Vuoden viimeinen

Hangasojalla ulkoiltu ja saunottu. Puhelimessakin oltu poikkeuksellisen paljon: puhelimella Ouluun huolto vähän ontuu, mutta yritetty on. Poika on kyllä ollut korvaamaton tänään 🙂

Ystävät saatu tänne seuraksi, joten päivä hujahtanut… Perinteitä pidetty yllä; kolmannen kerran vaihdetaan vuotta tällä porukalla. Ja samppanjalla aiotaan piakkoin edetä; eikä vispilöidä kuplia pois.

Kakslauttasessa käytiin kummastelemassa iglukylää…  Japanilaiset ja kiinalaiset näitä kuulemma kovastikin käyttävät. Me kuvasimme ja mökille palasimme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Ensi vuoteen!

Päivä pohjoisessa

Kävin kylillä päivällä. Saariselällä siis. Kuukkelin edessä oli enemmän venäläisten autoja kuin suomalaisten. Ja kaupassa oli vielä paljon japanilaisia, hengityssuojat joillakin. Mitähän varten? Saasteita, kylmää, lintuinfluenssaa, possunuhaa vastaan? En ymmärrä, mutta ei minun varmaan tarvikaan.

Kävin Kuukkelin jälkeen Siula Centerissä, se on sellainen pieni ”ostoskeskus” – siellä on Petrillä Lapin herkkujen kauppa, jossa kannattaa käydä, poromakkaraa sieltä hain, ja sitten kävin Hippupuodissakin. Kuulin, että yläkerran Siwa on lähdössä ja että pitäisi siihen saada laadukkaiden ruokatarpeiden putiikki. Kerroin siitä mökille palattua pehtoorille ja sanoin, jotta josko perustaisikin herkkukaupan tänne. Käymässä ollut sähkömies (keittiön lattialämmityksen termostaatti vaihdossa) kummeksui, jotta ”tänne pakkaseen ja viimaan muuttaisit?” Voisin minä vähäksi aikaa muuttaakin.

Tänään ei ole kyllä ollut niin hieno päivä kuin eilen. Tuullut ja tuiskunnut.

Kaupasta tullessa tuiskusi kovasti, ja olin vähän ajatuksissani, ja porokolari oli kyllä lähempänä kuin koskaan. Jo lähtiessä nämä Hangasojantien ”kotiporot” haittona ja joku niistä sitten Ylähangan risteyksessä tulla pasahti eteen. Onnistuin just ja just jarruttamaan ja perässäni ollut pikku kuormuri joutui ajamaan toiselle kaistalle, ettei olisi tullut minun perääni. Huh!

Kuplivaa Uutta Vuotta!

Kuplat tekevät samppanjan!

Cava, sekt, prosecco, spumante, franciacorta, California sparkling, crémant, kaikki ovat kuohuvia viinejä ja näihin kaikkiin viineihin kuuluvat kuplat, mutta vain Ranskan Champagnen maakunnassa tuotettu kuohuviini on samppanjaa. Yksi samppanjapullo tuottaa keskimäärin 100 miljoonaa kuplaa, ja yleinen käsitys on, että mitä enemmän ja mitä pienempiä kuplat ovat, sitä parempaa samppanja on.

Ranskalainen Dom Pérignon (1638–1715) on saanut virheellisesti kuplien keksijän maineen. Samppanjan pitkässä historiassa munkki Pérignonilla on toki osansa, mutta ei hän poreita keksinyt, päinvastoin: hän koetti estää niiden syntymisen. Ei Dom Pérignon myöskään itse nauttinut samppanjaa, saatikka puhunut tähtien juomisesta kuplia maistettuaan – kuten legendassa kerrotaan – vaan raitis munkki nautti elämänsä aikana lähinnä vain hedelmistä ja maitotuotteista.

Dom Pérignon on siis saanut maineensa osin vain markkinoinnin seurauksena, mutta kenenkään ansioksi – vai pitäisikö sanoa syyksi – ei ole mainittu samppanjavispilän keksimistä. Vispilällä ei vispata juomaan lisää kuplia, kuten joskus luullaan, vaan vaikutus on täysin päinvastainen.

Miksi ihmeessä joku haluaa hävittää kuplat? Samppanjavispilän synty liitetään jo 1700-luvun alkuun, Aurinkokuninkaan hoviin, jossa sanotaan jatkuvan samppanjan lipittämisen aiheuttaneen hoviväelle närästystä, joten tuolloin keksittiin vatkata turha kuohunta vispilällä pois.

Toisen tarinan, joka usein ajoitetaan sotien väliseen swing-jazz-aikaan, mukaan haittatekijä oli ulkoinen; laakeaan lasiin kaadettu samppanja kun pirskahteli daamien kasvoille, mikä ei sopinut puuteroidulle hipiälle, joten vispilää tarvittiin hävittämään ylenpalttinen kuplinta.

Samppanjalasissa kisailevissa kuplissa on lukuisia kemikaaliyhdisteitä, jotka vaikuttavat aisteihin esimerkiksi maun, tuoksun ja värin kautta. Ne ovat kauniita ja iloa tuovia, ne tekevät viinistä juhlallisen. Niistä kannattaa nauttia! Vispilätöntä ja Kuplivaa Uutta Vuotta!

___________________________________________________

Kaamos – pimeä, valoton aika?

Mökillä yöuni omanlaistaan. Ei malttaisi noustakaan, ei malttaisi nukkuakaan kun ympärillä kaunein luonto ikinä!

Pehtoori hiihti, minä en edes aikonut mäkeen. – 20 C. ja kun autolla menin Kaunispään päälle kuvaamaan olin tyytyväinen ratkaisuuni.  Ei mäkeen, mutta kuvaamaan. Huipulla tuuli pistävä, pureva, mutta kaunista…

Kaamos on pimeä, valoton aika?

Niinhän sitä moni etelän ihminen luulee. Ei kannattaisi luulla.

Tänään valolla satoja värejä, satoja sävyjä. Kaunista, taas erilainen Lapin valo – jo vain, eikä muuta tarvikaan, ehtiä siis.

Päivän kuvista osa, olkaapas hyvät!

 

Takaisin pohjoisen satumaailmassa

Äsken lumitöitä tehdessä näin tummalla tähtitaivaalla pienet, vihreät – revontulet. Ne tuntuivat sellaisilta tervetuloa -revontulilta.

