Lightroom ja Lahden illallispaikka

No niin nyt minutkin on sitten koulutettu Lightroomin käyttäjäksi. Siis Adoben kuvankäsittely- ja vielä enemmän arkistointiohjelma. Sitä ovat minulle kehuneet sisareni, Lepolandian Pasi, opiskelija, joka harrastaa valokuvausta, sijaiseni mies (siis sijaiseni kautta) ja ties vaikka ja kuka.

Hyvä on. Olen jo aikaa sitten uskonut, että se on hyvä – nimenomaan kuvien arkistoinnissa ja säilytyksessä, mutta – – – luovuus ja leikki? Missä ne ovat, jos käsittelet kuviasi Lightroomilla. Kuuluuko niitä kuvien tekemisessä ollakaan? Minähän olen sanonut, että en paljon kuvien kikkailusta pidäkään. Mutta joskus sitä on vaan kiva tehdä. Ja siihen Lightroom ei ole oikein passeli.

Siis olisiko nyt vielä satsattava ja hankittava uusin Elements? Minulla on se ikivanha Photari (CS2) ja uutta en raski ostaa… Siispä vielä Elements ja sitten loppuu tämä hifistely näiden kuvausjuttujen kanssa…

Tänään olin palaverissa, jossa luulin saavani lounaan. No, ei tämäkään huono ollut. 🙂

 Jos huomisen tekisinkin kuvausläksyjä, enkä esitelmää Lahteen. Ai, niin. Pitäisi miettiä,mihin siellä menee syömään? Onko ehdotuksia? Tiistai-iltana kahden viikon päästä, mihin Lahdessa illastamaan?

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata  ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa  merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein  lehtien palstoille.

 Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

 

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini.  Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen  vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/  Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Tunnustus ja haaste: seitsemän faktaa

Ollessamme reissussa sain kahdelta eri suunnalta, miltei samanaikaisesti, tunnustuksen ja haasteen. The Versatile Blogger -tunnustus tuli sekä Wonders-blogista Irmalta että Lepolandian Pasilta. Kiitän ja kumarran ja olen kieltämättä hieman otettukin, että Lepolandiastakin kerrottiin täällä minun jutuissani säännöllisesti piipahdettavan. Pasin blogissa minä käyn jatkuvasti oppimassa uutta valokuvauksesta, ja muutoinkin. Ja Irmalla on paitsi kuvia myös kirjeitä, joita enemmän kuin innokkaasti käyn lukemassa.

Tämän tunnustuksen saajan on haasteen mukaan kerrottava seitsemän satunnaista faktaa itsestään. Ja sitten olisi haastettava 15 bloggaajaa … enhän minä niin monia seuraa. Muutamia vain. Ja ne ovat juuri Lepolandia, Valoon ja tuuleen, Irman Wonders … ja sitten muutama ”ammattilaisblogi” joita en ryhdy haastelemaan. Mutta jos joku täällä piipahtelija innostuu, niin minun puolestani ole hyvä vain: tunnustuksen minulta saat.

Siispä vastaan haasteeseen vain kertomalla ne seitsemän satunnaista faktaa…

1) Olen horoskoopissa härkä. Minä en usko horoskooppeihin. Läheiset kuitenkin väittävät, että olen tyypillinen härkä.

Eläinradan toinen merkki on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen Härkä.  Härkä on hitaasti lämpenevä, (josta syystä hän voi vaikuttaa laiskanoloiselta) ja harkitseva muutoksissa, mutta kun hän johonkin on päättänyt ryhtyä, niin hän on sinnikäs, kestävä ja aikaansaapa. Härkä on varsin mukavuudenhaluinen ja hedonistinen, arvostaa kaikkea kaunista ja käsinkosketeltavaa ympärillään, mutta jos hän kärsii jostain syystä turvattomuuden tunteesta, niin hän takertuu helposti myös materiaan ja on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen läheisistään. Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle! Perus-Härkä arvostaa kuitenkin rauhallista, tasaista, mukavaa perhe-elämää ja koti-iltoja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa.

Tuon saatan uskoakin. Ehkä. Joskus. Tuon viimeisen lauseen ainakin.
(lainaus on täältä http://www.horoskooppi.com/aik_luonnekuvaus.html#harka Uskokoon ken tahtoo…)

2) En koskaan ole ollut paras missään. En paras yhtään missään. En, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

3) Olen laihduttanut elämäni aikana kymmeniä, jollen satoja kiloja. Ja silti olen yleensä vähän (tai vähän enemmän) ylipainoinen.

4) Katson miehistä aina ensimmäiseksi kädet ja kengät. Ja sen, miten hän tervehtii. Jos miehellä on valkoiset kengät (ei koske tennareita eikä urheilu/skeittikenkiä), eikä hän katso silmiin tervehtiessään, niin sen jälkeen minua on vaikea saada vakuuttuneeksi enää yhtään mistään.

5) Olen hirveän, ihan luokattoman huono odottaja. Osaan odottaa ja olen hyvä odottamaan tavoitetta (esim. loma Umbriassa, joka oli varattu jo vuotta aiemmin tai väitöskirjan valmistumista, mikä kesti vuosikausia) tai mitä tahansa, kunhan se toteutuu aikataulussa, mutta jos joudun odottamaan, kun aikataulu pettää, kun joku  myöhästyy, kun liikenne ruuhkautuu, kun en saa asiaa tehdyksi kuten on sovittu,  kun joku vatuloi tai muuten ei olla aikataulussa, kun ei pidetä kiinni sovitusta. Silloin olen surkimus. Kuin pieni kakara. Eikä silloin millään järkipuheella ole mitään tekemistä asian kanssa. Olen surkea jonottaja ja odottaja.

6 )  Minulla on selässä 30 cm pitkä arpi.

7) Minähän en mieluusti omista asioistani juttele. Mistä hyvänä osoituksena ovat nämä 1703 blogipostausta, jotka viimeisen viiden vuoden aikana olen tänne Temmattuun kirjoitellut. 🙂

 

 

 

Puutarha, viinikisa ja spondeus

Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!

Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!

Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)

 Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.

 Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.

Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….

Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.

Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu  (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu   meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉

Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.

Ja sitten vielä:  lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen,  että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:

Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se.  Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!

Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.

*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä,  Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian  – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

 Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

 

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia.  Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme  Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä  harvinaisuuksia.

 

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

 Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita  – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

 

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

 

RIP.  Rest in peace ja sama latinaksi: