Kohti Jäämerta – ja takaisin

Aie ajella Jäämerelle, ajella katsomaan Pykeijaa, ehkä käydä Utsjoellakin on ollut olemassa jo kauan. Keväällä hoksin Saariselän Sanomista ilmoituksen, että sinne pääsisi bussikyydilläkin. Kun vielä luvattiin, että matkalla olisi opastus, pysähdyksiä juuri niissä paikoissa, jotka on ollut toiveissa nähdä, ja tiedossa olisi valmiiksi järkättyä evästystä paikoissa, joista olimme kuulleet mainesanoja, alkoi osallistuminen  valmismatka ”Jäämeren kierrokselle” olla päätetty.

 Jäämeren kierrokselta ja Pykeijasta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik)

Kierros meni näin: Saariselkä – Ivalo – Inari – Sevettijärvi – Näätämö – Pykeija – Varangerbotn – Utsjoki – Karigasniemi – Kaamanen – Saariselkä.

Kukkolan bussi oli Paukkulan levikkeellä aamusella varttia vaille kahdeksan, – kuten sovittu oli. Ja mekin olimme. Ja bingo: meidät poimittiin ekana reissuun, joten me saimme ensimmäisinä valita paikat. Etupenkit olivat meidän! Ylivertaisen hienot näkymät siitä koko kierroksen ajan. Laanilan ja Saariselän hotellien edestä haettiin lisää matkalaisia, kokonaisvahvuus oli sitten 22 + kaksi (Lissu oppaana ja Tapani saföörinä). Matka Euroopan reunalle ja viivähdykset Finnmarkenissa veivät aikaa enemmän kuin kellon ympäri, reilut 13 tuntia koko roundi, enemmän kuin 700 kilometriä.

Tyven aamu. Ilmassa tuntui lupaus kauniista kelistä. Jo tutulla Ivalo–Inari -välillä saimme aavistuksen siitä,  kuinka hieno päivä olisi edessä.

Keltaiset koivut, peilityynet lampien pinnat, Inarinjärven tumma levollinen pinta keltaisten ja syvän vihreiden tuntureiden kehystämänä.

Ennen kuin olimme Inarissakaan, olimme jo oppineet paljon saamelaisten maailmankuvasta, maahisista ja siitä, kuinka niitä ei kannata häiritä.

Ensimmäinen jaloittelu/kuvauspaikka oli Tuulispää-nimisen vaaran laella, Inarijärven länsirannalla. Tämä Tuulispää-vaara eli  Bieggaoaivi on pyhitetty saamelaisten Tuulimiehelle. Nähtiin Inarinjärvi uudesta kulmasta. Kuvissakin kaukana näkyy Ukonkivi, jossa elokuun alussa kävimme katamariinireissulla. Tuulispäältä näkyi laajasti Lapinmaa. Tuulestatemmattu viehtyi ja viihtyi sielläkin 🙂

Inari ohitettiin pysähtymättä; eipä sinne nyt ollutkaan asiaa, ja vähän ennen Kaamasta käännos koilliseen, jatkoimme Inarinjärven pohjoispuolta kohti Varanginvuonoa. Aamusumun hälvettyä edessä sininen taivas, ruskaiset taipaleet, ehkä sanonta ”henkeäsalpaava näköala” ei tässä yhteydessä ole ihan kohdallaan, mutta kaunista, karua, värikylläistä oli. Karun kaunista. Jääkauden muokkaama maisema hiekkadyyneineen, palsasoineen, tuntureineen, järvenselkineen, puroineen. Ja matkan taittuessa mitä ilmeisimmin työhönsä –  tai elämäntapaansa kuten hän itse totesi – intohimoisesti suhtautuva Lissu kertoi meille alueen historiasta, jääkauden jäljistä luonnossa, paikallisista ihmisistä, postin kulusta ja kulkemattomuudesta. Omista kokemuksistaan. Ei paperin- vaan elämänmakua opastuksessaan. Se ja syvällinen paikallistuntemus tekivät hänen levollisesta puheestaan vakuuttavaa ja kiinnostavaa.

Matka eteni, mukavasti oli kuvaustaukoja. Sevettijärven ortodoksisella hautausmaalla kävimme. Kolttasaamelaisten hautausmaa oli tavattoman kaunis. Sinnekin sopii se sama lause, joka pari viikkoa sitten luettiin Naantalin hautausmaalla: ”Hautausmaa tukee elämää.” Valoisa. Valkoinen. Islannin jäkälillä peitetyt hautakummut olivat seesteisiä, lohdullisia jotenkin. Muutamien ristien päällä sielun lintu… K:lle tästä valkoisesta hautausmaasta tuli mieleen Verdun, joka mekin on sekin tänä vuonna nähty, mutta minulle se ei ollut mielessä. Sevettijärven hautuumaa oli jotenkin rauhan tyyssija, Verdun on sodan muistomerkki. Kun olimme siellä oli kylmä, Sevettijärvellä oli leppeä syksyinen lauantai. Miksihän minä niin pidän hautausmaista? Historioitsijalle mennyt maailma on  osa elämää?

