Elämää hammaskiskon kanssa

Loputtomien hammasremppojen, -särkyjen, -leikkausten, juurihoitojen, implanttien, iensiirtojen, tulehdusten, valvottujen öiden, purentavikojen, hoitovirheiden, hymyttömien viikkojen, tuhansien eurojen hammaslääkärilaskujen – joista kaikista olen vielä kehdannut täällä blogissanikin valittaa – on elämässäni purukalustoni kanssa jälleen uusi vaihe. Tai oikeastaan toisinto: on minulla ollut purentakisko ennenkin.

 Muistanpa kun oltiin keväällä 2003 äiti-tytär -leirillä kaksistaan Roomassa ja tyttärellä (13 v.) oli sellainen kitalakeen laitettava purentaa oikova laite ja minulla kiskoni ja molemmat pidimme niitä yöpöydällä. Eräänä aamuna hotellin kerrossiivoja kävi erikseen meille hämmästelemässä vempaimiamme: otti molemmat käsiinsä, pyöritteli päätään, hymyili kohtuullisen kuluneella purukalustollaan, puhua pulputti italiaa ja oli todella hämmästyneen oloinen. Me vain hymyilimme.

Silloinen hammaskiskoni jäi pois käytöstä kun tein yhteensä toista vuotta vieneen amalgaamien poistoremontin: hammasriviston ”profiili” tai whatever se onkaan muuttui niin totaalisesti, ettei vanhaa kiskoa voinut käyttää. Nyt sitten tämän kevään ja kesän hammasoperaatioiden yhteydessä todettiin, että kisko on otettava käyttöön tai muuten puren hampaani palasiksi ja leukani helliksi. Reilun 300 euron uuden kiskon sain juuri ennen Kiinan matkaa, joten reilun kuukauden olen sitä nyt käyttänyt. Ok, olen aika hyvin sujut sen kanssa. Mutta aiheuttaa se omat hölmöt juttunsakin. Yöllä herätessä – kun janottaa – ottaa vesilasin yöpöydältä, eikä muista että on kisko, minkä seurauksena puolet vedestä on pyjamalla.  Kahtena iltana olen nukahtanut rillit päässä; en ota niitäkään pois, kun kerran suussakin on joku ”lisälaite”. Kerrassaan briljanttia! Sekä mökillä että Kiinan matkalla olin neuroottisen huolissani, että kisko varmasti on mukana meikkipussin sivutaskussa. Ihan kuin maailman pyöriminen nyt olisi kiinni siitä, etten vain unohda tätä pikkuvempainta.

On kiskosta ollut apuakin. Selvästi tuntuu, että en ole leukaperistäni enää niin tiukkis. Ei juurikaan kipeitä hampaita.

Ja sitten tämä kiskojuttu näyttää aiheuttavan myös sen, että blogiin kirjoittamieni juttujen taso alkaa olla todella surkea: purentakisko!  Yritänpä huomenna hankkia taas jotain elämää… 🙂

5 kommenttia artikkeliin ”Elämää hammaskiskon kanssa”

  1. Kirjoituksen aihehan on mitä mainioin – ainakin meille purentakiskon kokeneille 🙂 Itselläni oli kiskovaihe viisi vuotta sitten ison purentaremontin yhteydessä ja koin juuri samanlaisia kommelluksia, joista kerroit. Vaikka tiesin, että hammaslääkärisetä motkottaa, sallin joskus itselleni kiskottoman yön, kun tulin esim. iltariennoista myöhään kotiin ja hädin tuskin jaksoin pestä hampaani. Aamulla oli kyllä jo huono omatunto.
    Kisko teki purukalustolle ja leukaperille kyllä hyvää. Voisin harkita hankkivani sellaisen taas jossakin vaiheessa elämää. Kiitos näistä kiskomuisteloista!

    Vastaa
  2. Purentakiskon pito on juuri sitä elämää ”puhtaimmillaan”..ei ehkä parhaimmillaan, mutta elämää kuitenkin! TSSSSemppiä sanoo blogizi lukija, joka juuri laittoi purentashizzzzkon shuunsa 😀
    Nautinnollisia öitä:D

    Vastaa
  3. Katri ja Maija, kiitokset tsemppaamisesta ja kannustuksesta sekä purentakiskoelämään että moisesta kirjoittamiseen. Onkohan Suomessa ”Me purentakiskolaiset” -yhdistystä! Voitaisiin liittyä 🙂

    Rennosti hymyiilevää päivää teillekin!

    Vastaa
  4. Tämän luettuani soitin hammaslääkärille, jolle muutenkin ylihuomenna menossa, että laitetaan kaupan päälle vielä hammaskisko.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.