Kuvia ja kokkailuja

Me jotka heräsimme aamuviideltä (hittoon täysikuu!) voimme olla Linnanmaalla kävellenkin niin aikaisin, että on rauhaa kuvailla käytävillä. Matti Peltokankaan tilateos ”Mur Mur” (1987) tahtoo jäädä arjessa huomaamatta, mutta tänään aamuvarhain, kenenkään muun käytävillä liikkumatta ja kameran kanssa ohi mennessäni sen ”näin”. Kuvat ennen ja jälkeen muokkauksen.

Tähän Mur Muriin liittyy itse asiassa paljonkin muistoja: yksi niistä liittyy siihen kun olin kodinhoidon tuen varjolla kotiäitinä, joka kirjoitti Keminmaan historiaa: kävimme mutikaisten (S. 3 v. ja T. 1 ½  v.) kanssa usein Yliopiston kirjastossa ja tämä Mur Mur sekä eläinmuseo siinä vieressä olivat must-juttuja noilla piipahduksilla kampukselle. Olisipa kuvia siitä,kuinka lapset istuivat tuon sisällä tai yrittivät kiivetä sen päälle… Mutta silloin en kulkenut aina kamera mukana…

Toinen mainituista mutikaisista, nyt sen 21 v., haki meitsin iltapäivällä töistä samalla kun tuli leikkaamaan nurmen. Minä sitten lupasin tehdä sapuskaa.  Ikäänkuin vaihtoskina; ei tarvinut minun ”niittopuuhiin” ryhtyä.

Nuoripari piti ”tavissapuskasta” – nykyisin kun ovat syömässä enimmäkseen sunnuntaisin, jolloin koetan tehdä jotain erityishyvää, joten eivät meillä enää tavallisesti arkiruokaa syö. Pitkästä aikaa tein fetalihapullia ja niille lisukkeeksi kasviskuormasta kaikenmoista. Nuo fetalihapullat eivät ole kovin erikoisia, mutta niiden ohje, joka on tuolla www-sivujeni reseptikansiossa, on yksi eniten googlatuista sivuista koko satoja sivuja käsittävällä sivustollani. Mutta kopsailenpa oman ohjeeni tähänkin…

Fetalihapullat

kolme valkosipulin kynttä
2 rkl oliiviöljyä
noin desi fetaa murskattuna
600 g jauhelihaa
2 kananmunaa
timjamia
Creme Bonjour Cuisinea (Välimeren yritit)
Heinzin Tomate Olive -kastiketta
mustapippuria rouheena
suolaa

Pilko valkosipulinkynnet oliiviöljyn joukkoon. Hienonna feta haarukalla murusiksi. Sekoita edelliset ja jauheliha keskenään, tilkka kermaa tai rkl tai pari Creme Bonjour Cuisinea (välimeren yritit) täyteläistävät vielä makua, mausta timjamilla, mustapippurilla ja suolalla (fetan suolaisuus huomioiden) ja lisää lopuksi kaksi kananmunaa. Pyörittele taikinasta isohkoja lihapullia, ja laita leivinpaperin päälle. Purista jokaisen lihapullan pinnalle ruokalusikallinen Heinzin Tomate Olive -kastiketta. Laita lihapullat 220-asteiseen uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Tänään ei ollut tuota Heinzin soosia, mutta oli omasta maasta paljon yrttejä. Timjamin lisäksi laitoin rakuunaa ja sileälehtistä persiljaa ja hyviä tuli. Mukava kun nuoret tuli syömään.

Meitsin kokkailutaidot jäivät kuitenkin jotenkin murusiksi kun äsken katseltiin Master Chef Junior -ohjelmaa telkkarista. Ihan huippumuksuja kokkailemassa. Ja rentous ja varmuus, toisten auttamisen halu ja taito. Ei kyräilyä, ei kateutta. Ilon kautta ja toisia huomioiden.  Ei mitään sellaista ollut aikuisten skabassa nähtävissä. Suosittelen kyllä katsomaan tätä ”junnu-sarjaa”, siinä on asenne kohillaan.

