Kuvia ja kokkailuja

Me jotka heräsimme aamuviideltä (hittoon täysikuu!) voimme olla Linnanmaalla kävellenkin niin aikaisin, että on rauhaa kuvailla käytävillä. Matti Peltokankaan tilateos ”Mur Mur” (1987) tahtoo jäädä arjessa huomaamatta, mutta tänään aamuvarhain, kenenkään muun käytävillä liikkumatta ja kameran kanssa ohi mennessäni sen ”näin”. Kuvat ennen ja jälkeen muokkauksen.

Tähän Mur Muriin liittyy itse asiassa paljonkin muistoja: yksi niistä liittyy siihen kun olin kodinhoidon tuen varjolla kotiäitinä, joka kirjoitti Keminmaan historiaa: kävimme mutikaisten (S. 3 v. ja T. 1 ½  v.) kanssa usein Yliopiston kirjastossa ja tämä Mur Mur sekä eläinmuseo siinä vieressä olivat must-juttuja noilla piipahduksilla kampukselle. Olisipa kuvia siitä,kuinka lapset istuivat tuon sisällä tai yrittivät kiivetä sen päälle… Mutta silloin en kulkenut aina kamera mukana…

Toinen mainituista mutikaisista, nyt sen 21 v., haki meitsin iltapäivällä töistä samalla kun tuli leikkaamaan nurmen. Minä sitten lupasin tehdä sapuskaa.  Ikäänkuin vaihtoskina; ei tarvinut minun ”niittopuuhiin” ryhtyä.

Nuoripari piti ”tavissapuskasta” – nykyisin kun ovat syömässä enimmäkseen sunnuntaisin, jolloin koetan tehdä jotain erityishyvää, joten eivät meillä enää tavallisesti arkiruokaa syö. Pitkästä aikaa tein fetalihapullia ja niille lisukkeeksi kasviskuormasta kaikenmoista. Nuo fetalihapullat eivät ole kovin erikoisia, mutta niiden ohje, joka on tuolla www-sivujeni reseptikansiossa, on yksi eniten googlatuista sivuista koko satoja sivuja käsittävällä sivustollani. Mutta kopsailenpa oman ohjeeni tähänkin…

Fetalihapullat

kolme valkosipulin kynttä
2 rkl oliiviöljyä
noin desi fetaa murskattuna
600 g jauhelihaa
2 kananmunaa
timjamia
Creme Bonjour Cuisinea (Välimeren yritit)
Heinzin Tomate Olive -kastiketta
mustapippuria rouheena
suolaa

Pilko valkosipulinkynnet oliiviöljyn joukkoon. Hienonna feta haarukalla murusiksi. Sekoita edelliset ja jauheliha keskenään, tilkka kermaa tai rkl tai pari Creme Bonjour Cuisinea (välimeren yritit) täyteläistävät vielä makua, mausta timjamilla, mustapippurilla ja suolalla (fetan suolaisuus huomioiden) ja lisää lopuksi kaksi kananmunaa. Pyörittele taikinasta isohkoja lihapullia, ja laita leivinpaperin päälle. Purista jokaisen lihapullan pinnalle ruokalusikallinen Heinzin Tomate Olive -kastiketta. Laita lihapullat 220-asteiseen uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Tänään ei ollut tuota Heinzin soosia, mutta oli omasta maasta paljon yrttejä. Timjamin lisäksi laitoin rakuunaa ja sileälehtistä persiljaa ja hyviä tuli. Mukava kun nuoret tuli syömään.

Meitsin kokkailutaidot jäivät kuitenkin jotenkin murusiksi kun äsken katseltiin Master Chef Junior -ohjelmaa telkkarista. Ihan huippumuksuja kokkailemassa. Ja rentous ja varmuus, toisten auttamisen halu ja taito. Ei kyräilyä, ei kateutta. Ilon kautta ja toisia huomioiden.  Ei mitään sellaista ollut aikuisten skabassa nähtävissä. Suosittelen kyllä katsomaan tätä ”junnu-sarjaa”, siinä on asenne kohillaan.

Nyt me aamuviideltä heränneet alamme etsiskellä kirjahyllyistä jotain iltalukemista ja vetäydymme yöpuulle….

Maalla on mukavaa – ja töissäkin

Ihanat aurinkoiset ja oikeastaan aika lämpimätkin päivät jatkuvat. Juuri sellaisia alkusyksyn päiviä, joista pidän. Aamulla olisi haluttanut pyöräillä pitempäänkin kuin reilun kolmen kilsan duunimatka. Jos olisikin tehnyt ohikkaan ja polkenut Kuivasjärven rantaan, ja sieltä torin kautta vaikka Nalskuun ja …

No niin, mutta en siis polkenut. Kiltisti painuin omaan kammiooni, jossa totisesti ei ole viime päivinä tarvinnut miettiä, mitähän seuraavaksi tekisi.  Parasta ovat olleet opiskelijat. Vanhat ja vielä vanhemmat. Hyvin ovat palauttaneet vuorottelijan kartalle ja opintopolkujen varrelle. 🙂

Ovat olemassaolollaan osaltaan vastanneet siihen meidän vaksin esittämään kysymykseen ”Miksi palasit?”

Mutta piti kertomani eilisestä maalla vietetystä illasta. Duunin jälkeen pikaisesti potilaalle ruokaa ja sitten huristellen Muhokselle. Slow Food -poppoon (vajaa tusina meitä oli) kanssa pääsimme tutustumaan Viskaalin tilaan.

Viskaalin tila Muhoksen ja Oulun rajalla on yksi Oulujokilaakson vanhimpia tiloja, nimensä mukaisesti vanha käräjöintipaikka sekä tullut tunnetuksi siitossonniasemana. Vuodesta 2011 alkaen tila on kuulunut Tuula Kukkola-Räinälle ja Heikki Räinälle, jotka kasvattavat tilalla Limousin-pihvikarjaa ja Texel-lampaita. Tilalle rakennetaan paraikaa myös teurastamoa. Tila on osa Viskaalin lähi- ja luomuruokakonseptia, jonka puitteissa pyöritetään muun muassa Viskaalin lähi- ja luomuruuan verkkokauppaa.

Olenhan puhunut Viskaalista ennenkin. Sen verkkokaupasta tilaamiani juttuja suositellutkin, mutta eilen päästiin katsomaan tilan touhuja. Meitsi on kyllä oikein paraskin agraarihistorian tutkija, – eipä juuri maataloustuotannosta ole ennen eikä nyt mitään kokemuksia. Sitä paitsi olen niin allerginen, että ihmettelen, etten eilen enempi tukkoinen ollut.

Ja tosiahan on se, että pelkään lehmiä. Mutta eilen ne olivat aitauksen takana, sonneja ei nähtykään. Sitä paitsi se Limousin-karja oli tavattoman kauniin väristä. Joo, tiedetään: ei ole ehkä se ensimmäinen asia, jota kuuluu tilavierailulla tarkastella.

Eniten pidin kyllä Manusta. Lammaskoira? Paimenkoira? Ihana koira.

 

Kierroksen jälkeen saimme maistella vaikka mitä verkkokaupan herkkuja. Vuohenmaidosta tehtyä leipäjuustoa ostin ja vein töihin aamukahville tänään; kyllä kelpasi. Ja ostin laatikollisen, itse asiassa kaksikin, kasviksia ja kesäkurpitsan kukkia! Olen syönyt niitä kahdesti Roomassa. Friteerattuina ne olivat täydellisiä Campo di Fiorin läheisen aukion reunan ristorantessa Da Giovanni ar Gallettossa heinäkuussa 2010. [Hyvin tyypillistä: muistan ruoan maun ja ristoranten nimen, mutta en historiallisesti merkittävän aukion nimeä!]

Osaisinkohan huomenna tehdä…

 

Punajuuria, punajuuren salaattilehtiä, porkkanoita, kesäkurpitsaa kahdenkin mallista, salaattia, kukkakaalia, kyssäkaalia … vielä ei ole ehditty kaikkia maistaa mutta porkkanat ainakin olivat makeita ja kyssäkaali herkkua. Paitsi että olivat hyviä, myös erinomaisen kuvauksellisia.

Nostalgiaa radiossa ja muistoissa

Hiukan hävettää tunnustaa, mutta niinhän siinä aamulla kävi, että oli jäätävä kampuksen parkkipaikalle autoon istumaan ja kuuntelemaan tämä biisi loppuun! Aamuisin ajellessa, pyöräillessä, kävellessä kohti Linnanmaata kuuntelen Nostalgiaa. Olen kuunnellut elokuun alusta lähtien. Olenpa vanhan radion töissäkin virittänyt taajuudelle 94,3. Josko on ollut jotain nettipäivityshommia tai muuta ajatuksetonta puuhaa aamusella, niin vielä tovin olen viihtynyt vanhojen, teiniajan hittibiisien parissa.

Ja vanhoja biisejä Nostalgialla riittää. Demis Roussosta en enää voi sietää, John Denveriä en ollut muistanutkaan, vaikka hänenkin LP-levyjään on edelleenkin jemmassa, vähän merkillinen Sparks, tärkeä osa varmaan kaikkien 70-luvulla nuoruutensa viettäneiden elämenossa Simon & Garfunkel, – –  entä Gary Glitter (uuh, jak! Mutta olisin oikeasti lähtenyt Helsinkiin (1973?) konserttiinsa jos olisin päässyt),  Seppo Närhestä sain lukiovuosina tarpeekseni, Cat Stevensiä on edelleen iPodillakin…

Yhtenä lämpimänä  aamuna juuri kasvitieteellisen kohdalla (kaunein pätkä duunimatkan varrella) Moody Bluesin I’m Just A Singer (In A Rock And Roll Band) sai hullun riemun riehaantumaan. Ei, en laulanut mutta ihan huikea fiilis tuli. Kasevan Vanha mies vois kolahtaa vieläkin, eikä CCR:n voittanutta ole. Ja Sir Eltonin biisit (juuri nyt Sacrifice, Daniel sekä Your Song kuulostavat ylivertaisen hyvälle), jotka  edelleenkin ovat tärkeä osa arkeani, soivat nekin Nostalgiassa. Yellow Brick Road -LP maksoi muistaakseni 35 markkaa, ja sen ostin omilla kesätieneisteillä. Jo levykansi oli niin makee!

Kuuntelen Nostalgiaa vain aamuisin. Syystä että? Syystä että aamuisin juontaa Jalle Niemelä. Novan ex-juontaja, levollisen lussakka, humaanin ja joviaalin oloinen Jalle Niemelä on ollut jo pitkään mieleeni, olen vain harmitellut, että hän oli Novalla äänessä useinmiten vain iltaisin, myöhäänkin, mikä ei ole meitsin juttu. Nyt kesällä Jallea sai kuulla Novalla satunnaisesti aamuin, illoin, päivisin, mikä sopi vallan erinomaisesti,  mutta sitten tuli radiokanavan vaihto. Myös minulle. Mutta vain aamuisin.

Töistä palatessa vaihdan Novalle ja ”Jokisen eväät” rulettaa edelleen. Sitten ne Ilen ohjelman välissä olevat Samuli Aaltosen merkilliset samuloinnit merkillisesti viehättävät minua. Olenhan näistä ennenkin kirjoitellut. Tänään, illansuussa ajellessani kohti Muhosta Aaltonen loihe lausumaan jotain, mikä ehkä kiteytti taas näitä viime päivien ja viikkojen pohdintojani ja tuntojani… Aaltosen jutun aiheena oli elämän merkitys tai jotain muuta syvällistä ja samulointi meni jotenkin näin: ”Ei kai sillä niin väliä mitä tekee, kunhan tykkää siitä mitä tekee ja kans tekee”. Noin yksinkertaista. Ja siltä se Niemelän juontaminen nyt Nostalgialla kuulostaa: tykännee itekkin. On omalla pelikentällään omalla paikallaan.

Noita Radio Nostalgian biisejä ja Jallen musiikkitietämyksen käsittämättöntä tietomäärää (historia on hyväksi!) kuunnellessa välillä mietin, että minulle ei ehkä sittenkään ole hyväksi nämä nostalgiset muistot. Tulee mieleen ne angstiset teinivuodet, ekat Kuuska-reissut, katkeransuolaiset vai -suloiset kyyneleet kuunnellessa Sammy Babitzinin Pienen pojan nukkeshow´ta 18. kerran peräjälkeen, ja oikeasti ”depis” – mitä termiä käytettiin suunnilleen kaikesta vähänkään ikävämmästä olosta – kun Sammy kuoli.

