Perinteistä vappuaattoa

Aamupäivä töissä, ja häthätää ehdittiin katsomaan Franzenin lakitusta, jonne opiskelijat olivat taas selvinneet. Tai no, selvinneet ja selvinneet. Muutaman tiedän rillutelleen viikon putkeen.

Sitten ajeltiin Kauppahalliin, jossa innostuin ostelemaan kaikenlaista, vaikkei meillä mitään vappukestejä olekaan, eikä edes kotona syödä, kun lähdetään kohta perinteiseen vapunaaton kyläpaikkaan. Tiedossa on kilpailuja, kuohuvaa, ruokaa ja juoma- ja muuta yhteislaulua. Minähän vaan en laula. Parempi niin.

Jotta rullaati, rullaati vaan kaikille!

Palautetta Pyhännällä

Tämänvuotinen historiatieteiden opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteinen palautepäiväretki suuntautui Pyhännälle. Hyvä reissu, hyvä palaute. Ja hyvä palaute ei tarkoita hymistelyä. Keskustelimme monista uusista asioista, joita voisimme yrittää ja monista vanhoista hyvistä käytänteistä, ja keskustelimme asioista joita olisi tarpeen ja hyvä muuttaa. Mieltä lämmittävää oli työllistymistiistain saama kiitos.

Ja kuinka me nauroimmekaan! Maalla on mukavaa! Paikalliset olivat nähneet vaivaa meidän tuloamme varten: kylätalolla oli ruhtinaalliset aamukahvit, lounas maistui, kunnantalolla saimme johdon tervehdyksen kuin parempikin väki, teollisuusvierailulla meille oli kahvit, kirjat ja paakkelsit, esittelyt – ihan parhain voimin – järjestetty. Kävimme tutustumassa Pyhännän esihistoriallisen ajan asutuspaikkaan, tutustuimme 1500-luvulta periytyvän tien varren kulttuurimaisemaan.

Ja minun on vaan niin mukavaa olla opiskelijoiden kanssa.  Omieni.

Feissari

Olen jo aiemminkin tainnut täällä avautua, etten ole oikein sinut Facebookin kanssa. Olen jo aika päiviä, itse asiassa kai jo pari vuotta, sitten luonut sinne oman profiilini tai miksi sitä sanotaankaan. Silloin tarvitsin Facebookia yhden Kiinassa asuneen kollegan kanssa kirjeenvaihdossa. Keskustelimme muutaman kerran suomalaisen ruokakulttuurin historiasta ja sen kirjoittamisesta Facebookin avulla akselilla Oulu – joku Sanghain läheinen ”pikku”kaupunki. Se oli vähän outoa, oikeastaan. Mutta toimi.

Sitten muutamat opiskelijat ja meidän nuorten kaverit esittivät minulle Facebook-kaveripyynnön, eikä minulla tietenkään ollut mitään sellaista vastaan. Jossain vaiheessa Juniori on yhyttänyt minut ja sukulaisia ja tuttuja kavereiksi. Olenkohan itse bongannut ketään, tai siis esittänyt oma-aloitteisesti kaveripyyntöä. Enpä taida, en ainakaan muista. Mutta se kertoo vain siitä, etten  osaa toimia ko. sosiaalisessa mediassa. Hyvä esimerkki kömpelyydestäni oli kun yritin tässä kuukausi, pari sitten päivitellä profiiliani ja merkitä Juniorin ja Esikoisen omikseni, mutta sörssin ja onnistuinkin kirjaamaan poikamme tyttärekseni. Muutamia kertoja olen kommentoinut, joidenkin ”tilaa” ja onnistunut siinäkin häsläämään.

Muutamien – lähinnä Juniorin tai opiskelijoiden – vinkkien jälkeen piipahtelen Feissarissa, katsomassa kuvia, yleensä. Mutta kaiken kaikkiaan olen melkoisen surkea Facebook-tyyppi.

Ja sitten tänään yksi opiskelija sähköposteili, että hän oli  ilmoittautunut huomiselle palauteretkelle Facebookissa, jotta onkohan se voimassa? 🙂  Töissä olen omasta mielestäni aika joviaali ja joustava kun annan opiskelijoiden palauttaa isojenkin kurssien (70 opiskelijaa) harkat liitetiedostoina. Hoitelen usein myös vierailevien luennoitsijoimme matskut, otan vastaan ilmoittautumisia sähköpostitse, mitä suinkaan kaikki eivät tee, mutta että olisi edes pieneen mieleeni välähtänyt laittaa palautepäiväretken ilmoittautumismahdollisuus Facebookiin… Taidan sittenkin olla aika vanhakantainen näissä jutuissa…

Minä vaan bloggailen ja webbailen. Tämä on  856:es postaukseni tässä sosiaalisessa mediassa.

Päivitystä

Tiistai. Valokuvakurssi. Ja lumisadetta!!! Ja tyär kotikotona lukemassa tenttiin. Ja pulputtamassa. Mahottoman mukavaa.

Ei olla paljon nähty, joten nyt oli tatkin ja tiltin (taloustieteen ja tilastotieteen) luentojen ongelmakohdat ja Hesen hampurilaistyöntekijän viime aikojen highlightit päivitettävä. Tiedättekös paljonko yhdessä Hesessä yhdessä päivässä kului Stockan Hullujen Päivien aikana majoneesia, jota käytetään 30 g per hampurilainen? Sitä kuluu seitsemän kiloa! Tenttitulokset ja opiskelu, poikaystävän toiveissa olevan Italian matkan toivekohteet ja kaikki muukin tähellinen on nyt tiedoksitehty.

Muokattuja ja muokkaamattomia

Sen sijaan, että olisin tänään töiden jälkeen lähtenyt ostamaan itselleni kevätpuseron ja jonkun jakun tai muun sellaisen vappuna, rotissöörien illallisella,  äitienpäivänä ja muilla kevään kekkereillä pidettävän paremman vermeen, ajelinkin postiin. Ehdottomasti tarvitsisin pari uutta kampetta, enkä ihan välttämättä olisi tarvinnut uutta kuvankäsittelyohjelmaa, sillä minullahan on jo Photoshop (töistä lisenssillä) ja Elements, joita osaan jotenkuten käyttääkin, mutta silti tilasin itselleni viime viikolla Corellin Paint Shop Pron. Ja sitä sinne postiin ajelin hakemaan, pusero ja jakku ovat edelleen hankkimatta. Nyt olen tunnin ehtinyt uuden ohjelmalla värkkäillä, eikä ole riemulla rajaa!

