Lightroom ja Lahden illallispaikka

No niin nyt minutkin on sitten koulutettu Lightroomin käyttäjäksi. Siis Adoben kuvankäsittely- ja vielä enemmän arkistointiohjelma. Sitä ovat minulle kehuneet sisareni, Lepolandian Pasi, opiskelija, joka harrastaa valokuvausta, sijaiseni mies (siis sijaiseni kautta) ja ties vaikka ja kuka.

Hyvä on. Olen jo aikaa sitten uskonut, että se on hyvä – nimenomaan kuvien arkistoinnissa ja säilytyksessä, mutta – – – luovuus ja leikki? Missä ne ovat, jos käsittelet kuviasi Lightroomilla. Kuuluuko niitä kuvien tekemisessä ollakaan? Minähän olen sanonut, että en paljon kuvien kikkailusta pidäkään. Mutta joskus sitä on vaan kiva tehdä. Ja siihen Lightroom ei ole oikein passeli.

Siis olisiko nyt vielä satsattava ja hankittava uusin Elements? Minulla on se ikivanha Photari (CS2) ja uutta en raski ostaa… Siispä vielä Elements ja sitten loppuu tämä hifistely näiden kuvausjuttujen kanssa…

Tänään olin palaverissa, jossa luulin saavani lounaan. No, ei tämäkään huono ollut. 🙂

 Jos huomisen tekisinkin kuvausläksyjä, enkä esitelmää Lahteen. Ai, niin. Pitäisi miettiä,mihin siellä menee syömään? Onko ehdotuksia? Tiistai-iltana kahden viikon päästä, mihin Lahdessa illastamaan?

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata  ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa  merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein  lehtien palstoille.

 Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

 

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini.  Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen  vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/  Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Tunnustus ja haaste: seitsemän faktaa

Ollessamme reissussa sain kahdelta eri suunnalta, miltei samanaikaisesti, tunnustuksen ja haasteen. The Versatile Blogger -tunnustus tuli sekä Wonders-blogista Irmalta että Lepolandian Pasilta. Kiitän ja kumarran ja olen kieltämättä hieman otettukin, että Lepolandiastakin kerrottiin täällä minun jutuissani säännöllisesti piipahdettavan. Pasin blogissa minä käyn jatkuvasti oppimassa uutta valokuvauksesta, ja muutoinkin. Ja Irmalla on paitsi kuvia myös kirjeitä, joita enemmän kuin innokkaasti käyn lukemassa.

Tämän tunnustuksen saajan on haasteen mukaan kerrottava seitsemän satunnaista faktaa itsestään. Ja sitten olisi haastettava 15 bloggaajaa … enhän minä niin monia seuraa. Muutamia vain. Ja ne ovat juuri Lepolandia, Valoon ja tuuleen, Irman Wonders … ja sitten muutama ”ammattilaisblogi” joita en ryhdy haastelemaan. Mutta jos joku täällä piipahtelija innostuu, niin minun puolestani ole hyvä vain: tunnustuksen minulta saat.

Siispä vastaan haasteeseen vain kertomalla ne seitsemän satunnaista faktaa…

1) Olen horoskoopissa härkä. Minä en usko horoskooppeihin. Läheiset kuitenkin väittävät, että olen tyypillinen härkä.

Eläinradan toinen merkki on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen Härkä.  Härkä on hitaasti lämpenevä, (josta syystä hän voi vaikuttaa laiskanoloiselta) ja harkitseva muutoksissa, mutta kun hän johonkin on päättänyt ryhtyä, niin hän on sinnikäs, kestävä ja aikaansaapa. Härkä on varsin mukavuudenhaluinen ja hedonistinen, arvostaa kaikkea kaunista ja käsinkosketeltavaa ympärillään, mutta jos hän kärsii jostain syystä turvattomuuden tunteesta, niin hän takertuu helposti myös materiaan ja on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen läheisistään. Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle! Perus-Härkä arvostaa kuitenkin rauhallista, tasaista, mukavaa perhe-elämää ja koti-iltoja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa.

Tuon saatan uskoakin. Ehkä. Joskus. Tuon viimeisen lauseen ainakin.
(lainaus on täältä http://www.horoskooppi.com/aik_luonnekuvaus.html#harka Uskokoon ken tahtoo…)

2) En koskaan ole ollut paras missään. En paras yhtään missään. En, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

3) Olen laihduttanut elämäni aikana kymmeniä, jollen satoja kiloja. Ja silti olen yleensä vähän (tai vähän enemmän) ylipainoinen.

4) Katson miehistä aina ensimmäiseksi kädet ja kengät. Ja sen, miten hän tervehtii. Jos miehellä on valkoiset kengät (ei koske tennareita eikä urheilu/skeittikenkiä), eikä hän katso silmiin tervehtiessään, niin sen jälkeen minua on vaikea saada vakuuttuneeksi enää yhtään mistään.

5) Olen hirveän, ihan luokattoman huono odottaja. Osaan odottaa ja olen hyvä odottamaan tavoitetta (esim. loma Umbriassa, joka oli varattu jo vuotta aiemmin tai väitöskirjan valmistumista, mikä kesti vuosikausia) tai mitä tahansa, kunhan se toteutuu aikataulussa, mutta jos joudun odottamaan, kun aikataulu pettää, kun joku  myöhästyy, kun liikenne ruuhkautuu, kun en saa asiaa tehdyksi kuten on sovittu,  kun joku vatuloi tai muuten ei olla aikataulussa, kun ei pidetä kiinni sovitusta. Silloin olen surkimus. Kuin pieni kakara. Eikä silloin millään järkipuheella ole mitään tekemistä asian kanssa. Olen surkea jonottaja ja odottaja.

6 )  Minulla on selässä 30 cm pitkä arpi.

7) Minähän en mieluusti omista asioistani juttele. Mistä hyvänä osoituksena ovat nämä 1703 blogipostausta, jotka viimeisen viiden vuoden aikana olen tänne Temmattuun kirjoitellut. 🙂

 

 

 

Puutarha, viinikisa ja spondeus

Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!

Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!

Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)

 Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.

 Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.

Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….

Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.

Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu  (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu   meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉

Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.

Ja sitten vielä:  lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen,  että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:

Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se.  Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!

Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.

*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä,  Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian  – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

 Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

 

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia.  Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme  Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä  harvinaisuuksia.

 

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

 Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita  – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

 

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

 

RIP.  Rest in peace ja sama latinaksi:

Elämää Umbrian jälkeen?

Toki on. Ei eilen ollut ollenkaan paha tulla kotiin. Päinvastoin.

Tämä on parasta aikaa vuodesta Oulussa. Nyt on paistanutkin ihanasti. Lähtiessämme pihalla oli vielä metrin korkuisia lumikasoja, eilen näytti tältä.

Kevätkaihonkukka on nyt juuri kauneimmillaan.

 

Illalla kävin vielä merenrannassa lenkillä:  jäät olivat lähteneet ja Meri-Toppilan kukkuloilla vihersi, ei nyt ihan Piedicollen lenkin veroista, mutta kevätkesä kuitenkin.

Täällä on parempi nukkua kuin reissussa; en ole niin täpinöissäni että unet karkaisivat. 🙂 Joskin kuuden jälkeen tänäänkin jo puuhailemaan. Pyykkiä ei paljon olekaan; pesimme Villa Francossa joka viikko koneellisen, joten lähinnä kaikkia erikoispesuja vain. Silittämistä en ole edes vielä ajatellut. Jos huomenna paistaa, silitän pihalla. Silläkin uhalla että siitepölyä tuntuu olevan ihan reilusti. Jo Saksassa aloin oireilla, vaikka nykyisin olen ympärivuotisella allergialääkityksellä… Mutta eipä tuo nyt mitenkään sietämätöntä ole ollut.

Mietin vähän josko rohkenisin rullistelemaan aamusella, mutta lähdinkin sauvakävellen hakemaan tyttären asunnolta pyöräni, joka oli merkillisesti sinne kulkeutunut poissaollessani. Tyär aloitti tänään uransa mansikan ja muiden marjojen ja vihannesten myyjänä Raksilan markettien pihalla; kannattaa keskittää kesän marja- ja herne- yms. ostokset sinne.

Kaupassa kävin, jotta saimme kaappeihin turvallisen varustuksen. Ennen reissua söimme kaikki varastot niin loppuun kuin mahdollista: tänään kahdelle hengelle muutaman päivän appeet maksoivat saman verran kuin Pantallan A & O kaupassa herkut kahdeksalle. Eikä tänään ollut kauppakassissa yhtään viiniä, mitä Umbrian ostoksista ei kylläkään voinut sanoa.

Ja kilpurin sotkuja olen siivoillut. Onhan konnuli ollut täpinöissään kun on päässyt pois yhden huoneen vankeudestaan. On koko päivän kulkenut perässä ja kierrellyt ja kaarrellut huushollissa. Hyvin ovat lomahoitajat Elmerin ruokkineet kun ei meiltä mitään ruokaa ole huolinut, ei vaikka aamusella toin voikukan lehtiä, jotka ovat sille samanlainen kevätherkku kuin parsa meille.

Ennen kuin pehtoori aloitti auton kuurnaamisen kävimme vielä Säynäjäahon puutarhalla. Japaninkellot, ruusubegoniat, hopeaputoukset (en ole ennen laittanut), pelakuut ja orvokit (denim jump, jännä väri, sellaisiakaan ei ole ennen meillä ollut) haimme. Ja viisi säkkiä multaa. Istuttelinkin ne tuossa iltasella saman tein. Tänä kesänä en sitten enempää laita. Minä vannon.

 

 Aina välissä olen varmennustallennellut kuvakansioita, putsaillut muistikortteja ja miettinyt, mihin minä vielä noiden kaikkien reissukuvien kanssa joudun. Uusi Lightroom-ohjelma on ostettuna, muttei vielä opeteltuna… Ehkäpä siitä se apu löytyy..  Tällä kotisorvilla kun katselen noita reissusta miniläppärillä postaamiani, täysin muokkaamattomia otoksia, olen hoksannut, että kannattaisi pikkukoneen näyttö kalibroida, kovin tummia ovat otokset tällä ”oikealla” näytöllä, –  ehkä en olisi noita kaikkia kelpuuttanut jos värit olisivat näkyneet oikein. Mutta haittaakse? Eipä juuri… minua ainakaan.

