Heinäpouta

Meillä on ollut pitkään ajatuksena, suunnitelmissa, että tänään tai viimeistään huomenna ajelllaan mökille. Yritimme saada mukaan murmelin, systeriäkin kyselin, josko kyydillä lähtis pohjoiseen, molemmilla syynsä olla lähtemättä. Ja sitten viime viikolla pehtoori osoitti  – jälleen, niin kuin joskus tekee 😀 – omaavansa tunneälyä ja sanoi, että ”mee eeltä, lähe sunnuntaina, tuun sitte viikolla perässä, – jäi sulla se pääsiäisretriitti viettämättä, jotta  mee viettämään se nyt!”

Täällä olen. Heinäkuun viimeinen. Aamuvarhain lähdin, Sodankylään asti liikennettä ei juuri nimeksikään. Kuuntelin radiota – isolla. Ajoin – no joo, aika lujaa. Sodankylän jälkeen poroja, virolaisia rekkoja (sunnuntaina jo ennen puoltapäivää??!!), asuntoautoja, taas poroja, turisteja, porotokkia, pieniä autoletkoja. Sodankylän jälkeen! Sunnuntaina. No joka tapauksessa kahvi/vessatauosta huolimatta olin reilusti alle viidessä tunnissa mökillä.

Pehtoori tulee perässä (jos, ja jos ,…. appi ei voi oikein hyvin 🙁 ) ja systerikin taitaa tulla mökilleen… mutta en voi väittää, ettenkö nyt viihtyisi yksikseni. Joskus vain on niin hyvä saada olla yksin. Kuunnella kun puro solisee…

Toisin kuin radiossa sanottiin täällä on ollut + 20 C ja aurinkoa! Ja heinää. Mökkitontti täynnä heinää!

Heinätöissä ja yhden hengen piknikkiä Hangasojan varrella olen viettänyt, välillä poikennut metsään, istunut mökkiterassilla ja blogannut ja samalla istumalla kuvannut poroja

 kantanut saunalle puita, kuunnelllut tuulen huminaa, viettänyt yhden hengen piknikkiä. On piknikkejä ja on piknikkejä 🙂 Tänään tämmöinen notskipaikalla!

 Retriittini on alkanut.

Huomenna tunturiin.

Elämä on!

Rotissööri-piknik ohi

Eilen meillä oli 29 vierasta, joista enemmän kuin puolet oli rotissöörejä. Ja suunnilleen puolet ravintola-alan ammattilaisia.

Tulivat kahdelta. Bussilla kaarsivat Rantapeltoon  – kuten sovittu oli.

Vieraat toivat ruoat tullessaan, viinit oli tuotu jo edellisenä päivänä. Olin osaltani tehnyt salaattia, jälkkäriä ja sen sellaista muuta pientä piknik-evästä. Olimme liinoittaneet ja koristelleet pöydät, ja etsineet talon kaikki ruokalautaset ja ruokailuvälineet pöytiin, puuhastelleet kaikenlaista pientä valmistelevaa… Mutta kaikkinensa aika pientä …

Vieraat tulivat, kattoivat pöydän, nauttivat (toki mekin!!), kantoivat lautaset tiskikoneeseen, kattoivat pöydän uudellen – nyt  jälkkäreillä (ja kuulin, kuinka joku sanoi: ”Ikinä en ole nähnyt näin hienoa jälkiruokapöytää!”).

Meitsin osuus jälkiruokapäydässä olivat mansikat ja mascapone-vaahto. Vanha herkku meillä, monelle uusi juttu ja reseptiä kyseltiin, joten julkaisenpa nyt täällä Temmatussakin. (alla)

Kaikki mahtuivat piazzallemme ja Festaan, tunnelma oli mukava, leppoisa, pehtoorin puutarha sai ansaitut kehut, ruoka oli kaikkinensa äärimmäisen hyvää, erinomaista ja vaikka ”työnjakoa” ei ollut tehty –  siis tuomisia ei ollut sovittu –  oli italialaisen piknik-pöydän anti monipuolinen, tasapainoinen, ihan mielettömän hyvä. Ja minä en juuri keittiössä käynyt, sen verran kuitenkin, että tarjoiluastioita nostelin esille, tiskikoneen kävin panemassa käyntiin …

Silti sain kohteliaisuuden, josta olen kovin otettu: ”Olet Donna Leonin dekkareiden Paola!”  Sisareni on joskus sanonut samoin, ja nyt kuulin sen uudelleen: olen pähkinöinä. 😀

Melkein neljä tuntia meillä viihdyimme, ja sitten alkoi sovittu bussitournee ”lähiöpatioille”.

Ensin ajelimme Haukiputaalle: Navettaan. Meitä varten siellä olivat esiintymässä paikalliset saha-mandoliinitaiturit. Aurinko paistoi, oli heinäkuun viimeinen perjantai, monen viimeinen lomapäivä, ruoasta ja seurasta nautittu, ja edelleen nautittiin olosta, seurasta. Iloa ja valoa oli. Oli kesä.

Tunnin piipahduksen  jälkeen jatkoimme matkaa Oulujokivarteen, Värttöön. Koivurannan kahvilassa saimme lämpimän vastaanoton, – ja samppanjaa! Ilta-auringossa, joen tyyntyessä, illan lämmössä juteltiin ruoasta, historiastakin? (ei kai vain joku luennoi!!), tulevasta, ja taas ruoasta.

Kierros päättyi Sarkan eteen, sielläkin vielä piipahdimme. Luonnollisesti.

Reilusti ennen puolta yötä olimme pehtoorin kanssa kotona, ja oli vaikea uskoa, että meillä oli ollut 30 vierasta: hyvin vähän siivottavaa. Jääkaapin sisältö kuitenkin kertoi, että nyyttärit olivat olleet. Yhtä sun toista herkkua oli pakattu (vieraat olivat ennen lähtöään pakanneet!) odottamaan tätä päivää.

Ja kyllä kelpasivat tänään  kotikotona iltapäivän viettäneelle alokkaalle antipastit ja tiramisut!

_________________________________________________

Mascarpone-vaahto

250 g mascarpone-juustoa
2 dl vispikermaa
2 kananmunan valkuaista
6 rkl sokeria
½ dl Amaretto-mantelilikööriä

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.
Vatkaa vispikerma vaahdoksi ja lisää siihen sokeri.
Sekoita mascarpone-juustoon mantelilikööri ja
yhdistä massaan kermavaahto ja kovaksi vatkatut valkuaiset.

Eikä sitten muuta. Sopii mansikoille erinomaisesti. Tai talvella päärynöille.

JOS tätä sattuu jäämään niin pistä loput pakkaseen: seuraavana päivänä on mascarpone-jäädykettä.

 

 

 

”Syyään ensin”

Tämän kesän lämpö on ylivertaisen ihanaa.

Päivä kului huomista nyyttärijuhlaa järjestäessä: 30 henkeä kerralla on haaste. Mutta kokoamalla, koristelemalla, kokkailemalla,  – ja huomiseksi auringonpaistetta toivoen homma onnistunee: ”ensteks syyään” ja sitten katotaan, miten meni. Sen näkee huomenna.

Auringonpaistetta tai sen puuttumista isompi huoli aamulla, mutta ehkä vain säikähdys. … Toivottavasti.

Ja sitten illansuussa eilinen uusintana: meetinki Kauppahallin edessä ja Rovianttiin syömään. Eilinen joukkue (me ja esikoinen) vahvistettuna naapurikunnan osallistujalla elikkäs systeri mukaan.  Roviantissa edelleen mukavasti porukkaa, ja edelleen sushi maistui.

Sieltä sitten suoraan Möljälle. Meri-Oulun jokakesäinen teatteriesitys tämän päivän kulttuuriantina. Kulttuuria? No ainakin hulvatonta komediaa: Kummeli-porukan kirjoittama Alivuokralainen Esko Roineen ja Mikko Kivisen tähdittämänä sai nauramaan, mutta ei ehkä ihan vetänyt Turpeita & timantteja -trilogialle vertoja. Tai no tiedä häntä. Ei ainakaan huono.

Erilainen keskiviikkoilta

Kuluma. Jumpru. Bar1.

Mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi? 😀

Esikoinen pyysi baarikierrokselle töistä päästyään, ja mehän uhrauduimme ja pyöräilimme keskustaan. Kun kuuteen mennessä ei päivän touhuilta (pientä siivoilua, lenkkeilyä, puutarhanhoitoa ja muuta kevyttä kotoista puuhastelua) ollut ehditty kunnolla syödä, päätimme tutustua Roviantin antiin. Oulun legendaarisen valkosipuliyön jatkeeksi syntynyt Roviantti  tarjosi pientä syötävää (5 x pieni annos ruokaa = 18 euroa tai yksi iso annos 10 euroa). Kyllä Tomon sushi, Puistolan kalkkuna ja Antellin raparperihyve (parempi kuin vanha (oikeasti vanha) omenahyve) meille parhaalta maistuivat. Ja helle helli!

Jumprun patiolla niin paljon muistoja! Niin paljon. Minun polttarini alkoivat siellä… Siihen maailmanaikaan juuri kellään ollut polttareita, juuri kellään ollut häitäkään… se ei ollut muotia silloin… Mutta muistoja, paljon muistoja.

Ja tänään syntyi uusia. Oli meillä kolmestaan mukavaa: ohikulkevia katsellessa, sisäpiirin juttuja höpötellessä, auringon iltasäteistä nauttiessa, esikoisen pulputusta kuunnellessa… Ja Bar1:n MansikkaCaipiroska oli kyllä ihan erityisen hyvää!

 

 

Makroviikot: Maku

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ! Tällä viikolla on erikoismakrohaaste ja aiheena MAKU HUOM! Sama MAKU tulisi löytyä nyt sekä sisältä, että ulkoa. Tarkoitus on siis ottaa ainakin kaksi kuvaa.

