jokivarressa-3

Jokivarressa-4

Ne olivat noin 10 – 20 senttiä halkaisijaltaan. Voivatko ne olla jotain jäätynyttä vaahtoa?

Tänään yläkanavan yläpuolella oli vain sinistä, jäätävää vettä ja hilettä.

Jokivarressa-9

Jokivarressa-8

Huolimatta, että Lasaretin tunnetusti erinomaista lounastakin nautin ja seminaaripäivän jälkeen äidille viedessä söin hieman mämmiäkin, lähdemme nyt ystävien kanssa ulos syömään. Nallikariin mennään. Sanomattakin lienee selvää, että mukavaahan se on.

Aurinko pimeni, tutkimus kirkastui

Kuten reilun kuukauden ajan, tänäänkin herään viiden kieppeissä. Ehdin touhuta kaikenmoista ja tehdä vähän töitäkin ennen lähtöä. Seminaari Lasaretissa alkaisi vasta yhdeksältä, ja vaikka olen ”järjestävänä osapuolena” (= oltava ajoissa) niin ehdin käydä kuvailemassa ennen sisätiloihin vetäytymistä.

Päivä vierähti vallan nopeasti. Ja taas – kuten jo toista vuosikymmentä näissä seminaareissa – päivä oli vallan antoisa, ajattelemista antava, tutkimukseen vievä ja tohtorikoulutettavien elämään samaistuva. Minulla sellaista ylpeyden aihettakin: vuosi vuodelta tohtorikoulutettavissa on enemmän ”minun” oppilaitani, joista voi olla ylpeä. Entisiä kandilaisiani, gradulaisiani. Ihan itsekseenhän he ovat fiksuja ja osaavia, mutta sekin on ilo, ettei heiltä ole tutkimisen iloa ja uskallusta nujerrettu. Sellaisia, joiden väitöskirjan aiheet ovat edes jotenkin minun ”johdattamiani”. Sellainen tuntuu, kuulkaa, hyvälle.

~ Onnistuisinpa vielä kannustamaan.

Niin, –  ja keskustelu, vuorovaikutus yleensä, on hyväksi. Tutkimuksen tekemisessä ainakin, – eikö myös elämässä, ystävyydessä, arjessa? On se.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

No entä se auringonpimennys? – Kyllä minä lounaalta vähän pikaisesti lähdin, että ehdin jotain kokeilla. Että äkkiä saisin tämän ainutkertaisen jutun digitaalisesti tallennettua. Äkkiä räpsin kaikenlaisilla asetuksilla (kiitos vain Juniori ja Pasi vinkeistä): f32 ja 1/8000s ja ISO L (= alle 100), ja vielä aukko – 2. Ja monia muita kokeiluja, jalusta oli, polarisaatiolinssi oli, 70-200 mm zoom, muttei vitkalaukaisinta, eikä kalvoja. Mutta — sinne meni se pimennys. Jotain kuvia sentään tallentui, eikä mennyt näkö, eikä kenno. Plussan puolelle siis  silti. Ehkä.

Vähän nolona näitä tähän laitan, mutta toisaalta osoituksena että edes yritin!

Auringonpimennys

Auringonpimennys-2

Auringonpimennys-4

Auringonpimennys-5

Auringonpimennys-6

 

Sitten tässä vielä merkillinen otos, jonka otin kännykällä – täysin vailla mitään asetusten säätöä tms. Nyt kun laitoin sen näytölle niin merkilliseltä näyttää! Mitä nuo punaiset on? Linssiheijastuksia?

Auringonpimennys-7

Kuvausasioita

Olenpa tässä pojan kanssa ja itsekseni koettanut opetella, miten onnistuisi kuvaamaan huomista auringonpimennystä. Ajattelin, jotta tokihan sitä…

Nyt kun olen lukenut Ursan sivuilta ja muutamien ammattilaisten artikkeleita asiasta, niin totesin, ettenpä taida sitten yrittääkään. En uskalla, en osaa, eikä ole minkäänlaisia kalvoja lasien ja objektiivien päälle.

Sattuu huomenna puolelta päivin olemaan tohtoriseminaarissa juuri sopivasti lounastauko – olisin siis voinut livahtaa Oulujokivarteen kuvailemaan työpäivästä huolimatta. Mutta ei voi oikein pahvilaatikko päässä vakuuttavana väitöskirjaohjaajana esiintyä 🙂

Sitä minä vaan mietin, kun yhdessä noista artikkeleista todettiin, että auringonlaskujen kuvaamiseenkaan ei pidä ryhtyä, jollei tiedä, mitä tehdä ja jollei osaa. No, en ole tiennyt, enkä paljon osannutkaan, mutta kyllähän minä olen kaikilla reissuilla oikein urakalla auringonlaskuja kuvaillut. Moisessa puuhassa menee kuulemma kamerasta kenno ja silmistä näkö. Huh!

Auringonlasku-2

Olenkin myös lukenut, että vaikka filmiä ei enää digikameroissa tarvita, ja siten säästää kuvauskuluissa mahdottomia määriä (ja oppii huonon tavan räpsiä kuvia turhan huolimattomasti) niin paljo kuvaaminen tulee aikaa myöten kuitenkin maksamaan, koska kameran kenno kuluu ja vuosien kuvaamisen jälkeen kuvien taso heikkenee ja on vaihdettava kameran runko. Minun Canonini on nyt viisi vuotta vanha ja kuvaan kymmeniätuhansia, jollen satojatuhansia kuvia vuosittain. Joten kulunut on. Semminkin kun auringonlaskukuvia on tullut otettua pitkin Eurooppaa ja Meksikoa vaikka kuinka tuhottomasti.

Yritänkö perustella, että olisi aika vaihtaa kamera, hankkia uusi, vähän kevyempi? Kyllähän kamerakuume aina välillä pulpahtelee pintaan. Joten jos huomenna sittenkin ”vahingossa” saisin poltetuksi kennon puhki? – No ei sitten. Siispä vietän päivän seminaarissa ja ehkä lounastauolla tyydyn kuvailemaan pimennyksen heijasteita.

Tekstintekoa ja sanavalintoja

Heikoilla jäillä

Heikoilla jäillä ollaan välillä.

Pointti on se, että tästä voi tulla meille ihan win-win -tilanne! Jos analyysaan nämä asiat ensin ja sitten konkluusaan yhdelle aaneloselle ja postaan sitten sulle, niin jos ehtisit tsekkaamaan vörkkiikö noin? Niin että onko se ihan relevanttia tässä keississä?

Tuo lainaus EI ollut historian opiskelijan sähköpostista, vaan yhden toisen tiedekunnan ”tukipalveluihin” kuuluvan henkilön sähköpostista. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Missä on suomen kieli? – Tiedättekös: minun piti sanoa asiasta. Minun, joka en edelleenkään osaa yhdyssanoja, enkä näe omia lyöntivirheitäni. Puhelimessa tuo olisi vielä ehkä mennyt, mutta että sähköpostissa.

Ja olen jo nähnyt kandityössä ”heeboja”, joiden kohdalla itse ehkä olisin käyttänyt sanaa toimijat tai asianosaiset tai jotain paljon tylsempää kuin ”heebot”.

Heikoilla jäillä-4

Luennon harkoissa oli ”tymäkkä hypoteesi” ja ”hypertärkeä toimikunta” ja jotain tapahtui ”kotiseudun huudeilla”. Jo pitkään Venäläiset ovat olleet isolla ja venäjä pienellä. Voisin jatkaa tätä pitkään…

Heikoilla jäillä-2

Tiedän, että opiskelijat pitävät minua vähän kielipoliisina sekä typografian ja ylöspanon nysvääjänä, mutta tätä menoa se ei enää riitä. Minä tarvitsen jotain järeämpiä keinoja kuin pelkkä ohjaaminen, kannustaminen ja noista asioista nalkuttaminen. Minä mietin vielä!