 

Hiljalleen paluu todellisuuteen: Umbria on eletty

Il Viaggio Grande on tehty! Tai oikeastaan:  se ei ollut ”vain” matka. Se oli pala elämää. Se oli unelma, joka toteutui. Sellaista ei ole koskaan ennen tehty, eikä se enää samanlaisena, onnellisena toukokuuna koskaan enää toistu. Eikä tarvikaan. Se oli hieno kuukausi. Kaikille niille, jotka sen onnistumisen tavalla tai toisella mahdollistivat, lähetämme kiitoksia….

Tänään aamulla laiva oli Vuosaaren komeassa, uljaassa, uudessa  satamassa puoli yhdeksältä ja puoli tuntia sen jälkeen me olimme  jälleen tien päällä. Kovin hiljaiselta vaikutti Helsinki – Oulu väli.  Vuorotellen taas huristeltiin ja tänään aikataulu piti; neljältä olimme  Rantapellossa. ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (merimaskulainen sananlasku, muistattehan).

Meidän ympyrä oli hieno. Numeroina:

– 6350 kilometriä auton mittariin
– 23 yötä Italiassa, 4 laivoilla, 2 Saksassa
– Villa Francossa kävi 14 vierasta
– ylimääräisiä kiloja tuli joitakin
– nolla Buranaa tai mitään muutakaan ”ylimääräistä” lääkettä
– 3 kassillista ruoka- ja viinituliaisia (+ shipatut jotka toivottavasti joskus tulevat)
– vähintään 10 km kävelyä päivittäin
– neljää päivää lukuunottamatta uintia enemmän tai vähemmän
– kaksi luettua kirjaa
– postauksia kaikkina 29 päivänä
– rahaa kului kaikkinensa tuhansia euroja
– yli 3000 kuvaa tuli otettua
– yksi huikea ”ralli” Assisissa ajettua
– kymmeniä ihania tomaatteja, monia uusia ruokia, vain kaksi pizzaa nautittua

Ei sairastumisia (pari nuhaista vierasta toisella viikolla, ei muuta), ei pieniäkään onnettomuuksia, ei tavaroiden katoamisia, ei yllättäviä rahanmenoja.

Paljon enemmän näkemistä ja kokemista kuin oli odotettukaan. Paljon enemmän aurinkoa ja lämpöä kuin uskalsimme toivoa.

Siis mistä meidän Umbrian matka oli tehty?
Se oli tehty keväästä, kukista, italialaisista herkuista, auringosta, ystävistä, lämmöstä, linnunlaulusta, proseccosta, kauniista miljöistä, rautatieasemakäynneistä, kulttuurimaisemista, historiasta, keskiaikaisista pienistä kylistä, vanhoista linnakaupungeista, tekemättömyydestä, levosta vaikkei ehkä niinkään unesta, rauhasta, tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, kulkemisesta, olemisesta, San Lorenzon läsnäolosta,  aamu-uinneista, yhteisesti tehdyistä ja nautituista illallisista ja (ehkä kaikkein parhaista) hetkistä aamulenkeillä. Kauniin Umbrian kauniissa maisemassa yksin, yhdessä kaikkien Villan asukkaiden kanssa, kaksistaan tai Juniorin mukanaollessa… Aamulenkit olivat minulle ehkä sitä parasta … Niissä oli jotain ainutlaatuista.

Minä elän tätä reissua vielä kauan, joten varoittelen jo nyt teitä hyvät blogilukijat, joudutte vielä viivähtämään Umbriassa … Tulossa on salaattiohjeita ja kuvia cimitarioista, takaumia samettisiin iltoihin ja aurinkoisiin aamuihin, puheensorinaan ja maaseudun rauhaan, unikkopelloille ja viinitiloille,  niitä kaikkia tulee vielä olemaan.  Ja kuvia.  Paljon kuvia (KLIKS, Umbrian kuvasivustolle tästä)

Tänään sokerina pohjalla, jo moneen kertaan lupaamani:

Giro d´Italian Assisin etapin maaliintulo Audilla.

Klikkaa video auki TÄSTÄ

(lataus kestää pienen tovin, video pari minuuttia)

(Kiitos E. videoinnista ja luovutuksesta blogiin!)

 Videon tapahtumiin johtavat vaiheet on kerrottu täällä.

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin  kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

 

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!  

Saksaan ja sen läpi

Tämä postaus laivalta, nettiyhdeyden auettua, mutta toimiessa kovin hitaasti. Liitän tämän meripäivän aikana paljon kuvia tähän juttuun,joten iltasella ne nähtävissä…  Ehkäpä jopa video ja kuvia Assisin Giro-rallista… 😉 (kl0 10.20 Europalink, Itämeri) 

Lauantaina iltaviideltä majoittuessamme Nürnbergissä oli lämmintä +32 C. Aika lämmin.  Hotelli Burghotel oli kaupunginmuurien sisäpuolella ja sitä voidaan kyllä suositella.

Pientä siistiytymistä ja sitten kohti vanhaa kaupunkia, jossa olimme käyneet ensimmäisellä Isolla Euroopan Kiertueellamme elokuussa 1978. Sen jälkeen paljon uutta tehty ja sotaa edeltävää rakennuskantaa jäljitelty. Joistakin taloista näkyi  hyvin vanhan ja uuden saumakohta.

 

Reilustikin tunnin verran käveleskelimme, päällisin puolin nähtävyyksiä katselimme. Muurille noustiin (Nürnberg huiputettu ;)) ja Pyhän Lauri käytiin täälläkin etsimässä. Halstaristahan sen Laren tuntee…

Ja Raatihuone, jossa pidettiin sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynti – itse  asiassa 13 oikeudenkäyntiä. Jyhkeän talon seinien sisällä moni natsi (Göring, Speer …)  ja muu sotarikollinen saivat tuomionsa.

Olimme kesällä 78 vain tovin kaupungissa, ja ainoa minkä muistan oikein hyvin, oli tämä Heilig-Geist-Spitalen –rakennus. Pyhän Hengen sairaala on rakennettu 1200-luvulla ja 1400-luvun lopulla on myös Baijerin keisarillisten jalokivien säilytyspaikka ja ties mitä. Vanha viinikellarikin siellä taitaa olla.

Tämäkin rakennus on jälleenrakennettu sotien jälkeen. Ensimmäisellä kerralla sen nähdessämme sitä kovin ihailimme ja toivoimme, että olisi ollut rahaa mennä sinne syömään. Ei ollut. Lauantaina oli.

Iso Weinstub täyttyi pian japanilaisista, joiden ilmeitä, eleitä ja äänekästä ruokailua oli mielenkiintoista seurata: söivät valtavia annoksia siansorkkia ja muita raskaita liharuokia, käyttivät haarukkaa ja vähän veistäkin, prost-huudahduksin kilistelivat isoja oluttuoppejaan ja silmin nähden humaltuivat jo yhdestä weissbier-tuopista.

Ruokalistalla oli myös paljon parsaherkkuja ja mehän halusimme niitä. Ja Nurnberger-makkaraa. Eläissäni en ole noin isoja parsoja nähnyt. Eivätkä koostaan huolimatta olleet puumaisia, vaan hyvin napakoita ja herkullisia. Hintataso alkoi olla jo ihan eri kuin Italiassa, mutta silti vielä kaukana suomalaisista ravintolahinnoista. Siltikin vaikka ko. paikka varmasti oli yksi Nürnbergin ”turistimmeista”.

Ilta todettiin paljon valoisammaksi kuin meillä Umbriassa…

 

Seitsemän tunnin maanjärisyttömän yöunen jälkeen baana kutsui.

Onneksi lähdettiin ajoissa. Matka sujui vauhdilla (125 km/h keskinopeus Würztburgin ja Göttingenin ohi, kerran käytiin Raststettellä espressolla ja vaihdettiin kuskia (autobahnilla ajamiseen ja vauhtiin turtuu hirveän äkkiä)  ja puoli kahden kieppeissä päätimme pitää lounassalaattitauon. Goslarin kohdalla ajeltiin isolle Autohofille ja nautittiin ulkopöydässä (lämpötila edelleen hellerajan yläpuolella) auringosta ja lounaasta.

Mutta sitten kun oltiin palaamassa baanalle, hoksattiin, että kaikki ei ole kunnossa: tie ei vedä. Pitkästi toista tuntia kului jonossa maleksimiseen, muutama kilometri vain edettiin. Autojonon välissä puikkelehti muutama ambulanssi ja poliisiauto, kolari siis jossain edessä. Kun pääsimme onnettomuuspaikan kohdalle siinä enää lakaistiin tuhkaa: kolarissa oli selvästikin palanut  …

Meidän matka pääsi sitten taas jatkumaan. Enimmäkseen vauhdilla, mutta tietöitä riitti. Aina puolensataa kilometriä sujui joustavasti  ja jotensakin lujaa, mutta sitten tuli 10 kilometrin hidastus, jolloin vauhti putosi kuuteen-kahdeksaankymppiin… Ja liikennettä oli. Yli yhdeksäntuntiseksi venynee ajopäivän aikana vaihdeltiin kuskia ja käytiin espressolla (ja huomattiin tulleemme Alppien pohjoispuolella; saksalainen espresso ei ole mistään kotoisin, ei mistään) aika tiuhaan.

Ajatuksemme olla hyvissä ajoin iltapäivällä Lyypekissä ei ihan toteutunut. Olimme kuudelta. Mikä merkitsi ehkä taloudellista säästöä: ei jäänyt aikaa shoppailla. Olin vähän toivonut löytäväni kesäkengät ja ehkä kukkamekonkin, ehkä jopa vähän (vaate)tuliaisia nuorisolle mutta häthätää yhden farkkupaidan ehdin. Parsaa. Ei niin hyvää kuin Nürnbergissä mutta maistui.

Puoli kymmeneltä olimme Travemünden satamassa …. nyt laivassa.

 

 

Maanjäristys, autobahn ja Nürnberg

Heräämme aamuyöstä kun koko hotelli tärisee!!? Maanjäristys?! Niin me  arvelimme. Kesti muutaman sekunnin ja sitten hiljeni ja rauhoittui. Nukahdimme.

Aamu-uutisista näimme että Bolognan lähellä, Ferrarassa, oli ollut kuuden magnitudin tuhoja tehnyt maanjäristys, jossa oli kuollut muutamia keramiikkatehtaan työntekijöitä. Me ajelimme eilen noiden tehtaiden (kolme isoa peräjälkeen)  ohitse. Mutta viime yön majapaikkamme oli 200 km pohjoisen järistyksen keskuksesta, mutta tuntuihan tärinä silti. Uusi kokemus. Ei ole mitään tarvetta kokea uudelleen. (Viisi vuotta sitten olin tyttären kanssa Kiinassa, jolloin Sichuanin maakunnan ISO maanjäristys vei tuhansia ihmisiä kuolemaan, mutta me emme tunteneet järistystä muuta kuin myrskynä (tsunamiko?) rannikolla.

