Jo joutui armas aika…

Suvi ei ole nyt erityisen suloinen. Ei ainakaan lämmin. Mutta kevätlukukauden opetus on ohi! Ihan urakoinniksi meni tänään, kunnollinen seminaarin loppukiri. Tarkoittaa että nyt alkaa taas jäädä aikaa ja intoa kaunokirjallisuudenkin lukuun.

Pöydällä on Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia, josta on sanottu että se on lottien Tuntematon sotilas. Katsotaanpas nyt … ja toinen opus on Joutilaita iloja. Tarttui eilen Akateemisesta mukaan. Ja minunhan ei pitänyt kirjoja ostella. Mutta kesällä pitää olla luettavaa… Mikäs se on se Sillanpään kesäkirja? Ihmisiä kesäyössä? Sellaistakin on suositeltu. Ja Katse avartuu -blogissa kehuttu Jukka Mannerkorven Ranskalaisia makupaloja näyttää minullakin olevan hyllyssä, taidan lukea uudelleen kun en siitä mitään muista. Jatkotutkijoiden käsikirjoitukset ja kanditutkielmat väistykööt yöpöydältä! On kesälukemisten aika!

Ruokaa ja ruukkupuutarha

Sanat eivät riitä kertomaan, tai ovat ihan turhia. Kuvat kertovat aika paljon siitä hyvästä, mistä saimme eilen sisareni luona nauttia. Valitettavasti maistiaisia ei voi netin kautta tarjoilla… leipä, sitruunasorbetti ja pinaattilasagne (kaikki itse alusta asti tehtyjä, luonnollisesti 🙂 ) olivat ylivertaisia. Ja suolakala, tai kala suolassa. Sellaista en ole ennen syönyt, pehtoori on, ja sanoi että systerini tekemä oli parempaa kuin Kataloniassa kalaravintolasa tarjottu. Kaikki oli hyvää, erinomaista. Ja ylöspano! Minäkin pidän ruokalistojen värkkäämisestä ja kattamisesta, mutta  … no katsokaapa itse!

Tästä se lähtee: (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Olin sen verran täpinöissäni ruoasta ja meidän oli vain niin hyvä istuskella ja olla, jutskata ja nauttia, että Iijoen kaunis maisema jäi kuvaamatta. Iijoki oli kaunis, kimmeltävä. Kunnes yhtäkkiä vetäytyi kylmän sumun taakse. Veden äärellä oli hienoa. Rauhallista. Leppoisaa. Kovin helppo olla.

Tänään sitten? Sunnuntai. Siis paljon puuhia. Mukavia puuhia. Iso osa päivästä kulunut kesäkukkia hankkiessa ja laittaessa. Säynäja-ahon puutarhalle ajelimme ja latasimme auton täyteen, itse asiassa piti käydä toinenkin reissu hakemassa loput. … Puutarha on siisti, palvelu hyvää ja mutkatonta, kukat ja taimet erinomaisia, olemme ”aina” hankkineet kesäkukat sieltä. Voimme lämpimästi suositella.

Purkissa on vain yksi ruusubegonia

Ainakin kymmenen vuotta olen laitellut ikkunanaluslaatikoihin ja portinpieliin Japanin kelloja (tunnetaan myös miljoonakellojen nimellä), seinäruukkuihin surffinoita ja autotallin nurkalle pelakuu-lobelia -ruukun, mutta nyt on uudet tuulet pihalla!

Meillä on riippupelargonioita ja mukulabegonioita. Ja daalioita.

Voi kunpa saisin ne elämään ja kukkimaan …

Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämestäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän on itse kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, jona hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.

J. W. von Goethe

Kasvimaa on vielä laittamatta, mutta joskopa ensi viikonloppuna ehtisi…

Kukkolankoskella – turhan kiireesti

Eilen ajelimme ulkomaille. Haaparantaan mentiin koko perhe. Nuorilla vapaapäivä joten minäkin järjestin sellaisen itselleni, jotta päästiin yhtäaikaa. Ica Maxissa, Systembolagetissa ja Ikeassa harrastettiin pelkkää säästämistä. Oikeasti ruoka, viini ja Ikean monet säilytystarvikkeet ja kuvakehykset ja pihalle tarjoilupäydän aihio (, jota pehtoori aikoo vähän duunata, pistän sitten esille kun projekti on valmis) todellakin selkeästi edullisempia kuin Suomessa.  Ja ennen kaikkea muutamia erikoistuotteita oltiin hakemassa.

No kun Haaparannassa olikin mennyt suht vähän rahaa, niin sitten olikin hyvä ajella Korpikylään (35 km Ruotsin puolen Torniojokivartta pohjoiseen) Butiken på Landeniin ja ostaa Armanin farkut! Toisaalta kyllä me Butikenistakin teimme aika edullisia löytöjä ja halvempia ne olivat merkkivaatteet kuin Oulussa. Sitä paitsi Butikenin klassiset vaatemallistot ovat pehtoorin ja minun mieleen. Kesäpuserot/paidat löydettiin myös. Ja ihanaiset turkoosit! kesähousut ostin.

Paluumatkalla oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus  pysähtyä syömään: Kukkolankosken rannalle, mukavaan joelle avautuvaan ravintolaan olisi ollut hyvä jäädä.

Mutta! Meillä oli jo kiire kohti Oulua koska minun oli ehdittävä lääkäriin. Molemmat korvat ovat olleet koko viikon enemmän, vähemmän lukossa ja tukossa, ja olin aivan varma, että minulla on korva- ja/tai poskiontelotulehdus, mutta kyllä se vaan olikin tämän kevään siitepölyn valtaisat määrät tukkineet kaikki röörini ja tiehyeeni niin, ettei enää kuulokaan toimi. Pussillinen uudenlaisia antihistamiineja, kortisonisuihketta ja Duactia pitäisi kuulemma auttaa. Toinen korva onkin jo ok.

Sillä aikaa kun  pehtoori Kukkolakoskella haki kotimatkaevääksi kerrassaan makoisat lohileivät (puolukkaleipää, graavilohta, tillisinappikastiketta… hmmm), minä kiertelin kosken rannalla kuvaamassa.  (kuvat suurenevat klikkaamalla).

Vesi oli korkealla, jokivarressa vielä tulvan jälkiä, ja koski kohisi komeasti.

Kalamuseoon ei ehditty. Mieluusti olisin käynyt siellä, sen verran paljon viereisen Kemijoen lohenkalastuksen ja siianpyynnin historian parissa olen ollut tekemisissä,  että olisi kiinnostanut… Ensi kerralla sitten.

Sen sijaan kuuluisan siian lippoamispaikan kalapuoji, jakopuoti ehdittiin päällisin puolin katsella. Kalapuojissa säilytettiin kalastusvälineitä ja siellä jaettiin saalis pyyntikuntien kesken. Puojin kello on 1880-luvulta, koneiston on tehnyt ylitorniolainen Salomon Ajo.

