Tyhjän paperin syndrooma

Tänään olen taas (ks. tästä aiemminkin) pari tuntia opettanut tieteellistä kirjoittamista, tyhjän paperin -syndroomasta eroonpääsyn keinoja, opinnäytetyön palastelemista, kertonut kirjoittamisen kurjuudesta ja historiantutkijan huumaavista  huippuhetkistä. Puolen tusinaa opiskelijaa oppimassa ja opettamassa opettajaansa: keskusteleva, hyvä tuokio, jossa kaikki muu unohtui.

Olin koostanut powerpointeille  monta sivullista hyväksi kokemiani ja viisaampien opuksista noukittuja niksejä ja tapoja tuottaa tekstiä, koonnut käyttökelpoisia tapoja argumentoida ja analysoida viisaasti. Jo vain osasin opettaa, miten vältytään aloittamisen ahdistukselta ja miten nujerretaan itsekriitiikki, joka kahlitsee kirjoitusintoa.

… ja nyt en saa yhtä blogitekstiä aloitetuksi saatikka valmiiksi!

Tiesittekö, että kouluylihallituksen ylitarkastajan Toivo Salervon vuonna 1931 kehittämää tyyppikirjaimistoa (klikkaa kuvat isommiksi) sovellettiin opetuksessa yli 50 vuotta. Kouluhallitus hyväksyi uuden kirjainmalliston vuonna 1988, ja se otettiin käyttöön vuoteen 1991 mennessä.

Pitkän päivän ilta

Antiikkimessuille vai ulos? Ulos.

Kevättä kohti mennään, päivät pitenee. Vielä ei kuitenkaan olla ihan siinä, mitä Ilmatieteen laitoksen sivulla uuden vuoden aattona lupailtiin: silloin nettisäätiedotuksessa oli ilmoitus, että Saariselällä päivän pituus on 76 tuntia ja rapiat! Klikkaile isommaksi niin näet tämän suuren lupauksen! Tuolloin pohjoisessa oli vielä kaamos, elikkäs aurinko ei noussut, eikä sitten luonnollisesti myöskään laskenut,  … mutta tämmöistä lupaili Ilmatieteen laitos.

Tuollainen päivä riittäisi – ehtisi kerrankin tehdä kaiken, mitä aikoo.

Tälle päivälle en paljon aikonutkaan. Ulos aion, ja meninkin. Ihan hurjan hieno keli. 82 kuvaa räpsin eikä oikein kummoisia yksikään…  Mutta pari tuntisen taapertelin pitkin jokivartta, Intiötä, Lyöttyä (kamala sana, vain Oulussa voi olla Lyötty!) Auringon lisääntymisestä huolimatta – tai sen takia – haluaisin hypätä helmikuun yli. Se ei ole minua varten. Helmikuu on maailman turhin, kylmin, kovin, katalin kuukausi. Mutta ei auta,  täytyy vain yrittää etsiä kaikenlaista kaunista …

Voiko näin kaunista laulua ollakkaan?

Ruokajuhlaa kohti

Olin aamuvarhain lenkillä. Aika aamuvarhain… Silloin räntäsade ei kyllä ollut noin sakeaa kuin kuvasta voisi luulla. Mutta päivällä oli. Sää ihan kuin yleensä pitkänäperjantaina pohjoisessa. Lämmintä (plusmiinusnolla), räntäsateista.

Kaupunkiin oli lähdettävä: ensi viikonloppuna on Paistinkääntäjien talvikapituli Kuusamossa, ja ulkonäköpaineita on. Tai siis paineita, mihin kamppeisiin itsensä pukisi (lue: mihin mahtuisi) ja miten muutenkin saisi habituksensa huolitelluksi. Siispä uusi huulipuna, hiuksille seerumi, perjantai-illan dinerille uusi musta poolo ja  jälleen kerran yksi huivi: ostin promootion mustan pitkän silkkipuvun ”asusteeksi” sähkönsinisen mohairhuivin, mutta onko se sittenkään soppeli…? Mutta toivottavasti sähkönsiniselle juhlakamppeelle on lähivuosina joka tapauksessa käyttöä. 🙂

Ja sitten löysin uuden työkamppeen: Masain valikoimiin (Vimassa) oli tullut uusia tunikoita. Minulla alkaa noita Masain vetimiä olla melkein yhtä paljon kuin Marco Poloa ja Tommy Hilfigeriä. Kertoo mistä? Ikääntymisestä? Siitä että pitkät, löysät tunikat ovat aina vaan mukavampia kuin tyköistuvat jumpperit tai paitapuserot?

Sitten Herkkuun. Onhan kuitenkin syötävä … 🙂 Olen sesonkien kannattaja ruokavaliossa, eikä siksi olisi kuulunut edes pysähtyä kuin näin hevi-hyllyssä perulaista parsaa. Parsahan kuuluu kevääseen, mutta otinpa nipun kuitenkin. Ja kalatiskistä kuhaa, virolaista, tuontikalakaan ei kuulu periaatteisiin, mutta hyvännäköistä oli ja vielä tarjouksessa, joten… Siispä: voin lämpimästi suositella sekä virolaista kuhaa että perulaista parsaa, niille hollandaise-soosi (hyvin vähällä voilla) ja olihan ihan gourmettia.

Nyt lauantai-ilta. Vapaapäivän ilta. Sehän tuntuu mukavalle.

Ylpeys ja ennakkoluulo …

Katsoimme juuri viimeisen osan BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo. Saimme DVD:n lahjaksi ystäviltä ja kuinka noista kahdesta rompusta, kuudesta tunnin mittaisesta jaksosta onkaan ollut iloa ja arjen unohdusta…! Tämän viikon lopuksi tuntui ansaitulta vain istua ja katsoa ”happy ending”. Kyllähän mr. Darcyn silmiä ihan unohdukseen asti katsoo … 🙂

Tällä viikolla ylpeys ja nimenomaan ennakkoluulot ovat olleet kalvavia.  Tällä viikolla olen joutunut arvioimaan monia asioita uudelleen…

Mutta jotain mukavampaa kerrottavaa: juniori pyysi minua kaveriksi verenluovutukseen, joten enhän voinut muuta kuin iltapäivällä sulkea työhuoneen oven ja lähteä pojan kanssa luovutukseen. Tällä kertaa (vrt. täällä) homma pelitti. Ja siitä hyvä mieli.

Sitten mentiin Jäälin mummulaan. Anoppi oli hämmästyksissään kun me miniät kannoimme keittiöön lohileivät ja kakut, keitimme kahvit ja pistimme juhlat pystyyn. No eihän meitä montaa juhlijaa ollut, mutta ihan mukava ilta vietettiin ,…

Rex-kakku ei saanut minua lopettamaan paastoa, mutta siikarieska oli syötävä…

Paaston jälkeen, viikon ennakkoluulojen jälkeen – nyt väsyttää, väsyttää kovin paljon.  Ja kuinka iloinen olenkaan, että huomenna on vapaapäivä. Pitkästä aikaa kokonainen, kaikinpuolin vapaapäivä.