Tänään aamuseitsemältä hotellimme vieressä olleessa kirkossa soitettiin kiitoskelloja! Pitkään ja hartaasti, mutta onnistuimme vielä nukahtamaan. Oli hyvä nukkua: varsinkin minulla kun on viime viikoilta aika lailla univajetta – puolille öin tuli kuvia perattua ja järkkäiltyä, bloggailtua ja surffailtua ja sitten aamuisin en malttanut nukkua – ihan sama,  olinko aamiasvuorossa vai en.

Tänään lähdimme siis ”vähän myöhässä” (= puoli kymmeneltä) tien päälle, ja sekä se sitten oli se ratkaiseva tekijä, että jouduimme pariin  suurehkoon moottoritieruuhkaan: ensin Italian puolella ennen Itävallaan rajaa ja sitten toisen yli tunnin kestäneeseen maleksintaan München – Nürnberg välillä. Ei, ei siellä näkynyt mitään tietöitä tai onnettomuuksia, vaan sitä liikennettä vaan on NIIIIN paljon. Tarkoitus oli olla neljältä Nürnbergissa jotta ehtisimme tutustua vanhaan kaupunkiin, eihän se mennyt ihan niin kuin suunniteltu oli.

Tällä kertaa minä ajelin Brennerin solan ja Alppien yli, jotta pehtoori sai vuorostaan ihailla maisemia. Ehdimme kuitenkin pois tienpäältä ennen kuin rekat pääsivät mukaan liikenteeseen. Ne eivät saa olla moottoriteillä sunnuntaisin ennen kuutta: kymmeniä ja satoja rekkoja on levähdyspaikoilla ja ratzeplatsella odottamassa starttia…

 

Arrivederci Umrbia

Todellakin vain näkemisiin, me tulemme vielä, ihan varmasti.

Kolme kaunista ja lämmintä viikkoa vietimme ihanassa rauhassa, keskellä Umbrian kukkulaista, vehreää maisemaa.

Pientä haikeutta lähtiessä kuitenkin oli. Onneksi aamu oli aurinkoinen, joten portilla saimme vielä viimeisen kerran katsella kaunista villaamme aamuauringon valossa.

 

Lenkille ja uimaan olisi vielä haluttanut mennä, mutta ei auttanut, vaan kohti pohjoista oli lähdettävä.

 

Pohjoisesta ja uimapaikasta puheenollen: mökkinaapurimme lähetti eilen sähköpostilla kuvan meidän mökin rannasta Hangasojalta, sielläkin olisi nyt uimapaikalla tarpeeksi vettä… uuh.  Vaihtoehtoja siis on!

Kotimatkalle oli luvattu puolipilvistä, mutta liki koko päivän paistoi. Ajoimme ”itäistä” reittiä, Cesena – San Marino – Bologna –  Trento. Autostradaa suurimmaksi osaksi, liikennettä vähän ja neljä kaistaa vetivät hyvin. Mantovan kohdalla poikkesimme pois moottoritieltä: kannatti poiketa. Ei, ei sen ison Outlet-keskittymän takia (ihan samanlainen kuin Toscanan kompleksi) vaan sen, että kaupungissa oli paljon katseltavaa. Se vaikutti varsin viehättävältä, vauraalta, komeita taloja ja vielä komeampia puutarhoja kaikilla niillä alueilla joiden läpi ajelimme.

Syy, miksi poikkesimme oli se, että halusin isoon supermercatoon ostamaan yhtä sun toista ruokatarviketta kotiin vietäväksi ja muutamia tuliaisia talon-  ja Elmerin vahdille. Löytyihän se IperCoop, joka oli yhtä moninaisesti gourmettia tarjoava kuin oli Arezzossa (viisi vuotta sitten). Ja kuinka minua nyt harmittikaan, että Collazzonessa tai lähelläkään ei ollut mitään tuollaista. Mitä kaikkea olisikaan voitu talolla kokkailla! Tuoreita kaloja ja äyriäisiä, hyllymetreittäin erilaisia lihatuotteita, kania ja ankkaa, joita kaipasin Francon keittiössä… Ja entäs delin pienet kakkuset ja muut jälkkärit … Pehtoori tosin lohdutti että ajattelehan, kuinka paljon sitten olisi syöty ja paisuttu jos vielä nuo kaikki herkut olisivat olleet mahdollisia.

Menimme Centro Commercalin ravintola-pizzeria-pasticceheria- gelateria -siipeen ja otimme pizzapalat ja piccologelatot (jätskit)  lounaaksi. Kassalla kyselivät, mistä olemme tulossa kun olemme niin ruskeita! 😉  Italiastahan me. Hih. Olihan Mantovassa toki vähän erilainen ilmanala kuin Umbriassa, mutta meistä edelleen lämmintä ja kyllä sielläkin olisi voinut päivettyä.

Iltapäivällä matka jatkui. Kohti Dolomiitti-Alppeja. Eipä ole niillä ajeltukaan kuin 34 vuotta sitten. Tarkoituksena etsiä yösija Madonna di Campodigliosta, jonne on haaveiltu joskus lähtevämme laskettelemaan tai patikoimaan. Ajateltiin että käydään nyt – kun se kerran on melkein matkan varrella – tsekkaamassa paikka.  Ehkä pienesti oli ajatuksena että tehdään pikkupatikka tänäänkin. Käytiinhän me. Huiputettiin suorastaan. Noustiin 1663 mpy: autolla sittenkin – luonnollisesti ja todettiin että onhan viehättävä Alppikylä. Täynnä hotelleja ja turistihoukutuksia, urheiluvaatekauppoja ja ristoranteja. Ja kaikki KIINNI!! Jostain sivukadulta löysimme lupaavan näköisen Albergon, autojakin pihalla vaikka kuinka paljon, ja syykin selvisi: häät! Siis ei sinne.

Päätettiin että palataan samaa reittiä ja mennään ”alhaalla” olevaan kaupunkiin nimeltä Cles.

Viehättävä ja ”elossa” oleva tämä on. Hotellin etsintään meni tovi, mutta nyt ihan soppeli yösija. Tässä olisi ollut paikkakunnan kehutuin ”localita tipico prodotti” tms. ravintolakin. Siis sellainen jossa olisi ollut tarjolla tyypillisiä trentolaisia herkkkuja ja mitä me teimme? Menemme pienen kävelylenkin jälkeen piazzan toisellle puolelle: on pizzan aika! Pizza al forno (puu-uunissa paistettu ohutpohjainen pizza!!) Italia aloitettiin pizzalla Rivassa ja nyt viimeisenä Italian iltana halusimmme pizzaa. Perfetto!

Allora, Italia alkaa olkaa aika lailla eletty .. tällä kertaa. Arrivederci!

Villa Franco hiljenee

Villa Francossa (myös Il Rosetona tunnettu) on hiljaista ja autiota. Onneksi ei ole ollut kolmea edellistä viikkoa.

Makuuhuone toisensa perään on tyhjentynyt…

L:set lähtivät aamiaisen jälkeen ajelemaan Perugiaan ja sitten Roomaan ja lentäen kohti kotia. He olivat meidän viimeiset vieraat täällä. Heidänkin, jos joidenkin, kanssa on vaan kovin helppoa olla. … saimme vihdoin näiden kolmen päivän aikana päivitettyä kuulumisemme.

Meillä oli tänään eilisen lerppuilun jälkeen kunnon aamulenkki: sauvojen kanssa Pantallaan, alakylään, apteekkiin (laksatiivit jo tarpeen… ;)) ja samaa reittiä takaisin ylös. Lämmin tuli, ihan patikkameininki. Aamun viileys vaihtui lenkin aikana yli 20-asteen lämpöön, joten oli ilo käydä – vielä kerran – aamu(päivä)uinnilla.

Ja sitten alkoi Suuri Pakkaus Operaatio. Kolmen viikon aikana olemme (= olen) ehtinyt asettua taloksi oikein kunnolla; joka kaapissa ja tasolla on jotain omaa.

Auringon häivyttyä iltapäiväksi pilvien taakse päätimme tehdä vielä yhden pienen retken: mennään Torgianoon lounaalle. Siis Torgianoon toisen kerran. Tuntuu että olemme täällä käyneet kaikissa paikoissa (ainakin) kaksi kertaa: Todissa, Perugiassa, Orvietossa, Assisissa (kolmesti siellä) ja sitten lähikylissä, jotka ovat lenkkimatkan päässä, monta monituista kertaa…. kertoo mistä? niissä on niin paljon nähtävää, että voi käydä parikin kertaa.

Tänään Torgianon reissuun tuli uutta potkua kun päätettiin, että käydään samalla  katsomassa Brufan Scultori a Brufa – La Strada del Vino e dell’Arte, maisemareitti, jonka varrella paljon viininviljelyksiä ja taideteoksia (meidän mielestä useimmat ruostuneita rautamötiköitä – toteaa taidehistorian opinnoissaan kovin hitaasti etenevä vuorotteluvapaalainen).

Mutta jos emme taiteen päälle niin ymmärtäneetkään niin ruoan päälle ymmärsimme. Löysimme – ihan tuhannen vahingossa – ristorante Siron Torgianon sivukadulta.

Kun kahden aikaan sinne menimme, oli sokkeloinen paikka täynnä (n. 100 henkeä?) ja meteli huumaavaa. Italialaisia työmiehiä rakentajaliivit päällään, tummapukumiehiä, perheitä, yksi isohko turistijoukkio, nuoripari, jonka anorektisen laihalla naisella Vuittonin suunnattoman (mauttoman?) suuri olkalaukku ja huikeat mustat lakerikorkkarit, muutaman naisen lounasseurue. Rustiikki perheravintola täynnä paikallisia, ja me mahduimme mukaan.

Oli aika ”autenttinen olo”. Primi piatti molemmille: minulle – taas – ravioleja ja tryffelikastiketta, jossa myös pähkinää (pitää kokeilla kotona) ja pehtoorille Norcian tuoremakkarasta tehty kastike penneille. Otimme pullollisen viiniäkin, tosin joimme siitä vajaat puolikkaan, pehtoorille tippa ja minulle pari lasillista (enemmän kuin puolet jäi pöytään). Otimme myös espressot, ja olimme yllin kyllin kylläisiä kun paikasta lähdimme. Ja lasku? Huikeat 30 euroa!

