Lista

Lista arkipäiväisyyksiä ja niistä poikkeamisista:

Kuntosalilla oli erinomaisen valoisaa (olenhan kertonut, että salin automaattinen valojärjestelmä sytyttää valot nyt kesäaikaan siirtymisen jälkeen  vasta klo 6.23), sillä aurinko paistoi aamulla tehdashalliin tehdyn salin ikkunoista kauniisti, – valottomuus ei tänään haitannut.

Söin aamiaiseksi muroja. Sitä en todellakaan yleensä tee. Ja sitten unohdin eväät kotiin ja kävin ostamassa biologian puolen Julinia-ruokalasta salaatin, – ja suklaan. Siis siinä se treenin sitten hyöty hupeni.

Töissä poikkeuksellinen perjantai: läsnä ei juuri ketään, joku harhaileva haalarihahmo, muutama tentistä palaaja. Mutta sähköposti liki tukkeuttumisen partaalla. Sen lisäksi että tänään pari dead-linea, joissa olen vastaanottajana, menin aamusella postittelemaan kaikille (about 300) historianopiskelijoille viestin kesäopinnoista, mikä puolestaan aiheutti sen, että sain kysymysryöpyn, johon vastaamiseen kului suuri osa päivästä.

Palaveri, jossa nauroin niin paljon, etten duunissa aikoihin. Kahden hengen palaveri kollegan kanssa tulee tuottamaan iloa muillekin. Hope so!

Minulla on – edelleen – ääni matalana. Siis tavallistakin matalampi. Paljon tavallistakin matalampi. Leppä syypää?

Minun ei tarvinnutkaan ostaa kukkia tänään. Pehtoori oli hankkinut.

Kävimme äidin kanssa ompelijalla: 80-vuotias äitini ei ole ”mikään rättityyppi”  kuten minulle ilmoitti ehdottaessani yhteen modistettavaan kamppeeseen silkkihuivia. Ja minähän olen rättityyppi: pidän huiveista, isoista, pienistä, villaisista, silkkisistä, liehuvista, hillityistä, kaulahuiveista, hartiahuiveista, asustehuiveista, paitahuiveista – pidän kaikenlaisista huiveista. Mutta siis, 80 v. ei tingi kun on kerran ainakin yhden lapsenlapsen (veljeni tytöistä nuorimman, ehkä ne meidänkin juniorin) lakkiaiset tulossa, silkit ja satiinit laitetaan nyt mittojen mukaan kondikseen. Meillä ei vielä paljon lakkiaisia stressailla. Jos tulevat sitten hommataan joku kiva uusi huivi ja leivotaan PALJON kakkuja.

Kävin Alkossa, kuten kymmenettuhannet muutkin suomalaiset tänään. Ostin kiinalaista punaviiniä, mitä en ole ikinä ennen (Suomessa) tehnyt.  Ja ostin samppanjaa. Se on huomisen teema. Kuplia kun opiskelijatkin toivottelivat niissä sähköposteissaan.

Ja vasta kahdeksalta pääsin katsomaan häitä. Koosteen rääpäisyn. Johtuiko koosteesta vai mistä, mutta minähän en edes juuri liikuttunut… ei kyyneltäkään. Ja Viccanin vihkiäisiä katsellessa kyynelvirta oli liki ehtymätön.

Enemmän minua kyynelehdityttävät nuo minun vappumuffinsit. Eivät oikein kuohkeilta näytä. Teen niille KOMEAN ja KORKEAN kuorrutteen. Nyt.

Vieraiden tuloa odotellessa

Vieraiden (ystävien) kutsumisessa kotiin on se hyvä puoli, että tulee ryhdistäydyttyä. Tulee vihdoinkin vaihdettua se kynnysmatto, joka on tammikuusta asti ollut varastossa, tulee vihdoinkin laitettua keväisemmät tabletit pöytään ja raivattua kynttilöitä vähän joka pöydän nurkalta pois. Tulee katsottua, että onhan eteisen kaapissa tilaa vieraiden takeille, ettei se ole täys omia toppatakkeja,  lenkkivermeitä ja vinkkeleitä ja sen sellaista asiaankuulumatonta.

Tulee mietittyä joku uusi resepti tarjottavaksi.  Tulee järjestettyä cd-levyt koteloihin ja oikeille paikoilleen. Uskokaa tai älkää uskalsin öljytä ruokapöydänkin. Ja huomenna käyn ostamassa leikkokukkia. Lautasliinoja minulla onkin, 🙂 .

Ei, ei ne ystävät tule meille tupatarkastusta tekemään. Tulevat viettämään meille vappuaattoa. Mutta itselle on niin paljon mukavampaa kun on vähän siistittyä. Ja parasta on, että tulevat.

Kevätkinkerit Kiimingissä ja Ylikiimingissä

Historiatieteiden palautepäivä on perinteisesti järjestetty vappuviikolla. On käyty Torniossa, Kuusamossa, kahdesti Rovaniemellä, Kemissä ja Keminmaassa, kahdesti Raahessa, Yli-Iin Kierikissä, Kajaanissa, Hailuodossa (kahdestikin?), Pyhännällä. Henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteinen kevät/kotiseutu/palauteretki on ollut minulle aina jotenkin tärkeä turnee. Ensimmäiset 12 kertaa varmaan sen takia, että sen järjestäminen on ollut pääosin meitsin homma. Pari viimeistä vuotta olen ollut lähinnä vain vastaanottavana osapuolena, ja puolivirallisena valokuvaajana.

Historioitsijoita kun ollaan, on tälle palautepäivälle annettu nimi ”kinkerit”. Ja tänään päivän ohjelma kyllä kulki kovin kinkeriteeman mukaisesti. Lähdimme Linnanmaalta bussilla kohti Kiiminkiä, jossa tietysti ensimmäisenä kirkkoon.

Taidehistorian lehtori opasti meidät kirkon, sen arkkitehtuurin ja Mikael Toppeliuksen maalaaman alttaritaulun vaiheisiin ja vivahteisiin. Kirkko on viehättävä, kodikas. Ja alttaritaulussa lennokkaatkin osansa.

Kirkkotarhaan (hautakiviin) kului minulla tietysti tovi. Mielenkiintoisia löytöjä. Ja takaumia parin vuoden takaisiin taidehistorian ekskuun hulmahteli mielessä.

Kinkeillä on kirkonmenojen jälkeen ”kuulustelu” ja siirryimme kunnantalolle pitämään palaute- ja infopalaveria.  Hyvässä hengessä ja uusia ideoita herätellen jutustelu sujui, kovin vähän meitä vaan oli osallistumassa… Ja sitten pitopöytään. Näillä kinkereillä perinteitä modistettu, ja pitopöytä oli tietty ABC:llä.

Lounaan jälkeen kävimme O. Jauhiaisen museossa, jossa en ollut koskaan tullut käyneeksi, vaikka historiaprojekteja Kiimingissä on ollut useampikin.

Perusnäyttelyssä oli Jauhiaisen töitä, pienoispronssipatsaista pidin kovasti ja sitten vaihtuvassa näyttelyssä oli tekstiilisuunnittelijan ja kuvaamataidon opettajan koulutuksen saaneen taiteilija Kaisu Heikkilän töitä.

Enpä ollut hänestä aiemmin kuullutkaan. Mutta hänen työnsä kyllä ”pienuudessaan” ja herkkyydessään olivat minusta kivoja, koskettaviakin? Monista erilaisista materiaaleista työstetyt pikkuteokset erilaisia. Kuten tämä rautalangasta tehty ”Auringon kehräkin”.

