Kesää pihalla, ja piharuoka vol. 2

Kuinka minä nautinkaan tästä lämmöstä. Lenkin jälkeen aamupäivä asioilla, ja vauhdilla hoideltiin suunnilleen sata juttua. Saatiin vihdoin olohuoneeseen tuolit verhoomostakin, nyt ei puutu enää kuin lamput ja ”remontti” on valmis.

Asioiden hoito hopusti, jotta päästiin pihalle. Ihan juhlaa tämä Suomen suvi ja LOMA.

Luin ja luin, ja kirjoitinkin saatesanat yhteen opukseen. Minä, joka en niin puhelimessa osaa olla, olen puhunut ääneni käheäksi. Asioita ja ystävien kanssa höpöttelyä. Tuosta vaan. Ja tuosta vaan kesäruoka vol. 2 (eilisen ahvenfile-jutun jälkeen).

Kuvassa ainekset (kahden hengen annokseen 1 omppu ja 1 sipuli)

Kuori ja suikaloi omena ja salaattisipuli.  Sekoita keskenään ja lisää 3 rkl Creme Bonjour Cuisinea. Lautaselle salaattipeti, siihen omena-sipuli-cuisine-sekoitus, ruokalusikallinen mango-chutneytä ja grillattu broilerin rintafile (kylmä kaupasta ostettu valmis grillibroilerikin menee). Helppoa ja hyvää, ja aikas kevyttäkin. Meidän vuorikiipeilijöiden  – – tiedättehän 🙂

Pienimuotoista juhlintaa

Bauhaus. Merkillinen kauppa. Aikaisin aamusella (B. aukeaa jo seitsemältä, hyvä, hyvä!) ajeltiin sinne tarkoituksena hakea haudalle kukat (orvokit jo yli) ja jokun listan pehtoori tarvi. Ja oliko siinä kaikki? Höpsistä! Se on kauppa jossa on kaltaisillemme kaikenlaista pihalle ja kotiin. Ostimme kraniittisen vesimaljan linnuille. Elmerille turva-aidan: ei tarvi ihan koko aikaa konnaa tarkkailla kun se on pihalla tepastelemassa kuten tänäänkin. Koko iltapäivän konna sitten taapersikin piazzalla; välillä vain kävi kerjäämässä mansikoita. Kaksi graniitti-kukkapurkkia autotallin oven molemmille puolin. Vähän ovat pömpöösejä, mutta tukevat ovat – ja saatiin halvalla, heh! Ja niihin samoja ruusuja kuin haudalle. Istuttelua siis seuraavaksi.

Kauppareissun jälkeen jätimme auton kotiin ja lähdimme kaupungille: pehtoori jäi torille kahvittelemaan kun minä käväisin Akateemisessa ostamassa nimpparisankarille lukemista. Ja sitten kotipihalla kaksistaan kalaista päivällistä. Tein ahvenfileistä hyvän alkupalan: ehkäpä sillä on käyttöä isommissakin kesteissä kuin meidän kahden hengen kesäsapuskan alkupalana. Resepti alla, kuvaa en valitettavasti hoksinut ottaa.

Ja ehtoolla kirjahyllyjen järjestelyä: viime viikon muuttokuorma on täysin purkamatta vielä.

____________________________________________________

Sinappi-basilika-ahvenrullat alkupalaksi

2 – 3 ahven filettä per ruokailija
dijonin sinappia
paljon basilikaa
smetanaa

Salaattipedille jääsalaattia, rucolaa, kurkkuhakkelusta

Levitä jokaiselle ahvenfileelle  ½-1 tl sinappia, basilikanlehtiä (t. silppua) ja rullaa ne. Lado filerullat uunivuokaan, ripottele pinnalle hieman suolaa, ehkä vähän valkopippuriakin.
Laita fileiden päälle smetanaa, ei tarvita kovin paljoa, ehkä teelusikallinen per file. Korkeintaan. Laita vuoka 180-asteiseen uuniin n. 15 minuutiksi ja sitten jäähdytä.
Nostele rullat salaattipedille ja koristele basilikalla tai tillillä.

 

Makroviikot: monta

Mitäpä sitä ei tekisi osallistuakseen makroviikkojen haasteeseen!
Vaikka seisoisi muurahaispesässä!
Monta niitä oli – – saappaissakin!

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kaikki keinot sallittuja?

Tällainen ”monta”-kollaasi löytyi parin viikon takaisesta kuvakansiosta:
kotipihan valkoiset kukat samassa kuvassa.
Kannattaa ehdottomasti klikata isommaksi.

Muiden monia täällä!

Paljakasta puutarhaan

Odotettavissa lämmintä ja aurinkoista koko maassa, vain Lapissa viileämpää ja sadekuuroja.

Siinäpä selitys, miksi tänään puolen päivän aikaan jälleen hyvästelimme Hangasojan. Nyt ei ollut niin vaikeaa lähteä kun tietää, että pääse takaisin milloin vain haluaa. 🙂

Tosin kesäkalenterikin alkaa olla täynnä menoa ja matkaa, juhlaa ja jubileeta jos jonkilaista. Pahimmoillaan tuplabuukkauksia. Eikä ihan töittäkään kesä tule menemään.

Mutta minä tein sen tänään. Kahdestikin! Kotimatkalla soitin – kun niin olin luvannut, ja annoin vastaukseni: sanoin kahteen hommaan EI. Toinen olisi ollut pieni juttu kesällä, toinen ISO  homma (palkintolautakunnan puheenjohtajuus kymmenine arvosteltavine kirjoineen), olin otettu kun kysyttiin, mutta minä tein sen: sanoin ”kiitos, mutta ei kiitos”.  Olen niin ylpeä että osasin sanoa ei, minä en ole ollut siinä kovin hyvä. Alankohan oppia. Jeeee….

