Rippusia

Tänään olen viettänyt 1960-luvun arjessa koko päivän.   Kerron lauantaina miksi. 🙂

Ja illan olen ollut keittiössä. Olen mennyt kotisivullani rehvastelemaan, että 2.12. julkaisen uudet joulureseptisivut. Ehkä julkaisen, ehkä en. Ehkä julkaisen joulusivuN. Huom. yksikkö. Hilla-charlotta näyttää aika lupaavalle, vaikuttaa onnistuvan, mutta noista manteli-suklaa-leivoksista käyttäisin ehkä nimitystä ´kotoisasti kulahtaneet kolmiot´ tai jotain muuta vastaavaa.

***

Demografista tutkimusta työkseni harrastavana minua kummasti huvittaa tämä uutinen.

http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/2010/11/1233964/kuusi-miljoonaa-laskijaa-selvittaa-kiinan-vakilukua

Yhdessä monista kesken olevista artikkeleistani pureuden samankaltaisiin ongelmiin. Mutta tarkastelussani on ehkä pikkuisen pienempi yhteisö.

***

Tiedättekö, miltä tuntuu kun silmänurkkiin tulee rypyt ilosta? Minun ryppyni ovat syventyneet tänään. Ilon rypyt.

Tietotekniikkaa – opiksi asti

Periaatteessa koko päivän olen ollut koulutuksessa. Puoleenpäivään asti hurahti Word 2010 -oppia saadessa. Nyt tahtoo sen version omaan koneeseensa! Ja mielummin huomenna kuin ensi viikolla. Kylläpäs siinä oli kaikkia hienouksia.  Vähän jo huolestun, että saattaapi taas lähteä minulla lapasesta. Että vastaisuudessa ovat prujut ja muistiot ulkoasultaan järeämpää laatua kuin hötöksi jäävä sisältö. Uutta Wordia voisi  käyttää melkein taitto-ohjelmana.

Olen virkaani kuuluvan atk-vastaavan tehtävien takia/vuoksi/ansiosta päässyt/joutunut osallistumaan eräällekin tietojenkäsittelyn kurssille. Voisin ihan mieluusti opiskella digitaalista mediaa lisääkin. Erilaisten härpäkkeiden ja ohjelmien, editoreiden ja medioiden käyttöä harrastelisin rutkasti enemmänkin kuin nykyisellään teen. Mistä insinöörimiehelläni on joskus jotain huomautettavaa…

Olen puolileikilläni, mutta pienesti tosissanikin, puhunut, että otan virkavapaata ja lähden jonnekin kansanopistoon suorittamaan jonkinlaista datistin tutkintoa. Oulun lähikunnissakin sellaista olisi tarjolla:  Torniossa pääsisi suorittamaan valokuvaajan ammattitutkintoa ja Haapavedellä on monimediatoimittajan linja. Ja Inarissa olisi vaikka mitä mukavaa tyrkyllä.

Yksi tuttu heittäytyi ja lähti Inariin Saamelaisalueen koulutuskeskukseen opiskelemaan artesaaniksi. Miehän voisin hakea sinne  kans: 120 ov:n datanomi-koulutus ja voisin asustella mökillä ja oppisin oikein kunnon nörtiksi. Voisin samalla opettaa matkailulinjalaisille Lapin historiaa ja kokkipuolen opiskelijoille kävisin vierailuluennoimassa ruokakulttuurin historiasta. 🙂 Vähänkö olis hieno juttu!

Harrastuneisuutta

Ei tarvitse lähteä Lappiin asti kuvaamaan kääpiä.  Normilenkillä, metsätaipaleella merenrantaan löytyi tällainen.

Menikin koko lenkki ihan vaan tepasteluksi – kuvasin taas niin paljon, että eipä siinä ehtinyt syke paljon nousta. Mielenkiintoista oli tarkkailla valonsuuntaa, ja marraskuisessa auringossa kuvaaminen toi yllätyksiä.

Samoilla asetuksilla etelään päin valo oli tällainen

ja pohjoiseen päin tällainen.

Meri on jo jäässä.  Pakkasta oli -17 C, mutta pitkästä aikaa oli tyven. Hieno sää ulkoilla.

Minulla kuitenkin tuskastuttavasti olivat huomiset ”läksyt” (ohjaajakurssille) tekemättä ja Kalevaan pikkuartikkeli murusina:  viimeistely vei ihan uusille tasoille. Alunperin ajattelin kirjoittaa jutun (lue: referoida toisten tekstejä) pikkujoulujen historiasta, ja sitten löysinkin ihan uusia juttuja,  – niin paljon, että voisin kirjoittaa asiasta ”oikeankin” artikkelin. Nyt ongelma on – taas kerran –  supistaa sivutolkulla olevaa tekstiä palstalle sopivaksi raapaisuksi.

Mutta ei auta: nyt toimeen sen kanssa!

Historia on hienoa!

CIA:n vakoojat Kostamuksessa, saamelaisten uskonto 1600-luvulla, keskustelu sosialisoinnista 1940- ja 1950-luvun suomalaisessa sanomalehdistössä, moottorisahan tulo Pohjois-Suomen metsiin ja sen vaikutus ihmisten elämään, isojako Lapissa, — ja minulle mielenkiintoisimpana torppareiden asema ja vapautuminen mikrohistoriallisen tarkastelun keskiössä, voimalaitosrakentaminen versus kalastaminen sodan jälkeisessä Pohjois-Suomessa ja 1800-luvun jälkipuolella papiston ”säätykierto”.

Professorin kanssa taas oltiin yhtä mieltä, jotta on meillä ahkeria tutkijaseminaarilaisia ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia. On vaan niin hienoa katsella ja kuunnella, kuinka ihmiset ovat tutkimuksestaan innostuneita, sen tekemiseen sitoutuneita, intohimoisesti suhtautuvia. Muistaa hämärästi, että olen minäkin joskus tuollaista kokenut :)… Ja kyllä, kyllä minusta on hiton mukavaa kun voin/osaan edes jonkun neuvon antaa ja apua tarjota. Poikkeuksellisen paljon keskustelua, poikkeuksellisen paljon opittavaa itse kullakin.

Lasaretissa on mukava kokoontua pitämään seminaaripäivää (minun ei tarvi keitellä kahvia, ja ruoka on PALJON laatuisampaa kuin Linnanmaalla). Miljöö on kaunis – niin, ja historiallinen. Aamuvarhaisesta alkanut päivä hurahti historian havinassa.

Nyt käännös kotona ja illaksi eksnaapureiden luo. Tänään oleminen pelkkiä plussia.

Saldo plussalla

Päivän antia miettiessä ryhdyn kertaamaan tapahtumia swot-analyysin avulla, mikä väistämättä kertoo siitä, että olen ollut kasvatustieteen ammatti-ihmisten kanssa tekemisissä. Uups!

Iltapäivän Oma opettaja -koulutuksessa [oikeasti välillä mietin, mitä ihmettä minä siellä teen?] pohdittiin vahvuuksia, heikkouksia, uhkia, mahdollisuuksia … (you know:  SWOT-analyysi, Strengths, Weaknesses, Opportunities, Threats) ja nyt päivän kulkuni jäsentyy plussiksi ja miinuksiksi.

Kummat ensin? Miinukset, ne minä haluan ensin. Aina. Siten jää parempi mieli – kun on paremmat lopuksi.

– kylmä (Tuulestatemmattu pitää tuulesta, mutta ei viimasta)
– paljon tekemättömiä töitä, miten ehdin…
– Junioria en ole kunnolla nähnyt – pitkään aikaan. Paino sanalla kunnolla.
– huomenna on piiitkä työpäivä
– tekopyhät tyypit
– taas yksi hukattu tärkeä asia
– ei liikuntaa, eikä huomennakaan ehdi
– wlan ei toimi. Enkä tiedä missä vika. Rassaa moinen.