Nyt me aamuviideltä heränneet alamme etsiskellä kirjahyllyistä jotain iltalukemista ja vetäydymme yöpuulle….

Maalla on mukavaa – ja töissäkin

Ihanat aurinkoiset ja oikeastaan aika lämpimätkin päivät jatkuvat. Juuri sellaisia alkusyksyn päiviä, joista pidän. Aamulla olisi haluttanut pyöräillä pitempäänkin kuin reilun kolmen kilsan duunimatka. Jos olisikin tehnyt ohikkaan ja polkenut Kuivasjärven rantaan, ja sieltä torin kautta vaikka Nalskuun ja …

No niin, mutta en siis polkenut. Kiltisti painuin omaan kammiooni, jossa totisesti ei ole viime päivinä tarvinnut miettiä, mitähän seuraavaksi tekisi.  Parasta ovat olleet opiskelijat. Vanhat ja vielä vanhemmat. Hyvin ovat palauttaneet vuorottelijan kartalle ja opintopolkujen varrelle. 🙂

Ovat olemassaolollaan osaltaan vastanneet siihen meidän vaksin esittämään kysymykseen ”Miksi palasit?”

Mutta piti kertomani eilisestä maalla vietetystä illasta. Duunin jälkeen pikaisesti potilaalle ruokaa ja sitten huristellen Muhokselle. Slow Food -poppoon (vajaa tusina meitä oli) kanssa pääsimme tutustumaan Viskaalin tilaan.

Viskaalin tila Muhoksen ja Oulun rajalla on yksi Oulujokilaakson vanhimpia tiloja, nimensä mukaisesti vanha käräjöintipaikka sekä tullut tunnetuksi siitossonniasemana. Vuodesta 2011 alkaen tila on kuulunut Tuula Kukkola-Räinälle ja Heikki Räinälle, jotka kasvattavat tilalla Limousin-pihvikarjaa ja Texel-lampaita. Tilalle rakennetaan paraikaa myös teurastamoa. Tila on osa Viskaalin lähi- ja luomuruokakonseptia, jonka puitteissa pyöritetään muun muassa Viskaalin lähi- ja luomuruuan verkkokauppaa.

Olenhan puhunut Viskaalista ennenkin. Sen verkkokaupasta tilaamiani juttuja suositellutkin, mutta eilen päästiin katsomaan tilan touhuja. Meitsi on kyllä oikein paraskin agraarihistorian tutkija, – eipä juuri maataloustuotannosta ole ennen eikä nyt mitään kokemuksia. Sitä paitsi olen niin allerginen, että ihmettelen, etten eilen enempi tukkoinen ollut.

Ja tosiahan on se, että pelkään lehmiä. Mutta eilen ne olivat aitauksen takana, sonneja ei nähtykään. Sitä paitsi se Limousin-karja oli tavattoman kauniin väristä. Joo, tiedetään: ei ole ehkä se ensimmäinen asia, jota kuuluu tilavierailulla tarkastella.

Eniten pidin kyllä Manusta. Lammaskoira? Paimenkoira? Ihana koira.

 

Kierroksen jälkeen saimme maistella vaikka mitä verkkokaupan herkkuja. Vuohenmaidosta tehtyä leipäjuustoa ostin ja vein töihin aamukahville tänään; kyllä kelpasi. Ja ostin laatikollisen, itse asiassa kaksikin, kasviksia ja kesäkurpitsan kukkia! Olen syönyt niitä kahdesti Roomassa. Friteerattuina ne olivat täydellisiä Campo di Fiorin läheisen aukion reunan ristorantessa Da Giovanni ar Gallettossa heinäkuussa 2010. [Hyvin tyypillistä: muistan ruoan maun ja ristoranten nimen, mutta en historiallisesti merkittävän aukion nimeä!]