Tulee mieleen ne maailmaaparantavat mietteet ja kymmenet päiväkirjan sivut, joita Moody Bluesin tai Hectorin taustalla soidessa tuli kirjoitettua. Entäs ne oranssit C-kasetit, joille nauhoitettiin kavereilta kaikki Sladen uusimmat biisit tai ne pienet siniset ruutuvihot, joihin kirjoitettiin Kirkan biisien sanat. Keskikoulussa kun meillä kaikilla oli ainakin yksi keltainen T-paita, kaikilla naruvärjätyt paidat ja lahkeista kaistaleilla levennetyt farkut ja iso kampa takataskussa tai opiskeluvuosina, jolloin killan järjestämissä bileissä  soitettiin Queenia ja Agip Prop´ia sulassa sovussa … juuri noina vuosina kuunneltiin Nostalgiaa – eiku Nuorten Sävellahjaa samalla kun meikattiin (Ricil´s sininen mascara ja sitten tuli Anytimen oranssit kotelot!) ennen Tetralle lähtöä… Enimmäkseen kuitenkin kotona, vihreäksi maalatussa huoneessani, jossa oli iso keltainen lamppu.

 

______________________________________________

PS. Olen ollut illan maalla. Olipa jännä juttu; melkein yhtään en pelännyt lehmiä. 🙂 Kerron huomenna …

Töitä, kuvatakaumia, potilasruokaa

Taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi, blogini ylenpalttisen kuvadokumentaation runsaannuttamiseksi laittelen vielä viikonlopulta tähän otoksia.

Klikkaa hdr-kuva isommaksi…

Miksi noin korulauseiseksi heittäydyn? Se on tarttunut. Sujuvasanainen kollegani arvosteli/arvotti/arvioi viime aikaista toimintaani töissä ja ilmaisi asiansa varsin mainioin sanakääntein, – kuten hänelle ominaista on. Evästellessämme hän pohti, monisanaisesti ja kiistämättä vallan eläväisesti, aamulla koko työ- ja meidän opiskelijayhteisölle lähettämiäni (info)kirjeitä, ja sanoi, että empiria ei oikein osoita, että olisin uuden ”mää oon täälä vaa töisä” -asenteeni  kanssa yhtään edennyt. Ehkä tätä kollegan argumentointia tukee myös se, että noiden kirjeiden jälkeen sain melkoisen yhteydenottotulvan, joissa eräässäkin spostissa kiiteltiin äidillisestä holhoamisesta, toisessa todettiin että olen yhtä monisanainen kuin ennenkin ja kolmannessa opiskelija kirjoitti ”hyvästi huoleton hopsiton elämä”.

Mutta siis noista kuvista piti kirjoittamani, niitä lisäämäni… digikuvallisen osaamisen osoittamiseksi, heh!

Tässä on kuvapari, ei sinänsä kovin kummoinen, mutta niissä on se juju, että vasemmanpuoleinen on otettu valkotasapainon automatiikalla (AWB) ja oikeanpuoleinen hehkulamppu-asetuksella. Siis: jos haluaa ulkona todellisuutta sinisempiä kuvia kannattaa asetukseksi valita hehkulamppu-symboli.

Piispanletto-nimestä kysyin esimieheltä, nimistötutkija kun hän on, ja hän pohti, että ei ole mahdotonta, että se juontuisi jo keskiajalta. Piispan kymmenyksiä maksettiin tästä apajasta saaduilla lohilla tai piispallinen pyyntipaikka olisi ollut tässä merenrannan edustalla.

Tässä kohta koko talonseinustan peittävästä orvokkikivikosta samalla idealla kuvapari. (suurenevat klikkaamalla)

No nyt sitten kun on tullut jutut Yliopistoelämää ja valokuvaus ja historia -kategoriaankin, niin pitäisikö vielä kirjoitella yksi ruokaohjekin.

Pehtoori pääsi tänään pois sairaalasta, kävelee ja kohtuullisella kipulääkityksellä pärjää jo aika hyvin, mutta nälkäinen oli iltapäivällä hänet hakiessani. Ja nälkäinen olin minäkin. Aamuviideltä kun olin herännyt, merkitsi se, että aamiaisella ja surkeahkoilla eväillä ei puhettakaan mistään ”illallisesta”, ei jaksa odottaa, syödään heti. Pastakattila tulelle ja tekeille nopein kastike, minkä keksin.

Ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruuanlaittoon)  on ohje nimeltä

Pastakastike kylmäsavulohesta  (s. 46)

1– – 2 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä
2 rkl kuivattua persiljaa
kylmäsavulohta
1 prk herkkusieniviipaleita
2 rkl vehnäjauhoja
herkkusienten liemi
2 – –4 dl kevytkermaa

Öljyyn valkosipuli, persilja, sitten lohi ja sienet. Suurusta jauhoilla. Nesteeksi sienten liemi ja kermaa sopivasti. Varsinkin vihreän pinaattitagliatellen kanssa herkkua.

Tuota simppeliä kastiketta meillä on tehty pari vuosikymmentä. Silloin kun tuo jo klassikko kastike meidän keittiöön rantautui, ei Suomesta tainnut tuoreita herkkusieniä vielä saadakaan, saatikka mitään Creme Bonjour Culinairea. Tuo vanhakin ohje on edelleen hyvä, mutta tuore, jauhosuurustamaton versio oli tänään meille kahdelle ehkä parempi.

4 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1 pkt tuoreita herkkusieniä viipaloituna
pala kylmäsavulohta
2 rkl Creme Bonjour Culinairea (valkosipuli-yrtit)
2 dl ruokakermaa
sileälehtistä persiljaa

Kuumenna oliiviöljy, lisää joukkoon murskatut valkosipulinkynnet, sitten sienet.
Kun sienet ovat pehmenneet, lisää lohikuutiot. Kuumenna.
Lisää lopuksi kermat ja persilja. Keitä kokoon ja tarjoile pastan seurana.

  Buon appetito!

Pehtoori potilaana

Pehtoorin selkäleikkaus on tehty. Ainakin tämänhetkisen tilanteen mukaan näyttää siltä, että kaikki meni hyvin. Odotettua pitempi leikkaus (kaksi tuntia), mutta nyt selkärangan ahtauman (joita olikin itseasiassa kahdessa kohtaa) avarrus tehtiin tänään aamupäivällä. Ja huomenna jo päässee kotiin. Helpotushan se on, että onnellisesti on ohi. Ja jos nyt kivutkin sitten loppuisivat. Pariin vuoteen ei ole mies rullaluistellut, viime talvena ei pystynyt hiihtämään kuin pari kertaa, muutaman kerran on issiaskivun kaltaisen ”jumittamisen” vuoksi joutunut pariksi päiväksi liki liikkumattomaksi. Patikkareissuilla reppu on ollut optimoitava sopivan painoiseksi (lue: olen ihan itse raahannut kuvauskalustoni) ja erilaisia hierontoja ja fysikaalisia hoitoja on kokeillut jos ja vaikka kuinka paljon. Särkylääkkeitä syönyt yhden lääkekaapillisen. Kuntosali-ohjelma on jo aika päiviä sitten rukattu kiertoliikkeettömäksi ja toisaalta selkälihaksia tukevaksi.

Ennen Italiaan lähtöä mies vihdoin (vain pienen painostuksen jälkeen) lähti lääkäriin ja toiseenkin. Välilevyjen pullistumia oli mutta ne eivät – vielä, kai – kipuja ja särkyjä aiheuttaneet, vaan juurikin tuo ahtauma. Siis hermosärkyä on ollut. Edessä leikkaus.

Mies halusi siirtää sen kesän yli: aktiivisimman puutarhanhoidon yli ja ennen lumitöitä… :), minun töihinpaluuni ja kapitulin jälkeiseen aikaan ja ennen lääkärin pitkää Sveitsin matkaa. Siis tänään. Nyt on edessä kolmen – kuuden viikon sairausloma. Ja toipuminen. Väistämättä tämä merkitsee sitä, että kotityöt siirtyvät minulle, joka olen viime vuodet (viime vuotta lukuunottamatta) saanut nauttia siitä, että pehtoori käy kaupassa ja pesee ja silittää pyykit, siivoileekin jollei meillä käy siivooja. No nuo eivät tuottane minullekaan tässä kahden hengen minihuushollissa ongelmia, väittäisin, että asiasta on vuosikymmenien kokemusta, mutta puutarha! Onhan siitä aina (pieni) osa ollut minun vastuullani, yhteen maailmanaikaan leikkasin nurmenkin, mutta että nyt hoitaisin kokonaan! Näin jo keskikesällä untakin tähän liittyen, mutta huolta aiheuttaneeseen tilanteeseen löytyi ratkaisu, joka taitanee toimia vain unimaailmassa 🙂 . Noh, eiköhän tämä homma hanskata.

Tuo ennenkin esillä ollut kukkatolppa on niitä harvoja juttuja, jotka kuuluvat minun puutarhasektoriini.

– Mitä ihmettä? Puutarhasektoriini? olen ollut kuukauden missioiden ja visioiden, toteuttamistyökalujen ja prosessien omistajien maailmassa ja nyt minulla on kotonakin jo puutarhasektorini! Huoh! Olenhan täälllä tullut maininneeksi – ohimennen, heh! –  meidän hienon hienosta Unitime-systeemistä. En ole tainnut sitä oikein selittää, mitä se tarkoittaa. En ole oikein löytänyt sanoja sen kuvailemiseksi, mutta onneksi meille on nyt keskushallinnon tasolta kerrottu, mitä me uusille opiskelijoillekin Unitimesta voimme sanoa. Ihan laittamattoman yksiselitteisesti se on nyt tiivistetty näin ytimekkäästi: ”Unitime on organisaation suositusten toteuttavan aikataulutuksen tuottamistyökalu”. Voiko sen enää selkeämmin artikuloida?? !!

Ja tämä kuva on minun mukavuusalueeltani. Eilen.

Lapsuudenmaisemissa

Aamuisin on viileää, kastetta melkein niin paljon, että voisi luulla yöllä sataneen, eikä aurinko kovin korkealle enää nouse.

Meri-Toppilanrannassa tuli eilen oltua riittämiin, joten päätinkin pitkästä aikaa lähteä Rajahautaan, pyörällä sinne ja sieltä luontopoltua pitkin Piispanlettoon. En ole käynyt vuosiin. Mikä lie tänään sai sinne lähtemään? Ehkä aamulla Katrin kanssa käyty kommenttikeskustelu vei lapsuuden maisemiin… Tosiasiahan on se, että minä asun edelleen lapsuudenmaisemissa. Tällä meidän tontilla oli 60-luvulla niitty, jossa kävimme kavereiden kanssa lennättelemässä leijoja, tai siis yrittämässä lennättää, ei siitä koskaan mitään tullut. Haaparannasta oli ostettu puna-valkoinen hieno kangasleija, mutta ei vaan saatu sitä pysymään ilmassa.

Niin siis… olen asunut lähes koko elämäni tässä kilometrin säteellä. Kun olin yhdentoista muutettiin tuosta lähellä olevan vaaleansinisen pallukan kohdalta tuohon toisen vaaleansinisen pallukan kohdalle. Sieltä lähdin abiturienttikeväänä ja muutin takaisin ensimmäisen vaaleansinisen palleron kohdalle. Ja sieltä sitten pehtoorin kanssa kimppaan ja Toivoniemeen. Siellä asuimme reilun puolenkymmentä vuotta, tehtiin tämä talo ja helmikuun ekasta 1987 on tässä oltu ja pysytty.

Sininen kolmio on Rajahauta, sinne siis ensin pyöräilin ja sitten kävelin tuon lenkuran merenrantaan ja takaisin.

Tänään siis lenkillä Piispanlettoon (pitääkin kysyä huomenna esimieheltä mistä nimi tulee…). Pentuna sinne mentiin suoraan pitäjänrajalta merelle päin. Käytiin ensin raja-Arinasta ostamassa hopeatoffeeta tai sitten vähän isompana sippi-Bostonia ja mentiin pyörillä kapoista polkua pitkin merenrantaan retkelle tai kokemaan ne ensimmäiset pahanmakuiset, pyörryttävät ”sauhut”. Ei silloin ollut Piispanletossa lintutorneja, nuotiopaikkoja, pitkospuita.