+ tiedekunnan tentinvalvonnassa oli lämmin. Yleensä 600-hengen luentosali L1 on hyytävän kylmä. Ja tentissä oli niin paljon tenttijöitä (reilusti yli 200) ja erinäisiä hässäköitä, että kaksituntinen valvonta ei käynyt puuduttavaksi.
+ tyttärellä on huomenna opiskelukavereidensa (kolme nuorta miestä ovat valinneet esikoisen ryhmäänsä… varoitin että älä yksin tee koko projektia … tuli vaan mieleen…) kanssa harjoitustöiden kasaamispäivä. Ja minä sain luvan leipoa ja kokkailla ahertajille evästä.
+ filopiiraat onnistuivat (ks. edellistä)
+ ei isommasti tarvetta särkylääkkeille
+ sisaren kanssa keksittiin yksi ylläri yhdelle ihmiselle 🙂
+ huomenna on tutkijaseminaari
+ me ei olla lähdössä reissuun, vaikka Finnairia uhkaa lakko!
+ löysin hyvän kirjan artikkelia varten
+ sähköpostiviesti
+ edelleen – aina vain – Rasmuksen musiikki (Show me an easy way out…) Tulee mieleen kesä ja rullislenkit lauantaiaamuisin. Liki sattuu kun kaipaus on niin vahva.
+ nieriä ja lakritsisuola olivat kuin olivatkin loistava yhdistelmä
+ jouluvalot. Pehtoori on niitä laitellut pihalle jo monta viikkoa, ja minä sytytin töissä kynttelikön.  Töissä on tunnelmaa 🙂
+ Wallace (palaan asiaan joulusivuilla)

Plussia enemmän kuin miinuksia. Hyvä päivä tänään.

___________________________

The Rasmus.
Nauti.

Toipilas

Toipilaana vietellyt pirttipäivää tänään.

Aamulla hammaslääkärissä sujui – säästän teidät  yksityiskohdilta – ja operaatio sai vakuuttuneeksi, että hampaan poisto oli oikea ratkaisu.  Ei ihan ongelmaton sekään. Mutta homman eka vaihe ohi, ja kipu kaikkoamassa. Olen hengissä. 🙂

Pentuna kouluhammaslääkärissä sai valita kiiltokuvia tai postimerkkejä, jos oli ollut kiltisti. Ei liene yllätys, että mie otin postimerkkejä. Niitä muka keräilinkin. ODL:ssä ei annettu postimerkkejä, lasku annettiin, mutta katsoin olleeni kuitenkin niin reipas, että kävin ostamassa uuden harmaan kasmir-villaisen poolon itselleni. Lämmintä vähän kaipaa, – pakkasen lisäksi viheliäinen  tuuli, joten enpä sitten iltapäivälenkille lähtenyt, vaikka vähän niin olin ajatellut.

Pehtoori on lämmitellyt leivinuunia ja olemme surffailleet matkasivuilla: ensi syksyn grand tour ollut hakusessa jo jonkin aikaa, ja nyt sitten tehtiin päätös ja matka on jo tilattu. Safarit ja Aasian monet kohteet ehdolla. Nyt on valinta tehty.

Joulukorttia olen myös suunnitellut, … Liikaa kuvia valittavaksi. Joskopa laittelisin niistä tänne Temmattuun sellaista joulukalenteria kuin viime vuonnakin oli. Oliskohan siitä iloa?

(Linkin takaa aukeavat kaikki viime vuoden joulukalenteripostaukset, klik )

Työ ja sen mielekkyys

Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.

Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen  ja niin edelleen.

Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä,  työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.

Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista.  – No en sentään liittynyt.

Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.

Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä ”miten voit?” Sanoi: ”Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta 🙂 –  että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…

Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä –  tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.”  Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.

Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.

Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen :), olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Kotilieden äärellä – hyvillä mielin

Kotilieden (siis lehden) vanhat vuosikerrat tänään olennainen osa työpäivää. Sieltä tuntui tarttuvan paljon sellaista, joka ei varsinaisesti ollut tutkimusintentioni kannalta tavattoman keskeistä. Jotenkin muuten vaan olivat ajankohtaisia. Kertovat päivän kulusta… Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Kahvia tarvitsin – ja paljon.

… ja sitten tämä juttu on suoraa jatkoa eiliselle.
Ja tänäänhän se sitten selvisi,
mistä nämä hammasprobleemini johtuvatkin … 🙂
[ihan aavistuksen verran sisäpiirin juttu]

Jos hankkisi Bijoun, saisiko pitkästä aikaa flow´n  – kirjoittamisen riemua!

Tässä pitäisi vaihtaa ´hiihto´-sana ´lenkki´-sanaan.

Tämä toi mieleen jotain niinkin kliseistä kuin,
että loppu voi olla uuden alku.
Ei tarvitse hyvästellä.
Se on hyvä, oikein hyvä.

*   *   *

Entäs tämä? Mikä tämä on?
Mitenhän on jos systerille tai murmelille tämmöisen joululahjaksi hankkisi?
Liekö riemastuisivat. 🙂
Tietääkö joku blogivieraista, mikä vempain tämä on?

Auts!

Jos ei kerro kenellekään ikävästä asiasta, jonka on kohdannut, niin se ikävä asia häipyy. Jos on ihan hiljaa, eikä sano ääneen miltä tuntuu, koettaa uskoa, että jos kerta kaikkiaan mitätöi, nonsaleeraa koko jutun, niin se liukuu hiljaa pois tietoisuudesta…

Että aikuinenkin ihminen voi tämmöiseen vielä sortua. Monta päivää olla hiljaa, ja napsia hiljalleen särkylääkkeitä ja ajatella, että tämä kipu johtuu vain kehon muistissa olevista vanhoista muistoista ja arvista.

Perjantaiaamuna annoin periksi: soitin lääkärille.  Yritin vielä siirtää vastaanotolle menoa viikonlopun yli, mutta lääkäri kehotti tulemaan heti. Menin.

Puolitoista vuotta sitten kuukausia vaivannut hammas- tai oikeammin koko toisen puolen yläleuan kipu palasi viime viikon alussa. Ajattelin ensin, että suurehkon luutuneen kystan poiston jälkeen on ihan normaalia, että vähän juilii, että luutuminen ottaa aikansa, mutta sitten aloin jo epäillä, tuntea, että kitalaki on turvoksissa, lisäsin särkylääkettä, enkä puhunut miehellekkkään mitään. Eikös näin tehty pentuna? Penskana saattoi ajatellla, että kyllä se paha ohi menee kun ei puhu siitä.

No nyt ei siis mennyt. Sellainenkin vaikeus tähän liittyy, että päätin vaihtaa hammaslääkäriä. Tai ainakin mennä tällä kertaa tämän kivun kanssa suukirurgille, enkä sille tavalliselle, vuosikymmeniä purukalustoani huoltaneelle entiselle. Mikä siinäkin on, että kampaajan, gynekologin ja hammaslääkärin vaihtaminen on niin vaikeaa. Ihan kuin loukkaisi jotakuta. No kieltämättä onhan siinä sellainen epäluottamus, jos vaihtaa  vanhan uuteen. Any way,  minä vaihdoin.

Tapasin uuden, erittäin mukavan, luotettavan oloisen, rauhallisen, kaikkien kymmenien enempi vähempi tuskaisten hammaslääkärikokemusteni jälkeen surkeaksi pelkuriksi kutistuneen kovin alhaisen kipukynnykseni vakavasti ja lohduttavasti ottavan nuorehkon mieslääkärin, joka sai minut – ensin puhkaistuaan kitalaestani kohtuullisen ison märkäpaiseen ja otettuaan röntgenkuvan poskionteloa painavista (siitä se viime viikon ”nuha” ja tukkoisuus) kahdesta tulehduspesäkkeestä – vakuuttuneeksi että hammas numero 2/6 saa lähteä.

