marraskuu 2011

Tälle päivälle oli vähän kertynyt asioita ja ostoksia toimitettavaksi. Jahka pehtoori salitreeniltään (jotka ovat käsittämättömän pitkiä kuten olen tässä syksyn aikana  huomannut) kotiutui ja mukaani joutui, lähdimme hoitelemaan hommat alta pois.

Ja sitten lopuksi kävimme ostamassa Herkusta huomista leivontaoperaatiota varten kaikenmoista erikoiselintarviketta ja myös joulunajaksi säilyviä herkkuja (mm. panettone, hmm), sillä tänään oli viimeinen mahdollisuus käyttää kanta-asiakasetuutena 10 % alennus. Siis koskapa ”säästimme”, kertyi ostoksia aika lailla. Ja taas kerran kassalla mietin, että miksi?   – Pistetäänkö jukurttit pussiin? Suljenko leipäpussin teipillä? Tämä kurpitsa ei olekaan pussissa, voisin antaa sille pussin…  Haluatko että pistän pakasteet pussiin?

Minkä halavatun takia ne kertaalleen pakatut eväät on pakattava vielä uudelleen. Hyvä on: se että hiiva tai tuoksahtelevat juustot pannaan erilliseen pussiin, on minusta perusteltua, mutta minkä vuoksi jukurtit pitää pussittaa. Jos asiakas ei osaa pakata kauppakassia siten, että jukurttipurkit säilyvät eheänä, niin oma vika. Minun mielestäni. Entä iso kurpitsa tai yksi sitruuna? – Miksi ne tarvitsevat erillisen pussin? Onhan niissä kuoret! Kylkeen vain punnituslappu ja sillä hyvä. Muutoinkin kertyy ihan mielettömästi kaikkia pakkaus- ja kääreroskia, joten miksi vielä tämä tuplapussitus? Sellaista minä hiljaa mielessäni tupisin ja taas kerran asiasta tuohduin – ihan hiljaa olin mutta tuohduin silti.

Mutta tehdäänpäs kuten Nummisuutarin Esko ja pistetään parhaat päällimmäiseksi. Siis hyvä uutinen tähän viimeiseksi: kaupasta löytyi savustettu paprika -mauste. Eipä ole ennen Oulusta löytynyt. Nyt oli Stockan maustehyllyssä. Neljä ja puoli euroa pieni viehättävä peltipurkki.

Jauhepaprika sopii niin moneen: munakkaaseen, makaronilaatikkoon, pihvikastikkeeseen, kasvispiirakkaan, lihamurekkeeseen. Kokeilehan! Uutta makua tuttuihin ruokiin.

Eikä sitä peltistä maustepurkkia edes pakattu muovipussiin!

PS. Äsken pilateksesta kotiin ajellessa auton mittari näytti +4,5 C ja huomenna ensimmäinen luukku…  Näillä mennään.

Hirvittävä tunnemyrsky ja monta déja vuta. Paluu rikospaikalle? Eiku töihin. Olin tänään jotensakin koko päivän töissä. Hieman huonot talkoot, kun ei ollut evästä, mutta tekemisen meininki [ja koreografia, heh!] hyvä. Tarpeeksi kun on suorittajia hommissa, niin suoriudutaan. Ja mukavaa yleisöä riitti. Ja opiskelijoita pitkin päivää. Pyysivät pikkujouluihinsakin. Minäpä saatan vaikka mennäkin. Lukupiiriinsä olin vähän lupautunutkin mutta en sittenkään mennyt, aattelin, että saatan olla ”häiriötekijä”. Ja henkilökunnan pikkujouluihin lupauduinkin. Rusinat pullasta? No joo, tiedä häntä.

242 päivää vuorotteluvapaata jäljellä (oikein piti tarkistaa), mitähän tekis? Osaisipa olla tekemättä mitään.

Ja sitten sellaisen huomasin, että olen aika puhelias. Varsinkin jos on tullut olluksi aika lailla kotosalla, aika lailla hiljaa, niin sitten kun on seuraa niin sitä tulee pitäneeksi keskustelua yllä. Onkohan jokaisella ihmisellä sellainen omankokoinen, omintakeinen puhesaldo? Toisilla se on kyllä selvästi pienempi kuin toisilla.