Osaisinkohan huomenna tehdä…

 

Punajuuria, punajuuren salaattilehtiä, porkkanoita, kesäkurpitsaa kahdenkin mallista, salaattia, kukkakaalia, kyssäkaalia … vielä ei ole ehditty kaikkia maistaa mutta porkkanat ainakin olivat makeita ja kyssäkaali herkkua. Paitsi että olivat hyviä, myös erinomaisen kuvauksellisia.

Nostalgiaa radiossa ja muistoissa

Hiukan hävettää tunnustaa, mutta niinhän siinä aamulla kävi, että oli jäätävä kampuksen parkkipaikalle autoon istumaan ja kuuntelemaan tämä biisi loppuun! Aamuisin ajellessa, pyöräillessä, kävellessä kohti Linnanmaata kuuntelen Nostalgiaa. Olen kuunnellut elokuun alusta lähtien. Olenpa vanhan radion töissäkin virittänyt taajuudelle 94,3. Josko on ollut jotain nettipäivityshommia tai muuta ajatuksetonta puuhaa aamusella, niin vielä tovin olen viihtynyt vanhojen, teiniajan hittibiisien parissa.

Ja vanhoja biisejä Nostalgialla riittää. Demis Roussosta en enää voi sietää, John Denveriä en ollut muistanutkaan, vaikka hänenkin LP-levyjään on edelleenkin jemmassa, vähän merkillinen Sparks, tärkeä osa varmaan kaikkien 70-luvulla nuoruutensa viettäneiden elämenossa Simon & Garfunkel, – –  entä Gary Glitter (uuh, jak! Mutta olisin oikeasti lähtenyt Helsinkiin (1973?) konserttiinsa jos olisin päässyt),  Seppo Närhestä sain lukiovuosina tarpeekseni, Cat Stevensiä on edelleen iPodillakin…

Yhtenä lämpimänä  aamuna juuri kasvitieteellisen kohdalla (kaunein pätkä duunimatkan varrella) Moody Bluesin I’m Just A Singer (In A Rock And Roll Band) sai hullun riemun riehaantumaan. Ei, en laulanut mutta ihan huikea fiilis tuli. Kasevan Vanha mies vois kolahtaa vieläkin, eikä CCR:n voittanutta ole. Ja Sir Eltonin biisit (juuri nyt Sacrifice, Daniel sekä Your Song kuulostavat ylivertaisen hyvälle), jotka  edelleenkin ovat tärkeä osa arkeani, soivat nekin Nostalgiassa. Yellow Brick Road -LP maksoi muistaakseni 35 markkaa, ja sen ostin omilla kesätieneisteillä. Jo levykansi oli niin makee!

Kuuntelen Nostalgiaa vain aamuisin. Syystä että? Syystä että aamuisin juontaa Jalle Niemelä. Novan ex-juontaja, levollisen lussakka, humaanin ja joviaalin oloinen Jalle Niemelä on ollut jo pitkään mieleeni, olen vain harmitellut, että hän oli Novalla äänessä useinmiten vain iltaisin, myöhäänkin, mikä ei ole meitsin juttu. Nyt kesällä Jallea sai kuulla Novalla satunnaisesti aamuin, illoin, päivisin, mikä sopi vallan erinomaisesti,  mutta sitten tuli radiokanavan vaihto. Myös minulle. Mutta vain aamuisin.

Töistä palatessa vaihdan Novalle ja ”Jokisen eväät” rulettaa edelleen. Sitten ne Ilen ohjelman välissä olevat Samuli Aaltosen merkilliset samuloinnit merkillisesti viehättävät minua. Olenhan näistä ennenkin kirjoitellut. Tänään, illansuussa ajellessani kohti Muhosta Aaltonen loihe lausumaan jotain, mikä ehkä kiteytti taas näitä viime päivien ja viikkojen pohdintojani ja tuntojani… Aaltosen jutun aiheena oli elämän merkitys tai jotain muuta syvällistä ja samulointi meni jotenkin näin: ”Ei kai sillä niin väliä mitä tekee, kunhan tykkää siitä mitä tekee ja kans tekee”. Noin yksinkertaista. Ja siltä se Niemelän juontaminen nyt Nostalgialla kuulostaa: tykännee itekkin. On omalla pelikentällään omalla paikallaan.