Tänään siellä tuoksui meri, laineet liplattivat rantaan. Oli loppukesän hieno aamu. Kuvatessa kokeilin taas uusia niksejä, ehkäpä palaan niihin huomenissa, tiistaina viimeistään.

Muutoin on ollut kaikenmoisen järjestelyn ja touhuamisen päivä ja illansuussa olivat nuoret syömässä. Esikoinen toi kaverinsakin. Ja ihan hulvatonta hekottomista, jotenkin uupunutta nauramista, ja paljon hyvää ruokaa. Sellainen mini-kalaasimenu. Maistuihan tuo nuorillekin, ja pakkasin molemmille ”kotipakettiin” ruokia. Parasta että kävivät, tuntuu ettei oltu pitkään aikaan kunnolla nähtykään. Nyt on kuulumiset päivitetty. Hyvä juttu.

Merenrannassa aamuin illoin

Tervehdys täältä vehreyden takaa… Työhuone on ihan muurautunut umpeen.

Lähdin aamulla kovin aikaisin lenkille, iPod ja sauvat jäivät kotiin, kamera mukaan. Niinhän siinä sitten kävi että normaalista kolmen vartin napakasta lenkistä tuli kahden tunnin kuvausretki. Eilisten kuvausharjoitusten jäljiltä kameraan oli unohtunut polarisaatiosuodin paikoilleen, ja tulikin sitten mahtavan sinisiä kuvia. (klikkaamalla suurenevat, paranevat)

Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin kaupunki/Caritas-kierrokselle vasta kymmeneltä, ja merkillistä tupulointia oli asioiden hoito. Ja yksi tärkeä paketti jäi ostamattakin. Eikä sitten enää iltapäivällä viitsitty mihinkään tattimetsään lähteäkään, vaikka vähän aikeena oli sellainen ollutkin. Laittelin meille juhlaruokaa. On vietetty maanantaina olevaa hääpäivää… kävimme äsken vielä uudelleen merenrannassa: nyt katselemassa auringonlaskua ja pikkukuohuvan ja vaahtokarkkeja nauttimassa. Aikas romanttista 29 v. jälkeenkin, heh. Semmoiset kahden hengen venetsialaiset…

Mitä jäi viivan alle? – Vuorotteluvuosi on nautittu

On kuukausi siitä kun menin vuorottelun jälkeen töihin. Nyt on ehkä perspektiiviä nähdä metsä puilta … Ehkä nyt voi sanoa, miten vuosi meni.

Ensimmäisenä tulee mieleen että kyllähän minä kävelin, patikoin, tepastelin, harhailin, kuljin. Laskeskelin, että vuoden aikana kävelin Suomen päästä päähän. Suunnilleen. Reitille sattui Alpit, enin osa siitä taipaleesta kulki Koskelantietä eestaas, sillä matkalla oli monta Saariselän ja UKK-puiston tunturia huiputettavana, reitillä oli Italian maaseudun pikkuteitä ja Shanghain pääkatu, Oulussa reitti kulki merenrantaa Nallikarissa ja Rajahaudassa, taival myötäili Oulujokivartta tai kaupunkiin tai kaupungin läpi Intiöön ja/tai Lyöttyyn. Usein tuli käveltyä työpaikallekin, varsinkin syksyllä matka vei sinne – vuorottelusta huolimatta.

Koko vuorotteluvuoden  kuvasin. Otin kymmeniätuhansia kuvia. Kotona ja kaukana, kursseilla ja kirjoja varten. Vuoden aikana ehdin suorittaa kolme digikurssia (joista viimeinen – paras ja vaativin – on vielä kesken). Opin hurjan paljon uutta. Ja tuskastuin kun en osaakaan ottaa sellaisia kuvia kuin haluaisin. Järjestelin ja varmennustallentelin tietokoneelta kaikki edellistenkin vuosien kuvat, diojen digitalisointirumbankin tein.

Olin pehtoorin kanssa yötä päivää liki tauotta. Muutama mökkipäivä ja työ/humputtelureissu Lahti-Helsinki ainoat erossaolon vuorokaudet. Tätähän vähän mietimme, jotta onnistuuko? Kaipasin ja kaipaan edelleen yksinoloa, mutta ei se ole vuoden aikana ollut mikään ongelma. En käynyt perheelle ja pehtoorille sietämättömäksi, vaikken töissä käynytkään, en poissa kotoa ollutkaan … Antoivat jopa ymmärtää, ettei olisi haitannut, vaikka vuorottelu olisi jatkunutkin 🙂

Ja töistä puheenollen. Tein sitten kuitenkin aika paljon sellaista, joka voitaneen laskea työksi. Kahden juhlakirjan toimitustyö ja artikkelien kirjoittaminen niihin ja yksi ylimääräinen, kolmas artikkeli pitivät minut kiinni akateemisessa yhteisössä helmikuun lopulle asti. Ne täyttivät monet vuorotteluviikot ihan totaalisesti. ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut”, eikös se noin sanota jo Raamatussakin. 😉  Ja noiden kahden kirjan välissä vielä Vuorotellen-kirjanen.

Syväsiivoa koti,  sehän se oli haaveena. Ja takavarastoa lukuunottamatta se haave toteutuikin, ja nyt pehtoori on sitten raivannut varastonkin. Mitä tämä syväsiivoaminen tarkoitti? Keittiönkaapit ja vaatekaapit putsattu ja puleerattu? Kyllä sitäkin, mutta myös autotalli ja kaikki vaatehuoneet. Ja ennen kaikkea sellaista, että lääkekaapista on vanhat, tarpeettomat lääkkeet viety apteekkiin kierrätykseen ja tuhottaviksi, perheen (myös murmelin) vanhat rillit ja aurinkolasit viety Instruun joka kierrättää niitä kolmansiin maihin, kaikki matot pesty tai pesetetty, diat digitalisoitu, mapit putsattu, langoista kudottu sukkia, kaikki jauhot ja kuivamuonat käytetty tai muutoin deletoitu, samppoot ja tuoksut kulutettu, kirjahyllyt järjestetty, antikvariaattia ilahdutettu ja tietokone siivottu/kovalevy vaihdettu ja ohjelmat päivitetty.

Aloitin – ja lopetin – pilateksen. Se oli hyväksi, mutta ei siltikään minun juttuni.  Ostin sukset ja hiihdinkin. Luulenpa että se jäi viivan alle. Ehkäpä hiihtäminen jää tästä vuodesta.

Viidenkympin huolto: pari huolestumista aiheuttanutta luomea poistatettu, hammasimplantti asennettu ja kaikki muu purukalusto pistetty ruotuun, allergialääkitys uusittu (ja nyt kuukauden Linnanmaa-elon jälkeen olen kohtuullisen tukkoinen, vuotavasilmäinen), näkötarkastus tehty ja rillit uusittu yms.

Ystäviä, sisarta, äitiä, sukulaisia, nuoria ehditty nähdä enemmän kuin olisi duunissa ollessa ehtinyt. Olen ehtinyt olla.

Paljon vähemmän romaaneja ja muuta ei-työ-kirjallisuutta luettu kuin oli toiveena/aikeena/tavoitteena. Olisko yhteensä 25 kirjaa? Miksi tavoitteesta jääty? Siksi että istun tässä koneen ääressä kaiket illat. Siis olen tehnyt mitä haluan; siis hyvä. 🙂 Omat ja viinikerhon www-sivut jäivät päivittämättä, mutta alointinpa uuden projektin: Rotissöörien lehdistöneuvoksena eli pressenä lupasin touhuilla, jottei tämäkään harrastuneisuus ihan rapistuisi. Ja lienen tehnyt eräänkin blogipostauksen.

Vuorotteluvuonna oli toive saada olla tarpeeksi mökillä. No ihan tarpeeksi ei liene oltu, minusta ainakaan 🙂 ; vaikka lähes joka kuukausi siellä viikko vietettiinkin. Noin kaksi kuukautta vuorotteluvuodesta kului siellä ja kaksi kuukautta kului ulkomailla. Huhti-toukokuussa neljä viikkoa Italian reissulla, syksyllä liki kaksi viikkoa Kiinassa, helmikuussa ja heinäkuussa viikko patikoimassa Kanarialla ja Kitzbühelissä. Ja ulkomaan reissuksi lasken sen yhden huikean syyskuun päivän kun kävimme Jäämeren kierroksella, Pykeijassa.  Siis mökkeilty ja reissattukin on.

Milloin se oli parasta?  Parasta oli kun saattoi lähteä arkena, keskellä viikkoa, keskellä päivää tyttären kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja shoppailemaan, parasta oli patikoida Niila-tunturin reittiä kun tiesi, että töissä on uusien opiskelijoiden vastaanottotilaisuus tai tutustua uusiin ihmisiin, joista tuli enemmän kuin kohtaaminen, joista tuli ehkä jo ystäviäkin. En unohda sitä iltapäivää Seilin saaren rannassa purjeveneessä kun saimme lounaan eteemme, kun oli purjehdusta takana ja edessä. Aamuaurinko Teiden kraaterissa helmikuussa, ne kymmenet yöt, jolloin saattoi lukea tai värkkäillä kuvien kanssa tietäen että aamulla saisi nukkua jos väsyttäisi, olivat vuorotteluvuoden helmiä. Mieletön myrsky marraskuussa oli sekin erilainen kun oli aikaa kokea se. Oli aikaa olla rannoilla kuvaamassa sitä. Uusien ihmisten tapaaminen, ystävystyminenkin, oli vapaalla ja matkoilla helppoa. Parasta oli kun oli aikaa kokeilla kaikenmoisia uusia ruokia, kokeilla niitä ravintoloissa, ystävien luona tai itse tehden.

Parasta oli, kun sunnuntait jatkuivat iltaan asti. Taidehistorian luennolla opiskelijana tuntui ihan erille kuin sosiaalihistorian luennoijana kateederilla. Oli juhlaa tiistaiaamuna miettiä, menisikö ensin lenkille vai sytyttäisikö ensin leivinuuniin tulet. Flunssa mökillä tammikuussa sekin tuntui hyvälle, kun tiesi, ettei tarvi olla pois töistä tai ei tarvi mennä töihin. Oli onni kun sai käydä asioilla silloin kun parkkipaikoilla oli tilaa, silloin kun kaupoissa ei ollut jonoja, silloin kun itse halusi. Kun ystävät kutsuivat kylään vuoden pimeimpänä aikana, saattoi heti sanoa, joo tullaan, eikä miettiä, että jaksaiskohan?

Nyt ollaan kotona. Kapitulit ja kalaasit vietetty, on tavallinen viikonloppu, on duunarin vapaa. On aika pitkälle arjelle, jonka katkaisevat viikonloput. On aika töille. Kuinka kauan se tuntuu hyvälle?

Humanistit Maikkulassa

Missä mennään -päivä Maikkulassa.

Menin tuntia ennen kuin info- ja koulutuspäivä alkoikaan.

Halusin kuvata, ja käveleskellä Oulujokirannan syyskesän aamussa.

Maikkula on minulle tärkeä paikka. Olen viettänyt siellä 5-vuotissynttärini.

Ja karonkkanikin vietettiin siellä. Promootiopurjehdusta olin sinne järjestämässä ja viettämässä.
 Ja äidin 80-vuotissynttärit vietettiin siellä..

Maikkula on paljolti 1800-luvun asuunsa entisöity kartanorakennuskokonaisuus. Se on ollut mm. Oulun pitäjän (Oulujoen) nimismiehen tila 1860-luvulla. Silloin rakennettiin Fredrikan talo, jonka portaille synttärivieraiden kanssa istahdimme yhteiskuvaan toukokuussa jokunen vuosi sitten… 🙂

Kartanon (1830-luvulta) ja Fredrikan talon lisäksi pihapiirissä on 1700-luvun aitta, talli ja väentupa. Nyttemmin – Maikkulan uuden elämän alettua – sinne on rakennettu lohikellari, savusauna, liiteri (kokous/juhlatiloja), pieni kesäteatteriaukio, lammasaitaus, … Istutukset ovat kauniit ja kaikki hyvässä kunnossa.