Ihan niin kuin nyt on vaikka runkonopeus, siis kävelyvauhti. Eikä se ole kiinni (vain) kunnosta. Minun runkonopeuteni ei ole erityisen nopea, paremmin vain sellainen vakaa. Mutta puhesaldoa taitaa olla keskivertaista enemmän. Voisi joskus olla hyväksi jos olisi saldorajoitus siinäkin.

Jos tekis omista valokuvista kirjanmerkkejä joululahjoiksi? No enpä taida. Jos saisi nyt edes joulukorttiprojektin alulle.

Torinrannan parkkiautomaatilla vuoroani odottaessani kuulen, kun mies selittää kaverilleen : ”Son kyllä meleko kälämi. Kaukana mistää tolokusta ihimisestä. Se tolojottaaki aina niinku ois parempiki ihiminen, ja sitte tölöväsee jottai iha älytöntä… !  – Eipä pitkään aikaan olekaan tullut kuultua Oulun murretta ”nui leviästi”.

Tänään viiliä ja pipareita (ks. täältä). Tästä se jouluruoka-aika alkaa. Pari viikkoa tavallista aiemmin.

Palautetta valokuvauksestani – joku oli tullut siitä iloiseksi. Ja teki minut iloiseksi kun kertoi ilahtuneensa.

Kävin illansuussa hierojalla. Tuntuu oudolta kun veri kiertää päässä 🙂

Elmerin kylvetin tänään. Kilpuri on pari viikkoa jo ollut vaipumassa talvihorteeseen, mutta on vielä nesteytettävä sitä, ja saatava aineenvaihdunta lepotasoon [lue: suoli tyhjäksi]. Ja kuinka se suhisikaan kun nostin sen vannaan. Enpä ihmettele. Tänään luontoa katsellessa tuli mieleen, että oikeastaan ainoa oikea ratkaisu olisi mennä unosille pariksi kuukaudeksi.

Teimme pehtoorin kans jotain sellaista, jonka jälkeen tytär sanoi: ”Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa pois, täällä on syöty mutupizzaa [kerran loppukesästä pyysin pehtooria hakemaan kotipizzat… Ihan mielettömästi teki mieli pizzaa, oli vähän efterdagen olo, enkä millään viitsinyt kokata mitään.], jatkuvasti juodaan olutta [Kiinassa joka päivä joimme lounaalla lasillisen paikallista pilsneriä kun ei ollut tietoakaan viinistä. Vedestä ei tiennyt ja limppari ei maistunut. Sitä paitsi se pilsneri oli hyvää.] ja nyt vielä tämä!!!! Ihan hirveetä!”
–   Tietäisittepä vain! Tulette kyllä vielä tietämään. 🙂

Milloin minun teksteissäni on ruvennut näkymään päätalolainen kerronta? uuh!!

Melkein unohdin blogini!

Hyvin erilainen maanantai.

T’änään ulkona olisi taas voinut olla vaikka kuinka kauan.

Lähtiessä satoi märkää räntää. Palatessa paistoi vielä aurinko.

Ja siinä välissä näkyi sateenkaari.

(klikkaa kuvaa niin se suurenee) 

 Meri oli tänään levollinen, hiljainen. Molemmat – sekä Toppilansalmen että Nallikarin – aallonmurtajat näkyivät Meri-Toppilan kukkuloilta hyvin. Ei pärskeet lyöneet yli kuten eilen.

Ulkoa oli kuitenkin palattava. Semminkin kun nuoret tulivat syömään. Kerronko teille, kuinka pöhkö voin olla? Ehkä kerron, ei tämä minun ”julkisuuskuvani” enää tästä paljon kummene. Siis: viime kevättalvella – varsinkin helmikuussa – kun oli vähän ankeaa monestakin syystä, ja tytär Strassbourgissa vaihdossa, kävi joka viikonloppu niin, että kun kokkasin ja katoin pöytää, vain kolmelle tai neljälle jos miniäkokelaskin oli tulossa syömään, joka tapauksessa niin että tyttären paikka oli tyhjänä, juuri silloin Radio Novasta (joka minulla on yleensä ruokaa laittaessa auki) kuului Laura Närhen biisi ”Mä annan sut pois”. Ja minä kuuntelin ja märisin sen biisin kanssa muutoinkin … mutta nyt … nyt kun esikoinen käy (jos ei ole töissä) vähintään joka viikonloppu kotikotona syömässä, ei radiossa enää tuota viime kevättalven hittibiisiä soiteta. Ja mitä minä teen? Laitan sen iPodilta soimaan! Ihan vaan sen takia, että saan hiljaa mielessäni olla tyytyväinen ja  hiljaa mielessäni irvistellä (kenelle ihmeessä???? ) että esikoinen tulee kohta, ihan pian, syömään. Näin tomppeli sitä kuulkaa voi olla. Olenpahan vaan iloinen että tulee, eikä ole jossain Keski-Euroopassa, ei ole pois, ei ole ison ikävän päässä.