Eilisen Orvieton viinitilauksen jäätyä vähän ”vajaaksi” ajelimme vielä Cantina Lungarottiin. Lungarottin aatelissuku on hallinnut näitä ”meidän” lähiseutuja vuosisatoja, sekä taloudellisesti että muutoin. Stada del Cantinan varrella on suvun isot viinitarhat ja tuotantolaitokset. Viime vuonna Vin´Italyssä Italian toiseksi parhaaksi rankattu Rubesco Riserva 2006 (70 % Sangiovese)  ja muutama muu vino tuli shipattua. Tänään tilauksen hoito tuntui olevan paljon vakaammalla pohjalla kuin eilen Orvietossa.

Paluu Villalle, viimeisiä kuvia, videoinkin, – saapa nähdä. Vessatkin halusin kuvata (pöhkö? jep, jep) ja siinä viimeistään hoksasin, että paljonpa kannatti käydä kampaajalla värjäämässä hiuksia ennen reissuamme; nyt olen PALJON blondimme kuin lähtiessä…

Illan ohjelmassa auton putsausta [pehtoori] ja pakkaamista ja kuvaamista [meitsi] – hyvin varovaista summaamistakin jo teimme: kaksi viikkoa olisi ollut liian lyhyt aika, vielä viikko olisi hyvä, mutta kyllähän täällä jo on oltukin. Ja kun Ouluunkin kuulemma on jo tullut kesä – tai ainakin alkukesän merkkejä – niin huomenissa lähdemme ajelemaan kohti Travemündea ja sitten Oulua…

Keskiviikkoiltana olisi tarkoitus olla kotona. Mutta aiomme vielä nauttia matkalla olosta, joten ehkäpä palaan huomenissa ”linjoille” Madonna di Campodigliosta… viikonloppuja kaikille teille… Umbriasta toivottelen ja kiitän mielenkiinnosta. Villa Franco hiljenee.

Jäähyväiset Orvietossa

Helatorstai Umbriassa aukeni kylmänä, mutta aurinkoisena. Merkillinen päivä tänään: ei lenkkiä, ei uintia.

Rauhaisasti aamutoimet. Aamiainen. Päiväohjelman suunnittelua yhdessä.

Tänään ensimmäiset tämän viimeisen Umbrian-viikkomme vieraat lähtivät kotiin, ja päätimmme, että on parasta tehdä niin, että ajellaan koko seitsemän hengen porukka, kahdella autolla Orvietoon, josta Rooma-Helsinki iltakoneelle lähtevät VMP ja E. saattoivat lähteä lounaan jälkeen kohti Roomaa.

Kun olimme ajelleet kauniin reitin Collazzonesta Orvietoon kello oli 11. Silloin olimme Orvieton funicularin ala-asemalla ja auton mittari näytti +19 C, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Erinomaisen oivallinen sää kaupunkiin tutustumiseen. (kuvia on taas yllin kyllin, tänään meni rikki 2500 kuvan raja!!, mutta nyt en ryhdy niitä muokkaamaan, lupaan huomiseksi…. )

Pehtoorin kanssa löysimme Duomon sivukadulta Enotecan, josta kävimme tilaamassa viinit kotiin itselle ja monille talollamme viivähtäneille: mutta Ferraria ei ollut, Antonellin viinejä ei ollut… Mikä meitä tietysti harmitti. Ehkä huomenna vielä ajelemme Torgianoon tai Montefalcoon tilaamaan, ehkä emme. Mutta mitäs me tästä piccoloenotecasta löysimmekään: San Lorenzon viinit.

Ja NYT se laukkukauppa oli auki. Ei kameralle passelia cityreppua täältäkään, mutta kesälaukun löysin. The Bridge on merkki. Tältäkin Italian matkalta siis laukku. Oikeastaan mitään muutahan en ole ostanutkaan. Mistä olen tyytyväinen. Huomenna hankin joitakin mausteita ja vähän ruokatarvikkeita, mutta ei yhtään astiaa tai vaatetta ei ole tullut hankituksi!! Ei kenkiä, ei kirjoja (ai niin paitsi yksi Assisin luostarin kirjakaupasta, keittokirja sekin… ja italiaksi. Siis ihan oppimistarkoituksessa sekin ostettu.) Va bene!

Lounas (kaniraviolit olivat jotensakin vähäisen näköisiä lautasella, mutta maultaan suuria!!) vielä ennen kuin oli jäähyväisten aika. Luulemmepa että meiltä lähtivät tyytyväiset ystävät … siitä meillä hyvä mieli…

Jäämmekö Orvietoon shoppaamaan vai palaammeko Villalle? I & M jäivät Orvietoon ja ajelivat sitten vielä Todiin, mutta me lähdimme ”kotiin”. Altaalle. Ylläpitorusketuksen hankintaan. Löhöilimmme altaan reunalla parisen tuntia, vähän jo haikeutta mielessä. Muut lähtevät, yksi toisensa perään, pian mekin.

Ilta vielä näiden ”vetaraaniystävien” kanssa. Juuri näiden joiden kanssa melkein kaikki edelliset talonvuokrausreissut on tehty… Illallinen ei niin huono, vaikka enimmäkseen kaappientyhjennysaineksia käytettiinkin. Levollista, leppoisaa helatorstai-iltaa vietimme. Mikä pieni historioitsija ja hyväntekijä I:ssä asuukaan! 😉

Nyt enää huominen. Enää yksi päivä. …

Giro d´Italian etapin loppusuora – my way :)

Eilisestä seikkailusta lupasin kertoa.

Siispä: olimme eilen Assisissa ja siellä oli Giro d´Italia -kilpapyöräilyn etapin maali. Kaupunki täynnä humua ja hulinaa, jota me emme olleet osanneet odottaa, emmekä kovastikaan toivoa. Mutta sehän toi oikeastaan lisäarvoa vierailulle, tosin kaupungin ”luonne” oli täysin hukassa.

Paraateja ja marenkeja. Paljon kaikkea vaaleanpunaista.

Tv-kamerat valmiina kuvaamaan – meitä?

Kyllähän happening loi Assisiin tutustumiselle uutta tuntua. Päätimme kuitenkin, että häivymme kukkulakaupungista, luostarikaupungista ennen kuin pyöräilijät tulisivat maaliin (klo 17) ja ennen kuin valtava yleisömäärä lähtisi purkautumaan kaupungista ja parkkitaloista pois.

Jo parkkihalliin mennessä ja maksuja kassalla selvitellessä saimme varoituksia, että voisi olla vaikea päästä pois ennen kuutta, koskapa kaikki tiet olivat suljetut ja pyöräletkoille varatut. Päätimme kuitenkin yrittää.

Sitten oli vielä sellainen juttu, että päätimme, että pehtoori menee Roomasta vuokra-autolla (pienehkö musta, Italian kilvillä oleva Peugeaut) tulleiden ystävien kyytiin ja oppaaksi  ja että minä ajan meidän autolla VMP ja E. kyydissä perässä.

Juuri ja juuri pääsimme ulos parkkiluolasta, kun ensimmäisen kerran saimme jännittää, pääsemmekö pois vai onko odotettava pari tuntia… Okei, lupa lähteä kaupungista saatiin: ”Ajakaa nopeasti ja VAIN kohti Perugiaa. Nopeasti.” – Mehän ajoimme.

Eikä mennnyt kauaakaan kun meidät pysäytettiin uudelleen: ”No way. Matka seis. Tässä odotatte pari tuntia.”

Mutta sitten joku järjestysmiehistä/carabineereistä päättikin, että ”okei, jos menette, niin menette NYT ja nopeasti sittenkin,  ja menkää tuon edessä olevan poliisiauton ja toimitsija-auton perässä – ja vauhdilla!” –  Ja niinhän sitä sitten mentiin.

I. edellä Italian-kilpisellä Pösöllä ja minä meidän autolla perässä. Siis ulospäin varmaan näytti siltä, että letkassa meni ensin poliisit, sitten järkkärit, sitten joku pieni musta toimitsija-auto ja lopuksi me neljä meidän autolla…

Ajelimme – kohti vanhaa kaupunkiako?!!! Ei voi olla totta!!

E. vieresssäni etupenkillä hoksaa, että olemme kilpapyöräreitillä! Enhän minä voinut muuta kuin ajaa. Kadun varsilla oli jo satoja ihmisiä, jotka odottivat pyöräilijöitä saapuviksi, ja me ajelemme siinä rännissä ”edestä pois”. Ja ajelemme aika lujaa, ”poliisisaattueessa”.

VMP takapenkillä keksi avata takaikkunat ja vilkutella yleisölle, jolta saimme jo paljon aplodeja. Edessä menevät ystävät pehtoori kyydissä eivät niinkään herättäneet huomiota kuin meitsi kyytiläisineen. Blondi nainen, vieressä ”turvamies” joka videoi ja takapenkillä harmaa, yleisölle vilkutteleva pariskunta, …  tämmöinen seurue ulkomaalaisella autolla hurruuttelee Assisin luostarin pihalla ja vanhan kaupungin kapeita katuja, Giro d´Italian etapin loppusuoralla. 500 metriä ennen maalia meidät ohjattiin pois reitiltä, ja pian jo kaupungin muurin ulkopuolelle. Huh!

Olen ennenkin ajellut tiukoissa paikoissa, onnikallakin tiukoissa paikoissa, mutta olihan tämä jotain ihan huikeaa. Hirveääkin ehkä, vähän jännittävääkin ja hujauksessa ohi. Yleisö taputti enkä edes älynnyt isommasti pelätä tai hermoilla. Ei mennyt kauankaan kun näimme pyöräilijöiden tulevan ja lähtevän nousemaan kohti Assisia ja viimeistä paria kilometriä, jossa me olimme juuri äsken vielä autolla ajaneet.

Ihan mieletön juttu!

(E. otti ajon videolle ja K. kuvasi matkalta, laittelen vielä kuvia joskus…. )

______________________________

Tänään? Hieman rauhallisempi päivä.

Olemme ulkoilleet. Aamupäivällä porukalla lenkki Collazzoneen. Lepoa, lukua, lounasta.

Iltapäivällä osalla porukasta kävimme vielä tunnin tepastelemassa Pantallan suunnassa ja olihan se taas sitten nälkä. Porukalla teimme hurjan hyvän illallisen. Fenkoli-pecorino -salaattia ja crostineja, pääruoksi scampeja ja penne al limone, pinaatti-mozzarellaa, jälkkäriksi sitruuna pollet, maraschinomarinoituja mansikoita ja pannacotta jätskiä. Va bene!