Minun makuni on mandariini. Sisällä tuoremehu …

Ja ulkona mandariinipuu, joka yhtä aikaa kukkii ja tekee hedelmää.

 Muiden makuja täällä.

Ruumin ja hengen ravintoa

Aamun rullislenkillä eksyin – tietöiden takia!!  – kauas. Ja sen jälkeen koko päivä ollut jotenkin ”jäljessä”. No ei tänään mitään ollut aikataulutettukaan, mutta on tuntunut että olen silti vähän myöhässä.

Kävin äidille kaupassa ja asioilla ja Prisman edessä oli opiskelijatuttu marjojen myynnissä. Pitkät tovit rupateltiin ja kuulin, että mansikka-aika alkaa olla jo pian ohi. Siispä nyt viime hetken mansikkavinkki:

leikkaa päivän vanhasta patongista tai maalaisleivästä palasia, sipaise vähän voita, laita leivälle mansikka tai pari, päälle vuohenjuustoviipale ja sitten valuta vielä vähän hunajaa… Pistä kuumaan uuniin niin että juusto alkaa sulaa. Ihana pieni ”terveisiä keittiöstä” herkku tai useammasta saa jo alkupalan. Tai välipalan – tai … Kokeileppas vaikka kuinka on hyvää, edellyttäen tietysti että pidät vuohenjuustonmausta.

Sitten siitä marjaostoksilta toinenkin vinkki: pensasmustikat ja uusi OLO-jukurtti.  Paitsi että on niin terveellistä että melkein epäilyttää …niin maistuu ihan erinomaiselta ainakin meidän kahden hengen taloudessa.

Ja siitäpä pääsinkin seuraavaan aiheeseen: kahden hengen talouden sapuskat. Sitähän tässä on nyt opeteltu muutama kuukausi. Eikä ihan ongelmitta ole mennyt. Sen jälkeen kun juniori maaliskuussa siirtyi köksäilemään omassa keittiössä ja nyt jo Kainuun prikaatin eväillä pärjäilee, on meillä ruoankulutus pudonnut puoleen.  Olemme hiljalleen oppineet, että tuoremehua ja leikkeleitä, pastaa ja bataatteja ei tarvi kantaa kilokaupalla joka viikko.

Ja sitten olen ruvennut harrastamaan lautastarjoilua: kun vielä neljästään syötiin, laittelin aina soosit ja salaatit, perunat ja paistokset erillisissä tarjoiluastioissa pöytään, arkenakin. Nyt teen meille salaatin suoraan lautasille, ja tänäänkin kevytbratwurstit nostettiin suoraan grillistä lautasille.  Lisäksi onnistuin laittamaan hapankaalista sellaista, että pehtoorikin söi mielellään. Minähän syön sitä (Rasilaisen valkosipuli parasta) mieluusti ”raakanakin”, suoraan rasiasta jos totta puhutaan, mutta bratwurstille tykkään lämmittellä sitä. Siis kuumaan teflon-pannuun tilkka öljyä, siihen sopiva annos hapankaalta, ja ruokalusikallinen Bonjour Cuisinea (tatti-maku ainakin maistui) ja anna hautua hetki. Nam!

Sapuskan jälkeen lähdimme – vihdoin – käymään Neliögalleriassa, jossa on tutun (Kaija Elo) töiden näyttely. Ja Esko Visurin myös. Molempien työt mukavia, ”ihan kivoja”, mutta eniten pidin Sanna Koiviston pronssiveistoksista ikkunassa. Ja siitä Olli Joen taulusta ”Kvartetti”. Olimme menossa katsomaan myös  Galleria 5:een näyttelyä (Kristiina Haataja), mutta galleria oli kiinni, vaikka olisi kuulunut olla vielä auki. Piipahdimme sitten Valvella, jossa on italialaisen nykyvalokuvataiteen näyttely. Muutama Berlusconia oivallisesti, kriittisesti, älykkäästi sivaltava kuva viehättivät – ja hihityttivät (siinäpä oikein taidetermi!!) – meitä. Joka kesäinen taidenäyttelyreissu Muhokselle odottaa josko murmeli jaksaisi lähteä mukaan, eikä me kyllä tänään enää tuollaisen kulttuurimäärän jälkeen oltaisi mihinkään viitsitty itsekään lähteä.

Semminkin kun siivoustapuuhia oli kotosalla jo siirretty aika kauan…  Ja osa siirretään kyllä vielä … 🙂

Ompelukonekammo

Inhoan ompelukonetta. Saimme sen hää- vai? -kihlajaislahjaksi appivanhemmilta. Sinänsä hyvä ja tarpeellinen lahja. Sitä on vuosikymmenien aikana tarvittu ja käytetty paljon, mikä ei tarkoita, että minä siitä mitenkään pitäisin. Tai että osaisin ommella. Olenhan kertonut, että jo kansakoulussa halusin veistoon: en päässyt. Sormet verillä kudoin ja ompelin. Keskikoulussa käsityöt olivat heti telinevoimistelun jälkeen karseinta, mitä tiesin. Jopa ruotsin tunnilla olin mielummin.

Avoliittotaipaleemme alkuvaiheessa ompelin meille verhoja; jokainen itseään kunnioittava yhteenmuuttava nuorikko ompelee verhot.  Hah! Onnistuin tikkaamaan etusormeni! Tuosta vaan. Yllättävän helppoa kunnon Singerillä. Paraneminen ei ollut, ei helppoa eikä nopeaa.

Sitten kun odotin esikoista, olin merkillisen seesteinen kaikissa asioissa. Seesteinen siinä määrin, että kuvittelin osaavani ommella tulevalle vauvalle pussilakanat. Menin kangaskauppaan; ostin kappakaupalla vaaleansini- ja vaaleanpunasydämistä puuvillakangasta loistoajatuksenani ommella pussilakanoiden toisen puolen vaaleansinisestä ja toisen puolen vaaleanpunaisesta kankaasta. Äitiysloman alkaessa minulla oli koko elokuu aikaa viettää Singerin ääressä. No en nyt sentään moiseen montaa iltapäivää tärvännyt. Kolme vauvan peiton pussilakanaa kaikella äpöstämisellä sain valmiiksi! Ja niissä oli niin paksut nurkat, että mankeli ei tahtonut niitä jaksaa pyörittää. Mutta molempien muksujen vauva-ajan niillä pärjättiin.

Vaatteitahan en koskaan ole edes kuvitellut osaavani ommella. Housunlahkeita lyhennellyt, muksujen vaatteita korjaillut. Ja sitten ommellut liinoja! Minulla kun on usein ”liinakriisi” ennen juhlia. Meillä on vanhan ison ruokapöydän koko sellainen, etteivät suomalaiset valmisliinat siihen  riitä. Pöytä on ensimmäinen huonekalu, joka tähän taloon ostettiin, siihen kuluivat kaikki yhdestä kirjaprojektista saamani rahat (joka kertoo joko siitä 1) kuinka vähän historiankirjoituksella tienaa tai 2) kuinka kallis se pöytä ja kahdeksan tuolia olivat): se piti tilata Ranskasta, se on ranskalaisen ruokakulttuurin mukainen eli sen ympärille mahtuu paljon ihmisiä ja sen päälle paljon ruokaa, mutta siihen ei löydy liinoja kuin Ranskasta tai Italiasta. Tai sitten ne on ommeltava tai ompelutettava.

No vuosien varrella pöytään on tullut muutama kaunis – kallis – liina ostettua. Ja sitten on pari hienoa pellavaliinaa, joulua, rippijuhlia ja lakkiaisia yms. sellaisia varten. Mutta nyt en raskisi niitä ottaa kehiin, sillä niiden peseminen ja silittäminen ja priimakuntoon saaminen vie aina aika lailla aikaa. Tästähän on ollut ennenkin puhetta; niin noloa kuin se onkin, minä ”harrastan kattamista”. Minusta on ihana kattaa juhlapöytiä…  Mutta nyt edessä olevat (perjantain) kestit ovat nyyttärit, johon vieraat tuovat jotain pientä syötävää, moni tuo. Teemana on italialainen keittiö, mitään muuta tuomisista en tiedä. Me olemme luvanneet tarjota piknik-väelle paikan. Siis pöydän johon kerätään herkut. Ja kun buffet-pöytä on aina enemmän vähemmän ”sotkeva” katsoin parhaaksi hankkia niin leveää valkoista kangasta kuin Oulusta löytyy ja ompeluttaa sen perjantaiksi. No onnistuuko? Eurokankaassa ilmoittivat, että ELOkuun loppuun mennessä saan valmiin liinan.

Näin ollen: minulla on nyt sitten kolme ja puolimetriä 280-senttiä leveää valkoista pöytäliinaksi kelpuutettavaa valkoista kangasta odottamassa, että pikku Midinetti minussa heräisi ja saisin kankaan hurautettua säälliseksi liinaksi. Miksi ihmiset, jotka osaavat ommella, sanovat että ”hurautin” mekon tai hurautin keittiönverhot!? Minulle 2 x 3,5 metriä pöytäliinan reunan ompelua on pitkä maratoni, jota ei hurautella.

Jos laittaisikin pöydän valmiiksi ilman liinaa? Herra varjelkoon, sehän on piknik – mitään liinoja tarvita?! Kaunis kirsikkapuinen pöydänpinta on mukavan rustiikkinen, voisin heitellä pöydälle ruusunterälehtiä tai orvokin kukkia… Ei vai? No ainakaan tänään en vielä ompele!

 

 

Tummia sävyjä ja keltaista

Tässä päivässä tummia sävyjä. Tapahtumat Norjassa saaneet palan kurkkuun, omia nuoria tekisi mieli halailla … halailla ja paapoa kuin pieniä lapsia…  Onneksi ovat olleet kotikotona käymässä, pulputtamassa,  puhumassa, syömässä. Olleet olemassa.