Noita Radio Nostalgian biisejä ja Jallen musiikkitietämyksen käsittämättöntä tietomäärää (historia on hyväksi!) kuunnellessa välillä mietin, että minulle ei ehkä sittenkään ole hyväksi nämä nostalgiset muistot. Tulee mieleen ne angstiset teinivuodet, ekat Kuuska-reissut, katkeransuolaiset vai -suloiset kyyneleet kuunnellessa Sammy Babitzinin Pienen pojan nukkeshow´ta 18. kerran peräjälkeen, ja oikeasti ”depis” – mitä termiä käytettiin suunnilleen kaikesta vähänkään ikävämmästä olosta – kun Sammy kuoli.

Tulee mieleen ne maailmaaparantavat mietteet ja kymmenet päiväkirjan sivut, joita Moody Bluesin tai Hectorin taustalla soidessa tuli kirjoitettua. Entäs ne oranssit C-kasetit, joille nauhoitettiin kavereilta kaikki Sladen uusimmat biisit tai ne pienet siniset ruutuvihot, joihin kirjoitettiin Kirkan biisien sanat. Keskikoulussa kun meillä kaikilla oli ainakin yksi keltainen T-paita, kaikilla naruvärjätyt paidat ja lahkeista kaistaleilla levennetyt farkut ja iso kampa takataskussa tai opiskeluvuosina, jolloin killan järjestämissä bileissä  soitettiin Queenia ja Agip Prop´ia sulassa sovussa … juuri noina vuosina kuunneltiin Nostalgiaa – eiku Nuorten Sävellahjaa samalla kun meikattiin (Ricil´s sininen mascara ja sitten tuli Anytimen oranssit kotelot!) ennen Tetralle lähtöä… Enimmäkseen kuitenkin kotona, vihreäksi maalatussa huoneessani, jossa oli iso keltainen lamppu.

 

______________________________________________

PS. Olen ollut illan maalla. Olipa jännä juttu; melkein yhtään en pelännyt lehmiä. 🙂 Kerron huomenna …

Töitä, kuvatakaumia, potilasruokaa

Taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi, blogini ylenpalttisen kuvadokumentaation runsaannuttamiseksi laittelen vielä viikonlopulta tähän otoksia.

Klikkaa hdr-kuva isommaksi…

Miksi noin korulauseiseksi heittäydyn? Se on tarttunut. Sujuvasanainen kollegani arvosteli/arvotti/arvioi viime aikaista toimintaani töissä ja ilmaisi asiansa varsin mainioin sanakääntein, – kuten hänelle ominaista on. Evästellessämme hän pohti, monisanaisesti ja kiistämättä vallan eläväisesti, aamulla koko työ- ja meidän opiskelijayhteisölle lähettämiäni (info)kirjeitä, ja sanoi, että empiria ei oikein osoita, että olisin uuden ”mää oon täälä vaa töisä” -asenteeni  kanssa yhtään edennyt. Ehkä tätä kollegan argumentointia tukee myös se, että noiden kirjeiden jälkeen sain melkoisen yhteydenottotulvan, joissa eräässäkin spostissa kiiteltiin äidillisestä holhoamisesta, toisessa todettiin että olen yhtä monisanainen kuin ennenkin ja kolmannessa opiskelija kirjoitti ”hyvästi huoleton hopsiton elämä”.

Mutta siis noista kuvista piti kirjoittamani, niitä lisäämäni… digikuvallisen osaamisen osoittamiseksi, heh!