Yritänkö kierrellä miten meni? Ehkäpä. Siis osasinko olla välittämättä, pyytämättä puheenvuoroa, kyseenalaistamatta? Miten minun uusi teflon/tämähän ei minulle kuulu -asenteeni toimi? no eihän se minulta mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Enhän minä osaa olla kysymättä.

Eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sanoi koulutusrehtorikin, eikä tarkoittanut minun yritystäni olla hiljaa. Ja sanoi paljon, paljon muutakin jotta ei tarvinnut nostaa kissaa oikeasti pöydälle. Jo aamukahvilla ennen kuin koko info alkoi hän sattui samaan pöytään ja enhän minä sitten ihan osannut olla kyseenalaistamatta yhtä sun toista. Mutta hyvässä hengessä… 🙂

Barrikadeille ei noustu, humanistit eivät ihan hymistelleet, mutta ei paljon muutakaan, minä näin kaikenmoisia absurdeja juttuja (tilankäyttökö se oikeasti ratkaisee miten meidän toimintaa rahoitetaan? eikö ne tulokset ole kuitenkin tärkeämpiä?) koulutusrehtori pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa, pyysi pari kertaa anteeksi tiedekunnallemme aiheutunutta häslinkiä ja totesi lopuksi ….

 Jotta ihan runolliseksi heittäytyi.

Itkeäkö vai nauraa? Vai jatkaa harjoituksia teemalla ”tämähän ei minulle kuulu”.

Palapelipäivä – valmista ei taida tulla

Sirpaleista on tämä päivä ollut. Sellainen olkoon sitten postauskin.

* Martti, joka istuu tuossa uudessa bannerissakin (pikkukuvassa  oikealla) ja josta pidän hyvin paljon, on saanut talvikamppeet ylleen. Käy katsomassa Kalevan hyvä kuva ja pikku juttu asiasta. KLIKS

*Yliopistoa ravisutteleva Unitime-farssi on yltänyt ihan uusiin svääreihin. Enkä enää puhu mistään pienistä työyhteisöä ja työniloa riepovista muutoksista, vaan alkaa olla kyse jo mahdollisuudesta tehdä töitä. Ainoa toivomme alkaa olla, että homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Huomenna on Suuri Keskustelu Päivä Maikkulassa. Mielenkiintoista. Ja onhan siellä ainakin hyvä ruoka. Oisko parempi mielikin? Elämme jännittäviä aikoja.

* Muistin taas, kuinka vesimelonikuutiot ja auramurut ovat erinomaisen hyvä eväsruoka. Kuuluu elokuuhun.

* Siitäpä tulikin mieleeni, että meidän Vuorotellen-ruokakirja on saanut ensimmäisen ”virallisen” arvostelun. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä. Onhan hienoa, kun on tehty oikein arvosteltu opus.

Ensimmäinen arvostelu kirjasta, jossa olin mukana (yksi artikkeli Oulua käsittelevässä historiaopuksessa) oli neljännesvuosisata sitten, ja kritiikki oli murskaavaa. Minun mielestäni ainakin. Itse asiassa pitkän arvostelun yhdessä lyhyehkössä kappaleessa todettiin minun osuudessani olleen muutamia puutteita, jotka kyllä totta puhuen nyt allekirjoittaisin itsekin,  ja sitten loput arvostelusta johtui oikeasti siitä, että kirjoittaja ei voinut sietää minua, eikä taida sietää vieläkään.

* Kun olin kesken työpäivän käyttämässä äitiäni lääkärillä, olin sillä välin saanut uuden väitöskirjaohjattavan. Tuosta vaan. Minun uusi työminäni aikoo kyllä keskustella asiasta. Eihän se nyt ihan näin voi mennä.

* Vuorottelun jälkeen päivittäinen kävely/lenkkeily ja kuvaus on kutistunut olemattomiin. Osa huomisista digikurssin läksyistä edelleen tekemättä. Mitenhän verkkokurssilla jäädään jälkkkäriin? Pitääkö istua tyhjän näyttöpäätteen ääressä tietty aika?

Ruusuilla tanssimista?

Syksyn tuntua, ripsiikin jo. Flunssaakin tuntuu olevan liikkeellä niin kuin syksyllä ainakin. Pehtoori laittoi jo eilen lämmöt taloon, liekö koskaan ennen laiteltu elokuun puolella? Vaikka kyllä tämä elokuu tuntuu hyvin pitkälle. Ehkäpä siksikin, että olin jo heinäkuussa viikon töissä. Ja siksi, etteivät opiskelijat tule meille vielä ensi viikollakaan: vasta 5.9. on uusien opiskelijoiden vastaanotto. Joskin tällä viikolla on jo käynyt muutamia vanhoja,  ”omiani”. Toiset lähetelleet posteja ja piipahdelleet. Toivotelleet tervetulleeksi takaisin. Sellaisestahan ei voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Kaikenmoista kotipaperityötä olen tehnyt tässä, ja samalla katsellut työhuoneeni ikkunan alla olevaa ruusupenkkiä. Sekään ei ole koskaan ennen ollut tuollainen. Voisinpa oikeastaan jakaa teille ruusuja… 🙂

Pehtoorin kasvattamia ja hoitamia kylläkin. Virtuaalisesti voin niitä teille postitella!

Klikkaa ainakin tämä alimmainen kuva isommaksi. Montako kukkaa näet yhden varren päässä? Niitä on PALJON.

Pyhä byrokratia!!

Menin tarmoa puhkuen töihin. Kirpeä aamukeli (+ 3 C näytti mittari aamulla ja työkaveri, joka kulkee Simosta, kertoi, että aamulla oli ollut maa kuurassa) pyöräillessä kohti kustannuspaikkaa vain lisäsi tarmoani ja olin niin valmis tekemään hommia oikein reilummasti. Ja olipa sellainen sähköposti odottamassa, että meillä kaikilla meni aamupäivä kapinaa valmistellessa!

Tai ainakin urputimme ja tuohduimme, – oikeasti pohdimme, mitä tehdä. Tämä uusi uljas Lukkari-tietojärjestelmä, joka on väkisin ajettu läpi ja jonka joltinenkaan toimiminen on vaatinut varmaan muutaman henkilötyövuoden, ei vielä ole lähelläkään valmis, vaikka opiskelijat kahden viikon päästä tulevat. Ja nyt tuli tieto että kaikki muutokset, joita me Lukkariin teemme on ensin anottava koulutusdekaanilta ja odotettava, että häneltä saadaan muutokseen lupa kirjallisesti. Voi, pyhä byrokratia, keskusjohtoisuuden karmea kukkanen, orwellilaisen valvontajärjestelmän ikävä esimerkki, – ihan  mieletöntä ajan ja kärsivällisyyden tuhlaamista.

Tämmöinen ei todellakaan tee opintojen sujumista esteettömäksi. Esimerkiksi jos sairastun opetusta edeltävänä päivänä, joudun anomaan koulutusdekaanilta muutoksen lukujärjestykseen ja odottamaan, että saan kirjallisen luvan siirtää opetukseni jonnekin hamaan tervehtymisen ajankohtaan. Jos huomaamme lukujärjestykseen jääneen virheitä (joista tällä hetkellä suurin osa näyttää olevan juuri tämän kyseisen tietojärjestelmän automaattisesti aikaansaamia) joudumme anomaan lupaa muutoksiin. Jos koulutusdekaani (jolla herra varjelkoon luulisi olevan muutakin tekemistä kuin perehtyä koko tiedekunnan opetustarjontaan ja ajoituksiin!!) antaa luvan pääsemme vasta sitten järjestelemään opetusta uudelleen. Ja samaan litaniaan liittyi vielä nipullinen mitä merkillisimpiä ohjeistuksia. Meillä on OLLUT toimiva systeemi, nyt ei enää ole. Pyhä  yksinkertaisuus!

Tunnelman tyynnyttämiseksi muutama kuva lauantaiaamun lenkiltä Jyväskylän Lutakosta.

Kuvat suurenevat klikkaamalla

Terveisiä Jyväskylän kapitulista

Tavattoman mukava viikonloppu takana. Hieman väsyneitä ollaan, mutta oikein tyytyväisiä. Oli hyvä porukka reissussa, – oli hauskempaa kuin herkullista. Herkullistakin toki, mutta nyt koettiin eka kapituli, jossa oli oikeasti reipasta ilonpitoa, mutta silti mukavan rauhallista meininkiä.

Paistinkääntäjien kapitulin perjantai-iltana vietimme Diner Amicalia Tuomiojärven rannalla sijaitsevassa ammattioppilaitos Priimuksessa. Buffetin kantavana ideana oli lähiruoka, keskisuomalainen pitopöytä. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilua suomalaista ruokaa, paljolti tuttua ruokaa, mutta munuaiset ja kokonainen hunajakenno, josta saattoi leikata juustoille kaveriksi makeaa,  jäivät minun makumuistoihini parhaimpina antimina.

Illan lämpö ja tyyneys  sekä kaunis järvimaisema olivat mukavia, tunnelma rento, mahdollisuus jutustella monien vanhojen tuttujen kanssa (toisin kuin viime vuonna Naantalin Amicalissa). Ja ylivertaisen hieno juttu oli se, että ”löysimme”/kohtasimme  vanhan koulukaverin. Keskikoulussa samassa pesäpallojoukkueessa on viimeksi tavattu. Olen hänen miehensä kanssa ollut tekemisessä jo paljonkin, mutta koskaan ei ole tullut puheeksi, kuka hänen vaimonsa on. No nyt tiedän. Olipas mukava tutustua vuosikymmenien jälkeen.

Hotellille palattua sen ulkoterassilla oli vielä kymmeneltä lämmin ja tuttuja lappilaisia, joten ajattelimme jäädä yömyssylle, mutta tarjoilu ei oikein pelannut, joten me olimmekin jo hyvissä ajoin unten mailla.

Lauantaiaamun lenkki Lutakossa, sen rantakadulla. Lämpo, kaunis kaupunkirakentaminen, juhlaviikonlopun tunnelma saivat olon tuntumaan siltä, että oltaisiin ulkomailla.

No sitten seurasi eilen kertomani kampaamokatastrofi. Ja johan sen jälkeen olikin jo aika lounaalle. Me olimme ilmoittautuneet Figaroon.

Viehättävä, vanhassa jugend-talossa oleva ravintola, tarjosi kesäisen kevyen, vallan hienon lounaan. Pöllöwaarissa oli kuulemma ollut täydellinen lounas, mutta kyllä Figarossakin oli hyvää. Keltavahverokeiton kanssa tarjottu juustokeksi sopi makunystyröilleni erityisen hyvin.

Lounaalta pikaisesti kävellen hotelliin, tukan pesu ja ei kun installointiharkkoihin puoli neljäksi. Installoitavia oli melkein 100 ja harjoituksineen koko seremoniaan oli varattu kaksi ja puoli tuntia, mutta  homma hoituikin nopsemmin. Rennoin installointi, missä olen ollut, mutta silti juhlava ja lämminhenkinen tuo oli. Ei pönötystä, mutta arvokasta kuitenkin! Mistä paljolti kuuluu kiitos seremoniamestarille; pohjoissuomalaista taitoa… 🙂

Ja minä sain nyt uudet käädyt; siniset joissa on kultaiset ketjut. Sopivat garderobiini ja koruihini paremmin; ihan sen takia kannatti ryhtyä isotöiseen Pressen (tiedottaja) hommaan. Heh!   Ei nyt ihan noinkaan.. mutta joka tapauksessa nyt olen virallisesti touhuun vihitty.

Grand Diner oli Paviljongin valtavassa kongressihallissa. Lähes neljäsataa paistinkääntäjää aveceineen oli haaste, johon yli 30 kokkia ja keittiömestaria ja reilu puolensataa tarjoilijaopiskelijaa ei ihan täydellisesti onnistunut vastaamaan.