Ehkä olin saanut voimaa aamulenkillä. Pehtoorin vielä nukkuessa painoin mökin oven kiinni jo vallan varhain ja lähdin patikoimaan suoraan mökkiovelta. En halunnut mennä Ylä-Hangan suuntaan, koska siellä päin on yhden mökin pihalla isoääninen, pelottava koira, joten päätin mennä voimalinjaa kohti Laahihovia, ja sitten kiertää sieltä Saariselkä – Kiilopää latupohjalle ja kävellä metsän kautta mökille. Melkein koko ajan tiesin, missä olen :). Melkein. En varsinaisesti eksyksissä: nelostien ja latupohjan välissä ollaan, .. mutta,  mutta  – –   hetkinen, missä onkaan Alahanka? Ei vaiskaan, en mie hukassa ollu – – paljonkaan. Tulipahan tehtyä puolentoista tunnin aamulenkki huikean kauniissa säässä. Kurujen pohjilla tuuli vilvoitti, aurinko paistoi, linnut lauloivat vimmatusti. Puroissa vesi solisi ja kaikki hyvin.

Matka Ouluun sujui nopsasti.

Ja kotona iloksemme totesimme, että puutarhassa ei yhtään tappioita. Tytär oli pitänyt kukat hengissä.  Vihreällä pihalla aivan erilainen ilma hengittää kuin Myötätuulen kuivalla kankaalla. Molempi parempi.

Lomamaanantai

Tässä istun enkä muuta voi. Enkä halua voida.

Hangasojalla paistaa. Iltasen jälkeen raukea olo. Mökit on luututtu. Luututtu kunnolla.  Thermacell pöydän alla pitää vähäisetkin itikat pois.

Paljon on ehditty, vaikka – taas – ensimmäisenä kesäloma-aamuna nukuttiin yli kahdeksaan. Eilen jäi kaupassa käymättä, joten tein aamulla kaurarieskoja ennen kuin pehtoori ehti herätä. Maistuivat oivallisille (näitä tehtiin opiskeluaikana Toivoniemessä harvase viikonloppu: piimään/jukurttiin/kermaviiliin sekoitetaan niiin paljon kaurahieutaleita, että kauha pysyy pystyssä, lisätään teelusikallinen suolaa, annetaan hetki turvota ja sitten levitellään uunipellille, leivinpaperin päälle pieniä rieskasia ja  paistetaan kuumassa uunissa noin 15 minuuttia. Kummallisen hyviä ne on.), vaikka eilisen ruokakyläilyn jälkeen vielä aamulla kylläinen olo.

Olimme eilisen illan Saariselällä; kutsu illalliselle hieman lyhyellä varoitusajalla, mutta meillehän sopi. Erinomaisesti söimme. Saimme neuvoja/tietoja edessä olevaa Alppi-reissua varten. Kaiken kaikkiaan olimme oikein iloisia kutsusta. Monestakin syystä. 😉 ja niinhän se sitten puolille öin vierähti.

Kuukkelin takana oottelimme taksia ja kuten kuvasta näkyy: aurinko on puolilta öin vielä kovin korkealla.

 

 



Kuivakurun kultamailla patikoimassa

Aurinko paistoi mökin ikkunasta kun ensimmäisen kerran silmät sain auki… ja yöunia vain riittää. Kuinkahan kauan sitä jaksaa nukkua yhdeksän-kymmenen tunnin unia, tuntuvat ihan mielettömän pitkiltä, tarpeellisilta. Kuinka paljon minulla oikein on univajetta!?

Seurailtiin pojan pakkaamista, auton imurointia,  jonkinlaista mökin siivoamistakin, lähtöä. Puolelta päivin lähti kohti kotia, aikoi ajella Kemijärven ja Ranuan kautta, – nuorella miehellä vielä intoa kierrellä. Lähdimme kyydillään Kutturan tielle, josta alkaa Laanilan kultareitin maastoreitti: olemme kerran menneet sen toisin päin pyörillä, nyt kävelimme.

Aurinko paistoi, hiljaisilla mäntykankailla, metsäautoteitä kävellen oli hienoa. Sellaiselta kuin Lapissa parhaimmallaan on. Sunnuntailta tuntuikin. Hiljaista, puhdasta, kaunista, edelleen itikatonta … ei kylläkään tuntureiden huiputusta, sikäli vähemmän vaativaa patikointia, mutta liikkumista kuitenkin.

Kuivakurussa oli tuttujakin. Kullankaivajien leirissä tapasimme J:n ja E:n. ja J. näytti meille valtauksen tai siis paikan, mistä minun Länsituulen väreeni on löytynyt. 🙂 Hippu pääsi siis käymään löytösijoillaan… Huom. kaivannon reunalla sileäksi hioutuneet seinämät.. ne kuulemma ovat merkki vesimassojen virtaamisesta, hippujen kulkeutuminen pohjalle mahdollista.. ja tässä kvartsijuonteessa on ollut enemmältikin hippuja..

Ihan lähellä on myö Kulta-Jaskan mökki, josta kerroin viime kesänä (klik, klik). Ja lähelle on mökkinaapurimme ja muutaman muun asianharrastajan toimesta viime syksynä laitettu muistotaulu. Se on paikalla josta on löytynyt isomus Aleksi (klikkaa kuva isommaksi, näet tarinan).

Iltapäivän kruunasi rantasauna. Luonnollisesti.

Juhannuspäivän seesteisyys

Ei, ei täällä ole helle, eikä täällä ole edes paistanut aurinko tänään. Mutta ei täällä myöskään sada, eikä ole itikoita. Täällä on poika ja täällä on mies. Eikö siinä  ole jo paljon, mitäpä sitä muuta osaisikaan toivoa. Että olisi vielä tytärkin, mutta eihän sitä kaikkea voi saada kerralla.

Mukava päivä on ollut. Nukuttu, syöty, patikoitu, pihapiirissä touhuttu.

Laanilassa käytiin Piispanojan tulistelupaikalla ja Prospektorin kaivoksella.

Sama reitti kuin vuosi sitten (klikkaile sinne tästä)  helatorstaina,  keli vähän eri.  Hyvä oli kävellä.

Kulleroitakin oli,  ja Maisalle uintipaikka.

