”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

Nyt siitä on kolme viikkoa. Siitä kun kauniista syyssunnuntaista tuli itkun päivä, ja ilta, ja yö. Viikosta tuli itkun ja ikävän viikko.

S MC-4

Silloin sunnuntaina tytär tuli reilusti ennen tavallista viikonlopun yhteistä ruoka-aikaa kotikotiin. Kolmannessa lauseessa sanoi, että ”Minulla on huomenna työhaastattelu, – Skypellä. Meksikoon.” Jotenkin jo heti tiesin, että sinne pääsee, sinne lähtee.

S MC-3-2

Maanantai-iltana haastattelu meni hyvin. Tiistaina globaalista firmasta nimeltä Binbit ilmoittivat, että ottavat monien hakijoiden joukosta suomalaisen, 23-vuotiaan kauppatieteen maisterin töihin nimikkeellä ”Marketing Executive”. Kun tämä päätös tuli, olin jo ehtinyt itkeä pari paketillista nenäliinoja, kirota kaikki maailman markkinointifirmat ja toivoa koko Väli-Amerikan uppoavan ikiajoiksi merten syvyyksiin kuten Atlantis.

Ja ehtinyt tuntea itseni todella huonoksi äidiksi, kun en pystynyt vilpittömästi iloitsemaan ja kannustamaan lasta. Olin tosi ahdistunut, peloissanikin.

S MC-2-2

Varsinkin kun kaiken kukkuraksi näytti,  että tarvitsevat uuden markkinointianalyysien tekijän sinne suunnilleen HETI. Näytti, että tytär lähtee suunnilleen siltä seisomalta, – ja olisi varmaan lähtenytkin, jollei työviisumin saaminen veisi aikaa. Jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että kauan eläköön työviisumit! Joskin on kyllä ollut ihan uskomatonta paperisotaa ja käännöksiä, leimoja, apostille-todistuksia maistraatista, suosituksia ja puheluja konsulaattiin, Meksikoon …

S MC-7

Olemme saaneet aikaa tottua ajatukseen, ihan vereslihalla en enää ole, ja tytär on saanut muutaman viikon aikaa opiskella espanjaa ja opiskella lisää on line -markkinointia ja sen analyysiä (siitähän teki gradunsa, ja noita juttuja Meksikossa keväällä viisi kuukautta, juuri se osaaminen sen työpaikan saannin kai ratkaisi).

S MC-2-4

Mutta nyt alkavat lähdön hetket olla käsillä. Työviisumi voi tulla minä päivänä hyvänsä, ja sitten adios!

S MC-8

Miksikö itken, miksen osaa myötäelää työnsaamisen riemussaan? (Totta puhuen, ei päätös lähteä ihan helppo ollut tyttärelläkään – onneksi ;). Eikä isänsä, eikä veljensäkään nyt niin riemusta ole tämän lähtöpäätöksen kanssa revenneet.)

S MC-3

Miksikö olen niin surullinen, miksikö näen Meksiko-painajaisia, miksikö rinnasta puristaa?

–  Jukatanilla Karibianmerestä ottamassani kuvassa näkyy, että maapallo on pyöreä, – ja tämän ison pallon toiselle puolelle lapsi lähtee. Tampere tai Stuttgart olisivat naapurissa tähän verrattuna. Meksikoon ei niin vain piipahdeta heippaamaan pikkuista: Monterrey on monen meren, neljän lennon, vähintään 1500 euron ja liki puolentoista vuorokauden päässä täältä! Tytär ei mene sinne neljän kuukauden vaihtoon (vrt. Strassbourg), eikä viiden kuukauden harjoitteluun (vrt. alkupuoli vuotta) vaan menee sinne töihin! Lähtee. Siksi eilen jouluruokaa. Lapsi ei ole jouluna kotona. Siksi.

Ja Meksiko on Meksiko.

S MC-5

Tiedän, etten ole kokonainen, enkä levollinen,
kun lapsi – olkoonkin vaikka kuinka aikuinen! – on siellä maailman ääressä.

Niin se vain on. Mutta on vain opeteltava näkemään kastepisaroissa helmet, ja kristallit.

”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

 

Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.
 
Aamuyöllä en saa rauhaa, lokkien nauru kiduttaa.
En mä täältä mitään kaipaa, en edes tätä maisemaa.
Enkä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.

 

Vesterinen Yhtyeineen, Kiljut riemusta  

http://youtu.be/jiAfrG7bKBo

S MC-3-3 

 

10 kommenttia artikkeliin ””vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…””

  1. Hei Reija
    Nyt vain etsimään Spotifysta tai Youtubesta Laura Närhen Mä annan sut pois. Pari kolme kertaa peräkkäin ja nästyykiä varusteeksi. Elämä on lainaa!