Pakkasta on, parikymmentä astetta. Lunta vähän. Ei puolta metriäkään, pehtoorin viime käynnin jälkeen tullut hyvin vähän uutta kevyttä pakkaslunta, joten reilussa tunnissa sain kolalla (en raskinut lumilinkoa ottaa metelöimään tai sotkemaan kauniita kimmeltäviä hankia) mökin pihan saunalle asti putsatuksi. Huomenna sitten vedenottopaikalle… Eikä palellut, …

Pehtoori ei uskonut, että karhunpennun jäljet näin pihapiirissä. Oravaksi sanoi… Muka partiolainen ja metsämies ollut… Ihan selvästi karhun jäljet, mutta minua ei pelottanut. Kolailin ja hyräilin hiljaisessa Lapin illassa. Oravan muka… hmph!

Olimme perillä ennen neljää. Keli sula, liikennettä vähän. Napapiirillä sininen hetki.

Ja sitten Roivaiseen asti, Sodankylän pohjoispuolelle katselimme hiljaa, kuinka merkillisesti purppuraisena hohtava maisema, vaaleansininen taivas, kristallisesti tuikkiva metsä, kuulas kirkas pakkassää voivat tehdä kaamoksestakin kauniin, ihan tavattoman kauniin. Kuvissa kauneus ei näy, mutta ihan ennennäkemättömän hienoa tulomatka oli.

Tää on liian suuri city

En ole järin hyvä jonottaja. Totta puhuen olen häpeämättömän huono jonottaja. Niinpä pyrinkin välttelemään tilanteita, joissa on jonotettava, oltava ruuhkassa tai muuten tilanteessa, jossa vain ollaan ja odotetaan,  että jotain alkaisi tapahtua.

Jossain takaraivossani oli tieto, että tänään voisi olla päivä, jolloin joutuu jonottamaan, mutta toisaalta olin halunnut siirtää mökille lähtöä huomiseksi tai ylihuomiseksi, että saisin rauhassa hoidella asioita, joita työpäivinä tai jouluruuhkassa ei voi(nut) odottamatta/jonottamatta hoidella.

Joulun alushäslingissä olin siirtänyt toppa/goretex-housujen hankkimisen hamaan tulevaisuuteen ja SPR:llä verenluovutuksessa en ole käynyt aikoihin, koska ”iltasella, töiden jälkeen siellä on sata muutakin työtätekevää ja siis jonotettava” joten ei ole mun juttu. Tänään sitten pienessä, pöljässä päässäni kuvittelin, jotta nyt maanantaina aamupäivällä nämä ja muutamat muut hommat hoituvat sutjakasti.

Herra varjele! Oikeastiko uskoin, ettei kellään muulla lomalaisella tullut mieleen/sydämeen joulun lämminhenkisessä lahjoitusmielessä lähteä ”ojentamaan kätensä” ja luovuttamaan verta? Veripalvelu avautui klo 11.00 ja minä olin siellä 11.07 ja tupa jo täynnä väkeä! Ajattelin, jotta kyllähän tusina minua ennen tullutta äkkiä ovat edestä pois, semminkin kun punatakkisia veripalveluihmisiä oli paikalla puoli tusinaa. Meni tasan tunti ennen kuin pääsin luovutusohvalle, vain vasemmalle kädelle passeleita oli vapaana, minkä olisi pitänyt pistää hälytyskellot soimaan ja jäädä odottamaan vielä hetkeksi, jotta pääsisin tuoliin, jossa neula voitaisiin laittaa oikeaan kyynärtaipeeseni,  – – mutta mutta – –  olin jo tosi tuskastunut odottamaan.

Parkkiaika oli jo kulunut loppuun (parkkitalot kun olivat olleet täynnä ja olin joutunut vastoin tapojani jättämään kadun varteen… ) ja tapaaminen sisaren kanssa sovittu vartin yli kahdeksitoista… Joten eiköhän se onnistu vasemmastakin … Ennen kuin sitä päästiin yrittämään sattui kolme, neljä viivästystä ja kello kävi ja minä surkimus olin jo pahantuulinen. Ja kuinkas sitten kävikään? Kolmen hoitajan 10 minsaa kestäneistä yrityksistä huolimatta suonet pakenivat, – kuten minulla aika usein tekevät, eikä luovutuksesta tullut mitään. Argh! Puolitoista tuntia oli mennyt ihan haaskioon.

Parkkisakkoja en sentään ollut saanut, sisaren tapasin, muutaman asian sain hoideltua ilman tuskastumista, mutta kun menin urheilukaupan ovelle aikeena etsiä ja sovittaa itselleni pakkasenpitävät laskettelu/ulkoiluhousut tajusin, että tänään ei todellakaan olisi kannattanut jäädä kaupunkiin vaan paeta heti joululta,  saman tien pohjoiseen.

Tää on liian suuri city
Tää ei mennyt niinkuin piti

Pakenin kotiin. Tekemään nuorille valmiiksi ruokia, joulun poronpaistin ja kalkkunafileen jämät jalostuivat pastakastikkeiksi, – nuoriso kun ei kanssamme lähde vaan jäävät töihin ja talonvahdiksi.

Nyt ryhdyn keräämään valokuvausarsenaalin ja lukemista, vähän työjuttujakin,  mukaan.  Ja vinkkelit! Minulla on uudet, ihanat, pehtoorilta joululahjaksi saadut punaiset vinkkelit!! Huomenna tää city saa jäädä, – met lähemmä pohojoseen.

Ja mitä opin tästä: ensi kerralla kun menen luovuttamaan varaan ajan etukäteen. Sellainenkin palvelu on kuulemma olemassa.

Aatonaatto suhahti

Aatonaaton aamu aukeni pakkaseen: – 28 C.  Perusteltu syy jättää lenkki väliin, vaikka toisaalta se olisi ollut tarpeen…

Samalla kun ajelin kauppaan koukkasin tyttären kautta ja vein tämän töihin. Oli Hesburgerilla ollut kuulemma hiljainen päivä. Sen sijaan  Rantapellossa oli hieman tohinaa, mutta onneksi pojat olivat minulla apuna: tonttuilivat ja veivät joulutervehdyksiä ja hakivat vielä puuttuvia pikkujuttuja. Järjestelivät kanssani huushollia, lämmittelivät leivinuunia  ja hoitelivat omia lahja-asioitaan.  Johan oli mukavaa, äsken jo vähän maistelimme huomisen kalapöydän antimiakin.

Touhutessani soittelin sukulaisia ja  iloksemme saimme sähköpostia ”vanhoilta” tutuilta.