Pehtoori on ehdottomasti sitä mieltä, että kuvien käsittely on feikkaamista, epäreilua ja  kaikinpuolin fuskua, mutta eikö ”vanha” pimiötyöskentelykin ollut sitä?  Digikuvilla kuvien säätömahdollisuudet ovat vaan niin paljon monipuolisemmat kuin oli kuvavedosten teossa, kuin  kehitteillä ja kiinnitteillä altaissa läträämisessä … Kyllä minäkin olen ylenpalttista muokkaamista vastaan, mutta toisaalta digikuvilla on kiva leikkiäkin, käyttää tehosteita. Itse asiassa harvoin kikkailemalla kikkailen kuvilla;  yleensä muokkatessani vain rajaan kuvaa ja säädän histogrammia, valotusta parantelen.

Viime kerralla valokuvauskurssilla meidän oli jokaisen kerrottava omista ongelmista, sellaisista jutuista, joihin saisi sitten huomenna apuja. Ja sitten meistä jokainen sai kotiläksyn sen mukaan, mikä oli oma ongelma. Ja kun minä (yhdeksi monista kuvaamiseen liittyväksi ongelmakseni) sanoin, etten saa koskaan punaista punaiseksi kuvissa. En kesällä kukkiin, enkä talvella sisällä tomaatteihin oikean väristä punaista,  niin opehan antoikin minulle läksyksi – ei, ei kuvata ruusuja eikä chilejä – vaan kuvata punaviini lasissa, saada viinistä puna esiin. No sillä töinhän tässä on nyt viikko viiniä lipitelty ja kuvia räpsitty… Ei vaiskaan, viikonloppuna yhden lasillisen kanssa, eri laseissa ja valoissa, yritin  sitä punaista löytää ja kuvata. Ja punaista ei tietenkään saa tehdä kuvankäsittelyllä, vaan luomua olla pitää.

Yksi hailakka versio, josta itse jostain syystä pidän, on tämä
(klikkaamalla suurenee)

Toinen, pehtoorin ”kuvausideologian” mukainen, täysin muokkaamaton kuva on tämä.

Kolmannessa punainen on ehkä onnistunein

Tämä viimeinen on graafisin? Mainoskuvamaisin?

Olen siis huomiset läksyt tehnyt, katsotaan mitä niistä sanotaan…

Nyt voin ryhtyä taas leikkimään PSP:llä. Jos jaksatte blogini liepeillä roikkua, ette voi välttyä vielä näkemästä hyvinkin monin tavoin muokattuja otoksia. … 😉

Autuaasti auringossa toscanalaista juhlaleipää

Sunnuntain aurinko, – kuin lahjaksi saatu.

Vähän on ollut sellainen suorittamisen meininki tänään, mutta hyvällä mielellä olen suoritellut. Koetan kuvin kertoa…
(kuvat suurenevat, ja paranevatkin, klikkaamalla)

Merenrannassa aamulenkillä kylmä. Jäälle ei enää ollut asiaa, muilla kuin variksella.

Siispä siirryin Meri-Toppilassa sisäosiin. Paikoin jo lämmin. Poimin noita etualalla olevia kaisloja, pihalle ruukkuun.

Ruukku ja muitakin pihakalusteita nosteltiin ulos, siivoiltiin ikkunalautoja, leviteltiin lunta.

Kaasulämppäri takasi lämmön niin, että huomenna toivottavasti sairaalasta kotiutuvan murmelin ja systerin kanssa pitkät tovit tarkenin ulkosalla istuskella ja telefoneerata.

Lämmön ja auringon huumaamana avasimme kuohuvan. Tämän kevään uutuus cava Alkossa on Faustino. Alle kympin maksava oikein hedelmäiseksi, tasaiseksi, täyteläiseksi ja silti kuivaksi todettu espanjalainen kuohuviini on suorituksemme vappujuomaksi.

Kuvassa olevat Macaroons-leivokset ovat Stockalta, mutta minulla on vakaa aie tehdä niitä itse. Ehkä jo vapuksi. Ehkä jo tänään…

Tänään olen jo tehnyt mm. siman ja leipää. Toscanalaista ihanaista juhlaleipää. Tavallisessa toscanalaisessa leivässä ei ole suolaa, mutta tässä on. Ja tässä on paljon muutakin.

Kaivoin vanhan reseptini esiin kun Dubain reissulla saimme usein tämäntyylistä kuivatuilla hedelmillä ja pähkinöillä täyteläistettyä leipää, ja siitä jäi kaipuu, …

Toscanalainen rusina-pähkinäleipä

3 dl vettä
35 g hiivaa
½ dl öljyä
1 rkl suolaa
1 dl rusinoita
1 dl pähkinärouhetta, tai pistaasipähkinöitä, tai molempia sekaisin
2 dl grahamjauhoja
1 dl ruisjauhoja
2 dl vehnäjauhoja
2 dl spelttijauhoja
Liuota hiiva haaleaan veteen. Sekoita mukaan öljy, suola,
rusinat, pähkinät ja graham- ja ruisjauhot. Alusta taikina
kimmoisaksi vehnäjauhoisilla. Anna kohota.
Leivo taikinasta kaksi pientä limppua ja kohota pellillä.
Voitele kohonnut leipä öljyllä ja paista ensin
250 asteessa noin 10 minuuttia ja sitten pudota lämpö 200 asteeseen.
Jatka paistamista vielä noin 25 – 35 minuuttia.

Kokkikurssilla

Tänään olisi joululahjalla ollut käyttöä. Mutta enhän minä tiennyt, että monella muullakin oli sellainen, omansa. Kokin takki.

Pehtoori oli minulle jouluksi teetättänyt oman kokin takin, brodeerauksin. En ole vielä oikein tiennyt, missä ja milloin hienoa takkia ja nuorison ostamaa kokinhattua olisin käyttänyt, mutta tänään ne olisivat olleet enemmän kuin kohillaan.