Reissusta siis suoraan Mehiläiseen ja sieltä suoraan viininmaistajaisiin. Kokoontumisvuoro oli Karjasillalla, jossa tarjolla olleet rieslingit eivät oikeastaan tuntuneet olevan  pääosassa. Ainakin minulle jäi eilisestä enempikin sellainen olo, että toistemme seura, keskinäinen kuulumisten vaihto, ystävyys, toistemme tuki ja nauru olivat enemmän esillä kuin viini.  Isäntäväki joka yleensä vuorollaan meitä ruhtinaallisesti ruoalla hemmottelee, oli ollut kiireinen ja kipeä (saimme toki jumalaista cheece cakea), joten emme syöneet itseämme yltäkylläisiksi. Siis vielä porukalla Puistolaan iltapalalle, ja hyvä on: rieslingien jälkeen lasilliset punaviiniä maistuivat oivalliselta. Mutta väsytti jo kovasti, kymmeneltä jo kotiin.

Tänäänkin ollut hoppupäivä. Väitökseen sentään ehdin. Kollega väitteli Japanin II maailmansodan ja erityisesti miehityshallinnon historiasta. Mielenkiintoinen ja lussakka tunnelma. Vastaväittäjä, kustos ja väittelijä kaikki puhuvat japania – ja suomea. Myös japanilainen vastaväittäjä puhuu suomea, mutta väitös käytiin englanniksi. Kunhan tässä saan tilaisuudessa ottamani kuvat kamerastani purettua lähdemme taas kohti pohjoista. Nyt ei kovin kauas mennä: päivällinen sisaren luona Iijokivarressa odottaa… Ah!

Hyvää mieltä

Nyt on maanantain kaikki semmatyöt luettu ja arvosteltu. Niiden parissa tässä ahertaessani mies ja tytär kuuntelevat Youtubesta musiikkia. Tytär haluaa Coldplayta ja Hot Chili Peppersiä, isänsä Kiti Neuvosen Nuoruustangoa. Niiden sikermä ei oikein skulaa. Mutta sitten löytyy molemmille passeli biisi:  Tapani Kansan Veikko Nieminen! Ja sitten lauletaan… Unohdan huolen joka on vaivannut viikkoja.

Eikä töissäkään huolia tänään. Itse asiassa  hiton hyvä mieli kun yhden opiskelijan projekti onnistuneessa päätöksessä; tilaustyö oli annettu oikealle ihmiselle. Ja toiselle, erityisen lahjakkaalle ja mukavalle pystyn ilmeisesti järjestämään jatkotutkimusapurahaa. Sellaisesta tulee hyvä mieli itselle, itsellekin.

_________________________________________________________________________________________

Tänään kukkii purppurasydän.

Aamulenkki vai iltakävely?

Aamulenkki on kilometrejä, sykettä, toistuva suoritus, sauvakävelyä olkapään kuntouttamiseksi, reipasta askeltamista, kalorinkulutusta, terveyden takaamista. Aamulenkillä kuunnellaan iPodista Sinuhea tai italian sanoja. Aamulenkillä otetaan läksyvalokuvia. Aamulenkillä ajatellaan (jos ajatellaan mitään) tehokkaita ajatuksia, suunnitellaan tulevaa, mietitään mahdollisuuksia. Aamulenkille lähdetään vaikka sää ilmiselvästi on ulkoilua vastaan, pakkaseen ja sateeseen, aamulenkille lähtemättömyyttä ei saa anteeksi sään vuoksi.

Iltakävely on harvinainen, se on poikkeus, se on  ylellisyyttä, se on elämän leppoistamista. Iltakävelyllä kuunnellaan lintujenlaulua, meren kohinaa, lehtien kahinaa tuulessa. Iltakävely voi olla pitkä, koska ei ole kiire, mutta toisaalta kävelyllä voi viivähtää vain hetken. Iltakävelyllä haaveillaan, kerrataan jo kerran sanottuja sanoja, muistikuvien annetaan tuoda kasvoille hymyn, joka ulottuu silmiin asti. Iltakävelyllä istahdetaan rantakiville ja otetaan kuvia auringonlaskusta, tai annetaan kameran olla laukussa. Iltakävelylle lähdetään vain kun ilma on leppeä, kun tuuli hyväilee kasvoja ja kun illan valo rauhoittaa.

Tästä huolimatta minä olen aamulenkkeilijä, en iltakävelijä.
Tänään oli sellainen päivä että oli hyvä tehdä iltakävely.
Tänään on ollut hyvä päivä.

Sekalaista seurakuntaa

Yhteensä paikalle tuli 172, joista 2/3 maskuliineja, joukossa kaksi, joiden sukupuolta en tiennyt ennen kuin näin papereista, seitsemän vasenkätistä, kaksi rastahiuksista, enemmän ponnaripäisiä poikia kuin tyttöjä, viisi myöhästyjää, ei yhtään lippalakkipäistä, syntymävuodet vuosien 1948 – 1991 väliltä ja yksi kynätön. Tulla nyt pääsykokeeseen ilman kynää! Muuten ei mitään ihmeellistä. Ei mitään. Tällä kertaa – vrt. alla yksi aiempi kokemus.

Kopion tähän yhden vanhan jo aiemmin (20.2.09) postaamani jutun pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan.  Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää “aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas “tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja,  ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä “hei-pitäisi-näyttää-henkkarit”. Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, “menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson “eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

____________________________________

Puutarhassa on arovuokko jo ensimmäisen kukkansa aukaissut. Pehtoori-puutarhuri suosii pihallamme kasveja joiden nimessä on  Siperian, tundra-, aro-, Lapin, tunturi tai joku muu ankarahkoon kasvuolosuhteeseen viittaava epiteetti. Sekö sitten hänen salaisuutensa koko kesän kukkiviin perennapenkkeihin?

Lipstikkakeitto linkin takana

Se että sataa ja on kylmä ei ole vain huono asia. Koska: a) tulee tehtyä duunia ihan huomaamatta b) nenä ja kaikki hengitystiehyet pelittävät kunnolla, c) voi haaveilla kesälomasta ja tehdä järjestelyjä sen eteen.

Olen  varannut Mustionlinnan kesäteatteriin liput ja yösijan linnan Isosta tuvasta, etsinyt muutaman museon ja puutarhan kotimaan matkamme varrelta, perehtynyt Fiskarsin ja Billnäsin alueen mahdollisuuksiin, päättänyt kalaasipäivän ja pistänyt siitä ystäville tiedon. Tämän pienen haaveilun jälkeen voinkin taas palata kirjoituspöydän ääreen arvostelemaan tutkielmia: MISTÄ näitä proseminaareja oikein tulee! (13 työtä reilun viikon sisällä!)  Noh, tulostahan se vaan on. Ja edelleenkin mielenkiintoisia ovat.

Puutarhakuva on kasvimaalta, jossa ruohosipuli, valkosipuli, raparperi sekä lipstikka tietysti! jo rehottavat ihan ilman mitään hoitoa ja huolta.

Keittokirjani ensimmäinen resepti on lipstikkakeiton resepti. Alla kuva keittokirjasta…

Muistuttelen (itsellenikin) että siellä on monta mukavaa kesäreseptiä… kokeile vaikka.