Illansuussa kävimme Jäälin mummulassa: vävykokelaskin oli vaihtanut työvuoron, jotta pääsi ”näyttäytymään”.  Eilisestä kakusta piti kommentoida: hyvää se oli. Vain papasta (joka ei paljon sokerisia juttuja yleensä syökään) se oli liian makeaa, mutta met muut pidimmä. Tosin mummun pulla ja lohileivät taisivat pärjätä Piparkakku-valkosuklaa-riisipuuro-luumu -kakulleni kuus nolla 🙂

Odottelen jo hiljalleen hidastumista…

__________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 23

Tunnelmaa kohti …

Jouluhäslinkiä

Sain tänään ystävältäni sähköpostin, jossa hän kiitteli joulukorttiKUORESTA. Ja tekstiviestin toiselta yhteistyökumppanilta/ystävältä, joka kiitteli KOLMESTA joulukortista, – joista oikeastaan vain yksi oli ”ylimääräinen”. Hänelle kuuluikin lähteä oppiaineemme kortti töistä ja toinen minulta henk.koht. mutta että kolme! Ja ystävä perheineen, joka sai vain kuoren, olisi oikeastaan ansainnut ainakin kolme korttia.

Ja sitten paistoin neljä joululimppua jotensakin tummanpuhuviksi. Olin tehnyt taikinan kun sisareni tuli käymään, ja siinä dataillessamme ja höpötellessämme leivoin limput ja pistin uuniin, jotta voisin hänelle lämpimäisen antaa kotiin lähtiessään. Oli lämpimäisiä. En antanut. Mutta datailu onnistui. Nyt on systerinkin blogissa lumisadetta. 🙂 Ja projektisuunnitelmankin virittelimme… Hih!

Sitten tein valkosuklaa-riisikakun vietäväksi huomenna Jäälin mummulaan. Sikäli kätevä kakku, että sitä ei paisteta,  en siis voinut sählätä sitäkin. Ohje on Maku-lehden joulunjälkiruokakilpailun voittajareseptin mukaan.

http://www.maku.fi/resepti/riisi-valkosuklaakakku (kuva lehden sivulta) Vielä ei voi tietää miltä maistui.

Muutamia joulujuttuja ehdin vielä kaupungista hakea. Ja ostin itselleni joululahjan. Uuden parfyymin. Syksyn kestänyt vanhojen tuoksujen loppuunkulutus sai nyt riittää. Halusin uuden tuoksun. Laura Biagiottin Mistero di Roma … Ihanaa… Kuinka olenkaan kaivannut jotain uutta, ihanaa tuoksua.

Jouluruukun reseptin lupasin. Söimme sitä tänäänkin. .. ja vielä jäi mökille välipäiviksi (K & M tiedoksi vain :)) . Se on ihanan yrttistä ja juustoista. Makeaa juuresvuokaa. Lyhyellä vegetaristikaudellani tein tätä itselleni aina jouluksi ja sen jälkeenkin. Siinä on siis muistojakin. Ja tällaisena pakkaspäivänä se maistuu lohdulliselle.

Jouluruukku

1/2 kg porkkanoita
1/2 kg lanttua
200 g mukula/juuriselleriä
2 isoa sipulia
1/2 rkl suolaa
2 tl timjamia
1 tl salviaa
1 tl rosmariinia
1/2 tl mustapippuria
2 dl kuohukermaa
1 rkl vehnäjauhoja
150 g raastettua mustaleimaista emmentalia

Leikkaa kuoritut kasvikset ohuiksi viipaleiksi.
Sekoita mausteet keskenään. Kaada kerma kattilaan ja vatkaa joukkoon jauho.
Kuumenna sekoittaen. Lisää juustoraaste ja sekoita, jotta juusto sulaa.
Laita kasvisviipaleita, mausteseosta ja kastiketta kerroksittain voideltuun uunivuokaan.
Levitä päällimmäiseksi hieman kastiketta.
Peitä vuoka alumiinifoliolla ja kypsennä 175 asteessa reilut kaksi tuntia.
Poista folio kypsentämisen loppupuolella, että ruoan pinta ruskistuu.

_________________________________________________________________________________

Nyt lähden kattamaan Festaan pöydän aattoa varten. Tänä vuonna valkoisella on hopean väriä …

Minullako joulustressi? Höpö, höpö. Joululoma minulla on! 🙂

__________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o  22

Hangasojan Petteri

 

Jouluruno vailla vertaa

Joskus minäkin menen sanattomaksi.  Joten laitanpa tähän vain lainauksen; joulurunon vailla vertaa.

______________________________

Heli Laaksosen jouluruno menee näin.

JOULUPATJA

eli ohje kummottos viätetä hiano joulu

1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.

2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.

3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.

4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.

5. Maata, syärä ja hihitetä 3 – 7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine on kiället.

6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.

 

________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21

Jääkakku nimpparisankarille

 

Kiinnostavuuspohdintaa

Mietin, että voisin kirjoittaa siitä, kuinka työpäivä menee nopeasti kun periaatteessa koko päivän istuu seminaarissa ja siinä niiden tauoilla lukee tenttivastauksia. Ja kuinka voi olla tyrmistyttävää, kun fuksi kirjoittaa, että uusliberalismiin on tullut paljon vaikutteita Marxin ajattelusta tai että uskonpuhdistuksen ja Lutherin vaikutuksen keskusalueena oli Wittgenstein!

Sitten mietin, että voisin kirjoittaa siitä, kuinka täysikuu valvottaa ja saa näkemään unia arkistoreissulta, jossa kaikki kaivattu materiaali onkin varastettu ja viety ravintolamuseoon, joka sijaitsee Suomenlinnassa tai Mustion linnassa, kukaan ei tiedä kummassa! Voi herra varjele, ei mitään määrää näillä artikkeliaihioiden yhdistämisillä unissa!

Sitten kun haluaisinkin kirjoittaa jostakin, mikä saa lukijoita piipahtelemaan sivuillani, päätän vilkaista blogini ja www-sivuni tilastoja: katsoa, mitkä asiat ovat viime aikoina saaneet eniten klikkauksia – josko siis kirjoittasin niistä asioista.

Ensimmäiseksi katson, mistä päin Suomea syksyn lukijakunta on: syyskuun alusta lähtien Tuulestatemmattuun (siis pelkkään blogiin) on tultu yhteensä 13 618 kertaa ja noiden käyntien aikana on liki 50000 (49 336) sivun katselua. Eniten kävijöitä on ollut – luonnollisesti – Suomesta, mutta yhteensä kävijöitä on 40 eri maasta. Ruotsi, Yhdysvallat, Belgia eniten ulkomaista.

