Tyhjän paperin syndrooma

Tänään olen taas (ks. tästä aiemminkin) pari tuntia opettanut tieteellistä kirjoittamista, tyhjän paperin -syndroomasta eroonpääsyn keinoja, opinnäytetyön palastelemista, kertonut kirjoittamisen kurjuudesta ja historiantutkijan huumaavista  huippuhetkistä. Puolen tusinaa opiskelijaa oppimassa ja opettamassa opettajaansa: keskusteleva, hyvä tuokio, jossa kaikki muu unohtui.

Olin koostanut powerpointeille  monta sivullista hyväksi kokemiani ja viisaampien opuksista noukittuja niksejä ja tapoja tuottaa tekstiä, koonnut käyttökelpoisia tapoja argumentoida ja analysoida viisaasti. Jo vain osasin opettaa, miten vältytään aloittamisen ahdistukselta ja miten nujerretaan itsekriitiikki, joka kahlitsee kirjoitusintoa.

… ja nyt en saa yhtä blogitekstiä aloitetuksi saatikka valmiiksi!

Tiesittekö, että kouluylihallituksen ylitarkastajan Toivo Salervon vuonna 1931 kehittämää tyyppikirjaimistoa (klikkaa kuvat isommiksi) sovellettiin opetuksessa yli 50 vuotta. Kouluhallitus hyväksyi uuden kirjainmalliston vuonna 1988, ja se otettiin käyttöön vuoteen 1991 mennessä.

Pitkän päivän ilta

Antiikkimessuille vai ulos? Ulos.

Kevättä kohti mennään, päivät pitenee. Vielä ei kuitenkaan olla ihan siinä, mitä Ilmatieteen laitoksen sivulla uuden vuoden aattona lupailtiin: silloin nettisäätiedotuksessa oli ilmoitus, että Saariselällä päivän pituus on 76 tuntia ja rapiat! Klikkaile isommaksi niin näet tämän suuren lupauksen! Tuolloin pohjoisessa oli vielä kaamos, elikkäs aurinko ei noussut, eikä sitten luonnollisesti myöskään laskenut,  … mutta tämmöistä lupaili Ilmatieteen laitos.

Tuollainen päivä riittäisi – ehtisi kerrankin tehdä kaiken, mitä aikoo.

Tälle päivälle en paljon aikonutkaan. Ulos aion, ja meninkin. Ihan hurjan hieno keli. 82 kuvaa räpsin eikä oikein kummoisia yksikään…  Mutta pari tuntisen taapertelin pitkin jokivartta, Intiötä, Lyöttyä (kamala sana, vain Oulussa voi olla Lyötty!) Auringon lisääntymisestä huolimatta – tai sen takia – haluaisin hypätä helmikuun yli. Se ei ole minua varten. Helmikuu on maailman turhin, kylmin, kovin, katalin kuukausi. Mutta ei auta,  täytyy vain yrittää etsiä kaikenlaista kaunista …

Voiko näin kaunista laulua ollakkaan?

Ruokajuhlaa kohti

Olin aamuvarhain lenkillä. Aika aamuvarhain… Silloin räntäsade ei kyllä ollut noin sakeaa kuin kuvasta voisi luulla. Mutta päivällä oli. Sää ihan kuin yleensä pitkänäperjantaina pohjoisessa. Lämmintä (plusmiinusnolla), räntäsateista.