Tarjosin jälkkäriksi sitruunapiirakkaa, selkeästi on nyt joku sitruunavaihe menossa. Tuntuu että sitä on etu-, pää- ja jälkiruoissa. Juomissa ja koristeenakin. Hyvää oli tämäkin; taas Välimäen Ruokaa Ranskasta -kirjan reseptiikkaa. Sitruuna ja tumma suklaa rulettavat ihan ylivertaisesti.

Hyvin sopivat yhteen myös tämä eilisen juhlinnan jälkeinen pienoinen uuvahdus, ukkoskuurojen jälkeen jatkuva sateen tihuutus, Donna Leonin uusi dekkari, jonka aloittamista olen pihtaillut näin myöhäiseen kesään, ruoalta jäänyt lasillinen erinomaista argentiinalaista syrahia ja yhä vain jatkuva loma. Vetäydyn takavasemmalle, lähden lukemaan…

 

 

Elämänvaiheita monenlaisia

Ja minä pöljä sitten olen ihan onnellinen kun poika heti halattuaan tyttöystävänsä, halasi myös vanhempansa, siinä kaikkien muiden sotilaskavereiden nähden, tuosta vaan. Enkä edes kyynelehtinyt, – ainakaan näkyvästi. 🙂

”Kotona on ollut niin kova kuri, että armeija on ihan lussakka paikka.”  No niinpä, poikani!

 

Iltapäivällä kävimme appiukon huomisten synttäreiden ennakkokahveilla.  Kelpo kunnossa on vielä 86-vuotias.

Lenkillä piipahdin tyttären luona: sellainen ei ole tapana. Ja mietin käydessäni, kuinka paljon fiksumpi tytär onkaan kuin äitinsä tuossa iässä. Monessa suhteessa.

Ja  huomenna satavuotissynttäreille. Siihen liittyen vielä vähän värkkäilyjä tehtävänä.

Kaikki vanhenee…

 

 

 

Naapurit forever!

Amarone Allegrini 2004,  rahdattu Roomasta uutena vuonna 2006. Huolella kellaroitu. Erinomainen viini, eikä ihan edullinenkaan.  Mistä löytyy syy ja peruste avata se torstaina iltapäivällä…? Eksnaapurit ovat erittäin riittävä syy. Ymmärtävät viinin päälle, ja ruoka viinille sopiva.

Päivällä ruokia värkätessäni, yhtä sun toista soveltaessani, uutta keksiessäni, mietin, että juuri nämä ihmiset, eivät enää niin kovin nuoria, ovat ne, jotka ovat käyneet meillä kaikkein eniten syömässä. Olemme tunteneet neljännesvuosisadan, vähän enemmänkin itse asiassa. Asuimme naapuruksina 20 vuotta.

Tapasin naapurin isännän ensimmäistä kertaa elokuussa 1985, jolloin ajoin kymppipyöräisellä kuorma-autolla tontillemme (johon oli ajettava vähän toistatuhatta kuutiota maata ennen kuin pohjatyöt voitiin aloittaa). Me pehtoorin kanssa molemmat rahtasimme eräänkin illan naapurikunnan hiekkamontulta maata, minulla oli isompi auto lainassa, siinä kun oli ohjaustehostin ja pehtoori ajeli pienemmällä – sitä kun oli vaikeampi ajaa.

No siis: tulin juuri hiekkamontulta, jonne olin raskaalla kuokkurilla jäänyt kiinnikin ja olin valmiiksi pahalla päällä, väsynytkin, kun ajelin tontin laidalle  ja katselin tontille vievää kapeaa kahden koivun väliin jäävää aukkoa, johon autolla olisi onnistuttava peruuttamaan, eikä tullut mieleenkään, että yrittäisin moista. Hyppäsin ohjaamosta tielle ja enempi vähempi kiukussani tokaisin pehtoorille: ”Peruuta – prkle –  ite tuohon väliin, minen edes yritä!!!” Ja juuri silloin tämä uusi – nyt jo eks  – naapuri käveli kohti ja mieheni esitteli ”tässä on meidän tuleva uusi naapuri”. Olin saapumisellani kuulemma jättänyt lähtemättömän jäljen. 😉

Rakentaminen jatkui sitten hyvässä yhteisymmärryksessä, joka ilta ja viikonloppu juotiin raksakahvit ensin meidän tontilla, sitten autotallissa (joka tehtiin ensin valmiiksi) ja sitten raksalla sisällä. Toinen toistamme tukien. Rakentamisen riesat ja riemut jakaen.

Talot valmistuivat keväällä 1987. Sitten alkoi suhteellisen tiuha piipahtelu puolin ja toisin: naapureilla oli juniori juuri muuttanut kotoa ja meillä ei ollut lapsia, joten hyvin komppasimme toisiamme. Kävimme kimpassa hiihtämässä, vietimme hernesoppa-laskiaista, punssilla luonnollisesti. Nahkiaisia syötiin joka syksy. Pikkujouluja vietettiin joko heillä, meillä tai teatterissa.

Kun meille sitten muksut saatiin, olivat nämä aina mieluusti naapurissa, jonne myös olivat tervetulleita. Kun esikoisen vauvana monta kuukautta jatkunut koliikki oli viedä minulta hermot, oli naapurin L. tarpeen tullen aina läsnä. Kerrankin pehtoori oli työreissulla ja esikoinen riepu oli koliikkiaan huutanut koko yön, eikä aamullakaan voinut nukkua kuin sylissä, jatkuvassa liikkeessä, – olin jo palasina, ja silloin naapuri pelasti. Tuli hakemaan tytön pariksi tunniksi, jotta sain nukkua.

Naapureista tuli lapsille tärkeitä: naapurin isäntä nimettiin Rölliksi, mikä oli ylin arvonimi, mitä meidän lapsista saattoi lähteä.

Naapurit tulivat mieluusti meille syömään, vaikka meillä oli pari pientä kotosalla, jotka oli kesken illallisen nukutettava, tai naapurit kutsuivat meidät heille, eikä haitannut, vaikka välillä kävimme viemässä lapset pihan poikki nukkumaan.

Lapset tekivät koulussa naapureille lahjoja ja joka vappuna nautittiin kuohuvat tontinrajan siellä tai täällä tai molemmilla puolin.

Naapureiden kanssa tehtiin legendaarinen reissu Tornion asuntomessuille, käytiin heidän mökillään ja muutama vuosi sitten meidän mökillä. Oulun ensimmäinen Weindorf koettiin heidän kanssaan, ja yhdessä on pihoja ja aitoja huollettu, reseptejä vaihdeltu, mattoja pesty.

Eikä naapureiden muutto Rantapellosta lopettanut ystävyyttä. Onneksi ei.

Kirjoja, kirjoittelua, kuvaamista

Aurinkoa Oulussa.

Aamusella yritin houkutella äitiäni torille, mutta kun ei jaksanut, oli minun väistämättä – vihdoin – pehtoorin eräänkin kerran huomautettua, että autotallissa ”on joku ylimääräinen, purkamaton muuttokuorma” –  ryhdyttävä järjestelemään duunista rahtaamiani kirjalaatikoita ja uudelleensijoitettava niitä. Ilahduttavan paljon joukossa oli yliopiston kirjaston kirjoja, voin roudata ne sinne. Puolet kuormasta olen jo aiemmin saanut sijoitettua kirjahyllyihin ja vaatehuoneen uusiin hyllyihin, mutta mihin nämä loput!!! Ja osaa tarvin vielä syksyn kuluessa, joten en voi oikein ”syväjäädyttää” niitä odottamaan paluuta kampukselle. Ei muuta kuin muovisiin rullalaatikoihin ja – osa divarikasseihin – ja muutama roskiinkin. Ja vielä vähän mahtui työhuoneen hyllyihin.

Siinäpä se aamupäivä. Pehtoori lähti torille jatkamaan ennen vaeellusviikkoa aloittamaansa ”hiilaritankkausta” = pyöräillen munkkikahville! Tosin oli käynyt kuumalla kuntiksella jo tunnin punnertamassa …

Meitsi on aina välillä käynyt sisällä ”jäähyllä” ja viimeistellyt matkapäiväkirjan. Elikkäs olen koonnut blogipostauksista viime viikolta yhteenvedon. Tulostettavissa oleva (ei siitä ihan kirjaa tullut, mutta melkein) pdf-versio on nyt valmis. Se on linkin takana www-sivulla

http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/

Sivusto on siis jo alullaan. Vaatii muutaman sadepäivän, ja varmaan ensi viikon, että saan sivuston valmiiksi.

Semminkin kun huomiseksi kutsuttiin ruokavieraita, ja lauantaina on pikkubroidin puolivuosisataiset. Eikä ensi viikkokaan ohjelmaton ole. Hyvä niin.

Makroviikot: lomalla

Makroviikkojen haaste kuuluu näin:

LOMALLA. Voit kuvata mitä tahansa kohdetta, joka mielestäsi liittyy jotenkin aiheeseen.

No meillähän lomaan liittyy aina hyvin syöminen. Lomalla on aikaa tehdä itsekasvatetusta basilikasta pestoa ja salsakastiketta. Pestoa pastalle ja salsaa patongille. Onhan vähän erimakuista kuin Pirkka Pesto :).

Salsan resepti on nettikeittokirjassani sivulla 21. Lämpimästi suosittelen. Suosittelen myös kuvien klikkaamista isommiksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

No ainakin eka kuva on vähän makro 🙂   … Muiden Lomamakroja on täällä.

Kaiserschmarren – itävaltalainen pannukakku

Tytär tuli duunista nimpparisapuskalle ja kuulemaan matkakuulumiset, mikä oli hyvä syy kokkailla kotitekoista pestoa (basilikani on melkein pensas!! 🙂 ja tomaattisalsaa (resepti keittokirjassani sivulla 21 ”Leilan salsa”. NYT on juuri oikea aika tehdä sitä).

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja sitten tein ”nimpparikakuksi” Kaiserschmarrenia, jota me söimme Stainglwirtissä Itävallassa, ja moni patikointiporukasta söi kimpassa pannullisen yhdellä jos toisella hüttellä. Hyvää se oli siellä ja aika aidon makoista siitä tuli kotioloissa tänäänkin.