Linkki keittokirjan lataussivulle:

http://www.satokangas.fi/Keittio/LappItalia_sisallysluettelo.html

_________________________________________________________________________________________________________________________

Sunnuntai, ei munnuntai

Vihdoinkin ehdin tänään puutarhalle. Itse asiassa kahdellekin. En vielä paljon kesäkukkia ostellut. Jotain kuitenkin. Ja tyttären parvekkeelle ostin puksipuun.

– Aha, toit sitten tämmöisen.

– Niin, eikös ole mukavan pyöreä. Tulee sunkin partsille vähän kesäistä, ja tämä on talvenkin vielä hyvän näköinen. Ole hyvä vaan.

– Joo.

Että ei riemulla rajaa… Ei vaan ole meidän tytär mikään sisustelija. Mutta väliäkös sillä. Pääasia, että tuli tänään kotikotiin syömään ja höpöttelemään.

Sellainen rästihomma-  ja suorituspäivä ollut. Mutta ei tunnu oikein aika tänäänkään riittävän. Tulee vaan mieleen Heli Laaksosen Kiakaus-kalenterissa oleva runo, jossa todetaan, että sunnuntai on – jo nimensä perusteella – päivä jolloin SUN pitää saada aikaseksi paljon. Ei ole mikään lepopäivä. Laaksonen sanoo sunnuntaista näin: “mitä sun pit saar aikases, sun olis kuulunu, sun olis tarvinnu”.  Sunnuntai. Mutta samassa runossa Laaksonen peräänkuuluttaa viikkoon päivää, jonka nimi olisi ”munnuntai”. Munnuntaina sais ”ol vaa”.

Tänään on siis selkeästi SUNnuntai, ei munnuntai. Mutta ei haittaa. Rästeistä eroon pääsy tuntuu sekin hyvälle.

Tuomenkukkien aikaan

Tämän päivän puutarhakuva on Ainolan puistosta. Äsken poljimme sieltä kautta kotiin. Onko Oulussa koskaan olleet tuomet näin komeita? Minä en muista. Vaikka tuon samaisen tuomen ohi olen vuosikausia kulkenutkin.

Tulimme juuri kollegan tupareista. Jotka olivatkin – yllättäenkö? – kihlajaisetkin.  Niin,  siinä iässä ollaan. Taas! Kaverit, ikätoverit – kihlautuvat, avioituvat. Muistan eläneeni tämän vaiheen jo kertaalleen. Aivan, toinen kierros on monella menossa. Mutta mukavahan se on jakaa onnellisten iloa. Ehdottomasti.

Siis onneksi lähdimme tuparikihlajaisiin. Vaikka täyden, intensiivisen työpäivän jälkeen kovasti harkitsinkin, viitsitäänkö? Meillä oli tänään jatkotutkijoiden seminaaripäivä. Seitsemän väitöskirjantekijää kertoivat ”mitä tutkimukselle kuuluu?”. Professorin kanssa kuuntelimme, koetimme kannustaa.

Juuri tänään – kun on tasan kuusi vuotta omasta väitöksestäni – tupisin että lauantai kului sisällä, kohtuullisen tiukasti duunia tehden, mutta kuinka onnellinen – yhtäkkiä keskellä seminaaripäivää –  olinkaan kun tajusin, että minun ei tarvitse enää tehdä väikkäriä. Ei enää suunnitella kesälomalle arkistokäyntejä, ei enää nähdä painajaisia kirjoittamattomista kappaleista, tekemättömistä taulukoista. Ei enää ahdistua riittämättömistä yöunista ja resursseista. Ei tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta pois arkistosta tai tutkimuskirjallisuuden ääreltä vietetystä tunnista. Toisaalta — pikkuisen kadehdin kun joku kertoi löytäneensä uuden arkistokokonaisuuden, saaneensa uuden tuloksen, päästyään Riksarkivetin ”salaisimpiin” kokoelmiin… Kaiholla muistelin aikoja kun joku kokonaisuus oli saanut hyvän palautteen, kehotteen jatkaa eteenpäin. Sitä intoa ja tieteentekemisen paloa! Silti: onneksi huomenna on sunnuntai, onneksi huomenna on vapaapäivä.

Tänään vielä kesä, olisipa huomennakin.

Helluntaita kohti

Soittivat töihin Kalevasta ja kyselivät, jotta mistä se sanonta ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä” tulee. Mikä sen historiallinen tausta on? Kun en muistanut (lue: kun ei ollut harmainta aavistusta) kehotin etsimään Kustaa Vilkunan kirjan Vuotuinen ajantieto.

Sen verran rupesi asia kiinnostamaan itseänikin, että kotona Vilkunani aukaisin. Siellä ei asiaa oikeastaan ole kovin hyvin selitetty, mutta pari muuta kirjaa auttoivat.

Siis: helluntaihan on kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Ja se on maaseudun työvuodessa aikana, jolloin kevät on alullaan, toukotyöt alkaneet, mutta ei vielä kesäkiireitä. Helavalkeita* pidettiin yllä koko kymmenen päivää ja helluntaina, varsinkin nuoret, kokoontuivat juhlistamaan kevättä, helavalkeiden ”hiilloksille”. Helluntaina oli (viimeinen? :)) mahdollisuus ja aikaa tavata muita nuoria, ennen kuin kesän kiireet alkoivat. Jollei silloin ehtinyt itselleen paria hankkia, oli jäätävä ilman. Koko kesänä ei enää ollut aikaa…

Päivän puutarhakuva on viinimarjapensaasta. Marjoja tulee 🙂

Tuokin kuva suurenee klikkaamalla niin kuin myös oikealla oleva uusi ”Kameran kanssa lenkillä” -kuva. Uusi juttuni tässä blogissa on tuo ”lenkkikuva”. Päivitän sitä aina kun hyvä kuva kohdalle osuu. Nyt sivupalkissa otettu pikkukuva on alkuviikolta, ihan vakilenkkini alkupäästä. Yksi viehättävimpiä lenkkipolkuni paikkoja. Kannattaa klikata sekin isommaksi.

Ja sitten alla kuva kampuksen nurkalta, eilen. Pidän kuvasta, mutta jo katsominen aivastuttaa! Siitepölyä on yllin kyllin. Hieman liiankin kyllin! Sniiifffff… Nuo  kuvan liikennemerkit tuovat mieleen liikennepuiston, jossa lasten ala-asteiässä eräskin kerta tuli käytyä. Ja jo omassa lapsuudessa siellä oli ihanaa. Onko muissa kaupungeissa liikennepuistoja? Pitäisikin käydä tuolla Oulun puistossa – sielläkin – kameran kanssa lenkillä…

_____________________________________________________

*Toistan viikon takaisesta postauksestani: Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja  ja suojata karjaa.

Töitä ja lounastauko

Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen?  Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?

Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.

Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!

Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille.  26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.

Valokuvatorstai: Hassu

Kilpikonnamme on hassu.