Mökillä pehtoorilla kirja niiiiiin kesken, ettei ulos malta, ja ”jonkunhan se on listaa seurattava”. Perinteinen radio Novan juhannnuslista piti miehen nojatuolissa. Me pojan kanssa puronrannassa nuotiopaikalla. Istuskeltiin ja oltiin. Kuulen itseni nauravan ja selittävän, missä kohtaa olisi sopiva paikka koiralle. … minä joka en koirista paljon piittaa, pelkään enemmänkin. En sano ääneen, mutta muistan, että pari viikkoa ja poika lähtee armeijaan, meidän kuopus. Olen hiljaa, välillä. Sitähän ei moni usko, että osaan. Osaan minä. Jotta tämmöinen juhannuspäivä.

 

Otsamotunturin huiputus

Tänään – kun saimme pojankin hereille,
– ei niin että itsekään oltaisiin aamuvarhain oltu hereillä
– aamupäivällä ehdimme –
ennen iltapäivän massiivisia sadekuuroja  ja aamun sateenräpsyjen välissä –
käydä korvasieniapajan tsekkaamassa.

Melkein parin tunnin tepastelun aikana ehti sataa, paistaa,
olla helle ja puottaa vettä oikein kunnolla.
Sieniä? Tasan yksi! Yksi!

Muutoin juhannusaatto kulunut kolmistaan oleillen. Minäkin olen oleillut.

______________________

Ja tehnyt eilisestä Otsamotunturin huiputuksesta matkakuvakertomuksen:
minivaellus tässä, olkaapas hyvä!

Otsamotunturille pääsee joko suoraan Siidan edestä lähtevää patikkareittiä pitkin tai sitten voi ajaa Inarin keskustan ohi,
Kaamasentietä puolenkymmentä kilometriä pohjoiseen, kunnes tulee viitta Angeli ja Rovajärvi.
Sitä sitten ajettava tovi.
Auto parkkiin ja kohti tunturin lakea (418 mpy).

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alussa oli aika tasaista.

Sääskiä? Koko reissulla enemmän sopuleita (3) kuin sääskiä (2).

Vähitellen alkoi olla korkeuseroja.

Ensimmäiseen kahteen kilometriin meni puoli tuntia, viimeiseen kilometriin saman verran.

Inarinjärvi jalkojen juuressa … 😉

Ja Hammastunturille päin melkein yhtä huikeaa…

Kohti ääretöntä ja sen yli … tai johonkin …

Tuulessa Temmattu…  taustalla Juutuanjoki ja Ritakoski.

Taivas kattona.

Hilla kukassa,  ja Lapin orvokki ja merimarja ja suopursu ja kurjenkanerva … Kaikki kovin kaunista.

Tunturin huipun puuceen edessä on kivi, jossa on näin hienot ”kerrokset”.

Tämä oli varmaan ensimmäinen huiputus,
jossa alastulo oli vaativampi, vaikeampi kuin ylöspäin kapuaminen.

Kotimatkalla vastaantulijan kaistalla tällainen pariskunta.

Ja sitten mökkitiellä jo paistoi kauniisti kun kotiudutttiin vai pitäisikö sanoa mökkiydyttiin…

Korkean paikan leirillä

Met huiputimma Otsamo-tunturin tänhään. Sole, poika, homma, eikä mikhään, kiivetä sinne päälle, mutta tuuppa alas!

Kävimme siis tänään Inarissa ja kapusimme Otsamo-tunturin laelle. Korkean paikan leiri ennen parin viikon päästä olevaa reissua Kitzbüheliin ja sen vuorille, on hyvässä alussa. Kyllä kannatti kiivetä. Kuvia ja kertomusta huomenissa tai lauantaina (nyt ei malta, kun on niin kaunis ilta Hangasojalla).

Päivä suunnilleen tuohon reissuun kuluikin. Ennen lähtöä kävimme Saariselällä Partioaitassa ja ostimme sitten ne Lekit, vaellussauvat siis. Löysin sen kameralle jalustaksi (monopodiksi) passelin vaellussauvan, josta olin haaveillut ja joka oli tällä korkean paikan leirillä hyvä testata. Oli hyvä kuvatessa. Ja vaellussauvana  myös, varsinkin alastullessa. Nuppi lähtee irti ja siihen voi ruuvata kameran kiinni. Olen tyytyväinen hankintaan.

Eipä ollut reitillä kun yksi pariskunta meidän lisäksemme. Jotta ei tunkua.

Mökille palattua makkarawokkia. Ette usko, mutta lappilaista perinneruokaa: makkarawokkia. Tulomatkalla kuulimme kun Lapin radiossa  Marttojen ihminen neuvoi tekemään lappilaista juhannusperinneruokaa: makkarawokkia! Minä siitä idean poimin.. Erityisen hyvää siinä oli parsakaali. Ja helppous. Minulla kun nyt ei ollut mitään erityisiä kunnianhimoja kokkailuun: kaksistaan kun nälkäisinä pöytään istahdimme. Ei VMP (varamiespalvelu), ei nuoret, ei ketään kerallamme syömässä.

Saunan lämmittelimme vastikään. Pehtoori pulahti purossa, minä jätin huomiseen tai elokuulle 🙂

Ja nyt juuri Juniori tuli tänne. Poika otti ja ajeli työpäivän jälkeen meidän seuraksemme, iloksemme, tänne. Tyttöystävänsä kun on juhannuksen duunissa, poika otti Maisan (tyttöystävän koiran) ja ajaa hurautti tänne. Johan met olemma mielissämme kun tänne tuli… 🙂

 

”…että se on elettävä”

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää 🙂

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan ”infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa ”läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa ”aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus ”en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa ”uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Lähtö

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden ”Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone)  –  silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja,  lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta  tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen ”poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman  autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin,  avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Juhannusruokaa

Juhannusruokaa? Tuntuu vähän hassulle suunnitella sitä, kun ulkona sataa vettä kuin syyskuussa, kun ainakaan toinen lapsista ei pääse mökille töiden takia, ehkä toinenkaan ei tule, koska tyttösystävänsä on duunissa juhannuksen, kun itsellä kaikki työt ovat äärimmäisen kesken, ja loma tuntuu olevan jossain hyvin kaukana, kun sekä kotona että duunissa työhuoneen järjestelyt ovat liki kaaottisessa tilassa!