Ennen kuin ylitettiin Norjan raja, oli aika kahville ja makoisalle poroleivälle Sanilan porotilalla. Muutama perinteinen kolttakotikin nähtiin vilahdukselta.

Neidenissä (Näätämö suomeksi) on kaunis kirkko, johon pääsimme sisällekin. Ja sen ympärillä kirkkotarha, joka taas kerran kiinnosti minua melkein enemmän kuin arkkitehtuuri tai puuleikkaukset. Mutta kaunis oli kirkkokin. Sen koristelussa käytetty ornamentiikka varsinkin viehätti.

Neidenistä matka jatkui kohti Varangin vuonoa. Kolttakönkäästä olen kuullut, mutta se on myös nähtävä. Se on kuultava.  Käpäläkalastusta olisi mukava päästä seuraamaan, ehkä joskus. Kuulosti kyllä aikas ainutlaatuiselta sekin. Matka jatkui. Ja onneksi pysähdeltiin välillä. On mahdotonta kertoa, kuinka kaunista oli. Ainakaan minä en osaa.  Eikä kuvakaan kerro kuin häivähdyksen.

Ja sitten näkyy jo Varanginvuono, jonka reunaa seuraillen ajelimme kohti Pykeijaa. Se oli merkillinen sekoitus lauantai-iltapäivän auringossa kylpevää idyllistä kalastajakylää ja kulahtunutta, piittaamatonta lappilaista (kveeniläistä?) elämisen meininkiä. Viehättäviä pikkutaloja ja vanhoja minereettipintaisia sodanjälkeisiä pytinkejä. Ehkäpä kuvasivulta edes vähän välittyy millaista. Ja sielläkin tietysti vähän syötiin. Matkan hintaan ei kuulunut jättirapuleipä, mutta toki me se kymppi siitä maksettiin. Erinomaista oli. Ja otimme neljästään pullollisen Sauvignon Blanciakin  – olihan VMP:lla hääpäivä. Ostinpa paikallisesta pikkuputiikista pussillisen jättirapua pakasteenakin, on nyt jo täällä kotipakastimessa. Pykeijassa ehdimme hyvin vielä käydä hautausmaallakin: hautakivien lisäksi siellä jotain ihan erityistä, Skandinaviassa ainutlaatuista: karvainen sinilatva. Sitä ei kasva Skandinaviassa missään muualla kuin Pykeijan hautausmaalla.

Puoli kolmelta jätimme Pykeijan. Matka jatkui yhä pohjoisemmas. (Hieman kyseenalaisen historian omaavan) Skipagurran kohdalla käännyimme Tenojokivartta alaspäin ja siirryimme takaisin Suomen puolelle. Teno oli minusta odotettua ”vaisumpi”. Se oli leveä ja komea, mutta santapakat isoja ja leveitä. Mutta mikä oli hienoa, sää jatkui edelleen järjettömän kauniina. Lämmintä välillä +20 C! Ihan inkkarikesä Suomineidon päänupissa.

Kun saavuimme kohti Rastigaissia (tunturi  n. 1600 mpy) oli ensin pub-ravintola Rastigaissassa lohikeittolounaan aika. Tenon rannalla oletti saavansa hyvän sopan: saatiinkin.

Karigasniemeltä käännyimme takaisin kohti Inaria. Sulaveden lähteellä kävimme täyttämässä vesipullot ja Muotkan Ruoktun tunturikylän pöydässä oli isot vadilliset Hansin paistamia lättyjä. Ja matkalla Lissu kertoi Hansin saksan kielen taidosta, ja paljon muusta:  luonnonpuistoista, niiden eläimistä, kasveista, reiteistä. Iltasatu Tunturin tuulesta ja Uula-Matista viehätti Tuulestatemmattua ja Myötätuulen asujaa… 🙂

Hansin ”ei krääsäisen” paikan jälkeen matkan hintaan kuuluvat eväät oli nautittu. Ja viimeistään tässä vaiheessa todettiin että 95 euroa on pantu paljon turhempaankin. Kyyti, Lissun loppumattomat, lohdulliset, lappilaiset tarinat, aamukahvi poroleivällä, lounassoppa salaatteineen ja jälkkäreinen ja iltapalaksi lättykahvit olivat hyvinkin hintansa väärtejä.

Muddusjärvellä kävimme vielä jaloittelemassa, kuvaamassa auringonlaskun jälkeistä sinistä hetkeä, katsomassa kuinka täysikuu alkoi nousta taivaalle. Loppumatkalla jo väsy alkoi painaa. Jäämeren kierros tehty. Hyvä reissu tehty.

___________________

Tänään  aamupäivällä  Hangasojalla saunan lämmitystä, pieni metsälenkki,  mökkisiivousta, ja runsaahko brunssi. Puolen päivän jälkeen matka maalikyliin.

Nyt tämä ja kuvasivu tehtynä. Jäämeren kierrokselta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik) . Tervetuloa kuvamatkalle.

