Skräppäys ja pääsiäiskortit

Pääsiäiskorttien aika! 
Kuvassa kortti, jonka sisareni lähetti meille. Huom. kortti on itse tehty, huom. korin punos on itse punottu, huom. ruoho on leikattu hyvin eläväisen näköiseksi, huom. kortin sisäosakin on kaunis ja itsetehty sekin. Kortti on on tehty skräppäämällä.

Skräppäys? Mitä ihmettä? Scrapbooking > Scrapbook = leikekirja, – siitä kai suomennos. Askartelua, eikä mitä tahansa paperinleikkelyä, vaan taidokkaita kortteja, tauluja, julisteita, leikekirjoja… Vaatii tarkkuutta ja kärsivällisyyttä, jollaiseen meitsistä ei ole. Mutta systeri on ihan hurahtanut harrastukseensa ja opettaa sitä  jo muillekin.

Ja harrastajilla on tietysti omia haasteblogeja: esim. Inspiroidu http://getinspired.fi/ on skräppäyshaasteblogi, jossa on viikottainen haaste ja kuukauden kisa. Systerini blogissa (klik) on hänen tekemiään valmiita töitä.

Skräppääjiä varten on tietysti verkkokauppoja, joista saa tilattua tarvikkeita ja välineitä: suomalaisia ovat esimerkiksi Ökömökön verkkokauppa (hassu nimi)  http://www.okomoko.fi/web/index.php ja Heinikka verkkokauppa osoitteessa http://www.heinikka.fi/.

Ja Amerikoissa (josta tekniikka kai on lähtöisin) ja Euroopassa on lisää vaikka kuinka! 

Viereisessä kuvassa kuvassa on neljä taulua, jotka sain sisareltani joululahjaksi ja jotka ovat kotona ruokapöydän viereisellä seinällä.

Neljän vuodenajan taulujen väreinä on niitä, joita mieluusti kattauksissa käytän. Taulujen keskelle voi magneeteilla kiinnittää ruokalistoja tai kuvia.

Aika hienoja, eikö?

_______________________________________________

Mutta koskapa minä en kortteja osaa askarrella, teen pääsiäiskorttini kuvista, ja Smileboxin avulla… Korttini aukeaa kun klikkaat play, ja kannattaa ehkä laittaa koneeseen äänetkin päälle. Tervehdykseni on äänikortti 🙂 Ja siinä on yksi ruokakin (kevyt pasha), jonka reseptin kirjoitin  jo viime vuonna: jos tarvitset katso viime pääsiäisen postaus täältä.
  • Siis hyvät blogivieraat: oikein keväistä ja jokaiselle omalla tavallaan mukavaa pääsiäistä!

Click to play this Smilebox greeting: Tervehdys Hangasojalta!

 

Create your own greeting - Powered by Smilebox
A greeting card by Smilebox

 

(Kortin ulkokuvat ovat viime vuodelta, ei täällä nyt noin aurinkoista ole :))

Varmuusvaraston inventaario

Varhaisten (hyvin aamuvarhaisten!) viikinkiretkien ja Pohjolan kristillistämisen (lue: pääsykoekirjan lukeminen) jälkeen puolelta päivin aika ryhtyä mökkihommiin.

Myötätuulessa on lomailtu ja eletty jotensakin tasan kolme vuotta, eikä kaappeja ole järjestelymielessä vielä paljon availtu. Nyt siis sen aika. Ja tulos? Pienen mökin viidestä kaapista, keittiön laatikostoista ja astiavitriini/kirjahylly -yhdistelmästä noin puolet läpikäyty.

Lautasliinoja ainakin on riittämiin: vaikka koko Inarin väestö tulisi vieraaksi, olisi minulla kattaa kaikille kauniit servietit. Ja kynttilöitä on niin, että Hangasojan kaikki mökit valaisisin pidemmänkin sähkökatkoksen ajaksi. Sekä lautasliinoja että kynttilöitä on kaikkiin vuodenaikoihin ja fiiliksiin. 

Ja pastaa löytyy. Minulla kun on vankkumaton käsitys, että Kuukkelin (paikallinen K-kauppa) makaronivalikoiman laatu ja monipuolisuus ei tyydytä minun, perheeni ja vieraitteni vaativaa makua. Niinpä tänne on tullut rahdattua tagliatellea, spaghettia, pennejä ja lasagnelevyjä siinä määrin, että niistä riittäisi puolijoukkueen ruokkimiseen. Viikoksi.

Entäs suolakeksjä? Ette tiedä niin monenlaisia olevankaan kuin täällä on! Myös muroja ja erilaisia puuroaineksia on enemmän kuin tarpeeksi. Eikä se ole mökki eikä mikään, jossa ei ole tryffelioliiviöljyä ainakin kaksi pulloa! Ja  tiedättekös, täällä on kuusi purkillista etanoita: Porvoosta ja Tampereelta ja Oulusta ostettuja etanoita. Nehän on joka Lapin mökin peruselintarvike, eikö?

Ja tietoliikenneosasto? Meidän komeroissamme on kaikki viimeisen kymmenen vuoden Nokian kännyköihin sopivat laturit. Sama koskee Canonin kameroiden latureita. Ja keittiöpyyhkeitä! Ikeasta, Italiasta, kauppahallista on näköjään löytynyt puna-valkoisia pyyhkeitä aika monenlaisia. Ja pesuaineita: lattiaa, ikkunoita, liettä, saunaa, kyllästettyä puuta, uunia, grilliä, kaakeleita, wc:tä, keittiötasoja varten. Joka lähtöön löytyy. Ja kaksinkappalein useimpia.

Vaateosasto? Olen näköjään käyttänyt mökin vaatekaappiani t-paitojen, villapuseroiden ja verkkareiden kaatopaikkana. Oikeastiko ajattelin isoksi tai pieniksi jääneitä, kauhtuneita ja kuluneita kamppeita täälläkään käyttäväni? Missä on Saariselän Pelastusarmeijan kierrätyslaatikko? 

Mikä on lumitilanne? Minun mielestäni lumentulo voisi jo loppua! Lumitöitä on riittänyt, enemmän kuin hyötyliikunnaksi asti, onneksi on linko! Sillä ajelin ristiin rastiin: purolle (ihme, jollen täällä ollessa vielä hyiseen veteen pulahda. Saunalle vesiä hakiessa avantouinti oli taas liki) ja Nimilopun (naapurimökin) polun putsailin. Jos vaikka naapurimökkiin tulevat pääsiäiseksi. Mukavampi tulla. Muistan kyllä, kuinka oli kiva syksyllä ystävien kanssa tulla kun naapuri oli enimmät lehdet pihalta haravoinut… 

Illansuussa hieroja. Oli tosi hyvä: olkavarsi taas rento. Sauna ja sapuska kruunasivat nautinnon. 

  

Nyt ohjelmassa vähän historianopiskelua ja ehkä valokuvausta. Jo vain minä viihdyn.

Lumitöissä

Puoleltapäivin tuli sitten Magga traktorin ja lumilingon kanssa, olin pihalla pikkulingon kanssa minäkin.

Magga: – Moro! On tullu lunta! Mitenkäs sie tuon tien oot tänne päässy? Eilenkö tulit?
Meitsi: Eilen tulin. Just ja just pääsin. Oli melkonen keli tulla.
– Oliko se pakko eilen lähtiä ajamaan? Semmosseen kelliin… Oulusta asti. Tulikkos sie yksin?
– Olihan se kurja keli. Ku mie aattelin, ettei oo rekkoja jos pyhänä ajelen, ja kun minulla on tässä pääsiäisen alla tämä oma retriittini. Yksin saan olla muutaman päivän kun tulen ennen muita.
– Jaaha. Siehän oot Railin tytär? Mie oon tainnu kysyä ennenki, mutta ku oot niin samannäkönen…
– Oonhan mie. Niinhän ne monet sannoo, sieki oot sanonu ennenki.
– Ja eilen piti tulla. Tänne lummeen. Mie kyllä jo oon tarpeekseni tästä saanu. Ei oo ollu vuosikymmeniin näin paljo.

Siinä rupatellessamme minua rupesi yhtäkkiä hymyilyttämään. Yhtäkkiä siinä pyryssä tuli mieleen, miltä Magga näyttäisi sellaisessa arabimiesten kaavussa ja huivi päässä; semmoisessa kuin esimerkiksi oli meidän dyynirallin (vajaa kolme viikkoa siitä vasta on??!!) kuskeilla? (klikkaile) Mitä jos Lapin mies kääntyy yhtäkkiä muslimiksi? Onko lumitöissäkin oltava kauhtana päällä? Tarkenisiko? En puhunut ajatusteni harharetkistä Maggalle mitään, toivottelimme vain hyvät pääsiäiset ja hommat jatkui.

Magga käynnisti traktorinsa, minä oman lingon. Olen ollut täällä vuorokauden ja koko ajan on satanut. Yölläkin oli tullut lunta varmasti kymmenen senttiä lisää. Päivän on ollut melkein kymmenen astetta pakkasta, ja pyryttänyt. Ei ollut edes kiusausta lähteä mäkeen.

