Toinen makrohaaste julkistettiin eilen: aiheena on jotain “vapaavalintaista ulkoa löytyvää”. Mitä lumen alta paljastaisi tai talvikuvia lähietäisyydeltä. Ei oikein eilen illalla innostanut lähteä kameran kanssa vesiräntäiseen loskaan makroilemaan, mutta tänään! Tänään on kevät, ilta-aurinko paistaa leppeästi, ja vaikka täällä meidän leveysasteilla maassa on etupäässä vain lunta, – mustaa, märkää, raskasta lunta –  voi katseensa ja kameransa kohottaa vähän korkeammalle.

Lähimetsässä tiedän pari hyvää kääpäpuuta. Niitä olen kuvaillut ennenkin ja niiden luona äsken piipahdin.  Totta puhuen keräilen kääpäkuvia, niitä on kansioissani kymmeniä. Mutta tässä siis tuoreet, juuri kuvatut.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Tämän viikon valokuvatorstain haaste “Heijastuksia” antaa mahdollisuuden haaveilla kesästä.

Kuva helteisen heinäkuun aamuna Mustion linnan lummepolun varrelta.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Muiden heijastuksia täällä.

Eilisen postaukseni kommentissa sisareni totesi, jotta hänestä järjesteleminen on lohdullista. Tänään kampaajani kertoi, kuinka hänestä on ihana viettää vapaapäivää kotona järjestellen ja puuhastellen koska “se on vähän kuin meditaatiota”, ja että siinä “on jotain lohdullista”. Toisen kerran vuorokauden sisään joku sanoo, että järjesteleminen on lohdullista.  Kyllä minä ymmärrän senkin – vaikken ihan noin sitä itse koekkaan tai näekkään.

Mutta sitten ryhdyimmekin kampaajan kanssa (kuinka onkaan levollista kun pitkällinen hiusteni väriremontti on päätöksessä ja nyt olen omanväriseni)  keskustelemaan siitä, kuinka jotkut ruoat ovat lohdullisia. Jotkut ovat kyllä inspiroivia, seesteyttäviä ja niin edelleen. Mutta minulla on montakin ruokaa, joita voisin sanoa lohturuoaksi. Lohdullisinta minusta on leipä. Varsinkin maalaishiivaleivässä on jotain maanläheistä, kotoista, turvallista – ja lohdullista. Pidän leivästä, monenlaisesta leivästä, syön liikaa leipää. Kaikkialla Euroopassa, maailmassa on ihania, erilaisia leipiä, ja niitä ilolla ja loputtoman hyvällä ruokahalulla aina maistelen, etsin, kokeilen, ihastun.

Myös monet pataruoat ovat lohturuokaa, ja tietysti kaakao on lohdullista; lohduttavaakin, mikä ei tietenkään ole ihan sama asia. Yksi työkaverini syö jäätelöä kun kaipaa lohtua. Kun hänestä tuntuu, että maailma murjoo, hän käy ostamassa litran paketin Mövenpickiä ja olo seesteytyy. Ja mikä yllättävää, ei ole kyse naispuolisesta työkaverista. Nimenomaan naisilla taitaa näitä tunnetilasyömisiä olla enemmän kuin miehillä. Tiedä häntä, luulen niin.

Ei, ei nyt ole mikään erityinen lohturuoan tarve. Tuli vaan mieleen…

Mitä muita lohturuokia on?

Pidän järjestelystä. Pidän tavaroiden, kirjojen, laatikoiden, kaappien, jääkaapin, kenkien, vaatteiden, papereiden, työkalujen, tiedostojen, kuvakansioiden, mausteiden järjestelemisestä. Pidän kaiken kotona ja töissä olevan irtotavaran paikoilleenlaittamisesta. Huonekalujen paikkoja meillä ei vaihdeta suunnilleen “koskaan”: kun taloon on hankittu uusi huonekalu, se on ja pysyy siinä, mihin se on ostettu. Mutta kirjoja järjestelen hyllyissä, vaihtelen cd-levyjen luokittelua, kengät kulkevat vuosirytmissä eteisen vaatehuoneesta ulkovarastaoon tai tuulikaappiin tai mikä on tarkoituksenmukaisinta. Tämä ei silti merkitse sitä, että meillä olisi tavarat päntiönnään mitenkään tip-top. Päinvastoin. Olen nimittäin aika hyvä myös saamaan kaiken järjestelemäni suht nopealla aikataululla jälleen uudelleen järjesteltävään kuntoon.