Konnuleiden luontainen taipumus on kaivautua, unille, piiloon, talvilevolle. Ja vaikka meidän city-konnalle on terraariossa mahdollisuus ”luomukaivautumiseen” niin Elmeri Konrad tunkee itsensä  mielummin tietokoneen johtojen väliin.

(Klikkaamalla näet Elmerin isompanan)

Ulkoelämää

Millään ei olisi malttanut tulla ulkoa sisälle, ei millään. Syötiin ulkona, lukemista, pihatöitä, pyörälenkki… Tämä kesäinen toukokuu on vaan jotain parasta.

Meilläkin appelsiinipuu jo kukkii 🙂 Tuo on sellainen pieni ruukkuappelsiini, joka on ollut kevään Festassa ja nyt tosiaan kukkii.

Omaan nilkkaan kalahti

Nythän on niin, että olen aina silloin tällöin antanut itseni hiljaa mielessäni tupista jotain suomalaisten kesäpukeutumisen arvaamattomuudesta ja armottomuudesta. Joskus on tullut ajatelluksi, jotta onkohan selkeästi dd- ja xl-kokoinen ihminen, joka kesäaamuna torille lähtiessään on valinnut ylleen spaghettiolkaimisen topin (mielellään vielä limen värisen!) ja auttamattomasti vääränkokoiset pyöräilyshortsit, sujauttanut jalkaansa linttaan astutut lenkkarit tai mikä vielä parempaa rantasandaalit, tullut katsoneeksi peiliin. Katsoneeksi peiliin kriittisesti? Entäs uimashortseissa ja Hawaiji-paidoissa, luonnollisesti tennissukissa ja Ecco-sandaaleissa terasseilla punaiseksi palaneet miehet? Eikö edes vaimot voisi katsoa, mitä kesämiehellä on yllä?

No tämä on ollut sellainen hiljainen paheeni. En ole onneksi toisten pukeutumisesta lähtenyt huomauttelemaan, olen ollut isommasti tuijottelematta.

Ei pitäisi mennä toisten kesäkamppeita arvostelemaan ja arvioimaan. Omaan nilkkaan sellainen pilkka, vaikka kuinka hiljainen, nyt kalahti.

Töissä meni taas tuskastuttavan kauan, vaikka yrityksenä oli ollut jo puolen päivän jälkeen karata pihalle lukemaan arvioitavia töitä. Kun neljän pintaan olin kotona oli lämmin ja helle –  ah, aurinkoa. Pojat olivat maalausurakan ohessa käyneet hallissa, hakeneet kalaa ja savustaneet. Tein lisäksi porkkanasosekeittoa ja bataateista muhennoksen ja meillä oli hallin hyvää rieskaa, joita kaikkia olin luvannut viedä äidillekin.

Kun kerran en päivällä ollut päässyt ulos, ajattelin, että teenkin tällä kertaa karavaani-matkani pyörällä. Ajattelin että kun polkaisen Caritakseen ja takaisin,  saan olla ulkona, tulee liikuttua ja aurinkokin ottaa. Siispä kori valmiiksi ja shortsit voisin sentää vaihtaa pidemmiksi – vaikka salihousuiksi – mutta pusero saa kelvata. Se on hyvä, vain vähän kulahtanut, virttynyt t-paitareppana: vähän suojaa alleja, mutta on kohtalaisen avokaulainen, rusketunpas edes vähän. No niin ja vanhat pihaläpyttimet jalkaan ja eikun pyöräilemään.

Ukkosta enteilevässä helteessä noin seitsemän kilometriä polkiessa sain pienen hienkin pintaan. Piipahdin vielä lähikaupassa hakemassa vähän lisäviemisiä. Ja eiköhän kaupan ovella tule vastaan yksi opiskelijamme. Ja tietysti se kaikkein tyylikkäin, aina tiptop, siisteissä ja sävytetyissä kamppeissa kulkeva kaunis nuori nainen. Ja minä tyhmä alan vielä selitellä ”…. lenkillä tässä vaan, huh, kuinka onkin kuuma.” Ja kun sitten kaupasta tultua lastailen kasseja tarakalle ja pyöräkoriin, karauttaa kaupan parkkiin hyvä ystävä. Suoraan töistä tulossa. Ja tietysti liituraidassa ja valkoinen paita päällä (”asiakastilaisuudesta tulossa”, niinpä!). Ja ystävä ilmoittaa ensimmäiseksi minut nähdessään, ettei voida halata. Ahaa, olen siis niin hikinen, virttynyt – ettei voi edes kunnolla tuntea, niinkö? Juuri kun alan tällaista höpötella, ystävä sanoo – ja kyllä sen äänestä kuuleekin –  saaneensa niin mielettömän flunssan, ettei halua tartuttaa sitä.

Caritaksesta lähdettyä työyhteisömme ehkä mukavimmin pukeutuva mies tulee lenkillä vastaan. Tietysti!  Ja on lenkilläkin freesin ja huolitellun näköinen. Tietysti!

Vähän ennen kotia, kun olen jo päättänyt, että tämä minun nollapukeutumiseni olkoon tämän iltaisen postauksen aihe, ja ajattelen, etten enää koskaan pienessä mielessäni tupise muiden kamppeista, niin rinnalleni ajaa auto, hiljentää, ja kuinkas ollakkaan: ystäväpariskunta iloisesti vilkuttelee!

Rumat ne vaatteilla koreilee!

Eikä se ukkonenkaan tullut.

Pihalla kevätkaihonkukat ovat nyt kauneimpia! (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kuulostaa kevätmaanantailta

Vielä minä joskus kokoan ne kaikki selitykset joilla opiskelijat siirtävät kanditöiden esityksiä, perustelevat esseiden valmistumattomuutta, selittelevät tentin perumisia, … vielä minä joskus kokoan. Ja siitä listasta tulee pitkä! Miksei voi vaan sanoa, että en saanut aikaseksi, en ehtinyt, aloitin liian myöhään, en osaa suunnitella aikatauluja… En minä ammu vaikka työn siirtääkin. Eihän se ole minulta pois. Ei minulle tarvi selitellä. Mutta kaikille selittelevät kaikkea. Onneksi eivät sentään ihan kaikki.

Mitäkö muuta töissä? Hoppu. Hiton hoppu. Ja kuuma. Herra varjelkoon kuin kolmannen kerroksen käytävillä ja huoneissa oli kuuma. Niinkuin ei muutenkin olisi pidennetyn ulkoiluviikonlopun jälkeen ahistanut olla sisällä kun ulkona oli + 28 C! Oli tyrkyllä yksi historiankirjoitushankekin, oli vaan niin ihana kun saattoi sanoa: kiitos, mutta ei kiitos.

Ja iltapäivän kokous vain jatkui ja jatkui. Onneksi puheenjohtaja ja pari muuta kokouksen osanottajaa ovat sen verran lätkäfaneja, että kokous pistettiin poikki ennen viittä. Ilman tuolloin alkanutta Suomi – Slovakia -matsia istuttaisiin siellä vieläkin! Huoh!