Tiedättekö, mikä oli helmikuun sana Suomessa? – Troikka. Entäs tammikuun? – Halpuuttaa. Ja joulukuussa se oli selfiekeppi. (ks. Kotuksen sivu ”Kuukauden sana” KLIKS). Sanat kertovat ajasta paljon, ja ne kertovat ihmisistä. Oppimisesta. Tavasta hahmottaa maailmaa. Arvostuksesta. Sanoja kannattaa miettiä. Miten niitä käyttää, ja mihin.

Heikoilla jäillä-5

My way

(Varoitan tästä tulee pitkä. Tyttären työnhakuprosessin yhteydessä lupasin/uhkasin kertoa omastani joskus. Nyt on sen aika. Ehkä kuvitan tämän jutun [omaksi ilokseni] joku ilta.)

Kirjoja-2

Se oli heinäkuu 1978 kun sain kirjeen: olet saanut opiskeluoikeuden Oulun yliopiston historian laitokselta pääaineena yleinen historia. Olihan se hieno asia, – oli vaikka oikeasti halusin lukemaan psykologiaa. Kävinkin pääsykokeissa Jyväskylässä, mutta enhän minä sinne päässyt. Historiaa pääsin kun pääsykokeissa sattui hyvät kysymykset, joihin osasin vastata paremmin kuin pari sataa muuta.

Ajattelin ”olen vuoden historian laitoksella – pyrin seuraavana keväänä uudelleen psykologiaa lukemaan”. En koskaan pyrkinyt. En koskaan enää lähtenyt historian parista pois. Ensimmäisenä syksynä aloitin sivuaineopinnot sosiologiassa ja arkeologiassa. Kirjallisuuttakin harkitsin, mutten sitten suorittanut. Yhteiskuntatieteen approbaturin aloitin toisen vuoden syksyllä, kun hoksasin että sekin kiinnostaa, ja jatkoin vielä sosiologiaa cum laudeen asti. Pakolliset kieliopinnot olivat työläitä, mutta jotenkin nekin läpäisin. Ja jo kahden vuoden riemullisen, innostuneen opiskelun jälkeen sain HuK:in paperit.

Opiskelu sopi minulle. Vaikka kaikki kesät toukokuusta elokuuhun olinkin töissä ja elokuut reissattiin poikaystävän/kihlatun (nyk. tunnetaan paremmin Pehtoorina) kanssa pitkin Eurooppaa, ehdin suoritella aika nopsasti kaikkea. Historia vei. Ja yhteiskuntatieteelliset aineet myös.

Kolmannen vuoden syksyllä professori tuli vastaan portaissa, kun olin latinan luennon jälkeen matkalla kahvioon. Hän murahti ”Voisiko neiti L. tulla huomenna vastaanottoaikanani käymään?” – Mutisin, ihan vain vähän, peloissani: ”Voin kyllä, tulen tietysti”.

Vastaanotolla professori ilmoitti – ei kysynyt, ei haastatellut, eikä vaatinut hakupapereita, vaan yksinkertaisesti vain ilmoitti – että minulle kirjoitetaan työsopimus nimikkeellä ”tuntiopettaja”. Se tarkoitti, että periaatteessa olin yhden päivän viikosta professorille apulaisena vanhojen käsialojen ”kääntäjänä” ja tutkinnonuudistustyöryhmässä avustajana. Muutamassa kuukaudessa työnkuvani laajeni käsittämään myös kirjojen kopiointia, tupakan hakua (poltimme toki yhdessä aika lailla), puhtaaksikirjoitusta, mikrofilmien lukua, tentin valvontaa, pitkiä juttutuokioita ruoasta ja yliopistohallinnosta, sanelusta kirjeiden kirjoittamista, kirjojen toimitustyötä. Sain jakaa laitoksella työhuoneen kahden muun ”tuntiopettajan” kanssa.

Samaan aikaan ja – nimenomaan edelleen enimmäkseen – opiskelin, – ja hengailin opiskelukavereiden ja kihlattuni kanssa. Aloitin uusia sivuaineita: klassillisen arkeologian ja aate- ja oppihistorian, suoritin yhteiskuntatieteiden cumun ja sitten neljännen opiskeluvuoden keväällä suoritin jo ensimmäiset  Suomen historian appron tentitkin. Tein gradua ja hiljalleen aloin tajuta, että historian parista voisi myös saada joskus elantonsa. Että historia voisi olla ”työ”. Monet kurssikaverit suorittivat kasvatustieteitä ja auskultoivat. Heistä tulisi opettajia! Sitä minä en todellakaan halunnut. Enkä nyt ainakaan tutkijana osannut itseäni ajatella. Jonkinlaisena historian projektityöläisenä ehkä näin itseni.

Valmistuin aika lailla nopeasti (4½ v.) maisteriksi ja olin ihan ihmeissäni, mille sitten alkaisin. Keväällä 1983, kun Pehtoorikin valmistui insinööriksi, lähdimme Helsinkiin pariksi kuukaudeksi, ja palasimme Ouluun ABCD-kortit mukanamme. Kesä kului onnikkaa ajaessa ja loppukesästä häitä tanssiessa.

Syksyllä sain historian laitokselta taas pieniä tuntiopetusmääräyksiä, pidin elämäni ensimmäisen kokonaisen luentosarjan (vieläkin käy sääliksi niitä kaikkia, jotka sinne olivat tulleet :)), alkoi lyhyt  assistentin sijaisuus ja sitten ns. työllistymismäärärahoilla tutkimusapulaisen hommia ketjutettiin.

Professorin kanssa suunniteltiin jo väitöskirjan tekoakin; hän kun piti minua nuorena ja lahjakkaana ”kyllähän väitöskirjaa varten nopeasti ranskan kielen opit”. En oppinut. Ensimmäinen väitöskirjan aiheeni liittyi valistukseen, sen jälkeen aiheita seurasi… Intian kautta Englantiin ja lopulta Pohjois-Suomeen.

Otin myös ensimmäisen isohkon tilaushistoriahankkeen (Kiimingin koululaitoksen 100-vuotishistoria) tehtäväkseni. Ja jatkoin samalla Suomen historian opintoja ja ajoin linja-autoa. Kun näytti, että vakitöitä ei löytyisi (totta puhuen en juuri etsinytkään), anoin Suomen historian opinto-oikeutta Turun yliopistosta, – Oulussa kun tuolloin ei vielä ollut mahdollisuutta laudatur-opintojen suorittamiseen. Tein Turkuun toisen gradun ja suoritin syventävät. Tuon Suomen historian gradun laajensin sitten kokonaiseksi monografiaksi (Oulun linja-autoliikenteen historia :)) ja edelleen ihmettelen, miksen tehnyt lisuria siitä?

Tässä vaiheessa kävi niin, että ”vahingossa” ryhdyimme rakentamaan taloa, jonne tehtiin lastenhuonekin. Ja sitten kävi tuuri: professorin kanssa oli tehty Akatemialle ”Hailuodon keskiaika” -hankehakemus, johon tuli kuin tulikin rahoitus! Minulle se merkitsi kolmivuotista täyspäiväistä tutkimusassistentin paikkaa. Hailuodon keskiaikaisesta kirkosta löytyi evidenssiä, talo valmistui, lapsia ei kuulunut ja väitöskirjan aiheet vaihtuivat.