Menussa ensimmäisenä oli kylmäsavustettua haukea, joka oli ehkä parasta illan ruoista…

Tämän jälkeen seurasivat kuohkea jokirapukeitto, matalalämmössä kypsennettyä vasikkaa (minusta ruoka oli kyllä alatoopia, mutta minähän olenkin vain harrastelija… ),

paahdettua sorsaa ja punaviinikastiketta, juustoja, savariini, metsämarjoja ja melbakastiketta, kahvia ja suklaakonvehteja. Miksi minä vertaan koko ajan siihen Oloksen kapituliin kaikkea? … Sen ylittänyttä ei oikein missään suhteessa ole vielä (yhteensä on oltu viidessä kapitulissa) löytynyt. Paitsi että ehkä… Jyväskylässä oli kaikki esitteet, menukortit, osallistujaluettelot, mukava pikku lahja Viinitermit-kirjanen jne. poikkeuksellisen tyylikkäitä ja laadukkaita. Ja sitten sää. Oli niin kaunista ja lämmintä, me saimme ne elokuun samettiset illat, joita olen kaipaillut. …

Sitä paitsi eilen dinerilla oli tavattoman mukavaa. Plaseeraus oli minun osaltani mitä parhain ja muutoinkin puheliasta ja hyvää seuraa. Ja hotellin terassilla puolen yön jälkeen vielä mukavampaa. Sampaanjaa ja juttuja riitti. Kerrassaan hersyvää yhdessäoloa  ja ah, niin lämmintä. Puvussani viihdyin, se tuntui todella omalta.  (Täällä kuva). En muista milloin olisimme juhlineet kahteen asti, mutta eilen juhlimme.

Tulomatkalla olisi bussissa ollut vielä evästä yllin kyllin, menomatkalta mm. näitä petit fourseja (onko joukossamme Antellilla osuutensa sponssauksiin… ;))  oli jäänyt ja matkaeväänä ollut Huovisen rasvarieska saattaa olla juurikin se ruoka, joka tästä kapitulista viime kädessä jää mieleen… 🙂  siitäkin vielä juttua tänään riitti…

mutta minulla todellakaan ei ollut nälkä. Eikä ole oikein vieläkään.  Paistinkääntäjä aikoo nyt vähän aikaa herkutella raejuustolla ja ananaksella.

Kapitulikiireessä

Täällä kapitulikirjeenvaihtajanne lounaan ja päivällisen välistä… lennosta ilmineerailen että Jyväskylässä on huikea kesäpäivä. Eilen illalla oli sellainen samettinen elokuun pimenevä ilta jota olemme jo kaipailleetkin. Tapasimme tuttuja kuten toivommekin. Ruoasta kerron ja laittelen kuvia huomenna, nyt ei ehdi ..

Yksi syy miksen ehdi enempää postailla on pääni. Hiukseni itseasiassa. Olin varannut – kerrankin hyvissä ajoin – kampaajan Jyväskylän keskustasta. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille ja Jyväskylän rannoilla oli jopa hienompaa kuin eilen aamuvarhain Meri-Toppilassa. Kesäaamu kauneimmmillaan.

Suihkuttelin, meikkasin ja puoli yhdeksitoista kampaajalle. Esitin toiveena että jos toiselle puolelle laineita, runsautta, ja toinen puoli korvan taakse … vähän sellainen Gilda, 20-30-luvun ”vintage-kampaus”. Nuori kampaajatyttö katsoi minua hieman oudoksen ja sanoi että ”joo”. Noh, lounas oli Figarossa klo 12, joten jotensakin huomiota herättävän ja keskustelua aikaansaaneen kampaukseni kanssa oli syömään mentävä. Edelleen kerron ruoasta huomenna lisää…

Ei muuta kuin lounaalta äkkiä tänne hotellille. Pesin tukan ja laitoin. Nyt pukeudun silkkipukuuni ja lähden installointiin. Arvonylennykseni merkitsee toistamiseen ritariksi lyöntiä… Ja kuudelta kokkarit ja sitten syömään…

Huomenna klo 11 starttaa bussi kohti Oulua, minulla on koko matka aikaa postailla … arrivederci. Huomiseen.

Juhlan tuntua

Juhlan tuntua… On Paistinkääntäjien Suurkapituli -viikonloppu Jyväskylässä. Vaatemäärä, joka tarvitaan kahden päivän juhlallisuuksiin (lue: erilaisiin ruokasessioihin tarvitaan) vaati koko matkalaukun täyttämistä.

Eilen töiden jälkeen kävin ostamassa uuden parfyymin ja huulipunan. Molempia on minulla ollut laatikoissa ja kylppärin hyllyllä aika monia. Aika monia puolikkaita, tai melkein loppuunkulutettuja. Ennen ostin parfyymin sillä yhdellä ulkomaanmatkalla, joka vuosittain tehtiin, mutta nyt kun matkojen määrä on noussut kolmeen vuodessa, en ole ehtinyt kuluttaa edellistä loppuun, mikä osittain selittää noiden kertyneiden eau de toilettien ja parfyymien määrän. Noiden kuluttaminen loppuun oli vuorotteluvuoden ”siivous”projektien yksi juonne. Yhden parfyymipullon pohjat (Kenzon Unikko-pullo) jäi kuluttamatta loppuun koska makeus kerrassaan pisti niin paljon vastaan, sitä paitsi sen tuoksun ostin elämänvaiheessa, jota en kauheesti viitsi mieliin palautella.

Meni siis yli vuosi ennen kuin kaikki vanhat tuli kulutettua loppuun. Ja minähän en osaa olla ilman tuoksuja. Ja nyt hyllyjen tyhjennettyä oli lupa ostaa uusi.

Useimmat lempparituoksuni ovat italialaisia: Giorgio Armanin Gio, Laura Biagottin Roma, Guccin Envy ja sitten tuo Armanin Code, johon palasin muutaman vuoden tauon jälkeen.

 

Juhlan tuntua lisää huikeasti sekin, että minulla on uusi iltapuku huomiseksi. Kuvassa väri ei ole ihan oikea, mutta josko saisin viikonloppuna siitä kunnon kuvan. Ompelija R. teki taas erinomaista työtä (ompelimo Cilja Q ), voin kyllä suositella. Raija on tehnyt minulle toisenkin iltapuvun, muutamat housut, esikoisen ylioppilaspuvun, modistanut äitini vaatteita, tehnyt pehtoorille ”Tauno Palo” (= kaksirivinen upslaakisine housuineen) -puvun. Aikataulut ei petä ja R.llä on kyky suunnitella ja toteuttaa vaikka mitä.

Matka tänne Jyväskylään sujui helposti ja herkullisesti. Kuusamolaiset lähtivät jo aamulla tulemaan kohti Oulua, ja kun oululaiset liityimme joukkoon, oli meitä bussissa yhteensä 22. Ja auton paksit täynnä ruokaa ja juomaa. Piippolassa pysähdyimme lounastauolle. Erinomaisen herkullista. Enemmän kuin puolet mukanaolijoista on ammattilaisia ja olivat eväät ehtineet ennen lähtöä tehdä … Ja porukalla oli hankittu/tuotu arpajaispalkintoja monta kassillista; meillekin arpaonni suosiollinen.

Asumme Jyväskylän uudessa kongressikeskuksessa Paviljongissa. Ja pian lähdemme Diner Amicaliin ammattiopisto Priimukseen… Pääsemme näkemään tuttuja jyväskyläläisiä ja toivottavasti kirkkonummelaisia, rovaniemeläisiä, helsinkiläisiä.. – ja pääsemme syömään.

Ohjaaja ohjauksessa

Tämän kesän kolmas (?) päivä, jolloin helleraja ylittyi. Niinpä olisin kyllä voinut olla jossain muualla kuin Oodi-Hops-koulutuksessa, tai muutenkaan duunissa. Pihatyöt tai lenkkeily olisivat olleet ylivertaisen mukavia, mutta menihän tuo päivä kampuksellakin.

Eilen oli yhdeksäs Ohjausetappi-koulutus, joista varmastikin seitsemässä olen ollut ja tänään oli tuon eHopsin vuoro. Vuoden irtiotto näistä piireistä pisti tarkkailemaan tilannetta… ja tässä tuloksia osallistuvasta havainnoinnista: koulutuspäivien läsnäolijoista 90 %,  jollei enemmänkin, oli minua nuorempia. Mukana oli aiempaa enemmän miehiä. Tarkoittaa mitä? Että yliopistossa ohjaustyötä – jota tietyissä piireissä hieman halveeraten myös paapomiseksi tai hoivatyöksi kutsutaan – tekevät aiempaa enemmän

myös miehet. Mielenkiintoista!

Entistä enemmän oli esillä kannettavia, siis läppäreitä, entistä useampi leikki/teki töitä/lähetteli tekstareita älypuhelimilla. Monilla oli luentosalin pöydällä kaksikin puhelinta; meillä kun on nyt erikseen nämä duuniluurit. Entistä harvemmalla oli mukanaan kynä (osallistujaluetteloon nimen kirjoitus vaati kynän lainaamista).

Sekä eilen että tänään minua – pikkusieluista?, vanhaa?, opettajaa?, oppimishaluista? – häiritsi se, että osan porukasta oli supateltava/ääneen keskusteltava keskenään pitkin koulutusta. Molempina päivinä hoksasin, että ismejä on vähemmän, suorittamista ja sen mittaamista enemmän kuin aiemmin. Nelikenttiä ja kaavioita riitti, saipa yksi kuvio nimekseen ”Tikkurilan värikartta”, mikä tilannetaju minua merkillisesti huvitti.

Tänään jo minun teflon-asenteeni pari kertaa koetteilla.   Melkein yhtään en muistanut, että minun ei kuulu välittää kenestäkään, mistään, eikä varsinkaan opiskelijoista …   mutta ei vielä pahoja lipsumisia.

______________________________

PS. Oulu Messuilla/Kirjamessuilla/Huutomerkin ständillä on myynnissä Vuorotellen-kirjaamme. Ja myös sisareni runokirjaa ”Puhdas vesi silittää unet”. Ja nyt on ALE! Vuorotellen on kympin ja molemmat kirjat yhteensä 15 euroa. Siis jos menet messuille ja Vuorotellen-kirja ja/tai runokirja kiinnostaa, käy ostamassa… 🙂

Suklaamatkalle?

Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…

_______________________________________

 

Suklaamatkalle?

 

Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta,  ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?

Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).

Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.

Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).

Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.

Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?

_________________________________

Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….

Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…

 Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.

Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.

No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂

Kesän kylläisyys

Nyt kun minut on taas elvytetty henkisesti ja fyysisesti koneelle (sisäpiirin juttu 😉  Kiitos T.)  voisin todeta, että ei ole kummoisia tapahtunut. Kadonneet kesäsäät ovat palanneet, mikä ilolla on merkille pantu ja työmatkoilla pyöräillessä kirjaimellisesti lämmöllä todettu. Hanskat ovat saaneet jäädä kotiin.

Työpäivät ovat alkaneet venähtää normaalin mittaisiksi: hyvästi kello yhdeksäksi duuniin meno, mutta silti olen ehtinyt matkalla kuvatakin. Kylläinen kesä näyttäytyy kauniina.

Jo kotipihalta lähtiessä on ensimmäisen kerran kamera otettava esiin…

Eilisen kuvasarjani saatua myös FB:ssä monta tykkäystä olen nyt taas niin valokuvaajaa, niin valokuvaaja, että tuleepa taas rimpsu otoksia tähän…

Meillä ei ole koskaan ollut keltaisia orvokkeja… joten nämä villit ovat jostain muuttaneet…

Ja näitä riittää

Linnanmaalle Kaitoväylän päähän on tullut uusi liikenneympyrä ja sen istutukset viehättävät aamuauringon valossa silmääni kovastikin.

Ja näinkin idyllistä maisemaa on pyörätien varrella. ..

Ja iltasella vielä kotipihalla muutama otos.

Jokaisen ruusun alla… Viimeistään nyt klikkaa kuvat isommiksi. Miksihän noi on noin punaisia? Ihan kuin niissä olisi verta.

Nythän voisi taas teetätellä paperikuvia tai julisteitakin kun on niin määrättömästi kukka- ja koskikuvia…  Ja kun tuli Ifolorilta 10 euron hyvityslahjakorttikin. Tein reklamaation niistä pahvikoteloista ja kymmenistä laskuista (ks. postukseni asiasta täällä). Ja viime viikolla tuli tosiaan kympin hyvitys ”Mielipahan” helpottamiseksi ja perustelut moiselle pakkaus/laskutussysteemille.