 

Matka jatkui Koitelin koskelle, joka oli sitten edellisen käynnin (eksnaapurin isännän kanssa kävimme prätkäilemässä siellä jokunen vuosi (10?) sitten. Nyt Koiteliin on EU-rahalla tehty hienon hieno ulkoilualue. Ja kun sääkin oli suosiollinen oli meillä lussakka iltapäiväloppu siellä.

 

Reittimme koukkasi vielä Vesaisen patsaan kautta ennen kuin paluu Ouluun alkoi. Minulla oli ISO nippu luettavaa mukana, mutta nyt mietin, että uskoinko oikeasti bussimatkoillakaan mitään lukevani. Höpö, höpö. Omieni ja yhden loikkarin 🙂 kanssa höpöttelin.  Ja nyt on sitten nuo lukemiset tuossa vieressä. Huoh!

Makrokuva: kevään alku(ruoka)

Makroviikkojen haasteena on ”Kevään alkamista kuvaava makro. Voit ottaa kuvan sisällä tai ulkona, kunhan aihe sivuaa jotenkin meidän Suomessa vietettävää vappua tai kevään ensimmäistä päivää (1st of May), kuten ”vappu” muualla maailmalla tunnetaan!”

Meille parsa on varma merkki kevään alkamisesta. Parsa on meille kevätruokaa, vappuruokaa, arkiruokaa, juhlaruokaa — ihan kuten monille uudet perunat on juhannuksen merkki, meille parsa kuuluu vapun (vappuviikon) ruokapöytään.

Nyt kun tähän hätään ei ollut kotona tuoretta parsaa, tyydyin makrokuvailemaan uusia Tampereelta ostamiani lautasliinoja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ja sitten makrokuva pääsiäisenä tehdyistä parsoista ja bonuksena vielä reseptikin. Makrokuvattunakin on kaunista. Ja hyvää oli.

Tälle keväälle on kokeiltu jo kahtakin uutta reseptiä. Ja tässä  parsaa ja maissihiutaleita?

Parsa A la Corn Flakes

Ohje on uusimmasta Viini-lehdestä, ja vain hieman mukailin siitä.

4 annosta (me söimme kaksistaan ;))

2 l vettä
2 rkl merisuolaa
1 rkl sokeria
12 vihreää parsaa

Kuorrute

2 dl Corn Flakes –muroja
½ sitruunan mehu
100 g pecorino-juustoa
½ dl rypsiöljyä
2 rkl ruohosipulia hienonnettuna

Lisäksi voisulaa, jossa ruohosipulia runsaasti.

Kiehauta vesi, suola, sokeri. Kuori parsat.
Napsauta tyvestä kuiva kanta pois. Lisää parsat kiehuvaan veteen ja keitä rapsakoiksi. (4 – 6 minuuuttia)
Nosta keitetyt parsat kylmään veteen ja jäähdytä.
Murskaa murot ja sekoita kaikki kuorrutteen ainekset.
Asettele parsat uunivuokaan ja ripottele kuorrute niiden päälle.
Gratinoi kuorrute kuumassa uunissa. Valuta päälle ruohosipulivoisulaa…

Paluu

Kuin syksy. Vesisadetta, harmaata, kylmää, tuulta. Aamulla purolle katsellessa  mietin, onko tämä sama maanääri, jossa eilen menimme nukkumaan. Oli kuin vuodenaikakin olisi vaihtunut.

Peurasuvantoon asti satoi, reilusti. Rovaniemellä pilviverho jo rakoili. Matka sujui nopeasti, talvirajoitukset poistettu ja minulla lukemista. Partisaanien iskut Koilliskairassa ja paljon muutakin. Niin paljon, että nyt ahdistaa kaiken lukemisen määrä. Ja tekemisen. Kävin jopa kampuksella äsken, tenttikysymyksiä tekemässä, paperipostia aukomassa. Oli hyvä syy päästä pyöräilemään. Hyvä syy päästä ulos.

Poika piipahti. Johtavalla rengasmyyjällä tuntuu olevan töissä kohtuullisen hoppu.  Polvea ei rengasmyyjä ehdi pohtia.

Nyt ei irtoa… mutta  huomenna lupaan raporttia Ylikiimingin palautepäivä/kulttuuriretkeltä, osallistumisen makrohaasteeseen, ehkä ehdin kirjoittaa ihan huippureseptin, jolla teimme parsaa mökillä (yhtä paljon lappilaista mökkiruokaa kuin sinihomejuustogratinoidut etanatkin 😉 ) …  ehkä ehdin/opin purkamaan niitä hienoja video-otoksianikin. Heh. Ne on kamalia. Tiedättehän kotivideot, mutta minulla onkin mökki- tai mäki tai purovideoita. Heh! Ehkä ei kannata maailmanensi-iltaa isommasti mainostaa.

 

Kuukausilupa

Muistatteko, kun kansakoulussa oli kerran kuussa vapaamaanantai? Silloin kun oli lauantaitkin koulua, oli kerran kuukaudessa koulusta vapaa maanantai.. tänään on ollut sellainen. Kun ei vieläkään oikein voi ymmärtää, että on pääsiäinen, saatikka että on toinen pääsiäispäivä, ja kun ei kerran lähdetty ajelemaan kotiin, on tuntunut vapaamaanantailta.

Huoltopäivä on ollut. Aamupäivällä ”huolsin” kandiseminaarilaisia: luin tekstejään, annoin sähköpostitse palautetta (lue: hankin levollisen omantunnon kun ei lähdetty vielä tänään kotiin). Siivoiltu liiteriä, saunaa, mökkiä, pyöriä, vahailtu mökkiterassin kalusteita. Kuunneltu kun tulvaojan takana metso on pitänyt soidinkonserttiaan. Ääni tuntuu kuuluvan vierestä, mutta lintua ei näe, vaikka kuinka koetin katsella, kamera kädessä vaania. Ei ole meitsistä lintukuvaajaksi.

Ei käyty kylilläkään, ihan vain oltu mökillä. Ja mökkinaapurissa. Kävimme Nimilopun (naapurimökin mainio nimi) terassilla pääsiäiskahvilla. Ja sitten ”töitäkin” tehtiin. Historiaprojekti on tekeillä… Kyllä siitä vielä hyvä kirja aikaansaadaan. …

Lämmitelty saunaa. Osa blogivieraistani, jotka ovat jo pitkään pysyneet Tuulestatemmatun tuiverruksessa, ovat kuulleet ja nähneet legendaarisesta rantasaunasta paljonkin. Kuvia ulkoa kesällä ja talvella, aamulla ja kuutamossa on julkaistu, mutta tänään mukana laajakulma, ja lämmitellessä sitten vihdoin kuvasin tämän meidän ainutlaatuisen, ei niinkään koolla tai varustetasolla pilatun rantasaunamme

Ja sitten kuva Hangasojan paljon kuvatusta mutkasta (vrt. kuukausi sitten)

Jotta lumet sulaa täälläkin. eikä ihme, lämmintä on riittänyt.