Olemme olleet koko päivän Rotissöörien grillauskurssilla. Meitä oli melkein kolmisenkymmentä, teimme porukalla ruokaa yli kolme tuntia, ja söimme melkein toisen samanlaisen tovin.  Koko ajan opimme uutta, monia hyviä lihankäsittelyniksejä, ja oivallisia grillauskastikkeita ja -lisukkeita opimme tekemään.

Kunhan kotosalla teen sen paprikakastikkeen, niin kerron teillekin, miten se syntyy!

Tänään Hilikussa (opetusravintola, jossa kokkailimme) oli mukava porukka, ylivertaisen hyvät – ja hauskat – opet. Vallan mainio päivä vietetty.

Ja ensi kerralla kun on tällainen ruokakurssi, tiedän, miten pukeudun!

Kevätduuniblues

Aamulla paistoi aurinko kun menin töihin. Aika aikaisin menin. Siivoojat ja virastomestarit olivat sentään jo kampuksella, –  jo aukaisseet ovet.  Nukkuminen kun on taas ollut vähän niin ja näin viime aikoina. Turhaa stressiä ja oikeaa huolta. No niin, mutta: siis töihin.

Töissä kolme kokousta. Kolme!  Yhdelle päivälle kolme kokousta, joissa kaikissa on erikseen ”R:n lista”. Sellainen syö naista! Tänään kaikki meni liki konsensus-meiningillä, mutta jostain syystä kollega lähetti viime perjantain kokouksen jälkeen minulle(kin) tämän klipin:  http://areena.yle.fi/video/705066 .  Yleensä ei ”läiky”. Kieltämättä viime viikolla läikkyi – ihan Päivin kaltaiseen verbaliikkaan en pysty, mutta edes sanoin ääneen, että on inhottavaa kun puhutaan päälle, kun nonsaleerataan.

No niin, mutta tänään niitettiin viime viikon kylvöjä, eikä satoluku ole ollenkaan huono. Ehkäpä ensi vuonna ehdin taas tehdä tutkimustakin … ? Toisaalta kaiken tutkimusajan kädenväännön jälkeen,  edelleenkin meillä on töissä hyvä henki. Niinkin hyvä, että kaikki olivat ilolla tulossa kesäpiknikille,  kun lupauduin järjestämään … 🙂

Töistä lähtiessä olisin voinut vannoa, että on lokakuu. Sää näytti juuri siltä, että kohta sataa. Sataa ensilumen! Onneksi ei satanut ensi- eikä takatalvilunta. Mutta kummallisen kylmä on. Ja kummallisen väsynyt olen.

Kesälomamatkan suunnittelu piristää… Fiskars, Karjala, Rooma,… ? jonnekin tai kaikkiin. Suunnittelu jo tekee hyvää.

Kasariruskea

Tapettiremontti ohi. Pehtoori sai eilen tapiseerattua makuuhuoneemme.  Tämä on ehkä viimeinen tyttären poismuuton jälkeisessä rotaatiossa oleva huushollin uusjako.  Olemme oikein tyytyväisiä tulokseen. Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että nytkö sitä palataan kasariin oikein tosissaan! Siis ruskeaa!

Kun 70-luvun lopulla muutin pois kotikotoa ja ryhdyin oman opiskelijahuushollini sisustukseen, oli ykkösväri ruskea. Ja kuinka minä sitten jossain vaiheessa sainkaan tarpeekseni ruskeista ja ”beesseistä” verhoista, sohvasta, matoista, sänkypeitoista, tapeteista, pyyhkeistä, tyynyistä – kaikesta. Ja vähän kerrallaan myin kirpparilla kaiken pois ja remonttien jälkeen kotimme alkoi olla kovin valkoinen. Sinisellä ja harmaalla ryyditettynä. Ja nyt mennään taas kohti ruskeaa, niinkö? Näköjään.

Valokuvatorstai: kuva vanhoista pulloista

Valokuvatorstaissa on tänään haasteena kuva. Haastekuva on alempana. Oma vastaukseni on tässä.

Karhulan lasitehtaan pienet suolasirotinpullot olivat Tavastilan mummolassa kiehtovimmat esineet, mitä muistan. Sain niillä leikkiä siellä käydessämme. Mutta varovasti.

Onneksi leikin varovasti, – samaiset viehättävät pikkupullot (klikkaamalla kuvaa pienistä tulee isompia) olivat ehjinä vielä viime kesänä tädin keittiössä. Juuri kun olimme siellä käymässä oli tehty päätös Karhulan lasitehtaan sulkemisesta. Yksi osa suomalaista teollisuus- ja kulttuurihistoriaa oli taas kerran päätöksessään. Vahinko.

Haastekuva oli siis tämä. Ja muiden vastauksia haasteeseen on täällä



Tunnelmasta toiseen

Keskiviikkoko tänään on? Ei siltä tunnu, ilta ollut sellainen pieni juhla.

Töissä paljon kuuntelemista. Joskus mietin, onko hyväksi kuunnella niin paljon. Tänäänkin sattui, mutta mietin, että ehkäpä se on hyvä merkki, en ole aivan kovettunut. Vaikka välillä niin toivoisin. Kun en kerran voi auttaa, niin miksi välitän?

Nyt kun tuntuu, etten voi/osaa oikein kirjoittaa tunnelmista, pistän tähän kuukauden kuvat. Nekin kertonevat, että on kevät. Elikkäs Puutteenperä vol. IV

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Sinuhe ja minä

Mika Waltarin Sinuhe on ehkä yksi syy minun uravalinnalleni. Tosiasiassa on itse asiassa vahinko, että koskaan päädyin historiaa lukemaan. No sen vahingon seurauksena olen vuosikymmeniä!! ollut päivät historian parissa. Sinuhen vika? Lukioaikana luin Sinuhen suunnilleen yhdeltä istumalta. Itse asiassa luin sen toisenkin kerran melkein heti perään. Tein äidinkielen tunnille esitelmän Waltarista. Otin selvää,  miten Waltari oli tiedot historialliseen romaaniinsa saanut, mistä hän tiesi, vai kuvitteleko hän vain? Oliko kirja enemmän faktaa vai fiktiota? Historiasta tuli Sinuhen myötä aina vain kiinnostavampaa.