Suomen 20 vilkkainta paikkakuntaa vasemmalla. Edelleenkin kaikki mokkula yms. sellainen liikenne menee käsittääkseni Helsingin alle. Ja pienet paikkakunnat (tuli nyt mieleen vaikka esimerkiksi  Ii tai Ivalo/Hangasoja, joista tiedän blogissani käytävän, mutta ne eivät näy ollenkaan koko tilastossa) menevät ilmeisesti lähimmän ison paikkakunnan alle.

Sekä www-sivujeni että blogin sivut ovat saaneet suosiota seuraavasti. Tämä tilasto (jossa luvut jostain käsittämättömästä syystä osin epäjärjestyksessä) on  joulukuun tulos:

Sitten jos katson, mitkä ovat ne hakusanat, joilla nimenomaan Tuulestatemmattuun on joulukuussa tultu, hoksaan, että viisi ensimmäistä ovat joko blogini tai oma nimeni eri muodoissaan ja niiden jälkeen hakusanat ovat seuraavia

Kovin on ruokapainotteista tämä kiinnostus. Mutta tosiaankin enin tulee suoraan nimellä, – arvelisin että nimenomaan ”tutut”, vakkarikävijät ovat tähän ehdottomasti suurimpaan ryhmään kuuluvia. Mistä siis voisin vetää johtopäätöksen  – – niin minkähän? Kuulumiset kiinnostaa?

Nyt kuuluu sellaista, että lähden laittamaan jääkellarin lohen ässehtimään, jotta aattona on parhaimmillaan…

Ja ehkä tämä blogini on jollekin joulukalenteri. Siispä luukku 20 (kannattaa klikata isommaksi. Tämä on yksi eniten tykkäämäni jouluotokseni.)

________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 20

Liiteritontut

Joulunalus sunnuntai

Pureva pakkastuuli, ihan julmettu. Puista lähtenyt lumi. Talven ihmemaa ei nyt ole houkutteleva, mutta olihan se ulos rohjettava.

Esikoinen kotosalla pari päivää, ja poikakin enemmän kuin tavallisina viikonloppuina, – hauskaa.

Viimeisen päälle pirttipäivä sitten ollut. Paketoitu joululahjoja, olen tehnytkin muutamia vielä. Ikean valokuvakehyksiin on yks jos toinenkin kuvani päätynyt. Muistoja matkoilta. Ikean edulliset kehykset on vaihtokehyksiä, joten lahjansaaja voi sitten vaihdella otokseni omiinsa, jollei photografiiraukseni miellytä  …

Tein ruokaakin niin että riittää pariksi tulevaksi, vähän hopummaksi arkipäiväksi lämmiteltävää ja olisi muutama hyvä reseptikin (mm. ihanainen parmesan-kastike kasvikselle ja paistetulle tonnikalalle, persillade-porkkanat, jouluruukku) jaettavaksi, mutta  yksinkertaisesti en nyt viitsi ryhtyä kirjoittelemaan. Palaan noihin varmasti jossain välissä.

Pahoittelen tylsyyttäni… joskopa huomenna olisi jotain avartavampaa kerrottavaa 🙂

Nyt on aika Il Divon The Christmas Collectionille.

_________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 19

Vuodelta 1995

Toscanan maisema oviverhona

Parahiksi jouluksi saatiin Festan oveen ”rullaverho”. Viime kesän Italian matkalla pienessä Toscanan kylässä otin valokuvan, jonka muokkailin sopivaksi Festan ”pikkuoveen”.

Oven isosta ikkunasta on näkymä meidän mattotelineelle ja muutenkin takapihan tylsään nurkkaan, joten olemme miettineet, miten ikkunan ”verhoilisi”. Kesällä siinä olikin sellainen oviverho, mutta ei ollut kätevä.

Nyt ovessa on kuvasta rullaverhokankaalle painettu kuva, joka on tarranauhalla kiinni. Maksoi 70 euroa ja värit ja kuvan tulostuslaatu on hyvä.

Klikkaa kuva isommaksi, näet paremmin millainen juttu se oikein on. Tällaistakin iloa valokuvauksesta voi olla. 🙂

___________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 17

Tonttulan ikkuna – vähän edellistä talvisempi ikkuna

Joulu on tulossa …

Luulen että joulu on lähellä. Sen huomaa  – monestakin asiasta …

Meillä on PALJON ihania kortteja keittiön pöydällä. Ja olemme saaneet jo muutaman lahjankin, hieman yllättävästikin. Mukavaa, hämmentävää — Mökille viemisiä on 🙂  Pehtoorin edellisessä elämässä tähän aikaan vuodesta virtasi kukkia, suklaata, viiniä, poroa, kyniä ja kirjoja  — ne kaikki olivat tervetulleita: kyllähän meillä juuri noista asioista pidetään ja tarvitaankin, mutta nyt saadut lahjat tuntuvat kuitenkin paremmilta. Omemmilta. [kummallinen sana: onkohan tuo ihan oikeinkaan? Omemmilta?]

Ja meillä on siistiä. Ei, emme ole itse kuuranneet koko taloa – vähän sieltä sun täältä on putsailta mutta meillä on käynyt siivooja-S. joka on tuulettanut ja luutunnut huushollin puhtaantuoksuiseksi ja siistiksi. Sellainen on ihanaa ylellisyyttä, josta nautin kovasti.

Joulun tulon huomaa siitäkin, että olen käynyt ostoksilla. Olen ostanut monta joululahjaa. Tuosta vaan shoppaillut. Enkä Akateemisesssa ostanut itselleni YHTÄÄN kirjaa. En yhtään. Siellä olisi kyllä ollut yksi mielenkiintoinen kartasto mutta minähän olin tiukkis ja ohi menin. Ja sitten: kuinka hullun hauskaa onkaan kun keksii muutamille ihmisille – joille ei välttämättä edes ”kuuluisi” hankkia mitään – keksii aivan huippujutun annettavaksi. Antamisen ilo on huippujuttu!

