Helsinkiin lähdön tunnelmissa

Eilisen laidunkauden lopettajaispäivällisten ja harvinaisten vieraiden käynnin jälkeen nuoriso ei tänään tullut syömään. Siispä ihan kummallinen sunnuntai. Laitoinkin sitten rääppiäisistä salaattia, jolle sopii kyllä nimeksi ”Insalata misto”, sekasalaattia. Ja uudenlaista  lohi-riisi-laatikkoa, jota jäi pakastettavaksi ja pehtoorille alkuviikoksi.

Kummasti tuli mieleen vuosikymmenen ja parin takaiset ajat, jolloin ennen Helsingin arkistomatkoja (paikallishistorioita tai väitöskirjaa varten – tai tätä samaista edessä olevaa arkistoekskua varten) tein aina perheelle ruoat valmiiksi pakkaseen. Päivittäinen ruokasatsi oli pakkkasessa ja päällä maalarinteippi, jossa oli sapuskan nimi ja lämmitysohjeet. Ihan kuin pehtoori ja mutikaiset eivät olisi osanneet itsekin tehdä ruokia. Tai olisivat ainakin oppineet, jollen olisi valmiiksi tehnyt.

Mutta silloin oli jotenkin sellainen tunne, että minun ”kuului” tehdä valmiiksi kun kerran perheen ”jätin” ja työreissulle lähdin. Ja luonnollisesti katsoin lapsille viikoksi tarha/kouluvaatteet valmiiksi, en sentään keltaisia lappuja niihin merkiksi laitellut, mutta katsoin kuitenkin tarpeelliseksi huolehtia. Ihan niinkuin pehtoori ei muka olisi osannut. Ja olisiko sillä nyt ollut niin hirveän väliä jos ei ihan olisikaan olleet soppelit kamppeet. .. Mutta kun minusta vaan tuntui, että minun ”kuuluu” huolehtia moisista. Nyt ei kuulu huolehtia enää paljon mistään…

Lokakuun tullessa kesä on enää vain kuvissa.

Töissä käväisin ja laitoin ovenpieleen tämmöisen tiedotteen (Kansallisarkiston nurkalla…). Pätee täällä blogissakin … tosin on todettava, että miniläppäri on kyllä tarkoitus ottaa mukaan, joten eiköhän sitä Isolta kirkolta tule raporttia. Katkosta höpinöihini siis tuskin tulee. Minun kun ”kuuluu” joka päivä tänne jotain raapustella. 🙂

Pitäisikin ryhtyä pakkaamaan. Yöksi junaan…

Meri-Toppila – teletappien maa?

Uusimmassa Ylkkärissä (= Oulun ylioppilaslehti) oli juttu Toppilasta. Siinä Meri-Toppilan alueesta käytettiin nimitystä Teletappien maa. Enpä ollut sellaista ennen kuullutkaan. En vaikka vähintään pari kertaa viikossa noiden teletappikukkuloiden paikkeilla lenkillä käynkin.

Tänäänkin. Ja aamulla päätinkin tehdä oman juttuni Meri-Toppilasta – piti palata hakemaan kamera mukaan. Vaikka onhan noita Meri-Toppila kuvia täällä blogissa ollut aiemminkin jo kymmeniä (tuo bannerikuvakin on sieltä). Viime vuoden yhdessä postauksessa on juttua ja  linkki ihan hulvattomaan Toppila videoon.  KLIKS

Minun muistoni Toppilan alueesta alkavat jo 1960-luvulta.

kuvat suurenevat klikkaamalla

(paitsi tuo ensimmäinen)

Olihan tehdas koulun naapurissa, koulumatkalla. Tehtaassa oli töissä paljon luokkakavereiden isiä. Äidithän olivat tuolloin useimmiten vielä kotona. Tehtaan pilli soi seitsemältä, yhdeltätoista ja kahdeltatoista ja neljältä. Ja lippalakkipäiset miehet pyöräilivät tehtaan portista sisään ja ulos pillin tahdissa. Joskus haju oli aikamoinen, ja jotain ääntäkin siitä muistaakseni lähti.

Tämä kuva on uskoakseni edellistä vanhempi, siinä näkyy merenrantakin jossa mieluusti nykyisin tepastelen. Ja lautatapulit peittävät sen alueen jossa nykyisin on kerrostaloja ja ne ”teletappikukkulat”.  Pentuna tuonne ei ollut asiaa: koko aluetta kiersi piikkilanka-aita ja keltaisia Hengenvaara-kylttejä ymmärrettiin uskoa.

Tänä aamuna näytti tältä; tuo kauppakeskus-viitta on aina vähän hymyilyttänyt: kuvassakin näkyvä Halpa-Halli on se kauppaKESKUS.

Puistoa on vaikka ja kuinka paljon. Vettä ja siilo näkyy joka puolelle.

FrisbeeGolfia siellä on hyvä pelata. Kahdesti on ollut liki, että olen saanut kiekon päähäni. Musiikkia kuunnellessa, napit korvissa en ole kuullut kun heittelijät ovat huutaneet varoituksia, mutta eipä ole mitään sattunut.

Metsän keskellä on frisbeekiekolle ”maali”.

Meri-Toppilasta näkyy Nallikariin….

ja siellä on paljon näitä (teletappi)kukkuloita.

Siellä on myös paljon kerrostaloja.

Siellä asuu paljon maahanmuuttajia, – ja pieniä lapsia. Kengät kädessä?

Siellä on opiskelija-asuntoja ja Halpa-Halli, jota ei enää kohta ole.

Siellä on Dixonin raitti. Ja Pub Dixon. Ja sen vieressä meidän kuntosali.
Joku vuosi sitten eräänä aamuvarhaisena tullessani salilta oli paikalla kovasti poliiseja.
Dixonin pihasta oli löytynyt tapettu mies.

Dixon oli tehtaanjohtaja – Toppila Oy:n perustivat englantilaiset. Ja tehtaanjohtajien entiset asunnot (talot) on tässä meidän kujalla, tuossa toisella puolen kujaa… 🙂
*Postauksen alareunassa suora lainaus Wikipediasta.

Ja Alvar Aallostahan tosiaan on puhuttava kun puhutaan Toppilasta. Tämä uljas siilo saa tönöttää ja ränsistyä keskellä aluetta, koskapa sen on suunnitellut Alvar Aalto.
BTW: tuossa siilon vasemmalla puolen kerrostalon seinässä näkyy ikkuna. Se oli viisi viikkoa syyskesällä 2004 meidän makkarin ikkuna.
Remontti-evakossa asuttiin tuolla.

Toppilassa on taidetta, päiväkoti, nuorisotalo (jossa meidänkin juniori tykkäsi käydä), kaikenmoista siellä on.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eikö tänään muuta kuin pitkähkö kotiseuturetki Toppilaan? Toki, toki. Piiiitkästä aikaa oli ”vieraita” ruokapöydässä ja sain kattaa, koristella, kokata, keittää, …

Kysyttyäni, mitä ruokavieraat haluaisivat syödäkseen, oli yksiselitteinen vastaus, että pohjoista, lappilaista ruokaa.
Sehän sopi. Tämä oli osa alkuruoasta.

Ja siitä sitten oli rieskaa, puikulaperunoita, mätimoussea, poroa, korvasienikastiketta, calvados-hyytelöä, yrtttibataattia, parsakaalta parmesaanilla, hilla creme bruleeta , hilloja, palmusokeri-kermavaahtoa, kyyttöjuustoa, konvehteja ja kahvia. Ihan normisetti – kuten juniori totesi.

Mutta kyllä meidän ikää tuli pidennettyä muutama vuosi – ainakin.

Oli vaan niin mukava. Mukava kun kaikki olivat. 😉

Ja huomenaamulla lenkille Meri-Toppilaan …

____________________________________________

Wikipediassa kerrotaan näin: Dixonin perheyhtiö Peter Dixon & Son Ltd halusi varmistaa raaka-aineen saannin kahdelle paperitehtaalleen Grimsbyssä ja Oughtibridgessä Sheffieldissä. Aluksi yhtiö suunnitteli ostavansa tai rakentavansa puuhiomon Norjaan. Yhtiön silloisen johtajan Joseph Dixonin ystävä Gösta Serlachius kuitenkin suositteli tehtaan rakentamista Suomeen vuonna 1926. Ensin tehdasta suunniteltiin Vaalaan ja sitä varten perustettiin Osakeyhtiö Vaala. Lopulta tehtaan paikaksi valikoitui Oulun Toppila Koskelanrannassa vuonna 1927.

Joseph Dixon ennätti kuolla vuonna 1926 ennen tehdashankkeen varsinaista alkamista, mutta tehdashanketta jatkoivat hänen kolme poikaansa. Tehtaan tekniset suunnitelmat laati insinööri K.J.Mattas ja alueen arkkitehtina toimi pääosin Alvar Aalto. Rakennusurakka annettiin toiminimelle Kreuger & Toll. Rakennustyöt aloitettiin kesäkuussa 1930. Tehdas valmistui tuotantoon 18. heinäkuuta 1931. Toinen maailmansota pysäytti tehtaan toiminnan. Sodan jälkeen tehtaan toimintaa monipuolistettiin.

TGIF! ja syyskuu on nyt pulkassa!

Tekaisinpahan kolmessa tunnissa abstraktin symposioon. Enpä ole koskaan niin surkeaa tehnyt. Toivonko lähtökohtaisesti, että se hylättäisiin? Ehkäpä. Säästyisin osallistumiselta. Toisaalta …

Mitä muuta töissä? Ensimmäinen tutkijoiden, tohtorikoulutettavien ja opettajien perjantaiseminaari. Ihan hurjan mielenkiintoinen, uusia ajatuksia herättävä ”tutkimussuunnitelma” oli vuorossa, aloittajana.

Ja sitten jouluruokahistorian konsultointia haastattelussa. Joulu? Aivan! Jouluartikkeleita jo tehdään, huoh.

Sadetta, harmaata, ulkoilemattomuutta.

Kumpi pihlajista on ostettu taimenena, kumpi haettu metsästä?

 Äsken nautimme ahvenfileet basilikalla ja sinapilla. Ohje täällä (sivu 18).
Jollet vielä ole testannut, niin tee se huomenna. Suosittelen.

Muutama puikulaperuna ja näitä. Vähän vihersalaattia.
Mitäpä sitä muuta perjantai-iltana kaksistaan kaipaisimme?
Piccolo-samppanja ei ollut ollenkaan hassumpi idea. 🙂

TGIF!

Tipahtelua

Sataa,

sataa

ropisee. …

Koko tämä viikko on ollut sellaista ropinaa, asioiden tippumista, palanen sieltä, toinen täältä. Muistikuvat välähdyksiä.

Yhtenä päivänä tytär piipahtamassa ja syömässä,  ja siinähän se taloustieteen gradun tutkimussuunnitelma tuli humanistin toimesta opponoitua ja mielihyvin hyväksyttyä. Rotissööri-tiedotushommia niin paljon, että on pitänyt muistuttaa itseäni, että lupasin homman ottaessani, että en valita. Viinivarkaan jäljillä ja vakuutusrumbaa setvimässä. Opiskelijan itkuinen puhelu ja toisen tupsahdus huoneeseeni: ”Tulin piristämään sun päivää” –  ja kyllä uusi ”keskiajan munkkilook” todella saikin nauramaan.