Sovimme, että menen huomenna hampaan poistoon ja sitten ennen kesää laitellaan implantti. Järjestelin töissä asiat, peruin oman vastaanottoni keskiviikolta, poiston jälkeen kun ainakin päivä pitäisi olla pois,  suunnittelin perheen poikien ruoat, hyvänen aika, onhan ravinnonsaanti perheelle taattava*, muutamia muita juttuja järkkäilin ja henkisesti aloin olla valmis huomiseen operaatioon. Melkein jo toivoakin sitä, sillä särky on antibiootista ja muista dropeista huolimatta olemassa.

Ja nyt! Nyt soitti vastaanottoapulainen, että kirurgi onkin kipeenä ja siirretään juttu torstaille tai perjantaille: loppuviikosta en ihan helposti voi olla pois duunista, ja nyt pitää taas odottaa ja jännittää.

Ei se kertomattomuus auttanutkaan, … ehkä minä jo tälle iälle alan sen oppia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ruoasta puheenollen: marraskuun ruokahaasteen äänestys Nooran blogissa on alkanut. Käyhän katselemassa ja äänestämässä suolaisia-makeita.

Kaamosta helpottavat hyvä ruoka, lepo, ystävät

Eilen olimme Istanbulissa. Siis ravintola Istanbulissa, joka on ehdottomasti yksi Oulun parhaista ravintoloista. Olimme tekemässä kokkiteatteria. Menimme viideksi, saimme esiliinat, lasillisen kuohuviiniä, vähän tietoa ravintolasta ja sen periaatteista. Saimme myös reseptit illallisen tekemiseksi ja sitten ravintolan keittiöön!

Paikan keittiömestari ja isäntä Bahri ja vaimonsa Leena ohjasivat ja opastivat, näyttivät ja neuvoivat. Teimme porukalla ruokaa ja opimme paljon uutta. Ja näimme, miten ravintolan keittiö toimii. Toki olin arvannutkin, että kaikki käy ammattilaiselta helpon näköisesti, mutta että niin helposti?! Ja ilolla seurasin, kuinka ammattilainen osaa eleettömästi siivota keittiötä koko ajan (ko. ravintola onkin valittu vuonna 2007 Suomen siisteimmäksi ravintolaksi).  Ei mitään kattilapinoja tai kuorisuikaleita pitkin keittiön tasoja…

Teimme alkuruoaksi filotaikinasta feta-persiljanyyttejä, pääruoaksi karitsanfileitä ja kasviksia punaviini-hunajakastikkeella ja jälkkäriksi ananasuunijäätelöä. (Ainakin tähän viimeiseen vielä palaan joulusivuillani, jotka nyt siis olen taas kerran päättänyt värkätä. Sivupalkin -> tonttukuvasta on linkki edellisten vuosien jouluresepteihin)

Näimme vielä hiiligrillin käytön hienouksia, pehtoori tuntui rekisteröivän kaiken insinöörimuistiinsa. Minulla on vahva tunne, että ensi kesänä Rantapellossakin on vielä puuhiiligrilli.  Monia hyviä kotikokkailuun soveltuvia juttuja opimme. Ja reilun kahden tunnin oppimisen ja ruoanlaiton jälkeen pääsimme istumaan illallispöytään, jonne meille tarjoiltiin ihan itse tekemämme ruoat. Keittiömestari itse kypsensi ruoat ja Leena tarjoili. (kuvia eiliseltä)

Kymmenen jälkeen olimme kylläisiä ja tyytyväisiä. Oli aika lähteä kotiin. Yömyssylle aioimme Kulumaan tai Petrelliin – molemmat täynnä. Mutta Hewingwayssä mahduimme jekut nauttimaan, ja sitten kotiin levolle.

Nukuimme tänä aamuna yhdeksään. Yhdeksään. Hienoa. Kerrassaan makoisaa sekin.

Tänä viikonloppuna muitakin ystäviä  tullut kontaktiseerattua monella tavoin. Sellainen on hyväksi. Ja ulkoilu on hyväksi.

Eilen lenkillä rannassa: meri jäätyy jo.  Tänään vielä pakkasempi lenkki, ja pitempi. Ulkonaolo maistui. Kaamoksesta huolimatta.

Viime viikonloppuna kaamos vahvempi, syvempi. Sävyt tummempia. Kuva Kaunispään huipulta. Lähettelin tämän kuvan Kalevan lukijakuviin, – julkaisivatkin sen eilisessä lehdessä. 🙂

Juhlalauantai: Botrytis Ouluensis 19 v.

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

Miten kaikki oikein alkoikaan?

Sateisen lokakuun 21. päivän iltana anno domini 1991 alkoi dosentti Unto Paanasen luento ”Viinistä ja viinikulttuurista”. Luennolla oli arviolta puolen sataa viininystävää, jotka neljänä maanantaina kokoontuivat Pohjankartanoon (nyk. Oulu-opisto). Opintojakson huipentumana oli ”demonstraatio”. Luennoilta valikoitui kymmenkunta viininystävää marraskuun 18. päivän illaksi ravintola Franzéniin maisteluun. Maistelimme ainakin Soavea, Monterey Vineyardin Classic Whitea vuodelta 1988, Vino Rossoa ja chileläisen Santa Rosa Vineyardin Cabernet Sauvignonia. Illan kuluessa totesimme maistelun porukalla olevan mukavaa, opettavaista ja kaiken lisäksi kovin edullistakin.

Dom Unton yllyttämänä Arvelan Pena ryhtyi primus motoriksi ja ehdotti, että perustetaan ”varjoseura” Oulun viiniystäville ja kokoonnutaan uudelleen. Hieman varauksellisesti ja tuleekohan-tästä -nyt-mitään -mentaliteetilla kirjoittelimme nimiä kiertämään pantuun aaneloseen. Tuli siitä: olemme kokoontuneet – liki samalla kokoonpanolla – 19 vuotta, yhteensä noin parisataa kertaa on tavattu viinin merkeissä. Meitsi on ainoa joka on osallistunut joka ikiseen tapahtumaamme. 🙂

Kokoonnumme noin kymmenen kertaa vuodessa. Heti aluksi sovimme, ettemme tapaa ravintoloissa, vaan kukin tarjoaa vuorotellen kotinsa suurimman pöydän maistelufoorumiksi. Niillä, joilla ei ole ollut kymmenen hengen pöytää, ovat osoittaneet ihailtavaa keksiliäisyyttä ja viitseliäisyyttä sellaisen rakentamiseksi ovista, levyistä ja naapurista lainaten.

Kerhollemme keksittiin varsin pian nimi. Botrytis Ouluensis – jalohomeiset oululaiset. Jalohomeisista makeista rypäleistä, joista tehdään jälkiruokaviinejä, otettiin nimeen botrytis ja ouluensis luonnollisesti paikan mukaan. Ja ehkä pieni viittaus siihen että porukassa on meitä yliopistolaisia ollut kolmannes tai alkuvaiheessa jopa puolet.

Aloitimme viinikerhona, mutta olemme hiljalleen muuttuneet viini- ja ruokakerhoksi. Viinikerhon synttärit, linturetket, loppiaisnyyttärit, rapukestit ovat oivallisia tilaisuuksia syödä hyvin. Esimerkiksi ne. 😉

Viinikerhon www-sivujen ylläpidon olen ottanut tehtäväkseni, ja viime vuosina pahoin laiminlyönyt, mutta on siellä yhtä sun toista viineihin, viinikerhoihin ja viininmaisteluun liittyvää juttua, jos kiinnostaa niin klikkaile  tänne.

Ja tänään on viinikerhon 19-vuotissynttärit. Yleensä synttärit pidetään meillä. Kokoonnutaan porukalla iltapäivällä ja tehdään suureellinen illallinen hienoine, erikoisine viineineen (vuoden 1845 Madeira lienee erikoisin viini, jota on hankittu ja maistettu. Vanhin ainakin!) Yhteensä olemme maistelleet liki 2000 viiniä.

