Heinäpouta

Meillä on ollut pitkään ajatuksena, suunnitelmissa, että tänään tai viimeistään huomenna ajelllaan mökille. Yritimme saada mukaan murmelin, systeriäkin kyselin, josko kyydillä lähtis pohjoiseen, molemmilla syynsä olla lähtemättä. Ja sitten viime viikolla pehtoori osoitti  – jälleen, niin kuin joskus tekee 😀 – omaavansa tunneälyä ja sanoi, että ”mee eeltä, lähe sunnuntaina, tuun sitte viikolla perässä, – jäi sulla se pääsiäisretriitti viettämättä, jotta  mee viettämään se nyt!”

Täällä olen. Heinäkuun viimeinen. Aamuvarhain lähdin, Sodankylään asti liikennettä ei juuri nimeksikään. Kuuntelin radiota – isolla. Ajoin – no joo, aika lujaa. Sodankylän jälkeen poroja, virolaisia rekkoja (sunnuntaina jo ennen puoltapäivää??!!), asuntoautoja, taas poroja, turisteja, porotokkia, pieniä autoletkoja. Sodankylän jälkeen! Sunnuntaina. No joka tapauksessa kahvi/vessatauosta huolimatta olin reilusti alle viidessä tunnissa mökillä.

Pehtoori tulee perässä (jos, ja jos ,…. appi ei voi oikein hyvin 🙁 ) ja systerikin taitaa tulla mökilleen… mutta en voi väittää, ettenkö nyt viihtyisi yksikseni. Joskus vain on niin hyvä saada olla yksin. Kuunnella kun puro solisee…

Toisin kuin radiossa sanottiin täällä on ollut + 20 C ja aurinkoa! Ja heinää. Mökkitontti täynnä heinää!

Heinätöissä ja yhden hengen piknikkiä Hangasojan varrella olen viettänyt, välillä poikennut metsään, istunut mökkiterassilla ja blogannut ja samalla istumalla kuvannut poroja

 kantanut saunalle puita, kuunnelllut tuulen huminaa, viettänyt yhden hengen piknikkiä. On piknikkejä ja on piknikkejä 🙂 Tänään tämmöinen notskipaikalla!

 Retriittini on alkanut.

Huomenna tunturiin.

Elämä on!

Rotissööri-piknik ohi

Eilen meillä oli 29 vierasta, joista enemmän kuin puolet oli rotissöörejä. Ja suunnilleen puolet ravintola-alan ammattilaisia.

Tulivat kahdelta. Bussilla kaarsivat Rantapeltoon  – kuten sovittu oli.

Vieraat toivat ruoat tullessaan, viinit oli tuotu jo edellisenä päivänä. Olin osaltani tehnyt salaattia, jälkkäriä ja sen sellaista muuta pientä piknik-evästä. Olimme liinoittaneet ja koristelleet pöydät, ja etsineet talon kaikki ruokalautaset ja ruokailuvälineet pöytiin, puuhastelleet kaikenlaista pientä valmistelevaa… Mutta kaikkinensa aika pientä …

Vieraat tulivat, kattoivat pöydän,

 

 

kuvat suurenevat klikkaamalla

nauttivat (toki mekin!!), kantoivat lautaset tiskikoneeseen, kattoivat pöydän uudellen – nyt  jälkkäreillä (ja kuulin, kuinka joku sanoi: ”Ikinä en ole nähnyt näin hienoa jälkiruokapöytää!”).