Nyt kun ensi viikon ekskua varten kaikki on valmiina, alkaa mieleen tulla mukava pieni odotus; Helsinkiin on oikeastaan aina mukava mennä. Ihan järkyttävän ylipitkiksi venähtäneet hiukset, pahimmanlaatuisen juurikasvun lisäksi, saivat miettimään josko sitä voisi duunissa istuskella pipo päässä; mikä olikaan helpotus kun ”pääasia” tuli taas kuntoon; uusi värihuuhtelu ja vähän epäsymmetrinen leikkaus tuntuvat omilta.

Tohtorikoulutettavat aiheuttavat tuohtumista, ja huolehtimista. Poika samoin. Eikä yhtään lenkkiä/työmatkaa kävellen koko viikolla. Ihan liian myöhään valvomisia, tolkuttoman liian aikaisin heräilyjä, mutta kaikkinensa ihan sopivasti unta. Ja vähän joka välissä jotain digifoto-juttuja.

Tuntuma siitä, että syystulva alkaakin olla jo ohi: on mahdotonta sanoa kuinka monta(kymmentä) opiskelijaa vielä tällä viikolla on käynyt. Gigantissa olin hakemassa äidille uutta seniorikännyä ja sorruin heräteostokseen itselleni: presentteri. Tai mikähän sen oikea nimi on. Siis sellainen, jolla saa vaihdettua Power Point -diat ”etänä”, eikä aina tarvi käydä hiiren luona. Minulla kun on tapana luennolla ainakin vähän kulkea, enkä ainakaan osaa istua kun luennoin. Onhan hyvä vempain, kokeilinkin jo infoa pitäessäni.

Yhtenä iltana ”tuntemattomalta” bloginlukijalta Lontoon reissulle vinkkejä, joista ilahduin kovin, – kuten koko kirjeestä. Jonakin päivänä pehtoorille töistä tullessa motkotettava: selkäleikkauksesta ei kuukauttakaan ja mies  oli yksin mennyt puutarhakalusteet roudaaman varastoon, vaikka tarkoitus oli ne kimpassa viikonloppuna talviteloille laitella.

Kaikenmoista.

Kohta alkaa digikamerakurssin viimeinen luento. Siis sen netti/verkkokurssin luento. Ja taas on neljä opintopistettä tienattu. Opiskelijoiden pisteenmetsästysmentaliteetti on tarttunut? No ei sentään. Enhän mie pisteitä tarvisi. Oppia olen tarvinnut, ja kuten olen jo sanonut tämä verkkokurssi on ollut paras kaikista käymistäni – eikä niitä ole ihan vähän. Mutta on tämä vaatinut eniten töitäkin. Satoja, jollen tuhansia, kuvia olen ottanut läksyt tehdäkseni ja tehtävänantoihin kirjoitellut muutamankin liuskallisen tekstiä. Mutta ne sekä saatu palaute ovat opettaneet kovasti.

Nyt jo paistaa…

Foto-maraton vol II

Äsken oli digikurssilla viime viikkoisen Foto-maratonin tulosten julkistus. Kurssillamme on 12 osanottajaa ja jokainen toi yhden kuvan jokaiseen haasteeseen ja sitten arvioitiiin, arvosteltiin ja äänestettiin.

Aiheet olivat nämä 1) täti tai setä, 2) kiire, 3) siisti, 4) viemäri, 5) lukittu, 6) vastapari, 7) toistuva muoto, 8) urbaani menestyjä, 9) kuoppa ja 10) teräsbetoni. Jokaisesta noista piti viime tiistai-iltana ottaa ainakin yksi kuva ja aikaa oli kaksi ja puoli tuntia.

Maratonin postauksen jälkeen kävimme kommenteissa Lepolandian Pasin kanssa vuoropuhelua, sillä seurauksella että myös Pasi haastettuani osallistui, – tosin etänä Kuopiosta. Päätimme myös, että  tänään linkittelisimme kuvasarjat ristiin, jotta blogiemme lukijat voisivat vertailla meidän otoksiamme.

Tässä minun kymmenen otostani maratonin varrelta.

Klikkaamalla kuvat suurenevat – suosittelen.

1) Täti (tai setä)

2) Kiire

 3) siisti

4) viemäri (Laanaoja – oululaisten viemäri)

5) lukittu

6) vastapari

7) toistuva muoto

8) urbaani menestyjä

 9) kuoppa

10) teräsbetoni

Eniten pidän tuosta Lukittu kuvasta, myös Kiireeseen ja Teräsbetoniin olen suht tyytyväinen. Ja niistä kyllä tykättiin kurssillakin. Niistä sain eniten pisteitä. Kuoppa oli vaikein löytää ja kuvanakin se on minusta surkein, mutta yllättäen opemme tykkäsi kaikista kuoppakuvista eniten juuri minun ottamastani.

Urbaaniin menestyjään minulla olisi ollut kaksi muutakin vaihtoehtoa: nuori dynaaminen nainen ja sitten Rotuaarin vakinaisesta urbaanilegendaporukasta yksi tyyppi. Mutta laitoin sitten Martin: se jakoi sitten kyllä mielipiteitä. Kuvasta pidettiin, mutta moni sanoi, että Martti on enempi reppana kuin menestyjä. Minä olen oikein tyytyväinen menestykseeni tällä elämäni ensimmäisellä maratonilla. Kolmen kärki karkasi, mutta ei ihan tuhottoman kauas. 🙂

 

Kaikkinensa mukava keino kuvata, harjoitella, kokeilla, saada palautetta. Sitäpä voisitte te lukijatkin antaa.

Oli jännä hoksata, kuinka tusinan verran kuvaajia voi ottaa erilaisia kuvia samoista aiheista.  Muiden kurssilaisten kuvia en tietenkään tänne voi laitella, mutta käykäähän katsomassa Lepolandia-blogista Pasin ottamat kuvat samoista aiheista. Ne ovat täällä.

Oppimista ennen ja nyt

Ihan hurjan mukava päivä töissä. Oli jo oikea kandisemmaistunto, ja todel-LA-kin oli hyvä porukka. Keskustelua syntyi, – sellainen opettaa. Ryhmässä on myös valtiotieteilijä, joka on hyvä keskustelunherättäjä – hyvä juttu. Minulla kun edelleen on sellainen käsitys, että keskustelemalla, omakohtaisesti asioita pohtimalla, ääneen sanomisella ja asioiden (pakko)jäsentämisellä oppii erinomaisen hyvin. Sitä vartenhan ne seminaarit ja konferenssit on.

Hallinnosta tuli taas kerran yksi ihan järjetön muutos, mutta emmehän me voineet muuta kuin naureskella moisille. Ja sellainen yhteinen ”vihollinen” kuin hieman metafyysinen ”hallinto” on hyvä työpaikan koheesion luoja.

Illansuussa vielä arkistoekskuporukan kanssa meetinki, ja monta muutakin positiivista hetkeä pitkin päivää.

Ja eka kertaa minulle ehdotettiin, että perustaisin opetusta varten facebook-ryhmän. Olen jo joitakin asioita opiskelijoiden (ja yhden kollegankin) kanssa FB:ssä selvitellyt, mutta että oikein FB-ryhmä. No way, ei onnistu minulta. Edelleenkin osaan vain häthätää koko kirjan avata, ja päivityksiä etsiä ja kuvien lataaminenkin on vähän mitä sattuu. Kyllä minä edelleen opetuksessa ja ohjauksessa luotan ihan oikeasti tapaamiseen. Sen verran vanhanaikainen minäkin.

Mutta jotain uuttakin minun opetukseeni tulossa! Europeana julkaistiin toissaviikolla. Minä olen ehtinyt viettää sen uumenissa jo tuntitolkulla aikaa.

http://www.europeana.eu/portal/

Esittelyssä lukee näin

Europeana antaa mahdollisuuden tutkia eurooppalaisten museoiden, kirjastojen, arkistojen ja audiovisuaalisten kokoelmien digitaalisia aineistoja. Se tukee löytämisen iloa ja verkostointimahdollisuuksia monikielisessä ympäristössä, jossa käyttäjät voivat osallistua, jakaa tietoa sekä inspiroitua Euroopan monimuotoisesta kulttuuri- ja tiedeperinnöstä.

Mm. tämmöiset kuvat tuli sieltä haettua.

 

Ketäkö nämä, miksikö nämä?

Vasemmalla on Warren Hastings, jonka kirjeiden äärellä vietin pitkästi toista vuotta. Yleisen historian graduni käsitteli Englannin siirtomaahallintoa Intiassa Hastingsin kaudella (1772 – 1785). Kymmeniä mikrofilmirullia 1700-luvun käsialoilla, englanniksi. Siinä oli jo lähteessäkin vähän haastetta. Joskus kun oma gradu kirjahyllyssä sattuu käsiin, katselen sitä kuin vieraan tekelettä. Siirtomaapolitiikasta saattaisin vielä jotain osata kirjoittaa ja puhua; olenhan pitänyt aiheesta 24-tunnin luentosarjankin, ihan heti valmistumiseni jälkeen, 1980-luvun alkupuolella, –  mutta että Hastingsin kauden Intia? Ei ehkä ihan ominta osaamistani… 😉

Entäs nuo alla olevat salskeat ensimmäisen maailmansodan sotilaat? Miksi he minua kiinnostavat? He osallistuivat Gallipolin taisteluun, ja sitä minä tutkin Winston Churchillin muistelmien perusteella proseminaarityössäni. Kovin ovat maskuliinisia olleet aiheet historiantutkijan urani alussa.

Minun Matildaani tai muita pohjoissuomalaisia maaseudun vähäväkisiä, koululaisia tai kaupunkien arjen sankareita 1900-luvun alusta ei Europeanasta vielä ole kovin paljoa kohdalle tullut, mutta eiköhän niitäkin.

Mutta on Europeanassa paljon taidetta, videoita, …. ja Oulustakin kuvia. Tuo puolestaan liittyy sivulaudatur-työhöni (= kakkosgradu), jonka tein Turun yliopistossa.

Europeanan miljoonien kohteiden joukosta voi löytyä ideoita ja inspiraatiota. Kohteisiin lukeutuu:

  • Kuvia – maalauksia, piirroksia, karttoja, valokuvia ja kuvia museoesineistä
  • Tekstejä – kirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, päiväkirjoja ja arkistodokumentteja
  • Ääniä – musiikkia ja puhetta fonografisylintereiltä, ääninauhoilta, levyiltä ja radiolähetyksistä
  • Videoita – elokuvia, uutisfilmejä ja televisiolähetyksiä

 

Aurinkoinen syyssunnuntai

Vain ohutta yläpilveä, muutoin taivas sininen, meri vielä sinisempi. Koivut jo liki lehdettömiä, haapa ei anna periksi, lehdet vielä ihan vihreitä, ei aiettakaan pudota.