Rex-kakku ja muita vanhoja kakkuja

 

Kakkupäivä tänään. Kalevan kolumnini aiheena Unohdetut kakut.

Juttu alla.

Ja yhden noista unohdetuista juuri teinkin. Reseptit täällä.

Huomenna on anopin kasikymppiset, joten pari kakkua tässä teon alla.

 

 

Unohdetut kakut

Aleksanterin leivokset ja sen seitsemän sortin pikkuleipävadit kuuluivat 1900-luvun alun Suomessa vain juhliin ja varakkaiden kotien kutsuille. Niin kaupunkilaiskodeissa kuin maallakin leivottiin nisua ja joskus piimäkakku tai vaikka kahvikakku. Valikoima ei ollut kovin suuri, mutta vähitellen kotien kakkureseptiikkaan tuli uutuuksia.

Yksi ensimmäisistä oli Tipsy-kakku (engl ´hiprakassa oleva kakku´). Englantilais-irlantilainen sokerikakku kostutetaan alkoholilla (esim. portviini) tai appelsiinimehulla ja kakun pinnalle levitetään paksua vaniljakreemiä, johon pistellään manteleita pystyyn. Tipsy-kakun resepti  on monissa vanhoissa suomalaisissa keittokirjoissa,  sen sijaan toinen vanha, nyttemmin harvoin mainittu, harvoin maistettu kakku on Rex-kakku (tai margareetankakku), joka tuli suomalaisiin keittokirjoihin ja koteihin vasta 1950-luvulla.

Alun perin ruotsalainen kakku sai nimensä nelikulmaisista Rex-kekseistä, joita kerrostetaan vuokaan kookosrasvasta, munista, suklaasta (tai kaakaojauheesta) ja sokerista tehdyn täytteen kanssa. Kakkua ei paisteta, mikä oli yksi peruste pitää kakkua modernina, uudentyylin kakkuna. Moni muistaa sitä tarjotun erityisesti joulunajan kahvipöydässä. Rex-kakku tunnettiin myös radiokakku-nimellä: suorakaiteen malliseen vuokaan hyydytetty suklainen keksikakku kun monien mielestä muistutti 50-luvun kodeissa ollutta ASA-radiota.

 

Kolmas unohdettu kakku on puhelinkakku, jonka resepti oli jo 1900-luvun alun keittokirjoissa.  On esitetty, että nimi olisi tullut siitä, että sentraalisantrat olisivat tätä mieluusti tauoillaan nauttineet, mutta mitä ilmeisimmin nimi johtuu kakun nopeasta valmistumisesta: sen ehtii yhden puhelinsoiton aikana tehdä. Puhelinkakku on sokerikakku, johon käytetään tavallisten ainesten lisäksi kermaa ja sitruunankuorta.

Sitruunaa laitetaan myös 1970-luvulla kakkujen listalla korkealle nousseeseen Ihannekakkuun. Ihannekakussa on olennaista kiehuvan veden käyttö ja keveys.

Kakkujen reseptit löydät täältä.

__________________________

Värkkäsin kokonaisen erillisen www-sivun noista kakuista.

http://www.satokangas.fi/Unohdetut kakut

Onko näistä muistoja? Onko muita unohdettuja, aikanaan suosittuja kakkuja?

Opiskelevat nuoret

Ei, en ole lähettänyt tyttärelle Strasbourgiin kirjettä. Tai siis olen, mutten tuota yllä olevaa.

Puhuttiin tänään nuoruuden historiasta luennolla. Kovasti tuntui nykyopiskelijoita tuo yllä oleva kemiläisen isän pojalleen, joka Helsingissä opiskeli lääketiedettä, vuonna 1934 lähettämä kirje hymyilyttävän. Vaikka ihan täyttä asiaahan tuossa puhutaan, eikö?

Luento eteni sotien välisen ajan nuorten opiskelumahdollisuuksista ja elämäntavoista nuorisokulttuurin syntyyn. Päästiin sodan jälkeisiin vuosiin ja rock´n roll´n rantautumiseen Suomeen. Jos edellinen kirje hymyilytti, niin näistä rokin alkuvaiheessa käytetyistä  suomennoksista riemu repesi!

”Ketkuta ja jyrää”,

”Rullaa ja lullaa”,

”Heilu ja keinu”,

”Hyppää ja hippaa”,

”Tempaa ja syökse”,

”Ryntää ja riuhdo”…

ja viimeisenä paras: suora käännös!

”Kivi ja sämpylä”

Päätöksiä

Vuodenvaihde hurahti niin, etten ehtinyt ollenkaan mitään uudenvuodenlupauksistani kertoa. En periaatteesta niitä teekään, mutta nyt tein. Ette ehkä halua kuulla, mutta kerron silti.

Ensinnäkin päätin vähentää kulutusta: aloitin lopettamalla kaikkien aikakauslehtien tilaamisen. Paino sanalla kaikkien (Deko, Viini-lehti, Glorian ruoka ja viini ja Kamera-lehti). Hyvä on, tein sen. Nyt olen ostanut vasta yhden irtonumeron. Siis en ihan repsahtanut. Miten muuten kulutus on vähentynyt? Hmmm – hyvä kysymys.

Toiseksi päätin, jotta opettelen suhtautumaan joihinkin asioihin ”teflonisti”. En anna tarttua, koskee nimenomaan ihmisten sanomisia/tekemisiä. Ei ole vielä oikein tämä oppi mennyt perille.  Valurautaa sikäli edelleen.

Kolmanneksi vaadin itseltäni tietokoneen kuvakansioiden ajantasaisena pitämistä. Saman tien kun puran kuvat kameralta, tsekkaan ne läpi, deletoin töpeksinnät, ja järjestelen loput aiheenmukaisiin kansioihin ja samalla huolehdin varmennustallennuksesta. Järjestelinkin vuodenvaihteen tienoilla urakalla tuhansia kuvia,  jotta voin ryhtyä toteuttamaan uutta systeemiä heti. Ja just! Nyt on tammikuun kuvat yhdessä läjässä ja osa hukassa jossakin tietokoneen sisuksissa. Tähän postaukseen oli tarkoitus liittää aika onnistunut otos juustoista, mutta … Argh!

Päätin lukea varhain syksyllä aloittamani Don Quijoten loppuun. Mutta vielä Sancho Panza isäntänsä kanssa seurailevat minua iltaisin takkahuoneeseen, työpöydän ääreen, yöpöydällle, mökkilaukkuun, … Eikä suhteellemme loppua näy.

Päätin, että koetan vähentää juustojen syömistä; syön niitä ihan liikaa. Ja täysin johdonmukaisesti tämän päätöksen kanssa olenkin nyt järjestänyt ensi keskiviikoksi (2.2.) oikein ISON juustojen maisteluillan. Jos jotakuta kiinnostaa, niin siihen olisi mahdollisuus osallistua. Ainakin 10 henkeä mahtuu vielä mukaan. Ilmoittauminen minulle ennen perjantaita.