Tänään sain siis tehdä sapuskaa molemmille muksuille ja pehtoorille. Tosin tänään minulla itsellä ei erityisen iso nälkä… vielä eilinen illallinen riitti pitämään nälkää. Olimme eilen – vaihteeksi – ulkona syömässä.  Vähän extempore lähdimme VMP:n kanssa Istanbuliin (ravintola, erinomainen ravintola Oulussa) syömään ja sitten teatteriin katsomaan Viulunsoittaja katolla. Siitäpä on aikaa kun ollaan Oulun kaupunginteatterin isolla näyttämöllä oltu. No ei se huono ollut. Ei missään tapauksessa. Minä pidin orkesterista, ja tanssikohtauksista. Varsinkin miesten tanssiessa, ja varsinkin yhden erinomaisen taitavan miestanssijan esityksestä. Oli siinä hyvät hetkensä. Illasta kuitenkin parasta seura, – vanha, harmaa :), monet kerrat hyväksi havaittu seura.

Olen tehnyt tänään toki muutakin kuin oppinut aika lailla css-kieltä. Siis koodaamaan. Ainakin muokkaamaan blogin ulkoasun uudeksi. Siinä tärväytyikin kyllä aika lailla aikaa. Artikkeliakin taas vähän yritellyt. Ruokaa en ole laittanut; pehtoori paistoi pihvit. Oli nähnyt jossain ruokaohjelmassa uuden tavan ja kokeili  – kunhan vähän 🙂 kannustin. Hyviä tuli. Hurjan hyviä.

Tytär ei ehtinyt  kanssamme pöytään, mutta autoa palauttaessa ilmoitti ovenpielessä, että ”tulisin kyllä sitten sunnuntaina syömään”. Niin ilmoitti veljensäkin, kun lomille palautui ja piipahti. Silmä mustana – ”noku vähän ryynättiin ja tetsattiin ni sattu vyösolki tuohon silmään, mutta enempi kävi ku putosin Rasin [vai Masin – en ole varma] kyydistä olka edellä .. ” Kyllä on maanpuolustus kovaa touhua. Hyvä kun tulevat sunnuntaina. Taidan tietää mitä teen; molempien herkku on poronkäristyslasagne! Ja jälkkäriksi jotain jouluaiheista jo …

Me olemme – hillittömästä vesisateesta huolimatta – kaksistaan järjestäneet perinteisen Suomi – Ruotsi -maaottelun. Lignell Piispasen Loimu-glögi versus ruotsalainen  Blossan vuosikertaglögi.

Viimevuotinen Blossa jäi testaamatta kun sitä ei Suomeen tuotu, eikä kellään ollut Haaparantaan asiaa. Monena vuonna Blossa on meistä ollut parempi, mutta kuinkas nyt kävikään?

Tänä vuonna ruotsalaisen vuosikertaglögin päämauste on kahvi, periaatteessa hyvä idea, eikä glögi ole huonoa, se ei edelleenkään ole liian mausteista, eikä liian makeaa, kuten monet tuppaavat olemaan, mutta nyt maku jäi meidän molempien mielestä merkillisen ohueksi.  Sen sijaan Loimun neilikkainen ja karpaloinen maku oli mieluisampi. Glögillisempi [karmea sana], olematta tönkkiä. Sitä paitsi sellainen merkittävä asia kuin pullon väri ja koristelu oli tänä vuonna Loimulla paljon kauniimpi.  Liekö näin positiiviseen Loimu-suhtautumiseen ollut syynsä myös sillä, että se oli lahjaksi saatu [kiitos ja kumarrus Savon suuntaan], mutta joka tapauksessa tänä vuonna Suomi voitti äänin 2 – 0.

Ehkäpä lähdenkin lämmittelemään toisen mukillisen – Loimua siis – , myrskyä odotellessa!