Myöhäisellä aamulenkillä oli huikea sää. Syksy parhaimmillaan. IPod mukana, joten ei turhia ajatuksia häiritsemässä reipasta lenkkiä.

Päivän muussa ohjelmassa kaikenmoista kodin ja itsen huoltoa, sunnuntaina lenkin jälkeen on hyvä aika naaman ja käsien erikoishuollolle, hiuksille pitkään vaikuttava hoitoaine ja muuta tarpeellista putsausta ja puleerausta. Nyt tuoksun sitruunapiirakalle: uusi kosteusvoide ei ehkä sittenkään ollut kovin hyvä valinta. Ei ole kiva olla sitruunapiirakan tuoksuinen.

Nuoripari tuli syömään joten pistin myös heidät pehtoorin lisäksi auttamaan kuvien valinnassa: fotomaratonin kuva-aiheista jäi yli mm. tämä: toistuvat muodot.

Syksy tuntuu hyvälle, ja syksyyn kuuluisi myös kutominen, varsinkin kun näin sunnuntaisin kuluu aikaa telkkarin ääressä (TTK ja Junior Chef), mutta kun minun, pahimman sortin datistin, hartiaseutu ja olkapäät eivät oikein kestäisi kutomista. Ei siis auta kun istuskella ja katsella… Telkkarikin kuuluu syksyyn.

Pentikin ikkunassa Kirkkokadulla on keraaminen kukkaniitty.

Teinpähän niistä yönkukkasia…

 

Tähän on tultu!

Tähän on tultu: kolmekasit teryleenit ei enää mahdu päälle. Ei vaikka et hengittäisikään. Mikä neuvoksi? Aamiaiseksi vain iso kupillinen tummapaahtokahvia ja vaahdotettua rasvatonta maitoa, ihan ohut siivu apfelstruudelia ja sen kanssa nokare rahkaa. Ja sitten ulos ja lenkille. Ihan järjettömän kylmä, mutta ihan kuvauksellisen kaunis sumu. Kävelin pitkästi, hautuumaalta kanavanrantaan ja Ainolaan. Kiertelin ja kuvailin. Parin tunnin lenkin aikana tunsin,  kuinka aloin lähetä kokoa 38 (hah!) ja ennen kaikkea tunsin, kuinka ilma lämpeni.

Hautuumaalta ajelin Hietasaareen puutarhalle, ja ostin auton peräkontin täyteen callunoita. Niitä laittelin kotipihalla kesäkukkien tilalle, siivoilin pihaa, enkä voinut välttyä liikkumiselta, hyvää tekevältä liikkumiselta. Sääkin jo suosi. Kaupassakäynnin ja saunan jälkeen ajatus ruoanlaitosta.

Mitähän tekisi, ketähän saisi ruokapöytään? Koko loppukesällä, alkusyksyllä olen ollut kovin laiska, – en ole viitsinyt erityisesti ketään ystäviä tai vähänkään tuttuja ruokavieraiksi kutsua, joten täksikään illaksi ei ketään tulossa. Sitä paitsi nuoriso omissa riennoissaan, äiti ei enää jaksa tulla meille, sisar riiaa viikonloput Vantaalla, … taasko kaksistaan? Ihan suorassa linjassa 38-vaatekoon kaipuun kanssa ehdotan pehtoorille, jotta josko lähdettäisiin testaamaan uusi turkkilainen ravintola Hagia Sofia. Franzénin taloon, jossa viimeksi on ollut Tapas Bar Andalucia, on vastikään avattu uusi ravintola turkkilaisella konseptilla. Eikä pehtoorilla koskaan ole mitään uusia makuelämyksiä vastaan. Siispä sinne.

Olemme vannoutuneita oululaisen ravintola Istanbulin faneja: se on meistä yksi kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, joten lähdimme vahvoin varauksellisin asentein tähän uuteen turkkilaiseen… Ja asenteita oli korjattava.

Ruoka oli hyvää, paljon parempaa kuin viime lauantaina Olimpoksessa, mutta — ei se oikeasti yltänyt Istanbulin tasolle. Mutta vaikka alkuun tilaamamme turkkilaiset kuohuviinilasilliset olivatkin aika karseita: lämpimiä, väljähtyneitä, mauttomia mutta silti hieman epäilyttävän  makuisia, olivat sen kanssa tarjottu pita-leipä ja tsatsiki tuoretta, raikasta, makoisaa.

Pehtoorin eturuoaksi ottama feta-leipänen oli aavistuksen taikinan makuinen, mutta meidän molempien pääruoat olivat tavattoman hyviä. Pehtoori kehui karitsankyljyksiä ja minä pidin ”Turkkilaisen kalalautasen” kaikista osista, erityisesti mustakalarenkaista, joita ei ollut kuorrutettu frittitaikinalla ja jotka oli paistettu ”tuoreessa” rasvassa. Kuha oli hyvää, scampit erinomaisia. Jopa ruoalle valitsemamme lasilliset turkkilaista valkkaria (minulle) ja punaviiniä (pehtoorille) maistuivat näiden annosten kanssa.

Eikä ne 38-housut nyt sitten mahdu huomennakaan…

_______________________________

Ja edellinen kuvina.

Ei se tämän kesän lämpö riittänyt haudalla olevien ruusunnuppujen aukeamiseen…
Heinäkuun alussa jo istuttelimme…
Noh, vein tänään sentään lyhdyn sinne…

Ainolassa hääpari palelemassa kuvassa…

Uimaranta-aika todellakin on ohi.

Tässä alla olevassa kuvassa ei vielä näy, mitä myöhemmin hoksasin…

Kivillä istui pikku-ukkeleita… (liekö tämä niitä joista sain vinkin joku viikko sitten..)

Callunat eivät vielä ruusejen ja villiviinin vehreyden keskeltä oikein erotu 🙂

Ja sitten syömään.

Franzénin talon arvokkaassa miljöössä on ravintolan hyvä elää….

 Fetaleipänen ei ollut kuitenkaan ihan niin hyvä kuin oli toivottu. 

 Mutta pääruoka oli ihan erinomaisen hyvää! Ja sitä oli kokoiselleni ihmiselle vähintäänkin riittävästi 😉

Ja sitten vanha juttu: kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Ja mielestäni oikeastaan kyllä kannattaakin klikkailla…
Varsinkin tuo ukkeli- ja ruusunnuppu -kuva…
Seitit näkyvät. 🙂

Perjantaiherkkuja Riojasta ja omenasta

Hiljaisen työpäivän (siis minä olin hiljaa, kuuntelin muita ja luin) jälkeen mukava olla kotona. Söimme paremman kaavan mukaan, pitkästä aikaa poroa, ja sen kanssa nautimme vähintäänkin erinomaisen punaviinipullollisen Riojan tempranilloa. Yltiöstaili etiketti lupasi hyvää, ja viini oli erinomaista. QP-viini vuosikertaa 2009 oli juuri sellaista, mitä riojalaiselta viiniltä odotan. Voimallista, mutta pehmeää, täyteläistä, olematta raskas, marjojen makua, olematta puolukkamehun makuista.

Ei edullisimpia viinejä, mutta 15 euroa pullollisesta on kuitenkin vain sen, mitä kaksi lasillista maksaisi ravintolassa.

Ja sitten niitä lupaamiani omenajälkkäriohjeita (ja kuten jo ainakin viisi kertaa olen sanonut, näiden seuraavien omenaherkkujen ”historia” on tulossa. Ehkä ensi torstaina, tai seuraavana. Miten juttu Kalevassa julkaistaankaan).

Ensin Tarte Tatin (jonka tein Välimäen ”Ruokaa Ranskasta”  -kirjan ohjeen mukaan. Taas joudun kopioimaan Välimäen reseptin, ei voi mitään, mutta tämäkin oli erinomaista!).

Ranskalainen omenatorttu (Tarte tatin)

1 pkt voitaikinaa
4 omenaa (mielellään Granny Smith)
100 g voita
2 dl sokeria

Ota voitaikina sulamaan hyvissä ajoin ennen aloittamista. Kuori omenat kylmään veteen. Poista siemenkodat ja leikkaa malto lohkoiksi. Voitele valurautapannu tai keraaminen torttuvuoka reilusti voilla ja levitä sokeri tasaisesti pannun pohjalle. Asettele omenalohkot pannuun pyöreä pinta alaspäin ja lisää loput voista nokareina. Kauli taikina halkaisijaltaan noin kaksi senttiä vuokaa suuremmaksi kiekoksi ja nosta varovasti omenoiden päälle. Käännä veitsellä tai nuolijan kärjellä taikinareunat vuoan sisäpuolelle.

Pane uuni kuumenemaan 225-asteiseksi. Siirrä pannu lieden levylle ja kuumenna hiljalleen kymmenisen minuuttia niin että sokeri karamellisoituu. Tarkista karamellisoitumisen aste raottamalla taikinakantta ja jos sokeri on jo melko tummanruskeaa, nosta pannu uuniin. Paista keskitasolla noin 15 minuuttia tai kunnes pinta on kullanvärinen.

Anna kypsän tortun vetäytyä 3–4 minuuttia pannussa ja irrota se sitten pannun reunoista veitsellä myötäillen. Aseta lautanen omenatortun päälle ja keikauta torttu ylösalaisin lautaselle. Tarjoa haaleana vaniljajäätelön kera.

_____________________________

Tässä toinen klassikko-omenaherkku. Senkin tarinan kerron kunhan juttu on ollut ensin Kalevassa. Mutta ohjeen ja kuvia voin julkaista jo nyt.

Omenastruudeli -ohjeitakin on vaikka ja  kuinka paljon. Useimmissa taikina tehdään itse, mutta minä päätin eilen oikaista ja tehdä takuuvarmasti lehtevän. Siis filo-taikinapaketti kehiin. Koskapa käytin filoarkkeja oli parasta raastaa omenat. Voi omenan laittaa täytteeseen pieninä kuutioinakin.

Omenastruudeli filotaikinaan

 

250 g filotaikinaa
1 dl voisulaa

Ota filo-taikina huoneenlämpöön sulamaan noin kaksi tuntia ennen leipomista.

Täytteeseen

5  kpl happamia omenoita
2 rkl korppujauhoja
2 dl mantelirouhetta
1½ dl fariinisokeria
2 dl rusinoita (liotettuna calvados-tilkassa)
2 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia

Voiteluun desi voisulaa ja lopuksi pinnalle tomusokeria. Raasta tai pilko omenat ja sekoita sen jälkeen kaikki täytteen aineet keskenään. Levitä filotaikinalevyjä 3 – 4 kerrosta leivinpöydälle ja voitele välit voisulalla. Tee taikinasta kaksi rullaa. Jaa täyte taikinalevyille ja kääri ne varovasti rullalle. Nosta pellille niin, että sauma jää rullan alle. Paista omenarullia 225-asteessa puolisen tuntia. Voitele kypsennyksen aikana sulatetulla voilla. Tarjoa struudeli jätskin, vaniljakastikkeen tai rahkakermavaahtosekoituksen kanssa.