Mutta nyt minulla on menossa Iso Järjestely Urakka. Pojan kotoa muuton jälkeen on vapautunut paljon uutta säilytystilaa, joten tavaroita on asemoitava aivan uudella tavalla. Tiesin tämän olevan edessä, ja pari viikkoa sitten ollessamme Ikeassa ostin sieltä kaikenlaisia järjestelemiseen sopivia koottavia pahvilaatikoita ja -rasioita ja sen sellaista.  Säilytysjutuissa Ikea on ihan ylivertainen. Ja edullisissa valokuva-taulu-julistekehyksissä Ikean voittanutta ei ole. Mutta ne eivät nyt kuulu tähän. Tai oikeastaan kuuluvat: tykkään minä järjestellä kuviakin, laitella niitä kehyksiin ja ripotella sitten pitkin taloa, työpaikkaa ja mökkiä.

Nyt olen järjestellyt kaikki langat ja puikot yhteen laatikkoon, kaikki pikkuliinat yhteen laatikkoon, kaiken rapukestireksvisiitan yhteen laatikkoon, kaikki lasten kouluvihkot ja kokeet yms. yhteen laatikkoon, ja homma jatkuu. Joo, minä tiedän, että joku siellä (tytär ainakin,  jos lukisi näitä höpötyksiäni) huokailee, että hoh-hoijaa, että joku voi olla niuho. Mutta tämä on kuulkaa varsin vaatimatonta siihen, mihin äitini pystyy! Hänellä oli mökilläkin “vuosikertalakanat”. Kun mökkimme oli ensi sijaisesti äitini “hallinnon alla”, oli siellä pieni, tusinan lakanan “liinavaatekaappi”, johon sitten tuotiin Oulussa, kotona pyykillä käytetyt lakanat. Jos aina pani kaapin hyllylle päällimmäiseksi ne puhtaat lakanat, ja sitten aina vaihtaessa otti päällimmäiset pinosta, niin alimmaiset saattoivat olla vuosiakin mökin komerossa ja kyllähän sitä sitten kyseltiin, että olivatko ne enää kunnolla puhtaita? Ei, eiväthän ne enää olleet hohtavan valkoisia, kellastuivatkin siellä alimmaisina!

Ja mitä keksii äitini? Laittaa jokaiseen lakanarullaan keltaisen tarralapun ja siihen manklauspäivämäärän. Näin tiesi aina ottaa puhtaat lakanat vanhimmasta vuosikerrasta. Kierto oli taattu. Jotta minulla on vielä pientä. Äidin keltaisten lappujen järjestelmällinen, kirjanpitäjän huippuunsa hiotuttu taktiikka on koko suvun tiedossa ja -  lievästi sanottua – pysyvä jutun aihe, joten ei ihme, että kun perheen kanssa olimme Strasbourgin paperikaupassa hakemassa muistikorttia ja jotain muuta tähdellistä, me kaikki neljä pysähdyimme kuvassa olevan hyllyn eteen ja jotensakin yhtäaikaa totesimme: Mummulle tuliaiset!

