Varhaisten (hyvin aamuvarhaisten!) viikinkiretkien ja Pohjolan kristillistämisen (lue: pääsykoekirjan lukeminen) jälkeen puolelta päivin aika ryhtyä mökkihommiin.

Myötätuulessa on lomailtu ja eletty jotensakin tasan kolme vuotta, eikä kaappeja ole järjestelymielessä vielä paljon availtu. Nyt siis sen aika. Ja tulos? Pienen mökin viidestä kaapista, keittiön laatikostoista ja astiavitriini/kirjahylly -yhdistelmästä noin puolet läpikäyty.

Lautasliinoja ainakin on riittämiin: vaikka koko Inarin väestö tulisi vieraaksi, olisi minulla kattaa kaikille kauniit servietit. Ja kynttilöitä on niin, että Hangasojan kaikki mökit valaisisin pidemmänkin sähkökatkoksen ajaksi. Sekä lautasliinoja että kynttilöitä on kaikkiin vuodenaikoihin ja fiiliksiin. 

Ja pastaa löytyy. Minulla kun on vankkumaton käsitys, että Kuukkelin (paikallinen K-kauppa) makaronivalikoiman laatu ja monipuolisuus ei tyydytä minun, perheeni ja vieraitteni vaativaa makua. Niinpä tänne on tullut rahdattua tagliatellea, spaghettia, pennejä ja lasagnelevyjä siinä määrin, että niistä riittäisi puolijoukkueen ruokkimiseen. Viikoksi.

Entäs suolakeksjä? Ette tiedä niin monenlaisia olevankaan kuin täällä on! Myös muroja ja erilaisia puuroaineksia on enemmän kuin tarpeeksi. Eikä se ole mökki eikä mikään, jossa ei ole tryffelioliiviöljyä ainakin kaksi pulloa! Ja  tiedättekös, täällä on kuusi purkillista etanoita: Porvoosta ja Tampereelta ja Oulusta ostettuja etanoita. Nehän on joka Lapin mökin peruselintarvike, eikö?

Ja tietoliikenneosasto? Meidän komeroissamme on kaikki viimeisen kymmenen vuoden Nokian kännyköihin sopivat laturit. Sama koskee Canonin kameroiden latureita. Ja keittiöpyyhkeitä! Ikeasta, Italiasta, kauppahallista on näköjään löytynyt puna-valkoisia pyyhkeitä aika monenlaisia. Ja pesuaineita: lattiaa, ikkunoita, liettä, saunaa, kyllästettyä puuta, uunia, grilliä, kaakeleita, wc:tä, keittiötasoja varten. Joka lähtöön löytyy. Ja kaksinkappalein useimpia.

Vaateosasto? Olen näköjään käyttänyt mökin vaatekaappiani t-paitojen, villapuseroiden ja verkkareiden kaatopaikkana. Oikeastiko ajattelin isoksi tai pieniksi jääneitä, kauhtuneita ja kuluneita kamppeita täälläkään käyttäväni? Missä on Saariselän Pelastusarmeijan kierrätyslaatikko? 

Mikä on lumitilanne? Minun mielestäni lumentulo voisi jo loppua! Lumitöitä on riittänyt, enemmän kuin hyötyliikunnaksi asti, onneksi on linko! Sillä ajelin ristiin rastiin: purolle (ihme, jollen täällä ollessa vielä hyiseen veteen pulahda. Saunalle vesiä hakiessa avantouinti oli taas liki) ja Nimilopun (naapurimökin) polun putsailin. Jos vaikka naapurimökkiin tulevat pääsiäiseksi. Mukavampi tulla. Muistan kyllä, kuinka oli kiva syksyllä ystävien kanssa tulla kun naapuri oli enimmät lehdet pihalta haravoinut… 

Illansuussa hieroja. Oli tosi hyvä: olkavarsi taas rento. Sauna ja sapuska kruunasivat nautinnon. 

Nyt ohjelmassa vähän historianopiskelua ja ehkä valokuvausta. Jo vain minä viihdyn.

Puoleltapäivin tuli sitten Magga traktorin ja lumilingon kanssa, olin pihalla pikkulingon kanssa minäkin.