Kevään ja kesän 1987 ajoin taas onnikkaa, mutta syksyllä palasin täysipäiväiseksi historiankirjoittajaksi: Keminmaan historia -projekti alkoi. Oppiaineen silloinen apulaisprofessori (sittemmin professori, ja myöhempi esimieheni liki parikymmentä vuotta) minut siihen projektiin värväsi. Kun se oli vasta aluillaan, hän järjesti minulle kirjoitusprojektin myös Iin seurakunnan historian parista. Siis kaksi kirjaa tekeillä: ei hassumpaa. Elämän korkeaa keskipäivää varjosti vain yhä todennäköisemmäksi käyvä lapsettomuus.

Mutta historiaa riitti. Ja vähän, tosin aika pieniä keikkoja, muidenkin töiden parissa. Elokuussa 1989 lopetin toviksi Keminmaan historian parissa: jäin äitiyslomalle! Samoihin aikoihin Ouluun saatiin Suomen historian professuuri, ja tammikuussa 1990 uudessa oppiaineessa avautui amanuenssin paikka. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin saanut ensimmäisen työmääräyksen yliopistosta, hain vakinaista virkaa historian parista. Ja sain sen!

Kirjoja

Minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja lapsi! Kovin pahasti koliikkinen tytär, ja kaiken kukkuraksi jouduin tosi isoon leikkaukseen toukokuussa. Kesällä 1990 menin töihin ilmoittaakseni esimiehelleni kolmantena työpäivänä, että jään helmikuun lopussa äitiyslomalle. Juniori syntyi tasan puolitoista vuotta sisarensa jälkeen. Ja minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja KAKSI lasta. Olin kotona melkein siihen asti kun Juniori täytti kolme: kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin historiaa, joka toinen tai kolmas viikko vein lapset Jäälin mummulaan ja pääsin päiväksi arkistoon.

Sitten meni monta vuotta yliopistovirassa ja samalla paikallishistorioita kirjoitellen, ne valmistuivat ja vihdoin ihan vuosituhannen lopulla pääsin kiinni väitöskirjatyöhön. Tein sitä töiden ohessa ja töissä. Lomilla ja lauantaisin. Ja edelleen historia kantoi. Pidin työstäni, pidin tutkimuksesta ja ura oli sittenkin urennut. Väittelin, virka muuttui ensin lehtorin viraksi ja sitten yliopistonlehtorin viraksi. Olen edelleen Suomen ainoa naispuolinen historian tohtori, jolla on linja-autokortti. 🙂

Kirjoja-3

Neljä vuotta sitten oli harkinnan paikka: jäin vuorotteluvapaalle miettimään, mitä loppuelämälläni teen. Harkintaan oli syynsä. Monetkin. Vuorotteluvapaalla kirjoitin, toimitin ja julkaisin enemmän kuin monina työvuosina. Vuorotteluvuoden lopulla, pitkällisen ja perusteellisen miettimisen jälkeen päätin palata virkaani, en perustaa herkkukauppaa, en lähteä opiskelemaan jotain, enkä heitttäytyä ”virattomaksi kairankulkijaksi”. Tarkoituksena oli vielä hankkia dosentin arvo, mutta se jäi. Viime ”lukuvuoteni professorina” vei ja korvasi sen aikeen. Nyt taas yliopistonlehtorina viihdyn.

Olen ollut töissä yliopistossa tai siihen läheisesti sidoksissa 35 vuotta ja virkakin minulla on ollut jo 25 vuotta. Siinä on ihan kylliksi. Nyt olen sanonut itseni irti. Minun polkuni yliopistossa alkaa olla kuljettu.

Viinipruuvin jälkeen – ja ennen seuraavaa?

Viikonlopun ”virtuaalipruuvi” osoittautui varsin mukavaksi ja siihen tuli kommentteja, paitsi tänne blogiin, myös minulle tavatessa suoraan ja sitten vielä sekä fb:ssä että sähköpostitse. Tämän perusteella annan itseni uskoa, että kiinnostusta ja kannatusta oli. Näin siitä huolimatta, että pistin pruuvin pystyyn kovin keposesti ja hopusti.

Lasi

Meidän, siis Pehtoorin ja minun, mielipiteet ovat noissa kommenteissa jo viikonlopun varrelta näkyneetkin, mutta kirjoittelenpa vielä auki ja perusteellisemmin. Se valkoviini: sisilialainen Gazzera ei mielestämme ollut ihan tyypillinen, edullinen, italialainen, ohut, kesävalkkari, vaan siinä oli tuoksussa vahvasti hedelmäisiä aromeja ja sitten makeutta, melkein karkkia, tai siis rusinaa. Se että pinot grigio -rypäleen joukkoon oli laitettu 15 % prosenttia Moscatoa teki siitä mukavan täyteläisen sekä tuoksultaan että maultaan.

Mutta se, mikä siinä oli miinusta, oli se, että viinistä häipyivät hapot melkein heti. Siinä ei ollut ryhtiä, eikä maku todellakaan ollut pitkä. Mutta sitten nautimme toiset lasilliset ruoan kanssa (kuhaa ja perunoita) niin viinistä löytyikin optimaalisesti happoa. Bravo, molto bene. Olipas yksi tähän virtuaalipruuviin osallistuneista löytänyt tästä viinistä itselleen uuden suosikin. 😉

Lasi-2

Entäs se espanjalainen Costalarbol? Siinä oli paitsi tavallista ja tykättyä tempranilloa (mutta vain 20 %) ja sitten enimmäkseen muistaakseni ennen maistamatonta graciano-rypälettä. Se ei ollut raaka, tanniinit eivät napsuneet hampaissa, mutta kummallisen karhea se oli. Mutta liharuoan kanssa se pärjäsi oikein hyvin, eikä jäänyt erinomaisen mausteisen riisin ”alle”. Varmasti hiiligrillattujen pihvien kanssa olisi oikein kelpo viini.

Tällä kertaa italialainen valkkari voitti espanjalaisen punaviinin, vaikka lähtökohta oli kaikkea muuta kuin yhteismitallinen.

Sitä minä jäin miettimään ….

Lasi-4

Että entäs jos maisteltaisiin toistekin yhdessä? Josko vaikka toukokuun lopussa laittaisin muutaman maisteltavan viinin esittelyyn jo alkuviikosta ja sitten viikonloppuna olisi yhteisölliset maistiaiset? Yrittäisin vielä hakea sellaisia viinejä, jotka olisivat maallakin (Iissä, Ylivieskassa, Kuusamossa :)) Alkossa myynnissä…

Tuollaisen viiniaiheisen kyselyn laittelin tuohon alle. Viiteen ensimmäiseen voit ruksata vaikka kaikkiin, mutta kahteen viimeiseen vain jompaan kumpaan. Osallistuhan tähän lukijapalautekyselyyn – ei niin, että lupaisin palautteen vaikuttavan mihinkään, mutta ehkä se vaikuttaa. Olisi mukava kun vastaisit.

Maaliskuun ruokahaaste: karitsapatee

Moneen vuoteen en ole osallistunut Ruokahaasteeseen. Keväällä 2011 näköjään viimeksi. Kerran jopa voitin ko. haastekisan, – silloin Hilla(tira)misuni keräsi eniten ääniä.

Mutta nyt sattui silmiin, että maaliskuun ruokahaastekisan asettaneessa Beach House Kitchen -blogissa teemaksi on valittu pääsiäinen. Ja sattuipa niinkin, että tänään Pojan & Miniän tullessa syömään olin tehnyt meidän joka pääsiäisenä nautittavaa karitsa(lammas)pateeta. Tai ehkä joku puhuisi murekkeesta.