Reissusuunnitelmat piristävät

Lentoliput Strasbourgiin (Stuttgartiin itse asiassa) on varattu!

Tänään oli Finnairilla joku ”lähtöhintojen” viimeinen varauspäivä, joten oli varattava. Mutta olisin varannut joka tapauksessa – hinnalla millä hyvänsä.  No ei nyt ihan niinkään, mutta hyvä kun on edes vähän alennusta tiedossa. Voipahan käyttää nekin eurot choucrouteen (paikallinen hapankaali, joka on merkillisen hyvää paikallisten valkoviinien kanssa).

Juniorikin lähtee tekemään katselmuksen* sisarensa kevätlukukauden opiskelukaupunkiin. Mukavahan se. Ja pojallahan on aikaa kun on kerran se lukulomakin! Viime keväänä kirjoitusten aikaan oli hyvä lähteä Dubaihin – ihan vaan lukemaan. Heh! Ja nyt sitten Alsaceen (taivutetaanko se noin? En kuitenkaan halua käyttää siitä saksalaista muotoa Elsassiin – sen verran historiallisia tosiasioita on kunnioitettava). Viime kevään lukuloman jäljiltä sekä englannin että terveystiedon yo-kirjoitukset menivät ”keposesti” läpi, joten jos nyt sitten äidinkieli ja matikka simahtaisivat.

Alsacessa on kerran vietetty viikko: vuokrattiin kesällä 1999 Interhomen lomaosake Gérardemeristä. Ajeltiin pitkin poikin viinimaakuntaa ja tulomatkalla käytiin Europa Park -huvipuistossa. Ja toisella kerralla automatkalla Espanjan Interhome-taloon oltiin ystäväperheen kanssa pari yötä Riquewihrissä. Ne on huikean kauniita seutuja. Ja viinillisiä.

Ajatuksena on sitten kierrellä porukalla myös naapurimaakunnassa, jonka tyttären poikaystävä  on valinnut vaihtokohteekseen. Troyes kun sijaitsee Champagnen maakunnassa niin ei voi muuta kuin käydä tervehtimässä vävykokelastakin. Ihan vain haluan nähdä ranskalaisia korkeakoulukaupunkeja ja yliopistoja.

Mutta parasta on tietty lähteä. Tavata tytär.

___________________________

* Katselmus! Opimme tänään oppiaineen kokouksessa uuden sanan, joka on tullut yliopistoliturgiaan: juuri kun emme edes enää huomaa termin ”luopumisosaaminen” järjettömyyttä niin meidän on hiljalleen totuttava siihen että yhdelle jos toiselle asialle tullaan suorittamaan katselmus! Eikö sotilasparaateille tehdä katselmuksia? No ehkä mie en vain ymmärrä…

WWW-sivujen uudistus

Tänään piti käydä lenkillä, tehdä pojille ensi viikoksi ruokia, leipoa kakkupohjat, soitella laiminlyödyille ystäville, perata kirjahyllyjä, katsella ja silitellä ensi viikoksi työkamppeet valmiiksi, maksella laskut, katsella ensi viikon opetus kondikseen,  laitella kynnet kauniiksi, kylvettää ja muutenkin huoltaa  talvilevolla oleva kilpikonna, …. Ja niinpä minä sitten olen tehnyt osan, – ja osan jättänyt tekemättä. 🙂

www-sivustoa olen rempannut, jotensakin saattanut kuntoon kauan vireillä olleen uudistuksen. Erityisesti olen Ruoka-sivua siivonnut. Tuo uusi Kuvia-sivu on koottu vanhoista, mutta sen siivoan seuraavaksi ja rakentelen sinne uutta. Tässä joskus kun on taas aikaa, käsi kunnossa ja inspistä. Mutta käykääpäs katselemassa uutta ilmettä osoitteessa: 

www.satokangas.fi

Olen muuten ehdottomasti sitä mieltä, että oikea talvi on mahottoman mukava asia.

Aika levollista… :)

Lussakkaa lauantaita yritellyt viettää.. Ei ihan turha yritys.

Nyt kun olen menossa kohti jokavuotista paastoviikkoani, oli aika blineille. Meillä oli feikkiblinejä (tiistaina tietänette, mitä tarkoitan) jo viime viikolla, mutta nyt oli aika oikeille. Eilen ehtoolla piti tehdä taikina ässehtimään, mutta – – . (Netti)Keittokirjassani (LappItalia) on parikin reseptiä, mutta kun se parempi taikina eilen jäi tekemättä (pitäisi tehdä valmiiksi, yön yli jne.) niin päätinkin tänään kokeilla Myllyn paras tattarijauhopaketissa olevaa resehtiä. Vähän sitä muokkailin, ja tämmöisellä sitten meille kolmelle ison pinon blinejä paistelin. Ja paistelin kaasulla. On vaikea ymmärtää, miten koskaan on tultu toimeen ilman kaasuliettä! 🙂

Bliniresepti (blinit jugurttipohjaan)

Se pienempi purkki (500 g) turkkilaista jugurttia
30 g hiivaa
3 dl tattarijauhoja
1 tl sokeria
2 dl kuumaa maitoa
2 tl suolaa
2 rkl voisulaa
1 keltuainen
2 valkuaista

Lämmitä jugurtti kädenlämpöiseksi, liuota siihen hiiva ja sekoita joukkoon tattarijauhot ja sokeri. Anna taikinan kohota parisen tuntia huoneenlämmössä tai pidempäänkin viileämmässä (jääkaapissa).

Sekoita ennen paistamista taikinaan kiehuva maito, suola, voisula, keltuainen ja viimeisenä vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Paista taikinasta blinipannulla suolattomassa voissa miedolla lämmöllä paksuhkoja blinejä.

Tarjolle siianmätiä, sipulisilppua ja vatkattua smetanaa.

Olivatpas hyviä. Eivät liian rasvaisia, olivat kuohkeita ja makoisia. Juniori pitää sipuli-smetana-mäti -jutuista yleensäkin (on sisarensa kanssa ostanut minulle jo vuosia sitten joululahjaksi paljon käytetyn astian niitä varten ja kortissa luki ”Voisit paistaa blinejä”) ja niinhän me kolmisin saimme kaikki kulumaan.

Ulkoilua, tänään taas lenkki kaupungilla, näyteikkunaostoksilla … jotka johtivat ostoksiinkin.

Pehtoori on jo toissaviikonloppuna vihjaissut, että voisin jouluvalon ottaa takkahuoneen pöydältä, mutta olen jyrkästi kieltäytynyt. Pimeää on vielä, ja varsinkin öisin kulkiessani unettomana on mukava kun on joku valo palamassa. Niinpä tänään Spazion ikkunan ohi mennessäni tajusin, mitä takkahuoneemme ehdottomasti vaatii,  – jos kerran joulukynttelikkö on jo pois pakattava! Se vaatii Lotuksen!