Tämä oli itse asiassa paljon parempaa tänään kuin eilen, mutta ei se silti yltänyt lähellekään sitä struudelia, jota nautimme Alpeilla. Mustikkastruudelia voisikin joskus koettaa kehitellä. Kuva täällä. Ehkä makumuistoissa on osansa viileähköällä aamulla, tiukalla nousulla ennen struudelia, ja kaikinpuolin erinomaisen päivän muistoilla…

Jos pitäisi valita, kumman tekisin, kumman tarjoaisin, niin Tarte Tatin´in.

Joko minä sanoin, että on mukava kun on perjantai. 😉

 

Keittiöhommissa

Syksy. Aamulla töihin kävellessä oli kaunis syksy, töistä pehtoorin autolla hakiessa ei. Oli ollut ajatuksena rientää ajoissa pihahommiin, mutta kun kotiuduttua satoi reilummanlaisesti,  päätin suhtautua syksyyn toisin: jollei ole ruskaa, niin on ruokaa. Hulppea lohisalaatti ja jälkiruokaa.

Omenastruudeli. Lupailinhan jo viime viikolla, että kun omppu-kolumnini julkaistaisiin tänään, laittaisin Tarte tatinin -ohjeen tänne Temmattuihin juttuihinkin, mutta kun juttuani ei vielä tänään Ruoka-Kalevassa ollutkaan, en voi sitä nyt julkaista. Tai siis ohjeen voisin, mutta en juttua. Ja sitten tein äsken toisenkin siinä jutussa mainitun omenaherkun, mutta se on vielä uunissa… Siis ehkäpä niiden ohjeet ja kuvat laittelen vaikka huomenissa, tai lauantaina, mutta nyt kirjoitan tuosta lohisalaatista.

Minähän sain eilen pehtoorilta lahjaksi kirjan ”Safkaa. Parempaa arkiruokaa”. Kirjan ovat tehneet aviopari Alexander ja Hanna Gullichsen. Miehellä on Helsingissä kaksi ravintolaa (Rafla ja Maxill) ja vaimosta todetaan ”on vapaa kijoittaja, joka harrastaa valokuvausta ja pitää suosittua Chicling-blogia”. Minustakin olisi kiva jos minua voitaisiin tituleerata noin: ”vapaa kirjoittaja, harrastaa valokuvasta ja pitää SUOSITTUA blogia”. [no on tämä aika suosittu. Minulle ihan riittävän 🙂 Kaikki te muutama sata päivittäistä kävijää olette minusta hieno juttu :). Ja aika vapaahan minä olen, kirjoittelen mitä huvittaa. heh!]

Mutta tuohon kirjaan palatakseni.. Väistämättä oli kysyttävä pehtoorilta, että onko arkiruoassa ollut jotain vikaa kun tämmöisen katsoi tarpeelliseksi minulle lahjaksi antaa. Kovasti yritti mies selitellä,  että siitä ei ole kyse. – Yhy.

No lueskeskelinpa eilen ehtoolla kirjaa ja löysin monta monituista kokeiltavaa. Ja tänään siis Lohi-avokadosalaatti wasabikastikkeella.

Ohjeen ainesmäärät on yhdelle, paitsi wasabikastike riittää kahdeksaan annokseen. Muutoin tein salaatin ihan ohjeen mukaan mutta wasabia laitoin vain puolet ohjeen määrästä. Pehtoori kun ei ole tulisen ystävä.  Mutta tämän salaatin (joka oli  ihan täysi ja täyttävä annos, pala maalaisleipää viereen eikä muuta tarvittu) ystäväksi kyllä heti heittäytyi.
Tässä on sekin hyvä puoli, että tässä käytetään samoja aineksia kuin sushin teossa, ja kun teen sushia verraten harvoin – ehkä kerran kahdessa kuukaudessa – tahtovat inkiväärit, wasabit, riisietikat vanhentua ennen kuin ne saa käytetyksi. Nyt löytyi niille hyvä käyttökohde. Inkivääristä onkin sanottava, että meillä oli eka kertaa uutta Kuudes maku -kaupasta löytämääni inkivääriä. Oikein hienostuneen makuista. Raikasta. Samasta kaupastahan löytyy paras mahdollinen wasabi (ks. täältä).  (ohjekuvat suurenevat klikkaamalla… )

Wasabikastike

½ sitruunaa

½ tl suolaa

1 tuubi (45 g) wasabia

1 dl rypsiöljyä

Purista sitruunan mehu kulhoon, lisää wasabi ja suola. sekoita.
Kaada rypsiöljy ohuena nauhana sekaan koko ajan vispaten kunnes kastike sakenee.

 

Huomenissa sitten jälkkäriohjeita.

Arvoitus

Piti tehdä sellainen lyhyt työpäivä tänään, ja ehkä tehdä pihahommia, ehkä lähteä iltakävelylle. Sateen syyksi voisi laittaa aika paljon. En laita. Ei tarvitse etsiä syyllisiä. Hieman olen kyllä huolissani liikkumattomuudestani. Ja niinhän se on sanavarastoon taas livahtanut ”sitteku”. Sitteku syyskuu on ohi,  ja sitteku eksku on ohi,  sitteku seesteytyy …  Eiku huomenna. Huomenna jo kävelen töihin.

Intensiivinen päivä ollut, – ihan mahdottoman. On ollut kaikenlaista. Tutkimusta? No ei nyt sentään sellaista ole ollut.

 

Miten liittyvät yhteen sudenpentukenraaliarvonimigeneraattori, UKK ja Orimattila, orkidean kuva, sinisen huoneen aarre, laulaminen maisemakonttorissa, kaksi vaaleanpunaista gerberaa, ”melkein harvinaisen mukava syyspäivä”, ovia kuvailevat amatöörit ja ammattilaiset, EVS, ”sitähän sää kysyit” -repliikki, ”joka kerta on tässä pysähdyttävä kun ei enää tunnu tyhjälle”, Safkaa – parempaa arkiruokaa ja oheinen tilasto?

Hyvin liittyvät. : ) Kiitos vaan kaikille.

Maraton koettu

Eikä mikään tavallinen maraton vaan foto-maraton.

Digikurssin kanssa vietimme illan kaupungilla kuvaten. Kokoonnuttiin viideksi Valvelle, jossa opemme jakoi meille kuvausaiheita: 1) täti tai setä, 2) kiire, 3) siisti, 4) viemäri, 5) lukittu, 6) vastapari, 7) toistuva muoto, 8) urbaani menestyjä, 9) kuoppa ja 10) teräsbetoni. Jokaisesta noista piti ottaa yksi kuva ja aikaa kaksi ja puoli tuntia. Menipä äkkiä. Otin 200 kuvaa. En tiedä, kuinka pitkän matkan kävelin, mutta teki hyvää kävellä. Oli hurjan hieno ilma. Lämmintä on vielä.

Ei tietoakaan viime yön myrskystä. Aamuyöstä heräilin huolissani: poika tienpäällä ison auton kanssa, tuuli puistattaa, ajaahan varovaisesti… taas nukahdan… olin puhunut unissani: opinto-ohjausta oli kuulemma ollut meneillään. Elikkäs yöt ja päivät samoissa merkeissä.

Kuviin liittyen vielä: useammin pitäisi käydä iltasella kaupungissa. Ihan vaan kävelemässä, ja vaikka kuvailemassakin. Nämä kuvat eivät ole noista annetuista aiheista. Laittelen ne vaikka ensi viikolla samalla kun valitsen ja kokoan kansion ensi tiistain tunnille.

 

Ajatusten harhailua

Olen puhunut ja olen kuunnellut. Enimmäkseen. Aamulla tosin tarkastin muutaman tentin, luin muutaman apurahahakemuksen. Olen pohtinut tovin, ja sitten olen vain puhunut ja kuunnellut. Eikä siitä saa suorituspisteitä. Ei näkyvää jälkeä.

Aamulla olisi kerrankin nukuttanut. Olisin voinut nukkua sen tarvitsemani kahdeksan tuntia, mutta ei auttanut. Oli noustava.

Siksikin meni eilen myöhään, kun luin loppuun sen Aarne Kinnusen elämäkerran. Se paljastuikin kummalliseksi kirjaksi, kummallinen mies. Miksi pitää kirjassa olla ilkeä? Miksi hän muistelmissaan naljailee kollegoilleen ja niille ihmisille joiden uran kanssa hänen omansa on tangeerannut, hyvässä ja pahassa. Paikoin kirja kävi niin sekavaksi, että ihmettelin ettei kustantaja ollut tehnyt mitään muuta kuin julkaissut vanhan, kummallisesti ilkeän, ilmeisen riitaisen miehen jutut. Ja sitten välissä ihan loistavaa, viiltävän kaunista analyysiä suomalaisesta korkeakouluelämästä ja yliopistojen arjesta ja sen muutoksista.

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista hömppää kuin tätä ennen oli Maeven Binchyn (joka vastikään kuoli verraten nuorena, RIP) ”Koko kujan kasvatti”. Taattua lämminhenkistä tarinointia, oikein kertomakirjallisuutta. Tosiasia alkaa kuitenkin olla se, että kaunokirjallisuus saa taas vähäksi aikaa väistyä …

______________________________________________________

Etsin kuvia tuohon sivupalkkiin… (kaksoisklikkaamalla aukenevat isommiksi)

Ja yhtäkkiä tiedän miltä tämä kelo tuoksuu,

tiedän miltä sen vieressä kuulostaa,

tiedän miltä se tuntuu.

Tiedän, että haluaisin olla sen vieressä nyt.

 

Kesän varjot – takakesä

Olen kyllästynyt ottamiini kuviin. Otan aina samanlaisia kuvia: maisemia, makrokuvia kukista tms., ruokaa ja sitten erilaisia ”tekstuureja”. Pintoja siis: kiviseinää, nurmea, ikkunarivejä, mosaiikkeja,  — siis jotain pintaa. Ja sitten ikkunoita ja ovia. Kirkkojen ovia, vanhoja ikkunoita Lapista tai suurkaupungeista. Mutta aina vain ovia ja ikkunoita. ”Dokumentaarisia kuvia” myös – siis sellaisia, joilla haluan täällä blogissa tai omissa muistoissa, kuvakansioissa tallentaa jotain todellisuudesta: joku tapahtuma, vaate tai näkemäni juttu. Ei ikinä mitään muuta. Ei rajuja rajauksia, ei jännittäviä kuvakulmia, ei tuokiokuvia, ei ihmisiä työssään, ei hienoja teemoja —.  Olen kyllästynyt kuviini.

Tämä kyllästyneisyys iski voimalla vastaan kun ryhdyin hakemaan kuvia nettidigikurssin viimeistä luentoa varten. Tehtävänanto kuuluu näin: ”Lataa työkansioon 5–10 ottamaasi kuvaa. Aihe vapaa.  Osa kuvista voisi muodostaa kokonaisuuden, mutta se ei ole välttämätöntä. Tavoitteena on tukea yhteisellä keskustelulla jokaisen oman mieliaiheen moniulotteista tavoittamista.” Ensin ajattelen: ”Jei, mikä hieno tehtävä. Saan laittaa omimpia kuviani, parhaimpia kuviani… sellaisia, joita minulla on tämän blogin galleriassa…  ainoa ongelma tulee olemaan, miten onnistun valitsemaan vain viisi (tai korkeintaan kymmenen).” Ja alan selata kuvakansioitani. Kaikki samanlaisia. Kaikki ottamani kuvat ovat samanlaisia! Hyvä on, niitä on Lapista ja Umbriasta, töistä ja kotoa, talvella ja keväällä, mutta kaikki ovat samanlaisia!