Meitsin osuus jälkiruokapäydässä olivat mansikat ja mascapone-vaahto. Vanha herkku meillä, monelle uusi juttu ja reseptiä kyseltiin, joten julkaisenpa nyt täällä Temmatussakin. (alla)

Kaikki mahtuivat piazzallemme ja Festaan, tunnelma oli mukava, leppoisa, pehtoorin puutarha sai ansaitut kehut, ruoka oli kaikkinensa äärimmäisen hyvää, erinomaista ja vaikka ”työnjakoa” ei ollut tehty –  siis tuomisia ei ollut sovittu –  oli italialaisen piknik-pöydän anti monipuolinen, tasapainoinen, ihan mielettömän hyvä. Ja minä en juuri keittiössä käynyt, sen verran kuitenkin, että tarjoiluastioita nostelin esille, tiskikoneen kävin panemassa käyntiin …

Silti sain kohteliaisuuden, josta olen kovin otettu: ”Olet Donna Leonin dekkareiden Paola!”  Sisareni on joskus sanonut samoin, ja nyt kuulin sen uudelleen: olen pähkinöinä. 😀

Melkein neljä tuntia meillä viihdyimme, ja sitten alkoi sovittu bussitournee ”lähiöpatioille”.

Ensin ajelimme Haukiputaalle: Navettaan. Meitä varten siellä olivat esiintymässä paikalliset saha-mandoliinitaiturit. Aurinko paistoi, oli heinäkuun viimeinen perjantai, monen viimeinen lomapäivä, ruoasta ja seurasta nautittu, ja edelleen nautittiin olosta, seurasta. Iloa ja valoa oli. Oli kesä.

Tunnin piipahduksen  jälkeen jatkoimme matkaa Oulujokivarteen, Värttöön. Koivurannan kahvilassa saimme lämpimän vastaanoton, – ja samppanjaa! Ilta-auringossa, joen tyyntyessä, illan lämmössä juteltiin ruoasta, historiastakin? (ei kai vain joku luennoi!!), tulevasta, ja taas ruoasta.

Kierros päättyi Sarkan eteen, sielläkin vielä piipahdimme. Luonnollisesti.

Reilusti ennen puolta yötä olimme pehtoorin kanssa kotona, ja oli vaikea uskoa, että meillä oli ollut 30 vierasta: hyvin vähän siivottavaa. Jääkaapin sisältö kuitenkin kertoi, että nyyttärit olivat olleet. Yhtä sun toista herkkua oli pakattu (vieraat olivat ennen lähtöään pakanneet!) odottamaan tätä päivää.

Ja kyllä kelpasivat tänään  kotikotona iltapäivän viettäneelle alokkaalle antipastit ja tiramisut!

_________________________________________________

Mascarpone-vaahto

250 g mascarpone-juustoa
2 dl vispikermaa
2 kananmunan valkuaista
6 rkl sokeria
½ dl Amaretto-mantelilikööriä

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.
Vatkaa vispikerma vaahdoksi ja lisää siihen sokeri.
Sekoita mascarpone-juustoon mantelilikööri ja
yhdistä massaan kermavaahto ja kovaksi vatkatut valkuaiset.

Eikä sitten muuta. Sopii mansikoille erinomaisesti. Tai talvella päärynöille.

JOS tätä sattuu jäämään niin pistä loput pakkaseen: seuraavana päivänä on mascarpone-jäädykettä.

 

 

 

”Syyään ensin”

Tämän kesän lämpö on ylivertaisen ihanaa.

Päivä kului huomista nyyttärijuhlaa järjestäessä: 30 henkeä kerralla on haaste. Mutta kokoamalla, koristelemalla, kokkailemalla,  – ja huomiseksi auringonpaistetta toivoen homma onnistunee: ”ensteks syyään” ja sitten katotaan, miten meni. Sen näkee huomenna.

Auringonpaistetta tai sen puuttumista isompi huoli aamulla, mutta ehkä vain säikähdys. … Toivottavasti.

Ja sitten illansuussa eilinen uusintana: meetinki Kauppahallin edessä ja Rovianttiin syömään. Eilinen joukkue (me ja esikoinen) vahvistettuna naapurikunnan osallistujalla elikkäs systeri mukaan.  Roviantissa edelleen mukavasti porukkaa, ja edelleen sushi maistui.