Tässä on kuvapari, ei sinänsä kovin kummoinen, mutta niissä on se juju, että vasemmanpuoleinen on otettu valkotasapainon automatiikalla (AWB) ja oikeanpuoleinen hehkulamppu-asetuksella. Siis: jos haluaa ulkona todellisuutta sinisempiä kuvia kannattaa asetukseksi valita hehkulamppu-symboli.

Piispanletto-nimestä kysyin esimieheltä, nimistötutkija kun hän on, ja hän pohti, että ei ole mahdotonta, että se juontuisi jo keskiajalta. Piispan kymmenyksiä maksettiin tästä apajasta saaduilla lohilla tai piispallinen pyyntipaikka olisi ollut tässä merenrannan edustalla.

Tässä kohta koko talonseinustan peittävästä orvokkikivikosta samalla idealla kuvapari. (suurenevat klikkaamalla)

No nyt sitten kun on tullut jutut Yliopistoelämää ja valokuvaus ja historia -kategoriaankin, niin pitäisikö vielä kirjoitella yksi ruokaohjekin.

Pehtoori pääsi tänään pois sairaalasta, kävelee ja kohtuullisella kipulääkityksellä pärjää jo aika hyvin, mutta nälkäinen oli iltapäivällä hänet hakiessani. Ja nälkäinen olin minäkin. Aamuviideltä kun olin herännyt, merkitsi se, että aamiaisella ja surkeahkoilla eväillä ei puhettakaan mistään ”illallisesta”, ei jaksa odottaa, syödään heti. Pastakattila tulelle ja tekeille nopein kastike, minkä keksin.

Ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruuanlaittoon)  on ohje nimeltä

Pastakastike kylmäsavulohesta  (s. 46)

1– – 2 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä
2 rkl kuivattua persiljaa
kylmäsavulohta
1 prk herkkusieniviipaleita
2 rkl vehnäjauhoja
herkkusienten liemi
2 – –4 dl kevytkermaa

Öljyyn valkosipuli, persilja, sitten lohi ja sienet. Suurusta jauhoilla. Nesteeksi sienten liemi ja kermaa sopivasti. Varsinkin vihreän pinaattitagliatellen kanssa herkkua.

Tuota simppeliä kastiketta meillä on tehty pari vuosikymmentä. Silloin kun tuo jo klassikko kastike meidän keittiöön rantautui, ei Suomesta tainnut tuoreita herkkusieniä vielä saadakaan, saatikka mitään Creme Bonjour Culinairea. Tuo vanhakin ohje on edelleen hyvä, mutta tuore, jauhosuurustamaton versio oli tänään meille kahdelle ehkä parempi.

4 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1 pkt tuoreita herkkusieniä viipaloituna
pala kylmäsavulohta
2 rkl Creme Bonjour Culinairea (valkosipuli-yrtit)
2 dl ruokakermaa
sileälehtistä persiljaa

Kuumenna oliiviöljy, lisää joukkoon murskatut valkosipulinkynnet, sitten sienet.
Kun sienet ovat pehmenneet, lisää lohikuutiot. Kuumenna.
Lisää lopuksi kermat ja persilja. Keitä kokoon ja tarjoile pastan seurana.

  Buon appetito!

Pehtoori potilaana

Pehtoorin selkäleikkaus on tehty. Ainakin tämänhetkisen tilanteen mukaan näyttää siltä, että kaikki meni hyvin. Odotettua pitempi leikkaus (kaksi tuntia), mutta nyt selkärangan ahtauman (joita olikin itseasiassa kahdessa kohtaa) avarrus tehtiin tänään aamupäivällä. Ja huomenna jo päässee kotiin. Helpotushan se on, että onnellisesti on ohi. Ja jos nyt kivutkin sitten loppuisivat. Pariin vuoteen ei ole mies rullaluistellut, viime talvena ei pystynyt hiihtämään kuin pari kertaa, muutaman kerran on issiaskivun kaltaisen ”jumittamisen” vuoksi joutunut pariksi päiväksi liki liikkumattomaksi. Patikkareissuilla reppu on ollut optimoitava sopivan painoiseksi (lue: olen ihan itse raahannut kuvauskalustoni) ja erilaisia hierontoja ja fysikaalisia hoitoja on kokeillut jos ja vaikka kuinka paljon. Särkylääkkeitä syönyt yhden lääkekaapillisen. Kuntosali-ohjelma on jo aika päiviä sitten rukattu kiertoliikkeettömäksi ja toisaalta selkälihaksia tukevaksi.