Pihalla on jo paljon pientä vihreää…

Ja kävin äsken katselemassa – kaukaa, pensaan ja kameran linssin takaa – että Huvila pitäisi siivota. Varovasti katselen ensin, josko huomen- tai ylihuomeniltana iskisi into. Vielä ei iskenyt… 🙂

Lumen Jättö Päivä

Eilen oli pohjoisessa Lumen Jättö Päivä. Oli hienoa kokea se. Liekö koskaan enää sattuu kohdalle? Onneksi eilisen hulppean patikoinnin jälkeen tuokin vielä saatiin kokea.

Kaikki alkoi siitä, kun toissailtana ennen nukkumaanmenoa kävin vielä purolla – se on sellainen mökille kuuluva iltarituaali, rutiini  –  ja jo silloin kuului puron yläjuoksulta  merkillistä kohinaa… mikä ihmeen ääni? Hain miehen sisältä mukaan ja lähdimme vielä pienelle kävelylle ja kyllä: Alahangan risteyksen siltarumpujen kohdalla jo vesi noussut! Noussut aika paljon.

Eilen aamulla kohina oli kuitenkin jo vaimennut, ja aamupesulla puronrannassa kuului vain alli-pariskunnan parkaisu, kun säikähtivät tuloani ja lähtivät saman tien lentoon.

Sitten aamupäivällä, lähtiessämme patikkaretkelle,  purossa oli vain yksi uoma jäästä ja lumesta vapaana.

Palattuamme minivaellukselta, alkuiltapäivästä, jo näkyi ja kuului, että puron –  mökkiä lähinnä oleva – uoma on varmastikin iltaan mennessä auki. Oikealla näkyy kuinka vesi jo tulee kohti pientä siltaamme…

Lounasmakkaralle kutsuttu mökkinaapuri, joka on Hangasojalla ollut vuosikymmeniä kaikkina vuodenaikoina, muisteli, ettei näin lämmintä helatorstain seutua ole aiemmin ollut. Kun luntakin on ollut poikkeuksellisen paljon, niin ei oikeastaan ole ihme, että tuntureilta lumet valuivat kurun pohjille, puroihin ja alaville paikoille ennätysnopeasti, – poikkeuksellisella voimalla ja määrällä. Tuntui että vesi vyöryi alas muutamassa tunnissa.

Yläjuoksun kohina siirtyi alemmas, ja mökin rannassa vesi alkoi nousta 10 sentin tuntivauhdilla. Meidän puro, josta loppukesästä on saunavedet melkein rapsuteltava, muuttui muutamassa tunnissa vuolaaksi virraksi.

Kevään ja kesän tulo konkretisoitui ja oli tavattoman kiehtovaa seurattavaa.

Entäs meidän pitkospuiden päässä oleva pulahduspaikka? Normaalitilanne on tämä (viime juhannuksena kuvattuna)

Eilen päivällä tämä

Ja eilen illansuussa tämä. Hangasojassa (River Hangas) voi uida. Uinkin. Tuohon kelolle asti. Olisinhan uinut kauemminkin, mutta kun ei tullut uimalasit mukaan! Huh.  En varmasti olisi uinut vaikka olisi ollut mitkä lasit! Se oli NIIIIN kylmää. Tunturipurojen raikkautta – kirjaimellisesti.

Pitkospuiden päästä ylävirtaan – josta talvinen kuva näyttää tältä ….

Sama puron mutka näytti tänä aamuna tältä (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja kuvan reunana nuolen kautta voit ”rullata”  koko sarjan ilman välitekstejä)

Mutta – valitettava – tosiasia on se, että olemme tänään palanneet pohjoisesta. Pois rauhasta, hiljaisuudesta, tulvan kohinasta, pois mökkielämän auvoisuudesta, pois liki erakkomaisesta kahden hengen kevätretriitistä, jollaista tuskin enää tulee.

Mutta hyvääkin paluussa on: kotona odotti juniori ruoan kanssa. Ja huomenna on työ, joka sekään ei ole pahaksi. Ja täällä on lämpö, vielä isompi lämpö kuin Ultima Thulessa. On kevät. Täälläkin. Vaikka se ei kohisekaan.

Tervetuloa vaellukselle

Tervetuloa kuvareissulle, minivaellukselle UKK-kansallispuistoon. Lähtö aamukymmeneltä. Mittarissa vain + 13 C, mutta aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Reitin alkupiste on Laanilassa, josta lähdetään eteläisen reitin kautta Piispanojalle (Palo-ojalle, Laaniojavarteen) ja sieltä edelleen kohti Prospektorin kaivosta.

(Useimmat kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reitti on helpohko (korkein nousu vain 340 mpy), eikä kovinkaan pitkä (kuutisen kilometriä), mutta latupohjan sohjoinen lumi tekee tepastelusta tavallista kuluttavampaa.

Ja matkan varren monet maisemat, tulvapaikat, kurun pohjien kauneus palkitsevat.

Puro ei solise jollei siinä ole kiviä.

Ei muita ääniä kuin vesi ja linnut. Ja välillä ei niitäkään. Tämä luonto, tämä elämä.

Kelot ovat kiehtovia, ja toisiaan tukevia 🙂

Lämpötila nousi jo reitin alussa (+ 20 C)… ja villapusero alkoi olla liikaa!

Poikettaisiinko Rumakurulle, ehkäpä ei. Kuru on oikeasti tosi ruma. Kuvassa taustalla Vahtamapää, jonka rinteille aurinko sulattaen paistoi …

Latupohjalta EI kannata astua sivuun. Lunta on vielä saappaanvarren verran!

Tauonpaikka.

No ei meillä ollut aikomuskaan tulille ryhtyä

Hiljalleen kohti kaivosta.

1900-luvun alun kultakuume sai aikaan tämänkin kaivoksen nousun ja tuhon…

Kun ei kerran ole sesonki … jätimme taas monotanssit väliin. Siis kolmituntisen reissun jälkeen mökille. Hieno reissu oli.

Ja iltapäivällä toinen hienon hieno elämys! Once in a lifetime! Tulva. Lumen Jättö Päivä – kuten paikalliset sanovat. Hangasojasta tuli HangasVIRTA. Vaadimme nimen muuttamista, River Hangas! Huomenna laittelen tähän tulvakuvat!

Meidän maailma tänään täällä

Antiikin maailmassa Delfoita pidettiin maailmannapana. Mytologian mukaan Zeus lähetti lentoon kaksi kotkaa maailman ääristä, maailman eri laidoilta, ja siihen, missä kotkat kohtasivat, Zeus heitti kivipaaden merkiksi. Kivipaasi on  Delfoissa; siinä oli antiikin ajan maailman keskipiste. Mekin on käyty tuohon kivipaateen nojailemassa, – vuonna 1982 Kreikan ekskulla. Paikka on siis nähty – ja kieltämättä vaikuttavaksi todettu – , silti, siitä huolimatta Delfoi ei ole meidän maantieteellisen maailmankaikkeutemme keskipiste.