Tällä pannukakulla on monta syntytarinaa, ja vielä enemmän reseptiversioita. Minä poimin yhden netistä, ja jätin rusinat pois, vähensin voin määrän kolmannekseen (ehkä vähän vaikutti makuun, mutta säästi myös kaloreissa), laitoin vähän enemmän munia. Nautimme kolmestaan noin puolet valmiista Kaiserschmarrenista, joten ohje lienee sopiva sopiva kuudelle. Jos poika olisi ollut kotona olisi pannari huvennut kokonaan. Junioria olikin nyt ikävä, oli kuitenkin vähän kuin juhlapäivä …

Mutta siis se resepti

Kaiserschmarren eli itävaltalainen pannukakku

2,5 dl maitoa
1,5 dl kermaa
6 munan keltuaista
2 tl vaniljasokeria tai yhden vaniljatangon siemenet
1 tl suolaa
120 g hienoa sokeria
4  dl vehnäjauhoa
6 munan valkuaista
40 g (suolatonta) voita

tomusokeria

Tarjotaan luumuhillon kanssa. Meillä maistui kirsikkahillon ja hillahillon kanssa vallan mainiosti.

Yhdistä maito, kerma, munakeltuaiset, suola, 60 g sokeria, vanilja ja jauhot. Sekoita.
Vatkaa munavalkuaiset ja loput sokeri kovaksi vaahdoksi, ja kääntele se perustaikinaan.
Sulata voi korkeareunaisessa paistinpannussa ja kaada taikina siihen.
Paista pari minuuttia pannulla ja laita sitten 200-asteiseen uuniin. Kypsennä noin 8 minuuttia.
Revi tai leikkaa pannukakusta kaistaleita ja laita palaset takaisin pannuun.

Tarjoile luumuhillon tai esimerkiksi omenasoseen kanssa.

Tästä versiosta tuli aika paksu. Jos sen tekisi kokonaan uunissa ja uunipannulla niin lopputulos olisi varmasti ”oikean” paksuinen (ks. kuva eilisessä postauksessa). Mutta olisiko maku sama, jollei ensin paistaisi liedellä? Hyvää tämä tanakampikin versio oli…

 

 

 

L

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Entäs sitten se tämän pannarin tarina.

Legendan mukaan keisari Franz Josef I (1830 – 1916) joutui vuoristossa myrskyyn ja pakeni paikalliseen hütteen. Talon emäntä  tekaisi tavallisista letuista tyyriimmän ja parannellun version, keisarille soveliaan.

Yhden tarinan mukaan keisarin hovikokilta menivät yksinkertaisesti ohukaiset pieleen, mutta nerokkaana hän pelasti ruuan manteleiden, sokerin ja rusinoiden avulla ja tarjoili sen uutena luomuksena.

Vähän tuon kaltaisen version yksi patikointiporukkamme jäsenkin keksi: pannari on tarttunut pannuun kiinni, ja mennyt turhan tummaksi, joten kokki on repinyt pannukakun irti pellistä, koonnut keoksi ja hunnuttanut tomusokerilla.

Lumihuippuisista Alpeistakin tässä yhteydessä on puhuttu. ”Virallisin” tarina lienee se että tämä ruokalaji kehitettiin keisarinna Elisabetin, joka tunnetaan paremmin nimellä Sissi, kunniaksi, hänen solmiessaan avioliiton keisarin kanssa vuonna 1854.

Niin tai näin. Kelpo jälkkäri.

 

Monta peetä paluun jälkeisenä päivänä

Pyykit (merkillisen paljon hikisiä urheilukamppeita),
– puutarha (vain yksi kukkapurkki on tuhon oma, muutoin tytär saanut kaiken säilymään hengissä. Kastelua, kitkemistä, leikkaamista, siistimistä siis riitti),
– pankki (= laskut),
– parturi (= kampaaja = alppiauringon kuivattamat hahtuvat kuriin),
– posti (sekä sähkö- että kirjepostia kiitettävän vähän hoideltavana),
– perhe (= lapset, vanhemmat, sisarukset ”päivitettävä”),
– pojan polvesta huoli (huomenna selviää, miten alokkaan ura jatkuu…)
– Prisma (oikeastaan on ihan mukava taas kokkailla itse),
– postaus (eilinenkin bloggaus täydennetty),
– pyöräily (lenkille ei yksinkertaisesti ole ehtinyt, joten kampaajalle pyörällä),
– Photoshop (arvatkaapas montako kuvaa Itävallasta? Tuhat!  1112 kuvaa. Ensimmäiset sata olen jo deletoinut. Varmaan toinen ja kolmas mokoma menee vielä roskiin, mutta loppuja työstän niitä pikkuhiljaa … eiköhän – parin viikon päästä matkasivu ole kasassa),
– pannukakku (itävaltalainen pannukakku Kaiserschmarren tuntui olevan reissuporukalle yhteinen ykkösherkku, ja tokihan mekin sen söimme. Löysin tänään reseptin ja ajattelin huomenissa tyttären nimppareiden jälkiruoaksi koettaa. Jos onskaa, pistelen tänne reseptin).

 Parasta on ollut, ettei tarvinnut duuniin tänään mennä. Parasta on ollut että on saanut olla pihalla (silittäminen pihalla sujuu leppoisasti!). Parasta on, että on vielä kesä! Ihan pihalla! Heh!

Hotelli Astoria, Kitzbühel – Rantapelto, tasan 12 tuntia

Kotona ollaan. Kaikki hyvin.

Huiputuksia huippureissulla tehty. Ja matkasivulle (klik, klik) kuvakertomus tästäkin reissusta vielä tulee.

_____________________________________

Kirkkaan kuulaana sunnuntaiaamuna kirkonkellot soittavat messuun, samaan aikaan kun Harrikat starttailevat paluumatkalle ja me hotellihuoneen parvekkeelta vielä viimeisen kerran katselemme Hahnenkammin huipulle…

(kuvat kannattaa klikkailla suuremmiksi)

 

 Kitzbühelin kaunis keskusta jäi taakse …

 

Bussimatka Kitzbühelista Müncheniin kesti parisen tuntia, moottoritiet sunnuntaiaamusta huolimatta kohtuullisen täynnä.

Matkalla jostain syystä tuli mieleen, että toivottavasti lennonjohtajat eivät ole lakossa.

Meitä viikon vaelluksilla huipusti opastaneet nuoret naiset oli hyvästeltävä,  – mikä ei pehtoorille välttämättä ollut vain ikävä asia. 🙂    Ilman vaelluspakettia ei reissu olisi ollut puoleksikaan niin antoisa kuin oli. Sitä paitsi sarkasmi ja jutut passasivat meidän huumorintajuumme… Oppaiden lisäksi muukin porukka oli kelpo matkaseuraa, aina on mukava tutustua uusiin ihmisiin, eikä meitsin ei-niin-kovin-kovakuntoisen ollut vaikea pysyä patikoinnissa mukana. Haastetta oli, ja kun sen hanskasi, oli olo jokaisen patikkareissun jälkeen mahottoman mukava.

Lufthansa ei pelittänyt  ihan joka kohdassa, ja välillä jo epäilimme, että ehdimmeköhän Helsinki-Vantaalla syödäkään, mutta ehdimme sentään hopusti pastaa ja äyriäisiä ”uudessa” Delissä käydä nauttimassa. K & M jäivät Hesaan sukulaisiin.

Me lensimme Ouluun ja laskeuduttaessa Oulunsaloon tajusin hyvin selkeästi, että lenkkimaastot ovat vastedes taas vähän tasaisempia (kuvan oik. yläreunassa on vakireittini) kuin perjantain Wilder Kaiserin rinteillä.

 

Vieläkin yllytän klikkaamaan kuvat isommiksi. …

Vaikka ei niissä siltikään saa korkeuseroja ihan näkyviin. Wilder Kaiserin huiput ovat n. 2200 mpy.

Hahnenkamp huiputettu – ja lauantaita vietty

Lauantaiksi ei ohjelmoitua toimintaa, tai siis olisi ollut pyöräilyä pitkin paikallisia pikkuteitä, mutta me jätimme väliin. Olimme VMP:n kanssa päättäneet mennä aamiaiselle vasta yhdeksäksi, ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Ja kuinkas sitten kävikään? M. flunssassa, – tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun meidän kimpassa reissatessa M. matkan lopuksi sairastuu. Onko kyse siitä, että M. on meille allerginen vai että kun matkan loppu lähenee, M. reagoi eroon sairastumalla? Tätäpä sitä siinä aamiaisella sitten pohdittiin…

No me kuitenkin päätimme lähteä kaksistaan kylille katselmaan moottoripyöriä, ja etsimään alppitakkia. Kunhan kävelykadun päähän pääsimme hoksasimme, että Harrikka-väki oli lähdössä yhteisajolle. Kun 200 pyörää asettuu peräkkäin ja sireenin merkin jälkeen käynnistää moottorit, on jylinä ja tunnelma aika huikea. (otin tuhottomasti kuvia, laittelen sitten matka/kuvasivulle niitäkin).  Ei kahta samanlaista prätkää. Merkillepantavaa, että noin kolmannes osallistujista oli  naisia. Nuoria naisia, harrikkajengihän on muutoin suhteellisen iäkästä. Tai siis meidän ikäistä.  🙂

Puoli tuntia katselimme pyöriä ja sitten Göesll´in kauppaan. Pehtoorille harmaa alppitakki, ja minä löysin villatakin ja siihen sopivan paidan. Olimme molemmat kovin tyytyväisiä. Sen kunniaksi prosecco Alpron.

Ruokakauppaan seuraavaksi. Ei, en ostanut kotiin mitään herkkuja, vaan ostimme mansikoita, pari pretzeliä (suolarinkeleitä, jotka kuvassa näyttävät lenkinpätkiltä) ja piccolokuohuvat. Piknikeväät!