Ennen Italiaan lähtöä mies vihdoin (vain pienen painostuksen jälkeen) lähti lääkäriin ja toiseenkin. Välilevyjen pullistumia oli mutta ne eivät – vielä, kai – kipuja ja särkyjä aiheuttaneet, vaan juurikin tuo ahtauma. Siis hermosärkyä on ollut. Edessä leikkaus.

Mies halusi siirtää sen kesän yli: aktiivisimman puutarhanhoidon yli ja ennen lumitöitä… :), minun töihinpaluuni ja kapitulin jälkeiseen aikaan ja ennen lääkärin pitkää Sveitsin matkaa. Siis tänään. Nyt on edessä kolmen – kuuden viikon sairausloma. Ja toipuminen. Väistämättä tämä merkitsee sitä, että kotityöt siirtyvät minulle, joka olen viime vuodet (viime vuotta lukuunottamatta) saanut nauttia siitä, että pehtoori käy kaupassa ja pesee ja silittää pyykit, siivoileekin jollei meillä käy siivooja. No nuo eivät tuottane minullekaan tässä kahden hengen minihuushollissa ongelmia, väittäisin, että asiasta on vuosikymmenien kokemusta, mutta puutarha! Onhan siitä aina (pieni) osa ollut minun vastuullani, yhteen maailmanaikaan leikkasin nurmenkin, mutta että nyt hoitaisin kokonaan! Näin jo keskikesällä untakin tähän liittyen, mutta huolta aiheuttaneeseen tilanteeseen löytyi ratkaisu, joka taitanee toimia vain unimaailmassa 🙂 . Noh, eiköhän tämä homma hanskata.

Tuo ennenkin esillä ollut kukkatolppa on niitä harvoja juttuja, jotka kuuluvat minun puutarhasektoriini.

– Mitä ihmettä? Puutarhasektoriini? olen ollut kuukauden missioiden ja visioiden, toteuttamistyökalujen ja prosessien omistajien maailmassa ja nyt minulla on kotonakin jo puutarhasektorini! Huoh! Olenhan täälllä tullut maininneeksi – ohimennen, heh! –  meidän hienon hienosta Unitime-systeemistä. En ole tainnut sitä oikein selittää, mitä se tarkoittaa. En ole oikein löytänyt sanoja sen kuvailemiseksi, mutta onneksi meille on nyt keskushallinnon tasolta kerrottu, mitä me uusille opiskelijoillekin Unitimesta voimme sanoa. Ihan laittamattoman yksiselitteisesti se on nyt tiivistetty näin ytimekkäästi: ”Unitime on organisaation suositusten toteuttavan aikataulutuksen tuottamistyökalu”. Voiko sen enää selkeämmin artikuloida?? !!

Ja tämä kuva on minun mukavuusalueeltani. Eilen.

Lapsuudenmaisemissa

Aamuisin on viileää, kastetta melkein niin paljon, että voisi luulla yöllä sataneen, eikä aurinko kovin korkealle enää nouse.

Meri-Toppilanrannassa tuli eilen oltua riittämiin, joten päätinkin pitkästä aikaa lähteä Rajahautaan, pyörällä sinne ja sieltä luontopoltua pitkin Piispanlettoon. En ole käynyt vuosiin. Mikä lie tänään sai sinne lähtemään? Ehkä aamulla Katrin kanssa käyty kommenttikeskustelu vei lapsuuden maisemiin… Tosiasiahan on se, että minä asun edelleen lapsuudenmaisemissa. Tällä meidän tontilla oli 60-luvulla niitty, jossa kävimme kavereiden kanssa lennättelemässä leijoja, tai siis yrittämässä lennättää, ei siitä koskaan mitään tullut. Haaparannasta oli ostettu puna-valkoinen hieno kangasleija, mutta ei vaan saatu sitä pysymään ilmassa.

