Elmerin tarina

Tänään voisi olla jälleen yhden lupauksen täyttöaika. Voisin kertoa meidän Elmerin tarinan kuten joskus olen luvannut.

Siksikin asia on juuri nyt ajankohtainen, että siivosin Elekun terraarion (ja koko huoneen), jotta voitaisiin toden teolla ryhtyä valmistelemaan talviunta.

Meille Elmeri tuli jouluna 2003. Edeltävä syksynä 14-vuotiaan tyttären akvaariosta olivat kuolleet kala toisensa perään, ja mietittiin, jotta ryhdytäänkö uuden laittamiseen. Meillä oli ollut akvaario oikeastaan melkein aina; pehtoori ja minä laitettiin ensimmäinen sellainen, kun saimme sedältäni häälahjaksi 800 markan lahjakortin: käytimme sen ison akvaarion laittamiseen.

Mutta kun tyttären akvaariofisut kaikki oli haudattu takapihalle tai vedetty vessasta, tämä sanoikin haluavansa joululahjaksi kilpikonnan. Turhan vähällä asiaan perehtymisellä päätin sitten sellaisen perheeseen hankkia. Nyt olisin viisaampi ja ottaisin enemmän selvää, mutta tuolloin aika lyhyen miettimisen jälkeen menin marraskuussa oululaiseen Akvaariosoppi-eläin(tarvike)kauppaan ja varasin sieltä kilpurin, ja sanoin hakevani joulun aatonaattona.

Kun kaupassa kysyin, minkä ikäinen tupakka-askin kokoinen (n. 7 cm pitkä, 190 g painava) konnuli oli, minulle sanottiin, että ehkä puolivuotias, korkeintaan vuoden. Nyt tiedän enemmän ja arvelen, että se oli ehkä noin 3-6-vuotias. Ns. cites-todistus, jota sentään osasin vaatia, kertoi, että konna on tullut Saksasta. Ja pienellä präntillä papereissa luki, että konna oli Sloveniassa syntynyt. Ajattelin että ihan sama.

Jouluna tytär oli tosi iloinen ja onnellinen uudesta lemmikistä. Joulun välipäivät käytimme terraarion rakentamiseen, sisustamiseen ja netistä löysimme herppi.net -keskustelufoorumin (joka oli aika ajoin merkillisen riitainen) ja sieltä opimme paljon kilpurin hoidosta ja elämäntavoista.

Kun konna oli Saksan kautta tuotu Suomeen, kun oli sydäntalvi, kun konna ei ollut saanut nukkua talviunta ja kun se poloinen oli täynnä matoja, alkoivat ongelmat jo helmikuun lopulla.

Ensin tuli silmätulehdus, sen kanssa käydessämme eläinlääkärillä, tämä hoksautti, että kannattaisi tarkistaa, onko konnalla matoja ja sitten aloitettiinkin Axilur-kuurit, pehtoori kuskasi ruokatunneillaan kilpurin kakkanäytteitä elan (?) labraan. Tämä  kaikki maksoi aika paljon, mikä tietysti harmitti, kun jo konnakin oli maksanut huikeat 400 euroa. Matokuurit eivät tuntuneet auttavan, ja tässä vaiheessa jo tiedettiin, että moni Slovenian (tarhattu, sieltä tuotu, täällä kuvia tuollaiselta tarhalta) konna oli kuollut matoihin tai yleiseen heikkouteen. (Nythän kilpikonnia on saatu lisääntymään Suomessakin:, ovat sellaisia kahden euron kokoisia kuoriutuessaan :))

Elmeri sai maaliskuussa hengitystietulehduksen, pahan sellaisen. Minä opettelin pistämään antibioottia konnan kainaloon. Samoihin aikoihin luin ilta- ja yökaudet väikkärini kirjapainovedoksia ja istuin konnan terraarion vieressä ja katselin ja kuuntelin, että hengittäähän se.  Ihan niin kuin olisin jotain voinut tehdä!!

Tästä onkin sitten perheessämme legenda, että meidän Elmeri on varsin oppinut konna ja tuli mainituksi myös karonkkapuheessa, jonka perhe minulle seuraavassa toukokuussa piti.

Tyttären osuudessa minulle oli mm. tällainen kohta:

Meidän perheemme on kuin höyryjuna, sinä olet voimakas höyryveturi ja ravintolavaunu. Me muut olemme tavaravaunuja, paitsi isi on se hiilivaunu. Unohtamatta meidän tuoretta perheenjäsentämme, Elmeriä, joka on jaksanut terapeuttisesti kuunnella höyryveturin höyrynpäästöjä ja tutkimustasi ja on ollut samaa mieltä kanssasi.

Harva kilppari on saanut osansa väitöskaronkkapuheessa. Ja ansainnut sen!