Sieltä sitten suoraan Möljälle. Meri-Oulun jokakesäinen teatteriesitys tämän päivän kulttuuriantina. Kulttuuria? No ainakin hulvatonta komediaa: Kummeli-porukan kirjoittama Alivuokralainen Esko Roineen ja Mikko Kivisen tähdittämänä sai nauramaan, mutta ei ehkä ihan vetänyt Turpeita & timantteja -trilogialle vertoja. Tai no tiedä häntä. Ei ainakaan huono.

Erilainen keskiviikkoilta

Kuluma. Jumpru. Bar1.

Mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi? 😀

Esikoinen pyysi baarikierrokselle töistä päästyään, ja mehän uhrauduimme ja pyöräilimme keskustaan. Kun kuuteen mennessä ei päivän touhuilta (pientä siivoilua, lenkkeilyä, puutarhanhoitoa ja muuta kevyttä kotoista puuhastelua) ollut ehditty kunnolla syödä, päätimme tutustua Roviantin antiin. Oulun legendaarisen valkosipuliyön jatkeeksi syntynyt Roviantti  tarjosi pientä syötävää (5 x pieni annos ruokaa = 18 euroa tai yksi iso annos 10 euroa). Kyllä Tomon sushi, Puistolan kalkkuna ja Antellin raparperihyve (parempi kuin vanha (oikeasti vanha) omenahyve) meille parhaalta maistuivat. Ja helle helli!

Jumprun patiolla niin paljon muistoja! Niin paljon. Minun polttarini alkoivat siellä… Siihen maailmanaikaan juuri kellään ollut polttareita, juuri kellään ollut häitäkään… se ei ollut muotia silloin… Mutta muistoja, paljon muistoja.

Ja tänään syntyi uusia. Oli meillä kolmestaan mukavaa: ohikulkevia katsellessa, sisäpiirin juttuja höpötellessä, auringon iltasäteistä nauttiessa, esikoisen pulputusta kuunnellessa… Ja Bar1:n MansikkaCaipiroska oli kyllä ihan erityisen hyvää!

 

 

Makroviikot: Maku

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ! Tällä viikolla on erikoismakrohaaste ja aiheena MAKU HUOM! Sama MAKU tulisi löytyä nyt sekä sisältä, että ulkoa. Tarkoitus on siis ottaa ainakin kaksi kuvaa.

Minun makuni on mandariini. Sisällä tuoremehu …

Ja ulkona mandariinipuu, joka yhtä aikaa kukkii ja tekee hedelmää.

 Muiden makuja täällä.

Ruumin ja hengen ravintoa

Aamun rullislenkillä eksyin – tietöiden takia!!  – kauas. Ja sen jälkeen koko päivä ollut jotenkin ”jäljessä”. No ei tänään mitään ollut aikataulutettukaan, mutta on tuntunut että olen silti vähän myöhässä.

Kävin äidille kaupassa ja asioilla ja Prisman edessä oli opiskelijatuttu marjojen myynnissä. Pitkät tovit rupateltiin ja kuulin, että mansikka-aika alkaa olla jo pian ohi. Siispä nyt viime hetken mansikkavinkki:

leikkaa päivän vanhasta patongista tai maalaisleivästä palasia, sipaise vähän voita, laita leivälle mansikka tai pari, päälle vuohenjuustoviipale ja sitten valuta vielä vähän hunajaa… Pistä kuumaan uuniin niin että juusto alkaa sulaa. Ihana pieni ”terveisiä keittiöstä” herkku tai useammasta saa jo alkupalan. Tai välipalan – tai … Kokeileppas vaikka kuinka on hyvää, edellyttäen tietysti että pidät vuohenjuustonmausta.

Sitten siitä marjaostoksilta toinenkin vinkki: pensasmustikat ja uusi OLO-jukurtti.  Paitsi että on niin terveellistä että melkein epäilyttää …niin maistuu ihan erinomaiselta ainakin meidän kahden hengen taloudessa.