Kaupunkiin oli lähdettävä: ensi viikonloppuna on Paistinkääntäjien talvikapituli Kuusamossa, ja ulkonäköpaineita on. Tai siis paineita, mihin kamppeisiin itsensä pukisi (lue: mihin mahtuisi) ja miten muutenkin saisi habituksensa huolitelluksi. Siispä uusi huulipuna, hiuksille seerumi, perjantai-illan dinerille uusi musta poolo ja  jälleen kerran yksi huivi: ostin promootion mustan pitkän silkkipuvun ”asusteeksi” sähkönsinisen mohairhuivin, mutta onko se sittenkään soppeli…? Mutta toivottavasti sähkönsiniselle juhlakamppeelle on lähivuosina joka tapauksessa käyttöä. 🙂

Ja sitten löysin uuden työkamppeen: Masain valikoimiin (Vimassa) oli tullut uusia tunikoita. Minulla alkaa noita Masain vetimiä olla melkein yhtä paljon kuin Marco Poloa ja Tommy Hilfigeriä. Kertoo mistä? Ikääntymisestä? Siitä että pitkät, löysät tunikat ovat aina vaan mukavampia kuin tyköistuvat jumpperit tai paitapuserot?

Sitten Herkkuun. Onhan kuitenkin syötävä … 🙂 Olen sesonkien kannattaja ruokavaliossa, eikä siksi olisi kuulunut edes pysähtyä kuin näin hevi-hyllyssä perulaista parsaa. Parsahan kuuluu kevääseen, mutta otinpa nipun kuitenkin. Ja kalatiskistä kuhaa, virolaista, tuontikalakaan ei kuulu periaatteisiin, mutta hyvännäköistä oli ja vielä tarjouksessa, joten… Siispä: voin lämpimästi suositella sekä virolaista kuhaa että perulaista parsaa, niille hollandaise-soosi (hyvin vähällä voilla) ja olihan ihan gourmettia.

Nyt lauantai-ilta. Vapaapäivän ilta. Sehän tuntuu mukavalle.

Ylpeys ja ennakkoluulo …

Katsoimme juuri viimeisen osan BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo. Saimme DVD:n lahjaksi ystäviltä ja kuinka noista kahdesta rompusta, kuudesta tunnin mittaisesta jaksosta onkaan ollut iloa ja arjen unohdusta…! Tämän viikon lopuksi tuntui ansaitulta vain istua ja katsoa ”happy ending”. Kyllähän mr. Darcyn silmiä ihan unohdukseen asti katsoo … 🙂

Tällä viikolla ylpeys ja nimenomaan ennakkoluulot ovat olleet kalvavia.  Tällä viikolla olen joutunut arvioimaan monia asioita uudelleen…

Mutta jotain mukavampaa kerrottavaa: juniori pyysi minua kaveriksi verenluovutukseen, joten enhän voinut muuta kuin iltapäivällä sulkea työhuoneen oven ja lähteä pojan kanssa luovutukseen. Tällä kertaa (vrt. täällä) homma pelitti. Ja siitä hyvä mieli.

Sitten mentiin Jäälin mummulaan. Anoppi oli hämmästyksissään kun me miniät kannoimme keittiöön lohileivät ja kakut, keitimme kahvit ja pistimme juhlat pystyyn. No eihän meitä montaa juhlijaa ollut, mutta ihan mukava ilta vietettiin ,…

Rex-kakku ei saanut minua lopettamaan paastoa, mutta siikarieska oli syötävä…

Paaston jälkeen, viikon ennakkoluulojen jälkeen – nyt väsyttää, väsyttää kovin paljon.  Ja kuinka iloinen olenkaan, että huomenna on vapaapäivä. Pitkästä aikaa kokonainen, kaikinpuolin vapaapäivä.

Rex-kakku ja muita vanhoja kakkuja

 

Kakkupäivä tänään. Kalevan kolumnini aiheena Unohdetut kakut.

Juttu alla.

Ja yhden noista unohdetuista juuri teinkin. Reseptit täällä.

Huomenna on anopin kasikymppiset, joten pari kakkua tässä teon alla.

 

 

Unohdetut kakut

Aleksanterin leivokset ja sen seitsemän sortin pikkuleipävadit kuuluivat 1900-luvun alun Suomessa vain juhliin ja varakkaiden kotien kutsuille. Niin kaupunkilaiskodeissa kuin maallakin leivottiin nisua ja joskus piimäkakku tai vaikka kahvikakku. Valikoima ei ollut kovin suuri, mutta vähitellen kotien kakkureseptiikkaan tuli uutuuksia.