Tuotantomme on pitkälti automatisoitu ja tuotteet menevät tuotantoon omille osastoilleen. Digikuvat jaetaan myös koon ja pinnan mukaan. Lasku jakaantuu myöskin.   – –   Tuotteilla on eri toimitusajat eivätkä jo valmistuneet tuotteet voi jäädä odottamaan vielä keskeneräistä tuotetta. Valmistunut tuote laskutetaan ja postitetaan jotta toimitusaika pysyisi mahdollisimman lyhyenä. [Yhden päivän viive tuskin suistaisi radaltaan yhdenkään kuvausharrastajan elämänmenoa.]

Toki laskujen määrä on iso tässä sinun tapauksessa ja helpointa olisi jos ilmottaisimme loppusumman kaikille tuotteille ja maksaisit sen yhdellä laskuissa olevalla viitteellä. Summa jaetaan sitten täällä laskukohtaisesti. Tässä tapauksessa olet maksanut kaikki laskut. Laskuja voi aina yhdistää kunhan niissä on sama asiakasnumero.

No hyvä että tuli vastaus, ja muodollinen hyvityskin, mutta edelleenkään minusta tuo automatisointi ei ole riittävä peruste pakkausmateriaalien määrättömälle tuhlaamiselle. Ja tuon ”laskuja voi aina yhdistää” -jutun olisi tietysti voinut kertoa etukäteen.

Mutta olkoon juttu nyt minun osaltani loppuunkäsitelty.

Merikosken kuohut: valokuvausläksyjä ja hiukan historiaa

Kosken kuohut olivat eilen niin vaikuttavia, että tänään menin töiden ja asioilla piipahtamisen jälkeen uudelleen kuvaamaan. Eilen aamupäivällä oli ikävästi pilvessä ja harmaata, mutta tänään illansuussa paistoi aurinko.

Huikeaa. Miten kuohuva vesi, järjettömät vesimassat, vesipärskeet, valtaisa kohina voivatkaan olla niin kiehtovia. Varmaan taas puolisen tuntia siinä katselin ja kuvailin. Jotenkin merkillisen lumoavaa.

Digikurssin läksyissä on tehtäviä  liikkeen kuvaamisesta. Siis teinpä läksyjäkin. Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Näkyyhän tässä liike?

Tässä kuvapari, jossa ensimmäisessä yritin pysäyttää liikkeen ja toisessa liikkeen pitäisi näkyä.

Ja tässä toinen sarja samasta teemasta: liike pysäytetty, liike näkyy.

HDR-kuvien tekoa vartenkin otin valotusaikahaarukointikuvia… Tässä yksi – ei niin kovin kummoinen tulos koosteista.

Pärskeet olivat korkeita

Yli 800 kuutiota sekunnissa on paljon. Kohinaa kannattaa käydä kuuntelemassa…

Tiesitkös, että Merikosken voimalaitoksen rakennustöissä käytettiin venäläisiä sotavankeja. Voimalaitostyömaa saatiin vuosikymmenien jahkailujen jälkeen alulle toukokuussa 1939, – pahimmoilleen ennen sodan syttymistä. Sota vaikeutti ja välillä keskeyttikin rakennustyöt. Välirauhan aikana tilattiin turbiinit Saksasta ja voimalaitostyömaalla oli parhaimmillaan yli 300 työntekijää, mutta jatkosodan sytyttyä määrä putosi puoleensataan. Syksyllä 1941 alakanavan tekoon ja pengerrystöihin tuotiin venäläisiä sotavankeja, jotka olivat kuitenkin niin surkeassa kunnossa, että työnteko oli jotensakin tehotonta.

Sodan jälkeen oli sekä raaka-aine- että työvoimapula, eikä saksalaisia generaattoreita kuulunut, mutta lopulta toukokuussa 1948, yhdeksän vuotta jatkuneiden rakennustöiden jälkeen, ensimmäinen (Ruotsista tilattu) generaattori saatiin käyntiin.

Tänään iso osa vedestä virtaa ohi turbiinien.

Yläkanavan vuosi on täällä.

Kalaasit 2012 vol. II

Onko elämää kalaasien jälkeen? Toki, toki.

Eilen illalla kunhan keihäskisan pronssi oli varmistunut, kisastudioksi muuttunut La Festamme alkoi hiljalleen tyhjentyä. (Vaikea uskoa, että Lontoossa olisi ollut parempi tunnelma… )

Puolilta öin jo olimme pehtoorin kanssa kaksistaan, raivailimme pöytää ja täyttelimme tiskikonetta. Olimme oikein tyytyväisellä mielellä. Kuten tänään ystävien kommenteista ja kiittelyistäkin ilmeni, oli jotenkin poikkeuksellisen rento ilta, yleensäkin tällä porukalla on, mutta eilen jotain erityistä ja sitä paitsi poikkeuksellisen hyvää sapuskaa. Mitäpä muuta sitä hyvältä illalta toivoisikaan?

Ensinnäkin on mainittava muutama sananen tuomisista/synttärilahjoista… Olemme aina koettaneet muistaa sanoa, että ei tuomisia, korkeintaan tuokaa viiniä – ehkä… Mutta nyt ei ollut sanottu mitään, sillä seurauksella, että ne kolot, joita eilen nauttimamme umbrialaiset viinit viinikaappiimme tekivät, täyttyivät ystävien tuomista tuliaisista, ja sitten tuli myös lahjoja/tuliaisia.

Pehtoori sai oman ”juhlakirjansa”; hulppea vihkonen ”Pehtoori ja pehtorius” kyllä ilahduttaa. ..

Sitten saimme tällaisen:

Olemme vielä tänäänkin keskustelleet kumpi tätä käyttää ja mihin tarkoitukseen? Hyvä sillä oli nuoretkin kutsua ruokapöytään: tänään oli näet rääppiäiset ja synttärijatkot. Ja sitten minulle samppanjavispilä? Vai ymmärsinkö oikein, että tämä oli vihje, että jälkiruokien kokoa ainakin lahjan hankkineen harmaan herrasmiehen mielestä voisi vähän kasvattaa?

Eilisten jälkiruokien (Lemon posset, lakujätski, manteli-marenkikakku, italialainen jukurttikakku) ohjeet täällä olenkin jo posteillut. Samoin mustatryffeli-kastike pastalle on ollut täällä. Hieman kyllä arvelutti, että mitähän siitä tykätään; se on kuitenkin ”vähän erilaista, hieman erikoista”, mutta ehkäpä juuri se olikin illan paras ruoka. Monen mielestä ainakin. Umbriasta tilasin (kauppa.umbria.fi – palaan tähän vielä viikolla) mustia tryffelilastuja (Tartufo Nero) ja niistä kastikkeen cappellineille tein ja – perfetto! Se oli tosi hyvää.

Yksi mielenkiintoinen uutuusruoka oli focaccia. Siis ei mikään tavallinen focaccia, jonka tekemiseen meillä on joskus tytär erikoistunut, vaan uudesta Leivotaan-lehdestä löytyneen ohjeen mukaan tehty peruna-tomaatti-oregano-focaccia.

(kuvassa näkyy, miten otetaan huomioon tomaatiton ruokavalio. Hyvin simppeliä: jätetään osasta ruokaa tomaatti pois. :)) Klikkaa kuva isommaksi, näkyy kesäisen focaccion herkullisuus.

Tämä focaccio on melkein enemmän kakku/piiras kuin leipä, eikä ne pari palaa, joita kahdesta tuollaisesta lautasen kokoisesta focacciosta jäivät, olleet päivän vanhanakaan huonoja, mutta eilen – vähän vielä lämpiminä – focaccion kappaleet olivat erinomaista herkkua. Ja tässä sitten se ohje.

Perunafocaccio oman maan yrteillä (vähän varioin alkuperäisohjetta)

500 g keitettyjä, kuorittuja perunoita
8 dl vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä
7 g kuivahiivaa
3 munaa
1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
1 dl oliiviöljyä
pikku tomaatteja
2 – 5 rkl tuoretta oreganoa
sormisuolaa

Soseuta keitetyt perunat. Sekoita niiden joukkoon jauhot, öljy, hiiva, oregano ja suola. Lopuksi munat.
Jaa taikina kahteen osaan ja painele kahteen voideltuun vuokaan.
Kohota leivinliinan alla kolme tuntia.
Voitele leivät oliiviöljyllä, painele taikinaan tomaatit ja ripottele pinnalle tuoretta oreganoa ja sormisuolaa.

Paista keskilämmöllä noin 30 minuuttia.

Tässä uuniin menossa peruna-yrtti-tomaattipaistos, jonka ohje on uudesta Italialaiset mestarit, Carluccio ja Contaldo -kirjasta. Näitäkin vuokia oli kaksi, joten tällekin päivälle jäi vähän. Ja tämä oli tänään parempaa kuin eilen. Niinkuin usein laatikkoruoille käy…

Toisena synttärikakkuna oli Manteli-marenkikakku hillojen ja vadelmien kera. Hillat sopivat paremmin kuin vadelmat. Värinsäkin puolesta. 🙂

Jälkkäriannokset olivat vielä aika pieniä; vispilänhän sain vasta eilen 🙂 Mutta lakujätski oli kyllä tiivistä ja pelitti hyvin sitruunaisen possetin kanssa. Steviaakin piti lautasille laitella, kun sitä kerran on tullut kasvateltua… 😉

Ja sananen viineistä. Viinilistasta tuli väistämättä kilpailu Lungarotti vastaan muu Umbria. Ja aika tasaiseksi se meni. Sikäli kyllä että sekä Lungarottin Torre di Giano, Vigna il Pino 2008 voitti valkoviinisarjan ihan kirkkaasti, mutta Lungarotti Brezza ja Antonellin Grechetto olivat tasapisteissä.  Tuo Grechetto miellytti meitä ja monia Villa Francon vieraita jo toukokuussa: siinä on pehmeyttä mutta myös voimaa, persikkaa ja muita hedelmiä tuoksussa, se ei ehkä ole voisuutta eikä pähkinäisyyttä, mutta jotain hyvin miellyttävää viinin pyöreyttä viinin maussa on. Ja sopi erinomaisen hyvin tryffelipastan kanssa, ihan kuin Assisissa Ristorante Pallottassa oli jo toukokuussa todettu.

Punaviineissä San Lorenzolla (Chianti Toscanasta) oli tässä porukassa hyvin paljon tunteilla osuutta asiaan, joten sen saamat kommentit eivät ole ihan objektiivisia :)) Mutta kaksi muuta viiniä kävivät maistelussa hyvin tasaväkisen taiston: (taas Umbria-verkkokaupasta tilattu) Adantin Montefalco rosso (joka on tehty paikallisista Sagrantino-rypäleistä) pärjäsi erinomaisen hyvin Lungarottin palkintoja ja mainesanoja keränneen Sangiovese-viinin Rubesco Riservan kanssa. Kun viinikerhon kanssa maistoimme Rubescon, pohdimme hieman oliko ko. pullo korkkivikainen, mutta ainakaan eilinen pullo ei ollut. Me pehtoorin kanssa pidimme Rubescosta enemmän, mutta aika monelle valmiimpi/kypsyneempi, silti hieman karkea, hiiligrillatun entrecoten makua hyvin mukaileva Montefalcon Rosso sai kannattajia, jopa siinä määrin, että oli ihan pienestä kiiinni että viinirekkaa Umbriasta ei vielä tilattu. :=)

_______________________________

Iltapäivän ihanassa auringossa vielä nuorten kanssa herkuttelimme, mutta pilvisen aamupäivän lopulla kävin lenkillä. Tai siis ajelin autolla Tuiranrantaan ajatuksena kierrellä ja kuvailla jokivarressa, erityisesti menin katsomaan ohijuoksutusta. Ja sinne jäin. Lenkki jäi kovin olemattomaksi. Patoluukut ovat olleet poikkeuksellisen monta päivää auki, poikkeullisen kylmä ja sateinen kesä on saanut aikaan tulvakorkeudet, joten nyt oululaisilla on ollut mahdollisuus nähdä häivähdys siitä, millaista oli ennen kuin Merikosken voimalaitos 1940-luvulla sulki jokisuun…  Tässä yksi kuva niistä sadasta jotka tänään otin; huomenissa lisää.

 

Kalaasit 2012

Ovatko nämä nyt neljännettoista? Taitavat olla.