Aamupäivän luin ahkerasti – pääsykokeisiin. Aivan: pääsykokeisiin, historian pääsykokeisiin. Niinpä. Ei, en aio pyrkiä, vaan on minun vuoroni olla pääsykokeen tarkastaja tänä vuonna. Enkä ole pääsykoekirjaa (Pohjoismaiden historia) aiemmin lukenut, joten nyt on luettava. Kysymykset ja mallivastauksetkin ajattelin samaan syssyyn täällä sorvata, – jos suinkin lumitöiltä 😉 ehdin.

Iltapäivän olen tehnyt lumitöitä. Vaikka jo eilen illallakin niitä toistatuntia puskin on tällekin päivälle riittänyt hyötyliikuntaa: lingolla, kolalla, lapiolla, harjalla.

Purolle asti tein (otsikkokuva viime pääsiäisenä otettu ja tässä tämänpäiväinen otos). Itse asiassa ei paljon puuttunut että kääntäessäni raskasta linkoa olin vilahtaa selälleni puroon. Jää ei varmaan olisi kantanut 🙂 Jää oli kyllä kuitenkin rikottava; saunalle vedet kannettava. Sinne kohta lähden…

Kylilläkin ehdin äsken käväistä. Lehden ja leipää hakemassa ja varaamassa kylpylästä huomiseksi hierojan. Huomenna ehkä menen mäkeen, ehkä en.

Ja ensi yönä aion nukkua: viime yönä paljon painajaisia, liikenteestä, kouluajoista, monia kummallisia ja olkavartta särki kovasti. Eikä silti unta kuutta pidempään riittänyt.

Nyt lopetan valittamisen ja lähden saunaan. Lumityöt sinne kun on tehty 🙂

”Ajokeli pohjoisessa huono”

No niin oli! Aamulla sää- ja tiekelikarttoja katsellessa mietin, jotta lähtisinkö sittenkin vasta huomenaamulla varhain? Puolikymmeneltä kuitenkin istahdin autoon ja lähdin. Iissä jo mietin, olisiko järkevää kääntyä takaisin. Kuivaniemellä alijäähtynyt vesisade vaihtui jäisiksi piikeiksi, jotka tienpinnan sohjon kanssa tuntuivat auton renkaiden alla aika pelottavalta (varsinkin kun olen nuoruuden kokemattomuudessa ja kohelluksessa samanlaisessa kelissä yhden auton katolleen ajanut). Kemissä olin jo kypsä ajamaan vain Haaparantaan: ”Palailen sitten muina naisina kotiin ja yritän huomenna uudelleen.”

Rovaniemen risteyksestä kuitenkin käännyin. Ja kirosin saman tien Ford Focuksen, joka Liedakkalan risteyksestä kaarsi eteen. Jokaisessa ylämäessä vauhti putosi kuutenkymppiin kiihtyen taas hyvillä suorilla yhdeksäänkymppiin. Ja kaikilla kuudenkympin rajoituksilla tietysti hypätään jarrun päälle ja peltipoliisien kohdalla varsinainen paniikkijarrutus. Ohikaan ei oikein päässyt, koska ajoradan keskellä sohjoa niin paljon, että heittelehtimisen vaara ilmeinen. Muurolaan asti sitten ajeltiin peräjälkeen ja jono perässämme jo melkoinen.

Rovaniemellä kävin kaupassa. Ja venyttelin olkavartta, jolle ratin puristaminen ei oikein sopinut. Ja Napapiiriltä Unarin-Luusuan risteykseen asti mietin, missä ovat aura-autot? Jo vain niitä kaipasin.  Eipä näkynyt. Sade muuttui lumeksi, ja näkyvyys oli paikoin vain neljä tolpan väliä, parisataa metriä. Tienpinta ihan valkoisen jään peitoissa, paikoin palteista. Ja minä kun muka tykkään yksikseni pohjoiseen ajamisesta! Nyt en tykännyt.

Vähän ennen Sodankylää venäläisten citymaastureiden määrä lisääntyi. Ei juuri muuta liikennettä kuin nämä keskellä tietä ajavat Ranget, Jeepit, Country Volvot ja jättiläis-Bemarit. Ja että ne on pelottavia! Yksi sellainen olikin sitten Peurasuvannon sillankupeessa hinausauton kiskottavana. Toinenkin pienempi auto penkassa ennen Sodankylää. Ja 2 + 1 hälytysajossa ollutta ambulanssia ja yksi poliisi tulivat vastaan. Kerrankin meitsikin ymmärsi ajaa  rauhallisesti.

Sodankylässä kävin tankilla, kahvilla, soittelin kotiin ja taas matka jatkui. Tuuli idästä yltyi kovaksi, aina metsästä aukealle tullessa oli muistettava pitää ohjauksesta tiukasti kiinni: tuuli puski kovasti. Vajukosken kohdalla tie kapeni yhden auton mentäväksi: lumi pyrysi penkoista tielle, kinosti ja nietosti. Just ja just uskalsi ajaa kuuttakymppiä (kesäkelillä niillä hujakoin mennään kaksikertaa kovempaa).

Poroja? No ne nyt enää olisivat puuttunueet. En onneksi nähnyt yhtäkään. Varmasti tuuli ja pyry piti nekin pois tieltä!

Tankavaarassa oli jo oikeasti vaikea erottaa, missä menee tie, missä penkka. Kun vastaan tuli auto (onneksi oli tosi vähän liikennettä, eikä rekkoja) oli melkein käsikopelolla ajeltava. Viimeistään tässä vaiheessa rupesi mietityttämään, jotta olisiko Magga käynyt meidän mökkitietä ollenkaan auraamassa? Pääsisinkö viimeisen kilometrin perille? Olihan Magga käynyt. Oli käynyt aamulla tai eilen. Se 20 – 30 senttiä, joka oli satanut ja tuiskuttanut aurauksen jälkeen, oli onneksi höttyä, pakkaslunta, mutta oli kuitenkin ihan sompailtava tiellä pysymiseksi. Onneksi auto on neliveto. 

Kesällä, take-away-kahvin kera matkan tänne Hangasojan varteen taittaa alle viiteen tuntiin, tavallisella talvikelillä kuuteen tuntiin, tänään meni seitsemän. Eikä varmaankaan koskaan ennen ole KOKO väli ollut pääkallokeliä tavalla tai toisella. Oikeasti otti voimille.

Ja sitten onkin helpottanut. Pehtoori on täältä lähtenyt perjantaiaamuna. Kaikki on kovin siistiä, kaikki on järjestyksessä, puut kannettu, piccolokuohuviini kylmässä, lumityöt tehty. Kelpaa minun taas.

 Tosin perjantaiaamun jälkeen on tullut lunta yllin kyllin lisää. Sitä  lähden nyt kolailemaan. Mutta olen mökillä. Ja hengissä. Huh!

Sushia ja rahkapullia. Pääsiäisruokaa?

(Uusi (6.4.2014) pääsiäisruoka-postaukseni on TÄÄLLÄ: kokonainen vihkonen pääsiäispöydän herkkuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

On ollut aika tylsä keli, mikä ei valitettavasti ollut riittävä syy lintsata lenkiltä.

Kaupunkiasioilla lähinnä hankin ruokatarpeita. Pääsiäiseksi mökille, ja oli virettä kokkailla. Tyttärelle värkkäsin helposti nieltävää ruokaa. Haaleaa sienikeittoa ja lappapuuroa, jäätelöä ja pirtelöitä tyär on viikon nauttinut, mutta tänään tein lempiruoastaan munakoisopaistoksesta sellaisen hienojakoisen version. Nielurisaleikkauksen jälkeinen Panacod-Ketorin -pöhöinen tytär oli kovin iloinen sapuskasta. 🙂 Ruoan ”alkuperäisversio”, joka on ehdottomasti vegetaristien lemppariruoka, on keittokirjassani Lappitalia s. 51. Nyt kun pääsiäinen on tulossa, en voi olla vinkkaamatta myös lammaspateeseen, jonka resepti on sekin  keittoskissa. Lammaspatee on hyvää. Ja helppoa. Suosittelen lämmöllä.

Ja sitten itsellä teki tänään mieli sushia.  Ja teki mieli vihdoinkin kokeilla työpaikan professorin Japanin kongressimatkaltaan  jo ennen joulua tuomaa hiilikuituveistä. Pistin hänelle mukaan kauppalapun: ”Tuo veitsi, maksan sitten”. Ja professorihan toi, ja hoksasi tuoda myös terottimen, hyvä juttu.

Ja tuo veitsi! Olen joskus ennenkin päässyt nauttimaan hyvällä veitsellä kokkaamisesta, mutta olihan tämä ihan ehdottoman huippu. Meitsin kokkaaminen vaan on sellaista sähläämistä, että täytyy olla varovainen noin terävän ja hienon työkalun kanssa.

Sushista tuli verraten oivallista. Aina se ei minulla onnistu, mutta tänään jaksoin huolella pestä riisit, paahtaa merilevät, ja pilkkoa lohen ja surimit. Meillä oli jemmasa sakeakin. Ihan olemme siis herkutelleet. Pehtoorikin kun on päässyt sushin makuun, vaikka aiemmin ei siitä välittänytkään … Tuoremakkara-salaattiosasto oli sitten se, josta poika lautasensa sai kukkuroilleen ja nälän taltutettua.