Magga: – Moro! On tullu lunta! Mitenkäs sie tuon tien oot tänne päässy? Eilenkö tulit?
Meitsi: Eilen tulin. Just ja just pääsin. Oli melkonen keli tulla.
- Oliko se pakko eilen lähtiä ajamaan? Semmosseen kelliin… Oulusta asti. Tulikkos sie yksin?
- Olihan se kurja keli. Ku mie aattelin, ettei oo rekkoja jos pyhänä ajelen, ja kun minulla on tässä pääsiäisen alla tämä oma retriittini. Yksin saan olla muutaman päivän kun tulen ennen muita.
- Jaaha. Siehän oot Railin tytär? Mie oon tainnu kysyä ennenki, mutta ku oot niin samannäkönen…
- Oonhan mie. Niinhän ne monet sannoo, sieki oot sanonu ennenki.
- Ja eilen piti tulla. Tänne lummeen. Mie kyllä jo oon tarpeekseni tästä saanu. Ei oo ollu vuosikymmeniin näin paljo.

Siinä rupatellessamme minua rupesi yhtäkkiä hymyilyttämään. Yhtäkkiä siinä pyryssä tuli mieleen, miltä Magga näyttäisi sellaisessa arabimiesten kaavussa ja huivi päässä; semmoisessa kuin esimerkiksi oli meidän dyynirallin (vajaa kolme viikkoa siitä vasta on??!!) kuskeilla? (klikkaile) Mitä jos Lapin mies kääntyy yhtäkkiä muslimiksi? Onko lumitöissäkin oltava kauhtana päällä? Tarkenisiko? En puhunut ajatusteni harharetkistä Maggalle mitään, toivottelimme vain hyvät pääsiäiset ja hommat jatkui.

Magga käynnisti traktorinsa, minä oman lingon. Olen ollut täällä vuorokauden ja koko ajan on satanut. Yölläkin oli tullut lunta varmasti kymmenen senttiä lisää. Päivän on ollut melkein kymmenen astetta pakkasta, ja pyryttänyt. Ei ollut edes kiusausta lähteä mäkeen.

Aamupäivän luin ahkerasti – pääsykokeisiin. Aivan: pääsykokeisiin, historian pääsykokeisiin. Niinpä. Ei, en aio pyrkiä, vaan on minun vuoroni olla pääsykokeen tarkastaja tänä vuonna. Enkä ole pääsykoekirjaa (Pohjoismaiden historia) aiemmin lukenut, joten nyt on luettava. Kysymykset ja mallivastauksetkin ajattelin samaan syssyyn täällä sorvata, – jos suinkin lumitöiltä ;) ehdin.

Iltapäivän olen tehnyt lumitöitä. Vaikka jo eilen illallakin niitä toistatuntia puskin on tällekin päivälle riittänyt hyötyliikuntaa: lingolla, kolalla, lapiolla, harjalla.

Purolle asti tein (otsikkokuva viime pääsiäisenä otettu ja tässä tämänpäiväinen otos). Itse asiassa ei paljon puuttunut että kääntäessäni raskasta linkoa olin vilahtaa selälleni puroon. Jää ei varmaan olisi kantanut :) Jää oli kyllä kuitenkin rikottava; saunalle vedet kannettava. Sinne kohta lähden…

Kylilläkin ehdin äsken käväistä. Lehden ja leipää hakemassa ja varaamassa kylpylästä huomiseksi hierojan. Huomenna ehkä menen mäkeen, ehkä en.

Ja ensi yönä aion nukkua: viime yönä paljon painajaisia, liikenteestä, kouluajoista, monia kummallisia ja olkavartta särki kovasti. Eikä silti unta kuutta pidempään riittänyt.

Nyt lopetan valittamisen ja lähden saunaan. Lumityöt sinne kun on tehty :)

No niin oli! Aamulla sää- ja tiekelikarttoja katsellessa mietin, jotta lähtisinkö sittenkin vasta huomenaamulla varhain? Puolikymmeneltä kuitenkin istahdin autoon ja lähdin. Iissä jo mietin, olisiko järkevää kääntyä takaisin. Kuivaniemellä alijäähtynyt vesisade vaihtui jäisiksi piikeiksi, jotka tienpinnan sohjon kanssa tuntuivat auton renkaiden alla aika pelottavalta (varsinkin kun olen nuoruuden kokemattomuudessa ja kohelluksessa samanlaisessa kelissä yhden auton katolleen ajanut). Kemissä olin jo kypsä ajamaan vain Haaparantaan: “Palailen sitten muina naisina kotiin ja yritän huomenna uudelleen.”