Meidän kartassamme keskipiste on piirretty Hangasojan rantaan. Karttakeskukselta saa tilata kartan, jonka keskipisteen voi itse valita ja joka on muovinen. Mekin olemme tilanneet kartan; sen keskipisteenä on Myötätuuli, siis mökkimme. Tai tarkkaan ottaen rantasauna. 🙂

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kartta on tunturissa kulkiessa hyväksi havaittu: ei rypisty repussa ja sadekaan ei haittaa… Tänään emme ole karttaa tarvinneet: olemme olleet ”keskipisteessä”  ja sen liepeillä aika tiiviisti.

Aamuyöllä satoi rajusti. Eikä aamupäivälläkään vielä paistanut: siis oivallinen keli siivota. Matot pihalle ja sitä rataa. Pientä liiterisouvia ja sitten: rantasaunaan! Puoleltapäivin rantasaunaan. 🙂

Putsattua ja putsattuna oli aika lähteä shoppaamaan. Saariselällä ei ole auki paljon muuta kuin huoltsikka ja Kuukkeli. Kuukkelin kehityksen   – ”Pohjois-Suomen suurimmaksi tavarataloksi” kuten mainosteksteissä lukee – olen vuosikymmenien kuluessa nähnyt. Pienestä kahden tädin pitämästä putiikista supermarketiksi, jossa on kaikkea. Paino sanalla kaikkea.

Mainosten ja kylttien ”layout” on yhtä yltäkylläinen kuin koko kaupan sisältö, ja – kuten eilen otetusta kuvasta näkyy – ympärivuotinen joulukoristelu kuuluu asiaan. Nyttemmin kaupan valikoimat ovat jotensakin järjestyksessä mutta niin ei ole aina ollut. Kerran tytär löysi pitkän etsimisen jälkeen huulirasvat suksivoidehyllystä, mitenkään tavatonta ei ollut, että jukurtit olivat oluthyllyssä, ja että puolet kaupan käytävistä olivat niin täynnä purkamattomia laatikoita, että liikkuminen kärryjen kanssa oli kovin vaikeaa…

Kuulutukset englanniksi ovat ohjelmanumero sinänsä: ääntäminen on jotain hulppeaa, jonka matkiminen on  tyttäremme bravuuri! Hyllyjen tekstit ovat paikoin suomeksi, japaniksi ja/tai venäjäksi… ja jo suomenkielisten tekstien oikeinkirjoituksen korjaamisessa kuluisi tovi. Mutta tästä kaikesta huolimatta: Kuukkeli on must. (Ja Kuukkelin savupororieska ainutlaatuista ja ylivertaista.) Viereinen Siwa ei ole onnistunut  Kuukkelin asemaa horjuttamaan.

Kuukkelin tarjontaan ei ole syytä varauksetta luottaa, ei varsinkaan näin sesongin ulkopuolella. Joten onneksi toimme Oulusta parsaa ja prosciuttoa. Niitä olisi ”Pohjois-Suomen suurimmasta tavaratalosta” ollut turha etsiä. Vinkki: keitä parsat paistinpannussa! Ei tarvita mitään erillisiä parsakattiloita.

Keitä kuorittuja parsoja vajaa 10 minuuttia kiehuvassa, reilusti suolalla maustetussa vedessä, tarjoa Knorrin valmiin Hollandaise-kastikkeen (tosihyvää! ei paljon kannata ruveta itse vispaamaan) ja Parman kinkun kanssa. Lämminsavu porokin olisi varmasti sopinut…

 

Entäs sitten parsaviini? Vakiosuositushan on Sauvignon Blanc, mutta kun se ei minulle maistu. Eikä Saariselän Alkon valikoimat Viogneria tai   hyvää Pinot Grisiä tms. tunne, joten päätimme kokeilla Dopff & Irionin Muscatia. Ja sehän skulas! Hyvin toimi. Viinin mausteisuus pärjäsi parsan ominaismaulle oikein hyvin. Täydensi sitä. Ja Parman kinkun suolaisuus tasoitti makua oivallisesti.

Iltapäivällä jo paistoi. Nyt paistaa. Huomenna paistaa.

Helavalkeat ja lumen lähtö

Ette ehkä usko, mutta lumen sulamisen voi kuulla. Tunturissa ei kuulunut mitään muuta kuin lumen sulaminen.

Jo aamuyöllä uni muuttuu pirstalaiseksi ja kuuden jälkeen olemme molemmat enää puoliunessa, seitsemältä annan periksi ja lähden keittämään kahvia. Aurinko on paistanut jo monta tuntia, taivas on kirkkaansininen. Kirkkaan! Mietimme kovasti mihin suuntaamme: päätämme aloittaa tämän kauden vaellukset siitä, mihin syksyllä jäätiin: siis Iisakkipäälle. Mutta eipä sinne ollut nousemista, lunta on vielä etelärinteilläkin niin paljon, ettei sinne voi lähteä tarpomaan.

Siis Kaunispäälle. Tietä pitkin ylös ja etelärinnettä alas. Monesko kerta tänä vuonna? Ja taas kovin erilaista. Lumen sulamisen voi  oikeasti kuulla! Sitä suli tänään yhtä paljon kuin pääsiäisenä tuli päivittäin. Varmasti kymmenen senttiä on hanget pudonneet.  Meillä on ihan liikaa vaatteita. Aamuvarhaisuus ja turistien puuttuminen (emme nähneet ketään!) tekevät nekin lenkistä erilaisen kuin koskaan ennen.

Mietimme miksi puiden, koivujen (huom.! Koivu) ympäriltä lumi sulaa nopeammin kuin muualta. Korkeammat paikat ja erityisen hyvin auringon säteiden tielle osuvat paikat sulavat tietysti ensin, mutta miksi puiden juurilta lähtee lumi aina ennen kuin muualta? Jatkamme matkaa…

Saariselän keskustassa ei ole ketään. Olemme niin varhain liikkeellä. Ja kaikki hotellit ovat kiinni toukokuun. On aivan autiota. Vain Kuukkeli on auki. Kerron vaikka huomenna Kuukkelista… 🙂

Mökille palattua vähän pihapiirin putsailua, lumen lapiointia (= kevään tekoa), saunavesiä ja  -puita kannellen. Aurinko houkuttaa mökin terassille kirjan kanssa. On ihana istua auringossa, lukea. Siten levätä.

Pehtoori sytytti helavalkeat*.  Meidän helavalkeiden tarve oli vain saada lounas kypsäksi. 😉 Lounaaksi laittipraatvurstia. Makkara on vaan niin hyvää. Iltapäivä jatkui pihalla lukien, kuvaten.

Rantasaunasta uskaltauduin puroon. Voi jummi, kuinka oli kylmää! Mutta minä pulahdin!

Vieläkin paistaa. Korkealta. Siis ulos.

Omakuva ilta-auringossa matkalla liiteriin. Hih! … kaikkea sitä kuvaakin…

*Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja  ja suojata karjaa.