Mutta niinpä vain eilen ehtoolla leivoin tomaattipiirakan (taas koesapuska kesän ruokahaasteeseen, jossa siis aiheena tomaatti). Piirakan resepti on Hans Välimäen uudesta kirjasta ”Ruokaa Ranskasta”. Kirja poikkeaa Välimäen aiemmista opuksista – pipertämistä, grammoja, puolen asteen lämpötilatarkkuuksia ei ole, vaan rehtiä bistroruokaa, joka onnistuu oikein hyvin kotosalla. Samaisesta opuksesta myös jo pari kertaa mainostamani Kuhaa Meunière. Kopsailenpa molempien reseptit tähän alle, ja molempia voin suositella juhannuspöytään. Piirakkaa huoneenlämpöisenä lounaalle salaatin kanssa tai ilta/yöpalaksi viinilasillisen kera. Ja kuhaa söimme lauantaina salaatin ja rieskan kanssa, uudet perunat olisivat varmasti ihan passeli lisuke.

Tomaattikuvaan olen kummallisen tyytyväinen, sillä punaista on mielestäni kovin vaikea kuvata.
Punainen vääristyy ällöttäväksi – usein. Nyt tomaatti on oikean värinen.
Alla oleva piirakka ei ole erityisen herkullisen tai esteettisen näköistä, mutta hyvää se on.

Tänään aion vielä laittaa jääkellarin lohta tekeentymään: ehtii vielä aatoksi kun tänään tai huomenna tekee. Sitä söimme jouluna, mutta sopii kyllä juhannuspöytään vallan hyvin. Semminkin kun nyt on Norjan lohta on edullisesti saatavilla. Tällä tavalla lohesta lähtee paljon rasvanmakua pois, ja kalasta tulee kiinteämpää. Erinomaista. Ei lisättävää.

Paitsi että resepti siihen on tässä ja tee kalan kaveriksi sinappikastiketta, joka kyllä maistuu myös salaattien ja makkaran kanssa.

Jääkellarin lohi

Hanki kilo tuoretta merilohta kauppahallista. Selkäruodot kannattaa pyytää kauppiasta poistamaan, tai nyppiä itse.
Valmista liemi: kiehauta litra vettä, lisää siihen 120 g merisuolaa ja 60 g sokeria. Jäähdytä liemi ja kaada se astiaan.
Laita kala liemeen nahkapuoli ylöspäin ja asettele lautanen painoksi, jotta kala pysyy liemessä.
Kala saa tekeytyä 4 – 6 päivää. Leikkaa se noin sentin viipaleiksi ja tarjoa sinappikastikkeen kanssa.
Tillillä tai ilman. Maistuu yhtälailla alkupalana puikulaperunoiden kuin ruispaahtoleivän tai saaristolaisleivän kanssa.

Sinappikastike

2½ dl makeaa sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä

Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

 

 

Kuhaa Meuniére (eli myllärin tapaan)

 

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan. Kääntele kuhafileessä vehnäjauhoissa ja suolassa. Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan: ota fileet pannullta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran. Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua. Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Tomaattipiirakka

 

100 g kylmää voita
1½ dl emmentaljuustoraasteta
3 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl kylmää vettä.

2 rkl punaista pestoa
4 tomaattia
punasipuli
100 g chevrejuustoa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna uuni 175 asteeseen.
Kuutioi voi. Laita auhot, juusto ja  voi yleiskoneenseen ja anna koneen pyöriä niin kauan että taikina on pallona.
Vuoraa ”irto)pohja)vuoka leivinpaperilla. Kauli taikinasta sopivaksi, myös reunoille yllettävä.
Viipaloi tomaatit, sipuli ja vuohenjuusto ja asettele limittäin peston päälle.

Uuniin keskitasolle, noin 35 minuutiksi. Jäähdytä, koristele basilikalla ja tarjoa.

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”
(Tabermann)
 
 
tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

 

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

 

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys  ja oma riittämättömyys.  Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu.  On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!),  että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂  Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!

Päivitys

Meidän vuorikiipeilijöiden on lenkkeiltävä, että rohkenemme lähteä Alpeille. Onneksi olin niin varhain liikkeellä, ettei kukaan katsellut, miksi joku pöhkö tepastelee kaupungin lenkkipoluilla patikointikengät jalassa.

Kuhaa meunier. Sitä söimme tänään. Siitä pidämme. Kirjoitan tähän illemmalla tai huomenna reseptin. Nyt on kaappien järjestelyt niin pahasti kesken, ettei voi …

Aamupäivällä etsimme – kuhan lisäksi – lamppua nurkkahuoneeseen. Löysimme Tuulentupaan maton ja kotiin ämpäreitä. Lamppua emme. Etsimme myös sadeviittoja. Löysimme pehtoorille teknisen vaelluspaidan (miksi vaatteidenkin pitää olla teknisiä!). Sadeviittoja emme. Etsimme myös sellaista löhöämislaveria piazzalle. Emme löytäneet, mutta eihän nyt tarkene ulkona löhötäkkään. Eivätkä vuorikiipeilijät löhöile. 🙂

Blogissa on uusia polkuja, kuvissa. Minullakin on uusia polkuja. Niistäkin joskus toiste… Nyt lähden takaisin järkkäilypuuhiin.

 

 

Netistä tilattuja – ja peruttuja

Tänään soittivat matkatoimistosta: meidän jo ajat sitten, joskus sydäntalvella,  varaamamme matka ensi lokakuuksi on peruttu, koska ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita. Matka oli loka-marraskuun vaihteessa Peking – Taiwan – Hongkong. Olen kyllä pahoillani peruuntumisesta, juuri tuo Taiwan olisi ollut kiinnostava kohde. Nyt olisi löydettävä uusi reissu… Bhutan-Kathmandu? Mutta kun jäljellä on vain yksi paikka… Kiina pähkinänkuoressa? Tansanian suursafari on jo täynnä.. Minne ihmeeseen? Matkaan on päästävä. Minä olin jo niin Kiina-orientoitunut… Kummitytön kanssa oli sovittu Beijingiin illallinenkin. Eivät siis kuitenkaan isoja ole murheeni tänään: matka vaihtunee toiseksi.