Meidän kilpuri söi tänään chorizoa. Tiedättehän sitä tulista espanjalaista makkaraa. Kävi nimittäin niin, että meillä jäi niitä mökiltä pari ja päätin tehdä sipulin, paprikan, kesäkurpitsan, purjon kanssa niistä meille kahden hengen pyttipannun, espanjalaisin virityksin. Silputessani aineksia oli yksi  makkaraviipale tipahtanut lattialle, ja eipä aikaakaan kun jaloissa pyörinyt ja omaa ruokaansa odottanut Elmeri Konrad oli iskenyt terävät leukansa chorizoon. Ei se saisi syödä makkaraa. Enkä olisi uskonutkaan, että se sitä edes maistaisi, yleensä se ei syö itselleen sopimatonta (paitsi puutarhassa jotain vähän arveluttavia kokeiluja on ollut). Joskus se on lattialta löytänyt leivänmuruja ja syönyt pois,  ja kerran yksi lapsivieras syötti konnulille juustoa, jota se maistoi, mutta ei sitten syönyt. Mutta tänään! Chorizo on herkkua!

Noh, ei onneksi ehtinyt kuin pari haukkua popsia makkaraherkkua. Tässä nyt sitten odotellaan, josko maha menee sekaisin. Konnan ruokavalion pitäisi koostua 80 % salaateista ja lehdistä (voikukanlehdet on konnulin gourmetia!) ja 20 % hedelmistä.  Ei maustetuista makkaroista!

Herättelin Elmerin kolmisen viikkoa sitten talvihorroksesta. Tänä talvena se oli pitkään unilla, melkein neljä kuukautta. Ei ihan totaalista hibernaatiota, mutta talven selkä taittui konnalla syömättä ja terraarioon kaivautuneena kuitenkin. Parin viikon välein vain herättelin kylpyyn ja punnitukselle.

Elmeri on virallisesti esikoisen konna, mutta minun lemmikikseni se on jäänyt jo vuosia sitten. Eihän sen kanssa nyt kovin hellitellä ja seurustella, mutta on siitä ilonsa.

Huomaatteko, nyt kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, minä alan kirjoittaa teille blogiin kilpikonnasta! Voi hyvä tavaton! Pitäisikö tämä postaus pistää kategoriaan vanhemmuus!   “Hanki itsellesi elämä”, vai miten se oli!

Itse asiassa varokaa vain: vielä minä kerron teille Elmerin koko elämäntarinan joskus. Ja se tarina on tosi, ja täynnä dramaattisia käänteitä!

Lapin lumilta ja kimmellyksestä Ouluun ja harmaaseen loskaan.

Mutta ei huolta.

Lämmintä täällä on.

Ja on jo kevät.

Blogikin on nyt keväässä. *

Vihertää ja kukkii.

Olen saanut hyviä neuvoja.

__________________
* Onko liian levotonta?

Ylä- ja alapalkin pitäisi näkyä vihreänä…
Jollei näy, niin päivitä sivusi,
vaikkapa klikkaamalla F5-nappulaa,
kieppiä selaimesi yläpalkissa,
tai miten parhaaksi tiedät…

Nyt sataa räntää! Paljon! Tuiskuaa. Paljon. Aamupäivällä olimme autonhakureissulla. Eilen illalla innostuimme lähtemään kylille syömään. Olisimme menneet taksilla, mutta kun puoli seitsemältä taksiin soittelimme, sieltä kerrottiin, että kaikki autot olivat Ivalossa: Helsingin kone kun oli tulossa. Joten oli mentävä omalla autolla, ja jätettävä se ravintolan pihalle yöpymään.

Ravintolavaihtoehtojahan Saariselällä on vaikka ja kuinka: me menimme Petronellaan. Ajattelimme että saamme siellä varman päälle hyvän illallisen: ja niin saimmekin. Ei turhaan ole ravintolalla Rotisseur-kilpiä. Eturuokana prässättyä hirveä ja pääruoaksi ruijanpallasta. Täällä melkein ”perinneruokana” on kuningasrapu, jota tuodaan Jäämeren rannalta, ja siitä tehty kastike pallakselle oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Siinä on merkillinen riistainen maku. Rapu, jossa on riistainen maku? Hmmm. taitaa olla oma luonnehdintani, mutta sellaista se minusta vaan on. Ja sellaisena siitä pidän kovasti.