Siitä ei ollut enää pitkä matka siihen, että hain kirjastosta Mikael Karvajalan,  Mikael Hakimin, Tanssin yli hautojen, Nuoren Johanneksen ja muita Waltarin historiallisia romaaneja. Mutta yksi oli ylitse muiden: Sinuhe. Hollywood-elokuva Sinuhesta oli minulle pieni kriisi. Ei noin. Ei sitä voi noin tehdä!! Halusin kirjoitettua historiaa.

Sain lahjaksi hienon Sinuhe-lahjakuvakirjan, ja kadehdin opiskelukavereita, jotka ottivat opinnäytetöidensä aiheiksi jotain Egyptin historiaan liittyvää. Minulla ei omasta mielestäni ollut silloin aikaa moiseen. Brittiläisen imperiumin historia oli silloin kova sana, ja sen parissakin kyllä viihdyin. Kuvittelin oikeasti joskus lähteväni Englantiin jatkamaan opintojani sillä saralla: Tanskaan asti, parin viikon stipendiaatiksi päädyin… Sinne  asti vain…

Sinuhe on ollut pitkään elämässäni taka-alalla, mutta olen löytänyt hänet taas. Minulla on nyt  Sinuhe äänikirjana. Lars Svedbergin lukemana (jo pelkkä ääni vie mennessään) kuuntelen Sinuhea aamuisin iPodista salilla, viikonloppuisin lenkillä. Se on minulle nyt erilainen kuin joitakin vuosia, vuosikymmeniä sitten. Se on minulle edelleen yksi maailmankirjallisuuden huipputeos. Tänään aamulla unohduin jalkaprässissä kuuntelemaan Svedbergin kertomana kuvausta faaraoiden ajan Thebasta…  Kuntosali katosi jonnekin ja jäin miettimään…

Sinuhe on minulle vieläkin hyvin tärkeä.

Tuhkataivas

Huomiselle valokuvauskurssille on läksynä harjoitella HDR-kuvien ottamista ja muokkaamista. HDR-kuva tehdään ottamalla samasta kohteesta (jalustaa käyttäen) kaksi tai kolme kuvaa eri valotusajalla ja nämä kuvat yhdistetään,  siis kolme eri valotusajalla otettua kuvaa päällekkäin kuvankäsittelyohjelmassa ja sitten muokataan.

Minä kuvailin lauantaina tätä harkkaa varten kymmeniä kuvia Nallikarissa ja alla oleva kuva on ”tavallinen”, muokkaamaton kuva (klikkaamalla suurenee). Sää oli siis mitä parhain.

Sitten alla oleva kuva on HDR-tekniikalla tehty. Ajattelin että sen nimi voisi olla Tuhkataivaan alla. Aion osallistua sillä huomisen kurssimme ”kilpailuun”…

Ja juuri tänään (19.4.)  minun on tähän kuvaan liitettävä tämä teksti Tuntemattomasta, Hietasen turunmurteinen kommentti on nyt niin lähtemätön:

– Kyl mää kaikke enemä ihmettele, et mitä semmosil tulivuaril ollenka tehrä. Mun miälestän ne ova ihan turhi. Kuka tarvitte niit! Ei kukka.

– Antaa mar ne lämpöö sentään.

-Lämppö! Patteri ja valkian lämmö mää kyl ymmärrä, mut mitä tommosel lämmöl teke? Ei mittä. Mää ole sitä miält, et jos mää olisi ollu Jumal nii mää en olisis tehnyk koko vuarei. Ja jos mää vaa voisi nii mää hajottasi ne. Mitä semmose ollenkan tekevä olemas ku ei mittän muut ko paha tee?

Kevättä vaikka väkisin

Kevät. Niin olen halunnut kovasti ajatella, vaikka aamulla pihalla olikin ohut uusi lumikerros, ja päivällä on sadellut hiljalleen vähän lisää.

Kevättä edes sisälle. Lumen vuoksi annoin itselleni luvan jättää lenkin väliin, olinhan eilen ollut kaksi tuntia kävelemässä ja kuvaamassa, ja tehdä kodista keväisen. Vaihdoin talviliinat pois, etsin kaikkea vihreää, katoin vihreäksi, tein kesäruokaa. Avasimme grillikauden kun tytär ja sulhonsa tulivat syömään. Jälkiruoaksi ananasta, minttusokeria ja jukurttia… Vähäkalorista kevätjälkiruokaa. Resepti LappItaliassa.  Nyt kauppojen ananakset ovat hyviä ja mehukkaita.

Kevätkuviakin otin, aika paljonkin otin. 🙂 Vihreä kevätkollaasi aukeaa isommaksi klikkaamalla, ja osa kuvista on isoina tämän blogin galleriassa. Klikkaile tuosta ylhäältä…

Kevätttä on yritetty tehdä myös siivoilemalla. Kevätsiivousta Festaan, ja kevätsiivousta työhuoneeseen. Eilen kävin kevätsiivoilemassa haudalla, ja pojat ovat kevätsiivoilleet autoja. Ja tässä välissä on sitten aina katseltu lumikasoja pihalla! Haaveiltu kesästä, kesälomamatkaakin vähän viritelty.

Eilenkin kevättä. Sää oli hieno, joten viihdyin valokuvausturneella Nallikarissa ja Pikisaaressa kauan, valokuvauskurssin HDR-harjoitusta varten kymmeniä kuvia, huomenissa voisin laitella jotain näytille… Ei ollut kiire ruoanlaittoonkaan, sillä illaksi oli viinikerhon kanssa tapaaminen ja illallinen Puistolan viinikellarissa. Nautimme hulppean hyvän illallisen ja maistoimme monta hyvää viiniä, joista Barolo vuodelta 1999 sai selvästi parhaat pisteet.

Puistolan viinikellari osoittautui oivalliseksi tilaksi, tarjoilu ja viinien esittely hoidettiin mallikkaasti. Me saimme olla rauhassa, ja saimme nauttia erinomaista ruokaa. Tämä toinen kertani Puistola Diningissa oli vielä parempi kuin ensimmäinen.

Pääruokana ollut kyyhky oli oivallista, mutta eturuoaksi valitsemamme parsa prosciutton kanssa oli järjettömän hyvää. Kevään parsakausi on siis avattu. Ihanan rapsakoita vihreitä ja valkoisia parsoja olisin voinut syödä enemmänkin. Pinaattipeti häivähdyksenomaisesti tähtianiksella maustettuna oli sinänsä suurenluokan herkku.