Tämä viikonloppu on tyhjä! Ei sovittuja juttuja. Ei pakollisia menoja. Ei mieluisia meetinkejä. Ei itse asiassa ollut viime viikonloppunakaan, joten oli enemmän kuin luonnollista, että keksin lauantaina soitella systerille, jotta josko järjestäisimme nyyttäri-sapuskan eräiden nimipäivien kunniaksi. Soitimme murmelinkin syömään, ja tyttären. Lauantaiehtoolla hiljaa mielessäni ajattelin, että ajelen sunnuntaina Stockalle ja ostan kaikkea mukavaa puolivalmista – vaikka sitten vähän tyyrimminkin – ja katan kauniisti ja:  se on siinä. Ja sitten sunnuntaiaamuna valkeni, että on helluntai: kaupat on kiinni. Ei muuta kuin kerrankin vierasvara köksäilyä. Aina mietin niitä naistenlehtien juttuja ”yllätys-vieraille-nopeasti-herkkuja”. Eivät  ole olleet mun juttu. Minä kun en osaa vieraille tehdä mitään nopeasti. Haluankin käyttää aikaa… Mutta niin ne meni nekin kekkerit sunnuntaina. Päivänsankarit saivat syödäkseen ja  kaapien kätköjä tuli hyödynnettyä.

Tälle viikonlopulle en todellakaan aio mitään järkätä. On kotitöissä, töissä ihan yllin kyllin tekemistä. Ja keskiviikkona kohti mökkiä. Yesh, yesh, yesh….

Tiedättekö, miten hammashoito ja sandaalit liittyvät yhteen? Siten, että käyt – taas kerran – hammaslääkärissä, tai oikeastaan hammashygienistin luona, ja näet hänellä mukavannäköiset sandaalit ja kysyt, mistä moisia saa. – Maahiset näitä myy. Siis eikun nettiin ja tilaamaan (klikkaamalla kuva suurenee.). Minä olen saanut tänään omani. Ihanat ovat. (eikä ole maksettu mainos) Eivät ole minulla kovin pienet, mutta mitäpä minä sellaisilla? 🙂

Kolumni: Dekkarit ja ruoka

Eilinen kolumni jäi tänne Temmattuun postailematta. Tästä(KIN) aiheesta olisi voinut kirjoittaa pienen artikkelin. Eikä ihan niin pientäkään. Ehkä joskus kirjoitan.

__________________________________________________________

Dekkarit ja ruoka

Kesään kuuluvat dekkarit. Ruokafriikille sellaiset dekkarit, joissa syödään hyvin ja joissa käydään kulinaarisia keskusteluja, ovat arvattavastikin kesäloman lukunautintojen parhaimmistoa. Kun murhamysteereitä ratkotaan ranskalaisessa päivällispöydässä tai komisarion vaimon kokkailemien venetsialaisherkkujen reseptiikkaa avataan lukijalle, ei kirja voi olla huono.

Ruoka ja jännityskirjallisuus eivät ole aivan harvinainen yhdistelmä: päinvastoin. Klassikkodekkareiden kirjoittajista on mainittava Georges Simenon, jonka kirjoissa komisario Maigret´n Louise-rouva tarjoilee miehelleen ranskalaisen keittiön parhaita paloja. Ja toki Agatha Christien kirjoissa neiti Marple herkuttelee usein.

Suomalaisissa jännityskirjallisuuden ja ruoan yhdistäjissä on yksi ylitse muiden: Outi Pakkasen kirjojen päähenkilön Anna Laineen kanssa pääsemme syömään helsinkiläisiin ruokaravintoloihin, mutta myös Annan keittiöön, jossa syntyy helposti hyviä illanistujaisherkkuja tai pieniä makupaloja piknikille.

Sekä Simenonin (Madame Maigret´n keittokirja) että Pakkasen (Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirja) dekkareiden ruokajutuista on tehty reseptikokoelmat. Varsinkin Pakkasen kirjassa on paljon suomalaiseen kesäpöytään sopivia herkkuja. Ja kirja on myös lukunautinto.

Lukunautinto on myös tässä ”dekkareista keittokirja” -sarjassa  vastikään suomeksi ilmestynyt  Donna Leonin kirjojen pohjalta koottu ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettiin tapaan”. Yhdysvaltalaisen 30 vuotta Italiassa asuneen Leonin dekkareissa on kulinaarisia kuvauksia venetsialaisten perhepäivällisistä ja viipyilevistä lounaista.

Nyt Leon on yhdessä ystävänsä Roberta Pianaron kanssa kirjoittanut Brunettin vaimon Paolan keittiön salaisuudet julki: hurmaavia venetsialaisia kesäruokia nautittavaksi ennen tai jälkeen lukemisen. Kirjassa on lainauksia dekkareista, penne rigaten herkullinen ohje, resepti sitrus-omenatorttua ja kymmeniä muita herkkuja varten, mutta siinä on myös Leonin pieniä ruokatarinoita esimerkiksi venetsialaisesta kalastajasta,  Capitano Albertosta. Kesälukemista tämäkin! Ehdottomasti!

Töistä Baroloon

Uutteran, mukavan, pitkälle tulevaa vuotta aikatauluttavan,  haikean, työteliään, menneeseen palaavan, kyynelehtivän, lopultakin rauhallisen työpäivän jälkeen lähdin kaupungille pyörällä, helmat hulmuten polkien.

Puolet asioista jäi hoitamatta, mutta tärkein tuli hoidetuksi: kävimme ystävän kanssa ”yhillä”  – kuten nuorison tapa ilmaista asia kuuluu. Olimme vähän ajatelleet menevämme torinrantaan höpöttelemään kuulumisemme, kuuntelemaan toisiamme, kertaamaan kuluneet ja miettimään mitä meillä on edessä, mutta kun aittaravintoloiden äärellä tuntui olevan heviä ja rokettirollia korkeilla desibeleillä, päätimme suosiolla vetäytyä jonnekin enimmäkseen ruokaan keskittyvään anniskelupaikkaan. Aikamme arvottuamme päätimme mennä NYT sinne Trattoria Baroloon. Siis se uusi oululainen trattoria, postin takana, vanhan  Pakkahuoneenkadun Alkon paikalla. Eihän siellä ollut kuin kourallinen ihmisiä meidän lisäksemme, mutta paikka oli ihan mukavan oloinen.