Joulun tulon huomaa siitäkin että on mahdollisuus miettiä, miten aikansa käyttää… Nyt käytän paketteja tehden ja musiikkia kuunnellen …

__________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n;o 17

Se Pihan Pienempi Joulupuu

Henkilökemiaa, pärstäkertoimia ja oikeudenmukaisuutta

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis ”aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on ”elämänura” valinnasta kiinni: ”olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle ”opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin ”kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Nuorison kanssa

Meillä oli nuorison kanssa pikkujoulut, tai ainakin yhdessäolo. Ennen kuin löytyi ilta, jolloin meille, molemmille nuorille ja molempien seurustelukumppaneille löytyi ilta, jolloin me kaikki voitiin porukalla istahtaa yhtäaikaa ruokapöytään, oli totisesti soviteltava menoja, töitä, tenttejä, koulua jne. Ja sittenkin Juniorin oli ”uhrauduttava” ja jätettävä koulu tältä illalta väliin; ”mutta mitäpä en perheen eteen tekisi” totesi poika, jolle ei mikään olisi voinut olla mieluisampaa kuin lintsata ruotsin tunnilta.

Ja olihan meillä kuudella ihan hyvä tovi, hetki. Tyttären ja myös poikaystävänsä vaihtarikevättä ja sen aikatauluja vähän pohdittiin, Juniorin yo-kevättä (jotta josko ne kirjoitukset, ja jotta josko juhlat (edelleen olen äärimmäisen skeptinen, ihan ylimainostettua ja -arvostettua koko ylioppilastutkinto)). Me saamme kuulemma mennä Strassbourgiin (jonne siis tytär menee, poikaystävänsä toiseen Ranskan yo-kaupunkiin), – ei , en ole vielä varannut sarjalippua… Ja saan järjestää yo-kestit jos sellaisiin on aihetta 🙂

Hieman olen huolissani tyttären opiskelu- ja työtahdista, siihen päälle treenaaminen. Eikö nuo pennut olis voineet jotenkin tasata tuota tekemistä ja suorittamista? Eikö tytär voisi vähän vähempään tyytyä… Poika tehdä vähän enemmän. Toisaalta ihan sama: hyviä pentuja molemmat – ehkä vain minun mielestäni ovat 🙂 mutta se riittääkin minulle… 

_________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 15

Joulutähtitiffany

 

On jouluihmisiä – ja sitten ei

Minä olen. Jouluihminen. Mikä ei jääne epäselväksi tämän blogin ulkoasuakin katsellessa. Tonttuja ja jouluruokia ruutu tulvillaan. Tuossa ylhäällä on meidän Tomafoi. Tomafoi ja Iisakki, ne on olleet ne meidän tontut siitä lähtien kun lapset oli ihan pieniä. Lapsilla, nuorilla siis, niitä ei ehkä enää ole, mutta minulla on.

Vuosi vuodelta teen vähemmän, elän enemmän joulua. Laittelen valoja ja kuuntelen musiikkia. Ja jouluisesta maisemasta nautin. Tänä vuonna kun siihen taas on mahdollisuus. Huomasitteko, kuinka tänäänkin on ollut kaunista! Kävelin Norssille (siis kampuksella muutaman sata metriä) keskellä päivää (aineenopettajahaastattelut) ja oli vaikea palatessa tulla takaisin sisälle – oli kovin kaunista kun puut pehmeästi huurassa, siniharmaa päivä kovin viehättävä, tunnelmallinen, pakkasesta huolimatta lämmin :).  Ja radiossa on uusi (?) kanava pelkkää joulumusiikkia (joulu.fi), sitähän sitten duuni- ja muut matkat kuuntelen.

Kaikille vain Joulu ei ole oikein mikään juttu. Osaa selvästikin häiritsee sekin, että minulla on työhuoneessani kynttelikkö: sellaisestakin päässyt joku huomauttelemaan ”kai edes itse maksoit tuon?” ja kaiken muun pahan lisäksi oven pielessäni  on pieni enkeli (”onkos tämä joku talismaani?”, työpöydän nurkalla jouluämpärissä konvehteja kaikille piipahtelijoille ja pitempäänkin viivahtäville. Esimies viivähti tänään pitempään kun läheteltiin oppiaineen perinteiset joulukortit. Esimieskin on jouluihminen. Ja niinpä korttien äärellä vierähti pitkä tovi kaikesta joulunvieton historiaan liittyvästä höpöttäessä. Siinä tuli kummasti mieleen, kuinka isänikin oli jouluihminen: hänen kanssaan meillä oli joulun aikaan paljon yhteistä. Tein hänelle monena vuonna jouluruokia, yhdessä valittiin jouluviinejä, käytiin kauppahallissa kaloja ostamassa, järjesteltiin joskus kestejäkin. Hän kävi helpottamassa lasten joulunodotusta tuomalla aatonaatonaatoniltana videoita tai legopaketin, ”ettei ihan niin hirveesti jänskätä”.

Joulun tienoilla on mukava pukeutua punaiseen, edes huiviin. Tähän aikaan vuodesta puhun itsekseni enemmän kuin tavallisesti, kaikkinensahan olen muuten kovin hiljainen. Heh! Joulukuun päivinä soisin voivani jäädä aamuisin kotiin, lämmittelemään pehtoorin kanssa leivinuunia, leipomaan limppuja, sytyttelemään pihalyhtyjä, tekemään valokuvista joulutauluja, lähtemään päivänvalon aikaan ulos.

Lukukauden lopputohinat vain sattuvat juuri samoihin aikoihin kun olisi kiva olla kotosalla.  Tosin tänään töissä oli kumman kevyt päivä, pitkästä aikaa kevyt olo ja naurua. Iloista, ymmärtäväistä naurua, se tekee hyvää ja sen luulisin, soisin kantavan kauemmaskin kuin jouluun…

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenteri n:o 14

Jouluntunnelmaa

Menomaanantai

Lukukauden lopussa työ kantaa hedelmää. Aika monelle ainakin.

Kunhan töistä pääsin, oli ajeltava suoraan hammaslääkärille, vaihteeksi. Selvisin hengissä ja sitten jouluostoksille.

Nyt on jo kolme lahjaa hankittu. Huh! Ja pipolangat. Minähän en saa kutoa, mutta nyt on vaan saatava. 🙂

_________________________________________________________________

Joulukalenterikuva N:o 13

Mökin saunatonttu – Iisakkki

Pieni pelko

Etsin ja etsin, eikä vanha joulumuisti/muistokirjani löydy. Hätäännyn.  Miten voin tehdä lanttulaatikon,  jollei kirjaa ja siellä olevaa Murmelin reseptiä löydy? En muista porkkalaatikonkaan reseptiä ulkoa! Ei tule joulua, jollei ole laatikot tehty oikean makuisiksi. Mietin jo, miten soitan sisarelle ja äidille että ei, ei meillä sittenkään ole jouluaattona ruokaa tarjolla… Teidän on mentävä jonnekin ravintolaan syömään.