Ennen Puistolaan menoa ehdimme pehtoorin kanssa käydä leffassa. Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttielokuva saksalaissotilaiden tyttö/naisystävistä ja saksalaissotilaiden lapsista oli hyvä. Ei elokuvassa ollut minulle juurikaan uusia faktoja opittavaksi, sillä ystävän ja kollegan väitöskirjatyön myötä näistä asioista opin aikanaan minäkin aika lailla, ja omien paikallishistoria-projektieni haastattelu/arkistoaineistojen kautta tiesin tästä sotahistorian yhdestä osasta ennestään kaikenlaista, mutta silti dokumentti kannatti ehdottomasti käydä katsomassa. Tapa, jolla dokumentissa oli jätetty tilaa ajatuksille, pakotettu ajattelemaan, oli hienovaraista, tarpeellista. Ylisukupolviset vihat ja kaipaukset tulivat tykö. Oli pakko miettiä. Kontrasti niistä tunnelmista Puistolaan ystävien kanssa illastamaan oli hetken turhan jyrkkä, mutta onneksi ei ihan mahdoton.

Nyt sataa vielä lunta, nyt taidan vielä siivota kylppärin kaapin, … tehdä kevättä vaikka väkisin.

Puhki

Koko työpäivä kokouksia. Koko työpäivä vaahtoamista, asiaa, vastustamista, puolustamista, yritystä, selitystä, taas selittämistä, kääntämistä. Lopulta luopumista ja ehkä myös pieni voitto. Olikohan? Yritin kuitenkin.

Kuitenkin. Kummallisen tyhjä olo. Kummallisen helpottunut.

Ilta sitten vain toipuessa. Huomenna lauantai. Paistaisipa.

Pienoislinturetkellä

Kävin äsken lenkillä. Vinkin jälkeen menin katsomaan, olisiko Islannin tulivuoren purkauksen tuhka tehnyt auringonlaskusta poikkeuksellisen hienon? Olisiko hienoja valoefektejä? Ei ollut, ei.  Mutta jo keväistä oli.

Ja joutsenia oli. Näin yhteensä neljätoista. Ja muitakin lintuja. Älkää vaan kysykö, mitä lintuja. Tunnen linnut paremmin ruokalistoissa kuin taivaalla. Näin huolimatta siitä, että olen pian parikymmentä vuotta tuntenut aktiivisia lintuharrastajia, ammattilaisia, biologeja, joiden kanssa olen ollut ainakin kymmenellä linturetkelläkin, mutta minä mitään linnuista opi! Noilla retkilläkin minulla on ollut päällimmäisenä huolena ja huvina toimia piknik-vastaavana.

Joutsenet sentään tunnistan. Ja kun ei ollut luomuvalo- eikä haloefektejä, niin leikin vähän photoshopilla (klikkaamalla suurenee).

Hyppy: Leap of Faith

Valokuvatorstain aiheena hyppy.

Dubain vesipuistossa on Leap of  Faith: 27 metriä pudotusta suoraan haialtaaseen (tosin hait panssarilasin takana). Hyppy kestää kahdeksan sekuntia.

Pitihän se kokeilla. Toista kertaa en uskaltaisi.

Klikkaile kuvat isommaksi, hypyn huimuus (!) näkyy paremmin.

Tästä lähdetään!

Putous jatkuu tuonne siltojen alle…. Putken takana kurkkivat hait. Onneksi niitä ei ehtinyt nähdä …

Kuvassa hyppyvuorossa on tytär.

Tuote-esittelyä vol. 2

Tammikuussa kerroin muutamista meidän huushollin suosikkituotteista (muistanette: käsivoide, teekannu jne.)  ja nyt on vuorossa tuote-esittely vol. 2.  Miksi juuri tänään? Koskapa iteljooni (vrt. posti > posteljooni, itella > iteljooni) on jakanut kaikille keltaiset Hullut-lärpäkkeet. Ja vaikka kammoan ruuhkassa ostelua, enkä juuri Stockalle näinä päivinä uskaltaudu, on ehkä perjantaina mentävä.

Ja syy on säilykepurkki! Purkkiruokaa halvalla. Tai noh, suunnilleen puolet halvemmalla kuin tavallisesti, eikä ole kyse mistä tahansa nöttikötti-purkista. Ranskalaisen RougiÉn ankankoipipurkissa on 4 – 5 valmista kypsää, tavattoman hyvää koipea, jotka on  purkin ohjeen mukaan vain lämmitettävä. Porkkanoiden ja lanttujen, riisin tai/ja omena-sipulihillokkeen ne ovat ennalta-arvaamattoman herkullisia. Ei purkkiruoaksi uskoisi. Olen tarjonnut häpeilemättä vieraillekin.  Normaalisti purkki maksaa melkein kolmekymppiä, nyt (siis perjantaina) hinta on noin puolet vähemmän.

Muuta en osaa ko. lehtisestä suositella, mutta samalla jos menet Stockalle tai ensi kerralla kun menet, osta kokeeksi liha- tai kasvis-, kana-, riista- tai kalalientä litran tömppö. Oulussa ko. tuote on lähellä maitohyllyjä, pakatun jauhelihan tiskin päädyssä.  Nämä eivät sisällä glutamaattia, eivätkä muitakaan E-juttuja.  Liemissä ei ole myöskään suolaa kuten kuutioissa tai fondeissa.  Liemien käyttö on kalliimpaa (n. 4 euroa/pänikkä) kuin kuutioiden, mutta kyllä maku on hinnan väärti.

No sitten samaan mainospuheeseen voisin liittää Cliniquen mascaran. Ricils´n 38 -ripsari on melko monen ”se ainoa oikea mascara” ja onpa aika monille Hulluille päiville töistä niitä ostamaan lähtenyt työkaveri saanut meiltä muiltakin pyynnön: ”Tuokko samalla mullekin”. Nyt en edes katsonut onko ko.  tuote katalookissa, sillä olen jo pari putkiloa sitten vaihtanut merkkiä. Siis tämä. Pysyy yhtä hyvin, mutta on ”ohuempi” käyttää. Siis uusi suosikki!