Aitoitalialainen ruokalista: antipastit, primot, secondot, dolcet. Pizzaakin näytti olevan. Viinilista kovin vaatimaton. Laseittain vain yhtä proseccoa, yhtä valkkaria ja yhtä punaviiniä. Prosecco maistui enemmän siiderille kuin kuohuviinille, mikä ei vakuuttanut. Punaviini (sisilialainen joku, jonka nimeä meille ei kerrottu) ei  säväyttänyt.  Mutta ruoka. Me molemmat tilasimme puna-ahventa. Erinomaista. Ohessa kelpo täytetty tomaatti ja paras kaikesta: raviolin kaltainen täytetty nyytti jossa sisällä pinaattia, sipulia… molto bene!

Minä otin vain pääruoan, pari lasillista viiniä ja espesson ja koko lasku oli 31 euroa. Kyllä oli hintansa väärti. Semminkin kun saimme pieniä ”terveisiä keittiöstä” useammankin. Alun bruchetta oli ihan huippu ja laskua ennen tuotu tryffeli mietitytti  – – hm .. mikä tämä erikoinen maku on? – Tryffeliöljyä, kertoi tarjoilija. – No,  sehän se. Aina sen perinteisen Fazerin sinisen voittaa. Metka juttu oli se.

Ei millään muotoa huono kokemus. Ollenkaan, miltään osin.

Töistä harrastuksiin

Innostua jostakin, innostua taas niin kovasti ettei meinaa lopettaa, vähentää, hiljentää, – –  Ja ettekä arvaa, mistä puhun? Töistä! Nyt on taas ollut viime ajat ihan hullun hauskaa töissä. Tänä aamunakin oli jo ennen seitsemää sinne kiidettävä. On taas pitkästä aikaa sellainen ”olisipa-maailmassa-kahvat-niin-kääntäisin” -olo. Lopun alkua? 🙂 Ehkäpä.

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä ,  ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten  minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork.  Limited Edition.  Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut  työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

”Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin]  ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla  kiittää  avusta —

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät –  yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta  ja… ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.

Sormenpäät hellänä kirjoittelen

Nyt on niin paljon kirjoitettavaa tänään, että blogiin ei riitä rahkeet. Aamulla viimeistelin Kalevan kolumnin ja piiiiitkästä, piiiitkästä aikaa onnistuin tuhoamaan tekstini, hävittämään taivaan tuuliin. No liuskallinenhan sitä vain oli, mutta ei kun kirjoita uudelleen, sijoittele sanat somaan ja sujuvaan järjestykseen toistamiseen.

Sitten Manuaalin, meidän opiskelijaoppaamme päivityshommaa. Ja sitä päivitystähän taas on! Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan sanonut opiskelijoille (ja itselleni) että tämä on tällainen siirtymävaihe. Yliopistoelämä on viimeiset kymmenen vuotta ollut yhtä ylimenovaihetta ja tahti vain kiihtyy. Siis päivitystä piisaa…

Ja sitten iltapäivällä iski vielä ihan uskomaton huki: minun on kirjoitettava opetusportfolioni. Olen tehnyt sen viimeksi vuonna 2005, jolloin väitöksen jälkeen amanuenssin virkani muutettiin virallisesti opetusviraksi elikkäs lehtoriksi. Siis ei ole enää portfolio ihan ajantasainen.

Mitäs jos laittaisikin portfolioon vain todennattavat meriitit ja diplomit ja suoritetut kurssit ja sitten laittaisi linkin tänne Temmattuun: ”Kattokaa sieltä. Sieltä näette että minusta on mukava opettaa, että se vie hitosti aikaa, että olen taas talven aikana kehitellyt kaikkea uutta luennoille jne… ”    Että eikö muka käy noin? No ei sitten. Siispä jatkan oikean portfolion tekemistä ja hiljaa mielessäni mietin, että miksi ihmeessä suostun tähän! Miksi ihmeessä!!

Huomenna ehkä jotain mukavampaa …

Kesäiltojen iloksi

Helleviikon iltoina oli ihana jäädä istumaan ulos, lukemaan. Sellaista ei meidän pihalla ole voinut koskaan ennen tähän aikaan kesästä tehdä. Sääsket, itikat, hyttyset, kaikilla kielillä, murteilla, ihan sama, millä sanalla niitä inisijöitä kutsuu,  mutta niitä on aina ollut niin paljon, että ei ole voinut haaveillakaan pihalla istumisesta. Nyt voi. Parina iltana testasin yksin ja tyttären kanssa. Ja toimii!! Hyttysenkarkotin Therma Cell.

 

Jo viime kesänä kuulin tätä kehuttavan, yritettiin juhannukseksi mökille hommata, mutta koko maasta oli kyseinen härpäke loppu. Nyt niitä on. Vempain maksaa about 25 euroa ja patruuna ja tyyny yhteensä kympin verran. Pieni, kätevä, kannettava, toimiva vempstaaki. Yesh, itikattomat illat ovat täällä!

Viini jonka etiketti on viehättävä, viini joka on kauniissa – tai jotenkin erikoisessa – pullossa, viini jolla on mukavanoloinen, runollinenkin? nimi, ei yleensä ole hyvä. Siniset kissapullot ovat pahinta, mitä voin kuvitella, mutta joskus poikkeus vahvistaa säännön. Sellainen poikkeus on viini, jonka nimi on ”You, me and the gatepost”.  http://www.alko.fi/tuotteet/fi/596907 Ensimmäisen kerran ostin ko. viinin vapuksi, jolloin meille tuli ystäviä syömään ja australialaisen chardonnay-viinpullon etiketti pisti minut unohtamaan, kuinka aussichardonnayt ovat tammisia, liki banaanisia,  ja etiketti jossa on koiranulkoiluttaja tuntui sopivan tarkoitukseen. Ja kuuden hengen seurueella totesimme viinin erinomaiseksi. Niin erinomaiseksi että tämä hedelmäinen, kaikkea muuta kuin tammentukahduttama valkoviini oli meillä lakkiaispöydässä ruokaviininä. Saaden monia hyväksyviä kommentteja… Sopii kesän buffetpöytiin ja kala-aterioille.