Mietin, että joulusta ei tule mitään, mutta sitten yhtäkkiä keksinkin, että jos ostan sittenkin pojalle tämän toivoman läppärin ja tyttärelle jotain lämmittävää kun kerran on lähdössä sinne Ranskaan vaihtoon. Siellä ei kuitenkaan lämmitetä opiskelija-asuntoloita. Kyllä nämä lahjat korvaavat ruoan puutteen…Varmasti niiden myötä joulutunne tullee. Mutta pian huomaankin, että nämä ratkaisut eivät oikeastaan, eivät sittenkään rauhoita  minua, . . .

Ja sitten vielä kauhukseni muistan, että joulukirjassani on kuvat lapsista kaikkina jouluina. Ei missään muualla ole niitä kaikkia kuvia, eikä missään muualla ole, ei kopionakaan lasten joulupukinkirjeitä! Eikä kirjaa löydy, – – ahdistaa… ahdistaa niin että sattuu,  … ja sitten onneksi herään!

Painajaisen jälkeen teen jouluksi laatikot pieteetillä, kirjoitan reseptit myös reseptitiedostoihin, skannaan lasten kuvat. Varmentelen, yritän estää pahinta.

Puolen päivän jälkeen lähden ulos ja unohdan ahdistuksen. Tänään on hieno sää ulkoilla; auringon valo heijastuu puiden latvoihin, varjot ovat pitkät, mutta niitä edes on. IPodisssa Christmas Lights (by Coldplay) …

Tummenevassa iltapäivässä minusta on jo hyvä olla, hyvä olla kotona ja touhuta kaikenlaista.

_____________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 12

Joulumuistokirja  – tallessa

Vox – vähän viiniä, kiitos!

Viinibaari Vox: onhan hyvä että Ouluunkin on saatu viinibaari! Piipahdimme eilen vastikään avattuun baariin. Pakkahuoneenkadun ja Torikadun nurkan liikehuoneistoon on tehty viihtyisä baari, jossa meillä oli  kumman kotoisa olo. Kunnes huomattiin, että jalkalamput samanlaisia kuin kotona, vessojen laatat melkein kuin kotona, kasariruskeaa oli sisustuksessa, pienessä nurkkauksessa viiniin ja ruokaan liittyviä lehtiä ja kirjoja ja mikä parasta! –  viinit oivallisia. 🙂 Heh, ihan kuten kotona.

Sekä punaisia että valkoisia viinejä on saatavissa laseittain tai senteittäin kuten me otimme (molemmille eri viinejä 2 x 6 cl). Viinejä näytti olevan kattavasti maailman johtavista viinimaista. Ja lisäksi on tulossa vielä ”Kellarilista” joka ei eilen vielä ollut valmistunut. Jo valmiissa listassa luki näin viisaasti:

Suhde viiniin on kuin parisuhde. Joillakin intohimoinen ja tunteikas, toisilla järkisyihin perustuva, muutamilla jopa vihamielinen, osalle ystävyydeksi kypsynyt.

Pari kertaa Turun Viinillä-baarissa vierailtuamme totesimme, että Voxissa on samoja aineksia. Hyviä aineksia.

Baarissa on tarjolla myös monenlaisia (pullo)oluita, kait hanastakin, ei hoksattu edes katsoa. Ja ilolla panimme merkille,  emme – vielä – testanneet, että saatavilla on myös juustoja. Esimerkiksi kolmen juuston lajitelma (150 g) joka tarjoillaan keksien, pähkinöiden, hillon ja suolavihannesten kanssa maksoi 15 euroa. Eilen olimme menossa ystävien kanssa Puistolaan syömään, joten juustolautasesta havaintoja vain naapuripöydästä: hyvännäköistä oli.

Pehtoori aikoi hetimmiten käydä Voxissa arkisin tarjolla olevan Kevyt Olo -lounaan testaamassa.

Ilolla suhtaudumme tällaiseen tulokkaaseen Oulun ravintolaelämässä. Pitkää ikää viinibaarille toivomme! Kuin myös Puistolalle, jossa meillä ystävien kanssa oli hyvä päivällinen, hyvä olo nähdä ja höpöttää kimpassa –  pitkästä aikaa.

Asiasta toiseen

Eilen ehtoolla oli opiskelijoiden kanssa puhetta siitä, kuinka kekseliäs filosofian ylioppilas voi olla kun täytyy miettiä, miten vältellä tenttiinlukemista tai esseiden kirjoittamista. Kuulin aivan ylivertaisista suorituksista, joita opiskelijat kertoivatkaan saaneensa aikaiseksi (koko oman asuintalon kerroksen ikkunoiden pesu, myös naapureiden, norjalainen kirjoneulevillapusero, kolmen tunnin (kolmen!) kuntosalitreeni ja niin edelleen…)

Kuin jatkona tälle opiskelijoiden ainejärjestön pikkujouluissa käydylle keskustellullemme olen tänään tehnyt  jos vaikka ja mitä, mutta en lukenut maanantain seminaariin tulevia massiivisia kanditutkielmia. En vaikka molemmat ovat erittäin mielenkiintoisista, aika vaikeistakin aiheista tehtyjä töitä. Toinen käsittelee Parkkilaiva Helioksen vuosia kestänyttä purjehdusmatkaa maailman merillä 1870-luvulla ja toinen sitä,  kuinka rahasäästämistä ryhdyttiin suomalaiselle rahvaalle ja säätyläistölle markkinoimaan 18o0-luvun viimeisellä neljänneksellä. Hämmästyttävää, kuinka sekin oli kytketty kielikysymykseen ja suomalaisuusliikkeen palvelukseen.

Huomiseen siis jää näihin paneutuminen, sillä tänään olen nukkunut yhdeksään. Yhdeksään vaikka kotiuduin pikkujouluista jotensakin heti kun Tiiman mieskuoro (jossa on myös nuoria naisia) oli esittänyt laadukkaan repurtuaarinsa. Opiskelijoiden tiernaversio ei satiirissaan yltänyt ihan viime viikonlopun henkilökunnan pikkujoulussa olleen esityksen tasolle, mutta ajatuksia ja ajattelua herättävä oli tämäkin versio. Ohjelman jälkeen oli mahdoton kiusaus jäädä omieni kanssa höpöttelemään vielä yöhön asti, kampukselta pois oltaessa kommunikointi kun on henkilökohtaisempaa, palaute suorempaa, oleminen välittömämpää, jutut mukavampia, mutta toisaalta oli onni, että onnistuin repäisemään itseni nuorten seurasta jo kymmenen kieppeissä. On ollut sitten tänään energiaa…

Olin taas kerran lenkillä kaupungilla. Kameran kanssa kuvailin pakkasessa kipristelevää Oulua. Minusta tarkeneminen on periaatteesa vain pukeutumis- ja asennekysymys, mutta kyllä tänään paleli. Ihan hitosti. Lenkki päättyi Kauppahalliin: hain porkkanat ja lantut – huomenna laatikot leivariin.