Ja koko perheelle maistui tietysti pulla. Rahkapullat kuuluvat nekin pääsiäiseen. Tein pullia aika paljon, eivät ole mitenkään erityisen kauniita, mutta aika paljon olemme niitä jo nauttineet.

 

 

Hailuodon nuppineulat

Nuppineulaongelma on saanut aikaan mukavaa kommentointia. Historia on herättänyt kiinnostusta, mikä on hurjan hauskaa.

Railaterttu näki vaivaa ja onnistui löytämään kaivauskertomuksenkin,  http://www.oulu.fi/hutk/yleark/tutkimus/Julkaisut/Meteli-3.pdf mistä pisteet ja muillekin vihjeeksi,  että kertomuksen lopussa on kuvia kolmen kesän kaivauksilta.

Ja nyt sitten on tunnustettava, että Koivu oli jo heti alkumetreillä totuuden äärellä. Ystäväni, kaivausjohtajan tuomarointi: ”Koivuhan on täysin oikeassa: nuppineulat palvelivat käärinliinojen ja muidenkin hautavaatteiden/asusteiden sekä osaksi arkun sisustustekstiilien kiinnittiminä.” Tosin ehkä ainakin muutamat löytämämme nuppineulat lienevät olleet sellaisia, joita käytettiin siten kuin me käytämme klemmareita. Vanhoissa 1700- ja 1800-luvun lopunkin asiakirjoissa näet näkee usein papereita kiinnitetyn toisiinsa nuppineuloin. Siis kun osa  Hailuodon kirkonarkistosta oli kirkon sakastissa, kirkon palaessa myös arkisto (lue: paperit) paloi ja jäljelle jäivät neulat.

Koivun viimeinenkin veikkaus sisältää oivallista päättelyä: Hailuodon vanhassa (noin 1620 rakennetussa) kirkossa todella oli katolisen ajan muistoja (jotka ovat kai vielä nykyisessäkin Hailuodon kirkossa nähtävillä): kirkossa oli keskiaikaisia puuveistoksia, mm. Pyhän Laurin pyhimysveistos. Pyhä Lauri tunnetaan myös San Lorenzona, joka on mm. kaikkien keittomestareiden ja kokkien suojelupyhimys :). Kerron joskus jossain toisessa postauksessa lisää San Lorenzosta, joka on usein, elämäni eri vaiheissa, merkillisesti astunut kuvioihin. Mutta nämä Luodon kirkon puuveistokset (kymmenkunta? ellen väärin muista) eivät palaneet 1968, eikä niitä ollut onneksi hävitetty aiemminkaan. Vaikka usko olikin ”puhdistettu”.

Myös Railatertun arvauksissa paljon oikeaa: siis vaatteisiin neulat liittyivät. Ja kaivauslöydöissä oli myös virsikirjoihin ja Raamattuihin liittyvää siten, että kaivauksilta löytyi kirjojen heloja. Sellaisia pieniä  saranoita ja sitten ”säppiä” joilla kirjat voitiin sulkea. Kirjat paloivat, maatuivat, mutta helat säilyivät.

Hailuodossa kannattaa muuten käydä, kesällä varsinkin. Siellä on paljon katseltavaa, vaikkei nuppineuloja enää taida löytyä.

Kilpurin kanssa kahden

Pehtoori on edelleen pohjoisessa, syntymäpäiväsankari (juniori 19 v.) on kavereineen pizzalla, tytär lähti välillä poikaystävänsä luo hoivattavaksi (tosin piti tänäänkin, kuten jo tiistaina!, karata luennolle, vaikka olin ehdottomasti vastaan) joten olen yksin. Imuroinnin ja muiden pienten huushollihommien jälkeen olenkin sitten viettänyt laatuaikaa Elmerin kanssa.

Elmeri Konrad on saanut olla studiokuvauksen kohteena. Valokuvauskurssilla annettiin kotiläksyksi kuvata jotain liikkuvaa, koiria tai muita lemmikkejä, pieniä lapsia, urheilijoita tai muuta sellaista. Varmaan ope tarkoitti että jotain vilkasliikkeistä. No minäkin olen kuvannut lemmikkiä.

Elmeri on itse asiassa tyttärelle kuusi vuotta sitten joululahjaksi hankittu, mutta minun konnakseni se on jo aika päiviä sitten jätetty. Tosin pehtoorikin on harrastanut aika lailla agilityä sen kanssa :). Ette usko mutta meidän konnuli osaa tanssia, varsinkin pehtoorin kanssa.

Ja kuinka viisas eläin se onkaan! Perhe on täysin vakuuttunut, että Elmeri on ainoa olento maailmassa, joka on kuunnellut väitöskirjani alusta loppuun, väittämättä kertaakaan vastaan. Kävi nimittäin niin, että tämä Slovenian konnafarmilta Saksan kautta Suomeen tullut Elekkumme oli tullessaan jo kovin sairas, ja meillä viettämänsä ensimmäisen kevään se oli enemmän tai vähemmän kuolemankielissä koko ajan.

Oli opeteltava pistämään kilpikonnaan antibiootteja ja  juuri samaisena keväänä oli töiden ohessa viimeisteltävä väikkäri, luettava satoja sivuja oiko- ja taittovedoksia, joten istuin konnan terraarion vieressä yökaudet ja tein töitä ja tarkkailin konnan selviämistä madoista, toistuvista hengitystietulehduksista, silmäsairauksista jne. jne.

Mutta niin se konna vain selvisi, ja minäkin sain kirjani kansiin. Niitä aikoja me on täällä muisteltu. 🙂

________________________________________

PS.  ”Kaivauskertomus”-postauksen  nuppineula-ongelmaan ratkaisu huomenissa. Kommenteissa on jo hyviä arvauksia ja uusia vihjeitä…

Kaivauskertomuksia

Museoyhdistyksen vuosikokouksessa kävin. Pitkästä aikaa. Yleiskokouksen puheenjohtajaksi jouduin, mutta en jäseneksi johtokuntaan saatikka  sen puheenjohtajaksi. Toisin kuin perhe lähtiessäni vahvasti epäili. Perustivat varmasti epäilynsä aiemmalle: olen ollut johtokunnassa liki 10 vuotta ja puheenjohtajanakin kolme vai peräti neljä vuotta. Ja varsinkin se puheenjohtajakauteni oli täysin vastoin toiveitani, kiinnostustani, lupautumistani, osaamistani. Vastoin kaikkea. Aina lähdin vuosikokoukseen ”minua-ei-valita, en-aio-olla-enää-yhtään-kautta” ja yleensä tulin takaisin joko johtokunnan rivijäsenenä, varapuheenjohtajana tai puheenjohtajana. Kunnes kolme vuotta sitten oikeasti sain repäistyä itseni irti. Nyt johtokunnan jäsenistä puolet on omia opiskelijoitani 🙂

En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.

Mutta siis tänään: olin vain ”vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… 🙂 Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.

Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen  kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen ”vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…

Toisen kesän kaivausten ”Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi?  Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?

Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla 🙂 .

Sairaalassa takaumia

Kävelen naistentautienklinikan ovesta sisään ja mieleeni hulmahtaa muistoja, jotka kohisevat tullessaan, melkein huimaavat.  Muistan, kuinka taas kerran olin siellä, olin polkenut pyörällä kotoa, kaupungin läpi sairaalalle asti ja puoli välissä matkaa oli alkanut sataa niin kuin toukokuussa vain voi. Olin ihan läpimärkä, tukka liimautunut päätä vasten ja palelin hurjasti istahtaessani verikokeeseen. Taas kerran verikokeeseen.  Kerran kuussa siellä kävin. Toukokuisen aamun sateen kastelemana olo oli yhtä aikaa hiton kiukkuinen ja toivottoman alakuloinen ”ei-tästä-mitään-apua-ole-kuitenkaan”.

Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle.  Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.

Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: ”On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä …   – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.

Aloitimme Egyptin  matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.

Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
– Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
– Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
– Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi …  Yhyyyy…

Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.

Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.

Kiireetön lauantai: tuloksena Nasi goreng

Mukava kun ei ole kiire. Eikä liikaa tekemistä kasattuna yhdelle päivälle.  Onnenpalmuista ja ruususta ehdin tehdä ”pääsiäiskukka-asetelman”.

Ja ehdin kehitellä uuden sapuskankin. Reissusta jäi päälle aasialainen ruoka. Kävin hallista hakemassa kassillisen kastikkeita ja muita aineksia. Nuudelit, paistetut erityisesti, ovat olleet muutenkin mieleen. Indonesialainen Nasi Goreng tehdään yleensä riisistä, mutta vaihdoin riisin nuudeleiksi ja muutenkin soveltelin omanlaisekseni. Pehtoori ja poikakin söivät mieluusti; muuta kun ei ollut tarjolla 🙂

Nasi Goreng Rantapellon tapaan

Ainekset (4 – 6 annosta)

1 grillattu broileri
1 pkt (400 g) munanuudeleita
6 rkl rypsiöljyä
2  sipulia
2  valkosipulinkynttä
yksi paprika
kaksi tomaattia
2 tl mango-curryjauhetta
1 tl sokeria
3 rkl thai-kalakastiketta
2 rkl sambal oelek -kastiketta
2 rkl (kiinalaista herkkusieni)soijakastiketta
1 limen mehu

munakasrulla: 2 munaa ja 2 rkl vettä

Poista grillatusta broilerista nahka ja paloittele annospaloiksi.
Keitä nuudelit melkein kypsäksi.
Kuumenna öljy pannulla ja kuullota siinä sipulit.
Lisää paprikasuikaleet, paloitellut tomaatit, nuudelit
sekä curry, soija, sambal oelek, kalakastike ja sokeri.
Hauduta hiljalleen kannen alla 5 – 7 minuuttia.