Jos on kylmää, kuten tänään, ja jos on aikaa, täällä voi katsella lakkiaiskuvia…  Jos joku läsnäollut haluaa kuvansa pois netistä, niin ilmoitelkoot minulle pikimmiten …

Rantapellon valkoisia kukkia vol II

 

Kesäkortti, vastauksia aamuiseen postaukseen, huomenna lupaan kertoa minusta ja portinvartijasta ja muista jutuista jotka tekevät kesästä aina vaan mukavamman … 😉

Click to play this Smilebox scrapbook
Create your own scrapbook - Powered by Smilebox
P ersonalize a free digital scrapbook 

Ai niin, ja tuosta bannerikuvassa olevasta hedelmänalusta piti sanoa, että se on pienestä mandariinipuusta/pensaasta, jonka ostin vuosi sitten ja jonka sain Festassa kestämään talven yli, kukkimaan ja nyt tekee hedelmiä!Se on oikein mukavan näköinen.

Italia Rantapellossa

Lämmintä, lämmintä niin ettei uskoisikaan. Yli + 30 C joka tapauksessa, ja sehän ei haittaa.

Riemastuin laittelemaan auringonkukkia purkkeihin. Opiskeljoiden antama auringonkukka näyttää kasvattamilleni iduille, jotka tänään siis pääsivät omiin purkkeihinsa, mallia, millaiseksi on tarkoitus isona tulla… Saapa nähdä mitä ”pikku-Toscanastani” (pehtoori-puutarhuri kehtaa ruukkupuutarhalleni nauraa) tulee. Ihan sama, mutta tänään tuntui että Italia tuli tänne pohjoiseen….

Italiaa oli myös keittiössä. Tämän kuun ruokahaasteena on tomaatti. Sehän on minun lempparijuttuni, ja kun vielä saimme tyttären piazzalle ottamaan aurinkoa ja syömään, niin olihan kokeiltava jotain uutta. Siis gratinoituja tomaatteja. Hyviä olivat. Tomaattireseptiä vielä vähän varioin ja sitten pistän vastauksen haasteeseen. Jollen keksikin osallistua jollakin muulla tomaattisapuskalla.

Nautimme myös pernod-porkkanapyrettä. Hassu ruoka, mutta johan se savukalankin kanssa maistui. EHkäpä sopisi pihville vielä paremmin. Mutta kirjoittelenpa huomenissa, joku päivä noita reseptejä… nyt vielä pihalle nauttimaan kesästä. On perjantai, viikonloppu. 🙂

 

 

 

Töihin myöhässä

Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.

Syy myöhästymiseen näkyy kuvissa (suurenevat klikkaamalla)

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – –
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa ”suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.

 

Iloa leppiksillä

Siinä vaiheessa kun työpaikan kahvion ikkunassa oleva ulkolämpömittari näytti varjon lämpötilaksi +31 C ja työhuoneessani pöydän yläpuolella oleva sisälämpömittari +28 C, pakkasin artikkelinipun reppuun,  pistin byroon kiinni ja polkaisin pyörällä kotipihalle. Ihan hyvin – paremmin kuin Linnanmaalla – pystyin lukemaan ja arvioimaan artikkeleita kotipiazzallakin. Vasta äsken maltoin lopettaa: oli muutama juttu, jossa niin paljon korjattavaa ja kritikoitavaa, että ihan heräsin ja innostuin. Olisin tuohtunut jos olisi ollut läsnä joku, jota opponoida.

Lukemisen ohessa räpsin kuvia makroviikkojen haastetta varten. Aiheena valo, ja minä kuvasin vettä. Meneehän se niinkin. Valo ja vesi – tänään nautittu molemmista yllin kyllin.

Itseasiassa uusi kuvakulma (kuvat edellisessä postauksessa) pihan vesiaiheeseen paljon entistä mielenkiintoisempi. Makroviikot opettavat katsomaan asioita uudella tavalla. Hyvä juttu.

Itse asiassa mieleni teki laittaa haastevastaukseen tämä kuva:

Kuvaan on vain liitettävä selittävä teksti, jotta siitä tajuaa, miksi sekin on valo. Kukkaa ojentava leppäkerttu, ja huom. sininen, on tehty leimasimella, jonka sain tänään yhdeltä valmistuvalta suokkariopiskelijaltani, joka on kaikki vuodet ollut ilo ja valo. Hän itse on leppäkerttu, joka aina tasaisin välein on piipahtanut ”vain heippaamassa” tai oikeasti hopsailemassa (opintosuunnitelmaa tehtiin ja kaikkea höpötelty, ruoastakin :)).

Sanon aina opiskelijoille, ja tälle ”leppiksellekin” etten laita opintosuunnitelmiin leimoja, en hyväksy niitä virallisesti. Olen sitä mieltä, että opinto-ohjaajan ei tule hyväksyä tai hylätä sitä, mitä opiskelija aikoo tehdä, pitää vain yrittää avittaa ratkaisujen tekemisessä ja antaa apuja päätöksien tekoon. Tiedän, että monissa tiedekunnisssa tai oppiaineissa hopsit virallisesti ”leimataan” ja allekirjoitetaan, mutta ei kuulu minun ”ohjausfilosofiaani” (vau, onko minulla sellainenkin!?? ).

Olen sanonut etten enää aikuisille mitään kannustavia pupu- tms. leimoja papereihin laita. Kuuluvat alakouluun… ja sitten olen monellekin samaan hengenvetoon todennut, että saattaisin ehkä laittaakin sellaisen mutta kun minulla ei ole sellaista hyvää ja kannustavaa leimaa. NYT on! Ja sininen vielä.  Tämä leppis-leima on sitä varten. Kannustaa kannustamaan 🙂

Valoa siis on.