Pöytälamppu on kuin tehty takkahuoneen pikkupöydälle…

Sen valoon lähden nyt. 🙂

Ja aloitan kutomaan uusilla langoilla, sellaisia liukuvärilankoja… Nekin tarttuivat mukaan kaupunkilenkillä… Pipo, jonka tässä joulun jälkeen olen kutonut, on niin iso, että mahdumme vaikka koko perhe sen suojaan. Teltta? No ei ainakaan ole liian tiukka pipo. Heh.


Alustavaa …

Nyt on kuulkaas taas niin, että on liian monta aihetta, joista voisi kirjoittaa, mutta kun ei millään viitsisi. Ei viitsisi, vaikka otin äsken pienet unosetkin. Meitsihän on sen verran levoton tyyppi,  ettei paljon päiväunia osaa harrastella, mutta äsken, syötyämme, ei ollut mitään vaikeuksia vähän uinahtaa. Mitäs söimmekään? Paistoin pojille nieriäfileet, kun pehtoori oli niitä päivällä veljensä vaimolta kauppahallista käynyt hakemassa. Olenko koskaan muistanut kertoa, millainen rikkaus se kaltaiselleni kalaruoan ystävälle on, että miehen veljen vaimo on kalakauppias Oulun kauppahallissa. Sekin ansaitsisi oman postauksensa.

Niin ja ruoasta vielä,  minulle oli Kauppahallin Tomo-sushibaarista muutama sushi. Ilokseni kuulin viikolla, että Tomo laajentuu myös Stockan taloon; 4. krs:een avataan toinen Tomo, jossa on työpaikka kollegani vaimolle, joka on japanilainen. Minullehan tämä oli ilouutinen. Sushia Stockan reissulla. Nam!

Sen kuukauden kuvasarjan voisin tietysti aloittaa. Kuvanhan sitä varten otin jo viime viikonloppuna. Olen päättänyt, että otan tänä vuonna, joka kuukausi kuvan patosillalta Merikosken voimalaitokseen päin. Minun opiskelu/työmatkani kulki Toivoniemestä Patosillan ja Hupisaarten kautta Kasarmintielle (valehtelematta varmaan yksi kauneimpia reittejä, joita Oulussa voi olla) puolenkymmentä vuotta, ja opin katselemaan tuota näkymää vuodenaikojen rytmissä – ihaillen jo silloin. Tulevan kuukauden kuvan kuvauspaikka on alle kilometrin siitä, mistä viime vuonna otin Puutteenperä-kuvia.

Yllä oleva kuva on otettu uudesta kuvauspisteestä Patosillalta ylävirtaan päin; kuvankeskellä on se rantatörmä, josta kävin (useimmiten lauantaisilla piipahduksilla  hautausmaalle ja Caritakseen) kuukauden kuvan ottamassa. Tänä vuonna käännän selkäni ylävirtaan ja otan kuvan voimalaitoksen padon päällä olevalta sillalta kohti voimalaitosta ja kohti Toivoniemen 50-luvulla rakennettuja kerrostaloja, joissa me pehtoorin kanssa aloittelimme yhteisasumista 80-luvulla. Oulujoen suistossa siis tämänkin.

Alla olevassa kuvassa on Tuiranrannan uimaranta, mattolaituri ja pakkashuurussa patosilta, jolta tuleva(t) kuukauden kuva(t) on siis otettu.

Voisin siis esitellä tämän kohteen ja kertoa sen historiasta, mutta kun nyt ei millään viitsisi – teen sen helmikuun kuvan yhteydessä, mutta paljastanpas nyt eka kuvan kuitenkin. Siis 1/12  vuodelta 2011 on tässä:

Tai tässä, jompi kumpi näistä… Kumpihan olis parempi? onko mielipiteitä? (kuvat suurenevat klikkailemalla)

Lapsuuden historiaa monelta suunnalta

Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja  jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä).  Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Suuret ikäluokat työllistävät

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus :))

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana ”suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän  suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat –  ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten  syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun  24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän 🙂

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.

Fragmentteja vol. 604 (tai jotain …)

Miksi aina minä? Tiedättehän ihmistyypin ”miksi-aina-minä?” Tuon tyypin ihmiset eivät ole työyhteisöissä tai missään muissakaan yhteisöissä erityisen mukavia kanssaihmisiä. Tänään olen ollut juuri tuollainen: en vielä! urputtanut ääneen, mutta läheltä jo piti.  Tätä menoa minusta tulee Miksi aina minä -tyyppi. En kyllä haluaisi sellaiseksi tulla. Ehkä minulla on ratkaisu sen estämiseksi. 🙂

Uunipunajuuret, joita eilen tein, olivat tänään mahdottoman hyviä kylmänä eväänä: siis kuori punajuuret (½ kg), leikkaa lohkoiksi, laita uunikulhoon, kaada 2 rkl oliiviöljyä, 1 tl suolaa, 2 tl timjamia, 2 tl sokeria päälle ja sekoita. Laita kansi tai folio päälle ja uuniin (200 C) kolmeksi vartiksi. Eilen pihvin lisäkkeenä hyviä, tänään salaatin päällä ruokaisana lisukkeena. Sinihomejuustomurut olisivat tehneet varmaan vielä paremmiksi, mutta eipä ollut käytettävissä. Tietysti jos pitää sinihomejuustosta, niin ja punajuurista. Minä pidän.

Hampaan (2-7), jossa on ennestään viisi nastaa ja joka hajosi marraskuussa kun naapurihammas poistettiin, poraaminen ”pohjaan asti” (lääkärin käyttämä ilmaus), uuden pinnan tekeminen, hiominen passeliksi ja kaiken kaikkiaan koko operaatio kestää 52 minuuttia ja maksaa 242 euroa. Kiitos ja näkemiin. Mutta tämä uusi? puudutusaine (forte) on hyvä. Silmä pelittää, pystyn juomaan eikä sattunut – kuin alussa vähän.

Murmelin kanssa toivomme eri asioita.

Kansanarkisto on luvannut käyttää kuva-arkistostaan kuvia luennolla. Nyt tämän luvan turvin rohkenen laittaa tähänkin yhden kuvan, jonka tänään löysin. Tämä on jotain niin ylivertaista! Kuva on otettu 1920-luvun Kemissä. Emil Kakko ja hänen kymmenen poikaansa! Joista KAIKISTA tuli maalareita. Kaikista! Oliko perheessä tyttöjä? Oliko Emilillä vain yksi vaimo? Miksei poikien äiti (äidit) ole kuvassa?

Ja sokerina pohjalla!! Juniori (siis meidän, ei Emilin) on saanut ruotsin kurssin läpi!!! Eikä millään viis miinuksella! Kirkkaasti viitonen! Reilusti siis. (Wir sprechen only sverige – kuten poika asian ilmaisee…) Nyt ei enää lukion pakollisista kursseista puutu kuin yksi: historia. Suutarin lapsilla … ?