Meillä – ilman nuoria ja vieraita liikkuvilla – oli vakaa aie mennä vielä jonnekin tanssiravintolaankin, edes Panimolla käydä (minä kun en ole koskaan siellä käynyt, vaikka se on Saariselällä jotensakin must-paikka). Panimon ovella piipahdimme: paikka oli iltakymmeneltä ihan täys. Siis siirryimme uuteen hotelli Giellakseen; josko sen baarissa olisi menoa. Heh! No ei ollut, mutta tilasimme päivän nostalgia-fiiliksen täydennykseksi drinksut nimeltä ”Lumikenttien kutsu”. Vuosikymmenten jälkeenkin se maistui erinomaisen hyvälle. Kokeile jos ko. baariin joskus piipahdat.

Ja sitten? Sitten tilasimme taksin: ei ollut meistä baarikierrosta jatkamaan.

Tänään oli auto kyliltä haettava. Hyvä syy lähteä kävelylle. Muutoin käytetty päivä kaikenlaiseen pieneen huolto- ja järjestelytoimintaan. Makrokuvaushaasteen innostamana olen päivän aikana kuvaillut mökkiä ”makrosti”. Laittelen joskus kuvia, kunhan jotensakaan toimiva nettiyhteys on käytettävissä.

Ja sitten. Vaikkei meillä ole nuoria, ei ystäviä, ei ketään täällä meidän seuranamme, olen tehnyt vähän mahdottoman paljon ruokaa. Kolmen ruokalajin illallisen söimme taas kaksistaan. Täällä kun löytyi kaupasta aivan ekssellenttia pororouhetta (ei Kylmäsen, vaan Culinari Ivalosta) Ja mökin keittiönkaapista löytyi pappardellea (leveää nauhapastaa jonka kanssa Italiassa useimmiten tarjotaan kanikastiketta). Siispä LappItalia-hengessä uusi ruoka: pappardellea pororouhekastikkeella. Makeaa sipulia kuullotetaan öljyssä. Maustetaan paprikalla, chilillä, basilikalla, kuivatulla persiljalla, valkosipulilla, grillimausteella ja sitten 2 dl ruokakermaa (15 %) ja 150 g pororouhetta. Sekoittele ja anna makuuntua sen aikaa kun pasta kiehuu. Perfetto, vaikka itse sanonkin.

Sitä minä mietin, että mitenkäs jos tänne muuttaisi pidemmäksi aikaa… Kuinkahan kauan minä viihtyisin? No joka tapauksessa huomenna ei huvittaisi kotiin lähteä, mutta tämähän ei ketään yllätä.

Saariselän hiihtohissi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. En ihan jokaisena vuonna ole mäessä täällä ollut, mutta melkein.
Ensimmäisen kerran olen tullut Kaunispään tunturin suksilla alas joskus 60-luvun puolivälissä: tätini ja äitini kanssa laskimme, mutta sukset olivat tavalliset Järviset. Hiihtämässä siis oltiin. Ekan kerran olin ”mutkamäessä” Vuokatissa; olin vasta 11-vuotias kun aloittelin. Ei paljon kukaan harrastanut slalomia, kuten jutun nimi silloin oli, minullakin vuokravälineet.

Mutta kun Saariselällä eka kertaa vuonna 1971 olin mäessä, minulla oli jo omat monot ja sukset: nahkaiset Le Trappeurin monot, joissa ei ollut vartta juuri sen enempää kuin tuon ajan tavallisissa murtsikkamonoissakaan, ja punaiset puurunkoiset Titanit. Museokamaa jo nyt: juuri samanlaiset on Kansallismuseossa vitriinissä!