Olisi uudistuttava. Olisi lähdettävä pois omalta mukavuusalueelta. Olisi asetettava itselle joku haaste.

Aamulla lenkille lähtiessä tämä ”kuvaamisen tuska”  ei vielä ollut kovin voimallinen. Niinpä sitten kuvat ovatkin kovin entisen kaltaisia. Teema minulla kuitenkin oli mielessä: kesän varjo. Tänään on ollut ihana takakesän päivä (vrt. takatalvi). Lämmin, aurinkoinen, tuulinen, mutta mukavasti tuulinen. Sateista ei tietoakaan. Ulkoa ei malttaisi sisälle tullakaan.

Meillä oli kovin kesäistä ruokaakin. Molemmat lapset syömässä, höpöttämässä. Yleinen toivomus oli, että vähän ja kevyttä ruokaa. Hyvin onnistuin jälkkäriin asti. Mutta sitten unohtui keveys: Tarte Tatin. En ole ennen tehnyt. Olisi kannattanut!! Torstaina – kunhan kolumnini julkaistaan – pistän tarinan ja ohjeenkin tänne. Ihan mielettömän hyvää oli!

Kesän varjo

— pihakivien väliin on kasvanut kauniisti sammalta

 (Kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehdottomasti kannattaa.)

Tämä se vain jaksaa kukkia!

Autotallin takana alppiruusussakin jo ruska aluillaan…

Silloin kun 60-luvulla tästä kuljin takana häämöttävään kansakouluun (meidän luokka oli tuossa kuvan keskellä ovat vihreän pensaan takana), ei ollut kevyen liikenteen väylää, eikä näitä kauniita puurivejä.

Meri-Toppilassa aidan raosta ruska puskee kuin lieskat.

Tämän kävelytien päässä, koivujen takana, taustalla näkyvän siilon edessä olevassa kerrostalossa

me asuttiin remontin alta pois heinä-elokuuussa 2004. Kokemus sekin!

Tällä koivulla ruska vain helmoissa… Mitenhän se noin vaihtaa väriä?

Metsässä jo tuoksui syksy, ei häivähdystäkään kesästä. Metsään on tullut jo syys…

 Ja tässä Tarte Tatin!

 

Leffalauantai

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!

Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?

Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.

 

Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.

Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.

____________________________________

* Synopsiksessa sanotaan näin:

To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.

Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.

Espresso, caffe, tummapaahto…

Kahvia. Tai siis espresso. Oli tarpeen. Meillä on parikin hienoa espressokeitintä ja mökillä pieni punainen mutteripannu, mutta vaikka annan ymmärtää, että minä olen se tämän kommuunin keittiöihminen niin tosiasia on se, että pehtoori on meillä erikoistunut kahveihin. Eikä minulla ole mitään tarvetta opetella espresson saloihin … nyt voin aina vedota siihen etten osaa… ja saan ruoan päälle pienen hyvän kupillisen. … suklaapalalla tai ilman.

Yhä useammin meillä keitetään tummapaahtoista pannu- tai keitinkahvia. Uusi (vuoden vai kaksi ? markkinoilla ollut) kahvimaito on erinomaisen hyvää tummapaahtokahvin kanssa, varsinkin jos viitsii vaahdottaa.

Edelleenkin aamuisin meillä juodaan pannukahvia, ja sen kyllä keitän minä. Sattuneesta syystä 😉 (tänään kyllä poikkeuksellisen myöhään).

Nyt juuri pikku espresso (Tazza d´Oron kahvia, jonka Roomassa vierailleet Villa Francon vieraat toivat, oli vielä jäljellä) teki erityisen hyvää.

Otin näet vaatimattoman kaksi kalaa ja viisi leipää (=vähän perunoita ja erilaisia kalasäilykkeitä (silliä rapukastikkeessa oli kyllä tavattoman hyvää) sapuskan jälkeen ihan pienet ettonet, ja espresso palautti tähän maailmaan.

Pehtoori on siis palannut. Oli ajellut pohjoisesta viiteen tuntiin kotiin: sillä lailla sitä kolme viikkoa selkäleikkauksen jälkeen huristellaan. Ihan pikkuisen tulin tuommoisesta urheiluhenkisyydestä moittineeksi.

Nyt vuorossa Junior Master Chef. Toivottavasti en kyynelehdi yhtä paljon kuin viimeksi kun Johannes tippui, tai kun katsoin tämän:

http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288499132762.html

Tällä viikolla kun duunissa on nuoria, monenlaisine ongelmineen – toki myös iloineen ja onnistumisineen – tullut nähtyä, kuultua, myötäelettyä .. niin tuo videopätkä sai kaikki kyynelkanavat tulvimaan. Ihan sama vaikka olis kuinka amerikkalaista tv-reality-höttöä tai muuta,  niin silti…   It wasn´t fear …

Vajottaa

Ihan hirmusesti väsyttää. Ei, ei työnteko (vielä ainakaan) ole väsymyksen syynä, vaan tämä edelleen aika pielessä oleva nukkumisjärjestykseni. Tarkemmin ottaen se, etten paljon nuku. Tai en ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Jotain kertonee se, että tänään(kin) olin duunissa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Ja minähän käyn joka aamu suihkussa, pesen hiukseni, föönaan ne, meikkaan kevyesti, syön aamiaisen vähemmän kevyesti, luen lehden, teen pienen työmatkan – joten voi vain laskea moneltako olen herännyt? Enkä suinkaan mene yhdeksältä tai edes kymmeneltä nukkumaan. … Unettaa.

Ehkä olisi hyvä lähteä nyt vähäksi aikaa ulos. Ja voisi samalla miettiä jotain omenoista. Mitä niistä? Kolumni. Ei siis piirakkaa, vaan 2000 merkkiä omenoista.  Kuten tuosta oikean reunan aihepalkista voi nähdä, olen kirjoittanut jo 22 ruokakolumnia, jotka on julkaistu Kalevassa suunnilleen kerran kuussa torstaisin. VIimeiset puolenkymmentä on vaatinut melkoista rutistusta, ensimmäiset kymmenen pulppusivat helposti. Alussa oli vain sietämättömän vaikeaa pysyä 2000 merkissä, mutta olen oppinut rakentamaan/kokoamaan jutun jo heti alusta asti lyhyeksi. 2000 merkkiä on ihan poskettoman vähän, ei kunnolla liuskaakaan tekstiä. Minun vahvuuksiani ei koskaan ole ollut kirjoittaa lyhyesti, ei todellakaan.

Äsken imuroidessa tuli mieleen tuo alla oleva kuva. Olen ottanut sen Dubain hotellin akvaariosta muutama vuosi sitten. Se kuvaa hyvin mitä minun mielestäni tarkoittaa vajottaa. Juniori käytti armeija-aikana usein sanaa vajottaa, ja nyt minulla on juuri tuollainen olo. 🙂

 Tässä kuvassa on sinisen sävyt joista pidän ihan hurjasti.

Sinisestä enemmän kuin mistään muusta väristä.

 

Oppia ikä kaikki

Pihalla on kuollut jänis. Tai ei se enää ole, kun poika kävi kotona ja kantoi sen metsään. Ei ole mukavan tuntuista kun melkein ovenpielessä pötköttää pupuvainaa, kun tulee töistä. Ehkä se oli jo aamulla siinä, mutta kun hain lehden niin varhain, että oli vielä pimeää ja lähdin hämärän aikaan, joten en nähnyt sitä. Täällä onkin ihan poikkeuksellisen pimeää kun Koskelantiellä tehdään katuvaloremonttia, mikä merkitsee, ettei meidän kujallakaan ole katuvaloja. Siinä delanneet puput jää huomaamatta. Tämä on muutaman viikon sisällä toinen kuollut jänö ihan liki. Siis joku myrkyttänee niitä? Vai mistä muusta se voi johtua?

Töissäkin tieto kuolemantapauksesta. Sekin toinen ihan lähiaikoina. Tämä toinen ei niin koske, ei niin lähellä. Minun opiskelukaverini kuitenkin, tai noh, kaveri? Enemmänkin tuttu ja pienryhmäohjaajani. Molemmat meidän dosentteja, molemmat minua vain vähän vanhempia.

Muutoin töissä kyllä kovin eläväistä. En voi kuin ihailla sellaisia ”fukseja”, jotka tänään juttusillani kävivät. Yksi Englannissa egyptologiasta maisteriksi opiskellut, toinen yli 50-vuotiaana töiden ohessa kauppatieteen maisteriksi valmistunut, ihan toisella alalla työtään tekevä ja kolmas minun kanssani yhtä aikaa opiskellut, mutta työelämään kesken kaiken lähtenyt, yrityksen perustanut, pian jo eläköityvä  – kaikki nämä haluavat opiskella historiaa ja suorittaa FM-tutkinnon, ehkä jatkaakin. Siis kaiken nuorten tulvan keskellä ”elinikäisiä oppijoitakin”. Mukavaa.

Tänään olinkin ajoissa, ennen pimeää kotona. Olisin ehtiyt lenkillekin, mutta olinkin pihalla, jonkunhan täällä on puutarhatöitä tehtävä kun pehtoori (sairas)lomailee Lapissa. 🙂 Ei kuulemma ole juurikaan ruskaa, satanutkin kuulemma on. Mutta eihän se toipilasta ole estänyt tunturiin lähtemästä.

Hieman houkuttaisi lähteä huomenna kohti mökkiä, mutta perjantaiksikin riittää kyllä duunia, joten jätän nyt väliin tämän syksyn ruskareissun. Ja onhan minulla nämä muutamat yksinolon illat täällä kotona – niistäkinhän kovasti pidän. Olen ja touhuilen. Postailenkin, ja koetan oppiakin jotain…

Jotenkin filminauhamainen päivä

– päivä on vain kulunut enkä juuri ole ehtinyt mitään miettiä.

Ihanan lämmintä. Lämmintä varhain aamulla töihin mennessä, – ja juuri kamerakurssilta palatessa (+15,5 näytti auton mittari). Juon paljon tavallista enemmän kahvia, ihan vahingossa. Yleensä kaksi, kolme kuppia riittää, tänään viisi. Ihan turhaan.