Elämäni aakkoset

Täällä blogimaailmaassa on jo kauan pyörinyt haaste ”elämäni aakkoset” (kokeile vaikka googlaamaalla niin löydät kymmeniä, ellet jopa satoja elämäni aakkosia). Lifestyle-lehti Gloriassa on myös ollut pitkään palsta, jossa julkkikset vastailevat kysymyksiin ”elämänsä  aakkosista”. Sieltä minäkin joskus idean keksin, ja olenkin muutaman kerran vuosien varrella itselleni kirjoitellut oman elämäni aakkosia.  On ollut jännä  nähdä, miten aakkoset peilaavat sen hetkistä elämäntilannetta, miten ne muuttuvat. Ei ollenkaan hullumpi itsereflektion keino. Kokeile vaikka.

No, sisaren kanssa on tässä joskus puhuttu, että pitäisi osallistua tähän blogihaasteeseen, mutta aina se on meiltä jäänyt. Nyt sitten päätimme kirjata aakkosemme  ja toinen toisemme haastaen julkistaa ne yhtä aikaa. (ks. sisareni Railan aakkoset)

Ja samalla heitämme kaikille bloggaaville tai kommentoiville blogiystävillemme haasteen… Sinun elämäsi aakkoset?

Ja tässäpä minun aakkoseni tänään anno domini 2011, olkaapas hyvät.

________________________________________________

A Aamu, alku. Päivän paras hetki. Olen innokas aloittamaan…

B Blogi, siitä on tullut osa jokaista päivää.

C Mitä enemmän Celsiuksia sitä parempi.

D Divina comedia (Dante) ja Dublin. Aina on kirjoja, jotka haluaisi lukea. Aina on paikkoja, joissa haluaisi käydä.

E Eilinen. Elän liian usein eilisessä tai tulevassa. Olisi opittava elämään tässä ja nyt, eikä niin paljon mennyttä muistella tai tulevaa toivoa.

F Farkut ja elämänikäinen yritys pysyä jotensakaan farkkuihin sopivana.

G Gastronomia – on mukava syödä hyvin, kirjoittaa ruoasta, tehdä ruokaa, viihtyä ruokaharrastajien seurassa, puhua ruoasta, kuvata ruokaa, reissata ruoan perässä …

H Historia. Työ ja elämäntapa.

I Italia. Maa, viinit, ruoka, historia. Kiehtovat minua.

J Juhlat. On ihana juhlia. Järjestää juhlia, olla juhlissa.

K Kirjat. Ilman niitä vaikea tehdä töitä, ilman niitä vaikea viettää lomaa.

L Linja-autot. Olleet iso osa elämääni – hyvin monella tasolla.

M Myötätuuli. Lapin mökki. Toinen maailman parhaista paikoista.

O Onni on matkalla oloa. ”Ei pidä vain vartoa perille pääsyä, on nautittava matkalla olosta”. Arjessa on onni.

P Pekka. Mitäpä sitä selittelemään, kiertelemään:  rakkaimmistani se ensimmäinen.

Q Kuu. Kuutamo. Valvominen –  sitä tulee aina välillä tehtyä. Se ei ole hyväksi.

R Elämäni läheisissä on aina ollut monta R:llä alkavaa.

S S. on yksi kolmesta rakkaimmistani. Teki minusta äidin, teki minusta eheämmän.  Nyt ikävä! Iso Ikävä.

T T.  ihan kuten S:kin, yksi kolmesta tärkeimmästäni. Ja kuinka minä olinkaan onnellinen kun vielä pojankin sain!

U Ulkoilma ja urheilu. Sekä välttämättömyyksiä että tyydytyksen tuottajia. Tänäänkin.

V Valokuvaus. V:n kohdalla oli vuosikausia väitöskirja, mutta nyt se on vaihtunut valokuvaukseksi. Ei vie kyllä ihan yhtä paljon aikaa, mutta on nykyään iso osa elämänmenoa.

X Aina on x-tekijöitä ja kysymysmerkkejä. Aina on mielenkiintoisia asioita, joita pitäisi opiskella. Aina on vähintäänkin pieni huoli jostakin tuntemattomasta.

Y Ystävät. Olen riippuvainen.

Z ZZZZZ.

Å Ruotsin kieli. Olisi pitänyt opetella ajoissa.

Ä Äärimmäisyydet ovat minusta vastenmielisiä, kaikenlainen fanatismi niin maailmanhistoriassa kuin yksilöissäkin on kaihdettavaa. Intohimoa saa olla, pitääkin olla, mutta äärimmäisyydet eivät ole hyväksi.

Ö Hämmennys, ööö. Se on ikävä tunne. Paitsi joskus. Jos hämmentyy liikutuksesta, niin se voi olla hyväkin tunne. Tunteet on tärkeitä.

Tammilauantai

Aamulla – 25C.

Arvelutti lähteä lenkille: mie jäädyn siellä! Mutta mitä vielä: siellä on mahdottoman raikasta, tyyntä, hienoa ja mikä parasta: valossa häivähdys keväästä. Varmasti oli. Lopulta olin yhteensä melkein pari tuntia ulkona. Stocka ja Caritas samalla reissulla; kaikki toppavermeet yllä en kuulunut Herkun turkkitätien kanssa samaan joukkoon, mutta mitä väliä. Sapuskat tuli ostettua, ja koristukset illan jälkkäriin.

Meillä on tänään (kohta) ne viinikerhon siirretyt loppiaisnyyttärit. Toisin kuin yleensä, olen lupautunut tekemään jälkkärin – teen mieluiten jotain alkuruokia). Teemana on siis Etelä-Afrikka: illan järjestäjäpariskunta on sieltä vastikään viinien kanssa palannut ja nyt myös ruoka on tarkoitus olla Etelä-Afrikka-teemaan passelia. Siispä tein Trifflen.

Kun me olimme Etelä-Afrikassa tuntui, että joka buffet-pöydässä oli näitä trifflejä tarjolla. Ne ovat lasimaljaan tehtyjä jälkkäreitä, joissa on (hyytelöityjä) hedelmiä, sokerikakkua, (vanilja)vanukasta, usein pähkinöitä, ja ehkä myös kermaa… (ks. kuvia täältä). Minulla ei ollut mitään erityistä reseptiä (eikä korkeaa lasimaljaa), mutta olenpahan kerrostanut kaikkea… Saapas nähdä miten maistuu. (klo 23.51 hyvin maistui :))

Kuvausreissusta kerrottava vielä, että  otin sitten eka kuvan tämän vuoden ”kuukausikuva” settiin.

(Puutteenperä-kuukausikuvasarja näyttää jääneen joulukuulta päivittämättä, joulukuun kuvakin kyllä on, mutta olkoon nyt vain 11 kuukauden juttu).

Laittelen tässä viikon sisällä esille ensimmäisen uuden kuvasarjan kuvista kunhan saan ”taustatekstit” valmiiksi.

Muita kuviakin kertyi. Huikean kaunista oli!

Ja huomenna ”elämäni aakkoset”.

Pitäisi osata sanoa EI

Kieltää kolme kertaa? Juudas?