Vatkaa munien rakenne kevyesti rikki ja lisää vesi.
Kuumenna pannulla tilkka öljyä ja paista ohut munakas.
Kääri se tiiviisti rullalle.
Lisää paistokseen kanapalat.
Sekoita ja kuumenna nopeasti. Lisää limen mehu.
Leikkaa munakasrulla ohuiksi siivuiksi ja lisää ne päällimmäiseksi ruokaan.
Scampit tai katkaravut ja kevätsipuli juhlistavat ruoan.

Arjen iloja

Tänään arkeen kuului herätä varhain:  herätä herättelemään poikaa yo-kirjoituksiin ja pakkaamaan eväitä (kirjoitusten tärkein juttu, eikö?). Siitä kuitenkin ilo, että jotain poika sentään oli osannut. Ihan kuten keskiviikon enkun kirjoituksissakin. Moni ei usko, mutta niin se vain on, että kun oltiin lomalla poika tuli lukeneeksi enemmän kuin kotona. Meitä oli sentään kolme aina silloin tällöin lukemisesta muistuttamassa, eikä poika voinut hypätä autoon ja pakoon. Oikeasti lukikin reissussa. Ainakin enemmän kuin olisi tehnyt kotona…

Arjen ilo oli myös lääkärin toteamus, että yritetään vielä ”konservatiivisilla keinoilla” ja pisti olkavarteeni vielä yhden kortisonin (joskin samalla määräsi magneettikuviin ja konsultaatioon ortopedin kanssa).

Päivän seuraava ilo oli töissä aamukahvilla. Minna Canthin päivänä, tasa-arvon nimissä, juttu kääntyi menneisyyden naisiin ja jonkin mutkan kautta poliisiin… ja näistä juonenkäänteistä suoraan tähän: melkein Minna Canthin aikalainen, suomalainen taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman joka syntyi 1877 ja joka eli yli satavuotiaaksi, oli 1960-luvulla joutunut tekemisiin poliiisin kanssa käveltyään päin suunnilleen Suomen ensimmäisiä liikennevaloja. Poliisi oli pysäyttänyt hänet ja tiedustellut, jotta oliko Sigrid joutunut aiemmin tekemisiin poliisin kanssa? Tähän Sigrid oli vastannut: ”Olen kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikovin!”

Tarina ei kerro, saiko liki 100-vuotias Sigrid sakot. Tarina sen sijaan tietää, että poliisi ei tiennyt, kuka oli Bobrikov. Tämähän meitä historian ammattilaisia aamukahvin arjessa hymyilytti.

Arjen ilo oli myös uusi leipä. Suomen 50 parhaan ravintolan listalle rankattu (ihan ansiosta) Puistola myy hyvää leipää, karpalo-sienileipää, joka on tilattava etukäteen ja jota testasimme tänään ensimmäistä kertaa.  Maukasta, makoisaa, ei mitään jauhohöttöä, vaan nautinto sinänsä, oliiviöljy ja suolakiteet tekivät leipäpalasta gourmeeta. Tekivät siitä arjen ilon. Semminkin kun leivänhakumatkalla töiden jälkeen tapasimme ystäviä.

PS:  Matkasivu etenee ..  klikkaile jos kiinnostaa



Elämää romahtaneen olkapään kanssa

Takana 15 kertaa fysioterapiaa, purkillinen (huom. purkillinen, ei paketillinen) Burana kuussatasia, kolme kortisonipiikkiä, lepoa ja pari lähes tietokoneetonta ja kirjoituspöydätöntä viikkoa, unettomia öitä, kuntosalilla ylävartalotreenien lähes totaalinen lopettaminen, sekä kotiin että töihin työpisteen uusiminen (pöydät, näppäimistöt, mousetrapperit vaihdettu), kaksi kortisonitabelttikuuria, kylmäpakkausarsenaalin hankkiminen, kahden viikon sairasloma (jota kylläkään en pitänyt), kylmä-ultrahoitoja, kuminauhajumppaa pari kuukautta, tuubillinen Ice-Poweria, noin 1000 euron edestä kuluja (ilman pöytälaskuja), kolme akupunktiohoitoa, kymmeniä kilometrejä sauvakävelyä, valitusta ja toiveita kuntoutumisesta.

Huomenna menen lääkäriin katsomaan, mitä röntgenkuvat näyttävät ja kuulemaan,  onko leikkaus edessä.

Tyhjäkäyntiä

Heti kun ei ole niin kiire tai paljon töitä (lue: luentoa meneillään) niin ei saa aikaiseksi mitään muutakaan. Ainakin tänään oli sellainen työpäivä.

Eikä tahti kotonakaan ole paljon kummempi. Kovasti olen yrittänyt pitää itseni pois koneen äärestä.

Kovin hyvin en ole onnistunut: matkasivusto alkaa jo hahmottua: klikkailehan.

Sellainen plus miinus nolla -päivä.

Kuvauksen parissa

Tänään piti alkaa valokuvauskurssi. Mutta kurssin alkua onkin siirretty viikolla, joten voin värkkäillä kotona kuvia. Niitäpä on taas ihan riittämiin.

Nyt kun Beckhamit ovat Suomessa, laittelen muutaman kuvan heidän Dubain huushollinsa naapurustosta. Alla olevat kuvat ovat Palmusaaren ”lehvistä” . Oksan alussa on aina portti, joten kaduille ei ollut asiaa. Kuvat onkin otettu Monotrailin, pienen junan ikkunasta, minkä vuoksi niissä on heijastuksia ja epätarkkuutta. Mutta ehkäpä kuvista välittyy häivähdys siitä, millaisilta nuo palmun oksat näyttävät. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

The Palm´in viereen on valmistumassa vielä kaksi isompaa palmua (ks. nettisaitti), joista on melkein kaikki osakkeet  jo myyty. Ja sitten on vielä The World. Kolmestasadasta keinosaaresta muodostuva The World on kaikkein suurin.



Suomi on kuulemma jo myyty. Kuten monet muutkin maat. Itävallan ja Unkarin on ostanut joku matkailukonserni, joka aikoo tehdä saarista Itävalta-Unkari-keisarikunnan prinsessa Sissin maailman. Palatsin, ruoat, teemat, henkilökunnan puvustus kaikki on Sissiä. Mieletön, mieletön maailma! Dubai on aikuisten Disneyland.

Tänään olen harjoitellut myös uuden Wordin käyttämistä matkapäiväkirjan teossa. Dubain reissun blogipostaukset koottuna ja muutamalla uudella kuvalla täydennettynä löydät täältä: Koko perhe Persianlahden Palmusaarella. Tekstin ja kuvien taitto eivät ole kovin viimeisteltyjä, mutta käden on annettava levähtää…

Kuvassa aurinkolasit vielä tallessa. 🙂

Dubai – Helsinki – Oulu

Eilen illalla – eilenkö se tosiaan vasta oli? – matkalla Palmusaaresta Deiran puolella olleelle lentokentälle räpsimme juniorin kanssa kilpaa kuvia. Lasiseinäiset pilvenpiirtäjät ilta-auringon valossa saivat pistämään kamerat ristitulelle. Seitsemänkaistaisella Sheik Zayad Roadilla (kaupungin läpi kulkevalla moottoritiellä) oli iltapäiväruuhka mutta olimme hyvissä ajoin kentällä.

Dubain kansainvälinen lentokenttä on – luonnollisesti – valtava. Mutta: Finnair lentää jostain siipirakennuksesta, terminaali kakkosesta. Oli sielläkin tax free -myymälä kaikkine tavallisine härpäkkeineen. Ja ainakin meille varsin jouhevat turvatarkastukset ja passikontrollit, mutta sitten rupesikin tökkimään: kun piti saada Iraniin lähtevä kone liikkeelle, kaikki ei sujunut. Matkustajat valuivat miten kuten, monia kuulutuksia ja niin edelleen… Reilu puoli tuntia meni Iranin koneen lastaamiseen, ja sitten vasta siirryttiin Finnairin tiskille.

Kone pääsi lähtemään reilusti myöhässä. Ja Helsingissä kahden kieppeillä yöllä odoteltiin laukkuja puolisen tuntia. Hohhoijaa. Viivästystä yllin kyllin. Eikä minulla kovinkaan raponen olo: oli lipalla etten taas pyörtynyt. Liekö tuosta huippauksesta mahdollista päästä. Alhainen verenpaineeni ei pitkillä lennoilla ole oikein hyvä kaveri. 

Kello oli kolme kun Hiltonissa pääsimme nukkumaan. Ja eihän unta riittänyt kuin joku tunti. Mutta ehdimme sentään vähn levätä ja peseytyä aamulla kunnolla.

Pakkasessa, kirkkaassa talvipäivän Oulussa oltiin 10.45 ja reilu tunti sen jälkeen olin jo matkalla töihin. Seminaari suurin syy, miksi ylipäätään duuniin raahauduin. Opiskelijatkin ihmettelivät naaman väriä: ei Lapissa noin voi ruskettua! No ei.