Ja siitäpä pääsinkin seuraavaan aiheeseen: kahden hengen talouden sapuskat. Sitähän tässä on nyt opeteltu muutama kuukausi. Eikä ihan ongelmitta ole mennyt. Sen jälkeen kun juniori maaliskuussa siirtyi köksäilemään omassa keittiössä ja nyt jo Kainuun prikaatin eväillä pärjäilee, on meillä ruoankulutus pudonnut puoleen.  Olemme hiljalleen oppineet, että tuoremehua ja leikkeleitä, pastaa ja bataatteja ei tarvi kantaa kilokaupalla joka viikko.

Ja sitten olen ruvennut harrastamaan lautastarjoilua: kun vielä neljästään syötiin, laittelin aina soosit ja salaatit, perunat ja paistokset erillisissä tarjoiluastioissa pöytään, arkenakin. Nyt teen meille salaatin suoraan lautasille, ja tänäänkin kevytbratwurstit nostettiin suoraan grillistä lautasille.  Lisäksi onnistuin laittamaan hapankaalista sellaista, että pehtoorikin söi mielellään. Minähän syön sitä (Rasilaisen valkosipuli parasta) mieluusti ”raakanakin”, suoraan rasiasta jos totta puhutaan, mutta bratwurstille tykkään lämmittellä sitä. Siis kuumaan teflon-pannuun tilkka öljyä, siihen sopiva annos hapankaalta, ja ruokalusikallinen Bonjour Cuisinea (tatti-maku ainakin maistui) ja anna hautua hetki. Nam!

Sapuskan jälkeen lähdimme – vihdoin – käymään Neliögalleriassa, jossa on tutun (Kaija Elo) töiden näyttely. Ja Esko Visurin myös. Molempien työt mukavia, ”ihan kivoja”, mutta eniten pidin Sanna Koiviston pronssiveistoksista ikkunassa. Ja siitä Olli Joen taulusta ”Kvartetti”. Olimme menossa katsomaan myös  Galleria 5:een näyttelyä (Kristiina Haataja), mutta galleria oli kiinni, vaikka olisi kuulunut olla vielä auki. Piipahdimme sitten Valvella, jossa on italialaisen nykyvalokuvataiteen näyttely. Muutama Berlusconia oivallisesti, kriittisesti, älykkäästi sivaltava kuva viehättivät – ja hihityttivät (siinäpä oikein taidetermi!!) – meitä. Joka kesäinen taidenäyttelyreissu Muhokselle odottaa josko murmeli jaksaisi lähteä mukaan, eikä me kyllä tänään enää tuollaisen kulttuurimäärän jälkeen oltaisi mihinkään viitsitty itsekään lähteä.

Semminkin kun siivoustapuuhia oli kotosalla jo siirretty aika kauan…  Ja osa siirretään kyllä vielä … 🙂

Ompelukonekammo

Inhoan ompelukonetta. Saimme sen hää- vai? -kihlajaislahjaksi appivanhemmilta. Sinänsä hyvä ja tarpeellinen lahja. Sitä on vuosikymmenien aikana tarvittu ja käytetty paljon, mikä ei tarkoita, että minä siitä mitenkään pitäisin. Tai että osaisin ommella. Olenhan kertonut, että jo kansakoulussa halusin veistoon: en päässyt. Sormet verillä kudoin ja ompelin. Keskikoulussa käsityöt olivat heti telinevoimistelun jälkeen karseinta, mitä tiesin. Jopa ruotsin tunnilla olin mielummin.

Avoliittotaipaleemme alkuvaiheessa ompelin meille verhoja; jokainen itseään kunnioittava yhteenmuuttava nuorikko ompelee verhot.  Hah! Onnistuin tikkaamaan etusormeni! Tuosta vaan. Yllättävän helppoa kunnon Singerillä. Paraneminen ei ollut, ei helppoa eikä nopeaa.

