Historiaa päivän verran

Historiaa voi kirjoittaa monella tavalla, moniin eri tarkoituksiin, mutta jos haluaa kirjoittaa ihmisen historian, on kerrottava ennen kaikkea se, mitä tavalliselle ihmiselle tapahtui: miten he elivät, mitä he ajattelivat, ja miten heidän elämänsä muuttui, jos muuttui, historian pyörteissä. Ammattilaiset kutsuvat tätä lähestymistapaa mikrohistoriaksi, mutta loppujen lopuksi se on ainoa historia jolla on todellista merkitystä, koska vain se on sinun ja minun historiaani, esivanhempiemme historiaa, ihmiskunnan historiaa. Tavallinen pieni ihminen ei ole jäänyt historiaan kuin korkeintaan alaviitteinä, – – Kaikki faktat isoisäni isästä, muurarimestari Jeremias Antinpoika Waldenista, mahtuvat kymmenelle riville. En tiedä mitään hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja peloistaan; sukuni mikrohistoria nytkähtää siihen. Mutta tiedän ympäristön missä hän eli, sekä henkisen että fyysisen, ja siksi voin hyvin kuvitella hänen elämänsä todennäköiset raamit.

Näin kirjoittaa Esko Valtaoja kirjassaan Kaiken käsikirja (s. 133). Viisaasti kirjoittaa tähtitieteen professori historiastaKIN.

Mikrohistoriaa tässä on tämä päivä tullut harjoitettua. Aina siinä välissä kun en ole ollut puhelimessa tai kun huoneessani ei ole ollut opiskelijaa pitämässä palaveria, sopimassa kandiaiheesta, tai jotain muuta tähdellistä. Sitten kolme hyyyyvin merkillistä puhelua yhdeltä ihmiseltä, joka haluaisi tulla opiskelemaan historiaa … Ja minä olen vielä pääsykokeiden tarkastusvuorossa keväällä! Auts!  Ja sitten vielä yksi uskomaton sähköposti historiaa… mutta siitä en voi kertoa – julkaisematonta liki salaista tutkimustietoa… Mitenhän kommentoisi? Onneksi minun ei tarvi.

Ja historiaa tässä vielä iltasellakin, sillä kaunokirjallisuus on nyt pannassa tovin, mutta on kyllä kerrottava muutamasta vastikään luetusta kirjasta. Ensinnäkin Rosa Liksomin Hytti no 9. Kerta kaikkiaan niin ahdistava ja angstinen kirja – ainakin minusta – että annoin luvan lopettaa sadan sivun jälkeen kesken. Sitten ruokaihminen (ja lukuromaanien ja hömpän ystävä) minussa piti kovastikin Richard C. Moraisin kirjasta ”Herkullinen elämä”: Chef Hassa nHajin tarina Intiasta Pariisin kolmen tähden Michelin kokiksi oli kyllä huolellisesti tehty gourmetromaani. Fil Hunterin ja Robin Reidin valokuvauskirja Valaisu, valokuvauksen perusteet hallintaan oli jotenkin ”lapsellisesti” kirjoitettu kirja, jossa oppimista häiritsi sellainen lässytys… Ja sitten Ulla-Maija Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. On kyllä palkintonsa ansainnut. Se on paikoin hyvin realistisesti, paikoin maalailevasti kirjoitettu romaani, jossa melkein tuntee kesäisen merituulen suolaisuuden ja talvisen jään narskeen potkurin jalasten alla. Se on hyvä kirja.

Muuttoluettelon sivu ja muuttokirja suurenevat klikkaamalla. 

muuttokirja

 

muuttoluettelo

6 kommenttia artikkeliin ”Historiaa päivän verran”

  1. Valtaoja on yksi idoleistani. Kuinka yksinkertaisesti hän voi kertoakaan tavalliselle pulliaiselle tähtitieteestä! Valtaojan ja Juha Pihkalan kirja ”Tiedän uskovani, uskon tietäväni” on mielenkiintoinen.
    Minä luin kesällä Mma Ramotswen vastapainoksi Liksomin Hytti -kirjan ja aivan samanlaiset tuntemukset heräsi kuin sinulla. Sinnikkäästi luin kuitenkin kirjan loppuun. Jotkut kirjat kuitenkin ovat sellaisia, että kirja on vain kertakaikkiaan jätettävä kesken.

    Vastaa
  2. Parahin Tuulten Tuivertaja:

    Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun huomasin pudonneeni kommentoijien kärkikolmikon ulkopuolelle. Mutta kyllä ei voi muita kuin itseä syyttää.

    Ja kyllä ei ”hytti nro 9” ollut ollenkaan niin hyvä kuin minä (-kin?) odotin. Kyllä tuli mieleen Liksomin ”Tyhjän tien paratiisit” ja painonvartijoiden palaverin päätteeksi Siwasta haettu kakku ja ”Marlboro” -suklaa.