Lähdimme kävelemään takaisin hotellille, viemään ostokset ja hakemaan ja pakkaamaan reppua. Ja sitten taas takaisin keskustaan (kävelmäänhän tälle lomalle on tultukin). Chizzossa olisi porukan läksiäislounas/tapaaminen/after bike, niille jotka olivat osallistuneet pyöräretkelle. Menimme siis sinne. M. oli myös kuntoutunut sen verran, että oli mukana.  Me emme lounastaneet, mutta katselimme ja kuuntelimme kun pari ”Lederhose”-miestä lauloivat, jodlasivat, ja jumppauttivat …

Jätimme muut syömään ja lähdimme Hahnenkammin ala-asemalle.

Kalle Palanderin lempirinteen huiputimme cabinilla. Käytiin seisomassa laskettelun maailmancupin lähtökopperrossa. Ja kyllä se oli todettava, että ei olisi minusta sitä rinnettä laskemaan.

Maisemat mahtavat. Sää paras mahdollinen. Wilder Kaiser, Kitzbühlerer Horn, Gaisthorn – kaikki avautuivat edessämme. Henkeäsalpaava? Jotain sellaista – ja  kyllähän sitä ymmärsi olla tyytyväinen, kun siellä sai olla. Suurenmoista.

Etsimme passelin paikan: ja kivestä saatiin kaunein piknik-pöytä ikinä! (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Vaatimattomat eväät siihen levittelimme ja nautimme: mansikoista, seurasta, maisemasta, olosta.

K & M lähtivät cabinilla alas, me pehtoorin kanssa päätimme kävellä. Silläkin uhalla, että polvitukeni jäi hotellille. Kaksi ja puolituntia oli merkitty viittaan laskeutumisajaksi, olimme vähän nopeampia. Välillä taival tylsää soraista metsäautotietä, välillä kaunista metsäistä polkua. Vähän jälkeen viiden olimme takaisin Kitzbühelin keskustassa, kahden hengen After hike, ja sitten hotellille. Melkein heti päästiinkin illalliselle. 

Astorian ruokasalissa oli porukka vaihtunut, kovin oli hiljaista tämä uusi vierasjoukko. Me söimme. Yksi parhaista kokonaisuuksista tällä viikolla. Matkan hintaan kuuluu siis puolihoito, mikä tarkoittaa, että joka ilta klo 19 hotellin ruokasalissa meille on varattu sama, ”oma” pöytä, jossa saamme neljän ruokalajin illallisen. Alkupalat, keitto, pääruoka (valittavana liha, kala tai tarvis) ja jälkiruoka. Myös juustoja on tarjolla.

Minähän periaatteessa vastustan tällaista ”pakkosyömistä”, mieluiten reissuissa haetaan paikallisten suosimia ruokapaikkoja tai jotain erikoista, eikä hotellien ravintoloissa syödä suin surminkaan, mutta tällä matkalla – kaikki? – on toisin. Vaelluksen jälkeen on oltu siinä kuuden maissa hotellilla, ja ihan kohtuullisesti liikkuneena, joten lähes kilometrin päähän keskustaan lähteminen olisi ollut vähän työlästä tai ehkä ei ainakaan kovin innostavaa.

Hotellin ruokasalissa oma pöytä ja erinomainen ruoka, joka kuuluu matkan hintaan, on ollut vallan hulppea juttu. Semminkin kun laskeskeltiin, että yhden illallisen sapuska vastaavantasoisessa a la carte -ravintolassa olisi yhdeltä maksanut about 50 euroa –   ja 7 x 50 egeä on jo paljon rahaa!

Jokainen pöytäkunta saa omat viininsä ”säilöön”, jos viiniä jää niin se viedään talteen ja pullo tuodaan seuraavana iltana uudelleen pöytään. Kätevää. Viini ei luonnollisestikaan sisälly hintaan, mutta pullollinen itävaltalaista kelpo Grüner veltlineriä tai punaista Zwilgtiä maksaa alle 20 – 30 euroa. Suomessa vastaavat viinit ravintolassa tuplasti. Muutoinkin ravintola/kahvila/hütte -hinnat reilusti alle Suomen.

Viimeisen illallisen jälkeen vielä istuskeltiin parvekkeella, … pakkaaminen jäi aamuun.

 

Wilder Kaiser – taas erilaista

Perjantai – Wilder Kaiser
Siirrymme taxeilla Ellmaun kylän yläpuolelle, Wochenbrunneralmille. Täältä tiukahko nousu Gruttenhüttelle nauttimaan suussa sulava punaviinimarjapiiras ja kupponen kaffetta. Lounaalle saavumme Niederalmille, josta reitti Riedelhütten kautta Ellmaun kylään. Vaellusaika noin 6 t.

Punaviinimarjapiiras jätettiin väliin, ja lounaskin kovin vaatimaton, mutta tiukahko (aika lievä ilmaus etten sanoisi) nousu Gruttenhüttelle tehtiin, ja Riedelhütten pihalla käytiin välipalalla, kuvaamassa kotieläimiä, hiukan palelemassa ja sitten lasku oikeastaan aika suomalaisen näköisen metsän läpi Ellmaun kylään.

__________________________

Aamulla sää vaikutti surkealta. ”Etanan latana  näytä sarves onko huomenna pouta” … Ja sehän näytti. Tänään Wilder Kaiser vuoristo oli pilvessä, koko sen ajan kun me sinne nousimme, siellä olimme ja sieltä laskeuduimme, mutta  (14 km näytti askelmittari) tuntui vaelluspaketin helpoimmalta päivältä. Meitä oli tänään 16 vaeltamassa.

Eikä valittamista. Ylämäet on rankkoja, alamäessä polvi oireilee, mutta who cares! Patikointi on maistunut.

 

Tiukimmassa nousussa kamera ei ollut esillä, valitettavasti. Porukka höpötteli, patikoi. Tauoilla nautittiin Radlania, olutta, Spitseriä, tuoremehua, ja Appfelstrudelia ja sauerkrautia. Kuka mitäkin makunsa mukaan.

Metsässä oli kanttarelleja, vattuja ja PALJON mustikoita. Korkeissa varvuissa, poimijaystävällisissä korkeuksissa hyviä mustikkamättäitä paljon.  Wilder Kaiserien jylhät vuoret jäivät oikeastaan näkemättä, vaikka nilllä vaeltelimmekin. Siinä puolentoista kilometrin korkeudessa oltiin.  

Ellmaun kylän golfkentän taustalla Wilder Kaiser-vuoret.

Ellmaussa After hike, jossa kirjallisuus, matkat ja jättimäiset jätskiannokset teemoina.

Hotellissa niin aikaisin, että tuntui kuin tosiaan olisi perjantai: karattu töistä etuajassa. 🙂 ´

Tänään taas hotellin illalliselle. Nyt on kyllä jo nälkäkin.

______________

Lisäystä … Jotain ihan muuta kuin vuoria. Harrikoidenkin kuvat suurenevat klikkaamalla.

Illallisen jälkeen lähdimme vielä pehtoorin kanssa kävelylle, K & M jo vetäytyivät yöpuulle, mutta me vedimme vaelluskengät jalkaan ja kuoritakit päälle ja lähdimme kylille. Kitzbühelin kaunis alppikaupunki on tänä viikonloppuna Harley Davidson -moottopyörien kokoontumisajojen kohteena, joten kaupungissa on kymmeniä, satojakin? toinen toistaan hienommin tuunattuja motskareita.

Keskustan pääkatu oli täynnä kaikenmaailman telttaa ja lavaa, mutta lämpimässä illassa, joskin aika ajoin tihkusateisessa, oli mukava tepastella (muutama kilometri vielä lisää päivän saldoon, ja illallinen vähän laskeutui ;)).

Kitzbühelissa leppoistumassa

Vapaapäivä. Miten lomalla voi olla vapaapäivä? Mikä loma se on jolla tarvitaan lomapäiviä?

Tätäkin olen vuorotteluvapaan alkumetrien lähestyessä miettinyt, että onko enää lomia, onko viikonloppuja, tarvitaanko lomallakin vapaapäiviä… noh, tähänkin palannen tulevana syksynä useinkin…

Mutta siis: tänään on ollut vapaapäivä patikoinnista. Meillä oli vähän ajatuksena nousta Hahnenkammin hissillä ylös, tehdä pieni oma patikkaretki, ja pitää piknikkiä jossain almin reunalla, mutta kun on vain yksinkertaisesti ollut niin kylmä ilma, että ei mitkään piknikkeilyt kiinnostaneet ….

Mutta voihan käydä kaupungin keskustan kävelykadun kahvilassa… pehtoorille Sacher-torttu  maistui.

Siispä – vihdoinkin – tutustumaan Kitzbuhelin keskustaan. Aamiaisen jälkeen lähdimme kylille kameroinemme ja shoppaamaankin. Palasimme viiden tunnin jälkeen – kaikilla yksi ostos mukana. Ja sitten lautasliinoja, mutta niitähän ei edes lasketa.  Yksi kirkko, ei yhtään museota, pieni lounas, muutamia vaatekauppoja ja kaikki ostokset urheilutarvikeliikkeistä – kertoo mistä?

Kaupungilta hotelliuduttua eilisen krijaamista tänne Temmattuun ja sitten syömään muualle kuin omaan hotelliin . . . aikas hyvä kokemus. Sieltä juuri palasimme – – nyt nukkumaan. Yritän palata asiaan huomenissa – Auf wiedersehen!

Weisskopfkogel Fieberbrunnissa – huiputettu

Keskiviikko – Fieberbrunn
Aikaisin aamulla siirrymme Fieberbrunnin kylään, josta nousemme hissillä Lärchfilzkogelille (1654 m). Täältä matka jatkuu aamukahville Wildseeloderhausille (1854 m) kuvankauniin alppijärven rannalle. Jatkamme vaellusta pitkin vuorenharjanteita kohti lounaspaikkaamme Hochwildalmia (1567 m). Lounaalta jatkamme Wildpark Aurachiin, josta kuljetus Kitzbüheliin. Vaellusaika noin 7 t.