Niin tai näin, tämä on hyvää, erinomaisen helppoa, monet vuodet olen tehnyt tätä mökkiolosuhteissa, kaikille (myös lapsille, jotka eivät lammaspaistista juuri riemastu) maistuvaa, huumaavalle jo valmistusvaiheessa tuoksuvaa, ei-niin-kaunista-mutta-rustiikkia-tavattoman-hyvää-ruokaa.

Olennaista on, että raaka-aine [lampaan- tai karitsanjauheliha] on laadukasta. Ja toki sitten tarvitaan jonkin verran muitakin tykötarpeita. Oikeastaan syy,  miksi tätä päädyin tekemään, oli, että eilen kävin Viskaalin-kaupassa ja siellä oli tuoretta karitsajauhelihaa. Kilon sitä sitten ostin, – vasta sitten miettimään, mitä siitä tekisin.

Muut ainekset löytyvätkin kotoa.

Karitsapatee

 

Karitsa[lammas]patee

 

Lammas [tai karitsa] jos joku on pääsiäisruokaa. Jollet halua tehdä paistia, tee patee. Tästä on tykätty hyvin paljon. Lisäkemahdollisuudet ovat monet, mutta ainakin smetana ja suolakurkut maistuvat ohessa  erinomaisilta.

1 kg karitsa/lammasjauhelihaa
1 hienonnettu punasipuli
1 dl vihreitä oliiveja viipaleina
½ dl kaprismarjoja
3 munaa
10 valkosipulinkynttä
1 ½ tl suolaa tai yrttisuolaa
mustapippuria
rosmariinia
2 dl kuohukermaa
2 rkl perunajauhoja

 

Laita jauheliha isoon kulhoon ja lisää muut ainekset kermaa ja perunajauhoja lukuun ottamatta. Vaivaa seos tasaiseksi massaksi. Lisää kerma ja lopuksi perunajauho. Kaada seos voideltuun vuokaan ja laita uuniin (~180 C) paistumaan runsaan tunnin ajaksi. Kypsä patee tuntuu painellessa kiinteältä. Anna jäähtyä vähän aikaa vuoassaan ja kumoa sitten.

Karitsapatee-4

Tämä on hyvää vähän jäähtyneenä, mutta mielestäni kaikkein parasta seuraavana päivänä jääkaappikylmänä.

Karitsapatee-5

Leikkaamalla siivuiksi ja asianmukaisin lisukkein tarjottuna tämä on myös ylivertainen alkupala.

Karitsapatee-6

Jälkiruoaksi tein kulholliset Lemon possetia. Raikasti valkosipulisen pääruoan jälkeen mukavasti.

Lemon posset

 

Pääsiäisruoista puheenollen: muistattehan, että viime vuonna tein ”Pienen pääsiäisruokakirjasen”. Siinä on monta makoisaa pääsiäispöytään kelpuutettavaa herkkua lisää. Se löytyy tämän linkin takaa.

Lauantaipäivä, kevätpäivä, ruokapäivä, viinipäivä, juhlapäivä, ulkoilupäivä, tilipäivä, lepopäivä

Halli

Aamulla runsauden pula siitä, mitä tekisi: päätin tehdä järjestyksessä.

Kauppareissun jälkeen äidin luo, vähän herkkuja sinne ja asioiden hoitoa, tsemppauksen yrittämistä, sitten jatkoin kohti kauppahallia. Kiertelin Kiikelissä, aittatorilla, Silloilla, … kameran kanssa luonnollisesti. Torin tietämillä aina sellainen vanhan maailman tunnelma. Hyvä tunnelma.

Kauppahalli-4

Kauppahalli-11

Kauppahalli-14

Koskapa eilen oli tilipäivä, sallin itselleni pitkästä aikaa jotain hömpän ostamista. Rannan aitoissa on mukavia pikkuliikkeitä. Piipahdin.

Kauppahalli-12

Paitsi että ostin lankoja, niin ostin jykevät (puriste)kristallilasit (Lifestylenordicista), arkikäyttöön muutaman. Niissä smoothiet näyttänevät varmasti hyville.

Kauppahalli-13

Jotenkin kummasti pidän tuosta kuvasta. Sitä voisi vielä jalostaa…. hmmm…

Kahden hengen safkalle tein karitsanfileitä, ja riisiä uudella twistillä. Stockalta tarttui mukaan purkki Ras El Hanout -maustesekoitusta. On tekstin mukaan klassinen marokkolaien sekoitus lampaalle, kalalle ja broilerille. AInesluettelo on hengästyttävä:

Kasvisliemijauhe [merisuola, perunatärkkelys, maltodekstriini (maissista), hydrolysoitu maissi- ja soijaproteiini, sipuli, selleri, porkkana, rypsiöljy, sokeri, valkopippuri, sarviapilansiemen, valkosipuli, persilja, muskottikukka, kurkuma], korianteri, kaneli, inkivääri, laventeli, ruusun terälehti, mustapippuri, cayennenpippuri, cassia (Cinnamomum cassia), galangal, paprika, muskottikukka, muskottipähkinä, kardemumma, neilikka.

Varmaan Marokon matkalla on tällä maustettuja ruokia syöty, mutta enpä tarkemmin muista. No paistoin karitsan fileet ihan tavallisesti voi-öljyseoksessa, suola, pippuri ja rosmariini mausteina. Keitin tavallista unclebensiä ja loppuvaiheessa sekoitin riisin joukkoon ruokalusikallisen voita ja pari teelusikallista tuota mausteseosta. Aluksi maistui hieman epäilyttävästi joulupuurolle (kaneli), mutta lihan ja riisin ja pruuvissa oleva espanjalaisen punaviinin kanssa yhdistelmä oli erinomaisen hyvä.

InstagramCapture_cc6e281c-71bb-4522-b8f6-67418775c9c5

Tuo ”sokkona” virtuaalipruuviin valittu punaviini ei nimittäin sellaisenaan todellakaan meitä ilahduttanut. Se oli merkillisen karhea, ei ainoastaan nuori, vaan myös karhea. Ei napsuvia tanniineja, eikä mitään vastenmielistä, mutta vähän turhan rustiikin oloinen meidän makuumme. Mutta tämän mausteisen liharuoan kanssa viini pehmeni, siinä oli voimaa ja aromia joka kantoi ja nosti ruoankin tasoa. Siis selkeästi maustetun liharuoan viini, ainakin meidän mielestämme. Jännä kuulla mitä muut ovat olleet siitä mieltä? 🙂

Nyt juhlapäivä jatkuu… lähdemme kävellen kohti Iskoa. Tavataanpa ystäviä … 🙂

Laiskottelua

Koko viikon olen ajatellut, että kävelen töihin. Mitä mainioimmat kelit ovat olleet, eikä ihan välttämätöntä olisi ollut olla hyvin aamuvarhain paikalla. Olenko mennyt kertaakaan? Nope!

Maanantaina nyt oli lomaflunssan jälkeen vielä vähän toipilas olo, tiedossa pitkä päivä iltaan asti ja sitäpaitsi poika oli loman aikana pessyt ja vahannut volkkarini, joten olihan siitä kiillosta ja kauneudesta nautittava, tiistaina heti aamulla hammaslääkäri ja töiden jälkeen kampaajalle, keskiviikkona töistä suoraan äidin luo ja mitäs eilen keksinkään (teko)syyksi  välttää tepastelun? Taisin ihan laiskuuttani olla edes selittelemättä ja hyppäsin auton kyytiin. Entä tänään?  – Nukuin niin myöhään, että oli mentävä autolla, että ehdin edes kahdeksaksi. Miksi piti ehtiä kahdeksaksi? – Hyvä kysymys.