Tänään synttäreitä ei kuitenkaan juhlita Rantapellossa, vaan olen varannut meille ravintola Istanbulista kokkikurssin illaksi. Teemme siellä paikan isännän, keittiömestari Bahrin ja vaimonsa Leenan opastamana turkkilaisen  juhlaillallisen. Jos onnistumme keittiössä, aiomme myös nauttia kurssimme lopputyön tulokset…

Sanotaanhan jo Raamatussakin: Viini on ihmiselle kuin elämä, jos juot sitä kohtuudella. Mitä on elämä sille, jolta viini puuttuu? Sehän on luotu ihmisille iloksi. Sydämen riemu ja iloinen mieli tulee viinistä, kun sitä juodaan oikeaan aikaan ja sopivassa määrässä. (Siirak, 31:27-28)

Ja Sinuhen sanoin: Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini ei lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.

Kuvatentin tulos

Tässä joku viikko sitten (2.11.) laatimaani kuvatenttiin

(ks. kuvat http://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kuvatentti/ täältä (rullaamalla alaspäin kuvat löytyvät myös)

osallistui aika vähän blogivieraitani. Mutta selkeästi yksi voittaja joukosta löytyi. Voittaja tiesi oikeita vastauksia viisitoista!  Seitsemästätoista kuvasta viiteentoista täysin oikea vastaus!

(1) Oulun teknologiakylä
(2) Oulu, Rantapellonkujan huvimaja c/o Satokangas
(3) Tertin Kartanon kuusikuja Oulun hautausmaa, vanha puoli
(4) Niitty Oulun kaupungin alueella, tod.näk. Taskilan kaupunginosassa
(5) Oulu, Tähtitornin Kahvila
(6) Oulujoki, Puutteenperä
(7) Oulu, Turkansaaren kirkko
(8) Lissabon
(9) Saariselkä, UKK-kansallispuisto (matka Iisakkipäälle)
(10) Pyhännän kylätalo
(11) Mustion linna
(12) Pyhän Pietarin kirkko, Vatikaani
(13) Oulun yliopisto, Linnanmaa
(14) Näkymä Perämerelle Toppilansaaresta
(15) Kuivakuru (Saariselän/Ivalon kultamaat) Tämäkin matkalta Iisakkipäälle
(16) Ravintola Sokeri-Jussi, Oulun Pikisaari
(17) Perniön kirkon kellotorni

Koivu on blogini kesää seurannut enemmän kuin tarkasti, ja läpäisi ”tentin” erinomaisin arvosanoin. Palkinnon olen jo toimittanut perille.

Marraskuun ruokahaaste: suolaista ja makeaa

Nyt on joutilasta aikaa postailla osallistuminen marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on ”Suolaista ja makeaa”. Noora, joka porkkanapiirakallaan voitti lokakuun haasteen, toteaa omassa haasteessaan, ”tarkoituksena ei ole kuitenkaan valmistaa nyt sekä suolaista että makeaa syötävää vaan nimenomaan yhdistää nämä maut yhteen ja samaan ruokaan/leivonnaiseen/muuhun syötävään.”

Ensimmäiseksi ajattelin tehdä meksikolaista lihapataa, johon tulee tummaa suklaata, mutta vähän sen kaltaisella oli jo haasteeseen vastattu, joten päätin sittenkin leipoa päärynä-sinihomejuustopiirakan (sen resepti on netttikeittokirjassani, siis täällä), mutta seuraavaksi innostuin kehittelemään jotain uutta. Jotain joka sopisi tähän aikaan vuodesta erityisen hyvin. Siis aurajuusto ja piparit neljällä tavalla!

Näistä se lähtee! Ja näistähän lähtikin aika monenlaista herkkua. Yhdestä mausta moneen malliin…

Variaatioita sinihomejuusto-pipari -teemasta

Ainekset

1 pussi Aura-murua
10 – 15 piparkakkua murskattuna
2 päärynää
3,3 dl:n purkki kuohukermaa
(2 liivatelehteä)
koristeluun: karpaloita, tähtianiksia, lumikiteitä, pipareita

Kuori ja pilko päärynät pieneksi. Vaahdota kerma. Laita piparit muovipussiin ja murskaa ne. Yhdistä kaikki ainekset. Jos teet hyytelöversion liota kaksi liivatelehteä kylmässä vedessä, liota kiehuvaan vesitilkkaan, jäähdytä vähän ja sekoita massaan.

Sitten voit valita, haluatko tarjoilla herkun piparien päällä, sormin naposteltavina, vaikkapa glögin kanssa. Vai kenties jälkiruoka-astioista/laseista koristeltuna tähtianiksilla. Tai ehkä hyydytettynä kakkuna. Portviini toimii tämän suola-makea-herkun kanssa erityisen hyvin. Ja piparimurupedille kumotut jäädykkeetkin maistuvat, kunhan malttaa antaa niiden vähän sulaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Glögin kera

Jälkiruoka-annoksina

Joulupöytään jälkiruoaksi …

tai ehkä sittenkin jäädykkeenä piparipedillä.

Pikkujuttu

Tänään alkoi Kalevassa uusi miesten kokkauskisa -juttusarja ja siihen liittyen minulta oli pyydetty aiheeseen pikku juttu. Yleensähän se ruokablogi-kolumnini on kuukauden ensimmäisenä torstaina, joten tämä on tämmöinen ”välispiikki”.

Miehet astuvat keittiöön

Kysyttäessä 1930–1990-lukujen lapsilta, mitä he muistavat perheen ruokatavoista, kaikesta ruokaan liittyvästä, vastauksissa vilahtelevat perheen miehet hyvin harvoin.

1960-luvulle asti lapsuuden ruokamuistoissa isä oli lähinnä avustavissa tehtävissä: ”Ison pirtinpöydän ääressä syötiin. Isä oli sen tehnyt ja istui sen päässä.” Leipomispäivänäkin mies saattoi tulla pirttiin. Ruisleipää leivottiin noin 300 leipää kerralla, ja muistelija toteaa, että ”se oli hikinen työ äidille, isä kyllä auttoi uunin lämmittämisessä”.

Varsinkin maaseudulla miehet kalastivat ja metsästivät, mutta muistojen isät eivät juuri saalistaan kokkailleet. Miehet muistetaan myös ruokaostosten tekijöinä: ”Suurta herkkua oli kun isä tuli markkinoilta ja toi tullessaan appelsiineja.”

Vasta 1960-luvulla miehet tulivat keittiöön. Ensin tämä tapahtui kaupunkilaiskodeissa. Miesten laittamasta ruoasta on jo lapsuusmuistojakin: ”Isä teki leipäressua. Se oli taivaallisen hyvää ruisleivästä, voista, suolasta ja maidosta keitetty ”mössö”.

Grillaaminen ja savustaminen ovat 70-luvulla miesten aluevaltaus perheiden ruoanvalmistuksessa. Lihan ja kalan hankkiminen oli jo vanhassa pyyntikulttuurissa miesten osa, joten sieltäkö tämä ulkonakokkaamisen lankeaminen miehille juontaa juurensa?

1990-luvun lasten muisteluissa miehet ovat useinkin keittiössä: eivätkä ainoastaan  viikonlopun herkkuja kokkaamassa.

_________________________________________

Miten on hyvät blogivieraat: onko lapsuuden ruokamuistoissa isällä osuutta keittiössä? Muuta kuin ruokapöydässä syömässä?

Le Beaujolais Nouveau est arrivé!

Marraskuun kolmas torstai on viininmaistajan kalenterissa erityinen päivä. Silloin alkaa uuden sadon beaujolais-viinin myynti. Ranskasta on lennätetty ympäri maailmaa gamay-rypäleistä tehtyä tämän vuoden   rypälesadosta puristettua uutta viiniä ja kaikkialla Ranskassa viinibaareista on kyltit: Le Beaujolais Nouveau est arrivé!