Paisteinen pääsiäispäivä

Kuusi tuntia ulkona tänään. Vieläkin (iltakahdeksalta) keittiönikkunan mittari näyttää +10 C! Pääsiäinen pohjoisessa? Näin on, eikä paremmin voisi olla. Paitsi että jos nuoretkin olisivat täällä. Kavereineen kaikkineen kuten monena pääsiäisenä ovat olleet. Mutta meneehän se näinkin. Ja laittelin kaikkea pientä valmiiksi, josko tytär vaihtarikavereidensa kanssa tulisi täällä käymään toukokuun lopulla…

Olimme jo aamuvarhain liikkeellä. Meitsi mäessä, pehtoori tepastelemassa. Puolenpäivän jälkeen rinteet jo melkein vaarallisen pehmeät. Kolmen tunnin jälkeen siirryn mökin pihaan. Ottamaan aurinkoa, siirtelemään lumia, tekemään kevättä, puroja parkkipaikalle ja sieltä pois. Lämmittelimme rantasaunaa, saimme saunavieraan Laanilasta, lounaan jätimme väliin. Päivälliseksi karitsapataa, ja punaviiniä. Pashaa, edes kevyt sellaista, olisin halunnut tehdä, mutta kun meitä syöjiä on aika vähän, niin sitten appelsiinirahkaa ryyditettynä pähkinä-kuivahedelmäsekoituksella. Herkullista sekin oli.

Ja opettelin (nyt vasta!) käyttämään kamerassani olevaa videotoimintoa. Laatu ei raposta, ajattelin liittää tähän pienen videoklipin, mutta sepä ei sitten enää onnistunutkaan.

Siispä vähän perinteisempi kuva saunapolulta.

 

Unenomaista

Sattuipa niin että nukuin 11 tunnin yöunet, ja puolentoista tunnin päikkärit. Ketä tämä kiinnostaa? Tuskin ketään. Ainoa vaan, että yritän kertoa, että jos on univajetta tai nukahtamisongelmia niin kannattaa hakeutua Napapiirin pohjoispuolelle. Täällä on unta, unenomaista olemista.

Paljon muutapa tänään ei ole ehditty sitten tehdäkään. Nukkuminen kun on vienyt ison osan vuorokaudesta.

Ehdimme kuitenkin illalla syömään. Kaltio. Saariselän uusi ravintola on koemaistettu. Minun ja pehtoorin arvovaltaisen raadin tasoa nosti olennaisesti kun saimme mukaan sisareni. Hangasojan raati vahvistettuna Laanilan osastolla kävi siis Kaltiossa ja on tyytyväinen. Äärimmäisen.

Ai niin, ulkoiltukin on. Lopultakin aika paljonkin.

Kaunispäällä pälvet, taivaalla pilvet.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Mökin elämänmenoa

Herääminen Hangasojan aamuun kahdeksan jälkeen. Aurinkoiseen aamuun!

Mäkeen? Jo vain. Ja pehtoori lenkille. Ei ihan vesihiihtoa ollut mäessä, mutta melko solsketta rinteet jo ovat. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pieniä hissijonojakin. Ehkä väkeä toi sekin, että mäessä oli Antti Auttikin. Snoukkamaailmanmestarin hypyt olivat kohtuullisen komeita.  

Se että pääsiäinen on näin kummallisessa paikassa kalenteria, tekee vaikeaksi ymmärtää, että on pitkäperjantai. Vielä enemmän ihmetyttää se, että pitkänäperjantaina paistaa, yleensä täällä ei paista. Ja sekin on outoa, että poika soittelee Oulusta ja kyselee pihvinpaisto-ohjeita. Kuukauden kotoa pois asunut Juniori on laittanut ja opetellut laittamaan jo vaikka mitä. Mitä tietty ilolla seuraan ja avitan.

Lupasin kertoa eilisestä odottamattomasta kiirastorstaipuuhastelusta.  Tapahtuipa nimittäin niin, että kun viimeksi täältä mökiltä lähdimme teimme poikkeuksellisen perusteellisen siivouksen ”kun-tullaan-pääsiäisenä-on-kaikki-siistiä-ja-valmista” -ajatuksella. Viimeiseksi ennen lähtöä vielä öljysin keittiön umpipuiset tasot ja massiivipuisen ruokapöydän. Pari kertaa vuodessa kun sen tekee niin ne pysyvät kauniina ja vettä hylkivänä. Nyt oli väärä öljy, sitä liikaa, tai jotain. Joka tapauksessa kaikki kauniit tasot ihan turmeltuneet. Niinpä eilen kun tulin tänne, päätimme ottaa asian heti käsittelyyn. Pehtoori hioi. Minä imuroin. Puupölyä vaaleilla seinillä ja laittioilla ja astioissa ja joka paikassa! Reilusti kolmatta tuntia teimme hommia, eikä tulos ole vieläkään ihan tyydyttävä. Ei mukava.

Mökkiasumiseen liittyvä toinen juttu joka viime kerralla jäi ”kesken” oli nettiyhteys ja sen parantaminen. Ja se on nyt tehty! Ei tämä nyt vieläkään mikään hypersupertrupesnopea laajakaistayhteys ole, mutta pelittää. Soneran liittymä pelittää niin ettei sivunvaihdon aikana enää ehdi purolla tai liiterissa käydä kuten aiemmin. Olen iloinen. Kuten myös siitä että iltaseitsemältä ulkona on +9 astetta lämmintä.

Tampereelta tunturiin

Hangasojan valoisassa kiirastorstain illassa. Täällä on lunta, valoisaa, rauhallista, kaikinpuolin odotusten mukaista…

Matka sujui helposti. Tampereen sumuisesta varhaisaamusta R-lähijunalla 150 kilometrin tuntivauhdilla (yesh!) Tikkurilaan, josta ruuhkaiselle Helsinki-Vantaalle, ja edelleen Ivaloon. Epätodellista. Elämäni lentomatka. Takana istui kolme ikäistäni naista, eronnutta, kuuluvasanaista, puolelta päivin ensimmäiset drinksut ottaneet … tajusin, että kaikki eivät tule näiden tuntureiden juurelle samoin toivein ja ajatuksin kuin minä. Vajaan kahden tunnin lentomatkan aikana tajusin, että elämästä ja Lapista ja Saariselästä voi olla monen muunkinlaisia käsityksiä ja odotuksia kuin minulla on/oli.

No minunkaan odotukseni tälle päivälle eivät ihan toteutuneet (kerron vaikka huomenissa), mutta hurjan hienoa olla täällä.

La Colomba – italialainen pääsiäsherkku

Vuosia sitten, ensimmäistä kertaa Roomassa pääsiäistä viettäessäni, ihmettelin, mitä ovat pienet pahvisalkut, joita varsinkin naiset näyttivät kantavan kaupoista, useampiakin mukanaan. Selvisi, että niissä on italialaista pääsiäiskakkua/pullaa, jota kutsutaan colombaksi. Nimi tulee kakun muodosta: kakku on leivottu kyyhkyn (colomba) muotoon.

Colomban kanssa hyvin samankaltainen panettone – italialaisten joulupulla – tunnetaan hyvin Suomessakin. Colomba-taikinaan ei panettonen tavoin laiteta rusinoita vaan säilöttyjä sitrushedelmien kuorisuikaleita. Lisäksi olennaista on, että hiivataikinaan lisätään reilusti voita ja kananmunia, ja pullan pinnalle kuuluvat raesokeri ja mantelit.

Legendojen mukaan kakun syntyvaiheet ulotetaan keskiajalle, mutta todellisempi taitaa olla kertomus, jossa kakun takana ovat italialaiset leipurit ja kondiittorit; kakun teollisen valmistuksen ja myynnin on 1900-luvun alkupuolella lanseerannut milanolainen leipuri Angelo Motta.