Vaikka olen koko viikon ajellut autolla, olen rahdannut mukanani järkkäriäni. Niin kuin nyt teen melkein aina. Enkä ainuttakaan kuvaa ole sillä ottanut. En vaikka aurinko on paistanut ja linnut laulaneet. Miniä oli onneksi ottanut yhden kevätkuvan. FB:sta luvallaan tänne laitan:

Koiruli-3

 ”Varma merkki lähestyvästä kesästä; Unski ruskistuu matolla siki-unessa”

Minulla on tämän kiinanharjakoiran kanssa ollut jo parina kesänä skaba rusketuksesta, ja ainahan koiruli on minut voittanut. Nyt tiedän miten: aloittaa päivettymisen jo maaliskuussa, jolloin meitsi olmeilee Linnanmaalla työhuoneessaan, eikä edes kävele töihin.

Ja muistutan, että tuo auringonottaja on The Man. Nuoren parin ”kennelissä” on kyllä kaksi feminiiniäkin: sokeutuva Maisa ja sitten Piina, joka totta totisesti näyttää enemmän urokselta kuin tuo auringossa kellijä.

Koiruli-2

Joka tapauksessa nuoret ja koirulit lähtevät pääsiäisenä meidän kanssa möksälle, tyttärelle lentoja Hki – Ivalo ei enää ollut paljon tarjolla, ja ne, jotka olivat, olivat kovin tyyriitä. Sellaista Tyär Helsingistä myös viesteili, että talonsa hissi oli eilen simahtanut! Luojan kiitos ei ollut viikko sitten! Sänky piti silloinkin kantaa yhdeksänteen kerrokseen, koska ei mahtunut hissiin, mutta muut saatiin roudattua hissillä. Olisi ollut melkoista jos olisi koko torstain muuttokuorma pyykkikoneineen kaikkineen ja lauantain Ikean ja Kodin Ykkösen ostokset portaita pitkin pitänyt yläkertaan rahdata.

Töissä hyvin hiljaista, siellä ei perjantaisin paljon kollegoitakaan ole. Paljon ehdin lukea tänään. Töiden jälkeenkinhän olisi voinut mennä ulos.  Mutta edelleen laiskailua. Ja pruuvia… 🙂

Viinipruuvi-3

Viinipruuvi

Virtuaalipruuvi

Sain ajatuksen, hyvän sellaisen. Tai siis minun mielestäni hyvän. Toivottavasti jonkun Tuulestatemmatun sivuilla piipahtelevankin mielestä hyvän.

Kutsun teidät virtuaalipruuviin. Pidetään viininmaistiaiset etänä!?

Tämmöisen esikuvakin on olemassa: Hannu Lehmusvuori perusti 1990-luvun puolivälissä nettisaitin, jonne hän joka viikko kuvasi ja esitteli viikon viinin. Hän on kuvaamisen ammattilainen, ei viinien, mutta entusiastinen harrastaja ja viinientuntija on.

Meidän viinikerhomme oli tuolloin juuri ja juuri esikouluiässä, eikä tietoa viineistä ollut lehdistä, netistä eikä kaikista mahdollisista some-tuuteista luettevissa, joten ”Viikon viini”-sviustoa kerhomme seurasi intensiivisesti. Eikä seuraaminen ollut vain virtuaalista, vaan usein hankimme ja testasimme juuri niitä viinejä, joita Lehmusvuori oli esitellyt.

http://www.nettivuori.com/hannu/english/wine-weeks-all.htm

Kannattaa klikkailla tuolta sivulta löytyviä viinisivuja auki: kuvat ovat usein jänniä. Surrealistisia, digitaalisen kuvankäsittelyn alkuvaiheista kai… ks. esim. tämä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta siis, minäpä ehdotan teille, hyvät viineistä pitävät blogiystävät, kahta viiniä. Me Pehtoorin kanssa testaamme ne viikonlopun aikana. Hanki sinäkin molemmat tai toinen? Testaa ja kommentoi.

Minä kirjoittelen tämän postauksen kommentteihin meidän testauksemme tuloksen, ehkä jo huomenna toisesta. Molemmat viinit ovat suht edullisia, molemmat aika lailla uusia, eikä me olla niitä ennen maistettu. Valkoista työkaveri suositteli tänään, – yhdessä hänen kanssaan pohdimme, että viinissä oleva moscato (15%) saattaisi tehdä sen, että viini sopisi hyvin vaikka kiinalaisen ruoan kanssa. Tai pizzan kuten Alkon suosituksissa lukee. Jos haluat testata aasialaisen safkan kanssa, tee kana-nuudeli-soppaa, jota me tänään söimme ja jota jäi huomiseksi evääksi.

Nuudelisoppa

495337Ohje on täällä.

Valkoviini tulee Sisilian lämmöstä:597887 Pinot Grigio & Moscato -rypäleistä tehty luomuviini, jota ei ole hinnalla pilattu. Gazzera tarkoittaa ”harakkala”, mutta ei anneta sen pilata vaikutelmaa.

Punaviiniksi ehdotan ”mehevä & hilloinen”-luonnehdinnan saanutta riojalaista Costalarbol-viiniä. Liharuuille ja juustoille arvelisin sopivan, ja kyllähän nuo tempranillo-viinit, mehevät ja hilloiset, maistuvat takkatulen ja kirjan kerakin.

Italia-Espanja -maaottelu tästä tulee, tosin vähän eri sarjoissa nämä viinit on. Mutta testatkaamme, cin-cin!

PS. Tässä on sitten vielä viinivinkki, jonka olemme nauttineet monta kertaa ja ilahduin kovin kun näin, että tätä  taas on Alkon valikoimissa: Bucci.

Päivän palaset

Tiedättekö, että whatsappia voi käyttää tietskarillakin. Siis nettisovelluksella. https://web.whatsapp.com/  Minulla on ollu se jo toista kuukautta käytössä. Ehkä parikin. Onhan hyvä. Tässä koneella istuessa voi nuorten kans chattailla vallan nopeasti, paljon paremmin ja kätevämmin kuin puhelimella naputellen.

_full (2)

Matkakuume tuntuu nousevan. Olen tässä paitsi surffaillut monilla eri Japanin matkasivuilla, myös omilla matkakuvasivuilla http://satokangas.kuvat.fi/ Ja Italiaan olisi nyt kyllä kova ikävä. Siellä on pian unikkopellot kauneimmillaan.

_full

Olen löytänyt itsestäni viime kuukausien kovan harjoittelun tuloksena uuden vaihteen; tai siis osaan jo aika hyvin ajatella ”tämä ei (enää) kuulu minulle – turha tuohtua!”

Blogiasioista on kerrottava sen verran, että lupaamani palkinto potkuroinnista lähti tänään Marketalle ja että Antin vinkkaama Hesarin Nyt-liite on luettu, ja hain yliopiston kirjastosta kaksi Minna Lindgrenin kirjaa (”Sivistyksen turha painolasti” ja ”Musiikki on vakava asia”). Kerron kommentit kunhan olen lukenut. Nyt on taas pieni välämä aikaa lukea, muutakin kuin opinnäytteitä. Ensi viikolla vasta alkaa jokakeväisen Lasaretti-seminaarin pinkan läpiluku.