Apteekkireissulla – jos perinteiset hammaslangat ovat vaikeita mutta pakollisia käytettäviä – kannattaa ostaa pussi Plackerseja. Minun tiheät hammasvälini, ainainen hammaskivi ja muutoinkin ongelmallinen purukalustoni vaatii hammaslangan käyttöä, mikä ei ollut aivan ongelmatonta ennen kuin löysin nämä.

Ja sitten makeaksi lopuksi suklaata. Ihan parasta! Jos on suklaata syötävä, jos on mahdollista sitä syödä, jos minä saan valita, niin sitten Maraboun sitruuna-inkivääriä. Mmmm. Ja kyllä tuon sarjan kaikki suklaat on hyviä. Chilisuklaa (Lindtin) on ainoa, jota tähän voi edes verrata.

Sittten lopuksi varoituksen sana: jos tarvitsette datisti-apua, wordpress-blogin päivitysapua, tilastojen asennusapua, haittaohjelmien poistoapua tai ylipäätään mitään näihin asioihin liittyvää asiantuntemusta niin minun puoleeni EI kannata kääntyä. Systerin blogia, konetta ja sen ohjelmia ja kaikkea sellaista tuossa pari tuntisen mestaroin; no onneksi pehtoori tarjoili meille sentään jätskiä välillä. Ettei ollut ihan hukkareissu siskollakaan.

Huonoja ja hyviä aikoja

Yliopistomaailma kuohuu, ja siinä kuohunpyörteissä olen yrittänyt tänäänkin pysyä pää vedenpinnalla. Sitten vielä irtisanomiset ja vakavat sairastumiset tuoneet huolta lisää.

Päivän ehdottomasti positiivisin juttu on se,  että Juniori aloitti tänään uransa rengasmyyjänä. Niinpä se kuopus vaan on onnistunut itselleen työpaikan hommaamaan. Nyt kun vaihtoi iltalukioon, on aikaa päivät olla töissä. Hieno homma.  Tytär on hampurilaistyöntekijä (se on se oikea ”titteli” joka papereissa lukee, minusta jotenkin hullunkurisen kuuloinen) ja poika rengasmyyjä. Ja pojalla molemmat tämän kevään yo-kirjoitusosat menneet sentään läpi (englanti c, terveystieto b) ja kurssejakin kuitenkin erinäisestä lerppuilusta huolimatta suoritettuna. Ei ollenkaan hassumpaa.

Tytär on saanut vaihtopaikan Strasburgiin, jonne lähtee ensi lukuvuoden kevääksi. Sekin periaatteessa hyvä juttu. Ainoa vaan että Oulun kansainvälisessä yliopistossa on uusien aikojen myötä päätetty lopettaa ylimääräisten (ranska, saksa, venäjä, espanja) kielten opetus (sarjassamme niitä huonojen aikojen seurauksia!), jotta esikoisen haaveilema ranskan alkeiden opiskelu ennen vaihtoon lähtöä ei nyt sitten onnistu. Aikoi pärjätä englannilla. Ja saksan alkeilla.

Ja minä aion huomenna pärjätä perustelemassa tutkinnon laajuuden nostamista edes 140 pojoon!

Tyyntä kevättä ilmassa

Untuvatakki on pyykkikoneessa! Se on hyvä merkki se. Pihan japaninmarjakuusi on kokonaan lumesta vapaa. Sekin on hyvä merkki se.

Lenkillä olisin voinut olla vaikka kuinka kauan. Olin kuvaamassa ”virtaavaa vettä” kuten valokuvauskurssin läksynä oli. Huhtikuussa virtaavaa vettä Oulussa? Just!

Kun virtaavaa vettä ei paljon löytynyt ajattelin, että vien sitten tämän, onhan siinäkin virtaavaa vettä. Edes kirjoitettuna. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Joo, myönnetään. Aika huono vitsi. Mutta tyyni sää ja tyyneys oli lenkillä ihanaa. Oikeasti kevättä ilmassa.

Ja liikkuminen oli todella tarpeen: perjantai-iltana (mielettömässä vesi-räntäsateessa) Vihiluodossa olevan hotellin pihassa olevassa isossa kodassa Slowareiden (Slow Food Oulu) illanvietossa (kalastajan menu oli reilua perusruokaa), eilen I & M seurana pitkällä lounaalla Vanhalla Paloasemalla (jossa rotissööriydestä oli iloa ja etua!) syömässä tiikerirapuja, onneksi sentään skippasin jälkkärin  ja Paloasemalta lähes suoraan viininmaistiaisiin, joissa oli korvasieni-suppilovahvero- ja suklaapiirakkaa (nam!).  Olisi ollut vielä opiskelijoiden Bakkanaalitkin samalle illalle, usein olen ollut mukana. Eilen ei vaan ehtinyt. Ja tänään vielä veljen nuorimman tyttären 18-vuotissynttäreillä jossa kotipullaa ja ihanaa mustikkapiirakkaa. Aika makoisa lounas minulla! Nyt pojat aikovat avata grillikauden ja paistaa poromakkarat. Mieleni minunkin …

Mutta siis kevät. Blogin kevätilmeen palautekyselyyn tuli kahdeksan klikkausta: kuusi positiivista, kolme positiivista suoraa kommenttia ja kaksi ”other” (kommenttien sisältö ”hyvä sivu, mutta niin oli entinenkin mutta uusi on hieman entistä hitaampi”)

ja muutamissa valokuvatorstain kommenteissakin uudistus noteerattiin positiivisin äänenpainoin. Siispä taustakuvaidea lienee pysyvä ratkaisu. Tosin Paikkarin torppa tuskin kovin kauaa taustana pysyy … 🙂

Liesussa

Liesussa koko päivä. Lenkillä, kaupungissa, suoraan iltapäivälounaalle Helsingin ystävien kanssa (oi, kuinka olikaan mukava tavata heitäkin!), sieltä pikaisesti kotiin, auto talliin ja juniori vei meidät viininmaistiaisiin: Itävalta ja Italia rulettaa!  Nyt on niin täys, että jalkapohjatkin on ihan pyöreät!