Ja juttuja. Kaikenmoisia unijuttuja… Kömminpäs minäkin jo unille… Kilpapyöräetapin kirjeenvaihtajanne vetäytyy unille.

Huomenna Orvieto-päivä. Buona notte!

Assignanossa linturetkellä ja Assisin ralli!

Tänään palasi aurinko. Ja tänään olen kokenut jotain mitä en koskaan aiemmin, enkä varmaan koskaan tämän jälkeen!

Aamiaisen jälkeen vuorossa Umbrian toinen linturetki. Kävelimmme Assignanoon, ja montakohan lintua kuulimme, tunnistimme (lue: E. tunnisti ja kertoi meillekin). Peukaloinen, etelän satakieli, pähkinänakkeli ja ties mitä. Olisihan meillä kaksistaankin ollut mukava, mutta kyllähän meillä viidestään oli vielä mukavampaa.

Lenkin, aamu-uinnin, tyttären soiton (kuinka tulinkaan iloiseksi soitostaan, asiastaan, ilosta liki kyynelehdin) ja ”kaupunkikuntoon” laittautumisen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Assisia. Kolmatta kertaa tämän oleilun aikana. Kahdella edellisellä sateen uhka, tänään ei. Ajattelimme että nyt ”tavallisena” tiistaina, aurinkoisena tiistaina, pääsemme tutustumaan hartaaseen hiljaiseen Assisiin. Eihän se ihan niin mennyt.

Ennen kuin menimme luostarikaupunkiin kävimme tutustumassa Santa Maria della Angelin kirkkoon (jossa ei tietenkään saanut kuvata), joka oli äärimmäisen vaikuttava, ihan merkillisen iso kompleksi, kirkko kirkossa, museo, ruusupuutarha, kelvollinen matkamuistomyymälä (luulen että eräs ystäni ilahtuu tuliaisesta), ei brameilua, kerrassaan tutustumisen arvoinen 1500-luvun alun basilica.

Sieltä lähdimme kohti Assisin kaupunkia, jo sinne mennessä katselimme, jotta Giro d´Italia  (vrt. Ranskan ympäriajo) on näillä seuduin joku päivä. Assisin parkkihallissa ymmärsimme, että näinhän se on: se on täällä tänään!

Koko Assisi oli vaaleanpunaisen etappivärin peittämä, ilmapalloja, viirejä, tv-kameroita, aidattuja kulkureittejä, jos jonkinlaista markkinahumua…  satoja, tuhansia ihmisiä oli tullut kaupunkiin katsomaan kun tämän Italian läpi kulkevan, kolme viikkoa kestävän kilpapyöräilyn suurkisan tämän päivän matkan maali ol Assisin Piazza del Comunella. Juuri siellä, mihin oli sovittu Helsingistä Rooman kautta meille tänne tulevien ystävien tapaaminen kello kahdeksi.  Viimeiset Villa Francon vieraat oli määrä tavata lounaalla Assisissa ja sitten tulla kimpassa talolle.

Tapasimmekin heidät. Kävimmme (taas) trattoria Pallottassa syömässä tagliatelle con Ragu alla Sagrantino. …  Ja mitä sitten tapahtuikaan… Se on jotain ihan huikeaa…. Kerron huomenna. Yritän saada jopa videon liitetyksi…

Kun otin tämän kuvan en tiennyt mitä tulisi tunnin päästä samassa paikka tapahtumaan. Kerron huomenna. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Ukkosen kautta aurinkoiseen oloon

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Eilen illalla vielä istuessamme illallispöydässä alkoi ukkonen.

Eikä ollut mikään pieni rytinä vaan Ukkonen isolla uulla ja rytinällä. Tuli aina uudelleen ja uudelleen päälle. Korkealta näki komeasti, kuinka salamat ristiin rastiin löivät. Talossa valot räpsyivät ja myrsky piiskasi ikkunoita.

Lämpötila laski alle kymmeneen. Syksy helteisen kesän jälkeen?

Me kuitenkin olimme valmiita nukkumaan jo varsin varhain.  Mutta kahden jälkeen myrsky yltyi niin kovaksi että heräsimme …  Oliivipuiden oksat viuhuivat ja viistivät maata, ikkunaluukut kolisivat, .. puolen tunnin jälkeen tyyntyi kunnes taas aamuyöllä alkoi uudelleen. Kivitalon jykevyys alkoi tuntua merkittävän hyvältä tekijältä.

Aamulla oli hyytävän kylmä. Oikeesti. Aamiaisen jälkeen ei lenkille, vaan lähdimme neljästään autolla tutustumaan lähikyliin.

Collazzonen kylä meille jo tuttu, mutta Torguiano (viinin ja oliiviöljyn ystävien mekka) olivat kohteina. Pikkuteitä kierrellen pari tuntia ajelimme.

Oliiviöljymuseo oli kiinni, viinimuseo auki, mutta meillä rajallisesti aikaa, sillä tiesimme saavamme vielä yhden vieraan Ternin asemalle. Siis puolelta päivin paluu Pantallaan, ja kauppaan. Taas kerran kärryllinen ruokaa ja juomaa…

Ystävämme E., jota oli jo odotettu kovasti, tuli kahden junalla Terniin. Oli huippua että saimme maailmaa kiertäneen, monella mantereella asuneen E:n tänne, vihdoin Italiaan. Hän kun ei ole koskaan Italiassa käynyt. Ferrarilla toivotimme tervetulleeksi, ruusu minua ilahdutti. Viinikerhomme edustus on nyt täällä. Buono!

Saamme olla isäntinä ja emäntinä täällä landella, keskellä lintuja. E. tietää ja tuntee linnut ja paljon kasvejakin, kuten lounaan jälkeen parin tunnin iltapäivälenkillä taas kerran havaitsimmme. Opimme paljon uutta, ja minustahan ei ole mitään mukavampaa kuin kävellä … Paitsi kävellä kauniissa maisemassa ja hyvässä seurassa. 😉

Ei meillä täällä Villa Francossa ole kovin hiljaisia ihmisiä parin viikon aikana muutenkaan ollut, mutta nyt ei enää tarvitse ollenkaan ajatella ”mistähän juteltaisiin”. Meitä on sen verran monta, jotka eivät arkaile juttuja aloittaessaan, monta vuosikymmeniä ystäviä olleita olemme, joten lussakkaa on istahtaa yhteisen pöydän ääreen tai kimpassa lähteä pikkuteitä kävelemään. Yhteisiä kiinnostuksia ja kysymyksiä on paljon. Ja naurua. Sitäkin on paljon. Se on hyväksi.  Unikin on. Buona notte!

Äitienpäivä Umbriassa

La Cantina del Mercataccio oli meidän (äitienpäivä)lounaspaikkammme tänään. Lähdimme puolen päivän jälkeen Villalta ajelemaan kohti Todia.

Jälkiruoat olivat perfetto, eikä ravioleissa pähkinä ja tryffelikastiikkeen kanssakaan ollut mitään moittimista. Ruoan kanssa oivallinen valkoviini oli (umbrialaisesta rypäleestä tehty) Grechetto di Todi -viini. Hedelmäinen viini, johon tuli mukavasti happoja ruoan myötä. Buono!

Todin Piazza del Popololla oli antiikkimessut, mutta vältyimme ostoksilta.

Pehtoori on kauan aikaa haaveillut meidän pihalle, puutarhaan, tykkiä. Olen ehdottomasti kieltänyt moisen hankkimisen. Nyt yllytin ostamaan tämän pienen (korkeintaan metrin pituinen), mutta ei hankkinut.

Erityisen iloisia olimme kun herkkukauppa Principi oli auki.

Saimme tyttärelle toivomaansa tuliaista, ja itsellekin. Ja Villalle herkkuja. Onko tänne oikein ruokalomalle tultu? No on! Ei voi välttyä konössööriydeltä ja herkutteluilta. Pehtoori onkin jo kohta kolme viikkoa selittänyt, että ulkomaiden ruoissa ei ole kaloreita. 🙂

Kun Todiin oli tutustuttu, oli iltapäivän lopulla aika palata Collazzoneen.

Ilma viileni todella, nyt on jo kylmä (+12 C, hrrrr….)

Onneksi olimme jo aamupäivän auringossa ehtineet käydä kävelemässä tutustuttamassa VMP:n lähitienooseen, ihailemassa kumpuilevia maisemia. Ja aamu-uinnillakin muutamat olivat ehtineet käydä.

Ja me löysimme nyt kolmannella kerralla etsimämme reitin Pantallan kirkon sisällekin. Kaunis kirkko päältä, fasadi erityisen upea, mutta sisältä näytti merkillisen kolkolta, kylpylältä ?, varastolta, mutta kynttilöitä kävimme sytyttelemässä runsaamminkin …

Helteinen lauantai – poikkeuksellista täälläkin

Ikkunaluukut avattuani olen iloinen että säätiedotus oli oikeassa. On tulossa aurinkoinen lauantai, ennätyksellisen lämmintä on täällä. Olen nukkunut hyvin. Tutto e posto.

 

Laittelemme pehtoorin kanssa aamiaisen,  kotiin lähtevät vielä kävelivät aamulla pihalla, imivät Umbrian kaunista maisemaa mielen muistipaikkoihin. Eksnaapuri, jota on parikymmentä vuotta Rölliksi meidän piireissä kutsuttu, piti oikein kiitospuheenkin. On vaan ollut niin hienoa kun ovat olleet täällä. He olivat monia, varmaan kymmeniä kertoja talonvahtina ja kesäkukkien kastelijoita, Elmerin ruokkijoita ja postin kerääjiä, kun me olimme reissussa. Ja hienoa oli, että olivat täällä yhtä aikaa meidän nuorten kanssa; olivathan eksnaapurit heille sellaisia vara- tai lisäisovanhempia vuosikausia.

Juniori ei erityisen riemastunut ollut, kun Kuopion rykmentin autokomppania Kajaanissa jo kutsuu, ja miniäkokelas aikoi jäädä välille elikkäs Roomaan. Saatikka systeri: samanlainen (pahempi?) Italian ystävä kuin mekin, suunnitteli jo seuraavaa reissua, tai pariakin. Ja kun nämä lähtivät, niin minustakin osa lähti. Tai jäi kolo, tai jotain…

Meidän oli aika lähteä lenkille, semminkin kun Gianna tuli siivoamaan taloa ja Enrico huoltamaan pihaa. Kävelimme melkein pari tuntia. Pois tieltä olimme kun muut siivosivat. Ei niin huono tilanne. Ja lämpö nousi. Tänään se nousi ennätyslukemiin: iltapäivällä palatessammme Ternistä auton mittarissa kävi + 33 C.