Suomeen colomba ei panettonen tavoin ole vielä levinnyt, ehkä siksikin, että täällä on oma pääsiäispullansa. Suomalaiseen (erit. ortodoksiseen) pääsiäisperinteeseen ja pöytään kuuluva leivonnainen on kulitsa, joka on samaa pullaperhettä colomban kanssa. Siinä missä colomba tarjoillaan zabaionen tai mascarponen kanssa, siinä kulitsan keralle tuodaan pashaa.

Euroopassa on muitakin pääsiäiskakkuja, esimerkiksi ranskalainen baba. Se paistetaan korkeassa, sylinterimäisessä muotissa, mutta se ei kuitenkaan saisi nousta reunojen yli, kun taas kulitsan kuuluukin pullistella, kohota kokinhatun näköiseksi.

Kakkuvuoassa paistettaviin hiivataikinapohjaisiin kakkuihin  kuuluvat myös savariini ja kugelhopf, jotka eivät kylläkään ole vain pääsiäisherkkuja. Savariini on rengasvuoassa paistettava jälkiruokakakku, jonka taikinassa ei ole kuivattuja hedelmiä tai kuoriraastetta, mutta renkaan keskusta täytetään hedelmillä ja kermavaahdolla. Kugelhopf, jota Itävallassa ja Ranskan Alsacessa vierailleet ovat varmastikin hotellien aamiaispöydissä saaneet maistaa, on rusinainen hyvin kuohkea pulla. Yhtä kaikki, hyviä kaikki.

__________________________________

Viime viikolla tätä Kalevan pikkujuttua kirjoitellessani etsin monista italialaisista keittokeittokirjoistani ja netistä tietoa Colombasta, mutta eihän sitä ole suomeksi nimeksikään. Ylläolevat kuvat otin Stockalta ostamistani kakuista. Ainakin viime viikolla niitä siellä vielä oli.

Olin sitten puheissa Italiassa asuneen ruoanlaittoystäni P:n kanssa ja kyselin häneltä reseptiä. Sitä ei vielä viime viikon tiistaina ollut, mutta jo keskiviikkona sain maistaa hänen leipomaansa La Colombaa ja reseptinkin sain. P. on muokannut reseptin italialaisista ja englantilaisista resepteistä. Ja tällä reseptillä minäkin La Colombaa viime viikonloppuna leivoin. Minulla ei ollut tietenkään tuollaista oikeaa muottia, leivoin pyöreisiin papreivuokiin. Taikinasta tuli kolme pullakakkua. Kelpasisivat sekä töissä että kotona vaikka eivät ihan oikeanmallisia olleetkaan.

Columba-resepti

(Tämä on se P:n löytämä ja varioima resepti. Colomban  tekemiseen menee aikaa. Kannattaa aloittaa iltapäivällä, koskapa taikina vaatii pitkän (yön yli) kohotusajan. Mutta vaikka aikaa menee niin vaivaa ei juuri ole. Ja minulla ekakertalaisellakin onnistui ihan hyvin.)

noin  ½ kg vehnäjauhoja
200 g sokeria
4 munaa (taikainaan 4 keltuaista ja päälle 3 valkuaista)
2 dl vettä
120 g voita
½ pkt hiivaa
raastettu appelsiinin, limen ja sitruunan kuori
100 g hillottua appelsiinikuorta
2 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
60 g tummaa suklaata

Päälle kuorrutus
3 valkuaista
120 g tomusokeria
70 g mantelijauhetta
150 g manteleita (lastuja tai kokonaisia)
raesokeria

Liota hiiva lämpimään vesitilkkaa, lisää 120 g jauhoja, nostata 1 tunti.
Lisää puolet sokerista, 2 keltuaista, loput lämpimästä vedestä, 150 g jauhoja ja vaivaa hyvin. Nostata taas tunti.
Lisää loput jauhot, sokerit ja 1 keltuainen sekä suola ja 70 g pehmeää voita. Vaivaa erittäin hyvin. Peitä kulho kelmulla, nostata yön yli.
Vaivaa taas, lisää kuoriraasteet, hillottua appelsiininkuori, yksi keltuainen, vaniljasokeri, suklaa ja 50 g voita. Vaivaa tasaiseksi.
Laita taikina (paperi)vuokaan, kohota kolmisen tuntia ja tee päällys. Vatkaa valkuaiset kevyesti, lisää mantelijauhe ja tomusokeri ja levitä seos kohonneet pullan päälle, koristele manteleilla (tai mantelilastuilla) ja raesokerilla.
Paista 175-asteisessa uunissa noin 50 minuuttia.

Tampereella Bertha ja luento

Olen liittynyt niiden harvalukuisten ihmisten joukkoon jotka ovat syöneet ravinteli Berthassa. Tampereen ravintolataivaan uusin ja kirkkain? tähti on nyt koettu ja nautittu. Ei turhaan mainostettu ja kehuttu paikka. Sopuhintainen, miellyttävä sisustus, keskeinen sijainti, ystävällinen, asiantunteva, pöyhkeilemätön tarjoilu ja tärkein kaikesta: erinomainen ruoka ja vielä mukavassa seurassa – vaikea valittaa. 🙂

Alun haukimureke hyvää, ei kuivaa,  maistui hauelle . kuten kuuluukin, ja perunasalaatti jossa sipulina ruohosipuli oli herkkä ja keväinen. Kaunis kuin mikä, eikä kreetalainen, vähän mitäänsanomaton (kylläkin) viini sitä tärvellyt. Pääruokana maksaa. Minähän otan ravintolassa usein maksaa, jos suinkin mahdollista,  ja tämä (sirkulaattorissa!! viimeistelty) oli kyllä yksi parhaista, ellei paras, ja se on jo paljon sanottu se. Perunamuusi ja pekoi kerallaan hienostunutta ja hyvää, olematta mitään piperrystä. Dein Montepulciano todettiin vähän vaisuksi, mutta ei virheeksi (olihan meillä kahdella ravintolafriikällä mukavaa yrittää vähän edes braissailla, ihan vaan keskenään testailimme sanoja :)).

Kollegan kanssa helppo jatkaa siihen, mihin hänen vieraillessaan Oulussa jäätiin. Perheistä, yliopistojen uudistuksista, historiantutkimuksesta,  yliopistolehtoreiden työnkuvista.  Ei se näytä olevan erilaista on sitten kyse Tampreesta tai Oulusta. On kyse kummasta sukupuolesta hyvänsä. joka tapauksessa oli ilo….

Mutta ennen kuin tämä illallinen päästiin nauttimaan oli tehtävä töitä. Aamulla heräsin sateiseen Tampereen aamuun. Eilen melkein kesä, tänään kuin syksy. Aamupäivän tein töitä, monenlaisia. Ja puolelta päivin lähdin käymään neuvottelussa. Nyt olen PALJON viisaampi.

Olisin halunnut ehtiä myös Stockalle, ja halliin, Ullan Unelmaan  ja vaikka ja minne (työväenmuseeon mm.)  mutta oli jo kiirehditttävä viimeistelemään luento.

Ja sitten sateessa yliopistolle. Luennolla oli kuulijoita, päinvastaisesta olettamuksestani huolimatta. Muutamia kymmeniäkin. Ja minustahan on mukava luennoida, eikä edes Tampereella jännitä  🙂 Heh! Vanha aihe lämmitti. Oli mukava.

Nyt tämä reissu alkaa olla yöunia vaille putkessa. Pääsiäistä kohti…

Junassa

Juna Tampereelle lähtee ajallaan. Minulla on kuusi tuntia aikaa supistaa noin 20 tunniksi riittävä luentoni pariin tuntiin: 100 vuotta linja-autoliikenteen historiaa pariin tuntiin. Mahdoton tehtävä. Yritettävä oli.