Limoncello di Casa

Huhtikuun ruokahaasteena onkin yllättäen juoma. Viime kuun haasteen voitti Mustikkpöperöä-blogi voittoisalla palsternakkareseptillään. Sen ansiosta on Mustikkapöperön vuoro haastaa meidät muut. Ja Mustikkapöperön asettamassa haasteessa lukee näin:

Kevään kunniaksi huhtikuun ruokahaasteen aiheena on hedelmäinen juoma. Se voi olla mitä vain pikkudrinkeistä, täyttäviin pirtelöihin tai juhlava booli. Loihdi päähänouseva piriste, palauttava superjuoma tai lastenkestien janonsammuttaja.

Ja minähän päätin osallistua Limoncellolla. Italialainen sitruunalikööri on sellaisenaan hyvää, molto bene!,  ja sitä voi käyttää niin moneen…

Italialaisissa keittokirjoissa reseptejä Limoncellon valmistamiseksi on paljon! Olen ottanut kaikista jotain, kaikista muuttanut jotain ja soveltanut oman suomalaisen (Finlandia-) versioni. Joka on tyyliini hyvin yksinkertainen. Tätä olen tehnyt jo aika monena keväänä. Ja testauttanut Italian kävijöillä, jopa italian kurssimme opella, rotissööreilla – eikä kukaan ole huonona pitänyt, päinvastoin. Muutama on halunnut reseptinkin.

Resepti Limoncello di Casa
(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Tarvitset ensin:
viisi kauniskuorista sitruunaa
pullon Finlandia Lime Vodkaa (tai Absolut Citron)
(tai Absolut Citron)

ja parin viikon tai kuukauden kuluttua:
1/2  litraa vettä
1/2 kg sokeria

Pese sitruunat saippuavedessä. Kuori sitruunoista keltainen ohut osa. Laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Siivilöi kuoret pois.

Kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä keltaiseksi, sitruunaiseksi makuuntunut vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Loppukesällä maistuu jo parhaalta, mutta silloin jäljellä ei ole enää paljon … 😉 Ehkä kannattaakin tehdä heti kerralla tupla-annos.

Tästä ei tule kovinkaan makeaa eikä kovinkaan vahvaa (20 %) mutta juuri sellaisena se kesän lämpiminä päivinä hyvin jäähdytettynä maistuukin parhaalta. Ja tämä on niin hyvää täytekakun kostuketta, ja aika moneen muuhunkin jälkiruokaan on mukava lorautella omatekoista Limoncelloa. Ja sentti, pari kuohuviini lasin pohjalle, päälle joko makeaa Asti Tostia tai kuivaa proseccoa ja kesän ihana kuohuva on siinä. Ja pohjana omatekoinen sitruunalikööri. Hmmmm…

Talon Limoncello – Limoncello di Casa, per favore.

Pieniä kohtaamisia

Minä en muistanutkaan, kuinka ikävä minulla oli ollut yhtä ihmistä. Joskus  perjantai-iltapäivisin olen viimeisen vuoden aikana häntä kaivannut. Nimenomaan perjantai-iltapäivisin, sillä silloin meillä oli usein tapana tavata kampuksen kuppilassa. Kuluneen vuoden aikana on joskus  tullut sellainen pieni ohikiitävä kaipaus, mutta kaipaus on vain viivähtynyt, pyörähtänyt, mennyt pian ohi. Ei mitään raastaavaa ikävää.

Niinpä en oikeastaan ollut tajunnutkaan, kuinka monta kertaa olisin eromme aikana häntä tarvinnut: tarvinnut kuuntelijaksi, tarvinnut mielipiteidensä kertojaksi, neuvojaksi. Ja kuinka olen kaivannut sitäkin tunnetta, että tiesin olevani hänelle avuksi. Hänen rauhallista jutusteluaan, viisaita sanojaan, – ja keskusteluja kirjoista –  erityisesti niistä on ollut puutetta hänen lähdettyään yhteisöstämme, saatuaan tutkimuksensa tehdyksi.

Montakohan kirjaa luinkaan hänen suositustensa perusteella? Lähtemättömän jäljen jätti Teuvo Pakkalan Vaaralla. Siitä oli meillä 1800-luvun lopun pieneläjien, vähäväkisten, 1800-luvun oululaisten kahdella tutkijalla paljon keskusteltavaa. Ja hänen kysymyksensä historiatieteestä panivat minutkin jäsentämään asioita itselleni. Ja hänen näkemyksensä ja kokemuksensa neljän aikuisen tyttären isänä avasivat minulle uusia näkökulmia kanssakäymiseen omien lasten ja opiskelijoiden kanssa.

Ja yhtäkkiä hän seisoo tänään työhuoneeni ovella; sanoi tulleensa tapaamaan minua.  Oi, kuinka se oli mukavaa. Jatkoimme siitä, mihin viimeksi jäimme.

Ja sitten iltapäivällä tapasin toisen pitkään maailmastani poissaolleen ihmisen. Olipas mukava kuulla hänenkin kuulumisiaan.

Ihmiset ovat työssäni parasta. Ovat aina olleet.

Minulla on ollut hyvä päivä tänään. 🙂

Opintorajoituksia

Paikkarin torppa. Sen ikkunaluukku tuossa otsikkokuvassa on. Ja taustakuvassa on Valkjärven rannalla, Sammatissa olevan torpan pihan omenapuita, jotka viime toukokuun lopussa olivat kukassa. Elias Lönnrotin syntymätorpan pihapiirissä olisi ollut kuvattavaa vaikka yhden muistikortin verran (kuva suurenee klikkaamalla, ja kannattaa klikata). Kevään valossa on muutenkin ihana kuvata.

Nyt olisi otettava valokuvauskurssille ”läksykuvia” ja muokkailtava niitä, ajattelinkin lähteä ulos lenkille kuvailemaaan, mutta meitsillä onkin mennyt ilta huomisen info-tilaisuuden dioja värkätessä. Töissä muka tein valmiiksi, mutta enköhän innostunut vielä täsmentämään ja sitten  värkkäämään vielä jotain … ja tässä tulos.