Tytär myös kampukselle ja illaksi vielä töihin. Ahkera pentuhan se on. Välillä vähän huolissani kyllä olen. Mutta molemmat nuoret lupasivat lähteä meidän kanssa toistekin reissuun. Hyvä niin.

Vävykokelas oli meitä vastassa. Oli viikon aikana tehnyt lumityöt – joita oli riittänyt – tyhjentänyt postilaatikkoa, ruokkinut ”turtlesia”.

Kotiuduin duunista kuudelta, nyt laukku purettu.

En ehtinyt kunnon yhteenvetorapottia kirjoitella. Lupailen viikonlopuksi. Ja kuviakin matkasivulle. Joskaan käsi ei reissussa juuri parantunut, joten nettityöskentely voi olla vähän rajallista. Romahtanut oltavarteni ei pitänyt lämpimästä, sen arvasinkin, mutta ei myöskään uimisesta, toisin kuin luulin. Päinvastoin, ärsyyntyi aika lailla. En sitten muutaman yrityskerran jälkeen paljon uinutkaan. Kävelin rannoilla, kävelin palmusaaren kaarellla.

Mutta olo on levännyt. Dubai oli paljon odotuksia parempi paikka, joskin meillä keskusta jäi aika vähälle tutustumiselle. Palmusaaren yltiöylellinen hotelli oli hulppea paikka viettää viikko. Sää paras mahdollinen. Ehkäpä minun ei aivan heti tee mieli lähteä uudelleen Dubaihin. Ehkäpä on muita maailman ääriä, joihin ensi kerralla, mutta ehdottomasti olen tyytyväinen, että nuoret tuon kohteen valitsivat. Lämpö, takuuvarma aurinko, ystävälliset ihmiset, monipuolisesti herkullinen ruoka, … katseltavaa, liikuntaa ja lepoa mahdollisuus harrastaa.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, alla uuden yhteishuoltajuus laajakulman harjoituskuvassa Atlantis eilen aamulla. Eilen?

Kohti kotia

Lauantai-ilta: Seafire-ravintola oli ainutlaatuisen hieno. Huonekorkeus viisi metriä ja karu linnamainen sisustus. Ja siellä oli kahden Michelin-tähden ravintolan keittiömestari vierailevana tähtenä! Erityisteemana oli erilaiset grilliruoat. Tarjolla mm. KILON T-luupihvit. Valitsimme kuitenkin jotakin muuta.

Tytär vegelinjalla, pojat ottivat Mixed grill -annoksen ja meitsi annoksen, jossa oli sekä merirapua kermaisessa kastikkeessa että kunnon naudanpihvi sienikastikkeessa perunagratiinin kanssa. Alkuruoat olivat antaneet jo aavistaa mitä tuleman piti: ruoka oli kaikkia pieniä piirtoja myöten taivaallista.

Meidän pöytä oli vielä niin, että saatoin seurata kun keittiömestari kahdeksan kokkinsa kanssa valmisti grilliherkkuja avotulella ja teki muuta ruokaa. Hyvin tuntui pojilla rimmaavan. Jälkiruoka ja viini kruunasivat viimeisen Dubain illallisemme.

Viikolla viininautinnot jääneet aika vähäisiksi. Vain hotellien ravintoloissa saa viiniä, ja niissäkin se on niin kallista (halvimmatkin laseittain myytävät 49 -70 dirhamia = kympin tai enemmän euroissa), että on tyydytty siihen yhteen lasilliseen. Seafiressä törsäsimme ja tilasimme alkuruoalle Bonnydoonin Rieslingiä ja pääruoalle Kumalan Shiraz -lasilliset. Useimmiten tarjolla olleet viinit ovat olleet australialaisia, libanonilaisia tai USAsta, eurooppalaisia on listoilla ollut vähän. Ylivertaisen hieno illallinen.

Loman viimeinen päivä, sunnuntai, ei ollut ehkä niin lämmin kuin muut päivät. Ehkä lämpö jäi alle +30 asteeseen, mutta sää oli kirkas ja tuuli teki olosta mukavaa. Perhe ei altaalle enää lähtenyt; sisarukset viettivät parvekkeella laatuaikaa keskenään ja pehtoori lähti lenkille, minä tietysti menin altaalle.

Check out olisi ollut puolelta päivin, mutta olin viikolla käynyt ”ostamassa” late check outin. 150 dirhamia (30 E) takasi että saimme pitää huoneen neljään asti. Sen jälkeen tutustuimme hotellin yhteydessä olevaan akvaariomaailmaan ”The Lost Chambers”. 22 akvaariota.

Niiden lisäksi hotellissa on kahden kerroksen korkuinen jättitankki, jossa on 11,6 miljoonaa litraa vettä. Yhteensä näissä hotellin akvaarioissa on 60 000 kalaa ja erilaista merenelävää. Ihan hullun hienoja katseltavia. Kuvaaminen vain ei oikein onskannut.

Viiden jälkeen hyvästelimme Atlantiksen. Pikkubussilla lähdimme kohti Dubain lentokenttää. Kolmessa vartissa olimme perillä. Kotimatka alkoi.

Näkemiin Dubai

Viimeinen päivä ollut kiireinen… aurinkoinen, mutta mukavan tuulinen.

Nyt vielä lähdemme katsomaan Lost Chambers. Klo 17.10 lähtee bussi kohti kenttää, ja klo 20.35 lähtee lento Helsinkiin.

Dubain kirjeenvaihtajanne sulkee yhteyden. Kuulemisiin ja katselemisiin…

Leppoisa lauantai Dubain malliin

Päivän ohjelmassa aurinkoa, Aquaventurea, esikoisen kanssa täsmäisku City Centre Malliin. Tytär löysikin yhtä sun toista. Minäkin Ralph Lauren Polon pikeepaidan. New Arrivals ja silti hinta selkeästi alle Suomen hintojen. Monta muutakin harkitsemisen arvoista juttua näin, mutta kun nyt en oikein jaksanut…

Aurinkolasit (Paul Gartier) ostin. Ja harmitti kovasti kun ei alkuviikosta ollut sitten jaksettu etsiä optikkoliikettä, vaikka meillä pehtoorin kanssa molemmilla on rilliresepti mukana… Olisi oikeasti saanut aurinkolasit ja tavalliset vahvuuksilla  (ja merkkitavaraa) olennaisesti halvemmalla kuin Oulusta. Laiskuus tulee kalliiksi.

Aurinkolasit varsinkin olisi ollut hyvä tilata, sillä vanhat ovat neljä vuotta vanhat, mikä tässä iässä merkitsee, etten niillä kovasti enää lueskele. Enkä tämän päivän jälkeen varsinkaan: kävipä nimittäin niin, että yhdessä koskipaikassa heitin renkaan kanssa voltin, ja sinnehän ne lasit hävisivät. Huomenna käyn kysymässä, josko ovat jonnekin suotimeen jääneet.

Iltapäivällä tyär halusi lähteä vielä käymään Dubain keskustassa, mikä merkitsee suuntaansa puolen tunnin taksikyytiä (noin 10 euroa) ja tällä kertaa valitsimme kohteeksi City Centren. Ei niin suuri, eikä uusi ”mall”. Sopi meille; rajallisuus mahdollisti hahmottamisen.

Tytär löysi yhtä sun toista, minä sen puseron ja ne aurinkolasit. Kävin myös ruokakaupassa, valtaisa marketti, tarkkailemassa tarjontaa ja hintatasoa. Kovin oli tutun oloista. Ruusuvettä ja limpparia ostin. En kassikaupalla viemisiä! Siitä olen iloinen. Ja sitten takaisin hotellille.

Pojat olivat käyneet varaamassa viimeisen illan ruokapaikaksi Seafire-ravintolasta pöydän. Olen tainnut edellisen kerran syödä yhtä hyvin Oloksen Rotissööri-kapitulissa. Illallisesta myöhemmin lisää.

Ostoksilla: Dubai Mall

1200 liikettä. 1200!

Tänään lähdimme altaalta hyvissä ajoin iltapäivällä, pukeuduimme (täällä kun ei shortseissa shoppaamaankaan sovi mennä) ja hyppäsimme Monotrailin kyytiin. Monotrail (ilmeisesti tämän valtion ainoa ”rautatie”, junaliikennettä kun ei muuten ole) kulkee täälta Palmun kärjestä rantaviivalle asti. Se kulkee vähän tietä korkeammalla, joten näimme palmun ”oksien” kaduillekin. Kovin oli äveriään näköistä. Mutta ei nähty Beckhameja eikä Schumacheria, joilla on Villat saaressa. Monotrailin päättärillä vaihdoimme taksiin: Dubai Mall, please.

Vastikään avattu 1200 liikkeen ostosparatiisi (vai -helvetti) hengästytti pelkkänä ajatuksena. Esikoisen kanssa on vastaavan kokoinen koettu Guangchoussa pari vuotta sitten mutta silti! Silti ihan määräämättömän suuri kompleksi. Ensimmäinen tunti meni yrittäessä edes jotenkin suunnistaa… Toisella tunnilla muistin: laajakulma kameraan ja uusi käsilaukku. Niitähän olen tullut hakemaan. Kierrämme, erkanemme, kohtaamme jälleen, ja sitten on jo mentävä syömään.