_full (1)

Koulukuntaerot puhuttavat. Telepatiaa on ollut. Tyyneyttä ei tahdo riittää kun näen opiskelijoiden leikkivän puhelimillaan seminaarissa. Luulen että sanonkin asiasta vielä. Pitkästä aikaa lähettelin töissä paperista kirjepostia ja nyt on sitten parikin paperihaavaa käsissä, ikäviä. Heftaa ei voi laittaa, mutta kirvelee.

Nyt kun on tämmöinen intensiivinen työviikko, ja töistä vielä suoraan Caritakseen, niin johan nyt paistaa aurinko ja on huikean keväistä! No onhan se luvannut aurinkoa viikonlopuksikin. Ja se, että nyt paistaa ja tuulee leppeästi, lupaa hienoa kesää: on näet vastuupäivät. Sellaiset tuulet on kesällä, kun juuri näinä päivinä (9. – 11.3.) on kelit. Paistakoon. Nautitaanpa näistä!

 

152

Tiistaiko?

Tänään oli enemmän kuin kylliksi: hammaslääkäri, ”kriisihoitoa” sekä kandilaisille että kollegoille, luento, palautetta tehdystä ohjauksesta ;), kampaaja (vihdoinkin!), ja illaksi vielä yhteen harrastuspiirin ”vuosikokoukseen”. Puolitoista minuuttia käytettiin vuosikertomuksen hyväksymiseen!

Ja sitten ”syödään pois kertyneet tuotot”. Sopi minulle ja Pehtoorille enemmän kuin hyvin.

WP_20150310_20_10_49_Pro

Kuvassa Holiday Innin Kuvernöörin salissa tarjottu ”Crepes Suzette”.

Ja iskipä  (oli kyllä jo aiemmin varoitettu) minulle huki pitää lyhyt ”historiapläjäys” noiden appelsiinilettujen historiasta. Pidin. Paljolti tältä pohjalta.

Nuo letut on kyllä hyviä. Ja onnistuvat erinomaisen hyvin myös kotikeittiössä. Kokeilehan.

http://www.satokangas.fi/Keittio/Reseptikansio/Crepes_suzette.htm

Paluu sorvin ääreen

Sorvin ääressä_

Joskus kun hoksaa, ettei opiskelijat ole yhtään kuunnelleet, mitä olet sanonut, eivätkä ole pätkääkään välittäneet siitä, että asioilla on määräajat, eivätkä ole vaivautuneet itse ottamaan mistään selvää, eivätkä edes lue lähetettyjä sähköposteja, meinaa tuskastuttaa. Ja nyt viimeisen periodin alettua tällaisia sattui kohdalle yhdelle päivälle kovin monta. Mokomat kun eivät piittaa ja ymmärrä, että on kysymys heidän OMASTA edustaan ja oppimisestaan. Mutta koetinpa sitten itsekin olla piittamatta. Mitäpä minä moisesta huolehdin. …

Muutoin helppo ja hupaisakin työpäivä. Neljän tunnin seminaari-ilta hurahti hyvässä hengessä. Ja kummasti nautin tilasta, kootuista huonekaluista ja siisteydestä. 🙂

Nyt vaan pitäisi vielä huominen luento viimeistellä …

Kuva1

Lomalta palattua

Kymmenen päivän reissun ja loman jälkeen kotona.

Yllättävänkin sujuvasti meni matka sumuisesta, sateisesta Helsingistä aurinkoiseen Ouluun, jossa neljän aikaan tullessamme oli  +6 C. Oulun eteläpuolen pelloilta lumi lähes hävinnyt. Liikennettä aika vähän. Minäkin sitten halusin ajaa, en jaksanut koko aikaa Kekkos-tutkimusta lukea. Ja pehtoori on nyt pikkuisen reilun viikon aikana ajellut (/ollut kyydissä) 2350 km (Oulu – Saariselkä – Oulu – Helsinki – Oulu), joten jouti huilaamaan välillä. Ja ottamaan unosetkin.

Ei nimittäin viime yönä oikein hyvin nukuttu. Helsingissä oli ihan hurja myrsky yöllä, ja ylimmässä kerroksessa, puiden yläpuolella todella kuului kuinka tuuli ujelsi ja riepotteli… Tuntui, että kattopellit lähtee lentoon, mutta aamulla, ulkona, vasta tajusimme, että se olikin taloa vielä osittain peittävien pressujen pauke, mikä yöllä oli kuulunut.

Saaran uusi koti-14

Tyttären asunnon kohdalla ikkuna- ja parvekeremontti on jo ohi, mutta talon toinen pääty on vielä pressujen alla. Yksi paras juttu tuossa Alppilan asunnossa ovatkin näkymät ja uusittu parveke, jonne lasituskin on vielä tulossa. Kummasti lisäävät viihtyvyyttä.

Parvekkeelta näkyvät koulu, tekojäärata, urheilukenttä ja leikkipuisto, ja taustalla vielä Linnanmäki. Sijainti siis Finnairin lentokenttäbussin reitillä. 😉

Saaran uusi koti-9

Saaran uusi koti-12

Tänä aamuna kovin sumuista, mutta kesällä luulisi olevan ihan vihreääkin.

Nuuskamuikkusen Alppila

Ja mikä parasta: Nuuskamuikkusemme – kuten se ”oikeakin” – on sitä mieltä, että Muumilaakso on sittenkin paras paikka asua. Suomeen aikoo jäädä.

Saaran uusi koti-15

Kovasti on  tytär uuden työtaipaleensa alusta tykännyt. Verrattuna edellisiin työpaikkoihinsa (siivousfirma, hampurilaisketjussa kolmisen vuotta, mansikanmyynnissä pari kesää, ja kaksi markkinointiyritystä Meksikossa) on ollut ihmeissään tämän uuden kanssa: uudessa on työsuhde-etuja (mm. ”lounarit”, puhelin, kahvit, verraten suuri määrä erilaisia lehtiä ilmaiseksi, Meksikossa piti maksaa vedestäkin), jokainen  viikko aloitetaan yhteispalavereilla, jossa kiitetäänkin sellaisia, jotka ovat edellisellä viikolla tehneet erityisen hyvää työtä/tulosta. Joustavuutta on luvattu, eikä kellokortteja ja minuuttiaikatauluja ei ole – ”ja silti kaikki tulee ajoissa töihin” ja kaikki tekevät työnsä ja enemmänkin. ”Ja on sellainen eteenpäin pyrkimisen meininki, haetaan ratkaisuja eikä paikkailla virheitä (vrt. Meksiko)”.

Saaran uusi koti-16

Huomenna olisi minunkin palattava kustannuspaikalle. Flunssa on loman aikana liki pois hoideltu, mutta usein kymppiviikon lomalta palaan töihin naamasta ruskettuneena: laskettelukypärän/pipon ja aurinkolasien rajat selkeinä, eikä epäilystäkään, ettenkö olisi ulkoillut ja liikkunut. Tavallisesti viikon mökillä ennätyshyvin nukkuneena. Nyt olen tuosta tavoitteesta aika lailla kaukana. Mutta nou hätä, kyllä se tästä taas. Kevättä jo ilmassa.

Vuokrakaksio kodiksi

Meillä oli hyvä suunnitelma, lista siitä mitä tarvitaan, mitat otettuna ja kolme ei-niin-innokasta-shoppaajaa. Kello oli 9.08 kun starttasimme Porvoonkadulta kohti Ikeaa, Anttilan Kodin Ykköstä ja Askoa.