Linnanmaalla kafkamaista tunnelmaa – yhtäkkiä kampuksella kaikki ovet menivät lukkoon ja samaan aikaan kaikki päivittämieni www-sivujen pdf-tiedostot kieltäytyivät aukeamasta. Naapuritiedekunnasta opiskelija (joka ei ollut oma tytär :)) tuli hakemaan opinto-ohjausta. Ohjasin takaisin lähtöruutuunsa… Kun pidän kandi-infoa mietin, mikseivät opiskelijat tee muistiinpanoja, kuitenkin kuuntelevat. Soitin Helsinkiin monta puhelua, enkä itse tehnyt muistiinpanoja – ehkä kuitenkin huomenna muistan, mitä sovin. Onko siitä oikeasti kolme vuotta kun olen ollut arkistoekskulla? Miksi siis nytkin koska se kuuluu tehdä vain joka toinen vuosi? Noh, Ateneumiin katsomaan uudelleen Schjerfbeck´n näyttely – nyt se uusi löytökin!

Opiskelijat kertovat vauvauutisia, haaveistaan ryhtyä tutkijaksi, masennuksestaan, vaihtarivuoden highlighteista ja angsteistaan tehdä gradu, sanovat sivulauseessa hiljaa, mukava kun tulit, tai ovat tohkeissaan siitä, kuinka ovat nyt vihdoin (todellakin vihdoin! 20-vuotiaat!) päässeet elämässään tekemään, mitä haluavat. Ihan kuin olisivat eläneet pitkäänkin. Minä ajattelen, mutta en sano: elämän korkea keskipäivä. Sitä se on.

Puhun 1800-luvun arkielämän historiasta pohjoissuomalaisella maaseudulla, ja liki samanaikaisesti kuuntelen professorin huolta monistuskoneen toimimattomuudesta, ja pian jo mietimme yhden opiskelijan kanssa, olisiko Kim Jong il´n kuolema vai Fukusiman ydinvoimalaonnettomuus parempi tutkimuskohde. Kollega kysyy, lähdenkö lukupiiriin: luetaan James Joyce Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto. Pahasti syrjään jääneet taidehistorian opintoni vaatisivat, ja mieli tekisi, mutta en taida… viime syksynä ehkä olisinkin.

Pehtoorilta viesti Hangasojalta ja yhden maisteriopiskelijan kertomukset Rovos Traililta Etelä-Afrikasta ja Lontoon kirjakaupasta saivat minut nanosekunnin murto-osan miettimään, että minäkin voisin olla jossain muualla kuin HU366:ssa (työhuoneeni numero).

Kamerakurssilla hävetti viemäni läksykuva (ei ole tuo allaoleva). Surkein kaikista. Ei sitä ääneen sanottu, mutta minusta se oli. Tänään olisi ollut Oulun Viininystävien hieno maisteluiltakin, ja minä valitsin kamerakurssille menon ja vein sinne surkean kuvan. Kannattiko? Viimeistään huomenaamulla olen sitä mieltä, että kannatti.

Tajunnanvirtaa, virtaa on,  nyt ei enää niin vuolaasti.

 

Maanantaina menoa ja meininkiä

On päiviä, jolloin on kiiruumpi kuin toisina. Tänään oli sitä kiiruumpaa sorttia.

Enkä voisi väittää, etteikö olisi ollut mukavaa. Fuksi-infoa ja kandisemmaa. Tänään muistin, miksi palasin. 🙂

Töistä suoraan viideksi kokoukseen. Rotissöörikokouksissa on sekin hyvä puoli, että niissäkin on hyvät eväät. 🙂  Mutta niissä en ole vielä oppinut olemaan ottamatta hommia vastaan. Tai melkein itse järkkään itselleni hommia. On katsokaas ajatuksia, joita mielellään lähtee toteuttelemaan… En siis valita. Mutta sanottava on, että nyt pramilla olo ja paljon puhuminen tuntuu, – väsyttää.

Huomisen valokuvauskurssin läksykuvana on ”uni”. Mitenhän sitä kuvaisi?

PPP

Pikkuisen parempi päivällinen.

Eturuokana Aleksi Herlevin keittokirjasta Nieriätartar ja perunapurjokeitto, pääruoaksi uudesta (torstaina tulleesta?) Valion Kotiruokaa-lehtisestä varioitu (oman maan valkosipuli ja yrtit takasivat täyteläisen sadonkorjuumaun) Kasvislasagne (ja Viskaalin grillimakkaraa, ettei Juniori jäänyt nälkäiseksi) ja jälkkäriksi edelleen Herlevin kirjasta Sitruunatorttu, jolle tein lakritsivaahtoa kaveriksi.

Stockalla oli eilen myynnissä raakalakritsipulveria, joka sopisi varmasti mahdottoman hienosti myös lakujätskin tekoon. Sekoittelin pulveria vaahtoutuvan vaniljakastikkeen joukkoon, ruokalusikallinen/desi kastiketta. Maistui sitruunatortun kanssa. Joskin totuuden nimessä on sanottava että ko. sitruunatorttu ei vastannut odotuksia, koska 1) täytettä tuli kaksinkertainen määrä, mitä piiraan päälle mahtui, 2) pohja oli turhan kova ja 3) sitruunaa oli liikaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Eikä meillä piirakka todellakaan syömättä jäänyt – ja kaunis kuvattavakin se oli, mutta nuo eivät ole riittäviä syitä tehdä sitä toiste.

 Jos haluat tehdä erinomaista sitruunatorttua, niin toscanalaisen piirakan ohje on täällä.

Keitto ja nieriätartar olivat niin hyviä, että sitä tehdään toistekin. Teen harvoin keittoja, mutta tämä olikin vähän tavallisesta poikkeava. Keitostani tulikin melkein pyree.

Kasvislasagnessa pastalevyjen sijaan käytettiin kesäkurpitsasiivuja. Juustohöylällä niistä tulee tarpeeksi ohuita. Luulen että se toinen vuoka joka tänään jäi syömättä ja jonka jaoin tyttären, huomenna Lappiin lähtevän pehtoorin ja itseni kesken, on vielä parempaa kuin tänään syöty vuoka. Kasvislasagnekin kun yleensä makuuntuu yön yli levättyään ja on parempaa vasta seuraavana päivänä, ihan kuten tavallinenkin.

Mitäkö muuta? Ei kummempia. Aamupäivällä olin pari tuntia kameran kanssa satamassa, Möljällä, Ilokivillä, Nalskussa. Kylmä oli yhdeksän aikaan, mutta vähitellen lämpeni, ja miten hieno oli auringonpaiste! Juuri sellainen sunnuntai kuin syyskuussa soisin olevankin.

 

Citypäivä

Aamuyhdeksältä lähdin kierrokselle ja päivä ehti kulua pitkälle iltapäivään ennen kuin kotiuduin.

Pojat  (pehtoori ja Junior) lähtivät tuninki-tapahtumaan (autojen tuunaus/hifilaite-happening) ja minä päätin mennä asiointikierroksen ja murmelin luona käynnin jälkeen katsomaan valokuvaaja Caj Bremerin näyttelyn Valvella. Ehdottomasti suosittelen. Olin aika imponoitunut. Sekä kuvista että historiasta. Kuvat ovat paitsi teknisesti erinomaisia, myös oivaltavia ja taitavasti hetken pysäyttäviä, mutta myös erinomainen ajankuva puolesta vuosisadasta (Kekkosen ajan) Suomessa ja maailmallakin. Ehdottomasti suosittelen käymään. Näyttely on avoinna ja ilmainen kaiket päivät syyskuun loppuun asti. *

Valokuvausretkestäni voisin melkein tehdä Kesäkilpailun kaltaisen tunnistusskaban, mutta enpä nyt taida ryhtyä moiseen. Toteanpahan vain, että tuli tänään käytyä ja kuvailtua uusia kohteita Oulusta. Mukavasti kului pari tuntia aurinkoisessa syyssäässä kierrellessä. Tämä puu on Raatinsaaressa, siltojen ”toisella puolen” – siis urheilukenttää vastapäätä. (kuvat kannattaa klikata isommiksi)

 Hdr-kuviakin innostuin taas kokeilemaan. Toivoniementie vitonen: meidän asunto 1980-luvulla toiseksi ylimmässä kerroksessa oikealla.

Toivoniemessä asuessa suihkut olivat osa maisemaa…

Tämä allaoleva näkymä on mitä ilmeisimmin hyvä hdr-kuvauksen kohde kesät talvet. Värejä riittää.

Promenadiini kuului piipahdus myös Tähtitornin kahvilassa. Ja sen alla olevasssa kellarissa, joka oli tänään auki.

Kellarissa on pienoisnäyttely, tosi pieni, Oulun linnan historiasta. Tähtitornihan ei ollut osa Oulun jo 1500-luvulla aloitettua linnarakennelmaa, vaan vasta 1870-luvulla rakennetun Oulun merikoulun (joka sijaitsi Lyskan paikalla) rakennuksiin kuuluva tähtitorni. Nykyisen kahvilan, Merikoulun entisen tähtitornin alakerran, kellarin rakenteissa lienee jotain siitä linnakkeesta, jonka Kaarle IX vuonna 1605 määräsi rakennettavaksi.

Kävin rundilla hallissakin, kalajuttuja ruoaksi hakemassa, poikakin kun saatiin seuraksi syömään. Torilla ja muutoinkin kaduilla paljon tuttuja (ilokseni törmäsin hesalaisiin ystäviinkin) ja muutoinkin kaupungissa paljon väkeä liikkeellä. Tänään oli ns. Siivouspäivä: (pop-up) kirppispöytiä ja -kojuja pitkin katuja ja katosten alla kymmenittäin. Teatterin reunustoillakin monta myyjää…

Tänään tuntui ihan kuin Oulussakin olisi ollut oikeasti kaupunkikulttuuria.

 ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Valokuvaaja Caj Bremer
Valokuvaaja Caj Bremerin (s. 1929) retrospektiivinen näyttely esittelee hänen tuotantoaan 1950-luvulta lähtien. Näyttelyn on tuottanut Ateneum ja sen on kuratoinut Riitta Raatikainen. Näyttelyn teoksista vanhimmat on otettu 1950-luvun alussa ja tuoreimmat viime vuonna. Teoksista rakentuu yli puolen vuosisadan mittainen valokuvan kaari, jossa lehtikuvien lisäksi on esillä Bremerin perhekuvia ja luontotutkielmia. Aihepiiriensä kautta näyttely luotaa myös suomalaisen yhteiskunnan ja median kehittymistä.

25.8. – 30.9 avoinna joka päivä klo 10 – 20, vapaa pääsy

 

Patikalla kohti määränpäätä

Tiukka patikka Kiilopäälle!

(tahtois olla tuolla nytkin) 

 

klikkaamalla kuvat suurenevat

Huomaa kuvan oikean alanurkan päivämäärä: siis 19 vuotta sitten! Juniori 2½ v. ja tyär pian neljä. Viimeinen kotiäitisyksyni. (Tuolla samaisella mökkireissulla sattui muuten aika dramaattinen juttu, joka vei Ivalon terveyskeskukseenkin… kerron joskus….)