Konna alkoi toipua, ja me pöhköt otettiin se mukaan pääsiäisenä mökille. Vetoinen mökin lattia ja stressaava automatka eivät ollee hyväksi, konna oli taas henkihieverissä. Tytär itki ja kieltäytyi lähtemästä mäkeen, jäi mökille konnan seuraksi. Kevään tullen, voikukanlehtikuurien (ks. tähän liittyvä komea töpeksintäni täältä) ja antibioottikuurit alkoivat purra ja Elmeri vahvistui ja alkoi toipua.

Seuraavana talvena osattiin jo päästää se unille. Jääkaappiin ja täydelliseen hibernaatioon en ole koskaan uskaltanut sitä laittaa, mutta monena talvena se on nukkunut noin +12 – 15 C -asteessa kaivautuneena syvälle turpeeseen. Aiemmin käytettiin Mörtti-Röpöä (sellaista lastuhakkelusta (näkyy tuossa yläkuvan ulkoterrassa), mutta nyt on lannoittamaton turve ja puhdistettu hiekka -seos se mitä terrassa käytetään.

Elmeri sai nimensä siitä kun meillemuuton jouluna nimeä mietittiin ja juuri silloin taustalla soi Saukki ja Pikku Oravat, jossa Saukki huutaa Elmeriiiii…. Siitä tyär nimen konnalleen keksi. Ja toinen nimi tulee lasten kirjasta ”Konrad pelkää pimeää”. Se kertoo kilpurista ja se oli niitä kirjoja, joita miellä luettiin kerta toisensa jälkeen. Molemmat lapset tykkäsivät ko. kirjasta niin, että oppivat sen lopulta ulkoa.

Siis Elmeri Konrad Testudo Hermanni (elikkä kreikan maakilpikonna).

Elmerihän on ns. lattiakonna, joka saa kulkea koko huushollissa. Ja kesät se on paljon pihalla ja nukkuukin keskikesällä ulkona.

Toissa kesänä ei jäänyt epäselväksi että konna on sukukypsä, mistä olemme päätelleet sen olevan nyt noin 15-vuotias. Viime kesän se oli Emmansa (posliininen koristekonna) kanssa niin paljon lemmiskelypuuhissa (ks. kuva)  että olin jo vähän huolissani. Ja turha luulla, ettei kilpikonnista lähde ääntä. Lähtee niistä. Mutta vain Emman kanssa. 🙂

Äsken kun kylvetin  ja punnitsin konnulin, ennen paastoa pitää niin tehdä vielä usein, se painoi 578 g. Ei ole pariin vuoteen enää kasvanut, joten jääneekin tuollaiseksi voipaketin kokoiseksi.

Sen herkkua ovat mansikat. Se voisi syödä niitä vaikka oman painonsa verran, sieraimista vain mansikkamehu roiskuu, kun se niitä hotkii. Yhden mansikan olemme päivittäin mansikka-aikaan antaneet.

Tämä on yksi parhaista kuvista mitä Elekusta olen koskaan ottanut.

Kun tytär muutti kotoa, konna jäi meille. Eihän siitä isoa vaivaa ole. Eniten tietysti se, ettei se ole, eikä opi sisäsiistiksi. Sehän pärjää pari päivää yksikseenkin, ja talvella sen voi jättää viikoiksikin nukkumaan. Vain kahdesti meillä se on kellahtanut selälleen niin ettei itse ole onnistunut kierähtämään takaisin, ja ne molemmat kerran ovat olleet pihalla kun se yrittää kiivetä kynnyksille.

Meidän kilpurilla on tavattoman nätti (voikohan noin konnasta sanoa?) kilpi. Ei ole pyramidi-kasvua, ja se on oikein kauniin värinen. Sanovat että ruokavaliolla sen voi pilata. Puuroa ja pottua konnalle ei saa antaa. 80 % vihreää (rucolaa, voikukanlehtiä, luonnosta vaikka mitä, kuivattunakin) ja 20 % herkkuja (mansikoita, viinirypäleitä, herukoita, omenaa).

______________________________

Nyt minulla on vähän sellainen olo että olen pitänyt esitelmän keskikoulussa. 🙂

4 kommenttia artikkeliin ”Elmerin tarina”

  1. Kerrassaan mahtava tarina Elmeristä! Harva kilpikonna pääsee väitöskaronkkapuheeseen, mutta varmaan yhtä harvan tarina kerrotaan blogissa näin perinpohjaisesti, lämmöllä ja rakkaudella. Hieno konna teillä!

    Vastaa
  2. Kiitos, Yaelian. Nuorukainen tämä meidän konnuli oikeastaan vasta on. Nuo kreikkalaiset maakonnat kun voivat oikeasti elää – jopa lemmikkeinä – vuosikymmenien ikäisiksi.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.