Kansanjuhlaksi muodostunut sesonkiviinin lanseeraus on levinnyt Ranskasta muualle Eurooppaan, Suomeen tämä marraskuinen viinijuhla tuli kai 1990-luvulla. Siltä ajalta ovat minunkin ensikokemukseni ja innostukseni tähän viiniin. Beaujolais-viiniä tuli tuolloin hyvin rajallisesti Suomeen ja kun olin kuullut, että torstaiaamuna myyntiin tullut viini saattaisi olla perjantai-iltaan mennessä loppu, tein jotain niinkin käsittämätöntä, että käytin amanuenssin virkaan kuuluvan puolentunnin ruokikseni siihen, että ajelin kampukselta Tuiran Alkoon hakemaan kyseisen vuoden Beaujolais-pullon, – ettemme vain jäisi ilman makukokemusta, joka kaikilla muilla viinikerhomme jäsenillä oletettavasti olisi …

Beaujolais-maistelu(jopa pahimmanlaatuista bongaus)intoa riitti puolen kymmentä vuotta. Sitten seurasi hiipuminen. Joinakin vuosina BN oli minusta kuin käynyttä marjamehua, pienestäkin määrästä sai päänsäryn, eikä se tuntunut sopivan oikein mikään ruoan kanssa. En muista, mikä on viimeksi maistamani Nouveau, mutta tänään on kutsu maistamaan uutta vuosikertaa. Oululainen rotissöörituttu on kutsunut pienen porukan ravintolaansa ja ajattelimme piipahtaa, olen lupautunut pehtoorille kuskiksi, sillä nuhainen nenäni ei mitään tuoksuja tunne, eikä makuelämys liene ainutkertainen, ja happening onkin tässä jutussa tällä kertaa tärkeämpi.

Alko näyttää taas tuoneen kaksi uutta, nuorta Beaujolais-viiniä:  yksi Beaujolais Nouveau -viini ja yksi Beaujolais-Villages-viini.

http://www.alko.fi/fi/560CDADB8C6D98B3C22577DC002ADF4B?opendocument&src=1,1

Beaujolais kannattaa nauttia vähän viilennettynä, 10–15-asteisena, siten maistuu raikkaalta ja hedelmäiseltä kuten sen kuuluukin. Salaateille, kinkkupiirakalle ja makkararuoille taitavat sopia parhaiten. Viini on edullista, mutta samalla rahalla tiedän monta minulle mieluisempaa punaviiniä.

Minun ei tarvi miettiä, miten pukeutua. Long Islandin winerystä ostettu T-paita on passeli. 🙂 Vielä kiitän ja kumarran Atlantin taakse Martha Clara Vineyardille tehdystä vierailusta… Siitäkin.


Rästihommat pois kuleksimasta

Jos kohta töissä olikin sellainen enempi suunnittelu- kuin toimen päivä, niin töiden jälkeen olenkin sitten ilokseni saanut yhden jos toisenkin rästihomman hoidetuksi. Menin töistä suoraan kaupungille, poimin pysäkiltä muutaman ”oman” opiskelijan kyydille ja matkalla saimme vaihdettua arvokasta tietoa puolin ja toisin. 🙂

Ensimmäisenä asiointilistalla (minähän en osaa elää ilman listoja!) ison kameran salaman korjaukselle vieminen. Viikonloppuna kun  hoksin, että salama ei toimi, ei vaikka patterit vaihdoin. Kirosin mielessäni, että korjaus merkitsee varmasti vempaimen lähettämistä maahantuojalle, takaisin saaminen menee yli joulun ja ohi yhden sun toisen tilaisuuden, jossa salamaa tarvisin. Ja arvattavastikin Canon-huolto olisi Canonin hintainen eli kohtuullisen suolainen lasku olisi odotettavissa. Ja kuinkas kävikään: liikkeessä varmuuden vuoksi katsoivat laitteen ennen kuin pakkasivat postiin ja minullahan oli pattereiden sijaan jotku halavatun miniakut salamassa. Jotta sellainen intohimoinen valokuvaaja ja kurssit käynyt harrastaja meitsi on! Ei erota pattereita akuista!

Seuraavaksi näöntarkastukseen. Omasta mielestäni näköni on olennaisesti heikentynyt (ks. edellinen kappale) – tai ainakin haluan uudet rillit 🙂 Ja mitä sanoo herra Keops. Sanoo, että oikein hyvin näet, ja karsastuskin on kuin itsestään vähän korjaantunut. Hö! Mutta onneksi on kauppias ja ymmärsi kuitenkin uudet kehykset kanssani valita ja rillit tilaukseen laittaa. Olihan minulla säästynyt se salaman iso korjauslasku, joten ihan loogista käyttää rahat johonkin.

Sitten Akateemiseen hankkimaan ensi vuoden kalenteri. Se on vuosi vuodelta hankittava aikaisemmin: opetuksen lisäksi jo vaikka kuinka paljon työjuttuja sovittuna ensi vuodelle. Tänäänkin taas uuteen työryhmään nimitys: ”sinä kun olet niin innostunut noista opetuksenkehittämisasioista niin uuden, uljaan opinto-oppaan suunnittelutiimin sovit …” Kuka niin on sanonut, että olen. Ja miehän kyllä jo tekisin välillä muutakin kuin oppaita ja käsikirjoja.  Niin, mihinkäs jäinkään: Akateemiseen. Vaikka säästyneet rahat olivat jo parin, kolminkertaisesti tuhlattu uusiin laseihin niin silti oli ostettava yksi kirja. Mitä voidaan pitää järjettömän pienenä lipsahduksena kun otetaan huomioon, että vietin kirjakaupassa sentään reilun puolituntia. Kalenterin valintaan ei mennyt niin kauan. 🙂

SPR:llekin olin jo menossa, mutta alkava nuha ja edelleen jatkuva huippailu saivat kaartamaan suoraan apteekkiin hakemaan allergialääkkeitä ja omega kolmosta. Kempparin kautta talvihuoltoon tarvittavat kosteutukset, hoitoaineet ja vähän väriä kasvoille.

Kotona sitten vielä värkkäilin ”kuukauden kuvan” työpaikan aulan seinälle ja vastausta marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on suolaisen ja makean yhdistäminen. Vanhaa klassikkoa modistin: postailen reseptiikkaa ennen sunnuntaita, johon mennessä on osallistuttava. Tässä jo yksi maistiaiskuva

Hyvin hitaasti palaudun

Vielä viipyilen pohjoisen pehmeässä kaamoksessa, .. . levollisessa Hangasojan tunnelmassa.

Vähän kuin irti todellisuudesta vielä: ikäänkuin sumean lasin läpi olisin katsonut sitä tenttivastauspinoa joka odotti, aivan kuin seinän takaa olisin kuullut niistä murheista, jotka kantautuivat korviini. Tiedättekö,  kuinka paljon yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on masentuneita ja ahdistuneita nuoria? Minä en tiedä, mutta paljon. Liian paljon.

Olin koko työpäivän merkillisesti siinä luulossa, että muistioiden laatiminen ei koskisikaan minua. Ihan kuin parin päivän poissaolo ei olisikaan kerryttänyt vastattavia kysymyksiä jotensakin triljoona. Ihan kuin minulta ei vaadittaisikaan kommunikointia. Olin poissa. Hyvin virkistynyt, mutta vielä unimaailma todellisuutta vahvempi.

Olen yhä sellaisessa turvallisessa, valkoisessa tonttujen ja lumiukkeleiden  maailmassa.

Enkä tiedä, haluanko tästä luopua?

Menen takkatulen ääreen, otan viltin ja luen ihan hiljaa…

Liikenteessä

Aamulla…  Pakkasta reilut -20 astetta. Aamulla sininen hetki kaunis ja kirkas. Aamulla olisi nukuttanutkin, kovin myöhäiseen venähti taas lukeminen…

Aamulla oli Tuulentuvan (suurenee klikkaamalla) ja Myötätuulen ovet  suljettava. Palattava rintamaille, palattava puhtaan luonnon keskeltä harmaaseen, loskaiseen Ouluun.