Niin siis… olen asunut lähes koko elämäni tässä kilometrin säteellä. Kun olin yhdentoista muutettiin tuosta lähellä olevan vaaleansinisen pallukan kohdalta tuohon toisen vaaleansinisen pallukan kohdalle. Sieltä lähdin abiturienttikeväänä ja muutin takaisin ensimmäisen vaaleansinisen palleron kohdalle. Ja sieltä sitten pehtoorin kanssa kimppaan ja Toivoniemeen. Siellä asuimme reilun puolenkymmentä vuotta, tehtiin tämä talo ja helmikuun ekasta 1987 on tässä oltu ja pysytty.

Sininen kolmio on Rajahauta, sinne siis ensin pyöräilin ja sitten kävelin tuon lenkuran merenrantaan ja takaisin.

Tänään siis lenkillä Piispanlettoon (pitääkin kysyä huomenna esimieheltä mistä nimi tulee…). Pentuna sinne mentiin suoraan pitäjänrajalta merelle päin. Käytiin ensin raja-Arinasta ostamassa hopeatoffeeta tai sitten vähän isompana sippi-Bostonia ja mentiin pyörillä kapoista polkua pitkin merenrantaan retkelle tai kokemaan ne ensimmäiset pahanmakuiset, pyörryttävät ”sauhut”. Ei silloin ollut Piispanletossa lintutorneja, nuotiopaikkoja, pitkospuita.

Tänään siellä tuoksui meri, laineet liplattivat rantaan. Oli loppukesän hieno aamu. Kuvatessa kokeilin taas uusia niksejä, ehkäpä palaan niihin huomenissa, tiistaina viimeistään.

Muutoin on ollut kaikenmoisen järjestelyn ja touhuamisen päivä ja illansuussa olivat nuoret syömässä. Esikoinen toi kaverinsakin. Ja ihan hulvatonta hekottomista, jotenkin uupunutta nauramista, ja paljon hyvää ruokaa. Sellainen mini-kalaasimenu. Maistuihan tuo nuorillekin, ja pakkasin molemmille ”kotipakettiin” ruokia. Parasta että kävivät, tuntuu ettei oltu pitkään aikaan kunnolla nähtykään. Nyt on kuulumiset päivitetty. Hyvä juttu.

Merenrannassa aamuin illoin

Tervehdys täältä vehreyden takaa… Työhuone on ihan muurautunut umpeen.

Lähdin aamulla kovin aikaisin lenkille, iPod ja sauvat jäivät kotiin, kamera mukaan. Niinhän siinä sitten kävi että normaalista kolmen vartin napakasta lenkistä tuli kahden tunnin kuvausretki. Eilisten kuvausharjoitusten jäljiltä kameraan oli unohtunut polarisaatiosuodin paikoilleen, ja tulikin sitten mahtavan sinisiä kuvia. (klikkaamalla suurenevat, paranevat)

Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin kaupunki/Caritas-kierrokselle vasta kymmeneltä, ja merkillistä tupulointia oli asioiden hoito. Ja yksi tärkeä paketti jäi ostamattakin. Eikä sitten enää iltapäivällä viitsitty mihinkään tattimetsään lähteäkään, vaikka vähän aikeena oli sellainen ollutkin. Laittelin meille juhlaruokaa. On vietetty maanantaina olevaa hääpäivää… kävimme äsken vielä uudelleen merenrannassa: nyt katselemassa auringonlaskua ja pikkukuohuvan ja vaahtokarkkeja nauttimassa. Aikas romanttista 29 v. jälkeenkin, heh. Semmoiset kahden hengen venetsialaiset…