Mutta siis lenkin jälkeen ehdimme vielä käydä kaupassa ennen kuin lähdimme Terniin:  VMP tuli Roomasta klo 14.33 junalla.

Villalla laittelimme kevyttä, myöhäistä lounasta. Olen saanut keittiöön erinomaisen apuvoiman (ei edellisissäkään mitään vikaa ollut 🙂 ) – insalata caprese, kliseistä Italia-ruokaa mutta täällä sekin on parempaa kuin kotona. Ihan kuten aamiaispöydässä porukalla todistimme: munakokkelikin on täällä parempaa kuin kotona. Pientä Italia-hurmoksellisuutta havaittavissa. Pientä. 😉

Iltauinnilla, pihapiiriin tutustumista, kuulumisten vaihtamista. Kävimme naapuritalonkin pihalla …

Hieman huolestuneena katselimme säätiedotuksia, mutta se on sitten huomisen murhe. Viimeinen Villa Francon viikko on alkanut.

Vaihdon ja auringon aika

Jäähyväisten aika. Jo viideltä aamulla herään ikävään, tytär ei vielä ole edes lähtenyt ja minä jo ikävöin. Kuuden jälkeen kahvittelimme ja halailimme; pehtoori lähti viemään tyttären Terniin ja Rooman junalle. Norwegian lensi Roomasta Helsinkiin, ja edelleen Ouluun. Juuri tuli viesti että tyttö on turvallisesti kotonaan.

Gruppo Otto Matti hupenee täältä huomenna kokonaan. Viime lauantaina tulleet lähtevät huomenaamulla, mutta saamme ”paluupostissa”  VMP:n tänne. Ja ensi viikolla tulee vielä kolme muuta ystävää. Näin on hyvä. Näin oli tarkoituskin.

Kun kerran olin hyvissä ajoin hereillä ajattelin käyttää hyödykseni sitä, että Pantallan A & O -kauppa aukeaa jo kahdeksalta, joten aamutuimaan kävin ostamassa mansikat, Ferrarit, tuoremakkaroita ja focacciaa. Tänään jälkkärinä kesän ensimmäinen mansikka(mascarpone)kakku.

Me jäimme Villalle kun poika ja tyttöystävänsä, systeri ja eksnaapurit lähtivät ”piipahtamaan” Perugiassa. Pari nuhanenää jaksoivat lähteä mukaan, me emme. Olihan Perugiasta löytynyt laukku sisarelle, pojalle T-paita. Pizzallakin olivat käyneet, joten me nautimme kaksistaan lounaan yläkerran terassilla. Ja olivat sitten ajelleet vähän Assisin suuntaan ja vähän vanhaan kaupunkiin ja vähän vaikka mihin, vähän sinne sun tänne, joten iltapäivällä vasta liittyivät seuraamme altaalle.

Olin ajatellut lintsata aamulenkin, mutten malttanutkaan vaan lähdin tepastelemaan Assignanoon päin. Miten tämä reitti olikin meiltä jäänyt kokeilematta. Muutaman kilometrin päästä taloltamme löytyi 1500-luvun bastioni, Mura Castellane.

Jos poikkeuksellisen lämmin toukokuu merkitsee hyvää viinisadolle, niin Umbrian vuosikerrasta 2012 tulee erinomainen.

Tänään on ollut (tulopäivää lukuun ottamatta) kaikkein helteisin päivä, mutta täällä kukkuloilla tuulee, välillä leppeästi, välillä vähän reilumminkin, joten ilmanala on varsin miellyttävä. Ja ruskettava.

Kun on tullut kovin vähän viime aikoina nukutuksi ajattelin että otan altaalla pienet unoset: ja juuri kun olin oliivipuun katveessa vaipunut aurinkoiseen uneen, pärähti hyvin lähellä ruohonleikkuri käyntiin. ”Meidän” Enricohan se siellä oli toimessaan. Enrico on talkkari, joka huolehtii näiden kolmen loma-asunnon piha- ja puutarha-alueista, oliivipuulehdosta, uima-altaan puhtaudesta ja kaikesta muusta, mikä kuuluu talkkarille. Enrico vain murahtelee muille, mutta tervehtii minua kohteliaasti. Se on mukavaa.

Ja sitten meillä on myös ”housekeeper”, taloudenhoitaja, land-lady Gianna, joka vaihtaa vesisäiliön patruunat, hommaa korjaajan telkkaria varten, toimittaa espressokeittimeen oikeanlaiset patruunat, vaihtaa kerran viikossa petivaatteet, ja käyttää matkatoimisto/agriturismoagentteja täällä. On lomasesongin alku ja viime viikolla kävi kolme eri ryhmää katsomassa tätä huushollia, … No jollei enempää trafiikkia ole niin ok. Gianna puhuu olemattoman vähän englantia, minä olemattoman vähän italiaa, mutta tulemme ymmärretyksi.

Mutta siis unoset jäi ottamatta. Otin aurinkoa. 😉 Ja allaskuvia. Tässäpä kooste.

Jäähyväisillallisella kaapintyhjennysruokia, ja sitten pienenä ”väliruokana” päärynähilloa, joka oli maustettu balsamicolla. Pecorino, hillo ja umbrialaisesta rypäleestä tehty sagrantino olivat oiva yhdistelmä. Etten sanoisi makujen harmoniaa… Ja kyllä me taas porukalla paikallisia vihanneksia ja hedelmiä kehuttiin, on ne vaan niin hyviä.

Nyt on ensimmäinen ilta kun kuuluu kaskaiden laulu. Ah, onnea!

Keskellä kaunista Umbriaa, keskellä kesää

Eilen Orvietossa, tänään Villa Francon pihalla.

Eilen hyvin varhain aamulla kuulen kun alakerrasta kuuluu kohtuullista kolinaa: Juniori on luvannut viedä J:n ja tätinsä (siis systerini) Roomaan, ja matka kohti Terniä ja Rooman junaa alkoi aikaisin. Onnistuin nukahtamaan uudelleen. Enkä kovin paljon edes päivän aikana ollut heistä huolissaan; sekä poika että sisar ovat käyneet Roomassa usein ennenkin ja viesteilivät koko ajan, joten no problem. Ja kuinka paljon olivat yhdessä päivässä ehtineet! Colosseum, Pantheon, Vatikaani ja Pietarin kirkon aukio, Espanjalaiset portaat, Trastevere, Santa Maria Maggiore, Hard Rock Cafe, Corso, Vittorio Emmanuelle…. Minulla menisi viikko noihin… 😉 Ja minä olen sentään nähnyt nuo kaikki monta kertaa aiemminkin. … 😉

Ja toivat tuliaisia, synttärilahjoja. Olivat ehtineet shoppaillakin vaikka ja kuinka. Kuten eläväisen raportin pojalta palattuaan saimme. …

Samaan aikaan toisaalla. … Me harrastimme kuntoilua aamupäivällä; me pehtoorin kanssa lenkillä, tytär ja eksnaapurit salilla, ja sitten puolelta päivin lähdimme autolla kohti Orvietoa. Puolensataa kilometriä, mutta kovin mutkaista. Perille päästyämme päätämme jättää auton ”alas” parkkiin ja mennä Funicularilla ylös. Ihan hyvä ratkaisu.

Kaupunki oli mukavasti heräämässä turistikauteen; silti leppoisaa oloa. Tärkein kohde Duomo. Kaksi vuotta sitten se jo nähty. Ja nytkin se oli vaikuttava. Tällä kertaa meillä aikaa mennä sisällekin (katsomaan vaikuttava ”Viimeinen tuomio”). Tytär ei päässyt; minihameesta on haittansa. Pikkuisemme sitten istui kirkon portailla meitä muita odotellen…

 

Duomon jälkeen aika Il Pranzolle. Lounaspaikkamme Vinosus  oli ylläolevan bannerikuvan oikeassa laidassa.

Paikan mainio isäntä itse meille serviiserasi. Tyttären kanssa testasimme paikallista herkkua tagliatelle mustan tryffelikastikkeen kanssa. Olihan se erinomaista.

 

Muut nauttivat maitoporsasta insalato miston kanssa. Eivät valittaneet.

 

Lounaan jälkeen kävelimme Orvieton hiljaisilla kaduilla, luulen säästäneeni erinäisiä euroja koskapa oli siesta-aika, ja laukkukauppa kiinnni. Mutta ehkäpä meillä on ensi viikollakin asiaa Orvietoon. Löysimme L:lle kaivattua balsamicoa, minulle kalenterin töihin (huoh) ja nautimme lämmöstä. Oli pakko otattaa tämä kuva samalta piazzalta jossa kaksi vuotta sitten kävimme ja josta on bannerikuva…

Kaupan kautta talolle, jossa vaatimaton iltaruoka: äyriäissalaattia, herkkusienimuhennosta, leipää, jälkkäriksi mansikoita ja sen sellaista. Kun olimme lopettelemassa, Rooman kävijät palasivat: kokemuksia, tuliaisia, synttärilahjoja ja puhetta  ja pulputusta….

Rooman kävijöille uni maistui aamusella, me muut kuntoilimme. Minä yksikseni Collazzoneen. Parin tunnin lenkillä liki sata kuvaa. Ja hyvä olo. Sieltä palattua nuorten kanssa kauppaan. Nuorilla lounashuki. Parman pikkusalaatti ja pizzapalat olivat menestys. (laittelen joku päivä tänne koosteen lounassalaattiemme ohjeista… ). Iltapäivä Unon pelaamista, aurinkoa, lepoilua, surffailua, uimista, kaikenmoista.

Illallisella Arezzon ankka olikin Umbrian kalkkuna, sanoivat hyväksi… Minä pidin kesäkurpitsalisäkkeestä enemmän. Ja jäätelöstä 🙂

Ai niin, poika oli yllätyksestä yllättynyt. 😉

Reissu puolessa: Villa Franco on hyväksi havaittu

Umbriassa on oltu nyt puolitoista viikkoa, – ja ollaan vielä saman verran! Kahden viikon päästä vasta kotona. Reissu siis puolessa.