Pehtoori ajoi Rovaniemelle asti.  Ehdin lukea loppuun mukana olleet käsikirjoituspätkät, tutkimussuunnitelmat ja – – no, enpä kommentoi. Lukenut siis olen. Olen aina osannut ja tykännyt lukea autossa, mikä on ollut tietysti hyvä juttu.

Rovaniemelläkin vielä toistakymmentä astetta pakkasta, kävimme välipalalla Napapiirillä Joulupukin pajalla.  Vaikka puodit olivat auki, eikä siellä todellakaan ollut ruuhkaksi asti porukkaa, ostin vain tyttärelle pienen tuliaisen. En siis vieläkään lautasliinoja, kastikepurkkeja tai tilpehööriä.

Rollon jälkeen minun ajovuoroni. Mukava ajella, kuten yleensäkin. Ei juuri liikennettä. Ja mikä on suuri riemu, on se, että Kemin ohikulkutie on vihdoin – viiden vuoden rakentamisen jälkeen – valmis. Nyt pääsee  pohjoisesta tullessa, Keminmaan pohjoispuolelta, Rovaniemen tien yhtyessä Kemi – Tornio -tiehen ajamaan moottoritietä pitkälle Kemin eteläpuolelle Maksniemeen asti. Pätkä, johon rakennustöiden aikana hurahti hyvinkin puoli tuntia, joskus enemmänkin, varsinkin silloin kun kallioräjäytykset olivat menossa: nyt sen hurauttaa nopeasti ja turvallisesti. Nopeasti vaikkei ajaisi ylinopeuttakaan.  Minähän en – nykyisin, enää juurikaan, läheskään koskaan, liki ikinä  – aja ylinopeutta.  Paitsi kun olen yksin 🙂

Olhavaan asti tiet liki autioita, liki kurattomia, mutta sitten olikin autoja, loskaa, pimeää, likaisen näköistä. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Vielä keittiömestareiden ruoasta

Eilisen illan hurjan hienon Lapin keittiömestareiden herkkupöytätapahtuman jälkeen ei tarvinnut yöllä nousta syömään.

Viitisenkymmentä! pientä makupalaa oli mahtava makujen sinfonia (MENU TÄÄLLÄ). Puolensataa kokkia oli loihtinut toinen toistaan makoisampia gastronomisia kokeiluja. Koivu kyseli kommenteissa, eikö vähempi riitä? Ei ilmeisesti. Yksi tämän tapahtuman hienous on siinä, että keittiömestarit ympäri Lappia kokoontuvat kerran vuodessa yhteen ja saavat tällaisen koko Pohjoismaisssa ainutlaatuisen gourmet-tapahtuman aikaiseksi. Monet ovat omien ravintoloidensa keittiömestareita ja siten kilpailuasemassa kollegoihinsa, mutta silti pystyvät näin toimimaan kimpassa. Jokainen haluaa tehdä jotain ja tulos oli suuremmoinen!

Paistinkääntäjien ritari-käädyistäni oli meille se ilo, että pääsimme puoli tuntia ennen muita saliin ja keittiömestarit esittelivät meille kaikki ruokalajit. Reseptejäkin saimme kysellä (ensi kesän kalaaseissa lienee tarjoilla pernod-liekitettyjä scampinpyrstöjä). Ja sekin ilo, että illalliskortit, joihin sisältyi runsaahkosti valko- ja punaviiniä olivat varsin kohtuuhintaiset (62 euroa). Ei-rotissööreille ilman viinejä 52 euroa, mitä sitäkään ei voi pitää ruoan määrään ja laatuun nähden pahana.

Saimme pöytäseuraksi Paistinkääntäjien seniorisukupolvea Sodankylästä ja mukavasti meni ilta: ruoasta ja historiasta, Lapista ja kirjoista jutellessa. Tunturihotellin valtavasta vierasjoukosta bongasimme monia tuttuja: lapsuudenystävänikin näin ensi kertaa vuosikymmeniin. (kuvat suurenevat klikkaamalla, harmittaa kun otin vain pikku kameran mukaan, kunnon kameralle olisi ollut käyttölä!)

Osterit olivat ainoa, jota en maistanut. Olen kerran elämässäni kokeillut, eivät ole mun juttu. Eilen postaamastani ruokalistasta (klik) kaiken kukkuraksi puuttui muutama herkku: mm. villakuoreenmäti. Mustaa, vähän kuivaa mätiä se oli. Siinä missä mätiosasto, rapu-mansikkahytelö (kuvan yläreunassa) ja hieman kuivaksi jääneet blinit eivät isommasti hetkauttaneet, olivat sammakonreidet ja monet kylmät liha-alkupalat aivan erinomaisia. Kiiskifileistä keskustelimme pöytäseurueessa aika kauan, – hyviä ne olivat, eivät äärettömän ainutlaatuisia, mutta kunnioituksemme perkaajaa, fileoijaa kohtaan oli kohtuullinen.

Miltä sammakonreidet maistuvat? Kanalta, kalalta, joku sanoi että jänikseltäkin. Ne olivat meidän kaikkien neljän mielestä tosi herkkuja. Gratinoidut sinisimpukat olivat minun top ten -listalla. Pojat tykkäsivät erityisesti hevosen lihasta. Minulla(kin. vrt. Koivun kommentti) oli hieman ennakkoluuloja, mutta hyvää se oli. Pääruokien osalta meidän makumieltymykset hieman erkanivat, mutta yhtäkaikki pidimme madeira-korvasienikastikkeesta kovasti. J:kin joka ei muutoin sieniruoista piittaa.

Ja minä,joka en muka niin jälkkäreistä välitä, olin ihan mennyttä tämmöisen pöydän edessä!

Kymmenen kieppeissä olimme mökillä. Kylläisiä ja vielä makumuistoja kertaillen.

Tänään lumen satumaassa lenkillä. Nuoretkin ajoissa hereillä, joten ehtivät mukaamme.

Nyt on isänpäivän sauna takana. Tänään illallinen vähän eilistä vaatimattomampi. Poroa kuitenkin laitan. Ja J:lle – ja meille muillekin tietysti – täytettyjä tomaatteja. Ja muutama muu ruoka. Ja vain yksi jälkkäri: vadelmamarenkileivoksia. Huomenna ei sitten syödä. Huomenna ajellaan kotiin: onneksi seminaariesitys on peruttu, joten ei tarvitse ehtiä kahdeksi kampukselle kuten niin monta kertaa aiemmin.

Harrastellen

Aamupäivän työrupeaman jälkeen ulos. Edelleen muutama aste pakkasta. Alhaalla ei huomannutkaan kuinka pilvistä on, mutta tunturiin noustessa katosivat värit ja näkyvyys.

T:n & J:n kanssa sinne Huipulle kiivettin (pehtoori ladulla). Tietä pitkin mentävä, Suomen pisintä pulkkamäkeä tultiin kävellen alas kun ei ollut hoksittu ahkioita ottaa mukaan.

Otin kymmeniä kuvia, pihapiirissä myös. Josko tänäkin vuonna ehtisin/viitsisin joulusivuston tehdä. Nyt jo vanhoilla joulureseptisivullani (klik, klik)  on kymmeniä kävijöitä päivittäin.

Tänään en teekään ruokaa. Menemme kylille syömään, sillä täällä on mittava ruokatapahtuma. Se olikin yksi iso syy tulla juuri tänä viikonloppuna tänne.  Lapin keittiömestareiden vuosittaisessa yhteiskoitoksessa ovat myös Paistinkääntäjät vieraana, joten käädyt on mukana. Oululaisia rotissööreja on täällä muitakin maisemissa. Alla huikea ruokalista. Kerron huomenna mikä maistui; jos tuon kaiken jaksamme maistella…

Tunturihotellin sivulta:
”Lapin keittiömestarit esittelevät osaamistaan ja ammattitaitoaan jo 19. kerran herkkupöytätapahtumassa Saariselällä lauantaina 13.11.2010. Lapin Keittiömestareiden ja Saariselän Tunturihotellin yhdessä toteuttamasta isäinpäivän viikonlopun herkkupöytätapahtumasta Saariselän ensilumilla on tullut legendaarinen ja odotettu vuosittainen ruokatapahtuma. Pöytä antimineen kokoaa vuosittain yhteen n. 650 ruokavierasta.”