Junavaunussa on vain yksi nuori nainen, yksi keski-ikäinen mies Tervolasta matkalla Tallinnaan – ” ihan vesieväillä vaan”.  No joo, kirkasta ainakin. Oikeasti hyvin hiljaista ja rauhallista Kokkolaan asti. Eikä senkään jälkeen mitään hulabaloota. Pari penkkiä kauempana ruotsinkielinen äiti opettaa ala-asteikäiselle tyttärelleen suomea ja tyttö kääntää ”- – haluan uida yksi sataa metriä – -” Jään kuuntelemaan kun äiti kerta toisensa jälkeen sanoo lapselleen: ”Nej, nej, et opi mitään!” Hö, en mene sanomaan, mitä mieltä olen tuollaisesta opettamisesta. En mene.

Monta kertaa matkalla mietin, kuinka hienoja junatkin nykyisin ovat. Siistejä, hiljaisia, kulkevat tasaisesti, pistorasiat läppärin akkua varten. Olin vielä varannut lipun toka kerrokseen, joten aurinkoisessa iltapäivässä hyvä katsella Pohjanmaan lakeuksia, ohi vilahtelevia kirkonkyliä.

Vettä jo pelloilla, Pyhä-, Siika-, Kalajoki kaikki kukkuroillaan vettä. Kevättulva korkealla. Kannuksessa pellolla paljon joutsenia. Kauniita, mikä niissä on sellaista, että ensimmäisenä niitä katsellessa tulee mieleen adjektiivi kauniita?

Poika tekstailee, on herännyt leikkauksesta. ”Jäätävännäköinen” reidestä irronnut – nyt tähystyksessä poistettu – luunkappale kuulemma kehystetään.

Mietin, kuinka junassa on yksin keskellä muita,  on rauha tehdä, on rauha ajatella (vrt. työhuone). Voi olla irti. Toisaalta voi olla kontaktiseerattavissa jos haluaa. Joku vaunuosastossa haluaa: puhelimensa ilmoittaa parin minuutein välein tekstarin saapumisesta. Tekstariääni samanlainen kuin meidän seinäkellossa. Kuulostaa hassulta. Joku kertoo puhelimassa olevansa menossa Tallinnaan silmäleikkaukseen, tulee kuulemma paljon halvemmaksi siellä.

Konnari kuuluttaa, että juna on myöhässä; onko se nyt joku uutinen. Kannattaisiko siirtyä kuuluttamaan jollei ole. Routavauriot, tiedättehän. Vaikka samapa tuo minulle. Tälle illalle ei mitään aikataulutettua. Aamupäivällä vasta menen neuvotteluun. Bisneksiä. Heh. Tai käyn kyselemässä kokemuksia. Tiedä vaikka olisi merkittäväkin meetinki loppuelämäni kannalta. Tiedä häntä.

Ja vasta iltapäiväksi yliopistolle. Niin että mihinhän menisi syömään, sitä mietin junassa ja sitä miettiessä käyn iltapäiväkahvilla ravintolavaunussa. Muistuu mieleen yksi  Helsingin reissu kun olin opiskelijoiden kanssa ollut taas kerran turneella. Yksi opiskelijapoika kertoi, kuinka hän on täysin rahaton, kuinka hänellä ei ole rahaa jatkaa opintoja, eikä hän saa vanhemmilta mitään apuja, eikä opintoraha riitä. Olipahan jostain saanut kuitenkin sen verran fyffeä että oli kohtuullisen tanakassa kännissä. Mutta sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt, jätti opintonsa kesken. Rahanpuutteen tai jonkun muun syyn takia. Siitä on jo kauan.

Sitten taas värkkäilen luentoa ja mietin, että noinkohan ketään pääsiäisviikon keskiviikkona iltapäivällä on Tampereella luennolla. Ketä tulee kuuntelemaan oululaista lehtoria joka puhuu liikennehistoriaa pääsiäiskeskiviikkona iltapäivällä. Saapa nähdä. Kollega on uhannut tulla kuuntelemaan. No eipä mene haaskioon tämäkään keikka, ja onhan minulla muutakin tekemistä Tampereella.

Huomaan, että minusta on mukava matkustaa junalla. On mukava olla Tampereella. Nyt.

Nyt lähden syömään. En tiedä mihin.

____________________

klo 21.15: Vinoteca del Piemontessa kävin. Ja pidin. Kaikesta. Nyt hotellin ikkunasta näyttää tältä. Näsinneula suurenee klikkaamalla.

Sopivasti pukeutunut

Tänään on hoppu. Ollut koko päivän. On edelleen. Töissä asiat kuntoon ennen reissuun lähtöä, Caritakseen pienimuotoinen rahtikuljetus, haudalle synttärikukat (vähän hassua että haudalle viedään synttärikukkia, mutta niin vaan pehtoorin kanssa käytiin äsken viemässä), Juniorille sairauspääsiäiseksi ruokaa ja herkkuja, valittava ja tilattava sisustustarpeita, seminaarilaiset ”huollettava”, itseänikin vähän huollettava, huomenna aamusella vielä hammaslääkäri (rasittavat, kiristävät tikit saan pois!) ja …

Luentomatka alkaa olla siinä vaiheessa valmis, että enää mietittävä, mitä  pistää päälle? Kunnon tieteellisen luennon yksi edellytys on, että olet vakuuttavasti pukeutunut. Ei, eihän se niin mene, mutta itsellä vaan on kivempi, varmempi olo, kun on sopivissa kamppeissa. Paino sanalla sopivissa. Sopivissa ymmärrettynä monin tavoin.  Nyt olisi sitten päätettävä, mikä on sopivaa?

Huomiseen! Matkakirjeenvaihtaja Mansessa huomenissa.  Son moro!

 

Erilainen palmusuunnuntai

Pääsiäisretriittini jää tänä vuonna väliin. Monena edellisenä vuonna olen lähtenyt palmusunnuntaina yksin mökille, viettänyt siellä omaa hiljaisuuden retriittiäni kunnes perhe on sitten tullut perässäni Hangasojalle. Tänä vuonna ei onnistu. Huomiseksi on kertynyt töihin kaikkea tähdellistä ja sitten keskiviikoksi onkin mentävä Tampereelle. Joskus talvella lupauduin luennoimaan siellä, eikä tullut pieneen mieleenkään tarkastaa, onko ko. keskiviikko juuri pääsiäisviikolla.

Sitten hoksattuani tämän asiantilan päätin, etten lähdekään Tampereelta luennon jälkeen keskiviikkoiltana yötä vasten Ouluun, vaan jään Tampereelle yöksi ja lähden aamujunalla Helsinkiin (Tikkurilaan) ja lennän suoraan Helsingistä Ivaloon. Tähän suunnitelmaan sopi hyvin, että Tampereen kollega, luentosarjan koordinaattori, tuttu ilmoitti varanneensa pöydän uudesta ravintola Berthasta, jonne voisimme mennä keskiviikkona illastamaan. Ei huono ajatus.

Pääsiäisen viettomme uudelleenjärjestelyyn kuului sitten, että pehtoori lähteekin tänä vuonna jo nyt sunnutaina mökille, ja on sitten minua torstaina Ivalossa vastassa. Mutta eihän se sekään mennyt sitten niinkuin oli aiottu: Juniorin polvessa kun on nivelsiteiden repeytymän lisäksi luunsiru, joka otetaan tiistaina tähystyksessä pois, niin pehtoori jää hoitelemaan pojan sairaalaan ja pois sieltä ja lähteekin vasta keskiviikkona mökkiä kohti. Mutta nuoripari ei sitten pääsiäisen viettoon lähde.