Kolmas – ja pisin – vaelluspäivä takana. Hyvä, mutta väsynyt olo. Melkein 20 kilometriä, joihin sisältyi pari ”pientä nousua”.  Ihan erilaista maisemaa ja kasvillisuuskin kovin erilaista kuin eilen tai toissapäivänä. Paljon rehevämpää. Wildseelle asti oli paljon vaeltajia reitillä, mutta sen jälkeen meidän porukka sai tepastella näkemättä ketään – paitsi Naton Hollannin joukkojen Alppi-leiriläiset.

_________________

Näin se päivä suunnilleen meni.

Kokoontuminen Imgreissin pysäkille klo 8.25 ja sitä ennen vielä hilpaistava hotellilta kauppaan ihan toiselle suunnalle hakemaan Gatoradea ja vähän kuivahedelmiä ja myslipatukoita. Olimme ajoissa. Porukka oli huvennut melkein puoleen eilisestä; yhteensä 16 lähdössä kohti Fiederbrunnia. Myös K & M jättäytyivät pois völjystä: lähtivät junalla Innsbruckiin päiväksi.

Me huristelimme paikallisdösällä St. Johann´iin päin ja sieltä edelleen hissiasemelle. Matkaan kului reilu puolituntia, sitten parilla cabinilla ylös (Lärchfilzkogel) ja puolikymmeneltä lähdimme yhä ylemmäs. Nyt taas omin voimin, omin jaloin. Reput selässä, sauvat apuna. Tänään koettelin raahata itse kameraa, pehtoorilla vain yksi objektiivi. Kummasti reppu kuitenkin painaa. Maanantaina minulla painoi kameroineen kaikkineen kahdeksisen kiloa, eilen sekä kameraa että objektiivia kantoi pehtoori. Tänään vähentelin tavaroita ja puolitettiin kuvausvälineistön rahtaaminen. Välillä mietin, miksen tyydy kuvailemaan kamerakännyllä…

No joka tapauksessa ensimmäinen etappi oli Wildsee, joka oli kaunis ja sen hyttellä Moosberstrudel (tai whatever sen oikea nimi olikaan) maistui pehtoorille ja monelle muulle. Ja toki minäkin siitä osani maistelin. 🙂

Se on vähän kuin omenastruudeli, lämmin luonnollisesti, mutta täytteenä mustikkaa ja rahkaa ja ties mitä. Mmmmmm …

Järven reunaa kohti seuraavaa nousua, jonka takana taas uudenlaista alppimaisemaa. Niittyä ja leimallista olivat vihreät kivet. Sammaloitunut kalkkikivi oli samettisen näköistä. Tämä oli sellainen taival, jolle ei koskaan olisi tullut lähdettyä ilman opasta – hurjan hienoa oli tämäkin taival kokea ja patikoida.

Pysähtelimme ja taas jatkoimme. Mukavaa tasaista, ja siellä ei vastaantulijoita, ei ohittelijoita. Lapinkävijän on jotenkin vaikea puhua erämaasta näillä alppirinteillä, mutta hyvin vähän ihmisen jättämiä jälkiä luonnossa kuitenkin oli. Hiljaista, vain joskus kaukaa lampaiden määkinä, tai lehmien kellojen kalkatus.

Muutama vähän kinkkisempikin vuorenreunan pätkä polulla nousujen lisäksi  oli (vasemmalla, kuvat suurenevat klikkaamalla).

Ennen pysähtymistä vuorenrinteelle evästauolle, saavutimmme noin kymmenen sotilaan joukkueen. Hollantilaisilla sotilailla oli kunnon kokoiset reput ja rynnärit mukana, eivät juuri tervehtineet, eivät edes nuorta ja kaunista opastamme. Saavutimme reilun tunnin päästä sotilaat uudelleen ja saimme seurata, kuinka joukkueen keskelle, kapealle polulle, lyöttäytyi mukaan lehmä. Siinä se tovin köpötteli sotilaiden kanssa tasatahtia. Meidän vaelluspoppoo repi moisesta näystä riemua niin,  että välillä oli vaikea kävellä. (”Suomalaisturistit sekaantuivat Alpeilla Nato-operaatioon” … )

 

Mutta ei auttanut:  ”Yl´kasteisten vuorten me kuljemme, ja riemumiellä kaunihisti loistaa ne, ei meitä suru paina, vaan laulu raikaa aina… ”

Laskeuduimme laaksoon, yritimme pienen puron, suon, (täällä ei liene kuruja) ja taas lähdettiin nousuun. ”Heittämällä yli”, ”Hannibalin jalanjäljissä”. Tänään ei niin kuuma kuin eilen, vilvoittava tuuli teki vaeltamisesta mukavaa, aurinkoakin kuitenkin oli ja näkyvyys hyvä. Hochwildalmhütte (1557 mpy) oli viimeinen levähdyspaikka. Vessa, juotavaa, hütten isäntänä Itävallan maajoukkueen ex-tähtipelaaja ja vuorikiipeilijä-lentoemäntä-ex? vaimonsa, jollaisia ei ehkä olisi osannut odottaa tapaavansa täällä ”keskellä-ei-mitään”.

Aurinko häipyi, vuorten huiput peittyivät pilviin, ja alkoi ripsiä ja vihdoin ne kolme päivää repuissa raahatut sadevermeet saatiin pukea päälle. Hütteltä ei ollut yleistä tietä Aurachiin, joten meidän oli laskeuduttava soraista, kalkkikivistä serpentiini-maaseututietä – tosin välillä niittyjen poikki oikoen – reilun puolen tunnin päästä olimme yleisen tien päässä, ja siellä meitä odotti pikkubussi. Kymmenen minuuttia ja olimme hotellissa. Kymmenen tuntia oli taas huvennut kovin äkkiä, kunnolla liikkuen, paljon nähden, terveesti väsyttäen.

Suihkuttelujen jälkeen oli hyvä ”laskeutua” hotellin ravintolasaliin jossa ystävät jo odottelivat. Oli illallisen aika.

Alla vielä kuvia. Joukossa Koivun toivomia (ks. eilisen postauksen kommentti) perhoskuvia, tai siis kuva. Ei mitään tietoa mikä perhonen, mutta näitä(kin) on täällä paljon.

 

Gaisberg – huiputettu

Tiistai – Gaisberg
Siirrymme viereiseen Kirchbergin kylään ja nousemme hissillä ylös Gaisberg stüberlille (1258 m). Hissillä noustessa alapuolellesi jää maailman parhaiden alppihiihtäjien suosima harjoitusrinne, tosin nyt hieman vähälumisena. Vaellus jatkuu Gaisbergin (1797m) huipun kautta hienoa panorama reittiä lounaalle Kopingerhüttelle (1504 m).  Vaellusaika noin 6-7 t.

Näin tehtiin. Ja vähälumista oli. Nyt (klo 21.20) hotellin respan mittari näyttää 27,8 C. Kellään ei ollut päivällä mittaria vuorilla, mutta lämmintä oli. Sen +30 C varmaankin. Mikä antoi kyllä lisähaastetta vaeltamiselle. Mutta toisaalta takasi ruskettumisen paremmin kuin missään poolin reunalla.

 

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla… Mikä on yllä oleva juttu? Lehtipuu jolla on joku loinen?

Aamiaisen jälkeen vain hyvin vähän kipeytynein lihaksin lähdimme kävelemään kohti Aquarenan edessä olevaa pysäkkiä. Ihan liian aikaisin lähdimme (minun ehdotuksestani tietysti, mielummin etuajassa, ja ehdin kuvata  :)) mutta ehdimme käydä apteekissakin. Hain polveen tuen ja K:lle löydettiin rakkolaastareita (urheilija ei tervettä päivää näe… ). Molemmat tuotteet olivat apoteekin ovella: näissä maisemissa niillä lienee eniten kysyntää.

Paikallisbussilla siirryimme tiistaiaamussa naapurikylään, ja siellä tuolihissillä kohti Gaisbergin ala-asemaa.  Porukkamme jaettiin kahtia, tai siis jokainen sai  valita haluaako ”lommoposkisten” vai nautiskelijoiden ryhmään. No mitäs luulette? Verenmaku suussa kohti korkeuksia, Alppeja hellivässä helteessä vai sopivaa taivaltamista kuvaus- ja vesitankkaustaukoineen? Ihan suosiolla ilmoittauduimme jälkimmäiseen ryhmään.

Totta puhuen lommoposkiryhmä olisi tuottanut suorituspaineita ja valitsemassamme porukassa todellakin ehti kuvata (228 otosta tänään!). Siis meille sopivaa liikkumista. Kolme ja puolituntia patikointia, ainakin toistakymmentä kilometriä – luulisin. Kuten yläkuvasta näkyy, täällä matkat ilmoitetaan aikoina, ei kilometreinä. Viitassa numero kertoo reitin numeron, ei kilometrimäärää.

Ryhmäjaon jälkeen alkoi nousu. Ehkä tunteroinen, vähän toista noustiin. Ja otettiin kuvia, huilattiin, höpöteltiin. Ja aurinko paistoi. Minullakin kuuma. Maitohapoilla vain kerran. Juuri ennen Gaisbergille pääsyä. Mutta muutoin oikein lussakkaa taivaltamista.

Kerronko maisemista? Ei niistä voi kertoa. Ei ainakaan niin että oikeasti välittyisi kuinka kaunista täällä onkaan!

Tänään kuvasin pääasiassa makrolla: paljon kukkakuvia, paljon kuvia matkaseurasta (mukavan rentoa porukkaa), paljon kuvia reitin erilaisista pätkistä. Metsää, niittyä, kapeaa kalkkikivireunaa, viileää metsätaivalta, huipulla leppeässä tuulessa taivaltamista, jyrkempää nousua, loivempaa laskua. Välillä näet 360 astetta huikeaa alppimaisemaa, lumihuippuja, alppiniittyjä, perhosia, polkuja, haasteellisia huippuja.