Lapin Keittiömestareiden 19. Herkkupöytä 2010

Äyriäiset Ja Mädit:
Kirjolohen Mätiä
Siian mätiä
Ostereita
Taskurapupaté, Appelsiini-Greippihilloke
Sammakonreisiä, Aioli
Kuorrutettua Sinisimpukkaa Kuoressa
Rapu-Mansikkahyytelö, Balsamico-Kristalli

Kylmät Kalat:
Paistettua Kiiskifileetä, Sitruunamarinoitua Porkkanaa
Limemarinoitua Piikkikampelaa, Limekastike
Tatti-Lohirulla, Papaija-Ananassalaatti
Ahven-Rosepippuritimbaali, Ruiscripsit
Taikinoitu Muikkupaté, Muikunmätikastiketta

Kylmät Lihat:
Kotasavustettua Hevosta, Pihlajanmarjahyytelö
Poron Kateenkorvaa, Kivitatti-Keltajuuriterriini
Hirvivoileipäkakkua, Punasipuli-Karpalohilloke
Ylikypsää Merilapin Karitsan Entrécôtea, Minttu Tzatsiki

Kylmät Linnut:
Kevyesti Savustettua Fasaanin Rintafileetä, Viinirypälekompotti
Ankanmaksa Canapé, Rosmariiniöljy

Lämmin:
Villisianfileetä, Madeira-Korvasienikastike
Rautumedaljonki, Yrttikastike
Pernodliekitettyjä Scampinpyrstöjä, Yrttikastike
Perunakakku, Raita-, Keltajuuri, Porkkana, Nauris

Juustot:
Valio Hienoin Mustaleima (18kk), Tummaa Suklaata
Valio Ritari (10 Kk), Vadelma-Vaniljahilloke
Valio Aura Gold (3 Kk), Mustaviinimarja-Inkiväärihilloke

Leivät:
Sämpylöitä
Talon Leipää Kreikan- ja 7-Viljan Taikinoista
Lapin Rieskaa
Maalaisreikäleipää

Jälkiruoka:
Karpalovispipuuroa, Vanilja-Limevaahtoa, Cookies-keksejä, Vadelmakristallia
Appelsiini-Mantelitorttua Kirsikkahillolla ja Kermavaahdolla
Täytettyjä Tuulihattuja
Passion-Suklaakakkua
Tyrnitartaletti
Sitruuna-Basilika Praliineja
Pernod Marinoituja Hedelmiä

Jäätelöt:
Pistaasijäätelö
Tiramisujäätelö
Limesorbetti

Kahvi:
Espresso Originale
Brazil

Erilainen perjantai

Nuorten nukkuessa, pehtoorin hiihtäessä tein aamusella muutaman tunnin reippasti töitä. Brunssin nautimme yhdessä ennen yhtätoista ja sitten pihalle. Neljästään tehtiin lumitöitä, laiteltiin saunaa illaksi valmiiksi,värkkäiltiin (joulu)valoja (pehtoori oli hankkinut taas uusia) ja lyhtyjä, kuvailtiin ja juoksutettiin Maisaa (J:n koiruli), joka nauttii elämänsä ensimmäisestä lumesta täysin rinnoin.

Onko täällä lunta? On! Yllin kyllin. Kovin on kaunista.

  

Allaolevassa kuvassa (suurenevat klikkaamalla) kehotan kiinnittämään huomiota erityisen hyvin, mutta stailatusti, erottuviin aurauskeppeihin (perhe nimittelee tukeiksi…Hö!)

Kylillä käytiin toteamassa marraskuinen Saariselkä varsin hiljaiseksi paikaksi. Niin hiljaiseksi, että Alkon myyjällä oli aikaa harrastaa hieman niuhottavaa virkaintoisuutta. Mentiin näet Kuukkeli-kaupan jälkeen saunakuohuvat/oluet ja ruokaviinit ostamaan, ja kun J:llä (19 v.) ei ollut henkkarit mukana,  ei meille muillekaan myyty. Ei edes minulle ja pehtoorille yhtä laatuviiniä ”kun ei voi tietää jos me ostetaan alaikäisille”. Just. Alaikäisille 28 euron Amaronea (meillon tänään Laaninleikettä ja se vaatii Amaronea) ostellaan päntiönnään! Ja se myyjä on ollut siellä kaikki nämä vuodet kun me on siellä kuljettu!

Iltapäivällä lepoilua ja meitsi teki kuin tekikin pikku jutun ens torstain Kalevaan. Alta pois sekin.

Rantasauna on jo nautittu. Kohta syödään ja pelataan. Miksi muuttaa mökkeilyn hyväksi havaittuja rutiineja? Ja se viini? On, on meillä Amarone avattuna. 🙂

Pakoon pohjoiseen

Pakomatkalla piilopirtissä. Lukulomalla Lapissa. Harrastuksen houkuttamana Hangasojalle hakeuduttu. Kaamoksen keskelle. Sinisten hetkien hellään huomaan.

Reppu täynnä arvioitavia tekstejä, mukana matkassa pehtoori suksineen, Juniori ja tyttöystävänsä ja koirunenkin kimpassa.  

Liki kaksituntinen lounaskokous väsytti minua enemmän kuin kunnon kahdeksantuntinen työn touhu. Että uudistusvastarinta voi olla vahvaa!

Iltapäivän abi-infon (eilen ja tänään tuhansia abiturentteja tutustumassa yliopistoon, josko siitä tulisi seuraava opinahjo. Minä markkinointivuorossa; kovasti kehuin meidän oppiainetta ja historian opiskelua, Aina joku kansankynttiläksi haluaa… ;)) jälkeen vielä pientä häslinkiä ja illaksi tienpäälle.  Talvirajoitukset, pimeä, alijäähtynyt vesi ja väsymys eivät tehneet matkasta erityisen riemullista.  Mutta menihän se. Ja nyt Myötätuulessa. Nyt rauha.

Pähkinöitä purtavaksi …

En ole oikein osannut käyttää sanontaa: ”mennä pähkinöiksi” tai ”oli ihan pähkinöinä”.  Mutta tänään yhtäkkiä kesken työpäivän tajusin, mitä se tarkoittaa. Menin ihan pähkinöiksi yhdestä tapaamisesta, joita tänään kyllä monenlaisia riitti. Tapaamisten joukossa oli kyllä yksi äärimmäisen surullinen ja minulle huolen jättävä. Mutta yhdestä menin pähkinöiksi.  Pähkinöiksi on kiva mennä. 🙂

Kotuksen sivulla on artikkeli, jossa on  kerrotaan, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä sitä ei oikein tiedä ennen kuin kokee. Minä olen nyt kokenut.

Toinen uusi (no, ehkei niin kovin uusi, mutta näin historioitsijan näkökulmasta uusi) sanonta on  ”sillä ei ollut kaikki nallekarkit pussissa” ja eri versioita: ”sillä ei ollut airot veneessä” tai ”Kaikki muumit ei olleet laaksossa”. Tyttäreni hanskaa näitä eri versioita kasapäin.  No tämäkin pätee tähän päivään ja minuun. Oli kyllä homma hanskassa, mutta hanskat hukassa.

Sekavaako? No niin oli tämä, hurjan kiireinen, hämmentävä työpäiväkin.

Nyt aika hiljentää tahtia ja lähteä Slow Food -porukan kanssa Puistolaan syömään ja pitämään ensi vuoden toiminnan suunnittelupalaveria.

Hyvää päivää!