Makrohaaste: valo

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ!
Tällä viikolla kuvataan kotona ja aihe on VALO

Kotipihan vesipiste (graniittipallo) pulputtaa vettä,
josta helteinen auringonvalo tekee lasisen näköistä.
Tekee vedestä ”valoisaa”.  🙂

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

 

Muiden valoja täällä.

Se on kesä!

Kesä. Kerralla.

Sen kunniaksi varasin meille matkankin. Lähdetään Alpeille patikoimaan. Eipä olla ennen käyty. Nyt mennään. Kitzbüheliin mennään (www.alpit.fi), ja yksintein varasin vaelluspaketinkin. Ei huiputetakkaan enää pelkkiä Lapin tuntureita. Huiputetaan Kitzbühelhorn (1996 m)!

Kesän tekee myös helle +28,5 C. Jeeee! Paitsi että historiatieteiden käytävällä infernaalisen kuuma. Luovutinkin jo kolmen kieppeissä, moni luovutti jo paljon ennen minua. Poljin kaupan kautta kotiin; hain kurkkuja ja paprikaa. Meidän vuorikiipeilijöiden on syötävä terveellisesti, heh!

Tein kurkkukeittoa tai tsatsiki-keittoa. Ihan miten vain.

Kaksi kurkkua raasteeksi ja teelusikallinen suolaa sekaan ja sitten siivilään valumaan. Sillä aikaa silppua kolme valkosipulinkynttä ja laita ne kulhon pohjalle, kaada päälle ruokalusikallinen, pari hyvää oliiviöljyä ja rouhi mustapippuria. Sekoita 2 dl turkkilaista paksua jukurttia joukkoon, hae kasvimaalta (meillä on mahdottoman paljon, melkein pensaina) ruohosipulia ja silppua sekaan.

Sitten litran purkillinen laktoositonta, rasvatonta valio-jukurttia. Sekoita lopuksi sekaan valunut kurkkumassa ja anna makuuntua jääkaapissa vähintään puolisen tuntia. Parasta tulee jos tekee aamulla ja nauttii illalla, mutta eihän se tämmöisenä ekstempore-työpäivä-sapuskana sillä lailla onnistunut.

Tarjolle silputtu paprika, sipuli ja krutoneita. Rieskaa ja patonkia.

 Kesä maistuu hyvälle…

Jonkinlainen käännekohta…

– Huomenta, tulit sitten tänään töihin?

– Totta kai tulin. Miksen olisi?

– Juhlien järjestämisen ja viettämisen jälkeen oisit voinut vähän levätä, ja lukukausihan on jo lopussa.   Ihan hyvin oisit voinut jäädä kotiin … Eihän täällä enää mitään kummoisia ole.

Niinhän se esimies luulee. Ettei ole? Miksihän meillä on niin eri käsitys töistäni. Noh, siihen on kyllä syynsä 🙂 Ja minun mitään levätä tarvitse, mitään väsytä. – Niinhän minä aamulla vielä ajattelin, mutta iltapäivän tunteina iski ihan mieletön raukeus, ja yksinkertaisesti nukutti aivan tolkuttomasti. Mutta hyvinhän se päivä sitten kuitenkin kului. Ja töihin kannatti mennä senkin takia, että sinne saatoin vielä yhden ylimääräisen kakun ja lautasellisen aura-poro-muffinseja. Aika hyvin olen muutenkin saanut lakkiaisista jääneitä herkkuja jaeltua: poika vei kotiinsa ja tyttöystävän vanhemmille. Tytär vei kotiinsa ja kavereiden kesteihin eilen…

Juhlat sujuivat kaikkinensa oikein mukavasti. Festan ja pitkälle pihalle ulottuvien markiisien ansioista saatoimme olla pihalla koko päivän, vaikka pari lyhytkestoista myrskypyrähdystä iltapäivän kuluessa olikin. Ukkostikin, mutta toki enimmäkseen paistoi. Poikahan selitti viime vuoden päättäjäispäivänä, että vain ja ainoastaan sen takia hän suorittaa lukion neljässä vuodessa, että saadaan kunnon sää juhlaa varten.

Viimeiset ”viralliset” vieraat lähtivät yhdeksän jälkeen, mutta Juniorin kavereita tuli sitten boolille ja iltaa istumaan, olivat yli puolen yön. Oli mukava kun tulivat meille. Mutta merkitsihän se sitten sitä, ettei voitu simahtaa nukkumaan. Siivoilimme, tiskailimme ja järjestelimme… mikä sitten eilen jatkui aamuvarhaisesta iltapäivään.

Iltapäivällä sankarikin tuli keräilemään lahjat ja kortit (monia aivan hurjan hienoja kortteja olikin, itsetehtyjä ja ostettuja). Katselemaan ruusujaan ja syömään. 

Ja tytär keräsi eilen kimpsunsa ja kampsunsa; on Strasbourgista palattuaan iloksemme asunut täällä kotikotona, mikä on ollut ihan hurjan mukavaa. Nyt kuitenkin on aloittanut taas yksineläjän olonsa omassa asunnossaan. Näinhän se menee, ja onneksi on samassa kaupungissa ja piipahtalee.

Nyt lakkiaisten jälkeisessä elämässä sellainen tehdyn työn tuoma mukava tunne. Lakkiaisviikonloppu jonkinlainen murroskohta vanhemmuudessakin. Nyt molemmat on peruskoulutuksen saaneet, molemmat asuvat pois, molemmat ovat aikuisia… ainakin periaatteessa 🙂  Hetkittäin jo sellainen ”tässäkö tämä nyt oli” -fiilis ja siinä samassa poika tulee tyttöystävänsä kanssa piipahtamaan, hakemaan lasagnea (olihan kuulkaa hyvää: eikä millään voi tietää, mitä kaikkea lakkiaisten jälkeisesssä jääkaapin tyhjennyksessä pastalevyn väliin tuli tungettua. 🙂 ), jota on enemmän kuin vähäsen!

Kesäkelien tulon huomaa siitä, että kävin maanantai-iltana lenkillä. Sellaista ei talvella tapahdu. Ei koskaan.