    Mutta kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun luin (nyt vasta) Kyrön ”Ruskeakastike” -kirjaa. Loistava kuvitus; kokit Kolmonen ja Vanamo, K-kaupan Väiski! ”Kyllä ei ennen ollut tyhjiöpakattuja kanasuikaleita. Oli emäntä, aitta ja lihakorvo.”

    Huomaan kulkevani jälkijunassa kirjaharrastuksissani. Miika Nousiaisen ”Vadelmavenepakolainen” ja ”Metsäjätti” eivät ole enää tuoreudella pilattuja, ei myöskään Mikko Rimmisen ”Nenäpäivä”. Mutta pitihän ne syyssydännä lukea.

    Jälkijunani viimeinen kommentti tuleekin höryvetureiden vuosilta: Olavi Paavolainen ja ”Synkkä yksinpuhelu”. Sen ilmestymisaikanaan saamat negatiiviset arviot ja syyttely jälkiviisaudesta tuntuvat a.D. 2013 oudoilta. Toki aika 60 v sitten oli toinen, myönnetään.

    ”Jospa se siintä”, sanoo kymenlaaksolainen ja Teitin sivistysahjonne Rector Magnificus.

    Jälleennäkemisen toivossa
    -Koivunne-

    PS1 Henk.koht. taantumukseni on seurannut Nokian pörssikurssia. Lumia 920 antanee toivoa paremmasta.

    PS2 ”Mikä se on se sellainen poysenmarjahillo?”

    Vastaa
  3. Laura, Valtaoja todellakin rulettaa! Hänen sanomisessaan on jotain veitikkamaista mikä ei kuitenkaan hiukkaakaan vähennä luettavan uskottavuutta. Pitääpä ottaa tuo mainitsemasi opus luettavien listalle … kunhan tästä tammi-helmikuusta taas ensin selvitään.

    Vastaa
  4. Koivu? Olet palannut? Toivon niin.

    Viiime kausi ei todellakaan vastannut edellisten tasoasi; edellisinä kommentointivuosina teit pitkän kaulan kommentoijien perässä tulevien joukkoon. Mutta nyt katseet tulevaan (olevaan) kauteen, nesteytys kuntoon, luotamme nousevaan kurssiin – todellakin ”jospa se siintä”. Welcome back!

    Tiedä häntä oletko mitenkään jälkijunassa lukemistesi kanssa… vastikään minäkin nuo Nousiaiset luin, ja voi hyvä tavaton kuinka pidin. Varsinkin tuo Metsäjätti kosketti ja nauratti, – Nousiainen on tarkka, sarkastinen, hänessä on paljon mikrohistorioitsijan vikaa (=ansioita ;)). Maaninkavaaran luin lokakuussa, se oli melkein pelottava. Mutta erinomainen sekin.

    Liksom saakoon minun kirjahyllystäni puuttua, mutta Kyrön kirjojen ääreen palailen mieluusti.

    Paavolainen? Enpä muista lukeneeni. Pitäisi kyllä. Kiitos hoksautuksesta.

    Ei ollut aamiaisella poysenmarjahilloa, mutta – varmaankin Mielensäpahoittajan kauhuksi – orvokinlehtihilloa. Hmmm …

    Näillä mennään. Mukavaa torstaita, jälleennäkemisen(kin) toivossa!

    Vastaa
  5. Valtaojalta löytyy viisas ja kansantajuinen kommentti asiasta kuin asiasta, mutta silti hän ei kaivaudu itsepäisesti kuulosuojaimet päässä syvälle juoksuhautoihin vaan on aina valmis kuuntelemaan myös vastakkaisen maailmankatsomuksen edustajia, siksi hän on yksi minunkin idoleistani. Olen lukenut myös tuon Lauran mainostaman kirjan, saat siitä myös minun suositukset.

    Muuttokirjat, kuten myös muutkin kirkonkirjat ovat tulleet minulle viimeaikoina tutuksi sillä aloitin kesällä sukututkimuksen suvustani (Lepola). Sukupuussamma on jo työn tuloksena yhteensä yli 500 nykyistä sekä jo enemmän tai vähemmän historiaan jäänyttä henkilöä. Historian tutkija oli yksi toiveammateistani kouluaikana, joten olen siis tavallaan noudattanut yläasteen fysiikanopettajan ammatinvalintaohjetta: Kannattaa valita toiseksi mielenkiintoisin ammatti ja jättää kiinnostavin vain rakkaaksi harrastukseksi.

    Vastaa
  6. Mielenkiintoista, Pasi. Pieni historioitsija ja sukututkija biofyysikossa elää ja voi hyvin.

    Minullahan tilanne on nykyisin vähän niin että työstä historioitsijana on tullut rakkain harrastus. Tosin aika ajoin aika työteliäs harrastus 🙂

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.