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Ei ole keneltäkään pois, eikä maksa mitään!

”Päivää”, ”moi”, lämmin kädenpuristus, pieni silmänisku, ”Aurinkoista huomenta” tai heippa-heilautus, ”Tervehdys sullekin” – parhaassa tapauksessa halaus ja ”Ihana nähdä sua”!   Enkä minä pane pahakseni poskisuudelmiakaan, – jos oikein juhlavasti tavataan.

Mutta miksi se vaan joillekin ihmiselle on niin vaikeaa, vaikeaa tervehtiä. Tänäänkin taas sellainen tuli mieleen. Työyhteisössämme on muutama ihminen, joiden kanssa olen kulkenut samoja käytäviä, samoissa luentosaleissa, samoissa kokouksissa opiskelijana ja opettajana, samassa arkistossa tutkijana ja kollegana – herra varjelkoot vuosikymmeniä! – ja joita en enää tervehdi. En tervehdi, koska eivät vastaa. Sekin on kyllä aika vaikea taiteenlaji vältellä tervehtimistä.

Jos on pakko kommunikoida tällaiset moikkaamattomat (moukat! – anteeksi vaan!) murahtavat jotain aluksi ennen kuin aloittavat asiansa toimittamisen.  Mutta ei mitään huomenia!

Väitöskirjan teon viimeisenä vuonna, kun työpäivät kampuksellakin venähtivät  helposti 12-tuntisiksi, oli iltaisin hyvinkin hiljaista, mutta naapurikäytävällä oli yksi iltatöissä viihtyvä ihminen, jonka tapasin lähes päivittäin kopiokoneella, meidän käytävän kahviossa, päivisin satunnaisesti kokouksissa tai luentosalien ovella vaihdettiin vuoroa, mutta tämä ihminen ei voinut koskaan tervehtiä. Emme me paljon jutelleetkaan, mutta kerran sitten kysyin, miksei hän koskaan sano ”hei”? – Ei paljo kiinnosta! – Aha!

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä tämä sosiaalisesti lukkiutunut tarkoitti, ja totta puhuen ei oikeastaan ”paljo kiinnostakaan”. Mutta minusta se on epäkohtiasta, – ja sillä hyvä.

Tänään sitten yhtä (toista) juttua varten selasin kirjaa Hieno mies ja etsiessäni tästä vuonna 1926 painetusta opuksesta, mitä miesten kokkaamisesta tai ravintolakäyttäytymisestä tuon ajan kaupunkilaismiehelle suunnatussa oppaassa sanottiin, katsoin myös luvun, jonka otsikko on Tervehtiminen.

Sisällä huoneissa tervehditään miehiä ja naimattomia naisia englantilaisella keksinnöllä, kädenpuristuksella. Tämän tulee olla moitteeton, yksinkertainen, kiinteä puristus koko kädellä – siinä kaikki.

Olen ehdottomasti samaa mieltä – ja paino sanalla kiinteä. Sellainen löysä kättely ei ole miellyttävää. Saatikka vakuuttavaa. Brummell & Co jatkavat:

Kädenpuristusta tulee seurata kumarrus, jonka syvyyden määräävät olosuhteet. Naiselle kumarretaan kohtalaisen hitaasti ja sangen syvään: miesten tervehtiessä toisiaan on parasta varoa kalloja kolahtamasta yhteen. Naimisissa olevia naisia tervehditään suutelemalla kättä. Tämä kaunis tapa on tosin vaipumassa vaineeseen [vau mikä sana! vaineeseen!], mutta sitä kuitenkin noudatetaan varsin yleisesti korkeammissa piireissä.

Kun herrasmies nykyjään paljastaa päänsä naisen edessä, puhuu hän siis [viittaus ritariaikaan ja kypärän riisumiseen] muinaisajan kieltä, hattu on hänen kypäränsä: ”Minä antaudun ja vetoan teidän armeliaisuuteenne.” Tämä on muistettava naista tervehdittäessä. Tästä tempusta on tehtävä ja saatava irti enemmän kuin pelkkä hatunnostaminen. Herrasmiehen on suoritettava tervehdyksensä niin ritarillisesti, että se tuottaa naiselle mielihyvää.

Myönnettäköön että Brummell´n neuvot ovat ehkä hieman vanhahtavia, mutta mihinkään ei päästä siitä, että minusta on mukavaa ja kohteliasta kun tervehditään.

Hienon miehen huoneentaulu näyttää muuten tältä (klikkaa isommaksi). Ei juuri lisättävää.

Lissabonin kuvasivu valmis!

Tieteellisen kirjoittamisen -päivän jälkeen harrastuksellisen kuvaamisen -ilta.

Alla erillisessä postauksessa Puutteenperä-kuvasarjan täydennys.

Ja sitten Lissabonin reissun kuvasivu… Siellä on tämmöinenkin kuva. 🙂

Eipä ole ennen tullut moista nähtyä.

Koskapa www-sivujen työstäminen on edelleenkin kohtuullisen kivuliasta, päätin selvittää matkakuvakertomuksen kuvapalvelu-sivun kautta. Kun pääset Lissabon sivulle, kKlikkaa ensimmäistä vasemman reunan pikkukuvaa ja sen jälkeen valitse oikeasta ylänurkasta toiseksi pienin kuvakoko: näet kuvatekstitkin siten. Ja sen jälkeen voit kuvan oikealla puolella olevasta nuolesta klikkailla eteenpäin.

Lissabon kuvasivulle täältä

http://www.satokangas.fi/Matka/Lissabon/index.htm

Puutteenperän 12 kuukautta

Nyt on Puutteenperän vuosikuvasarjani enää joulukuun kuvaa vailla (JOULUKUU LIITETTY MUKAAN). (kuva suurenevat klikkaamalla).

Mikä on Puutteenperä? Vastaus täällä http://www.satokangas.fi/blogi/2010/01/puutteenpera-pakkasessa/

Miksi joka kuukausi kuva? Ihan huviksi. Opiksi. Opin kuvatessa vuodenajan valoistakin kaikenlaista. Ensi vuonna aion myös harrastaa samanlaista; kuvakohdetta en ole vielä lyönyt lukkoon. Muutama ehdokas on.. Vettä niissäkin. Ja Oulusta nekin.

Joulukuu

Puutteenpera_joulukuu

Marraskuu

Puuttenperä_marraskuu

Lokakuu

Puutteenperä_lokakuu

Syyskuu

Elokuu

Heinäkuu

Kesäkuu

Toukokuu

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Pieni sunnuntai

Sellainen kovin ”pieni” sunnuntai tänään. Lumentulopäivä.  Taas lenkki kaupungissa: apteekin kautta Caritakseen ja takaisin, eikä muuta mainittavaa. Paitsi, että olen järjestellyt – vielä, vihdoin valmiiksi – valokuvakansiota pääsiäisestä syyslomaan. 10 000 kuvaa! 10 000! joista puolet lähti roskiin, ja loput kansioihin ja varmennustallennukseen. Suoritus. Niitähän minä olen elämäni keräillyt: suorituksia. No tästäkin sitten hyvä mieli.

Sitä paitsi erityisen mukavaa koneella istumisesta on tehnyt se, että tyär lukee/tekee esseitä tuossa vieressä. Voin samalla testauttaa omaa huomista opetustani. Mietin, että miksi ihmeessä minä yleensä olen lupautunut puhumaan ”tieteellisestä kirjoittamisesta”. Kukaan ei käske, eikä koskaan ennen kukaan ole meillä sellaisesta mitään opettanut ja minä sitten lupasin kandisemmalaisille semmoisesta puhua. Onhan tässä se hyvä puoli, että oppii taas itsekin. Luulen, että menen huomenaamulla HYVIN varhain duuniin, että ehdin kahteen mennessä saada homman jonkinkaanlaiseen opetettavaan pakettiin… Nyt ennen TTK-ohjelmaa melkein pari tuntia aikaa!