Mutta tänään tein jotain niinkin merkillistä kuin joulukarkkeja. Enpäs ole vuosikausiin tehnytkään. Sellaisia riisimuro-suklaita, tiedättehän. Muistan, kuinka pentuna tehtiin niitä alakerran poikien kanssa alaluokilla ollessa. Me ei vain ikinä saatu niitä tarjolle asti tai edes naposteluannoksiksi, söimme massan suoraan kattilasta.

Sitten olen leikkinyt Photoshopilla. Yritin tehdä tyttärelle joululahjataulua, mutta puuhastelinkin kaikkea muuta. Yhdestä lyhty-kuvasta kuvankäsittelyllä tämmöinenkin

_____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 11

Sininen lyhty -kollaasi

Joulukuun ruokahaaste: tyrni

Joulukuun ruokahaasteen asettanut Elina kertoi olevansa tyrnireseptien tarpeessa, joten haasteessa ei ollut muuta sääntöä kuin, että raaka-aineena on käytettävä tyrniä.

Naisten messuilta siis lähti pullo Oulujoen tyrnimehua kotiin ja sitten miettimään, mitähän tekis?  Jääkaapissa ollut iso vuohenjuusto-pötkö tuntui olevan sopiva pari tyrnille. Ja jälkiruokaa niistä sitten päätin tehdä. Tässä tulos.

Paistettu vuohenjuusto tyrnikastikkeella

2 dl tyrnimehua
1 dl vettä
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria (tai vaniljatanko)
1–2 rkl Maizena-suurustetta
mintunlehtiä

Kiehauta mehu, vesi ja sokerit. Vispaa kiehuvaan nesteeseen suuruste. Jäähdytä kastike.

Leikkaa vuohenjuustosta kaksi noin sentin paksuista viipaletta jokaiselle ruokailijalle. Paista viipaleet voinokareessa teflon-pannussa molemmin puolin.

Tee kylmästä kastikkeesta lautaselle peili, ja asettele kuumat, rapeaksi paistetut juustoviipaleet päälle. Mintunlehdet sopivat paitsi koriseeksi, myös maun puolesta annokseen hyvin.

Jollei pidä vuohenjuuston mausta, tämän voi tehdä vallan mainiosti myös briestä. Tulee lempeämmän makuista.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Tämä yllätti sekä itseni että perheen: hurjan hyväähän tästä tulikin!

Kylmä ja kuuma, suolainen ja makea — mukavasti vastakohdat täydentävät toisiaan.

Laittelin tämänkin reseptin sitten myös joulusivulleni:

siellä on paljon joulureseptejä ja ehdotuksia viinivalinnoiksikin.

Piipahdappa sielläkin: JOULURESEPTEJÄ

Joulusivun myötä toivottelen

makoisaa joulunodotusta ja herkullista joulua

ruokahaasteporukalle ja Elinalle erityiskiitos

uuden ruoka-aineksen äärelle herättämisestä.

Arkea 60-luvulla ja nyt

1960-luvun suomalaista arkea käsittelevää tietokilpailua kohtaan ei kovinkaan isosti ollut kiinnostusta… vain Koivu ja Raila vastasivat. Heidän kommenttilootaan jättämät vastauksensa olivat tällaisia

Koivu arveli:  ”Joukkoon eivät kuulu

(1) SALMIAKKI PASTILLEJA FAZER ja Panda SALMIAKKI PASTILLEJA; koska ne ovat PASTILLEJA, muut kolme eivät ole.

(2) super salmiakki ja SALMIAKKI PASTILLEJA FAZER; koska näissä rasioissa ei ole nisäkäslajin nimeä/kuvaa, muissa kolmessa on.

(3) Panda SALMIAKKI PASTILLEJA ja pantteri SALMIAKKIA Chymos; koska näissä rasioissa on eläimen nimi/kuva, muissa kolmessa ei ole.”

Ja Railan kommentti näin:

”Mietin kauan oliko Fazerin salmiakkia 60-luvulla. Tuliko se vasta 70-luvulla. Tosin Pantterin aski on niin 60-lukulaisen oloinen. Supersalmiakki on varma tapaus. Vastaukseni on: Supersalmiakki ja Fazerin salmiakki eivät kuulu joukkoon. Kumpaakaan ei ollut 60-luvulla.”

Molemmilla on oikeakin vastaus. Siis Fazerin salmiakki ja Super Salmiakki eivät kuulu joukkoon, (paitsi että niissä ei ole nisäkästä rasian kuvassa) koska ne eivät ”syntyneet” 1960-luvulla. Fazerin klassikko salmiakkiaski on tullut markkinoille jo ennen sotia, siis vuonna 1938 ja SuperSalmiakki vasta 1971.  Siis Railan perustelut lähempänä oikeaa. Palkitsen tämän sopivassa tilaisuudessa 🙂

Koskapa tänään julkistin koko kilpailun jo tiedekunnan sisäisessä postissa, niin pistänpä sen tähänkin liitteeksi. Lämpimästi suosittelen kaikille 60-luvulla eläneille ja arjen historiasta kiinnostuneille. Vastauksia saa toki posteilla, vaikka varsinaista kilpailua en julistakkaan. Oikeat vastauksetkin lupailen julkaisevani ennen joulua. Kilpailun viimeisellä sivulla on yhden 60-lukulaisen laulajattaren esitykseen videolinkki, joka johtaa Elävän arkiston sivulle. Kannattaa katsoa (erityisesti viidennen minuutin kohdalta alkava biisi, ja Koivistolaisten tanssiesitys! Purkkaa ja jytää kerrakseen!!