Useimmiten ne on pidetty elokuussa, aika usein juuri tänä koulujen aloittamisviikonloppuna/synttäriviikonloppuna. Pari kertaa on jouduttu siirtämään  syyskuulle, jotta saataisiin kaikki pöytään … Helsinkiläiset eivät nytkään päässeet 🙁

Menu ei ole mitenkään erityisen kunnianhimoinen, mutta onpahan ihan perinteisen kaavan mukaan italialainen, liki umbrialainen. Helpoimmin voin mokata tuossa mustatryffelikastikkeessa. Kahdelletoista ideaalisti keitetty pasta ja hienosta raaka-aineesta tehtävä kastike ja niiden ajoitus yhtäaikaisesti valmiiksi olisi mukava saada pelittämään. Tässä poppoossa on onneksi hyvin kaikkiruokaista porukkaa, ei gluteenittomia ruokavaliota noudattivia, ei diabeetikkoja, eikä pahasti allergisia, inhokkiruokia on hyvin vähän, vuohenjuusto tai tomaatti ei kaikille sovi, pari vegeä, jotka kuitenkin syövät kalaa, ja meillä on yleensä hyvin kala-kasvíspainotteista tämä sapuska, joten no problem. Sitä paitsi seurueen miehet ovat jo vuosia – kohteliaisuuttaan? – kertoneet että aloittavat pari päivää ennen kalaaseja paaston, jotta jaksavat syödä.

Ruokalajien jälkeen pienet kirjaimet (P, K, J… ) tarkoittavat pariskuntia, ja tarkoittaa sitä, että ko. pari on vuorollaan apuna pöydän raivaamisessa ja seuraavan ruokalajin esillepanossa/tarjoilussa. Viime vuonna keksin tällaisen systeemin ja se sai varauksettoman hyvän vastaanoton, toimi hyvin ja minäkin sain istuskella pöydässä pitkiä pätkiä …

Kuten listasta näkyy tänään on oikeastaan samalla myös Umbrian viinien maistelut, meillä on monia eri viinejä, tuotuja ja tilattuja.

Ison osan tarjottavista on voinut tehdä tai ainakin valmistella jo etukäteen viikolla, joten tänään on ollut kovin vähän tekemistä. Muistan joskus vuosikymmen sitten, jolloin olin vielä aika noviisi tämmöisten illallisten järkkääjänä, saatoin tehdä edellisinä iltana/yönä puolille öin ruokia ja koko kalaaseja edeltävän päivän. Menu oli suunniteltu vähän turhan monimutkaiseksi, ja leivottavaa oli yleensä aika paljon. Ja silloin oli sekin että mutikaiset olivat aika pieniä, vaativat osan huolenpidosta ja ruokkimisesta. Jossain vaiheessa äitini ryhtyi kalaaseja edeltävänä iltana ottamaan lapset Töllilleen (siirtolapuutarhamökki) joten saimme rauhassa järjestellä juhlia. Nyttemmin lapset ovat pari kertaa itse kutsuneet itsensä kalaaseihin; näkemään tuttuja ja syömään… 🙂

No joka tapauksessa nyt ei ole ollut kiire. Niinpä tässä olenkin käytellyt aikaa lenkillä ja saunassa. Lueskellut ja kuvannut. … Ja syönyt. Taas on käymässä niin, että kun istahdamme pöytään, minä olen jo maistellut kaikkea niin paljon, ettei ole enää nälkä.

Tulisivat  jo …

On tähdenlentojen yö – La Notte delle Stelle Cadenti

Elokuun kymmenes, pehtoorin synttärin aatto, Laurin päivä. San Lorenzon marttyyrikuoleman muistopäivä.  Lainaan seuraavassa omasta tekstistäni pätkän

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Viikonlopuksi on luvattu Suomeenkin tähdenlentoja.

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/viikonvaihteessa-tiedossa-tahdenlentoja/602241/

Niitä odotellessa ja San Lorenzon vuoksihan meilläkin huomenna kestit. Ihan vaan uskonnollisista syistä vietämme La Festan huomenna. Ihan vaan …

Gruppo San Lorenzo  (ks. täältä, mistä on kysymys) tulee liki kokonaisuudessaan (12/14) huomenna viettämään kalaaseja, San Lorenzon päivää, pehtoorin ja yhden toisen gruppomme jäsenen synttäreitä. Ja koskapa Umbrian kylämme Collazzone oli (sekin) suojeluspyhimys San Lorenzon, keittiömestareiden suojelijan, suojeluksessa, niin luonnollisesti huomisen menun ja vino-listan teemana on Umbria. Ihan loogista.

Kuvat ovat Collazzonen kirkosta ja luostarista. Klikkaamalla suurenevat ja näet yläkuvassa San Lorenzon tunnistamista helpottavan (epiteetin, apposition tai mikä lieneekään, tunnisteen?) halstarin.

Yritimme reissussa löytää San Lorenzo -patsaan, -pienoisveistoksen, -matkamuistopyhimyksen, mutta turhaan. Fransiskuksia oli joka putiikissa, mutta San Lorenzoa ei näkynyt.

Näkyisipä viikonloppuna tähdenlentoja.

Lakritsijäätelöä

Tein jäätelöä. Lakujätskiä. En ole  pitkään aikaan itse tehnyt jätskiä. Jälkkärilisukejätskinä on syöty Sortolan jäätelöitä, mutta nyt kun oli Mantovan Supermercatosta ostettua Amarellin liquirizea ja lakritsijuurta, päätinkin tehdä itse ja kaivaa jäätelökoneen esille kaappien kätköistä.

Lauantaina yksi jälkkärin ”komponentti” on siis jätskiä, ihan niin kuin italialaisella illallisella kuuluukin. 🙂

Jäätelön perusresepti on 5  + 5 + 1  ja sitten makuaineiksi tuoreita lakupaloja, lakritsijuurta ja noita Amarellin karkkeja.

5 dl kermaa
5 munankeltuaista
1 dl sokeria

lakupaloja 2 dl
kaksi lakritsijuurta
20 amarellipastillia

Lämmitä kerma, lisää pilkotut lakupalat, lakritsijuuri ja pastillit. Sulata ja sekoittele. Poimi juuret pois.

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja kääntele massa lakritsikermaan.

Kuumenna seos hiljalleen kiehuvaksi, mutta heti kun se pulpahtaa, siirrä kattila sivuun jäähtymään.

Kun se on jäähtynyt huoneenlämpöiseksi, aja se jäätelökoneessa valmiiksi ja pakasta.

Jo ”taikina” oli niin hyvää, että kun pehtoori ja meitsi yhteisvoimin saimme kaavittua purkit ja kattilat ja jäätelökoneen, oli hyvin kyseenalaista, jäikö mitään pakastettavaa…

Jäätelökone on meillä ollut jo kauan. Sellainen aika halpis, simppeli Philipsin vempain, joka on kyllä hintansa haukkunut. Yhteen aikaan tein jätskiä lähes kaikkiin juhliin. Ja mitä mielikuvituksellimmista yhdistelmistä.

Ja tuli mieleen yksi juttu koneen alkuajoilta, … ettei ollut masiina juuri edellisenä kesänä hankittu, kun tämä pieni episodi sattui. Lapset olivat about 9 – 10-vuotiaita, tulivat yksin/keskenään kotiin koulusta. Pärjäsivät jo, yleensä aina soittivat tai minä soitin iltapäivällä …

Niin nytkin:

– Mutikaiset täällä heippa!
– No hei, ootte jo tulleet koulusta?
– Joo. Ja haluttais jätskiä. Saako ottaa sen lopun kun jäi viikonloppuna… ?
– Ottakaa vaan, mutta reilusti panette puokkiin ja laitat sitten pakastimen oven tiukasti takaisin kiinni.
– Joo, —

Menee kymmenen minuuttia ja puhelin soi uudelleen:

– Me ei saada sitä purkkia auki, kun se on niin tiukasti kiinni…
– Ota veitsi ja pukkaa se siitä kannen ja purkin välistä, niin kyllä se aukeaa. Ja kun purkki vähän lämpenee niin kyllä se aukeaa.
– Jep.

Sitten ei kuulu enää mitään, olen varma, että jätskinloppu on uponnut tyytyväisiin vatsoihin.

Kun menen töistä kotiin, seisoo tytär tuulikaapissa vastassa ja ilmoittaa koko ala-asteikäisen arvovallalla:

– Tiesithän että tänään on kansainvälinen lasten päivä?
– Joo, en. En tiennyt. Niinku miks pitäis tietää…?
– Kannattais tietää….

Keittiöön mentyäni ymmärsin, miksi kannatti muistaa lapsen oikeudet ja ymmärsin olla sanallakaan moittimatta.

Tiskipöydällä oli uutukaisen jäätelökoneemme jääpatruuna suorastaan lävistettynä puukolla, ja kaikki patruunan sisällä olevat ”jäätymisaineet” valuivat norona keittiön alakaappeja pitkin lattialle.

Mutikaiset olivat luulleet, että koneeseen laitettava pyöreä jäädytyspatruuna on jätskipurkki ja teloneet sen aika riekaleiksi. Sinänsä reipasta meininkiä niin pieniltä, mutta jätskittä olivat lapset jääneet.

Oli muuten aika vaikea saada ”varaosana” uutta patruunaa, mutta onneksi oli tuttu kodinkoneliikkeessä ja sai hommatuksi – muistaakseni suoraan tehtaalta…

Ja juuri tuona Kansainvälisenä lasten päivänä, meillä oli ISO purkki jätskiä arkiruoalla jälkkäriksi.

 

Ennemerkkejä

Paljon sellaista, mikä viittaa syksyyn.

Koko yön satoi. Satoi paljon.

Mistäkö tiedän? Tiedän koska ensimmäistä kertaa vuorottelun jälkeen heräsin aamuyöstä miettimään työasioita, mietin niitä ja kuuntelin sadetta. Argh!

Meille tuli pitkästä aikaa siivooja kotiin. Se oli asia, jota tervehdin suurella ilolla.

Töihin lähtiessä ei tullut edes harkituksi pyöräilyä/kävelyä. Rankkasateen lisäksi mittari näytti aamukahdeksalta kahdeksan astetta. Hrrrr.

Monia työkavereita (P:kin, mukavaa :))  jo paikalla. Ensimmäiset opiskelijoiden sähköpostit.

Humus-kuppila on auki! Sekin on plussamerkkinen juttu.

Väitöskirjan ohjaajaksi lupauduttu. Plusmiinusnolla.

Kesähiukset on saksittu ja siistitty virkanaiskondikseen. Blondiudesta en enää luovu. 🙂

Iltakävelyllekään ei ”ehdi” (lupasin itselleni leipomis/kokkaamisillan); siis selityksiä liikkumattomuudelle alkaa löytyä.

Viesti, muisto, kesästä tuli Umbriasta tänään. Tähän palaan vielä.

 Mutta ei anneta miinusmerkkisten juttujen ahistaa; viikonlopuksi lupasi jo lämpenevää, paksu pilviverho hälvenee taas.

Valokuvahaasteita

Kun kerran livenä ei ole elokuun samettisia iltoja, niin laitoinpas bannerikuvaksi otoksen joka näyttää siltä. Vaikka kuvassa itseasiassa on toukokuun ilta Umbriassa. Kuvassa on Villa Francon takapihan pikkuportti, josta lähdettiin aina lenkille. Ja jos blogin taustakuvana edelleen näkyy lentokoneesta otettu ilmakuva, niin paina näppäimistöllä F5:sta. Taustaksi pitäisi tulla Naantalin aamussa otettu pensaskuva.

Mitäkö yritän kertoa? Sitä että sade ja kylmyys tympäsee.

Ylen Aamu TV:n kesäkuvakisaa olen seuraillut ja katsellut hienoja otoksia, joita sinne on lähetetty. Kesäkuun teemana oli ”Vihreän miljoona sävyä” (kuvat täällä). Miksen osallistunut? Oulussa ei paljon vielä vihreää ollut!

Heinäkuun aiheena oli ”Aurinko lataa akkuja”. Oliko Oulussa aurinkoa, mitä kuvata, kysynpähän vain! Muiden heinäkuun kuvia täällä.

Ja nyt elokuun teemana on ”Sametinpehmeä elokuun ilta”  Niitä kuvia on täällä. Miten Oulussa otat samentinpehmeistä illoista kuvia?