4 kommenttia artikkeliin ”Kohti Jäämerta – ja takaisin

  1. ”Jäämeren aallot aina lyöneet on,
    kylmään rantaan kylmän Petsamon…”

    On se NIIN väärin, etteivät suomalaiset Jäämeren turneet voi alkaa Tarton rauhan rauhanomaisesti sovittujen rajojen sisältä!

    Kierroksesi runsauden sarvesta (klik klik, tusen takk!) pureskelen lähemmin: (1) Sanilan porotilaa, (2) karvasinilatvaa, (3) Neideniä.

    (1) Toini Sanila (tapasin hänet syskesästä 2009), porotilan emäntä, on varsinainen ”monitoimipersoona”. Ilomantsista Sevettijärvelle siirryttyään hän on ollut mukana Inarin kunnallispolitiikassa, toiminut tarmokkaasti kolttasaamelaisen käsityöperinteen, kielen ja ruokakulttuurin puolesta ym. ym. Tytär Tiina laulaa kolttasaameksi rockia (http://www.youtube.com/watch?v=f5hb6EgHQGM) ja muutakin (http://www.youtube.com/watch?v=HO3JEsNLsnA).

    (2) Polemonium boreale. Kellosinilatvaan olen törmännyt Hetassa, ja lehtosinilatvaan kompastelen rva puolisoni kukkapenkeissä, mutta enpä tiennyt, että kukasta on olemassa karvainenkin, sangen kaunis näemmä, sortti!

    (3) Ala-Näätämössä, kolttien vanhalla yhteismaalla on Norjan pienin kirkkorakennus, joka kannattaisi myös tulla esitellyksi Jäämeren kierroksilla. Pyhittäjä Trifon Petsamolainen rakennutti tälle paikalle Pyhälle Georgiokselle 1565 pyhitetyn kappelin. Nykyisen kappelirakennuksen vanhimmat hirret ovat kuitenkin vasta 1800-luvun alusta.

    Kun Oslon yliopisto suoritti kaivauksia Neidenin alueella v. 1915, hautausmaalta vietiin 94 kolttasaamelaisen luut Norjan anatomian instituuttiin. Tämä länsimaisen aatehistorian rasistiseen perintöön luettava toimi saa kuluvana syksynä – viimeinkin – loppunäytöksensä. Syyskuun 25. päivänä P. Georgioksen kappelissa järjestetään tilaisuus, jonka yhteydessä kolttasaamelaisten vainajien luut haudataan uudelleen.

  2. Onhan mukava että kuvista sait iloa noin paljon. Ja annoit taas lisätietoa noin paljon. Ehkäpä tieto välittyy matkanjärjestäjillekin tätä kautta.

    Toini Sanila on tosiaan tahtonainen, joka on kaiken mainitsemasi lisäksi myös paikallisen koulun rehtori ja paistinkääntäjä.

  3. Jäämeren kierros on kokemus: luonto, maisemat, paikat, ruoka, kulttuurihistoria, tarinat, ihmisetkin.

    Neidenin Pyhän Georgioksen kappelissa järjestetään joka syksy ortodoksiset vedenpyhitysjuhlat. Ne kestävät oikeastaan koko viikonlopun, alkavat Nellimistä, jatkuvat Sevetissä ja päättyvät Neideniin. Olen osallistunut usein, niin tänäkin vuonna. Tunnelma on viehättävä, pyhäisä.

    Neidenissä on myös vanha, kaunis luterilainen puukirkko – ja hautuumaan nimissä paljon suomensukuisia. Opasteet kirkolle ovat vain typisk norsk eli huonot.

    Kirkkoniemen seudulla voi ihailla tunturikasveja aivan valtatien varressa. En edes tiedä, saako niitä kerätä, mutta joitakin kyllä poimittiin esikoisen koulukasvioon. Nykyäänhän saa kasvion tehdä myös digikameralla, mutta ainakin yhdessä kuvassa pitää olla kasvi ja ”kerääjä”. Netistä napattu ei vielä käy! 😉 Kasviota oli kyllä hauska keräillä, varsinkin kun sitä sai oikein luvan kanssa vanhempi tehdä yhdessä koululaisen kanssa!

  4. Skaidi, sinähän se jo aiemmin näitä Jäämeren maisemia olit kehunut, etkä turhaan. Varmastikin menemme toistekin. Ehkä sitten pääsemme tuonna Neidenin ortodoksiseen kirkkoonkin. Pyhäisä? Se on hyvä sana.

    Kuulun siihen sukupolveen, joka välttyi kasvienkeruulta eikä meidän lasten niitä tarvinnut kerätä. Joskus ajattelen että onko se sittenkään ollut hyvä että siltä ”vältyttiin”. Minä en kyllä juuri mitään kasveja, eivätkä kyllä sitten meidän lapsetkaan.

    Mutta reissuraportteja (tai esitelmiähän niiden virallinen nimi taisi olla) on kouluun tehty! Eräskin. 😉 Ja niiden tekeminen oli kyllä hurjan mukavaa.

Jokainen kommentti on ilo!