Hangasojalle helatorstaiksi

Hangasoja tulvii. Saunapolulla 40 senttiä lunta. Mökkitienvarren muissa mökeissä ei ole ketään. Me olemme: me mökkihöperöt, Lapin hullut. Kaksistaan olemme. Kolmatta kertaa peräjälkeen kaksistaan.
Esikoinen olisi poikaystävänsä kanssa halunnutkin tulla, ja kun tänään oli kevätlukukauden viimeinen tenttikin, olisi opintojen puolesta ollut mahdollista, mutta työt! Olen niin kade Hesburgerille! Hampurilaistyöntekijä duunaa pyhät ja met täällä kaipaamme…

Kuopus jäi jatkamaan ulkomaalausprojektia ja loppuviikon työvuoroon joutuneen tyttöystävänsä seuraksi. Siis ei nuorisoa eikä ystäviä (joista aika monta on Pariisissa puolivuosisataisjuhlia paossa/juhlimassa), ei mökkinaapureita, ei systeriä omalla mökillään. Mutta osaamme onneksi  olla kaksistaankin.
Tullessa oli monta kertaa pysähdyttävä: Kemijokikin tulvillaan vettä, paljon vettä. Tyyni , iso – Suomen pisin – joki oli majesteettinen. Kuvia otin. Majesteettisuus ja veden määrä ei oikein näy kuvassa … Siis oppimista fotografieeraamisessa vielä on. Paljon.

Ja lunta saunapolulla on tämän verran:

(vrt. pääsiäisen kuvaan täällä)

Kirjaviisautta

Tänään luin  Terveydenhoito-opasta vuodelta 1928. Ei, en etsinyt murmelin vatsataudille selitystä, vaan ihan [historian] tutkimusmielessä kirjaa lehteilin. Ja tähän kohtaan jämähdin:

”Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle.  – – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on,  oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä.  Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.

Klikkaamalla suurenee. Näet tekstitkin. Kannattaa nähdä.

Maanantai kerrakseen

Ei simaha! Ei menny niinku Strömsössä! Huonosti pelittää. Tää ei nyt skulaa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!

Jo siitä, että herään aamuyöllä – onnistumatta sen jälkeen enää kunnolla nukkumaan – pitäisi tietää, ettei päivästä voi odottaa parasta mahdollista. Huolta (vaihteeksi murmelin kanssa lääkärissä), hermostuneisuutta (minä en ehdi millään kaikkea!), pieniä töpeksintöjä (veroilmoituksen tarkistamisen jättäminen viimeiseen iltaan), ärsytystä (kokouksessa vaivoin pysyin hiljaa), unohtelua (eväiden unohdus oli pienin ongelma), liikenneagressiota (pelkkiä punaisia liikennevaloja ja vilkutta ajavia kanssa-autoilijoita).

Tätä kaikkea ryyditti fyysisesti huono päivä:  siitepölyallergia, joka sai sivustatukea iltapäivän arkistokäynnistä, valvomisesta väistämättä seurannut väsymys, taas riivatun kipeäksi äitynyt olkapää ja viikonlopun herkuttelujen jälkeinen pahimmanlaatuinen paksukaisolo!

Ehkä en jatka. Huomenna on parempi päivä. Varmasti.

Poikkeuksellinen äitienpäivälounas

Eilisen paisteen jälkeen aamulla oli todella motivoitava itsensä lenkille. + 4 C ja vesitihkua ei ollut motivoiva syy lähteä, mutta menihän se siinä. Ja kun on käynyt lenkillä voi lähteä äitienpäivälounaalle,  ja samalla juhlimaan Eurooppa-päivää ja ties mitä… .

Poikkeuksellinen oli lounas. Mummu, joka meidät sisarukset perheineen yleensä kutsuu ja ”piffaa” syömään, oli kotona edelleen kipeänä, veli vaimoineen idän kaukomailla, joten olimme vajaalla ”miehityksellä” Uleåborgissa. Poikkeuksellista oli myös se, että ravintola ei fuskannut, ruoan taso ja tarjoilu olivat erinomaisia – äitienpäivästä huolimatta. Ja vuoden 2003 Pinot Noir Uudesta Seelannista maistui meille. Nuorten jutut sellaisia kuin nuorten jutut parhaimmillaan ovat. Ja meidän nuorison lahja äidilleen oli vähintäänkin innovatiivinen :). Oikein mukavan kolme tuntisen vietimme.

Nyt on vähän tehtävä duunia, ja kovasti jo katselen helatorstain sääennustetta Koilliskairaan… Keskiviikkoa odotellessa…

Keskustelua parsasta

Tänään juhlan ovat tehneet monet pienet ja suuret jutut. Esimerkiksi aurinko, cumulus-pilvet, lämpö ja ensimmäinen rullislenkki! Ah, onnea.

Pehtoori kokkasi tänään. Meritaimenta ja hollandaisea. Ja jälkkäriksi täytekakkua. Ei huono, ei ollenkaan. Eka täykkäri ever, jonka siippa on tehnyt ja jo vain se maistui.

Nuoret tietysti syömässä, vävykokelaskin, joka oli ostanut tuomiseksi juuri oikean värisen ruusun. Syvänpunainen, eikä missään tapauksessa keltaista.

Nuori mies  ei vielä ole tottunut meidän perheen juttuihin, eikä varmaankaan tämänpäiväinen keskustelummme parsan vaikutuksesta pissan tuoksuun edesauttanut ymmärryksen lisääntymistä.  Mutta tosiasiahan on, että parsan syöminen muuttaa virtsan tuoksun/hajun ja tuo taipumus on perinnöllinen. Parsan syömisen jälkeen aineenvaihdunnassa jokin orgaaninen pienmolekyyli saa aikaan muutoksia. Oletkos huomannut? Aika vähäinenkin parsan määrä ja sen verraten nopea vaikutus on selviö. Meidän perheessä tuo taipumus on kaikilla. Pehtoorin kanssa saimme eilisessä kyläpaikassa hurjan hyvää parsa-jokirapu-lohipiirasta ja tänään tein meille ja murmelin kotipakettiin kattilallisen parsakeittoa (kreivitär Eva Mannerheimin tapaan, voin joku päivä kirjoitella reseptin…)… Näistä syistä juttua parsasta on riittänyt.

Wikipediassa asiasta todetaan näin:

Brittiläisen tutkimuksen mukaan noin 40 % ihmisistä erittää parsan nauttimisen jälkeen virtsaan vahvatuoksuisia rikkipitoisia hajoamistuotteita, kuten tioleja ja tioestereitä. Hajoamistuotteiden synty virtsassa määräytyy geneettisesti. Koska suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu geeni, joka hajottaa parsassa olevan aromiaineksen, ei heidän virtsassaan ole havaittavissa mitään hajumuutoksia.

Tätähän me sitten soppakulhon äärellä pohdimme, … 🙂 Mutta ei eilen, eikä tänäänkään nämä hajumuutokset ole olleet ykkösasia… Eilen vieraisilla mm. jotain näinkin hyväntuoksuista ja kaunista… Ja tämä oli vain yksi monista kukkivista orkideoista.
(klikkaamalla suurenee, vaikka backgroundiksi?)

Äitienpäivän synttärit

Töistä tullessa mies on keittiössä. Se ei ole harvinaista. Se ON harvinaista, että hän on juuri vispannut jotain. Yleiskone on esillä ja tasoilla astioita epälukuinen määrä, jotain hyväntuoksuista leivonnaistakin on paistettu. Tämäkään ei minua oikeastaan hämmästytä. Onhan ylihuomenna Äitienpäivän synttärit.