Valitsimmme yhden kymmenistä tarjolla olleista ravintoloista: aasialaista tänään. Söimme hyvin, edullisesti, nopeasti, samalla katsellen ostarin keskellä olevalla luistinradalla (vrt. Rockefeller Center NYCssä) koheltavia paikallisia. Ateriointiiin ei mennyt kuin reilu puolituntia ja kiertäminen jatkui.

Kiertely jatkui, sillä seurauksella, että pojalla on nyt laajakulma (Sigman ”halpis”, johon meitsillä käyttöoikeus, ja joka on pojan synttärilahja)  ja tyttärellä käsilaukku. Juuri muuta emme monen tunnin kiertelyllä saaneet aikaseksi. Noh, on minullakin plaseerauskortteja La Festan juhliin ja uusi polarisaatiolinssi kamerassa. 🙂 Guccin ja Ralph Laurenin laukut kyllä kiinnostivat, mutta en raskinut ostaa. En sittenkään…

Osa kauppakompleksista oli melkein vain varakkaille emiraateille varattu. En voi, en osaa kuvailla millaista siellä oli. Monta senttiä paksut kokolattiamatot, messinkiä, lasia, vieri vieressä Dolce & Gabbana, Dior, Salvatore Ferragamo, Gucci … kaikki maailman suuret muotitalot. Nukkavieruksihan siellä itsensä tunsi vaikka kuinka muka uudessa tunikassa  kulki.  Herkkukauppoja, maailman suurin karkkikauppa, valtaisa kirjakauppa. Ja minä saan ostetuksi plaseerauskortit! Pehtoori ei senkään vertaa. Suklaata sentään.

Monen tunnin jälkeen olimme valmiita jättämään Dubai Mallin: ennen taksin ottamista käymme Burj Kalifan juurella. 828 metriä alumiinia. Hienosti valaistu. Merkillisen siro pytinki. Ja sitten Dubai Fountainilla valo- ja musiikkiesitys: Botticellin laulu kuuluu ämyreistä ja vesisuihkut ”tanssivat” musiikin tahtiin. Vaikuttava viisiminuuttinen.Oli se.

Aquaventure

Eilen ja tänään aurinkoa otettu Aquaventure-vesipuistossa. Mieletönhän sekin on. Suurin ja kaunein vesipuisto ikinä. Suurin niinkuin täällä kaikki. Vain jenkit voivat yrittää lyödä paremmaksi… Otetaan uimarengas, hieman hienostuneempi versio sellaisesta kuin meillä lapsuudessa oli linja-auton renkaiden sisäkumi(uima)renkaat, kiivetään portaita, ja istahdetaan virran vietäväksi. Hulppeita vesivuoristoratoja ja pitkiäkin vesireittejä on kuljettu. Ziccurat, the Plunge, Shark Attack, The Rapids,  …

Kaikki on tullut kokeiltu. Persianlahdessakin uitua. Tai oikeastaan Delfiinilahdessa, eli tämän Palmusaaren sisäpuolella. Vesipuisto rajoittuu mereen ja tänään olimme siis biitsillä. Yhdeksäntoista vuotta sitten Persianlahden sota oli juuri loppunut ja olin viimeisilläni raskaana juniorista… Silloin ei tullut mieleenkään, että joskus vielä yhdessä Persianlahdessa uimme. 😉

Ja sitten huipp: Leap of Faith. Olihan se testattava. Kahdeksan sekunttia se kestää:  27 metriä liuku ja lasku päättyy haialtaaseen. Hait ovat onneksi lasiputken takana. Mutta on siinä 27 metrin pudotuksessakin jännityksensä. (tyär kuvassa jo pudotuksen loppuvaiheessa…. klikkaa kuva suuremmmaksi).

Vesipuistossakin näkee kulttuurieroja … venäläisistä en edes viitsi kerto, mutta islamilaisten oleminen jaksaa pohjoisen luterilaista ihmetyttää. Avioituneet naiset kulkevat kaftassaan myös vesipuistossa; umpimuistissaan…

Ja nuoret naiset ja tytöt uivat ja kulkevat vesipuistossa omanlaisissaan uikkareissa. Tiedättehän millaisia on pikaluistelijoilla: kokovartalopukuja, ja niiden päällä sitten hameet ja huivit. Mustia tietysti, vaikka lämmintä on noin +33 C. Ihmetyttää, mutta toisaalta ei voi kuin ihailla noita uskossaan vahvoja …

Rusketusta hankkiessamme pohdimme, kuinka täällä aurinko ottaa erilailla kuin yleensä. Olemme merkilllisen laikukkaita ja punaisia. Minäkin, joka yleensä rusketun aika helposti ja tasaisesti, olen riemunkirjava -…

Illaksi oikein tälläydyimme. Ykköset ylle ja eiku kun kohti baareja ja biletystä. Turhaan tälläydyimme, sillä emme päässeet sisälle baareihin tai yöklubeihin. Tower of Emiratesin toisen pilvenpiirtäjän huipulle 52. kerrokseen menimme: Vu oli baarin nimi. Ovelle asti kuljimme sujuvasti, mutta sitten: ”They looks so young… ” Ootelkapas muutama vuosi. No herra varjelkoon me mitään odoteltu. Kävelimme niin kauan että löysimme baarin, johon alle 21-vuotiaat nuoremme pääsivät sisälle. Istuimme Hotel Crownin ulkoterassilla ja katselimme islamien viikonloppuillan vilkasta liikennettä. Huomenna perjantaina täällä on pyhä. Ainakin arabeilla.

Yhden drinksun jälkeen otettiin taksi ja ajeltiin takaisin hotellill. Onhan täälläkin ravintoloita. Rondo oli italialainen. Molemmat lapset ja siippa totesivat, jotta kovin on kotoista ruoka …. 😉 Söimme ja nyt nukuttaa, taas….

Tänään valokuvatorstain haasteena on tuli;  minullapa ei nyt ole parempaa ehdotusta olekaan, vaikken haasteeseen ”virallisesti” osallistukkaan. Hotellimme aulassa on tällainen ”tuli”.

 

Aavikolla

Aamulenkki sumussa. Aamiainen auringossa.

Päiväksi Aquaventureen. Hotellimme yhteydessä on vesipuisto, jossa päivän lilluimme. Lämmintä hyvinkin yli 30 astetta.

Puolineljältä oli oltava valmiina lähtemään aavikkoajolle. Emme itse asiassa oikein tainneet tietää, mihin olimme menossa. Niinpä se ylitti odotukset. Monin verroin. Me saimme kuudenhengen jeeppimme kuljettajaksi Amirin. Samaan kyytiin tuli kaksi iranilaista nuorehkoa miestä, ilmeisesti Amirin kavereita.

Al Ainiin päin kohti Omanin rajaa ajelimme tunnin ja harvakseltaan juttelimme kuljettajan kanssa. Heti kaupungin asutuksen harvennuttua nähtiin, ettei maastossa ole mitään. Ei mitään. Ei puita, ei peltoja, ei järviä. Pelkkää karua tasaista puutonta matalaa maisemaa, jossa ei kasva mitään. Kameleita, niitä siellä on. Niitä oli tielläkin, kuin meillä poroja. Mutta ei muuta.

Tunnin ajon jälkeen pysähdyimme aavikon laidalle. Siellä oli valkoisia jeeppejä ja turisteja oppaineen vaikka kuinka paljon. Meille kerrottiin, että edessä olisi noin puolentunnin aavikkoajo, dyyniralli. Enkä minä vieläkään tajunnut, mitä oli tulossa.  Mutta se oli kaltaiselleni vauhdista pitävälle melkoisen makea kokemus.

Tytär totesi, että yksi parhaista AM:n järjestämistä retkistä, ja niillä on kuitenkin tullut oltua aikas monella. Pojat tietysti miettivät jarruja, iskareita, ja ties mitä…. Kyyti oli hurjaa. Ja toinen Amirin kavereista, esikoisen vieressä istunut iranilainen mattokauppiaan poika (kuten myöhemmin paljastui) huokaili ja istui huulet valkoisena kyydissä. Ja me tyttären kanssa olimme ihan täpinöissämme.

Väillä luulimme oikeasti, että kyljelleen auto kaatuu, ei kaatunut. Amir hanskasi homman. Ja entäs aavikon maisema. (ainakin osa kuvista aukenee isommiksi klikkaamalla). Väistämättä tuli verrattuan pohjoiseen (tunturit – dyynit, jeepit -moottorikelkat, porot – kamelit…. Maisema oli kaunis. Auringonalaskun aikaan idän ihmettä tunnelmassa. Kaunista, hiljaista.

Aavikkoajon jälkeen meidät vietiin ”beduiinileiriin”  (vrt. saamelaiskylät pohjoisessa). Istuimme tähtitaivaan alla, saimmme leirikeittiöstä kelpo illallisen,  hummus, munakoisosalaatti, paljon muita lisukkeita, hyvää kalaa, lammaskabab (lammasta vastaassa (kebabille sukua) jopa viiniä sai ostaa muovimukeihin. Ostimmme yhdet, ei olisi kannattanut. Huh!