Kun lähdimme laskeutumaan takaisin 1799 metriltä laitoin polvituen paikalleen ja ihan kivutta pääsin alas asti. Tai siis 1200 metriin. Ylivertaisen hyvä sijoitus maksaa 15 euroa moisesta tuesta, eilinen viiltävä kipu on muisto vain!

Lommoposket menivät loppumatkankin alas kävellen, me muut hissillä. Alasmeno sorapoluilla ei ole ihan helppo juttu. Ja meidänkin reitillä niitä kuitenkin riitti.

Alasmenot käyvät oikeasti lihaksiiin paljon enemmän kuin nousut! Mutta hyvin me pärjäsimme.

Kobingerhüttessä lounaalla (kellä nestemäinen lounas, kellä leipää, kellä soppa…) hoksasimme – viimeistään silloin – kuinka paljon tänään on näkynyt perhosia, melkein enemmän kuin Milka-lehmiä.

Kirchbergissä juoksimmme bussiin, pehtoori samalla puhuen puhelimessa alokkaan kanssa. Hyvin on menny, kuulemma. Vankka päivän kokemus armeijasta on pojalla. 🙂

Kitzbuhelissa emme lähteneet enää After hikelle, bussi kaarsi niin sopivasti hotellimme edestä, että ponkaisimme siitä suunnilleen suoraan suihkuun!  Hurahuhhahhei, kuinka kylmä vesi tuntuikaan taivaallisille. Enkä minä ole edes kipeä, minä jaksan. Korkean paikan leiri mökin tuntureilla ja päivittäinen arkitepastelu kotilenkkipoluilla ovat tuottaneet tulosta. Patikointi on kivaa!

Ja sitten illalliselle. Sitä ennen hotellin terasssilla hurjan marjaisa, kesäinen, kauniin värinen ”villikuohuva” itäisestä Itävallasta (Neusedlersee, joka tunnetaan paremmmin jäkiruokaviinien tuotannostaan), VMP virkeänä, ruoka jälleen erinomaista, tarjoilijatteret pirteitä nuoria naisia, jotka ovat syntyneet palveluammattiin ja me olemme tyytyväisiä.

Nyt väsyneitä, täällä vielä kuuma, mutta aamulla on varhain nousu ja lähdemme taas uusiin maisemiin: kohti ääretöntä ja sen yli!

Kitzbühelhorn – huiputettu!

Maanantai – Kitzbühelhorn
Nousemme hissillä ylös Kitzbühelhornille (1996 m). Täältä avautuvat upeat maisemat yli koko Kitzbüheler Alppien aina Hohe Tauernin jäätiköille. Alppikasvitarhalta vaellamme läpi murmeliniittyjen lounaalle Sonnbergstubelle (1670 m). Paluu Kitzbüheliin helpohkoja polkuja pitkin. Vaellusaika noin 6 t.

Niinhän se viikko-ohjelmassa luki. Mutta, mutta lähdimme hotellista yhdeksältä ja palasimme puolikuudelta (8½ t. joo, myönnettäköön, että olimme melkein pari tuntisen lounaalla tai siis ainakin vuoristomajan aurinkoisella seinustalla nauttimassa juotavaa ja salaattia tai sitten toiset vähän enemmän ruokaa). Murmeleita emme nähneet, mutta niittyjä, havumetsätaipalaita, kapeita polkuja, kivikkoa, sorateitä, asfalttitietäkin, helpohkoja laskuja ja vähemmän helpohkoja nousuja. Jyrkät nousut helpompia kuin hiipuvat, hiivuttavat pitkät niittytaipaleet.

Palatkaamme aamuun: runsaan, makoisan, monipuolisen aamiaisen jälkeen kävelimme ensin cabiini-asemalle. Tarvittiin kaksi eri cabin-pätkää., jotta pääsimme Kitzebühler Hornille (melkein 2000 mpy). Siellä parinkymmenen hengen ryhmämme asettui jonoon ja lähti patikoimaan.

Maasto ja maisemat vaihtelivat: ainoa yhdistävä tekijä oli että kaikkinensa taivaltaminen oli aika suurenmoista. Maisemat, näkymät, tuoksut, sää, liikkumisen ilo, auringon paiste vastoin kaikkia säätiedotuksia (koko päivän – ylhäälläkin – lämpö parinkymmenen asteeen kieppeillä), Alppien kauneus, Hohe Tauernin edessä näkyvä silhuetti. 

Pehtoori Alpeilla

Tarkkaan ottaen mehän huiputimme Kitzbühel Hornin cabineilla, mutta Hornköpflille me todellakin kapusimme ihan omin jaloin. Enkä edes pelännyt lehmiä! Täällä on Milka-lehmiä. Tiedättehän että Ruotsissa on Marabou-lehmiä ja Tertin kartanossa valkosuklaa-lehmä, mutta täällä on – tietysti – Milka-lehmiä. Ja kyllä lehmänkellojen kilkatus on idyllistä, lehmät ihan mukavia, mutta kyllä Lapin tuntureilla on sikäli kivempi patikoida, etttä porojen jätökset ovat jotensakin hajuttomia ja olennnaisesti pienempiä ja vähemmän liukkaita kuin näiden alppilehmien niityille ja patikointipoluille jättämät – etten sanoisi laajat – jätökset. 

Huiputuksen jälkeen kohti lounaspaikkaa: Rosi Schipflingerin alppimaja on iso ”hytte”. Ei ihan rotissööri-paikka, mutta Rosilla itsellään on käädyt. Siispä pysytään normissa, ja kuin tähän liittyen alokas S. Kajaanin ensimmäisen erillisen autokomppanian tuvasta soitti. Nyt on Juniori astunut harmaisiin.

Me siis lounastimme monen tunnin patikoinnin jälkeen.

Laskeutuminen (melkein työläämpää kuin nousu, vanha lasketteluvamma polvessa vihoitteli tietyssä kulmassa tosi pahasti) kohti kylää jatkui.

Matkalla näimme alppiruusuja, ahomansikoita, mustikoita, villiviinimarjoja, vattuja, kaikenmaailman niittykukkia, joista ei tietoakaan… Kaunista. Ja sää mitä parhain, vilvoittava tuuli tuntui kovin hyvälle.

Ja sitten vielä kylässä ”after hike” – meille ihan tuntematon käsite, mutta kyllähän se lasillinen prosessoa maistui vilvoittavalle. Arvoimme porukalla käveltyjä kilometrejä: askelmittarini näytti että melkein viisi tuntia oli tullut oltua liikkeessä, ja kilomertejä taivallettuna lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Mutta niistä viis, hienon hieno vaelluspäivä takana.

Eikä puhettakaan että olisimme jaksaneet enää lähteä kylälle (hotellista vajaa kilometrin päässä) illalliselle. Oli ”tyydyttävä” hotellin tarjontaan. Matkaa varatessa luulin, että puolihoito tarkoittaa, että patikointireissuilla lounaat/eväät ovat ne ”puolihoito”, mutta lounaat maksetaankin itse, ja viiden (kevyen onneksi) ruokalajin illallinen onkin se, joka kuuluu hintaan. Tänään jälkkäri näytti tältä

Vahvasti ennakkoluuloiset käsitykseni itävaltalaisesta keittiöstä ja keittotaidosta ovat vuorokaudessa muuttuneet aika lailla!

Täällä Kitzbühel!

Täällä Kitzbühel.

Lufthansan lento Helsingistä Müncheniin lähti vähän myöhässä, mutta 2½ tunnin lennon jälkeen olimme perillä aurinkoisessa Etelä-Saksassa. Meidän kaikkien neljän (K & M, jotka ovat täällä Temmatussa seikkailleet mm. Hangasojan uusina vuosina, viime kesänä kanssamme Roomassa ja toissa kesänä Kataloniassa ja jotka tunnetaan myös nimillä Majakka (M) ja Perävaunu (F) tai VMP (varamiespalvelu) ovat jälleen seurana) laukut olivat kanssamme yhtä aikaa Münchenissa, mikä ilolla merkille pantiin.

Tullin takana meitä odottivat YouTravelin  (alpit.fi) matkaoppaat Jenni ja Marianne. He johdattivat meidät ja parikymmentä muuta matkailijaa pikkubussiin jolla suuntasimme kohti Itävaltaa ja Kitzbûhelia. Taas kului reilut pari tuntia ja olimme perillä. Jo matkalla alkoi tuntua, että aika hetken mielijohteesta tänne varattu matka ei ollut ollenkaan huono idea.

Alppikylät kauniita, oppaiden kertoma tulevan viikon ohjelma vaikutti hyvälle, hotellimme (Astoria) on kaunis, siisti, ja pakettiin kuuluva illallinen nautittiin juuri. Olimme kuvitelleet menevämme hotellin buffettiin nauttimaan lihapatoja ja litistyneitä salaatteja altaista, mutta saimmekin ihan hurjan hienon illallisen (kerron joku toinen ilta).

Nyt on jo mentävä yöpuulle: huomenna on edessä ensimmäinen vaelluspäivä. Aamulla on lähtö ja huiputamme Kitzbüheler hornin (2000 mpy). Siispä: Guten nacht.

Näihin kuviiin, näihin odottaviin, ihastuneisiin tunnelmiin, ukkosen järistessä vuorten rinteillä … kirjeenvaihtajanne

R, Tuulestatemmattu, Kitzbühel

_________________

Huomenna huiputetaan Kitzbüheler horn (kuvassa)

Haloo Helsingistä!

Tytär vei meidät kentälle. Helteisestä Oulusta melkein yhtä helteiseen Hesaan.