Yhden laskutavan mukaan äitienpäivä täyttää ensi sunnuntaina 105 vuotta. Amerikkalainen Ann Jarvis lanseerasi vuoden 1905 toukokuun 9. päivän äitienpäiväksi;  Jarvisin äiti oli kuollut 9.5.1903 ja toivonut eläissään, että maailman kaikilla äideillä olisi yksi yhteinen päivä. Ann järjesti äidilleen muistopäivän ja siitä se lähti.

Jo 1910-luvulla ”äitienpäiväaate” oli levinnyt Pohjoismaihin ja Venäjän autonomisessa suuriruhtinaskunnassakin, siis Suomessa vietettiin Kodin Päivä -tilaisuuksia, mutta vasta 1920-luvulla, paljolti kansakoulujen ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton vaikutuksesta, Suomessa ryhdyttiin viettämään äitien omaa juhlapäivää. Kouluille kokoonnuttiin jumalanpalvelusten jälkeen, lapset lauloivat ja äideille tarjottiin kahvia ja paakkelsia. Äitienpäivän historia on siis oikeastaan aika nuori.

Vielä nuorempi on myös sunnuntaina olevan Eurooppa-päivän historia. Miksi sekin on juuri 9.5. ? Toukokuun 9. päivänä vuonna 1950 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi julistuksen, jossa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästeollisuuden asettamista yhteisen elimen valvonnan ja toiminnan alaiseksi – tavoitteena estää Euroopan repeäminen – jälleen – kahteen leiriin. Sitä pidetään Euroopan yhdentymisen lähtölaukauksena. Suomessa Eurooppa-päivää on vietetty vuodesta 1985 – siis EU:hun liittymisestä lähtien.

Sunnuntaina on siis synttäreitä tiedossa…  Oikeastaan pehtoori ei tainnut leipoa äitienpäivän synttäreiden takia, eikä edes Eurooppa-päivän takia…  🙂

Arjen sankareita

Sitä tulee kovin iloiseksi kun tapaa ihmisiä, jotka pitävät työstään, jotka ovat siinä hyviä, jotka yrittävät parhaansa mukaan tehdä parhaansa, joille et ole rasite ja häiriö vaikka vietkin heiltä mahdollisuuden lerppuilevaan työpäivään… Tänään pitkän iltapäivän aikana olen tavannut monta sellaista ihmistä. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia, infon ja päivystyksen ihmisiä. Pieniä, suuria ihmisiä.

Toivottavasti noiden hienojen ihmisten hyvät yritykset jo toisivat avun murmelin sairastamiseen…

Nimmarikeikalla :)

Kirjakaupan kassalla etsin lompakosta kanta-asiakaskorttia ja rahaa maksaakseni muistilehtiön ja kaksi kirjaa sekä italialaisen ruokalehden. Vieressä miesasiakas samoissa puuhissa ja kaksi myyjää naputtelee ostostemme summia kassakoneisiin.

Toinen myyjistä toteaa miehelle: ”Tämä onkin hyvä kirja. Sellainen klassikkojen klassikko. Jokaisella pitäisi olla tämä.”

Mihin mies vastaa: ”Niin, lahjaksi tämän vien. On niitä edellisiäkin painoksia samasta kirjasta, mutta aina tästä on tykätty.”

Myyjä: ”Tämä onkin jo 78.painos, pari vuotta sitten kirja täytti 100 vuotta…!

Tässä vaiheessa minä jo käännyn katsomaan, että onkohan se, ja onhan se! Kotiruokapa hyvinkin.

Olen kirjoittanut tuon kirjan alkuun lyhyen katsauksen suomalaisen ruokakulttuurin – ja ennen kaikkea Kotiruoka-kirjan – satavuotisesta historiasta. Ja kerroin  tämän sitten siinä kirjakaupan tiskillä.

Molemmat myyjät (Akateemisen ihan tuttuja myyjiä) ja kirjaa ostamassa ollut mies totesivat yhtä aikaa, että ”et kai… oletko oikeasti?”

– Joo, olen minä.

Ja kysyin siltä miesasiakkaalta, että haluaisikos hän siihen kirjaan omistuskirjoituksen ja ilahtuisikohan lahjan saaja jos vain johdannon kirjottaja laittaisi siihen puumerkkinsä.

– Tietysti haluan ja ilahtuisi varmasti. Kirjotatko?

– Voinhan minä kirjoittaa… Kenelle osoitan…

– Järjettömän hieno juttu. NYT tämä on huippulahja…

Ja tässä vaiheessa toinen myyjistä hakee hyllystä itselleen kirjan myös ja pyytää minua kirjoittamaan myös siihen omistuskirjoituksen: ”Vien äitienpäivälahjaksi”,  hän toteaa ja kiittää.

Ja kuka on kaikkein tyytyväisin. Meitsi tietysti. Olinhan Akateemisessa nimmarikeikalla. 🙂

Sähköistä postinodotusta

Heti aamulla salilta tullessa, ennen suihkuun menoa käynnistän tietokoneen, kärsimättömänä odotan että sähköpostiohjelma aukeaa ja katson äkkiä viestit: Agricolan listalta kaksi minulle tarpeetonta viestiä (valtakunnallinen historia-alan tiedotuslista: ”Taidehistorioitsijan lomasijaisuus Suomen Pankissa” ja ”Cities in a Globalising World, Helsinki 20.05.2010”), yksi yöllä prosemmaa väsännyt opiskelija kyselee neuvoja (lue: kaipaa tsemppiä), kommentti-ilmoitus blogista (Kiitos, Irma)  ja yksi kokouskutsu (professorien valintatoimikunta). Siis ei vastausta eiliseen viestiini.

Töissä heti kone käyntiin, odotus, että sähköposti aukeaa. Ei mitään uutta vielä. Sitten joka välissä tarkistan viestit: ne ovat vain tavallista höpinää ja tavallista työasiaa. Sentään yksi ystävän lounaskutsu ensi viikolle. Taas opiskelijoiden loppukevään huoliposteja, kokousmuistioita, ilmoituksia koulutuksesta ja sen sellaista. Eikä kirjeeseeni vastausta, jota  odotan.

Ennen maapostin aikaan saattoi vain kerran päivässä pettyä ja sitten oli vain siirrettävä odotus seuraavan päivän postinjakoon, mutta sähköpostin kanssa olet koko ajan vähän varppeilla. Ja petyt sata kertaa päivässä.

Ja sitten kun tuletkin palaverista onkin ruudulla odottamaton, ennalta-arvaamaton pieni kirje. Se on oikein mukava pieni kirje. Se ei ole se, jota odotin, mutta tämä pieni kirje teki olon oikein mukavaksi.

Pienen mukavan kirjeen jälkeen meni monta tuntia ennen kuin muistin taas odottaa sitä vastausta, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä.

Sekavaako? No niin ollut tämä päiväkin.