Yksi ensimmäisistä oli Tipsy-kakku (engl ´hiprakassa oleva kakku´). Englantilais-irlantilainen sokerikakku kostutetaan alkoholilla (esim. portviini) tai appelsiinimehulla ja kakun pinnalle levitetään paksua vaniljakreemiä, johon pistellään manteleita pystyyn. Tipsy-kakun resepti  on monissa vanhoissa suomalaisissa keittokirjoissa,  sen sijaan toinen vanha, nyttemmin harvoin mainittu, harvoin maistettu kakku on Rex-kakku (tai margareetankakku), joka tuli suomalaisiin keittokirjoihin ja koteihin vasta 1950-luvulla.

Alun perin ruotsalainen kakku sai nimensä nelikulmaisista Rex-kekseistä, joita kerrostetaan vuokaan kookosrasvasta, munista, suklaasta (tai kaakaojauheesta) ja sokerista tehdyn täytteen kanssa. Kakkua ei paisteta, mikä oli yksi peruste pitää kakkua modernina, uudentyylin kakkuna. Moni muistaa sitä tarjotun erityisesti joulunajan kahvipöydässä. Rex-kakku tunnettiin myös radiokakku-nimellä: suorakaiteen malliseen vuokaan hyydytetty suklainen keksikakku kun monien mielestä muistutti 50-luvun kodeissa ollutta ASA-radiota.

 

Kolmas unohdettu kakku on puhelinkakku, jonka resepti oli jo 1900-luvun alun keittokirjoissa.  On esitetty, että nimi olisi tullut siitä, että sentraalisantrat olisivat tätä mieluusti tauoillaan nauttineet, mutta mitä ilmeisimmin nimi johtuu kakun nopeasta valmistumisesta: sen ehtii yhden puhelinsoiton aikana tehdä. Puhelinkakku on sokerikakku, johon käytetään tavallisten ainesten lisäksi kermaa ja sitruunankuorta.

Sitruunaa laitetaan myös 1970-luvulla kakkujen listalla korkealle nousseeseen Ihannekakkuun. Ihannekakussa on olennaista kiehuvan veden käyttö ja keveys.

Kakkujen reseptit löydät täältä.

__________________________

Värkkäsin kokonaisen erillisen www-sivun noista kakuista.

http://www.satokangas.fi/Unohdetut kakut

Onko näistä muistoja? Onko muita unohdettuja, aikanaan suosittuja kakkuja?

Opiskelevat nuoret

Ei, en ole lähettänyt tyttärelle Strasbourgiin kirjettä. Tai siis olen, mutten tuota yllä olevaa.

Puhuttiin tänään nuoruuden historiasta luennolla. Kovasti tuntui nykyopiskelijoita tuo yllä oleva kemiläisen isän pojalleen, joka Helsingissä opiskeli lääketiedettä, vuonna 1934 lähettämä kirje hymyilyttävän. Vaikka ihan täyttä asiaahan tuossa puhutaan, eikö?

Luento eteni sotien välisen ajan nuorten opiskelumahdollisuuksista ja elämäntavoista nuorisokulttuurin syntyyn. Päästiin sodan jälkeisiin vuosiin ja rock´n roll´n rantautumiseen Suomeen. Jos edellinen kirje hymyilytti, niin näistä rokin alkuvaiheessa käytetyistä  suomennoksista riemu repesi!

”Ketkuta ja jyrää”,

”Rullaa ja lullaa”,

”Heilu ja keinu”,

”Hyppää ja hippaa”,

”Tempaa ja syökse”,

”Ryntää ja riuhdo”…

ja viimeisenä paras: suora käännös!

”Kivi ja sämpylä”