No sehän olikin sitten merkillisesti pettymys. Mutta yhtä aikaa esillä ollut näyttely Heikki Aho ja Björn Soldan (Juhani Ahon pojat) valokuvista oli hurjan hyvä, laaja ja mielenkiintoinen. Aho ja Soldan kuvasivat sotien välisenä aikana; mv-otokset olivat ihan mahdottoman hienoja. Eikä niissä ollut vain monumentaalisia rakennuksia, henkilökuvia tai pönäköitä maisemia vaan arkea. Suomalaisten, stadilaisten, tehdastyöläisten, naisten, maaseudun ihmisten,- – – kaikkien arkea. Kuva tukkikämpältä esimerkiksi. Tai lyhytelokuva ”matka Lappiin” olivat pysäyttäviä. Harmi vain ettei meillä ollut aikaa pysähtyä. Ateneum sulkeutui viideltä. Kuvien parissa olisi mennyt toinen tunti vallan helposti.

Kävimme hotellissa siistiytymässä ja sitten kohti Luomoa. Yhden Michelin tähden raivntola Kruununhaassa. Samassa paikassa oli 90-luvulla ravintola Safka. Kävimme silloin siinä ja nyt tässä uudessa tähditetyssä paikassa. Ja ystävät Helsingistä saatiin seuraksi. Ravintola on pieni (30 paikkaa) ja ilman ilmastointia. Huh! Mutta ruoka hyvää, suomalaista, lähiruokaa. Gourmettia olematta turhan kimuranttia. Amusia ja sorbetteja ruokalajien välissä, ruokalajeille valitut viinit (erikoisin, ehkä lopultakin paras oli burgundilainen suodattamaton pinot noir 2008). Seurueen herrat söivät viiden ruokalajin menun, me naisissa tyydyimme kolmeen (+ ne pikkusyötävät välissä). Suomalaista ankkaa, tillisiikaa (viehättävä keittiömestari ”Pikku Myy” kävi itse salin puolella, J) ja mansikkamaitoa.

Illallisen jälkeen vielä kävelimme keskustan kaduilla, joissa oli paljon turisteja, leppoisa tunnelma, istahdimme vielä Kämpin uudelle terassille yökuohuville. Oikeastaan ei haitannutkaan yhtään että oli ollut lennettävä Helsinkiin jo päivää ennen kuin kone Müncheniin ja edelleen matka sieltä Kitzbüheliin alkoi.

Ateneum, Luomo, kesälauantai-ilta Espalla ja ystävät ovat hyvä syy olla Hesassa yksi ”ylimääräinen” yö.

Helle ja heippa!

+ 33 C. Kesän helteisin päivä. 🙂 Sehän oli ihan hurjan mukavaa!

Aamulenkin (ei pelkoakaan ylikunnon puolelle menosta… ) jälkeen mansikka-aamiainen ja sitten Caritakseen ”huoltokuljetus” ennen matkalle lähtöä.

Puolelta päivin poika kävi: lähti tyttöystävänsä kanssa viimeiseksi siviiliviikonlopuksi kotimaanmatkailemaan. Tampereelle. Koskapa me lähdemme jo huomenna Hesaan, ei sitten enää nähdä ennen kuin seuraavalla lomalla… Tämä heippaaminen ei ollut niin dramaattinen jos olisi maanantaina oltu asemalla saattelemassa. Kotipihalla halaamisen selvitin ilman isompia itkemisiä. Poika on kyllä kovin epäileväinen ja huolissaan armeijansa sujumisesta. Keväällä loukkaantunut ja leikattu polvi kun on kaikkea muuta kuin kunnossa. Ja kun Juniori kuitenkin inttivuotensa haluaisi suorittaa ja rekkakortin Kajaanin autokomppaniassa hankkia…

Iltapäivällä auringon hellittävänä pihalla.  Ilta pakatessa.

 

Aamu Iijoella, ilta Rantapellossa

Aamukuudelta alan miettiä voisinkohan jo nousta. Puolen tunnin turhanaikaisen pyörimisen jälkeen ymmärrän nousta ylös: ulkona paistaa aurinko, Iijoki on vieressä, uusia lenkkireittejä tiedossa. Ylös, ihminen! Kannatti.

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

 

Palattuani lenkiltä laittelin aamiaisen tarjotttimelle ja koriin; sisarenkin jo herättyä vietimme laiturilla aamiaisen, levollisen, leppoisan aurinkoisen aamiaisen. Katselimme cumulus-pilviä. Eikä enää niin paljon asiaa. Suunnitelmia, aikeita… ja minä uhkaan tulla pian uudestaan. Kauan eläköön kesäloma ja vuorotteluvapaa!

Vähitellen Iijoen sulan (sinisen) lyijyn kaltainen tyyni pinta alkaa väreillä. Aamu alkaa vaihtua päiväksi.

On aika pakata ja lähteä kohti Oulua.

Alkuiltapäivästä käy työkaveri – työasioissakin – ja koskapa kutsu myös vaimolleen on tuottanut tulosta, syömme mansikoita, katselemme puutarhaa.  Mukavasti vierähtää tovi.

Ja sitten Rantapellon aurinkoisella piazzalla laittelen sapuskaa – ihan vauhdilla ja ihan reilummasti. Illalla on pojan armeijaan lähtiäisillallinen.

Oli. Nuoret lähtivät jo. Huomenna heipataan, vielä en niiskuttanut.

 

Kaukanakin?

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, makaan huolitellulla patiolla mukavassa lepotuolissa, vesi kimmeltää ja aaltojen liplatus kuuluu rannasta, pöydällä tuoreita kirsikoita, kohta lähdemme pesulle ja hyvä ruoka odottaa nauttijoitaan. Syömme varmaan veden äärellä. Olenko jossain aurinkorannalla? Ehei, systerin luona Iijoen rannalla. Tänne huurruuttelin iltapäivällä. Kauas maalle ajelin – tasan puoli tuntia kotipihasta.

Meillä oli tarkoitus lähteä katselemaan ja kuvaamaan Iin kulttuurinähtävyyksiä: Haminaa, Kulttuuri-Kauppilaa, Sanna Koiviston pronssiveistosta Nätteporin rannassa, käydä lenkillä ja mitä kaikkea meillä olikaan tarkoitus. Mutta miksi ihmeessä olisimme lähteneet!!  

Siinä me sisaren talon pihalla iltapäivän vietimme, kaupungista tuomani valmiit sushit ja mansikat sokerin kanssa nautimme sapuskaksi, välillä minä kuvasin, välillä pari päivää nettipimennossa (kiitos DNAn) ollut sisareni pääsi läppärilläni surffailemaan ja taas me istuimme auringossa, uimme, luimme, höpötimme. Saunankin lämmitimme. Jo puusaunan tuoksu… mie olen mökkeillyt! Ollut lomalla, lähellä. Ihan parasta.

Nyt Iijoella jo tyvenee, hiljenee. On ilta. Tietokone on nyt turha, lähden laiturille. Hiljaiselle Iijoen rannalle. Juhla tämä on!

Pieniä poikia ja niittykukkia

Tähän päivään ovat kuuluneet pienet pojat, ja yksi vähän isompikin. Jonka kanssa vähän keskusteltukin.

Tähän päivään on kuulunut kierrätystä: yhtä lailla Lego-reppu ja kassillinen-pari muuta ylimääräistä kuin ylijäämägraniittipötkylät ovat uusissa kodeissaan saaneet iloisen vastaanoton, mistä kierrättäjillekin hyvä mieli.

Tähän päivään on kuulunut myös patsaan (Kotiportit) julkistamistilaisuus, jossa oli puhetta, runonlausuntaa, maljan kilistystä, yksinlaulua ja pukeutuneita vieraita (paitsi me, jotka pyöräilimme* 9 km suuntaansa, ollenkaan ymmärtämättä, kuinka hienoon tilaisuuteen olimme menossa. Onneksi oli sentään helmet. Ne pelastavat aina.), raparperipiirakkaa merkillisen hyvän ”pullojätskin” (saa kuulemma Lidlistä) kanssa ja kaunis puutarha omenapuineen.

 

Siihen liittyen meilläkin takapihan suunnittelussa ajatukseni omenapuupalstasta (palstasta! aika mahtipontista kun ajattelee, että meillä on pikkuisen yli 1000 neliön tontti) sai ehkä vähän lisäpontta.

Ja kaiken tämän yllä aurinko! Ei ollenkaan huono päivä tänäänkään.

 

* Kannattaa katsella ojanpenkkoja juuri nyt! Tervakukkia, niittyleinikkejä, kissankelloja (enemmän kuin ikinä??), koiranputkia, siankärsämöitä, horsmia… ja mikä se on se kellertävä, nyt kukkiva, pikkuhattarakukkainen? En tiedä. Muttta niitä oli paljon Haukiputaalle pyöräillessä.  Aamulenkillä Toppilanrannassa päiväkakkaroita peltoina! Ja apilantuoksu. Huumaava. Sikäli kuin pujon, heinän, tänään hevostenkin aiheuttaman allergian jälkeen aistin. Mutta kauniita ovat niityt ja pientareet!

Hautuumaakierroksella

Oulun hautausmaalle järjestetään joka kesämaanantai klo 18 kierros, jonka aikana tutustutaan hautamuistomerkkeihin tai merkkihenkilöiden hautoihin. Jo parina kesänä on ollut vakaa aie osallistua tällaiselle kierrokselle. Aikeeksi on jäänyt. Mutta tänään me sinne pehtoorin kanssa pyöräilimme. Meidän lisäksemme puolensataa muutakin oli innostunut kauniina, joskin tuulisena iltana, lähtemään Intiöön. Onneksi oppaita oli kaksi. Tänään parituntisen kierroksen aiheena oli siveltimellä ja sulalla tai harpulla ja kynällä. Kierroksen teemana siis oululaiset, Ouluun haudatut taiteilijat: Aukusti Koivistosta Jamppa Tuomiseen, Atte Kalajoesta Samuli Paulaharjuun.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian ”suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

 

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta 🙂

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin ”lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.