Rovaniemen risteyksestä kuitenkin käännyin. Ja kirosin saman tien Ford Focuksen, joka Liedakkalan risteyksestä kaarsi eteen. Jokaisessa ylämäessä vauhti putosi kuutenkymppiin kiihtyen taas hyvillä suorilla yhdeksäänkymppiin. Ja kaikilla kuudenkympin rajoituksilla tietysti hypätään jarrun päälle ja peltipoliisien kohdalla varsinainen paniikkijarrutus. Ohikaan ei oikein päässyt, koska ajoradan keskellä sohjoa niin paljon, että heittelehtimisen vaara ilmeinen. Muurolaan asti sitten ajeltiin peräjälkeen ja jono perässämme jo melkoinen.

Rovaniemellä kävin kaupassa. Ja venyttelin olkavartta, jolle ratin puristaminen ei oikein sopinut. Ja Napapiiriltä Unarin-Luusuan risteykseen asti mietin, missä ovat aura-autot? Jo vain niitä kaipasin.  Eipä näkynyt. Sade muuttui lumeksi, ja näkyvyys oli paikoin vain neljä tolpan väliä, parisataa metriä. Tienpinta ihan valkoisen jään peitoissa, paikoin palteista. Ja minä kun muka tykkään yksikseni pohjoiseen ajamisesta! Nyt en tykännyt.

Vähän ennen Sodankylää venäläisten citymaastureiden määrä lisääntyi. Ei juuri muuta liikennettä kuin nämä keskellä tietä ajavat Ranget, Jeepit, Country Volvot ja jättiläis-Bemarit. Ja että ne on pelottavia! Yksi sellainen olikin sitten Peurasuvannon sillankupeessa hinausauton kiskottavana. Toinenkin pienempi auto penkassa ennen Sodankylää. Ja 2 + 1 hälytysajossa ollutta ambulanssia ja yksi poliisi tulivat vastaan. Kerrankin meitsikin ymmärsi ajaa  rauhallisesti.

Sodankylässä kävin tankilla, kahvilla, soittelin kotiin ja taas matka jatkui. Tuuli idästä yltyi kovaksi, aina metsästä aukealle tullessa oli muistettava pitää ohjauksesta tiukasti kiinni: tuuli puski kovasti. Vajukosken kohdalla tie kapeni yhden auton mentäväksi: lumi pyrysi penkoista tielle, kinosti ja nietosti. Just ja just uskalsi ajaa kuuttakymppiä (kesäkelillä niillä hujakoin mennään kaksikertaa kovempaa).

Poroja? No ne nyt enää olisivat puuttunueet. En onneksi nähnyt yhtäkään. Varmasti tuuli ja pyry piti nekin pois tieltä!

Tankavaarassa oli jo oikeasti vaikea erottaa, missä menee tie, missä penkka. Kun vastaan tuli auto (onneksi oli tosi vähän liikennettä, eikä rekkoja) oli melkein käsikopelolla ajeltava. Viimeistään tässä vaiheessa rupesi mietityttämään, jotta olisiko Magga käynyt meidän mökkitietä ollenkaan auraamassa? Pääsisinkö viimeisen kilometrin perille? Olihan Magga käynyt. Oli käynyt aamulla tai eilen. Se 20 – 30 senttiä, joka oli satanut ja tuiskuttanut aurauksen jälkeen, oli onneksi höttyä, pakkaslunta, mutta oli kuitenkin ihan sompailtava tiellä pysymiseksi. Onneksi auto on neliveto. 

Kesällä, take-away-kahvin kera matkan tänne Hangasojan varteen taittaa alle viiteen tuntiin, tavallisella talvikelillä kuuteen tuntiin, tänään meni seitsemän. Eikä varmaankaan koskaan ennen ole KOKO väli ollut pääkallokeliä tavalla tai toisella. Oikeasti otti voimille.

Ja sitten onkin helpottanut. Pehtoori on täältä lähtenyt perjantaiaamuna. Kaikki on kovin siistiä, kaikki on järjestyksessä, puut kannettu, piccolokuohuviini kylmässä, lumityöt tehty. Kelpaa minun taas.

 Tosin perjantaiaamun jälkeen on tullut lunta yllin kyllin lisää. Sitä  lähden nyt kolailemaan. Mutta olen mökillä. Ja hengissä. Huh!

Joka kuukauden kuvani Puutteenperästä on jäänyt vähän viime tinkaan. Olisi pitänyt viime lauantain hautausmaareissulle ottaa kamera mukaan: silloin olisi kuvasta tullut paljon enemmän maaliskuinen kuin tämän päiväisestä tylsästä. Tänään on siis satanut vaihteeksi lunta. Tai räntää. Hautuumaalla sai sitten tehdä oikeasti lumitöitä, että pääsi lyhdylle asti.