Tässä on jo löytynyt Rölli-peikon eväskätkö…

Enhän minä voi unohtaa sitä tunnetta, mikä itsellä oli  kun oli 19 tai 21 tai 23 ja mietti, mikä minusta tulee isona. Mietti, eikä todellakaan tiennyt. 25-vuotiaana maisterina alkoi hiljalleen tajuta, että ehkä tällä historialla voi leipänsä tienata…Päällimmäinen tunne oli kuitenkin yleinen epätietoisuus, tiedon ja tunteen jäsentymättömyys, pelko ja palo! Takana surkeahko koulumenestys, mutta kuitenkin ihmeen kaupalla olin yliopistossa, ja valmistunut, liki ennätysnopeasti … ja se tuntui hyvälle …Hajanaisia muistoja, muistoja kohtuullisen tiiviistäkin opiskelusta, jonka ohessa tein melkein koko ajan töitäkin… Mutta kun se oli oma juttu jo silloin. Siis se historia. Tämän kaiken koetan muistaa, kun katselen kuuntelen meidän mutikaisten elämänmenoa. Ja kuinka nämä kaksi lasta taas ovatkaan niin erilaisia!

Juniori haki heinäkuussa intistä päästyään töitä ihan tosissaan. Kiersi suunnilleen kaikki Oulun alueen kuljetusfirmat, kirjoitteli rekry-sivuille halukkuuttaan kuorkkuri-kuskiksi ja kävi työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, ilmoitti yhdelle sun toiselle, että ”alan vaikka roskakuskiksi, kuhan ois hommia”. (asenne kohillaan :)). Kävi yrittämässä sorakuskiksi, kävi muutaman haastattelun, mutta ei pelittänyt, kunnes sitten suunnilleen kuukausi sitten sai paikan pullakuskina.

Nyt meidän kuopus, jota koko perhe on vuosikaudet koettanut suurella vaivalla herätellä kouluun, herää arkisin suunnilleen siihen aikaan kuin ennen pisti nukkumaan (= klo 3 aamuyöllä) ja lähtee viemään leipää ja pullaa Tornion tai Raahen kouluihin ja kauppoihin. Eikä ole pojalla kiirettä mihinkään opinahjoon. Miksipä olisi? Jos rekkamiehenä viihtyy, elämämeno on mallillaan ja elantonsa tienaa, niin mikäs siinä…

Ja samaan aikaan toisaalla… sisarensa kipuilee gradun aiheen valinnan kanssa. Turhaan kipuilee… hanskaisi kyllä kaikki vaihtoehdot, mitä tyrkyllä on.  Ja tänäänpä sitten saikin tiedon, että pääsi tekemään, mitä halusi. Sehän jo kantaa enemmän kuin puolet. Tehdä mitä haluaa, osaa, tahtoo. Sehän se on tärkeintä: olla patikalla kohti määränpäätä. Vaikkei ehkä vielä ihan tarkkaan tiedäkään, mikä se päämäärä on.

Omaehtoista työnohjausta?

Olihan töiden jälkeen mukava olla ulkona. Nyt tuoksun ”ulolle”. Se on hyvä tuoksu. Eikä sitä tule kuin keväisin ja syksyisin. Kesäkukkapurkkeja jo tyhjentelin, vähän siistin pihapiiriä. Ja vielä oli kasteltavaakin… Pelakuut vain kukkivat ja kukkivat. Ja meidän rikkaruoho-orvokit! Niitä en kyllä kastele. Ne vain elävät.

 

Ja tämä yksi Huvilassa oleva krysanteemi, joka on ollut vailla huolenpitoa, jota tuskin on kasteltukaan, se aina unohtuu, mutta se kukkii ja voi hyvin.

Duunissa meillä oli paluuni jälkeen ensimmäinen oppiainekokous. Siellä minäkin vain istuskelin ja kuuntelin, osallistuin toki keskusteluun, mutta en ottanut yhtään hommaa. En sanonut mihinkään: ”no-minä-voin-hoitaa”. Aamuisin työmatkalla – paitsi että kuuntelen Nostalgiaa – hoen kuin mantraa: minä-menen-vain-käymään-siellä, en-mene-olemaan-sinne. Mantra on ehkä auttanut. En jämähdä työhön ja sen tuomiin ajatuksiin, haasteisiin, vaatimuksiin, en huolestu ja huolehdi ylettömästi. Teen hommani ja lähden pois. Ei tartu, ei kosketa. Paljonkaan. 🙂 Ei melkein yhtään, ei juurikaan. Iltaa kohti sitten alkoi kyllä tämä asenne pehmentyä, pahasti. Osaisinpa olla hiljaa.

Joskus elokuun aamuna töihin polkiessani kuulin kun radiossa haastateltiin jotain työpsykologia tai työnohjaajaa tai muuta alan asiantuntijaa, ja häneltä kysyttiin, miten välttää stressiä, uupumusta? Muistan haastattelusta kaksi asiaa. Haastateltavalla (nainen) oli tavattoman miellyttävä pehmeä, kauniisti matala, rauhallinen ääni ja muistan, että hän sanoi, että on vain lähdettävä töistä ja seuraavana aamuna jatkettava siitä, mihin eilen jäi. Koskaan ei kuitenkaan ehdi kaikkea, joten on vain tehtävä asia kerrallaan ja jatkettava siitä mihin eilen jäi.

–  Noin se on yksinkertaista! Kuulostaa ihan poskettoman simppeliltä, mutta ei kuulkaa ole. Ei ainakaan meitsille. Väistämättä aina tulee ajatelluksi että ”kun tämä projekti on ohi… ”, tai ”kirjoitan vielä tämän sivun”, ”sitteku tämä luento on pulkassa”, ”enää  20 ohjausta tässä kuussa” tai ”sitten kun kirja lähtee painoon” tai ”tämän työryhmän aherruksen jälkeen”. Ajattelen aina (vieläkin) että ”paras työ, tehty työ”.

Nyt opettelen ajattelemaan niin, että jatkan huomenna siitä, mihin tänään jäin.

Opiskelijoita ja opettajia

Tänään oli fuksien tervetulotilaisuus. Me historiatieteiden väki (kolme proffaa ja reilun tusinan verran (sijaiset mukaanlukien)  yliopistonlehtoreita ja yksi tuntiopettaja) tapasimme 40 uutta historian opiskelijaa, enimmät 90-luvun alussa syntyneitä, – ovat siis nuorempia kuin meidän Juniori! Taas huomasin tarkkailevani tilannetta jotenkin ulkopuolisena, samalla kun muistan missä viime vuonna olin tämän samaisen tilaisuuden ollessa meneillään… Ja mitä minä ulkopuolisena näenkään;  . .. ehkä en kerro, mutta henkilökunnassa kyllä on keski-ikäisiä miehiä joukossa aika monta, liiankin? Ja sitten muutama vielä vanhempi. Koulumaailmasta yliopistoon tulleet opiskelijat ovat saaneet viikon aikana infoähkyyn asti tietoa … eikä me tänään heidän ähkyään varmaan helpotettu. Luulimmeko me vanhat että nuorille voi kerralla loputtomastai kaataa tietoa?

Paitsi että tämän vuotiselle fuksivuosikerralle oli leimaa-antavaa nuoruus, myös se että joukossa oli poikkeuksellisen paljon opiskelijoita Oulusta. Vain yksi Kemistä, yksi Rovaniemeltä, yksi Tornionjokivarresta, muutama Kainuusta, kiintiö-haapavetinen, muutama alavieskalainen, kaukaisin taisi olla Kiuruvedeltä ja huomiotaherättävän monta Kalajoelta. Suomen historiasta kiinnostuneita oli tavallista vähemmän, Itä- ja Kaakkois-Aasia kiinnostaa, globaali historia on nousussa. En ihmettele.

Tänään olin kirjastossa etsimässä Mika Kallioisen kirjaa ”Rutto ja rukous.  Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa” sekä Eero Kuparisen kirjaa ”Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia”. Tenttikysymyksiä piti tekemäni. Teinkin, mutta samalla reissulla tarttui mukaan muistelmateos ”Aarne Kinnunen, Päätoiminen elämä”. Estetiikan tutkimusprofessori Kinnunen vaikuttaa viime vuonna julkaistujen muistelmien ensimmäisten kymmenien sivujen perusteella nokkelalta, hauskalta, syvästi sivistyneeltä mieheltä, joka osaa kirjoittaa. Vaikka välillä vanhan miehen ote tuntuu tekstistä herpaantuvankin.

Minulla olisi tuossa nippu pohjoista historiantutkimusta luettavana ja  kommentoitavana, mutta olen varma, että keksin itselleni hyvät selitykset, miksi voin siirtyä Kinnusen pariin ja jatkaa siitä, mihin eilen lähempänä puolta yötä jäin.  – – Miten minuun niin vaikuttikaan teksti:

”Jos nyt pitäisi näillä voimilla ryhtyä johonkin työhön, olisi se ammatinvalinnanohjaus laajassa merkityksessä. Väitöskirjan ohjaaminen on liian raskasta, mutta seurustelu, keskustelu, kahvittelu oppilaiden kanssa on aina hauskaa ja enemmänkin. Saattaisin hyvinkin osata opastaa nuoria ammattiin ja opintoihin. Miksei siinä ohessa voisi keskustella ankarammistakin aiheista.”

Luulen että huomenna niin käykin. Että on ankarampiakin aiheita keskusteltavana.

 

Kun on niin hyvä kamera …

Tiedättekös, että joskus minua oikeasti riepoo yksi juttu. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun joku katsoo ottamiani kuvia ja sanoo, ”Kyllä on hyviä, sulla kun on niin hurjan hyvä kamera” tai ”Jukra, voi että minäkin haluaisin kyllä ottaa kuvia, mutta kun ei ole kunnon kameraa”. Tai sitten toinen tyypillinen lausahdus tai jatkolausahdus edelliseen: ”Onhan tällä digikaudella niin kätevää kun muokkauksella saa niin hienoja otoksia” tai ”Miten tuota muokkasit, että kuvasta tuli noin jännä?”’

kannattaa suurentaa klikkaamalla

Kyllä, kyllä se on totta että minulla on hyvä kamera, erinomainen itse asiassa, mutta minä rohkenen väittää, että ei sillä kaikki osaa ottaa ollenkaan kuvia, moni ei jaksaisi edes raahata sitä, saatikka mitään putkia lisäksi. Toki automatiikalla saa hyviä kuvia, mutta jos haluaa ottaa luovia kuvia, jos haluaa kuviin tunnelmaa, jos haluaa tallentaa tai pysäyttää liikkeen, on osattava käyttää herkkyyden, valotuksen ja ajansäätöä. Sommittelullakin on osuutensa kuvien onnistumisessa.

Ja sekin on totta, että lähes kaikkia tavalla tai toisella esille laittamiani kuvia muokkaan. Mutta kun  digiaikakaudella se kuvanmuokkaus on OSA valokuvausta. On enää äärimmäisen harvoja kuvakilpailujakaan, joissa ei sallittaisi kuvanmuokkausta. Eikä se kuvanmuokkauskaan, rajaaminen, valkotasapainon säätö tai pienten kehysten teko onnistu itsestään. Sekin on opeteltava.

Siis ei pelkkä hyvä kamera riitä hyvien kuvien ottamiseen. On opeteltava ottamaan kuvia, on opittava. Paljon olen omasta mielestä jo oppinut. Esimerkiksi tuollaista ylhäällä olevaa kuvaa en olisi osannut ottaa silloin kun vaihdoin kameran rungon nykyiseen Mark kakkoseeni, mutta nyt osaan. Ja paljon vielä haluaisin oppia lisää.