Leirissä sai myös hennatatskoja (ilmaiseksi, jätimme väliin), ajella kamelilla (jätimme väliin), pukeutua arabiksi ja kuvauttaa itsensä burkhassa (jätimme todellkin väliin!), koettaa vesipiippua (no tietysti piti käydä kokeilemassa, kuin omenamehua olisi ”polttanut”.  Henkosia vedeltiin. Omenamehu-nikotiini-pössikset?) Lopuksi oli – kieltämättä varsin tasokas – itämainen (vatsa)tanssiesitys, joka oli meidän mielestä turhankin kauan kestävä.

Paluumatkalla sitten esikoisen kanssa jutskailtiin iranilaisten ja kuskin kanssa. Tiesivät Suomen oikein hyvin: siinä Norjan ja Portugalin naapurissa! Ja saksaahan te puhutte vai jotain italian sukuista kieltä? Mutta tunnin ajomatkan jälkeen nuoret miehet päättivät tulla Suomeen myymään mattoja ja nostamaan opintotukea…. 🙂

Puoli kymmeneltä hotellissa. Taas ollut hyvä päivä.

Dubain saitterilla

Sumuinen aamu. Tarkoitus oli ollut lähteä lenkille ennen saitterille lähtöä, mutta ehdinkö? No en. Just ja just ehdin suihkuun, laittaa tukan  ja aamiaiselle. Tänään menimme hotellin toiseen aamiaisravintolaan. Ei eilisen veroinen. Ei ollut suunnilleen kuin sattaa erilaista herkkua 🙂 Ja ravintola vähän tunkkaisempi. Tai siis jotenkin 80-lukulainen. No ei maailma siihen kaatunut. Varttia vaille kymmeneltä olimme hotellin edustalla odottamassa retkibussia.

Kaupunkikierrokselle lähti myös Juniori (välttääkseen lukemista?), mutta tyär jäi ensin hotellin salille ja sitten altaalle.

Ensimmäinen kohde Burj Al Arab. Tai siis pääsimme kuvaamaan sitä, ei sinne sisälle ole rahvaalla asiaa. Helikopterilla ja Rollsilla kuulemma sopii mennä. No me mentiin  retkeibussilla muutaman sadan metrin päähän…. Maailman ainoa ”seitsemän tähden” hotelli. 120 sviittiä, koko 120 – 800 neliömetriä. Halutessa huoneistoon kuuluu hovimestari, nanny, sihteeri … Brunein sulttaanin tytär sai Dubaissa opiskellessaan kokonaisen kerroksen opiskelijaboksikseen.  Just, että sellainen solukämppä prinsessalla.

Päivän kohteina Kulta-Souk, Mauste-Souk, ajelu  abra-veneillä (pelatuslliivit? Niinku miks?), Dubain museo, joka kyllä yllätti positiivisesti. Museon vahanuket tekivät maanläheisestä näyttelystä elävän. Ja videopätkä 1930-luvulta tähän päivään kuvasi hyvin kuinka tämä paikka on noussut aavikolle muutamassa vuosikymmenessä. Lyhyt historiavideo vahvisti sen minkä täällä aistii koko ajan: täällä ei ole mitään vanhaa. Kaikki on vastarakennettua. Näiden muutaman päivän aikana on monta kertaa tullut sellainen vaikutelma että tämä on ”aikuisten Disneyland”, jotenkin muovisen oloinen. Täällä ei ole kerroksia. Siis aikakerroksia. Kaikki on kirjaimellisesti rakennettu hiekan päälle. Ja tämä meidän hotellin palmusaari on rakennettu mereen hiekanpäällle. Ei kuulemma aavikonhiekan vaan merenpohjasta kerätyn hiekan päälle. Aavikkohiekka on liian höttöistä.

Siis Dubai museo. Sen lisäksi Madina Souk, mmukavan rauhallinen basaarialue, jossa paljon  käsityöläisten liikkeitä ja monia ravintoloita. Mukavan ”rustiikki”.

Saitterilla jalkaiduimme sopivissa kohteissa; kuvattavaa riitti, sumu tosin jatkui pitkälle iltapäivään, mikä asetti haasteita fotografieeraamiseen.

Abra-veneellä ylitimme Dubainlähden. Ihan jännä kokemus. Merkilllistä on nähdä myös millaisia bussipysäkkejä kaupungissa on! Klikkaa kuva suuremmaksi.

Nämä merkillisen näköiset pömpelit ovat todellakin bussipysäkkejä. Ilmastoituja! Kesällä täällä kun lämpötila nousee lähemmäs +50 C , joten silloin tuollaiset pysäkkikopit ovat varmasti oivallisia. Huomaa oikealla olevat kierrätyslaatikot. Pysäkkien vieressä, ei huono idea. Niistä tulikin mieleen: täällä on käsittämättömän siistiä. Niin siistiä, että juniorikin oli sen hoksannut ja erikseen siitä puhui. Ja sellaisellehan suomalainen pistää ison arvon, eikö? Oikeasti kaikki julkiset wc:etkin tuoksuvat hyvälle, eivät urealle, ja ovat siistejä, niissä on saippuaa, niissä on käsipyyhkeitä.

No niin kierros jatkui.

Rivitaloalueita, pilvenpiirtäjiä, intialainen kaupunginosa (paljon työntekijöitä on sieltä kotoisin), pakistanilaisten kaupunginosa … kaikkea nähtiin. Ja siirtymätaipaleilla opas kertoi paikallisista tavoista ja paikallisesta yhteiskunnasta. mm. hurjista vuokrista ja Arabiemiraattien hallintosysteemistä, olemattomista veroista ja naisen asemasta. Paljon uutta tietoa. Siis kelpo tournee.

Iltapäivällä aika myöhään olimme hotellilla. Pehtoori lähti hotellin kylpylään hierottamaan niskansa, Juniori jäi lukemaan ja me tyttären kanssa lähdimme pienelle lenkille.  Tunnin kiertelimme Palmusaaren ulkokehällä. Tämä ilmasto on loistava.

Syömässä kävimme Jumeirah Beachin ravintolassa: ”lebanonian restaurant”  Times of Arabian tarjosi oivallista ruokaa! Jutut sellaisia että naurattavat varmasti vain meidän perhettä, siis aina vain parempia 🙂

Hotelli Atlantis, the Palm

Ensimmäinen vuorokausi Dubaissa on eletty. Hotelliin ja sen allasalueisiin tutustuttu. (täällä jo puoliyö, kello 2 tuntia Suomen aikaa  edellä)

KS. kuvakertomus ja matkapäiväkirja http://www.satokangas.fi/Matka/Dubai/index.html

Eilen kävimme vielä iltapalalla Levanthian ravintolassa. Tässä hotellissa on varmaan kymmenkunta ravintolaa. Me valitsemme selliaisen bistrotyyppiseltä näyttävän, jotta jotain pientä suolaista, salaattia tai jotain. Ovella Juniorille huomautettiin, että shortsien lahkeet pitäisi laskea alemmas. Casual Restaurant, you know. Eikä polvet edes näkyneet… No onneksi oli varaa löysäillä nyörejä. Pääsimme ulkosalle samettiseen iltaan.

Tilasimme libanonilaisen keittiön pieniä herkkuja; paistettua   haloumia, juustolla täytettyjä leivonnaisia, merenelävillä täytettyjä friteerattuja palleroita, lammaslihapullia, munakoiso-tomaattijuttua… ja pari lasia viiniä. Chateau Musaria, se näytti olevan vähän kuin talon viini. Sekä valkoista että punaista oli tavallista ja cuveeta. Ja vuosikerroista ois ollu vara valita: vuoden 1959 oli vanhin ja hinta 20 000 dirhamia. Siis neljäsataa egeä. Meille riitti lasilliset sitä tavallista. Sekin oli aika hyvän hintaista (n. 10 euroa).

Juuri kun ihmettelimme arabimiesten pukuja ja vesipiippuja, puhuttiin moniavioisuudestta, naisen asemasta ja sellaisesta, niin ravintolassa musiikin volyymia lisättiin reilusti ja napatanssija tuli esiintymään.  Meistähän nämä asiat ovat jotenkin ristitiidassa mutta ei varmaankaan paikallisista.

Aamulla seitsemännen kerroksen parvekkeeltamme  palmusaarta ei paljon näy, on aamu-usvaa, joka yhdeksään mennessä hälveni.

Valitsemme kahdesta mahdollisesta aamiaisravintolasta Saphronin (huomenna Kaleidoskopeen). Ihan mieletön. Kuin pari vuotta sitten Hainanilla. Ja minä sain dumplinkeja. Ja hedelmiä, hedelmäshotteja, kaikkea … Istuimme auringossa ja olimmme tyytyväisiä että viikko on alussa.  Vasta.

allaspalmu

 

Ja sitten altaalle. Aurinkorasvaa paljon. Ja palmujen juurella vierahti päivä. Lounaaksi frozen margarita ja taidettiin me kaikki pienet unetkin ottaa… Pehtoorillahan se on aina paha jetlag, – vaikka Oulu – Helsinki välin vain lentäisi… 🙂

Viideltä olimme valmiita lähtemään hotellilta. Isot ostoskeskukset tarjoavat ilmaisen kyydin shuttlebussilla, ja sellaisella sitten mentiin The Mall of Emiratesiin. Turhan paljon puikkelehti bussi, kesti melkein tunnin menomatka, ja tullessa takaisin taksilla matkaan kuin vain 15 minuuttia ja viisi euroa koko sakilta. Luulenpa että muina päivinä ajelemme taksilla.