Tämä retriittini skippautuminen mahdollisti sitten sen, että pääsin opiskelijoiden järjestämiin bakkanaaleihin eilen ehtoolla. Kun ei ollut tiedossa tänä aamuna autonrattiin lähtemistä niin kävin piipahtamassa Tetralla. Järjestyksessään 29. bakkanaalien (minä olen ollut järjestämässä ensimmäisiä!) parasta antia oli ainejärjestö Tiiman mieskuoron ”Njet Molotov”. Tietokilpailussa meidän muutamalla henkilökunnan edustajalla täydennetty joukkue ei pärjännyt opiskelijoille, mitä koettelimme selittää antiikin harrastuneisuuden jäämisellä kovin vähäiseksi viime aikoina. Muutamien omieni kanssa viivähdin vielä jutskailemassa, kunnes kymmenen jälkeen totesin, että on aika liueta vähän äänin.

Koska pääsiäistä ei sitten perheen kanssa vietetä niin oli hyvä syy järjestää tänään pääsiäispäivällinen. Juniori ja tyttöystävä uhrautuivat syömään. Kokkauksista jo edellä, ja jatkoa seuraa tässä joku päivä. Aika hyvää oli …

 

Huhtikuun ruokahaaste: maltaisia makuja, karitsanfileet stout-kastikkeella

Ahmija-blogissa on tämän kuun ruokahaaste. Ja aiheena on maltaiset maut. Minulle kovin vieras juttu, – sitten opiskeluvuosien ei ole paljon oluisiin tullut tutustuttua, saati niitä ruoanvalmistuksessa käytettyä. Mutta kun haaste on haasteellinen ja avaa uusia kokeiluja niin sehän on hyvä. Viime viikonloppuna kokeilin tehdä olut-lakritsikastikkeen pihville. Lakritsi ja stout sopivatkin vallan mainiosti yhteen.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Olut innostikin sitten soveltelemaan toistakin kastiketta. Palmusunnuntaina, pääsiäismenu mielessä kokkailin vanhan lammaspaistin kastikkeen stout-virityksin ja tarjosin sitä karitsanfileiden kanssa.

Tämä jälkimmäinen kokeilu onnistui paremmin, vaikka ei ensimmäinenkään huono ollut. Oluen lisäksi uuden, makoisan maun soosiin antoi musta valkosipuli (kuva suurenee klikkaamalla).

Kokeilin tätä Etelä-Koreasta tuotua, aika tyyristä, kuuleman mukaan antioksidanteiltaan ihan omassa luokassaan olevaa herkkua ensimmäistä kertaa. Eikä jää viimeiseksi. Mustan valkosipulin kahvinen ja lakritsainen maku sopi hurjan hyvin yhteen stoutista löytyvien samojen makujen kanssa. Makuöljyyn tästä saa varmasti huippuaromit. (ks.  mustasta valkosipulista täältä http://www.blackgarlic.co.uk/ lisää)

Maltaisen olutkastikkeen kanssa ohra-riisi-lisuke oli hyvä. Puljonki-lihaliemiä myydään nykyisin myös ½ litran tölkeissä, mutta minulla oli vielä tuollainen iso purkki, joten kun siitä meni vain puolet kastikkeeseen niin käytin toisen puolen ohraton liemeksi. Ja hyvää tuli. Keittelin myös palsternakkaa, mikä sekään ei ollut hullumpi idea tähän kokonaisuuteen.

Ja jälkkäri? Maltaisella pääsiäislinjalla kun ollaan niin mämmiä, loraus Amaretto-mantelilikööriä ja nokare vaniljajäätelöä.

Mutta siis asiaan: vastaukseni haasteeseen on karitsanfileet stout-kastikkeella.

Karitsanfileet (2 -3 filettä/ruokailija)

Sekoita marinadin ainekset keskenään ja laita fileet marinoitumaan yön yli. Ota huoneenlämpöön pari tuntia ennen valmistusta. Ennen paistamista pyyhi marinadi pois. Paista voin-öljyn sekoituksessa muutama minuutti. Anna vetäytyä viitisen minuuttia ennen tarjoamista.

Marinadi:

1 sitruunan mehu ja kuori
5 valkosipulin kynttä
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl oliiviöljyä
2 dl maustamatonta jogurttia

Tee kastike ennen kuin paistat fileet.

Stout-kastike karitsalle tai lampaalle

0,5 l lihalientä (paistinlientä, fondista tai esim. Puljonki-liemi, kuvassa)
3 rkl sokeria
4 pikkusipulia
2 kynttä (mustaa) valkosipulia
1 rkl balsamiviinietikkaa
3 dl stout-olutta
2 oksaa timjamia
maizenaa
voita

Sulata sokeri kattilassa ja paahda hieman siihen väriä. Lisää lohkotut sipulit, myös musta valkosipuli viipaloituna, balsamiviinietikka ja lihaliemi. Anna kiehua noin puoleen.   Lisää stout (varo kuohuu helposti). Keitä hiljalleen noin 10 minuuttia. Lisää timjami ja anna rauhoittua toiset 10 minuuttia.

Siivilöi ja suurusta tarvittaessa vesitilkkaan liuotetulla Maizenalla. Vatkaa kylmällä voinokareella kiilto pintaan.

Tarjoa ohraton ja keittettyjen ja sitten voissa paistettujen palsternakkaviipaleiden – ja mustan valkosipulin – kanssa.

Jos haluat hyvän kokonaisen pääsiäislampaan marinointi- ja paisto-ohjeen se löytyy vanhasta nettikeittokirjastani sivulta 49. Senkin kanssa tämä kastike varmasti toimii.

Pyöräily- ja parsakausi avattu

Aurinkoa. Heti aamusta aurinkoa. Hieman harmitti kun oli aamupäivä käytettävä duunin tekoon, mutta alkuiltapäivästä lähdimme pyöräilemään. Käytiin hallissa pyörillä hakemassa huomiseksi karitsan filettä ja nautimmepa kauppahallin viinibaarissa lasilliset. Melkein kuin terassikausikin olisi aukaistu. Viime kesänä yritimme ko. paikkaan muutaman kerran, aina oli täynnä, mutta tänään ei ollut ketään, joten käytimme tilaisuutta hyväksi. Siinä olisi saanut kevyttä välipalaakin, mutta ei ollut nälkä, joten tyydyimme aperitiiviin ja teimme ostokset ja pyöräilimme kotiin. Ihan huippua kuin voi jo käydä hallireissulla pyöräillen. Kesää odotellessa …

Eilen nautimme parsaa ja koskapa maistui niiiin hyvälle, päätimme keitellä niitä tänäänkin. Kaksistaan kun syötiin niin puntti niitä lisukkeineen riittivät ruoaksi. Viime vuonna opin keittämään parsat paistokasarissa; ei tarvi hankkia mitään erillistä parsakattilaa, ja hyviä tulee.

 

Edelleen Knorrin kerrassaan oivallinen valmiskastike kelpasi. Viime vuonna jo mietin, että lämminsavuporo voisi olla passelia parsan kanssa, ja koskapa eilen saimme perinteisemmin prosciuttoa niin tänään sitten hallista ostimme 100 g porolastuja. Ja voila! Hyvin pelitti. Tosi hyvin, olisiko tässä pääsiäisen alkuruokasi?

Sitten olen leiponut La Colombaa… Palaan asiaan torstaina.