Tämän Villa Francon varasin jo vuosi sitten; eikä mikään pikainen, ex tempore -päätös ollutkaan. Haave oli ollut jo kauan, ja toteutus kohti toteutumistaan vei aikaa. Sekä Interhomen että Gaia Travelsin sivuilla surffailin yhden jos toisenkin illan ja viikonlopun ja etsin Villaa, joka täyttäisi kaikki asettamani vaatimukset: Italia (ei Toscana koska ollaan jo oltu siellä), lähellä Roomaa tai muuta lentokenttää, josta olisi lyhyt matka ja kohtuulliset yhteydet talolle, tarpeeksi tilaa (halusin että voidaan kutsua nuoret kavereineen ja ystäviä käymään), uima-allas, maaseutu, mutta lähellä pitää olla paljon kiinnostavia kohteita. Ja sitten päädyin tähän. Villa Franco.

Miksi tähän aikaan vuodesta: ajattelin, että vapun ja helatorstain pidennetyt viikonloput mahdollistaisivat ”vieraiden” pääsyn tänne. Oma vuorotteluvapaa, juuri toukokuu on töissä ollessa kiireisin, hektisin kuukausi, joten nyt kun kerrankin oli mahdollisuus lähteä jonnekin, niin nyt. Ja ohi sesongin ja juuri se että luonto olisi täällä kukkiva, vihreä, ei läkähdyttävä.

Villamme on keskimmäinen kolmesta loma-asunnosta. Ja sitten näiden ”yläpuolella” rinteessä (yläkuvassa vasemmalla valkoinen rakennus) on iso juhlahuoneisto/tilausravintola, jossa ei koko aikana ole ollut mitään toimintaa.

Naapurissamme on siis kaksi taloa. Tämä pieni, neljälle hengelle vuokrattava Nocio.

Ja sitten toisella puolen on Villa Gianna.

Ja tässä meidän Villa Franco.

Sisääntulossa on tämmöistä

Näillä kolmella talolla on yhteinen kuntosali kuten jo kai olen kertonutkin. Mutta nyt vapun jälkeen kun täällä ei ole ollut muita kuin me, on se ollut yksinomaan meidän käytössä.

 

Pehtoori, tytär ja eksnaapurit siellä aikaa viettävät…. Minä nautin ulkona kävelemisestä, uimisesta.

Mitäkö tänään on tehty, kaikenmoista, mistä kannattaisi kertoa, mutta posteilenpa niistä huomenna.

Jotenkin välipäivä :)

Nukuin myöhäiseen, tänään ei ollut minulla aamiaishukia: systeri ja tytär olivat luvanneet laitella kaiken valmiiksi, ja me pehtoorin kanssa heräilimme puoli kahdeksan tienoissa ja saimme mennä valmiille aamiaiselle.

Lenkille? Kuka lähtee? Kävelimme viileässä, syksyisen tuntuisessa aamussa Piedicolleen, tervehdimme kirkon portaiden vieressä istuvia harmaita miehiä, jotka kuorossa vastasivat Buongiorno. Piipahdimme kylän muutamalla pikkukujalla ja palasimme takaisin. Syysaamu vaihtui kesäksi. Linnut lauloivat, maisemat edelleen suurenmoiset.

Muiden liukuessa uima-altaalle jäin hetkeksi hoitelemaan tiedottajan juttujani, ja sitten liityin auringonpalvojien porukkaan. Torkuttiin, luettiin, kuunneltiin lintujen laulua, mietittiin onko tämä tottakaan, uitiin, välillä kävimme ”takapihalla” pitämässä lounastaukoa (eilisistä syntyi nopsasti pari salaattia) ja sitten osa porukasta lähti käymään Todissa, osa iltapäivälenkillä, osa jäi altaalle.

 

Illansuussa oli aika lähteä viettämään tuplasynttäreitä: naapurikylä Gruttista, ristoranta Le Nocista oli varattu pöytä.

Poika oli taas kuskina, kartanluku on vähän retuperällä, mutta illallispaikkaan löydettiin. Ja tuntui että koko Gruttin kylä (3 + 2) oli tullut katsomaan meidän ”gruppoamme”. Meitä oli juhlapöydässä tasan kahdeksan (otto), ja kun kerroin että meillä tunnettu termi ”OttoMatti” (pankkiautomaatti) tarkoittaa italiaksi kahdeksaa hullua, niin oli aika väistämätöntä, että juttu vei siihen, että porukastamme tuli Gruppo Otto Matti! Ja minulle kovin tärkeitä ihmisiä nämä kaikki, – siinä heitä katselin, jatkoin juttua, ettei kukaan pientä liikutustani huomaa…

Ruokaa tilattiin vähän ”hazardilla”. Alkupaloja ”otto”, pääruoaksi ”bambi” (= metsäkaurista) kahdeksalle, vähän viiniä, otimme maljan Oulunkin suuntaan,  vähän aquaa, ja lopulta me kaikki vierimme ulos ristorantesta. Ja eihän se taas maksanut paljon mitään,  varsinkaan meille (sisäpiirin juttu). Nauroimme niin että nämä synttärivuodet eivät edes karttuneet: nauru pidentää ikää.

Villalle ajellessa Jupiter ja Venus ja kukkuloiden kylien valot olivat jotain niin kaunista. … Once in a lifetime ….

(laittelen huomenna kuvia tältä päivältä lisää… nyt on vain mentävä nukkumaan … buona notte!)

Suklaata, synttäriä, swimming poolia

Maanantai(ko)? Sateen uhka on, yöllä oli kova myrsky, vielä kuudelta kylmä. Ja satoi.

Eikä hieman apaattista tunnelmaa auttanut, että Klippanin oli lähdettävä. Pehtoori lähti seitsemän aikaan viemään nuoren naisen Ternin rautatieasemalle… me muut laittelimme aamiaista, mietimme mitä tehdä, odottelimme synttärisankaria aamiaiselle.

Alkuperäissuunnitelman mukaan päätimme lähteä kohti Peruginan suklaatehdasta. Vuokra-Mersu-Vito kuskinaan melkein ammattikuski lähdimme kohti pohjoista.

Ja löysimmehän me! Tehdaskierrokselle päästiin alakoululaisten kanssa tutustumaan suklaan tekoon.  Siellä ei saanut kuvata :(. Olisin halunnut kuvata niitä suklaaketjuja, tai sitä kuinka jonkun työtehtävänä on päivästä toiseen purkaa isoja pääsiäismunia paketista, ja laittaa ne koneeseen takaisin uusia sellofaaneja varten. Kyllä oli sekin mukava nähdä.

Rautatehtaassa ja sellutehtaassa on tullut käytyä, kymmenillä viinitiloilla, mutta nyt suklaatehdas! Ja sitä me porukalla mietimme, kuinka italialaiskoululaiset olivat koko tunnin esittelyn ja kierroksen ajan kovin hiljaa, kohteliaita ja rauhallisia. Ja kuinka opet jaksoivat ja katsoivat tarpeelliseksi säätää koko ajan!

Kierroksen jälkeen tehdasmyymälään – luonnollisesti. Kaikille meille löytyi ostettavaa….vaikkei kukaan oikein hurjaksi suklaafriikiksi tunnustautunutkaan.

Lähdimme palailemaan kohti Collazzonea. Aurinko pilvien välistä, kauniita kumpuilevia maisemia.Collepepessä pysähdyimme hautausmaalla, ja Collazzonessa kävimme kävelyllä, linnoitusmuureilla ja pienillä kujilla kävelimme, ”kylämme” kirkossa kävimme.

Sen hetken, että auto Villan pihalla pysähtyi, oli porukkamme loihtinut lounasbuffetin …ja kunhan saimme hieman suolaista ja hieman proseccoa oli aika siirtyä aurinkoiselle altaalle. Kuinka lämpö ja aurinko eilisen ja aamuisen sateen jälkeen olivatkaan mieluisia. Melkein kuului hykertelyä …

Synttäripäivästä huolimatta tänään vähän sellainen arkisempi menu: insalata tomato e bruschtetta pesto, Pasta con salmone, spinaci e mozzarella, pane ja sitten jälkkäriksi eilen Assisista ostettu ”synttärikakku” = ihanan rapea, sisältä vähän sitkeä marenki, iso marenki.

Sen lisäksi – naturalmente – mansikoita ja lime-mascarpone-kastiketta. Annoin itseni ymmärtää, että ruoka maistui. Ja sitten meidän nuoret, jotka tänäänkään eivät lähtenee Perugian iltaelämään, katselivat muumeja ja nauttivat viinistä (ristiriita? höpö, höpö), muistelivat lapsuuttaan, ja kaikin puolin lussakkaa oloa. Illan lopuksi pistettiin vielä seurueen miesten kanssa Suomen maanpuolustus ennen ja nyt kohilleen.

Nyt, huomista aurinkoa odotellessa, buona notte.

Sunnuntaiajelulle Assisiin, kauppaan ja illallinen

Sunnuntai Collazonessa. Aamu on pilvinen. Tämähän me tiedettiin.

Vähitellen Villan molemmista kerroksista kömpii hyvin nukkuneita lomalaisia keittiöön, pihalle, laitellaan aamiaista… Kahvi tuoksuu ja monella on loman aloittamisen tuntu.

Mietitään mitä tehdään, osa lähtee kuntikselle (tässä Villassa  – meidän uima-altaan alla – on kuntosali joka on kolmen loma-asunnon yhteiskäytössä ja kun meidän naapureissa ei nyt ole ketään, on pieni kuntosali ja sen yhteydessä saunat (!, suomalaiset tarvitsevat saunan Umbriassakin) yksin meille.

Tänään sellainen viipyilevä aamiainen joista kovasti pidän, ja kun sitten yön kestänyt sade hiljalleen tokeni, me vanhusosasto (pehtoori, meitsi ja eksnaapurit) päätimme lähteä lenkille. Kävelimme Pantallan kirkolle ja kävimme näyttämässä ”vieraille” cimitarion (hautalehdon). Reilun tunnin lenkillä vähän ripsi, mutta vain vähän.

Villassa yhteispäätöksellä päätämme lähteä ajelulle. Menemme Assisiin. Ajetaan Folignon kautta. Viitta meidän talon nurkalta sinne näyttää 20 km. Viittahan voi olla vaikka mitä; matka Folignoon oli varmasti sen 50 km. No, olipahan saitteri. Ja vuokra-autoon mahduimme kaikki yhdeksän, joten mukava ”rekiretki” oli.

Tänään Assisi kovin erinäköinen kuin Vappupäivänä. Hiljainen, pilvinen, lussakka. San Fransiscuksen kirkossa juuri messu kun menimme sisälle. Hieno.