The Mallissa oli noin 500 kauppaa! Ja neljä laskettelurinnettä. Tuolihissillä 400 metrin mäkeen nousi aikuisia ja lapsia. Osasivat laskeakin. No meidänkin piti sitten hiihtoloman kunniaksi päästä rinneravintolaan syömään. Mentiin ostarissa olevaan ravintolaan josta oli iso ikkuna laskettelukeskukseen. Merkillinen olo. Tilasimme ruoat ja juomat, ja tarjoilija niitä tuodessaan kaatoi Juniorin syliin ison olutlasillisen. Niin ison että siitä riitti sisaren käsilaukulle ja housuille asti. VIiden tarjoilijan voimin luutusivat ja vaihtoivat meille pöytää, eivät sanallakaan pyytäneet anteeksi. Vähän ihmeteltiin sitä, ja tupistiin keskenään että laskusta on saatava alennusta… Syötiin ja ajateltiin että noh sattuuhan sitä, ja onhan eilisen punaviiniaccidentin jälkeen hotellin pesulaan kai muutenkin turvauduttava ja olimme jo ryhtymässä laskun maksuun kun meille kannettiin aika monta jälkkäriä – tilaamatta – pöytäään ja kahvit ja limoncellot ja tämä kaikki anteeksipyytelyjen saattelemana.

Pari tuntia kierreltiin kauppoja ja vaatteita nuorille löydetttiinkin. Minäkin löysin hienon vyön. En kenkiä enkä kesähousuja, joita vähän etsiskelin.  … Hintataso Suomen hinnoissa ja niiden alle. Paikoin hyvinkin edullista.

Suuntana Arabiemiraatit

Oulun kone oli ajallaan, ja mekin olimme aamulla ajallaan. Juniorikin. Pojan ehtiminen mukaan oli kyllä meidän kaikkien kolmen muun perheenjäsenen yhteisponnnistelun tulos. Taksi oli tilattu kymmenen yli viideksi ja kymmentä vaille viis poika lähti suihkuun ja ehti vielä ennen lähtöä pakata mukaan läppärinsä, etsiä iPodin kuulokkeet, syödä palan ruisleipää, silittää housut, petata sängyn. Ja pienen muistutuksen jälkeen kaivaa kätköistään mukaan myös englannin ja terveystiedon kirjatkin! Poikahan lähti lukulomalle.

Sunnuntaiaamuna Oulu – Helsinki vuoroja on kovin vähän, itse asiassa vain yksi. Sen vuoksi meidän oli lähdettävä noin varhain vaikka kone kohti Dubaita lähti vasta 11.30. Siis Helsingissä, lentokentän uudessa uljaassa (miksi minulle tuli mieleen sci fi – elokuvat?) siivessä odotttelua. Nuoret nukkuivat, me pehtoorin kanssa luimme. Se Yacouiban (en oikein ole varma, onko se hyvä…) tuli aloitettua.

Sitten kuusi tuntia lentokoneessa. Muuten ihan ok, mutta takana istui tätsky (about 60 – 65 v.) joka oli jo puolen päivän aikaan lähtiessämme kohtuullisen humalassa, ja humalatila vain paheni lennon aikana: jutut ja posmitus karseita, ja lennon viime metreillä hänen onnistui läikyttää puoli mukillista punaviiniä selkääni. Uusi vaalea puseroni jotensakin punkussa! Argh!

Laskeuduimme Dubaihin klo 19.30 paikallista aikaa (meille vasta puoli kuusi). Laukutkin tulivat. Lentokentällä arabimiesten päähineet ja valkoiset kaavut (otan selvää, mikä niiden nimi on ) näyttivät vähän ”rekvisiitalta”. Tullissakin tuntui, että teatteria on kaikki. Hassua.

Sitten reilun tunnin matka tänne Atlantis the Palm hotelliin. Kuvassa on Jumeirah the Palm ja tuon palmun kärjessä, ulkokehällä, huipulla on tämä meidän ”lukaali”. Matkalla jo olimme hiljaa ja vain katselimme, mitä näkyi.  Ihan käsittämätöntä! Iltavaloissakin näkyi, että kaikki on suurta, hienoa, isoa. Seitsemänkaistainen (yhteen suuntaan) moottoritie ja 828 metriä korkeä Burj Kalifa! Olimme mykistyneitä. Ihan mieletöntä. Hotellisssa hiljenimme lopullisesti.

Jo kotona huolestuin, miten pääsemme tänne hotelliin, tänne palmusaaren ulkokehälle kun ei näytä johtavan maayhteyttä. Mutta palmun ”rungon” kärjestä lähteekin alikulku, 1,5 km pitkä tie kulkee merenpinnan (Persianlahden) alla. ja tunneli on puhtaampi kuin suomalaisten uimahallien suihkuhuoneet: kaunis sinivalkoinen mosaiikki koko matkalla.

JA tämä hotelli! Jatkan tästä joku toinen päivä.

Ai niin: lämmmintä on – 22 C. Ja meillä on nuoret mukana! Se on huippujuttu se!

Miksi Dubai?

Huomenna tähän aikaan ollaan – jos kaikki sujuu hyvin – Dubaissa. Miten se valikoitui matkakohteeksi? Nuoriso sai valita.

Viime keväänä sanoin, että lähdetään hiihtolomalla minne vaan, jos molemmat lähtevät mukaamme. Viimeksi olemme olleet neljästään 2007 Madridissa ja pehtoorin kanssa toivoimme kovasti, että lähdettäis koko perhe – ainakin vielä kerran – jonnekin. Lupasin lähteä vaikka Kanarialle, vaikka vielä New  Yorkiin joka nuorille on jotenkin huippukohde. Ihan minne vaan, jos molemmat lähtevät…

Sisarukset aikansa pohtivat: Islanti ja Reykjavik oli vahva ehdokas, Tokio vilahteli varteenotettavana vaihtoehtona, mökistäkin puhuttiin :). Roomaa kumpikaan ei edes esittänyt, muita Euroopan kaupunkilomia (erityisesti Lontoota) harkitsivat. Lissabon olisi ollut minulle erityisen mieluinen valinta, ja kuulin mainittavan myös Mauritiuksen ja Floridan. Valintaa rajasi se, että Juniori ei voi sietää pitkiä lentoja, –  ja esikoinen halusi aurinkoa…

Juuri kun asia oli ajankohtainen, viimeiset kolme vuotta maata kiertävällä radalla kulkenut veljeni oli perheineen meillä käymässä ja he olivat juuri palanneet Dubaista, josta serkutkin hyviä kokemuksia meidän kersoille kertoivat, joten meidänkin nuoret päätyivät Dubaihin. Saman tien sitten varasin Aurinkomatkoilta reissun – neljälle! Muistimme kyllä kaikki että Marokon reissun jälkeen olimme olleet vähän sitä mieltä, ettei islamilainen maailma ole meidän ykköslomakohteena, mutta Dubaihan nyt onkin vähän toista.

Siellä odottaa lämpö ja valo, loma. Ja me lähdetään neljästään!  Siitä minulla on ollut monta viikkoa hyvä mieli.

Huomenna klo 4.00 soi kello: nyt nukkumaan.

Maaliskuun ruokahaaste: palsternakka

Maaliskuun ruokahaasteen saivat asettaa Kädenvääntöä blogin Pitkä ja Pätkä, jotka voittivat helmikuun tofu-haasteen. Minulta viime kuun haaste  jäi väliin, sillä en ole koskaan onnistunut tekemään tofusta mitään, en kertakaikkiaan mitään maistuvaa. Enkä ole kyllä paljon kokeillutkaan. Mutta tämä maaliskuun haaste on otettava vastaan. Palsternakka on nimittäin hyvää! Simppeli, mutta äyriäisten kanssa ah, niin ihana palsternakkapyree valmisuu näin.

Palsternakkapyree ja grillatut scampit

2 isohkoa (luomu)palsternakkaa
3 dl maitoa
1 – 2 rkl voita
suolaa, valkopippuria
(1-2 tl sitruunamehua)

Kuori ja paloittele palsternakka.
Kuumenna maito teflonkattilasssa.
Keitä palsternakkapaloja,
kunnes ne pehmenevät.
Kaada maito pois.
Soseuta juurekset.
Lisää voi, mausta.

Scampit kannattaa sulattaa oliiviöljy (2 rkl), sambal oelek  (1 rkl), valkoinen balsamico (2 rkl) liemessä. Sitten vain varrastikkuun ja uuniin grillivastuksen alle viideksi minuutiksi. Suolan ripottelen vasta kypsien scampien päälle.

Palsternakkapyree on oivallista myös kampasimpukoiden tai kalan kanssa.

Sitten varoituksen sana: ei kannata tehdä hyla-maitoon. Tiedän karvaan kokemuksen jälkeen, ettei kannata! Mutta tavallinen kevytmaito on passelia ja pyreestä tulee ihanaa …

Juhlava alkuruoka neljälle tai kahdelle lounas.