Minun olisi pitänyt osata. Kieltää kolme kertaa. Miten näitä juttuja nyt tulee näin monta yhtäaikaa? Ja minähän osasin välillä sanoa EI. Mihin se pitkään harjoiteltu taito on kadonnut? Tulette vielä kuulemaan/näkemäänkin (uuups!!) mitä tarkoitan. Minun olisi pitänyt tänään osata sanoa kolmelle, ei kun neljälle ihmiselle, ei, mutta osasinko? En. Mistä seuraa, että menen Tampereelle, menen Heinäpäähän, kirjoitan ja annan ottaa itsestäni valokuvan. Auts!

Jotain hyvääkin tänään. Aamulla salilla oli pitkästä aikaa erinomainen treeni. Johtuu mistä? Otin alkuverryttelyn ajaksi, kuntopyörälle, lehden mukaan. Kuntiksen aulan pöydällä oli Glorian uusin numero ja sen myötä polkemisen rasite unohtui, lehden jutut veivät mennessään. Kaikki ne loistavat reseptit, joita en tähän aikaan vuodesta voi kokeilla, olivat niin kiinnostavaa luettavaa aamukuudelta, että unohduin polkemaan kuntopyörää reilusti yli normiajan ja kunnon verryttelyn jälkeen kaikki muu harjoittelu sujui ja kulki kuin juna. Ja jo nyt tuntuu jaloissa, että jalkaprässissä on aamusella oltu. 🙂 Mutta siis, salitreeni maistui.

Toinenkin mukava juttu tänään: nuorempi nuoripari oli syömässä. Joten onhan sitä tänään ollut paljonkin hyvää.  Joten ihan turhaa siis valittaa…

Lentämään?

Norwegian Airlines on aloittanut lentoliikenteen Oulusta Helsinkiin. Lentolippu maksaa 60 euroa! Kuusikymmentä! Ja Roomaan pääsee Oulusta 110 eurolla! Esimerkiksi.

Voisinkin lähteä Helsinkiin, tai siis oikeastaan pitäisi.  Työn takia. Ja Roomaan lähtemistä vastaan minulla ei ole koskaan mitään. Voisin siis lähteä Roomaankin.

Oletteko koskaan ajatelleet, että Pantheonin katolla on pienet portaat? Yksi opiskelu/työkaverini on kerran kiivennytkin noita portaita (klikkaile kuva isommaksi, niin näet paremmin). Minäkin haluaisin.

Tuli vaan mieleen kun pehtoori on tänään pudotellut lunta katolta. Ei, ei Pantheonin katolta, vaan meidän katolta.

Ehkä tietäisin Roomassa yhden hyvän (ainakin yhden :)) trattorian missä illastaa…

Ja reitin, missä käydä aamulenkillä.

Niin, että joko olen ostanut lentoliput? En ole, en. Enkä kai ihan heti Roomaan ole lähdössäkään, mutta onpahan nyt vaan jotenkin levoton olo, – ja edes haaveilen. Haaveita pitää olla. Ja Helsinkiin on maaliskuussa varmaan mentävä.

Samankaltaista

Kuten Koivu eilisen postaukseni jälkeen viisaasti kommentissaan totesi, eipä ole meitsin päivien kulku vuosikymmenissä paljon muuttunut.

Elämisesi peruskaava, hyvä TT, on noilta vuosilta näemmä säilynyt hämmästyttävän samankaltaisena:

-reippaasti ylös
-duunia, ystäviä
-kirjallisuutta
-jonkin verran TV-viihdettä
-liikuntaa
-ajoissa unten maille

Summa summarum: säännöllistä elämää.

Tuota taaskin ollut viime päivät. Paitsi tuota unta. Eikä niin reippaasti ylös, varhain kuitenkin. Ja se mistä tällaisina vähän kiireimpinä aikoina ensimmäisenä tulee luovutuksi on telkkari, jota en muutenkaan katso, mutta erityisesti liikkuminen jää liian vähille. Kuinka eilenkin olisi ollut hieno sää liikkua. Olisi ollut heti aamulla, mutta varsinkin puolenpäivän tienoilla, kun olin siirtymätaipaleella paikasta A (Caritas) paikan B (pankki) ja C (arkisto) kautta paikkaan D (kampus ja lukuisa määrä odottavia opiskelijoita ja kollegoita ihmettelemässä ”missä ihmeessä sinä olet ollut koko päivän”!).

Tuolloin puolelta päivin olisi kannattanut tehdä ”ohikkaat”. Parkkeerata auto tienposkeen, kaivaa kamera takapenkiltä ja lähteä jokivarteen, Pikisaareen, Ainolaan kävelemään. Taivas oli tummanpuhuva, kuin ukkosen edellä, toisaalta kirkas, kuulas, pikkupakkasen keli, jossa lupaus keväästä. Mielettömän hieno valo. Ja mitä minä teen? Menen kiltisti duuniin. Hö!

Tänä aamunakin teki mieli karata: hanget kimmelsivät, oli tyven, tumma kaunis talvinen aamu. Ja minä painun yliopiston kolsujen seinien sisäpuolelle. Ja sitten, sittenkin. Oli hyvä päivä tänään. Luento alkoi. Puolensataa, ehkä vähän enemmänkin, opiskelijoita. Sopiva porukka. Jospa tuon porukan kanssa saisin aikaan keskusteluakin.

Ja  merkillisen paljon minä olen ollut puhelimessa viime aikoina. Sitä en tehnyt kymmenvuotiaana.

Päiväkirjan lehtiä kesältä 1968

Olen nauranut vedet silmissä viimeisen tunnin ajan…

Arjen historian luennollani on harjoitustehtävä, jossa opiskelijat kirjoittavat kuvitellun henkilön päiväkirjaa yhdeltä päivältä… Voin tässä joku päivä kertoa harjoituksesta lisää. Ko. harjoitus oli edelliselläkin kerralla aiheesta luennoidessani mukana ja harjoituksen tulokset olivat paikoin kaunokirjallisesti, historiatieteellisesti, ideoiltaan, monin tavoin aivan hurjan hyviä, – tekivät vaikutuksen, sanoisin.

— tänään sitten, äsken, työhuoneeni varastoa penkoessa, skannattavia kuvia etsiessä, törmäsin omiin päiväkirjoihini. Niitähän on ennen Tuulestatemmattuja juttujakin eräältäkin vuosikymmeneltä… Niitä on, Herra varjelkoon! valtava pahvilaatikollinen! Lyhyellä iällä ehtinyt noin paljon kirjoitella 🙂

Noh, selittelemättä paras –  Tuulestatemmattu 10-vuotiaana:

klikkaamalla saat  alemmat sivut suuremmiksi

Kuvat ovat kesältä 1967

Historia on historia on historia on…

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.

kertakaikkisia romahduksia, – – –

Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,

jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.

Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,

vaan jatketaan uudella tasolla.

Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,

eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,

kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Jos minulla olisi joku historianfilosofia, niin se kiteytyisi tuohon lainaukseen Sillanpään romaanista. Tuo samainen lainaus on väitöskirjani nimiösivulla ja tulinpa sen taas kirjoittaneeksi luentosarjani alkuun.