Sitten kun odotin esikoista, olin merkillisen seesteinen kaikissa asioissa. Seesteinen siinä määrin, että kuvittelin osaavani ommella tulevalle vauvalle pussilakanat. Menin kangaskauppaan; ostin kappakaupalla vaaleansini- ja vaaleanpunasydämistä puuvillakangasta loistoajatuksenani ommella pussilakanoiden toisen puolen vaaleansinisestä ja toisen puolen vaaleanpunaisesta kankaasta. Äitiysloman alkaessa minulla oli koko elokuu aikaa viettää Singerin ääressä. No en nyt sentään moiseen montaa iltapäivää tärvännyt. Kolme vauvan peiton pussilakanaa kaikella äpöstämisellä sain valmiiksi! Ja niissä oli niin paksut nurkat, että mankeli ei tahtonut niitä jaksaa pyörittää. Mutta molempien muksujen vauva-ajan niillä pärjättiin.

Vaatteitahan en koskaan ole edes kuvitellut osaavani ommella. Housunlahkeita lyhennellyt, muksujen vaatteita korjaillut. Ja sitten ommellut liinoja! Minulla kun on usein ”liinakriisi” ennen juhlia. Meillä on vanhan ison ruokapöydän koko sellainen, etteivät suomalaiset valmisliinat siihen  riitä. Pöytä on ensimmäinen huonekalu, joka tähän taloon ostettiin, siihen kuluivat kaikki yhdestä kirjaprojektista saamani rahat (joka kertoo joko siitä 1) kuinka vähän historiankirjoituksella tienaa tai 2) kuinka kallis se pöytä ja kahdeksan tuolia olivat): se piti tilata Ranskasta, se on ranskalaisen ruokakulttuurin mukainen eli sen ympärille mahtuu paljon ihmisiä ja sen päälle paljon ruokaa, mutta siihen ei löydy liinoja kuin Ranskasta tai Italiasta. Tai sitten ne on ommeltava tai ompelutettava.

No vuosien varrella pöytään on tullut muutama kaunis – kallis – liina ostettua. Ja sitten on pari hienoa pellavaliinaa, joulua, rippijuhlia ja lakkiaisia yms. sellaisia varten. Mutta nyt en raskisi niitä ottaa kehiin, sillä niiden peseminen ja silittäminen ja priimakuntoon saaminen vie aina aika lailla aikaa. Tästähän on ollut ennenkin puhetta; niin noloa kuin se onkin, minä ”harrastan kattamista”. Minusta on ihana kattaa juhlapöytiä…  Mutta nyt edessä olevat (perjantain) kestit ovat nyyttärit, johon vieraat tuovat jotain pientä syötävää, moni tuo. Teemana on italialainen keittiö, mitään muuta tuomisista en tiedä. Me olemme luvanneet tarjota piknik-väelle paikan. Siis pöydän johon kerätään herkut. Ja kun buffet-pöytä on aina enemmän vähemmän ”sotkeva” katsoin parhaaksi hankkia niin leveää valkoista kangasta kuin Oulusta löytyy ja ompeluttaa sen perjantaiksi. No onnistuuko? Eurokankaassa ilmoittivat, että ELOkuun loppuun mennessä saan valmiin liinan.

Näin ollen: minulla on nyt sitten kolme ja puolimetriä 280-senttiä leveää valkoista pöytäliinaksi kelpuutettavaa valkoista kangasta odottamassa, että pikku Midinetti minussa heräisi ja saisin kankaan hurautettua säälliseksi liinaksi. Miksi ihmiset, jotka osaavat ommella, sanovat että ”hurautin” mekon tai hurautin keittiönverhot!? Minulle 2 x 3,5 metriä pöytäliinan reunan ompelua on pitkä maratoni, jota ei hurautella.

Jos laittaisikin pöydän valmiiksi ilman liinaa? Herra varjelkoon, sehän on piknik – mitään liinoja tarvita?! Kaunis kirsikkapuinen pöydänpinta on mukavan rustiikkinen, voisin heitellä pöydälle ruusunterälehtiä tai orvokin kukkia… Ei vai? No ainakaan tänään en vielä ompele!