Että ihminen voi repiä riemua tämmöisestä. Ihan itse tein tuon liikennemerkin. 🙂

Niinku mihinkö moisen tarvitsen? No infoon. Humanistinen tiedekunta kun on viisaudessaan päättänyt rajoittaa FM-tutkinnon 310 opintopisteeseen. Nykyisin meidän opiskelijoilla on valmistueessaan keskimäärin 360 pojoa. Siis keskimäärin. Joten yli 400 pisteen tutkinnot eivät ole mitenkään harvinaisia. Tämä uusi päätös on aiheuttanut yhden jos toisenkin huhun ja huolen. Lupauduin selittämään syitä ja seurauksia, helpottamaan hurjan huolestuneiden humanistien huomista. Ja ainakin itselleni iloksi tuommoisen merkin muokkailin.

Ja mihin tämä opintorajoitus liittyy? No siihen, että entistä nopeammin täytyisi filosofian ylioppilaat saada yliopistosta ulos. On tehty huipputulosta, mutta siksipä onkin keksitty, että humanistit opiskelevat turhan laaja-alaisesti – vaikkakin säädetyssä viidessä vuodessa  ehtivät valmistua, mutta parempi olisi jos lähtisivät heti kun tutkinnnon minimi (300 pistettä) on täynnä.

Tämmöistä ilosanomaa pääsen huomenna selittämään. Ja totta puhuen kertomaan ettei asia ole ihan näin pahannäköinen…

Kevätuutta!

Opiskelin pääsiäisenä etupäässä valokuvausta, mutta vähän myös css-koodausta. Niillä opeilla yritän saada blogiini uutta kevätilmettä.

Blogitekstin tila on nyt hieman entistä leveämpi, näin voin ehkä laittaa vähän isompia kuviakin. Tosin edelleenkin kuvat vastaisuudessakin aukeavat isommiksi klikkaamalla.

Nyt blogipohjassa, siis taustalla, on kuva, eikä vain yksivärinen ”tapetti”.  Kokonaisuus on nyt vähän levoton – ehkä, mutta muuttelen kuvia kunhan ehdin.

Yläpalkin hakemistoon olen laittanut linkin www-sivustolleni. Olethan käynyt siellä joskus? Sivustollani on mm. paljon ruoka-asiaa, esimerkiksi molemmat keittokirjani sekä Oulun Slow Food -yhdistyksen sivut ja Botrytis Ouluensis -viinikerhomme sivut, joita ylläpidän. Lukupäiväkirja (edelleen päivittämättä vaikka paljon olen lukenutkin) ja pehtoorin puutarhan kukkaloistoakin löytyy. Kotisivuillani on myös reissujen kuvasivustot. Yhteensä yli 1000 reissukuvaa! Tosin www-sivustokin on rankan remonttiuhan alla, – ollut jo kauan. Sattuneesta syystä johtuen.

Klikkaa mitä mieltä olet tästä uudesta kevätuutuuksin sävytetystä blogiasusta.


Tuohon pikakyselyyn voit vastata klikkaamalla raksin ruutuun ja painamalla VOTE, ei tarvitse isommasti kommentoida. Tosin kommentointi on edelleen se paras ja minulle mukavin vuorovaikutuksen muoto tässä blogimaailmassa.

Klikkaile siis mielipiteesi, sillä pehtoorista ei nyt ole arvostelijaksi: silmäoperaation (laserilla pistelty reikiä silmiin paineen poistamiseksi) takia kun ei nyt kunnolla näe.

Valkoisesta loskaan

Palattu on. Ei riemastuta.

Miksi minulla on heti tämmöistä: muista, etsi paperi, vastaa, varaa, peru ja maksa. Laadi lista, tee se, pese nämä.  Pakkaa salkku, mene ajoissa nukkumaan, lue ja muista. Käy siellä, mene tuonne, ole ajoissa. Kerro ja kirjaa, järjestä. Liiku, ota lääkkeet ja laske kalorit. Katso ja kysy. Avaa posti, vastaa, kirjoita kirje. Suorita ja selviä.

Huomenna en edes huomaa mitään erityistä – paitsi ehkä, että olen levännyt ja rentoutunut – mutta nyt ahistaa!

Jo paluu mielessä

 

Räntäsateen määrä Saariselän pääsiäisenä on vakio.

Jollei sada pitkänäperjantaina tai lankalauantaina sitten sataa ensimmäisenä pääsiäispäivänä. Ja tänään on totisesti satanut! Ja nyt sataa vettä.

Siispä enimmäkseen pirttipäivä. Aamupäivällä tunteroinen lumitöissä, sen verran että sauna ja sapuska tuli ansaittua.

Mutta kaikesta lumen ja rännän määrästä huolimatta viihtyisin täällä vielä tovin.

Vertaa tammikuun lumitilanteeseen (klik!)

Viihtyisin – vaikka täällä on kyllä tarjotun ruoan taso paljon surkeampi näin kun ei ole vieraita, – kun ei ole ystäviä mukana. Enempi sellaista tankkausmentaliteetilta tehtyä tuntuvat nyt tarjoiluni olleen. Eipä ole pehtoori kuitenkaan valittanut.

Voisin tehdä periaatteessa ensi viikonkin töitä täällä: artikkeleita kirjoitettavana ja käsikirjoituksia luettavana olisi kyllä yllin kyllin. Mutta on kai sorvinkin ääreen ja vastaanoton pitoon tästä välillä lähdettävä.

Toisaalta viime viikolla töistä tulleet viestit, Kalevan uutiset ja muutama kollegan puhelu sekä toisaalta täällä viihtymisen helppous saavat minut vakavasti harkitsemaan vuorotteluvapaalle jäämistä. Juuri nyt ajatus houkuttaisi kovasti.

Mutta ehkä odotan siihen, että hulivilipoikamme menee armeijaan, … Sitten ei tarvitse enää pitää työrytmiä yllä. Kai. En tiedä.

Ja olisi minulla kaikenlaista ”tuottavaakin” tekemistä, vaikka jäisin kurjistuvasta yliopistomaailmasta poiskin. Olisi paljon kirjoitettavaa ja tutkittavaa… Yhteen kirjaan olisi ainekset valmiina, kun vain olisi aikaa kirjoittaa se. Ja se herkkukauppa-ajatus on aina vaan taustalla…

Noh, kunhan täältä taas Ouluun asti onnistun kulkeutumaan, niin varmasti taas unohdan nämä täältä – kerta kerralta vaikeammat – lähtemiset.

Ja pianhan on helatorstai… Ja me tulemme taas…. !