Niin se on. Ei mitään suuria…

Elämässä, työssä, olemisessa, historiassa tuo on Sillanpään sisällissodasta ja Toivolan Jussista kertova romaani Hurskas kurjuus on ollut minun historiantutkijan kaaressani yhtä merkittävä kuin Sinuhe tai  Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria.

Ja tänään lukukauden ensimmäisenä päivänä kun opiskelijat jälleen tulvahtivat kampukselle, käytäville, huoneeseen, kandisemman aloitukseen,  mietin tuota. Mietin viime yönä ja mietin kootessa aineistoa luentosarjaan, jonka olen edellisen ja ensimmäisen kerran pitänyt kolme vuotta sitten. Valmistelussa on historian havinaa, kertautuvat vuodet, omatkin.

Huomannette että bloginkin kuvituksessa ulkoilukuvat ovat vaihtuneet luennon kuvitukseen… varautukaatte sen jatkumiseen, – ainakin muutaman viikon. 🙂

Paketit valmiina

Esikoinen lähetti listan pikku- ja vähän isommistakin tarvikkeista ja vaatteista, joita toivoi Strasbourgiin postitettavan. Eilen ja tänään niitä olen keräillyt, ostanutkin jotain. Oli jotenkin tavattoman mukavaa koota pakettia. Ja kyllä, myönnettäköön, katsoin jo aikatauluja, milloin voisi mennä käymään Ranskassa. Saattaapihan se olla, että hiihtolomaviikolla Hangasoja jää kakkoseksi ja me menemmekin Keski-Eurooppaan…

Tuntuu ranskalainen opiskelijabyrokratia olevan takkuavampaa kuin meillä; mm. tyttären ja kaverinsa (Ranskan) opiskelijakortit ovat kuulemma parhaillaan matkalla tänne koti-Suomeen kun tytöt ovat jo pian viikon olleet Strasbourgissa. Kaikkea pientä robleemia on ollut,  mutta periaatteessa ovat nyt saaneet alkumuodollisuudet jotensakin hoidelluksi. Josko kiinnostaa, millaisessa lukaalissa vaihtarimme kevätlukukauden asustaa, klikkaile asuntolan sivulle tästä .  (sivun alareunassa on sisäkuviakin)

Kymmenen neliön huoneessa on sänky, kirjoituspöytä, ikkuna, vessa ja pieni jääkaappi. Minusta näyttää vähän laivan hytiltä… 🙂 Kuudennen kerroksen solukeittiö ja yhteiskylppäri kuuluvat myös Paul Appell Residencen fasiliteetteihin. Ja mikä tärkeää boksi on kuulemma lämmin. Pikkuisemme kun on sellaista kroonisesti palelevaa sorttia, joten hyvä, että lämmitys pelittää.

Oulussakin lauhtuu, pyryttää… Pyry ei kuitenkaan ollut syy pois lenkiltä pysymiseen. Flunssa edelleen vähän juilii. Kokeilin tänään eka kertaa suolakannua. Ja vot! Se on hyvä. Ainakin näin yhden päivän kokemuksen perusteella luulen, että siitä tulee minulle hyvä luomuapu myös ei-flunssaisina-aikoina. Joskopa se huomenna vaikka äänikin riittäisi. Luennon alkukin alkaa olla sekin jo paketissa, joten valmiina kohti ensi viikkoa…

Turun kauppahallin lyhyttavaraliike  (klikkaa isommaksi)

Oppiminen on hyväksi

Miehän olen jotensakin toistuvasti täällä Temmatussakin koettanut vakuutella,  että minusta on ilo oppia. (En ole sanonut ääneen sitä, mitä Winston Churchill jatkoi … Personally I’m always ready to learn, although I do not always like being taught – – mutta kyllä WCh on sanonut asioita hassumminkin 🙂 )

Uskokaatte, että oikeasti halu ja ilo oppia on olemassa.

Tänään olen oppinut, ilon kautta ja vähemmän iloisesti joitakin asioita.  Heti aamulla muistin, tajusin, tiesin, oli myönnettävä, että

  • uni on hyväksi. Heräsin kahdeksalta ja miltei välittömästi ilmoitin pehtoorille, että alan harrastaa nukkumista, kun sillä on niin hyvä vaikutus. Ei uskonut pehtoori kykyihini harrastaa nukkumista. Ei, ei kannusta mies vaimoaan uudessa harrastuksessa. Ei kannusta.
  • Seuraavaksi opin, jotta jos on tarpeeksi hyvä, ystävällinen, asiantunteva, siististi pukeutunut ja  kauniit taipuisat hiuksensa fiksusti kammannut nuori mies myymässä, niin minähän ostan vaikka millaisen telkkarin.  Onneksi oli pehtoori mukana kyselemässä ne asiallisetkin kysymykset …
  • Opin, että äitini ei vanhemmuuttaan tingi edelleenkään mistään. Enkä nyt tarkoita vain raha-asioita.  (Tiedättehän Niskavuoren Hetan: ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä”. Sopii äitini lisäksi myös mieheeni. Eikä edelleenkään koske vain raha- tai siisteysasioita. Ei todellakaan vain niitä!)
  • Sitten opin, että tyttäremme poikaystävä on siistimpi kuin tyttäremme.
  • Muistin jossain välissä myös, että olisi aika liikkua: ”Lauantai on liikkumista varten”, mutta on opittava, että aina ei voi tehdä niin… On opittava antamaan aikaa muullekin.
  • Päivän asiointi/asennusreissulta palattuamme opin, mitä tarkoittaa migreeni-ihmisten sanonta ”sahalaitainen päänsärky”. Ei vetänyt ihan polvilleen, mutta oli inhottava. Oppiminen ei ole aina mukavaa.
  • Opin kuinka hurjan terävät ovat sisarelta joululahjaksi  saadut uudet veitset: onneksi testailin niitä vain vasemman käden etusormeen ja peukaloon. Sitä paitsi terävistä veitsistä tulee siistit haavat. 🙂
  • Opin, että Juniori voi edes yrittää oppia jotain. On päättänyt illan lukea ruotsia. Ja lähti juuri äsken huikaten:  ”Äkkiä-vaan-käyn-tankkaamassa-sun-auton”. Ajatella, että ahkera poika uhraa tärkeän ruotsin sanojen lukuhetken, jotta käy tankkaamassa äipän auton…En olisi uskonut: on minulla kovasti oppimista. 🙂
  • Opin, että viikko voi kulua kovin nopeasti: et edes ole varma, onko viime lauantaita olemassa…?
  • Nyt olisi jatkettava oppimista: päivä kulunut ilman luennontekoa. Nyt arki esiin… On opittava opettamaan. Ensi viikolla on osattava opettaa. On opittava. Se on hyväksi.

Tätähän nyt kaipasinkin!

Nythän on niin, että olen onnistunut kehittämään ihan järjettömän nuhan itselleni.