 

 

Maalla makustelemassa

Herään aamuyöllä mielettömään ikävään: yritän saada takaisin sen tunteen, joka oli eilen illalla tyttären kanssa puhelimessa. Levollinen olo. Ja tieto siitä, että enää kuukausi… Jossain vaiheessa nukahdan uudelleen. Herään taas. Työt. Tekemättömät työt, joita en ehdi, en millään. Nukahdan taas. Herään paljon ennen kellon soittoa, viiden jälkeen on jo aika valoisaa. Ei, en lähde salille. En halua. Keitän kahvin. Paahdan leivän. Lemon curd maistuu keksin päällä hyvältä ja postilaatikolla tinttien konserttia kuunnellessa huomaan, että tänä aamuna ei ole sellaista tiheää sumua kuin muina aamuina tällä viikolla. Hymyilen, on sittenkin kevät.

Töissä hiljaista. Hyvin hiljaista. Kirjoitin ensi viikon luentoa, flow. Asia vei. Unohdin ajan. Unohdin väsymyksen. Yhtäkkiä: on lähdettävä kotiin. Ja yhtäkkiä muistan: tänään syömään. Tänään on se päivä.

Ehdin kotiin ajoissa. Nuoripari on tullut töistä, pehtoori odottaa, minä äkkiä siistiydyn ja lähdemme Iihin. Systeri on kutsunut syömään, on kutsunut jo ajat sitten, nyt meille kaikille sopi. Me tiesimme pääsevämme nauttimaan. Nauttimaan kauniista kattauksesta, huolella mietitystä musiikista, maaseudun rauhasta (kuinka kaunista Iijokisuistossa onkaan! Kuvasin kauan aikaa. Kaupunkilainen kun pääsee maalle niin se on hienoa :))., ja ennen kaikkea pääsimme nauttimaan hyvästä seurasta ja ruuasta. Mukava kun nuoretkin olivat mukana. Sisaren kärsivällisyys kokkailussa(kin) oli meille nautinto.

Minä en ole koskaan itse tehnyt pastaa. Enkä taida ihan heti yrittääkään. Mutta tänään saimme nauttia sellaisesta. Nautimme sisaren tekemän italialaisen illallisen (antipasti: parsaa prosciutto! ja lampaanlihapullia… Perfetto!) jonka primona oli tortellini salvia-sitruuna-voikastikkeella. Sitruunaa oli juuri sopivasti, hienostuneesti. Ja se pasta! Kuva ei tee oikeutta.

Secondona oli lohta ja marinoituja kesäkurpitsoja. Se, että ei pehtoori, ei poika eikä minikokelas ole mitään kesäkurpitsafaneja, mutta kaikki kolme ottivat lisää, kertonee aika paljon. Entäs sitten minä, joka pidän kesäkurpitsasta arkisempanakin versiona?

Ja sitten jälkiruokana: tietysti! Gelato! Itsetehtyä jäätelöä, kahdenlaista, naturalmente!

Eikä ruoka suinkaan ollut illan ainoa hyvä juttu. Olen levollinen. Nyt luulen, että ensi yönä ei tarvitse heräillä. Buona notte!

 

Dialogeja

Töissä, opiskelija huoneessani.

– Miks sulla on töissä rairuohoa?

Laittelin kotiin ja mökille vietäväksi, ajattelin yhden purkin tuoda tännekin…

En ikinä oo täälä nähäny kellään mitään rairuohoja… moon kyllä kattonu noita sun kukkapurkkejaki, jo aikasemmi …

Onkos se nyt niin harvinaista? On kai täällä muillakin kukkia?

– No emmä ainaskaan muista että ois. Ja sullon noita taulujaki.

– Niin, kun kuitenkin puolet hereilläoloajasta tulee täällä arkisin vietettyä, niin olen vähän sisustanut. On niinkuin viihtysämpää. Minusta.

– Joo, ihan miten vaan.

————————

Kaupan kassalla

– Nämä on varmasti menneet jo pilalle, voin käydä vaihtamassa.

– Ei, ei tarvitse. Niiden kuuluukin olla mustia.

– Mutta nämähän on valkosipuleita.

– Aivan niin, mutta ne ovat mustia valkosipuleita.

Tässä vaiheessa tyttö kassalla katsoo minua oikeasti vähän säälien.

– Tuota, nämähän ovat mustia. Harmaiksi menneitä.

– Ei kun ne ovat sellaisia harvinaisia, teillä on niitä täällä myynnissä.

– Ihan miten vaan...

 

Ihan miten vaan 🙂

Sushi-kurssi

Mepä on ilta oltu sushi-kurssilla. Onhan niitä toki ennenkin susheja tehty, mutta sehän ei vielä tarkoita, että niitä kauhean hyvin olisi osattu tehdä. Nyt osataan jo paremmin, ja pehtoori osoittautui kerrassaan käteväksi. Maki- ja nigiri-sushi kuuluu nyt repertuaariin. Paljon paremman näköisiä olivat kuin monen muun (mm. minun) tekeleeni. Oliskohan tässä mahdollisuus tämän ruoan tekovastuu siirtää paremmin osaavalle. 🙂

Kurssipaikassa ei oikein ollut asetteluun passeleita lautasia, joten japanilainen estetiikka kärsi tällaisesta asettelusta.

 

Makroviikko3: ulkoa ja sisältä

Tällä viikolla on vuorossa kaksoishaaste. Nyt pitäisi löytää jollakin tavalla toisiinsa liittyvät kuvat sekä ulkoa, että sisältä!

 

Minulla mitään luonnosta kuvattavaa täällä räntäsateessa nyt ole, mutta töistä sisään astuessa tuli IDEA! Tässä tulos:

Sisältä

(Aku? suurenee klikkaamalla)

ja ulkoa

(sekin aukeaa suuremmaksi)

Muiden vastauksissa kauniita kasvien ulko-sisäkuvia täällä.

Historiantutkija hämmästelee

Meissä jokaisessa asuu pieni historiantutkija, – minussa ainakin, ehkä minussa asuva on  vähän keskivertoa isompikin. Ja minussa asuvaa historiantutkijaa venäläisten lähdekriittinen suhtautuminen menneisyyteen meinaa hämmästyttää. Venäläisten suhtautuminen aiheuttaa pelonsekaista hämmästystä!

Pisti silmiin tälläinen otsikko: Venäläiset eivät usko Turun olemassaoloon. http://www.stara.fi/2011/04/12/venalaiset-eivat-usko-turun-olemassaoloon/

Tämän jälkeen venäläisen historiankirjoituksen tapa kirjoittaa talvisodasta ”rajakahakkana länsirajalla”, ei kyllä enää hämmästytä. Ei olleskaan.

_______

Mitäkö muuta? Pojalla polvesta nivelsiteet revenneet, ehkä luunmurtumia, tyttärellä kevätlukukauden summaava tenttiviikko ja me pehtoorin kanssa olemme kaksistaan kotona ja mietimme sohvanpaikkaa… Tai oikeastaan mallia. Mieluiten paapoisin pentuja, mutta ei se nyt onnistu.

 

Lyhyt on vaikea laji

Ja hitto! Taas minulle käy näin! Pitää kirjoittaa huomiseksi yksi sivu tekstiä. YKSI! Y-K-S-I.  Homma tuli tietoon vasta iltapäivällä, joten aikaa uuteen asiaan perehtymiseen ja kirjoittamiseen on äärimmäisen rajallisesti. Päätin töistä tullessa, että istun tähän koneen ääreen ja käytän TASAN kaksi tuntia ja sitten pistän jutun menemään ja sillä hyvä.