Titanit vaihtuivat pian Blizzardeihin ja perheen kanssa alettiin viettää kaikki hiihto- ja pääsiäislomat näissä maisemissa. Veljen kanssa oltiin kaiket päivät mäessä. Iskä vei meidät kymmeneksi (vai jo yhdeksäksi?) asuntovaunulta (joka oli Laanihovin takapihalla) mäkeen ja haki iltaviideltä pois. Seitsemän tuntia oltiin mäessä ja laskettiin: ei missään rinneparkeissa istuskeltu!
Meillä oli viikkoliput, mikä merkitsi rajatonta määrää laskuja. Kerran hiihtolomalla, kun hissijonoja ei vielä tunnettu, päätimme yrittää ennätystä -Laskimme yhden päivän aikana (muistaakseni) 72 kertaa! Kun hissilinja ja mäki (silloin niitä oli tasan kaksi; ykkösrinne jota me pudottelimme) olivat about 800 – 900 metriä, me olimme yhden päivän aikana yli 100 km suksien päällä! Yli 100 km!
Sitten kun elämääni tuli uusi poikaystävä (nyk. tunnetaan paremmin nimellä pehtoori), joka ei ollut koskaan lasketellut, päätin ”opettaa” hänetkin laskemaan. Mentiin kavereidemme kanssa Suomulle uuden vuoden (1977) viettoon Ja poikaystäväni sai lainaksi isäni (vai veljeni) monot ja sukset. Niillähän sitä oli hyvä opetella: kolme-neljä numeroa liian isot Koflachit ja yli kaksimetriset Blizzardit vaan jalkaan: Tuu perässä! Hyvin oppi laskemaan.

Enimmät laskut on tullut laskettua täällä Saariselän mäissä (nyt rinteitä ja hissejä on jo monia: kymmenkunta kai kaikkiaan). Aktiivisimpina vuosina rinnepäiviä oli kolmisenkymmentä. Kahdesti olen päässyt laskemaan Alpeilla: ensimmäinen kerta hiihtolomalla 1977 perheen kanssa Itävallassa, St. Antonissa ja toisen kerran kesällä 1984 linja-autonkuljettajana Ranskassa, Grenoblen lähellä olleessa Le Deux Alpesissa. Siitä olisi paljon kerrottavaa, ehkä joskus… Suomessakin on tullut rinteitä koluttua: Syöte tietysti Oulua lähimpänä useimmin. Ja senkin takia Syöte, että sinnekin on tullut vietyä onnikalla (koululais)porukoita laskemaan ja sitten on voinut itsekin mennä päiväksi mäkeen.

1980-luvun lopulla harrastelimme pehtoorin kanssa hiihtämistä: kierrettiin näitä Saariselän alueen hiihtolatuja kaikki kevättalvilomat, eikä mäkeen menty. Sitten kun tuli lapsia jäivät sekä murtsikka että mäet. Kunnes 90-luvun puolivälissä taas Kaunispäällä: koko nelihenkinen perhe.
Noihin aikoihin hankin bladet (80 senttiset pätkäsukset ja sitten temppusukset (130 cm ja molemmista päistä pöyristetyt), joilla laskeskelin puolenkymmentä vuotta. Vanhaan harrastukseen tuli niiden myötä uutta intoa. Testasin telemarkiakin, mutta ei ollut mun juttu…

Ja sitten Ounasvaaralla 2000-luvun alussa nähtiin ensimmäiset hienosti laskevat lautailijat, ja minunhan piti tietty saada kokeilla. Vuokrasin laudan ja kengät. Kyllähän se oli sellaista tanner tömisee ja aitaa kaatuu -meininkiä kun meitsi opetteli lautailemaan. Pian tytärkin innostui ja pehtoori. Ja pian olivat molemmat paljon minua parempia. Minäkin opin lopulta menemään hissimatkan putoamatta kyydistä  ja tulemaan mäen alas kaatumatta, mutta ei tullut lautailusta minun lajini.

Nyt lasken ns. curvereilla. En todellakaan 72 laskua päivässä, ja todellakin otin tänäänkin aurinkoa Kaunispään sivurinteellä. Paljon muitapa ei tänään iltapäivällä siellä ollut (pehtoorikin mökin katolla pudottelemassa lunta ja muita huoltohommia tekemässä). Aurinkoa oli. Ja huippukeli. Viva slalom!