Ruokailuryhmä, kenkäteline, verhot molempiin huoneisiin, kynnysmatto, rasioita, rahi, vuodesohva (Askossa 697 euroa!! edelleen epäilen, että siinä on joku vika kun se oli niin halpa), mikroaaltouuni, kuivausteline, vessan roskis, lamppu ja epälukuinen määrä kaikenmoista pientä. Hyvin mahtui kaikki auton kyytiin.

WP_20150307_12_30_39_Pro

Ja tasan neljän tunnin kuluttua lähdöstä kaikki (vuodesohvaa lukuunottamatta) oli roudattuna yhdeksänteen kerrokseen!

Ja sitten alkoi Pehtoorilla palapeli.

WP_20150307_14_19_45_Pro

Minulla päävastuu astioiden ja verhojen parissa, tyttärellä vaatteidensa ja muiden tykötarpeidensa paikoilleen laittamisessa.

Puoli seitsemältä olimme valmiit lähtemään ratikka ysin kyydillä kohti Rikhards gastroravintolaa.

WP_20150307_19_20_09_Pro

WP_20150307_19_50_50_Pro

Gastropub oli hyvä. Ainoa vaan, että listalla ollutta hummeria ei sittenkään ollut, että tyttären kananpaika oli vähän raaka sittenkin ja että jälkiruoaksi tilaamamme konvehdit olivat ensimmäisellä kerralla jotain ihan muuta.

WP_20150307_20_35_03_Pro

Mutta näistä puutteista huolimatta plussan puolelle jäi kokemus. Tytär totesi pitävänsä tällaisista tupareista. 😉

Ja taas ratikkapysäkille.

IMG_0017

Paluu Porvoonkadulle. Kyllä tästä on tyttärelle koti tulossa. 🙂

WP_20150307_18_20_03_Pro

InstagramCapture_b1b18019-9734-4cd9-afcd-34d4034841b1

Työleirimeininkiä

Helsingissä on tullut vuosien varrella vietettyä jos vaikka minkälaisia päiviä. Kierreltyä kauppoja, arkistoja, tuttuja, sukulaisia, ajeltua onnikalla ristiin rastiin, museoissa, juhlissa, puistoissa ja rannoilla, joskus remontissakin. Mutta tänään kyllä erilainen kuin ikinä ennen. Vietin päivän luutu ja juuriharja kädessä.

Muuttopuuhissa

Tuossa se on. Tyttären parin neliön keittokomero. Enkä ole ikinä elämässäni nähnyt mitään niin likaista. En ikinä, mutta ei ole enää! En mene yksityiskohtiin…

Samaan aikaan toisaalla  (eteisessä) Pehtoori maalaili. Eihän sitä kannattaisi vuokra-asunnossa paljon maalailla, mutta todettiin, että helpommaksi, että alakerran rautakaupasta haetaan maalipurkki ja tela, ja Pehtoori maalaa seinät kuin että minä alan niitäkin jynssätä. Ja kuinka iloiseksi tytär tulikaan nähdesssään valkoisen eteisen!

Noista sotkuista huolimatta ruokahalu säilyi, tai siis palasi. Neljäksi menimme kaupunkiin, – satoi kovin ikävästi rännän sekaista vettä. Tuuli kovasti. Eikä tiennyt, mikä vuodenaika on. Mutta treffasimme töistä päässeen tyttären, teimme muutaman pikkuostoksen ja siirryimme ravintola Gaijiniin. Minä olen käynyt ennenkin. Tytär ja Pehtoori eivät. Tunsimme lasillisen samppaajaa ansainneemme. Ja erinomaisen illallisen.

Jo päivällä Pehtoorin kanssa siivotessa, rempatessa, laitellessa, totesimme ”tämä me hanskataan”. On yhdessä yksi talo rakennettu, rempattu ja rakennettu mökkiä, pihaa laiteltu, ja vaikka mitä käsillä näkyvää tehty. Ihan hyvillä mielin kimpassa tehty.

Ja nyt kolmisin hyvillä mielin tupareita (vielä laatikoiden) keskellä vietämme. 😉

Pohjoisesta etelään muuttamaan

Muuttopuuhissa

Hangasojalla kaunis aamu, sellainen kuin hiihtolomalla soisi aina olevan. Olisi ollut unelma keli mennä mäkeen: pikkupakkanen, aurinkoa, rinteissä puuterilunta eilisen sateen jäljiltä. Mutta eipä nyt mäkeen. Paitsi että tauti edelleen riesana, oli ihan muuta ohjelmaa tiedossa.

Tasan viisi tuntia siitä kun suljin Hangasojan mökin oven tapasin Helsingissä Porvoonkadulla tyttären, joka oli saanut luvan lähteä töistä puoli tuntia etuajassa.

Liekö koskaan olen ollut niin kansainvälisellä lennolla kuin tänään Ivalo-Helsinki välillä. Ivalon pienellä – tosin laajentumassa olevalla – lentokentällä oli liki familiääri tunnelma, brittejä ja japanilaisia enimmäkseen, mutta myös ranskalaisia, venäläisiä, italialaisia, saksalaisia (tai ainakin saksaa puhuvia) ihailemassa torstain keskipäivän kaunista Lappia, ostamassa lentokentän pikkuputiikeista poronlihaa, joulupukkimatkamuistoja, hirvi-, lohi-, muikku-, karhusäilykkeitä, kuivattuja mustikoita ja hillamarmeladeja. Kummasti tunsin itseni melkein natiiviksi lappilaiseksi noiden keskellä.

WP_20150305_11_15_07_Pro

Eskelisen kyydissä lentokentälle näytti tältä.

Muuttopuuhissa-2

Kuvassa lappilaista lussukka- vai pitäisikö sanoa jo vain -meininkiä: laukkukärryn kuski otti aurinkoa! 😉

Puolentoista tunnin lennolla nukuin, huolimatta siitä, että takanani istui lennon ainoa kirkuva ja penkissä roikkuva ja sen yli tuleva vaippaikäinen, jonka äiti oli lastakin isoäänisempi sählääjä. Unentarvetta siis on.

Lennon alussa näkyi selvästi se mitä on tietty ja koettu kymmeniä kertoja alhaalla: Saariselän tunturijono on säärintaman jakaja siten, että pohjoispuolella paistaa ja on pilvetöntä, eteläpuolella (= meidän mökkipuolella) pilvet verhoavat taivaan.

Muuttopuuhissa-4

Koskaan ennen en ole lentänyt Ivalosta Helsinkiin, enkä yhtään minnekään muuallekaan. Jokunen vuosi sitten lensin toisin päin: silloin oli luentoreissu pääsiäisviikolla Tampereella, josta junalla Helsinkiin ja sitten lentäen pohjoiseen. Nyt siis toisin päin.

Kulttuuri-, ilmasto-, äänimaailma Suomen ääripäissä häkellyttävän kontrastinen.

Muuttopuuhissa-5

Hangasojan hiljaisuudesta kauniista talvesta tihku/ränräsateeseen, pakokaasuun ja liikenteen  meteliin.

Mutta oli juhlaa, että sain lentää tuon välin, ja olla nuo pari – vaikkakin tautista – päivää yksikseni möksällä.

Pehtoori lähti jo tiistaina aamulla mökiltä autolla Ouluun, kävi eilen vanhempensa ja näiden remonttiraksan tarkastamassa, ja pakkasi muuttoauton Juniorin kanssa. Tytär oli jo ennen Helsinkiin lähtöä pakannut kaiken laatikoihin, ja eilen ehtoolla Pehtoori & Poika sitten roudasivat kamat isoon pakuun.