Mitäkö yritän sanoa? No että olen taas aloittanut uuden valokuvauskurssin. Tätä riittää joka tiistai jouluun asti kansalaisopistolla… Kurssimäärittelyssä luki näin: ”Kurssi on tarkoitettu useamman vuoden valokuvausta harrastaneille. . .” Rohkenin ilmoittautua mukaan. Minulla on nyt ollut kuusi vuotta digijärkkäri ja viime vuodet olen totisesti harrastanut.

Nyt kun ensimmäinen kerta uudella kurssilla on ohi, hoksasin että 12 hengen ryhmästämme puolet on harrastanut tämän saman open kanssa kuvausta jo useamman vuoden. Meitä ihan uusia ryhmässä on viisi. Mutta vaikuttaa aika hyvältä. Josko minä oppisin niitä sisäkuvia, henkilökuvia, hämäräkuvia vihdoinkin ottamaan. …

Ja onhan minulla se hyvä kamera.

Töitä ja muuta touhuamista

Yliopiston avajaiset tänään. Moni osallistuikin Rotuaarilla. Minä en. Olin kampuksella, omassa pienessä kammiossani ja kirjoittelin ja vastailin sähköposteihin. Herra varjelkoon, kuinka paljon tänään onkaan tullut sähköpostia hoideltua!

Mutta olen minä joskus osallistunutkin avajaisiin.  . . . 2000 Valtakunnalliset kotiseutujuhlat olivat Oulussa ja minulla niiden kanssa elämää suurempi projekti, joka koitui suureksi iloksi ja suureksi suruksi ja toi kutsun virallisiin, pönäköihin avajaisiin. Sitten promootion jälkeisenä syksynä 2006 oli myös virallinen kutsu. Siitä ei jäänyt mitään suuria tunteita. Muina vuosina avajaiset ovat olleet meitsille ihan yhdentekevä tapahtuma. Niinpä sitten tänäänkin.

Mutta tänään oli oikein reipas touhupäivä töissä. Kuten viime aikoina tapana on ollut, olin tuhottoman aikaisin liikkeellä ja kieltämättä moni asia loksahti eteenpäin. Toivoisin saaneeni monelle ihmiselle asioita eteenpäin viedyksi.

__________________________

Ja sitten.

On seminaareja ja on seminaareja. Töistä hitaasti kiiruhtaen Alsace-seminaariin. Harvoinpa on seminaarit olleet noin hauskoja ja hyviä. On vapaaehtoistyössä hyvätkin puolensa… 😉

Ruokapäivä

Merenrannassa vielä näkyy, oikeastaan tuntuu, yön hämäryys vaikka aurinko on jo nousemassa. Taivas sinisillä pastellinsävyillä vedelty, ilma ei ole enää leppeä ja mietin, miksi olen taas näin halvatun aikaisin liikkeellä.

Ja siellä se nainen koiransa kanssa on. Hän on varmastikin kotoisin jostain etelästä, kaukaa, ei huntua, ei huivia, ei pitkää hametta, mutta hän näyttää arabilta. Hän on hyvin kaunis, vähän pyöreä, mutta hyväryhtinen, ei runsas, vaan merkillisesti voimakkaan näköinen, – väistämättä ajattelen, että hän on uljaan näköinen.

Koskaan en ole nähnyt häntä kunnolla kasvoista, vain hänen tummat hiuksensa ja profiilin. Olen nähnyt hänet usein, juuri näillä aamuvarhaisilla lenkeillä ja hän on aina samassa paikassa katsomassa merelle. Mukanaan naisella on musta samojedilta näyttävä koira, joka katsoo aina pois mereltä, ikäänkuin varmistaakseen selustaa.

Kummallisesti tämän parivaljakon nähdessä tulee aina sellainen vähän pelottava olo… siinä on jotain elokuvamaista, sitä ajattelee että kohta tapahtuu jotain pahaa.

Tänään nainen kääntyi kohti paljon ennen kuin olin kohdallakaan, ja hän hymyili koko valkoisella hammasrivillään, hänen tummat silmänsäkin hyvmyilivät ja hän sanoi iloisesti, selkeällä suomen kielellä ”huomenta”. Hämmästykseltäni ymmärsin sentään vastata. Mutta kummallinen tunne jäi tänäänkin. Ehkä se johtui siitä, että oli vielä niin varhaista.

Ehdin käydä saunassa ja laittaa Festaan huippuaamiaisen ennen kuin pehtoori heräsi. Pekonia, munia, maalaisleipää, kinkkua, tuoremehua, kurkkua, vesimelonia ja hilloja, Viskaalin jukurtteja, mysliä, tummapaahtoista kahvia ja keitettyä vaahdotettua kahvimaitoa, croissantteja, kirsikkahilloa. Ihan kuin oltaisiin ulkomailla, sanoi pehtoori ja oli hyvillään.

Runsas aamiainen, brunssi, olikin tarpeen sillä nuoret tulivat vasta myöhään iltapäivällä syömään. Nuoripari oli ollut juhlimassa ja tytär iltapäivällä pelaamassa tennistä, joten söimme poikkeuksellisen myöhään. Ja oli niin mukava, kun Juniorilla ei ollut kiire Kajaaniin, ehdittin rauhassa syödä, olla. Ja jossain takaraivossani vai ehkä sydämessä tai aivoissa, vai ehkä sittenkin mielessä…  viivähtää ajatus, noinko aikuisia nuo meidän pennut jo on?

Vielä riitti kasviskuormasta kokeiltavaa. Komeista pyöreistä kesäkurpitsoista tein hauskan lisäkkeen.

Leikkasin niistä hatun irti ja koversin sisuksen jätskipallokauhalla. Kuullottelin pannulla valkosipuleita, sipulia, kesäkurpitsan sisukset, lisäsin punaisen pestopurkin loput, aurinkokuivattuja tomaatteja,  hain takapihalta yrttilaatikoista basilikaa ja silopersiljaa. Aamulta jääneistä pekoniviipaleista tein hakkelusta, lisäsin vielä raejuustoa ja vähän pecorinoraastetta. Annoin hetken hautua ja sitten täytin kurpitsat mössöllä, pinnalle mozzarellaa ja pistin uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi.

Ystävältä saadulla ohjeella, joka meillä kulkee nimellä Hannen kukkakaali, tuli tehtyä toinen hyvä lisuke.

2 pkt herkkusieniä
oliiviöljyä
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
4 rkl persiljaa
suolaa
mustapippuria
pieni kukkakaali
4 – –5 rkl voita
1 rkl basilikaa
3 rkl korppujauhoja
parmesaanijuustoa
Hauduta sipulit, lisää sienet, mausteet. Paloittele ja keitä kukkakaali.
Sulata voi ja sekoita siihen basilika ja korppujauhot, kaada kukkakaalin päälle.
Yhdistä sienet ja kukkakaaliseos, ripottele pinnalle parmesaania.

Pehtoori grillasi agnus-härkää, jolle en tehnyt mitään kastiketta, nokare rakuunavoita riitti.

Jaksoimme vielä kahvin kanssa palaset (Juniori ehkä useammankin) Kaiserschmarrenia (itävaltalainen pannari, kannattaa kokeilla, jollet vielä ole) mutta nyt on melkein vaikea istua, kun on niin kylläinen.

Sunnuntai on kestänyt iltaan asti… 😉

 

Enää seitsemän viikkoa…

Tämä EI ollut ratkaiseva syy hotellin valinnalle…

”Hotel also offers a complimentary glass of champagne in the evening to all their guests”. Eivätkä nämäkään seikat: ”There is also a peaceful, airy breakfast room, as well as complimentary wireless internet access and air-conditioning throughout.”

Syyskuun ensimmäisenä, nyt kun näyttää siltä, että pehtoorin selkä kuntoutuu vauhdilla (on jo käynyt Koskelantiellä asti kävelemässä) rohkenin tehdä matkavarauksen syyslomaksi. Olisin oikeastaan halunnut lähteä takuuvarmaan aurinkoon, ehkä patikoimaan Kanarialle tai rohjeta vihdoin Egyptiin, mutta kun nyt on niin, että on Helsingin vuoro järjestää Historian tutkimuksen päivät ja sattuipa sitten niin hauskasti, että ne ovat juuri silloin kun meillä Oulussa on syyslomaviikko. Sen jälkeen kun olin tehnyt päätökseni töihin paluusta, yritin päästä mukaan kongressiin oman paperini kanssa, mutta eihän jälki-ilmoittautumisia enää huolittu. Kuulijaksi, osallistujaksi kuitenkin lähden, – on vähän kuin lähdettävä. Siis syyslomaviikon to-pe-la menee Helsingissä, joten ei viikon lomareissuun ole aikaa. Mutta siis onhan alkuviikko – mihin mentäis?

Rooma [ei aina :)], mökille [lokakuun loppu nyt ei ole järin ulkoiluystävällistä aikaa siellä], Wien [onko lokakuun loppu sielläkään hyvä aika?], Kööpenhamina [parinkin tuttavapariskunnan kanssa pohdittu, että sinne ja sitten Nomaan (maailman parhaaksi rankattu ravintola) syömään. Mutta ei olla puheita pitemmälle päästy…] ja sitten jostain syntyi selkeä idea: Lontoo. Siis sinne.

Ja nyt sitten hyvät blogiystävät, tänne kiitos vinkkejä, mikä on must, missä kannattaa syödä, missä käydä, mitä nähdä? Norminähtävyydet luonnollisesti,  mutta onko jotain, mitä tavalliset matkaoppaat eivät osaa kertoa, oletko löytänyt mukavan butiikin tai pubin jonne suosittelet menemään? Joku puisto tai urheilutapahtuma, joka olisi nähtävä? Missä saa Lontoon parhaat fish and chipsit? Joku viehättävä kuvauskohde, paperikauppa, museo tai galleria, ehkä konsertti… ?

Minä olen käynyt päiväseltään Lontoossa viimeksi elokuussa 1979 – samalla reissulla joka päätyi/päättyi meidän kihlautumiseen Finnjetillä 🙂 – ja sitä ennen kahdella EF:n kielikurssin pikavisiitillä kahtena peräkkäisenä kesänä (1974 ja 1975).  Pehtoori on tehnyt yhden työreissun ja tytär ei ole käynyt koskaan.

Esikoinen siis lähtee mukaamme. Tyttären piti lähteä Meksikoon elokuun lopulla, mutta monien syiden vuoksi juttu kuivui kokoon, eikä edes mökille minilomansa (viikkoko sitä nyt sitten vaan jäi?) aikana kavereineen mennyt, joten oli aika helposti houkuteltavissa mukaan ”Me ollaan ipän kans lähössä syyslomalla Lontooseen, lähekkö mukkaan?” – Joo, lähen.

***************************

Siltä edelliseltä reissulta on kuvia… 🙂 Klikkaa isommaksi, ehkä löydät Piccadilly Circus -kuvasta pehtoorin…