Alkoi olla il Pranzon aika. Lounaaksi herkkuja?

Ehei, mehän olemme reipasta ja terveellisiä elämäntapoja noudattava porukka, joten etsimme Trattorian. Sivukadun varrella viehättävä paikka, joka oli liki täynnä paikallisia, perheitä sunnuntailounaalla. Liityimme joukkoon. Odottelimme pasta-annoksiamme aika kauan, mutta kyllä se kannatti. Olimme  oikein tyytyväisiä, eikä edelleenkään hinta huimannut.

Kolmen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa halki Assisin kauniin kaupungin, ja löysinhän minä kauniin puvun itselleni… Väri vain ei sopinut 🙂 Vyötäröltä just passeli.  (uskokoon ken tahtoo… ;))

Kun kaduilla alkoi näyttää tältä, totesimme että on aika lähteä Supermercatoon hakemaan ruokaa ja juomaa.

Ostimme ihan hurjan paljon kaikenmoista, ja edullista on.

Villassa neljän pinnassa. Erittäin hyvin kaikki suhtautuivat ajatukseen päiväunista. Illansuussa alkoi yhteinen ruoanlaittosessio. Eikä me tänäänkään huonosti syöty. 😉

Nyt buona notte. …

Villa Francossa uusia ihmisiä

Aamulenkki auringossa, ja vitkutellen aamiainen, eilen Perugiaan bilettämään jääneet nuoret naisetkin [voi kunpa tietäisitte, kuinka minä (pöhkö) olin huolissani, ja odotin yöllä] heräsivät ajoissa, ja lähdimme alkuperäissuunnitelman mukaan Todin lauantaimarkkinoille. Sateenuhka oli olemassa, mutta siitä viis…

Todissa markkinat, ja sitten – luonnollisesti –  centro storico – joka olikin varsin miellyttävä. Tytär totesi ”tämähän on leppoisan oloinen” ja niinhän se olikin.

Markkinoilta lähdimme kävelemään kohti Piazza del Popoloa.

Siellä lunch break tai siis cappuccino/espresso -tuokio. Ja aukion laidalla herkkukauppa Principi. Hmmm… Tyydyin ostamaan vain yhden vuosikertabalsamicon, joka sitten illallisella todettiinkin erinomaiseksi.

Eikä sada. Mistä olimme äärimmäisen tyytyväisiä. Ja poutasää jatkui  – koko illan. Myös silloin kun Juniori vuokra-autolla kaartoi Villamme portille – mukanaan avokkinsa, sisareni ja eksnaapurit. Nyt meillä on talo täys mukavia ihmisiä! Tuosta vaan Suomen raskaasta viikon lomalle Italiaan… pientä säätämistä on ollut, mutta olen niin ylpeä että poika sai loman järjestetyksi. Kuntsareita ja supliikkia. Ennen armeijan harmaista ei kesken kaiken ulkomaille lähdetty … nyt voi lähteä… Yesh!

Oulun räntäsateesta aamuyöllä lähteneet halusivat uimaan  ja meistä tuntui vaan niin mukavalle kun tämän riemun saimme tarjota. Eikä tarjottu illallinenkaan meidän keittiössä ollut kenellekään vastemielinen. Päinvastoin; liki kliseisen Italia-menun tattirisotot, grillivartaat, munakoisopaistos, insalata mista ja vaihteeksi mansikat ja jäätelö upposivat äärimmäisen hyvin.

Ennen   

… ja  jälkeen

Viikosta tulee varmasti hyvä.

Allaspäivä

Tänään vielä paistoi. Oliko loman viimeinen aurinkopäivä? Sitä tässä hieman jännitellään, mutta tänään onkin sitten otettu kaikki irti auringosta.

Aamulenkillä, altaalla ja illansuussa Perugiassa. Auringossa kävelty, löhötty, luettu, uitu, höpötelty, lounastettu.. Illalla kävimme Perugiassa näyteikkunashoppailuilla, käveleskelemässä ja syömässä. Istumassa Piazza Communalen reunalla.

Sellainen päivä tänään.

 

Tämän päivän unikkokuva on aamulenkiltä Piedicollen linnamuurin seinustalta. Eilisen kukkapostaukseni kommenteista kannattaa käydä lukemassa Koivun asiantuntevat tunnistukset.

 

Canonin kanssa lenkillä Vol. 5 (Collazzone)

 

– Buon giorno, signora!
– Buon giorno.

Naapurin (500 m) isäntä jo tervehti aamulla kun ohi kävelimme. Ei silti yhtenä aamuna murkkuikäiset pojat matkalla kouluun tervehtivät, vähän mörkisti, mutta giorno kuitenkin. Olemme maalla. Maalla on mukavaa.

Tänään meidän Pikku Myy näytti aamulla klo 6.20 vain +8 C.  Mutta ei pilveäkään taivaalla.

Lenkille taas vähän eri reitille. Jätin sauvat Villan seinustalle, ja otin mukaan kameran.

 

Mikä ihme tuo on?

 

Iltapäivällä lähdin vielä uudelleen kävelylle lähelle…

Joka talon pihassa on koira, tai kaksi.

Tämän minä muistan kauan.

Juuri tämä –  että täällä on kevät, ei läkähdyttävän kuuma, eikä luonto ole palanut, kuivuudesta käpristynyt, vaan on kevät! – on niin hurjan hienoa. Olen ollut aiemminkin keväällä Italiassa, – viikon maaliskuussa (pääsiäisenä 2005 pojan kanssa), viikon huhtikuussa (pääsiäisenä 2003 tyttären kanssa), viikon toukokuussa (esikoista odottaessa pehtoorin kanssa 1989), mutta nuo kaikki ovat olleet Roomassa. Nyt olemme landella. Olemme maalla, Umbrian kukkuloilla, … se on jotain niin hienoa, perfetto. Tämän minä muistan kauan.

Muutoin päivä kulunut altaalla, aurinkoa ottaessa (+ 20 – 24 C varjossa, ei pilveäkään, keväinen tuuli), ulkona silittäessä, pihapiirissä kuvatessa, nuoret nukkuivat univajeensa pois, nauttivat lämmöstä ja levosta. Salaatit sekä lounalla että iltasella maistuivat. Kehittellimmepä ihan uuden lohi-pinaatti-mozzarella-lasagnenkin, sitä tehdään täällä toistekin. Teimme ruokaa kimpassa niin kuin täällä tarkoitus onkin. Mukavasti sujui, hyvälle maistui. Tytär ja Klippan aikoivat osallistua seuraavaan Master Chefiin. Menestystä toivotan. 😉

Aurinko ja tytär ovat täällä!

Mercoledi? Onko tosiaan jo keskiviikko?  Rai Unon (Berlusconin tv-yhtiö) säätiedotus lupasi tälle päivälle aamusumua ja viileää. Aamupäivän lopulla piti lämmetä ja auringon paistaa. Ja niinhän se menikin!

Tapani mukaan heräsin kuudelta, vaikka nyt olimme ymmärtäneet panna ikkunaluukut kiinni, ettei valo ja lintujen hurja laulu herättäisi. No silti täyspitkä yö; ensimmäinen tällä turneella. 😉 Mie kun en malta iltaisinkaan nukkua. Kuuntelen ja katselen maaseudun rauhaa, lueskelen, käveleskelen pihalla, istun terassilla, ja mietin, onko tämä tottakaan…

Lähdimme taas kimpassa lenkille. Nyt kukkulamme huipulle. Villammehan on kolmen tien risteyksessä ja nyt se kolmas, vielä käymätön tie.

Luulimme käyneemme jo toissapäivänä Collazzonen kylässä, mutta se olikin Collepiedi ja tänään siis sitten huiputimme ”oikean” Collazonen. Sekin on keskiaikainen, linnanmuureilla varustettu kukkulakaupunki. Pieni sellainen. Mutta San Lorenzon luostari ja kirkko siellä on. Siis taas me törmäämme San Lorenzoon! Meidän pyhimys! 😉 (ks. täältä,  miten niin meidän ja katso, kuinka paljon San Lorenzo on meidän elämäämme vaikuttanut. … )

Reitti oli aluksi tylsä, mutta sitten kun noustiin yhä ylemmäs näköalat  aina vain huikeampia. Sumu hälveni. Collazzone on 521 mpy, meidän talommekin melkein 400  metriä merenpinnan yläpuolella.

Lenkillä kaikki ojanpientareet, talojen puutarhat, metsänreunat täynnä kaikkea kukkivaa! Ja sitten nähtiin kuollut piikkisika. Uuh!

Melkein kymmenen kilsan lenkin jälkeen aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Pehtoori lähti vielä salille, mutta minulla alkoi ensimmäinen allaspäivä! Helleraja ei mennyt rikki (+ 24 C), mutta jumalaisen lämmintä oli.

Ja sitten kun jo aloin melkein huolestua tulikin tyttäreltä tekstari: Roomassa ollaan!

Norweigianin lennolla Oulu – Helsinki – Rooma tullut tytär ja kaverinsa (Klippaniksi puhutellaan, ;)) olivat ajelleet Fiumicinon lentokentältä aeroporto-expressillä Terminille (Rooman päärautatieasema), ja sieltä junalla Terniin. Vähän reilu (14:16 – 15:22) tunti  oli mennyt junamatkaan ja pikkuisen reilu tunti meillä meni edestakaiseen hakureissun Collazzone – Terni.

Nyt meillä on siis täällä seuranamme kaksi nuorta naista. Kovin väsynyttä on tämä Suomen vapusta tullut opiskelija-aines. Tytär oli viettänyt ensimmäisen opiskelijavapun (viime vuonna Strassessa ja kaksi edellistä Hesburgerilla), ja Klippan tietysti riennoissa mukana.  Tänne on hyvä tulla hemmoteltavaksi ja levähtämään. 😉 Onneksi juuri tänään paistoi.

Altaalla illansuussa ehdittiin vielä olla. Kuinka tekeekään hyvää kun näkee, kuinka tytär nauttii. Kuinka hyvälle tuntuu kun tulivat. Ja sitten tietysti tervetuliaisillallinen. Saltimbocca alla romanaa tein pääruoaksi. Olenhan sitä tehnyt Rantapellossakin varmasti kymmenen kertaa, mutta miksei se siellä maistu sellaiselle kuin täällä? Ja tuntuiko minusta vain, mutta kovin olivat väsyneet opiskelijaneitokaiset nälkäisiä. Nyt jo nukkuvat, ovathan räntäsateisesta Oulusta aamuneljältä matkaan lähteneet.