Klikkaile ja rullaile http://www.satokangas.fi/TUPLA%20TAI%20Kuitti.pdf

Kuten tiedoston viimeisestä kuvasta näette, kilpailun voittajalle palkintona oli Rex-kakku. Tein sen eilen. Lupaan palata asiaan. Enpä ole ennen moista tehnyt, saatikka maistanut. Hmmmm…. Arkeologit saivat kakun syödäkseen, ja tänään työhuoneeni ovella oli arkeologeja ihan ruuhkaksi asti kiittelemässä palkinnosta. Jännä se oli!

No mitä muuta?

Olin aamulla ilmoittanut Juniorille, että en ehdi töistä laittamaan sapuskaa niin, että hän ehtisi syödä ennen (ilta)kouluunsa menoa, vaan että keittelisi itse pastaa tai kävisi jostain pizzan hakemassa. Juniori on eilisen ja tämän päivän J:nsä kanssa siivoillut Festaa ja muutakin isompaa siivousta tehneet tienatakseen joulurahaa, joten olin vähän pahoillani, etten päässyt sapuskan tekoon. Ja sitten minulle tulee neljän jälkeen duuniin tekstari:

Jätän sulle lasagnea niin muistappas sitten syödä, ettei verensokeri laske liian alas! 🙂 t. Huolehtiva poikasi. PS. Ruoka on uunissa.

Tämän viestin säilytän. Arjen onnenrippusia!
_____________________________________________________________________
Joulukalenterikuva n:o 9

Jouluresepti-sivu valmis, olkaapas hyvä!

Vihdoinkin perinteinen joulureseptisivuni on valmiina. Siellä on monta simppeliä reseptiä joulunajan ruokapöytään …

Ja kuvia, – muutama otos, joihin olen ihan tyytyväinenkin. Mutta edelleen tuo ruokakuvaaminen on minulle sikäli ongelmallista, että kun pitäisi yhtäaikaa tehdä se ruoka, kuvata se hetimiten ja sitten kuumana vielä tarjota syötäväksikin. En todellakaan tee koe-eriä vain kuvattavaksi, vaan yleensä perhe istuu jo pöydässä ja ilmoittaa, että ”hyvä siitä kuvasta tuli, tuo jo ruoka pöytään”. No mutta tästä huolimatta …  käykäähän kurkkaamassa.

Joulusivulle: http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2010/index.html

Resepteistä on myös printattava reseptivihko olemassa. Vuosien varrella kokoamistani sivuista tulisi hyvinkin jo pieni jouluruokakirja, – josko ensi vuonna sellaisen puuhastelisi. Niinpä otankin tässä vaiheessa mieluusti palautetta vastaan: yhtä lailla kuvista, resepteistä kuin kaikesta muustakin …   Mikä toimi, mikä ei  (sähköposti: tuulestatemmattu (at) gmail.com tai sitten suoraan face-to-face tai kommentteihin). Toivottelen joka tapauksessa makoisaa joulunodotusta.

* * *

Pehtoori on pohjoisessa. Minullekin sopisi kaamos mökillä, – toisaalta kiva olla illat yksikseen kotona.

________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 8

Pohjoisessa kaamos

Postipaketti

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään :)] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa ”faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

”Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…

Itsenäisyyspäivänä – mennyt minussa

Itsenäisyyspäivänä .. kaikenlaista luettuani … tuli mieleen papat. … Merkillistä …

Äitini isä, Aleksanteri – Tuulen Ale –  jonka nimi kulkee tämän blogin nimessäkin. Häntä en koskaan nähnyt, en koskaan tuntenut. Hän hukkui Koivistolla jatkosodan aikana (11.11.1943) …

Isäni isä, Riku-pappa, jonka kanssa ehdin tutustua ja joka Nurmijärven mökillä opetti vuolemaan onkeen oikeanlaisen pään ja joka Nurkkilassa jaksoi varoittaa nokkosista, joissa silti poltin pohkeeni..

Mennyt minussa – miksi mennyt juuri tänään … Miksi juuri papat?

______________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 6

Kynttilälyhty – vaikka sitten aika yksinäinen sellainen.

 

Musiikki myötäilee…

Kalvakka joulukuinen sunnuntai. Kalvakan (aika kamala sana muuten, itse asiassa hyvin kuvaava) lisäksi pistävä, pureva itätuuli. Niinpä olikin liki sankari olo kun sain lenkille lähdetyksi. Tai ainakin annoin itselleni luvan olla sankari kun lähdin. :). IPodin volyymit kohtuullisen kaakossa ja pitkin tyhjän kaupungin katuja (autolla ensin sinne ja Caritakseen, siis en todellakaan kotoa kaupungille kävellyt) ristiin rastiin tepastelin. Täytyy kävellä näin…   Jotain niinkin lälläriä kuin Tuure Kilpeläistä ja jotain niinkin outoa kuin Lady GaGan Bad Romance – se on ihan huippu kävelybiisi.

Aamupäivän jälkeen hoksasin, että  tänään en tarvitse särkylääkettä, hammasrooppi paranee vihdoin, antibioottikuuri ohi. Siis ihan tiedoksi kaikille, joilla joskus on edessä hampaanpoisto, särky kestää viikon, kaksi sen jälkeen. Näin minulle sanoi lääkärikin, mutta uskoinko? No, en. Tietenkään. Piti kokea tämäkin.

Jotenkin muutenkin kaikin puolin välipäivä – hulppean rauhallista.  Iltapäivällä jo Andrea Bocellin Carmen viihdytti.

Ja nyt mietitään pehtoorin kanssa, katsommeko Stieg Larssonin kirjoista tehdyn ”Miehet jotka vihaavat naisia” -minisarjan. Olemme lukeneet (pehtoori lukee nykyään kaunokirjallisuutta PALJON enemmän kuin minä, mistä olen vähän kade) koko trilogian ja kovasti pitäneet, mutta — katsommeko tv-version? Ehkä hyvä pitää hyvä kirja kirjana. Toiselta tulisi Tali-Ihantala -elokuva. Historioitsijanhan se ´kuuluisi´ katsoa, mutta …

Ehkäpä sittenkin käytän illan joulureseptisivun värkkäämiseen.

Ai niin: jos mietit, hommaatko huomiseksi kaksi kynttilää ikkunalaudalle, katso miksi niitä yleensä sinne laitellaan… Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää.  (klik)

Tuli vain mieleen koskapa ”kahden kynttilän” google-haulla on sivuilleni viime päiviä klikkaillut kymmeniä vieraita.

Meillä on kynttilät jo valmiina. Melkein joka ikkunalle.

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 5

…. olkoon ilmoitussivu Pohjois-Suomi -lehdestä reilut 100 sitten (1905).

Suurenee klikkaamalla…