Kesän dekkarikausi loppui eilen illalla, kun sain tämän kesäisen Donna Leonin luetuksi.  Unelmien tyttö on 17. Leonin suomeksi käännetty kirja. Olen lukenut ne kaikki. Ihmekös tuo; italialaista kulttuuria, sarkasmia (joka minua viehättää aina vain enemmän), sopivan jännittävää, ei liian väkivaltaista (jossain tuotannon keskivaiheilla muutama teos oli kyllä jo siinä rajoilla), ruokaa, jopa reseptejä, dottoressa Paola joka miehensä Guido Brunettin taustalla on enemmän kuin henkilögallerian kantava voima, ärsyttävä poliisipäällikkö Patta, josta minulle tulee mieleen yksi toinen imagostaan kovin tarkka johtohenkilö. Kirjassa on hienovaraista yhteiskunta-analyysiä ja italialaisen elämänmenon lämminhenkistä mutta osuvaa kritiikkiä. Ainekset ovat mieleiseni.

Komisario Brunetti -dekkaria ennen  oli yöpöydällä Stieg Larssonin trilogian toinen kirja. Siitäkin pidin, mutta en niin paljon kuin ensimmäisestä Miehet, jotka vihaavat  naisia. Kolmas on – mieheni mukaan – toistakin vaatimattomampi, mutta katsotaan ensi kesänä.

Mutta nyt on edessä myös uusi Suuri Luku-urakka.  Sinuhen jälleen haikeasti hyvästeltyäni (olivatkohan nämä jo viimeiset jäähyväisemme? luenkohan (kuuntelenkohan) sen taas 30 vuoden päästä? ) olen ajatellut lukea Don Quijoten. Jostain merkillisestä syystä olen aina sivuuttanut sen. Se ei ole koskaan ollut loputtoman pitkässä, koskaan päättymättömässä luettavien kirjojeni listassani. Mutta nyt ystävä, kollega kertoi sen kesällä lukeneensa ja totesi: “Kui koska mittä muit kirjoi on tarvint kirjotakka?” Ja sitten vielä sain sähköpostissa tällaisen lukuohjeen:

Mielestäni tärkein asia Don Quijoten lukemiseen on lukea sitä riittävän verkkaisesti eli kaikessa rauhassa, luku kerrallaan. Jos opuksen yrittää lukaista, on yritys tuhoon tuomittu. Muista tämä, niin hyvä tulee. Mielevän hidalgon mainiot seikkailut odottavat.

- J.

P.S. Jokaisessa meissä asuu pieni Don Quijote jos kohta Sancho Panzakin.

Odotukseni ovat korkealla.