Ja just! No onnistuuko? Olen nyt kolme tuntia etsinyt faktoja, juttu on tällä hetkellä liki neljä liuskaa pitkä, enkä ole vielä edes päässyt asiaan. Novellinko tästä aion tehdä? Pienoisromaanin? Siispä päätän karsia kaikki adjektiivit pois. Otan kaikki sivulauseet pois. Otan joka toisen lauseen pois. Ja tätä tehdessäni täydennän toisesta päästä: hölmöläisten hommaa!

Yksi liuska! Ei voi olla niin vaikeaa? Ai ei vai? Kyllä kuulkaa minulle voi.

Muistatteko/oletteko koskaan käyneet ensimmäisen blogini ensimmäisellä sivulla (se on täällä)?  Liki neljä vuotta sitten aloitin bloggaamisen yhtänä tärkeänä tavoitteena opetella kirjoittamaan lyhyesti! Ja olenko oppinut mitään! En! En mitään. Good grief! Voih surkeutta!

Aina aika menee niin äkkiä

Viikonlopun kevät ollut kuin lahja. Ollut ihana olla ulkona. Silläkin uhalla, että huomisen koulutustilaisuuden puolentunnin esitelmä/puheenvuoroni on EDELLEEN paljolti valmistelematta.

Ulkoilun lisäksi ruoka hyvin keskeistä tässä viikonlopussa. Eilen olimme ulkona syömässä: nuori pari ja murmeli seurana menimme Zakuskaan. Slaavilaisen keittiön herkut meillä päivällisenä. Edellisestä Zakuskan vierailustani oli pitkä aika, vuosikausien tovi, eikä mikään tässä välissä ollut muuttunut. Mitä voinee pitää vain hyvänä asiana. Blini oli edelleen muhkea, rapea ja kaikin puolin maukas. Muutoin annokset vähän turhankin tuhteja, mutta mukava iltapäivä meillä oli.

Illalla katselimme pehtoorin kanssa – paitsi muodostelmaluistelun MM-skaboja  myös vanhan, jo aiemmin nähdyn – leffan Toscanan auringon alla. Toi muistoja ja toiveita. Paljon molempia. Paljon.

Tänään tuo edellä oleva ”Canonin kanssa lenkillä vol. 2” ja sitten pojan kanssa huonekalukauppoihin. Pitäisi Juniorille löytää ruokapöytä. Kyllä minä taas tuolla shoppauskierroksella mietin, kuinkas ovattekaan erilaisia nuo meidän lapset. Mutta toisaalta… Kuinka konservatiivinen poika onkaan: ”Eikö se oo sama ostaa kerralla kunnon pöytä, puuta, semmonen tukeva.” Minustakin juuri noin 🙂

Sitten taas ruokaa… Tein ensimmäisen harjoitussafkan kuukauden ruokahaasteeseen. Haasteessa edellytetään oluen käyttämistä ruoanvalmistuksessa. Nyt ollaan kyllä pois meitsin mukavuusalueelta, ollaan ihan minun hiekkalaatikkoni ulkopuolella. Mutta, mutta … haasteethan on tehty vastattaviksi. Niinpä eilen hain Alkosta Stout-olutta, en koskaan ole sellaiseen aiemmin tutustunut. Ja siitä minä sitten kuitenkin kastikkeen tänään keittelin. Ei huono. Ei ollenkaan. Palaan asiaan…

Canonin kanssa lenkillä vol. 2

Eilisen city-kuvauslenkin jälkeen halusin tänään pois liikenteestä, pois rakennetusta maisemasta. Niinpä vietin aamupäivän Toppilansaaressa ja Nallikarissa. Kuinka kaunista, kuinka aurinkoista! Ja vielä  viikonloppuna, jolloin voi olla ulkona! Lahja on tämmöinen päivä!

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.

Muumipappa ja meri

Kollaasi  suurenee klikkaamalla.

Klikkaamalla alla olevaa  ensimmäistä kuvaa, aukenee koko setti. Kuvan oikean reunan nuolesta pääset eteenpäin.

 

 

 

 

Mistä on perjantai-ilta tehty?

Levosta, hyvästä ruoasta (Kuhaa meunier, palaan vielä asiaan), puhelusta tyttärelle, buranasta (hammasleikkaus/implantin asennuksen kakkosvaihe), uuden puhelimen kanssa värkkäilystä, surullisista uutisista, oivallisesta ja oivaltavasta kirjasta (kollegan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? Esseitä elämän erehdyksistä), monista pohdinnoista.

Ja ajatuksesta ”Kunpa viitsisin lähteä Makuuniin vuokraamaan elokuvan… ”

Lempikirjani (yhden niistä vanhoista, joissa kaikki lauseet on ajateltu loppuun asti ja joissa kaikissa on kaunis rytmi) etsin nyt, menen isoon nojatuoliin, enkä murehdi mitään. En toivo mitään. Teen perjantai-illan  helpoksi.

Kujan paras pannukakku

Vielä lohturuoasta… Muistui mieleen vanha juttu, joka edelleen elää meillä leivottavan pannarin nimessä.  Torstaihan on pannaripäivä, joten ehkä haluatte kuulla tämän jutun ja saada reseptini. — No ei se mitään, kerron silti. 🙂

Vuosia sitten, lapset olivat vielä tarha/eskari-ikäisiä ja oli heinäkuun loppu. Viimeisiä lomapäiviä. Meidän pihalla – kuten tavallista – koko kujan kakaraparvi, puoli tusinaa alle kouluikäistä pelaamassa jalkapalloa, leikkimässä väriä, ajelemassa kujalla pyörillä eestaas. Ääntä kohtuullisesti ja tasaisin väliajoin joku huutaa, oisko mehua tai saako jätskiä tai jotain…

Huomaan, että jääkaapissa on mansikka-aikana tavallisesti olevaa kermaa jäänyt käyttämättä. Viimeinen myyntipäivä jo jokunen päivä takana. Siispä teen pihan lapsiporukalle pannaria. Kun otan sen uunista, vien suoraan pihalle, katan pöytään lautaset, ruokailuvälineet, ison kannullisen mehua ja purkin hilloa ja sokeria. Muksulauma kerääntyy pöydän ympärille ja piha hiljenee. Vain veitsien ja haarukoiden kilkatus kuuluu, kukaan ei puhu mitään, pellillinen pannaria hupenee hopusti.

Ja sitten naapurin poika, ottopojaksikin olen puhutellut, toteaa vakaasti:

– Tämä on kyllä kujan parasta pannaria!

– Yhy, totean tyytyväisenä kommentista, mutta samalla jo kaihertaa, että onko kilpailijoita ja kenen leipomuksia olisi ryhdyttävä tarkkailemaan, ja kysyn

– kuka tekee toiseksi parasta?

– Eihän täällä kukaan muu koskaan tee!

Jotta alla olevalla reseptillä syntyy ainakin tämän kujan paras pannari! Lohturuoaksikin passeli,  ja kelpaa vielä,  jo armeijan käyneelle ottopojallekin.

Kujan paras pannari

4 dl jauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
8 dl kermamaitoa
2 munaa
50 g voita

Sulata voi, anna jähtyä. Sekoita kuivat aineet keskenään.
Sekoita munat kermamaitoon, ja siihen sitten kuivat aineet ja viimeiseksi voi.
Ja sitten uuniin, jonne lämpötilaksi 225 C.
Suunnilleen puolisen tuntia riittää paistoajaksi.

Sokeria ja hilloa sekä kylmää maitoa tarjolle tuotaessa ja menestys on
taattu.