Etelä-Suomen fotaajilla on kotikenttäetu…

Happamia sanoi kettu,  — tai ihan turha valittaa, kun en vaan osaa. Tuohon kesäkuun kuvahaasteeseen olisin ehkä voinut vastatakin, lähettääkin jonkun makrokuvan, mutta yksinkertaisesti myöhästyin. En hoksannut koko kesäkuvakisaa ennen kuin heinäkuun puolella. Turha siinä on sitten rutkuttaa.

Valokuvatorstain kesähaasteena on ottaa viiden kuvan sarja. Siihen minulla alkaa ”setti” ollakin valmiina. Makrohaasteisiin en ole aikoihin osallistunut.

Ruokahaasteena on elokuussa sienihaaste. Osallistuisinkohan mustatryffeli-kastikkeella? 🙂 Huomenna pitäisi tulla Umbriasta mustatryffelipaketti, joten joskopa…

  Tuo samettisen illan auringonlaskukuva on otettu elokuussa viime vuonna Vuojoen kartanon pihalla.

 

Vertailua

Aina (kesällä) Lapin jälkeen kotipiha tuntuu niin rehevältä ja vihreältä.

Sellainen hoksattiin että tuo Jorpulipää jossa lauantaina patikoimme on yhtä korkealla – tai matalalla – kuin oli meidän Umbrian talo, Villa Franco. Joten eipä ihme että molemmissa maisemat upeat. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Ja kuitenkin mökillä ja Lapissa on nyt kaikkein vehrein aika. Ruskaahan me emme tänä vuonna pääsekään katsomaan; pehtoorin selkäleikkaus ja meitsin duunit pitävät meidät syyskuun ja pitkälle lokakuunkin kotosalla ja Oulussa.

Kotipihalla ruusut alkavat olla kauneimmillaan.

Kesäkukat huolsin, ne eivät niin tavattomasti minua huolettaneetkaan, mutta yrttipenkin toivoin voivan hyvin: ensi viikonlopun kalaaseja varten tarvitsen paljon sen antimia. Ja hyvinhän se rehottaa! 🙂

Ihan parasta

Pitkällisen pohdinnan ja monien empiiristen tutkimusten (ehkä enemmänkin kokemusten) jälkeen olen päättänyt: elo-syyskuu on Lapissa parasta aikaa. Maaliskuun loppu-huhtikuu on eittämättä ihan toiseksi paras. Aiemmin pidin kevättalvesta eniten, mutta nyt viimeisinä vuosina (vuodesta 2005) kun olen päässyt/ymmärtänyt tulla tänne myös elokuussa, olen aina vain vakuuttuneempi, että tämä on parasta aikaa täällä. Ja niin kyllä sanovat monet paikallisetkin, sellaiset jotka täällä oikeasti asuvat.

Puroon tein uuden ”kosken” että pulputus kuuluisi. ”Puro ei solise ilman kiviä. Koski ei kohise, jollei siinä ole kiviä” vai miten se menikään …

Pidän elokuun kuulaista, kirpeistä aamuista, leppeistä päivistä, pitkään kestävistä pitkistä varjoista illan tullessa, ja ihan oma viehätyksennsä on valoisisa öissä …  Hyvä on, samettisia lämpimiä iltoja ja öitä ei ole, mutta on valo ja on niin paljon muuta. Luonto on ”täysi”, täyteläinen, syvän vihreä, levollinen, itikaton, hyvin usein tyven. Tuntureissa on hyvä patikoida, ja jos hyvin käy, metsissä on sieniä.

Tänään purolla, pihalla, Kutturantien varressa. Olen harrastanut tepastelua metsissä, maisemointia ja kuinka olenkaan ihmeissäni kun pehtoori ei ollenkaan anna mainesanoja minun hienoille asetelmilleni, joita olen notskipaikalle ja mökkiterrassille kaiken floristisen tietämykseni hyväksikäyttäen saanut luoduksi. Muka puutarhaihminen on mies, mutta vaimonsa harrastuneisuutta ei ollenkaan tue. Merkkikepit vedenottopaikalle ja likakaivoon saatikka  aurauskepit lumilinkousta varten, eivät ole fanfaareja keränneet. Hö! Eihän ne mitään ikebana-helmiä ole, mutta on ne tänne ihan hyviä.

Tässä lämmössä, tässä leppoisuudessa ei valittamista.

Jorpulipää (467 mpy) huiputettu

Mökkiaamu on jo aamulla kesäinen, ei niin tavattoman lämmin, mutta kaunis päivä näyttää olevan tulossa.

Oishan näitä mökkipuuhia, liiterin suursiivouksen aloitinkin, mutta aamupäivällä jo lähdimme kohti Vuotsoa ja Tankavaaraa.

Siis ensin Lapin markkinoille Vuotsoon (n. 30 km meiltä etelään), joka on Suomen eteläisin saamelaiskylä. Vuotson koulun pihalla iso ”happening”. Kansanedustaja puhumassa ILOA (siis ILO-sopimus) vastaan… vai sittenkin puolesta. Markkinahumussa hetken viivahdimme. Katselimme käsitöitä, ostimme rieskan, kaksi kampanisua ja harmaat villasukat. Vuotson lapinpuvusta olisi ollut mökille mukavia versioita… mutten raskinut ostaa.

Tien varressa, heti Vuotson kylän jälkeen installaatio, joka oli pakko käydä kuvaamassa. Oisko tästä taiteesta tulkintoja?

Sitten Tankavaaraan. Pikku Tankavaara on huiputettu jo muutaman kerran (eka kerran tasan vuosi sitten), ja on mietitty, missä se ISO on. Tänään olisi haluttu sen laelle kiivetä. Mentiin ensin Koillis-Kairan luontokeskukseen katsomaan kartat ja samalla katselimme Ex libris -näyttelyn. Lappi Ex Libriksissä. Mukava pikku näyttely.

Ja siitä tulikin mieleen, että voisin joskus postailla erillisen Ex libris – jutun; minullakin kun on oma :).

Aikamme karttoja ja reittejä katseltuamme ymmärsimme, että ei ole tunturia joka olisi Iso Tankavaara, vaan se on alue, johon kuuluvat mm. Pikku Tankavaara ja Jorpulipää (467 mpy). Ja niiden väliin jäävä aapasuo, jonka olen kuvannut mm. esimiehen juhlakirjan kanteen). Siis? Siis tänään kohti Jorpulipäätä.

Luontokeskuksen pihassa ihan mielettömän komea hirvas. Eipä ennen ole moisia sarvia nähty.

Ja reitti

Nousimme Tankasuolta kohti ja huipulle Jorpulipäätä. Ihan viimeisiä satoja metrejä lukuunottamatta helpohko nousu, liki huomaamaton. Matkalla katselimme nousevia tummia pilviä, mutta hajosivat jonnekin. Oli hyvä taivaltaa, paljon pitkospuita. Sitä on niin vaikea selittää, kuinka se on hienoa mennä ja katsella, nauttia, kuunnella hiljaisuutta. Kaksin tepastella luonnossa, hämmästellä ja kummastella.

Huipulla nautimme eväät. Huom. meillä oli tällä kertaa eväät. Jotain opittu juhannuksen Lemmenjoen reissusta… 🙂

Eikä siis tarvinnut ryhtyä nälkäänsä poimimaan hilloja, joita taipaleella muutamia sentään oli.

Porot olivat kovin kummissaan vierailijoista heidän tunturillaan, ihan selkeästi tällä reitillä ei kovin paljon patikoijia ole. Jääkauden jälkiä on. Paljon on, joten historiaprojektiin kuviakin samalla reissulla otin.

Taustalla Porttipahta vai itseasiassa Lokka? luulen niin, väliin jää Sompiojärvi, joka ei  Jorpulipään huipulta näy. Muutoin näkyvyys 360 astetta ja kymmeniä, ellei satoja kilometrejä joka suuntaan. …  Täällä taas sellainen ”vain taivas kattona -olo”. Se kannattaisi jokaisen joskus kokea. Sen haluaisin kokea vielä usein.

Taas kerran sellainen reitti, että alaspäin oli vaikeampi mennä kuin ylös… Rakkaa oli paikoin ihan kylliksi.

Kolmen tunnin patikan ja 10 kilometrin jälkeen oli iltapäivä jo pitkällä. Ajelimme mökille. Naamaa kuumotti kuin olisi päivän ollut keväthangilla rinteessä, Lapin kesä on lyhyt mutta se on jotain ihan huippuaainutlaatuista. Sitten rantasauna, ja poroa lautasellakin. 😉

Ja jatkoinpa tuossa liiterinsiivouksen vielä loppuun.

Lauantai Lapissa. Meni jo. Hieno päivä.

 

Mökkeilyperjantai

Siinäpä sitten yksissä tuumin aamukahvilla päätimme, että tunturiin ei lähdetä, tänään on mökkeilypäivä. Käytännössä tarkoitti sitä, että nautimme elokuun lämpimästä perjantaista, hiljaisuudesta, tyvenestä, itikattomasta, leppeästä säästä ja pesimme terassit, ikkunat, saunan ja siistimme pihapiiriä. Meillähän tämmöinen kimppatekeminen sujuu ja on mukavaa.

Sitä paitsi mökillä ruohonleikkaus hoituu luomusti; aika ruma on tämä meidän mökkiporomme/ruohonsyöjä, mutta hoitaa hommansa.

Iltapäivällä saimme yllärivieraan; hävettää vieläkin tarjoilut. Rotissöörivieras sai laihaa kahvia ja kaupan leetaa. Ja kaikenkukkuraksi minun oli häivyttävä kesken kahvituokion. Minulla on kun oli miitinki L:n kanssa; siis vihdoin, pitkästä aikaa pääsin hierojalle. 

Illansuussa nautimme pehtoorin kanssa kahden hengen kalaillallisen, jolle valittiin viiniksi Las Mulas. Se on sataprosenttinen viognier Torresin Chilen tiluksilta, tammettamaton. Voimme erittäin mielellämme suositella. Hedelmäinen, herkullinen, sopii erinomaisen hyvin kalan kanssa, ja sopii myös lipittelyyn.

Erinomaisen hyvin meille sopii tämä lämpö täällä. Huomenna jo kairaan …

Miksi palasit?

480 km ja 5½ tuntia erottaa minut Linnanmaan kampuksesta. Tämä ero ei tunnu ikävänä. 😉

Koko tulomatkan paistoi aurinko ja minulla oli merkillisen kevyt olo, enkä puhu fyysisestä habituksesta. Fyysisesti päällimmäisenä tuntui juiliva olkapää, – ja kamala nälkä. Mutta ihan sama.

Tässä on nyt juuri se, mitä tarkoitin, kun vastasin meidän työpaikan vaksin (virastomestari virallisesti) kysymykseen viime viikolla. Meidän mukava vaksi kysyi, että miksi oikein päätin tulla takaisin töihin, enkä jäänytkään kotoilemaan tai freeksi. Aikamme kun siinä jutustelimme sain kiteytettyä: tulin töihin, että pääsen sieltä pois.

Niinku mitä? Siis palasin siksi, että on oltava arjen ja juhlan ero. On oltava maanantain ja perjantain ero. On oltava mahdollisuus lähteä ja on oltava velvollisuus pysyä. Viikonloppu on ansaittava, lomapäivät pitää tienata.

Olen etuoikeutettu kun minulla oli mahdollisuus valita, palaanko vai en. Olen onnekas, kun minulla on työ, josta  kuitenkin pidän niin paljon, että oli  hyvä palata. Olen hyvin iloinen, että työssäni on ihmisiä jotka saavat minut unohtamaan tekeväni töitä.

Nyt on pidennetty viikonloppu ja viikon työt tehty. Olen levollinen ja olemme mökillä!

Me olemme Lapinmaan kauniissa ja lämpimässä (vieläkin + 19 C) kesässä, Hangasojan hyvässä huomassa. Myötätuuli tuntuu taas erityisen hyvälle, tuntuu juuri siksi, että täältä on taas pian Linnanmaalle palattava. Jos tätä armollista olotilaa voisi jatkaa loputtomiin, ei tämä niin hyvä olisikaan. 

Ja näitä riitti! Ihan hurjasti poroja oli matkalla.

Vuotson eteläpuolella Roivaisessa ne näkyvät, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nattaset.

Aina eivät näy, tänään näkyivät.

Pian perille päästessä taivas ja pilvet erilaisia kuin koskaan ennen.

Elämä on.