Menin jotensakin hyvin varhain duuniin ja ajellessani kohti edelleen kovin hiljaista kampusta ajattelin hiljaa mielessäni, jotta jos mie ensi viikosta hengissä ja kunnialla selviän, niin hyvä on. Ja kirjastossa aamusella tunsin, jotta hieman palelee, ja eväille mennessä yhdentoista kieppeissä jo tajusin, että ensi viikon muutoinkin hektiseen olemiseen on tulossa vieraaksi vielä flunssa. Puolelta päivin minun oli jo vaikea puhua puhelimessa, kun aivastelin niin tiuhaan ja tolkuttomasti. Nuha on, eikä sitä käy kiistäminen.

Pysyköön nuhana.  Kurkkukipu ei nyt ollenkaan sopisi…

Arjen historia -luentoa tein, vaikka näkökykykin oli välillä koetuksella ja totesin, että kyllä se on minun historiani ominta aluetta, arki siis. Humahdan menneeseen niin, ettei flunssaakaan muista. Eivät ole valtioliitot, kuvatutkimukset, antiikki tai  abstraktit aatteet, Kekkosen ajan polittiinen historia tai sanomalehtien kannanotot siihen tai tähän asiaan niitä juttuja, jotka minua loppumetreillä kiehtoisivat.

Kyllä ne ovat suomalaisen naisen arki, menneiden vuosisatojen ja -kymmenten  ihmisten suhtautuminen aikaan ja sen muutoksiin tai ihmisten sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen vaikuttaneet tekijät niitä menneen elämänmenon osatekijöitä, joiden tutkimisessa ja opettamisessa tai  tutkimisen opettamisessa minä mieluusti aikaani kulutan. Ne ovat niitä historian osa-alueita,  joihin minun intoni ja tietämykseni vie ja vaatii oppimaan lisää. Kovin on arkista tämä minun intohimoni. Olkoon.

Lainaisinko tähän taas Jevtusenkon runon… en lainaa. Mutta se se vaan on niin hyvä. (ks. täältä jos et muista)

Suomalainen mies

Joulun alla katsotun Miesten vuoro -elokuvan, jouluna luettujen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan ja Mark Levengoodin Niin pieni ihmissydän on ja juuri äsken nähdyn Napapiirin sankarit -elokuvan jälkeen voin sanoa saaneeni suhteellisen kattavan leikkauksen miesten mentaliteetista 2000-luvun Suomessa.

Kaikki neljä tuotosta miellyttivät kovasti. Miesten vuoro kosketti, ja pisti oikeasti ajattelemaan…

Mielensäpahoittajasta on todettava, että kyllä ei ole huono kirja. Kyllä ei ole. Kuinka Kyrön ikäinen suht nuori mies voikaan samaistua, osata asettua pahoittamaan mielensä juuri niistä asioista, joita 70 – 80-vuotiaat miehet päivät markettien eteisessä pähkäilevät. (käy kuuntelemassa ääninäyte http://www.mielensapahoittaja.fi/)

Mark Levengoodin kirjan sain teineiltä joululahjaksi ”kun sulla on just tommonen huumorintaju”. Yhy. No kyllä lapset äitinsä tuntevat. Levengoodin pienet pakinat ovat oivallisesti rakennettuja, niissä on usein koko draaman kaari  ja niissä on paljon elämäniloa ja -viisautta.

Entäs sitten viime vuoden katsotuin kotimainen elokuva? Loppiaisen iltapäivänäytökseen menimme pehtoorin kanssa. Pitkästä aikaa oikein elokuviin elokuviin. Kyllähän se kannatti. Paikoin turhankin kohellukseksi menevä tarina oli parhaimmillaan Kapun (Jasper Pääkkösen) roolin sarkastisissa, älykkäissä sanomisissa.  Ei ole syövereissä rypevä, pohjoisessa perisynkeässä mielenmaisemassa vellova raina, vaan hulvatonta menoa ja lappilaista mielen- ja luonnonmaisemaa riittää katseltavaksi.

Miesten vuoron tavikset, Mielensäpahoittajan maaseudun vanhan miehen narina ja emännän kanssa vietettyjen vuosien kaipuu, suomenruotsalaisen julkihomon, kirjailija- toimittajan maailmankuva ja lappilaisten nuorten miesten elämää suurempi digiboksin hakumatka, johon ”tuli pari muuttujjaa” (traileri) kolahtivat. Kaikki tyynni.

Ja nyt on jatkettava arjen historiaa… Suomalaisen miehen (ja naisen ja lapsen) arki ja mentaliteetti viime vuosisadan alussa ja edellisen lopussa pitäisi saada luennoitavaan muotoon …

Aamulenkillä näytti tältä

(klikkaa isommaksi)

Tuli mieleen lapsuuden kiisselit, joiden pinnalle on tehty tuollaisia kermavaahtopalleroita…

Kaamos väistyy jo

Loppiasaatto

Kuten jo parina edeltävänä vuonna olen kertonutkin, meidän loppiaiseen kuuluu viinikerhon nyyttärit Pakkahuoneenkadulla. Tänä vuonna loppiaisemme on kuitenkin siirretty ensi viikon viikonloppuun: tänään ei siis minnekään menoa. Onneksi. Tälle loppiaiselle olisi ollut kutsu oululaiseen seurapiiritapahtumaan (yhteen harvoista)  elikkäs  Loppiaiskaronkkaan, jossa olemme joskus vuosikausia sitten kerran olleetkin: parasta oli, että loppuillasta pääsi tanssimaan livemusiikin tahdissa, mutta nyt ei oululaisen kerman kanssa aterioiminen illallispöydässä olisi ollut paras mahdollinen tapa viettää keskiviikkoiltaa. Kutsun tarjonneiden kanssa viihdymme toki, mutta meitsi ei nyt vain ole missään massatapahtumavireessä.

Ensi viikoksikin olisi pari muutakin ruoka/illallis/konsertti -tapahtumaa tiedossa, mutta kiitos, ei kiitos.  Nyt on hyvä olla kotosalla, tehdä töitä ja huomenna varmaan, vihdoin taas ulkoillakin. Ja hiljalleen purkaa joulua pois. Sitähän se loppiainen on. Kuka oikeasti muistaa, mikä juhlapyhä loppiainen on? Miksi loppiaista vietetään? Muutenkin kuin kinkunjämien deletoimiseksi, blogin jouluasun vaihtamiseksi Taivaan tuliin (Toinen tuotantokausi paljon huonompi kuin ensimmäinen, –  ainakin mieheni, sisareni ja minun mielestäni) ja yhden ylimääräisen vapaapäivän (joskin huomenna on tiukka luennontekopäivä) viettämiseksi.

Loppiainen on Jeesuksen kastejuhlan päivä, itämaan tietäjiin liittyvien perinteiden juhlapäivä (manteli puurossa kuuluisi oikeastaan loppiaiseen) ja Kaanaan häiden (Jeesus teki ensimmäiset ihmetekonsa) päivä. Monia juonteita on siis tässäkin juhlassa.

Minulle nyt juhlaa vain … olla.