    Vastaa
  2. Voi tätä elämää! Hieno juttu tyttärelle, jännittävä seikkailu, tarpeellista kokemusta, kenties suuri unelma. Ja silti ymmärrän äitiäkin, joka kokkaa syyskuussa jouluruokaa. Tuohon oloon ei taida sanat auttaa. Kenties vain aika?

    Vastaa
  3. ¡Mehikoon!

    Tätä se globalisaatio on, hyvässä ja hyvähkössä.

    (1) Äitinä Sinun on luonnollisesti oltava terveesti ylpeä; oma tyttäreni, kullannuppuni, niin nuori, niin lahjakas, niin haluttu.

    (2) So young (23 yrs), too young? Mutta paljon nähnyt ja kokenut. Nähnyt jo polvenkorkuisena, että tietoa tottelevia ja arvostavia ovat lajisisaret ja -veljet niin pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, irrespective of skin colour. Kun tämä on kokemuksen kautta juurtunut osaksi persoonaa, ei mikään pidättele.

    Kun olin itse 23:n vanha, olin vain vuotta aiemmin tullut ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmeksen pohjoispuolelle. Reissut ulkomaille (Murmansk, Haparanda) tekivät vasta tuloaan. Olin kuitenkin ”miestä mielestäni”; harhaisina hetkinä jopa vähän enemmän.

    Nyt on karjalaisen itkuvirren paikka! Tilanteesi vertautuu tyttären miehelään tai pojan sotaväkeen menoon; elämän merkittävään käännekohtaan. Myönteinen itku tuokoon lohtua.

    Vastaa
  4. Antti hyvä! Kiitokset myötelämisestä, ja vinkistä. ”Mä annan sut pois” on minun itkuvirteni ollut jo aiemmin. Siihen liittyen yksi liki nolokin postaukseni täällä

    http://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/myrskyn-jalkeen-on-poutasaa/

    ja toisenkin kerran sitä biisiä olen tarvinnut:

    http://www.satokangas.fi/blogi/2011/03/ma-paastan-sut-pois/

    Ja kyllä, kyllä sekin soi taas nyt sunnuntain lenkillä. Niinkuin soi myös Haloo Helsingin ”Maailman laidalla” ja J. Karjalaisen ”Hän” ja … Olli Heleniuksen ”Nyt ja aina” ja niin monta muuta. Itku on hyväksi. Merenrannassa on hyvä itkeä!

    Vastaa
  5. Katri, kiitokset. Onhan markkinointijohtajan pesti CV:ssä ja työkokemuksena ihan huikea. Ja kv-kokemus tietysti. Ja kun kerran Suomesta ei töitä nuorille löydy, niin kyllä, kyllä minun järkeni osaa tämän selittää hienoksi asiaksi, mutta sillähän ei todellakaan ole mitään tekemistä (äidin) tunteiden kanssa. Kasvun paikkahan tämä taas on minullekin. 😉

    Vastaa
  6. Koivu, kiitos… ”karjalaisen itkuvirren paikka” tosiaankin on… ks. yllä vastaukseni Antille.

    ”Myönteinen itku tuokoon lohtua”… kyllä se tuo. Ja tytär tuo lohtua ”mä tuun pian takasin”, pehtoori tuossa vieressä, Juniori, joka asuu lähellä, ja niin moni muu ihminen ja asia – ja aikakin – tuo lohtua.

    PS. Tytär täytti torstaina jo huikeat 24 v. 😉

    Vastaa
  7. Niin se on, että lapset lähtevät pois kotoa. Vaikeaa on, vaikka meillä jo nuorempikin 9v. vanhempi kuin teillä. Etelä-Suomessa asuvat ja maailmaa kiertävät työreissuillaan, viimeksi oli Perussa konferenssissa. Huoli on aina kotona olijoilla seurana, miten pärjää, tuleeko maanjäristys, entä tsunami, onko haihyökkäys, ampuvatko sissit, missäpäin on ja kuinka kaukana ovat metsäpalot? Kaikesta selviävät hyvin, mutta luopumisen tuska on suuri.

    Vastaa
  8. Marja, todellakin taidat tietää miltä tuntuu. Minä en kyllä niinkään pelkää maanjäristyksiä tai metsäpaloja. Arkisemmista asioista on minun huoleni; ikävästä, entäs ne vatsataudit jotka välillä esikoista vaivaavat, mahdollisesta työn rasittavuudesta, ja juurikin tuo valtava matka, aikaero ja maantieteellinen etäisyys. 8917 km! Se kun tekee tapaamisen hyvin vaikeaksi. Ja ikävän isoksi.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.