Tänä aamuna sitten sekä tuo muuttoauto että Pehtoori omalla autollaan lähtivät Helsinkiin. Ja nekin olivat just ennen neljää Porvoonkadulla.

Ilta on muuttoa tehty, tosin tietysti oli käytävä syömässä. Tuossa naapurikorttelissa on Taverna Zorbas. Hyvin maistui minullekin, tauti hellittää.

Näkymät ikkunasta kovin erilaiset kuin aamulla Hangasojalla…

Muuttopuuhissa-6

Vähän on paljon

Hiljaista, mustavalkoista, takkatulen ääressä lämmintä.

Mukavaa yksinoloa, melkoista väsyä, hillitön nuha, ehkä jopa vähän kuumettakin, pää raskas.

Aamupäivällä vanhojen herrojen puheluita ja sähköposteja – toivoivat tapaavansa minut, – mikseivät nuoret miehet soita tai sähköposteile ja toivo tapaavansa? 🙂

Lämmitin sitten saunankin. Rantasaunan lempeät löylyt helpottivat hetkeksi oloa.

Äidille puhelu(ita), nuorten ja Pehtoorin kanssa tulevista sopimista, muistuttamista.

Vähän töitä, enemmän Tervoa.

Ei oikein edes ruoka maistu, lounasmakkara sentään. Ja äskeisen pihalla piipahduksen jälkeen vitriinin alakaapista löytyneen jouluglögin jämät tekivät kipeälle kurkulle hyvää.

En ole oikein runsassanainen tänään. Johtunee tästä retriittitunnelmastakin. Hyvä olla vähän vähemmällä välillä.

Mutta kaunista ja hiljaista täällä on. Koko päivän on satanut kevyttä lunta. Myrskyjen jäljet ovat häipyneet. Hanget ovat korkeat (about 70 cm) ja valkoiset.

lunta-3-2

Näin paljon on satanut tänään. Viisi senttiä?

lunta-4-2

Tämä meidän huikea rantasauna. Parempaa ei ole.

lunta-5-2

Purolle polku suora ja valkoinen.

lunta-6-2

Pulahduksen jätin kuitenkin väliin.

lunta-10

Sula olisi ollut.

 

Eihän tämä mikään Strömsö ole

Sataa lunta, hiljaa sataa. Ei myrskyä. On lämpöasteita, ja silti sade tulee lumena eikä vetenä tai räntänä. Hassua.

lunta-7

Muistanpa täällä vietetyistä yhden jos toisenkin hiihtoloman, että on pitänyt odotella puolelle päivin, että lauhtuu niin paljon, että voi lähteä mäkeen tai ylipäätään ulos. Muistanpa sellaisiakin hiihtolomia, että on pitänyt odottaa, että aura-auto/linko käy mökkitiellä, että pääsee autolla liikkeelle. Ei ole tänä vuonna sellaisia sääilmiöitä, on ihan erilaista. Tänään on ollut sellainen pehmeä keli. Hirmu hiljaista. Tavallistakin hiljaisempaa.

Mutta menneiden viikkojen aikana täällä on ollut jotenkin merkilliset säiden vaihtelut, sillä puilla on usein hattuja. Ei mitään tykkyä, vaan sellaisia isoja paakkuja keskellä puuta.

lunta-3

lunta-4

 Ja puita on paljon katkennut korkealtakin. Meidän tontin vähäisistä puistakin vaikka kuinka moni on poikki. 🙁

Moni on taipunut, muttei taittunut.

lunta-2-2

lunta-5

Mutta pihan komistus, voimapuu ei poikkeuskeleistäkään hetkahda.

lunta-6

Poikkeuksellinen vuosi sikälikin, että minulla on toinen flunssa. Monta vuotta on mennyt ilman yhtäkään, ja nyt iski jo toinen. Ei hyvä. Yö menikin aika lailla valvoessa kipeän kurkun kanssa ja sitten tämä päivä paritkin pitkät unet nukkuessa. Mitä nyt välillä vähän luennon harkkoja ja muuta mukanani rahtaamia tekstejä olen lueskellut. Ei oikein ole odotusten mukaisesti tämä päivä mennyt.

Vakaa aikeeni hiihdellä poroaidalle, tai jopa Kakslauttaseen, oli siis unohdettava ja todettava vain, että valtion virkanaisen rooliin tämä sopii kyllä oikein nappiin: lomilla ne taudit podetaan. Mutta eipä tässä. Jos laittaisin kuitenkin takkaan tulen ja koettaisin nautiskella, lukisin vähän jotain muuta kuin historiaa. Kyllä se tästä.

Meneehän se näinkin!

– Miten niin ei voi käyttää Sauna-Tolua lattioiden luutuamisessa? – Ihan hyvin voi. Ja nyt tuoksuu puhtaalle, tuntuu raikkaalle.

Ei vieläkään pakkasta, ei vieläkään kimmeltäviä hankia, tuuli kova, yölläkin melkein myrskysi. Kävimme kimpassa lenkillä, ja mökille palatessa (Pehtoorin kiivetessä liiterin katolle lumen puotttoon) päätin, että tänään on mattojen lumipesun aika.

Eikun mökin matot hankeen hakattavaksi ja harjattavaksi. Silloin kun täällä mökillä on nuoret tai ystäviä olemassa, ei tule juuri siivottua, mutta tänään oli oivallinen tilaisuus moiseen. Ja nyt ovat mökin keittiö, tupa ja kylppäri puhtaita.

mattoja

mattoja-2

mattoja-3

Luutuaminen on hyväksi.

Sen jälkeen oli hyvä tovi lueskella luennon harkkojen vastauksia, ja sitten illansuussa rantasaunan jälkeen syödä.

Ylipäätään oli aika tylsää safkaa, mutta hyvän mökkikastikkeen tein: 1 prk demi-glacea kuumaksi, sitten joukkoon 1/3 pkt kanttarelli-(tms. mielimaku)tuorejuustoa, pippuria, suolaa, vähän eiliseltä jäänyttä punaviiniä, kastikesuurustetta ja voila! Ihan gourmet-soosi siitä tuli.

Ja eilen tein mökkimuffinseja, joita oli jälkkäriksi(kin). Olennaista on vatkaamattomuus ja se että emme pitäneet Alku – karpalo-omena -hiutaleista. Olemme tykänneet kovastikin Alku Sadonkorjuupuurosta, ja matkalla pohjoiseen ostimme kokeeksi paketillisen Karpalo-Omena- Alku-kaurapuurohiutaleita.

Eilen aamulla yhteen ääneen toisillemme todistimme, jotta ei ole oikein hyvä tämä setti, ja illalla jo päätin, että hiutaleet on hyötykäytettävä muutoin kuin puurossa. Ja tässä tulos.

mökkimuffinseja

Mökkimuffinsit
noin 20 muffinia

2 munaa
2 dl ruokokidesokeria
75 g sulatettua voita tai margariinia
3 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 prk rahkaa
pari dl marjoja

Sekoita kaikki ainekset. Jaa muffinivuokiin ja paista 200 asteessa parikymmentä minuuttia.

mökkimuffinseja-2

Siinä se on: koko aamiainen yhdessä paketissa. On rahkat, kaurahiutaleet, marjat yhdessä. No toki vähän sokeria ja rasvaa, mutta lomahan nyt.

Ja toki hillojen tilalla voit käyttää mustikoita, vadelmia, omenapalasia… Meillä nyt ei täällä möksällä ollut muuta kuin hilloja. 😉 Jotta hyvää yritin, mutta priimaa pukkaa. Hah. Joka tapauksessa, kyllä ovat meheviä. Parempia kuin puuro.