On ollut aika tylsä keli, mikä ei valitettavasti ollut riittävä syy lintsata lenkiltä.

Kaupunkiasioilla lähinnä hankin ruokatarpeita. Pääsiäiseksi mökille, ja oli virettä kokkailla. Tyttärelle värkkäsin helposti nieltävää ruokaa. Haaleaa sienikeittoa ja lappapuuroa, jäätelöä ja pirtelöitä tyär on viikon nauttinut, mutta tänään tein lempiruoastaan munakoisopaistoksesta sellaisen hienojakoisen version. Nielurisaleikkauksen jälkeinen Panacod-Ketorin -pöhöinen tytär oli kovin iloinen sapuskasta. :) Ruoan “alkuperäisversio”, joka on ehdottomasti vegetaristien lemppariruoka, on keittokirjassani Lappitalia s. 51. Nyt kun pääsiäinen on tulossa, en voi olla vinkkaamatta myös lammaspateeseen, jonka resepti on sekin  keittoskissa. Lammaspatee on hyvää. Ja helppoa. Suosittelen lämmöllä.

Ja sitten itsellä teki tänään mieli sushia.  Ja teki mieli vihdoinkin kokeilla työpaikan professorin Japanin kongressimatkaltaan  jo ennen joulua tuomaa hiilikuituveistä. Pistin hänelle mukaan kauppalapun: “Tuo veitsi, maksan sitten”. Ja professorihan toi, ja hoksasi tuoda myös terottimen, hyvä juttu.

Ja tuo veitsi! Olen joskus ennenkin päässyt nauttimaan hyvällä veitsellä kokkaamisesta, mutta olihan tämä ihan ehdottoman huippu. Meitsin kokkaaminen vaan on sellaista sähläämistä, että täytyy olla varovainen noin terävän ja hienon työkalun kanssa.

Sushista tuli verraten oivallista. Aina se ei minulla onnistu, mutta tänään jaksoin huolella pestä riisit, paahtaa merilevät, ja pilkkoa lohen ja surimit. Meillä oli jemmasa sakeakin. Ihan olemme siis herkutelleet. Pehtoorikin kun on päässyt sushin makuun, vaikka aiemmin ei siitä välittänytkään … Tuoremakkara-salaattiosasto oli sitten se, josta poika lautasensa sai kukkuroilleen ja nälän taltutettua.

Ja koko perheelle maistui tietysti pulla. Rahkapullat kuuluvat nekin pääsiäiseen. Tein pullia aika paljon, eivät ole mitenkään erityisen kauniita, mutta aika paljon olemme niitä jo nauttineet.

Nuppineulaongelma on saanut aikaan mukavaa kommentointia. Historia on herättänyt kiinnostusta, mikä on hurjan hauskaa.

Railaterttu näki vaivaa ja onnistui löytämään kaivauskertomuksenkin,  http://www.oulu.fi/hutk/yleark/tutkimus/Julkaisut/Meteli-3.pdf mistä pisteet ja muillekin vihjeeksi,  että kertomuksen lopussa on kuvia kolmen kesän kaivauksilta.

Ja nyt sitten on tunnustettava, että Koivu oli jo heti alkumetreillä totuuden äärellä. Ystäväni, kaivausjohtajan tuomarointi: “Koivuhan on täysin oikeassa: nuppineulat palvelivat käärinliinojen ja muidenkin hautavaatteiden/asusteiden sekä osaksi arkun sisustustekstiilien kiinnittiminä.” Tosin ehkä ainakin muutamat löytämämme nuppineulat lienevät olleet sellaisia, joita käytettiin siten kuin me käytämme klemmareita. Vanhoissa 1700- ja 1800-luvun lopunkin asiakirjoissa näet näkee usein papereita kiinnitetyn toisiinsa nuppineuloin. Siis kun osa  Hailuodon kirkonarkistosta oli kirkon sakastissa, kirkon palaessa myös arkisto (lue: paperit) paloi ja jäljelle jäivät neulat.

Koivun viimeinenkin veikkaus sisältää oivallista päättelyä: Hailuodon vanhassa (noin 1620 rakennetussa) kirkossa todella oli katolisen ajan muistoja (jotka ovat kai vielä nykyisessäkin Hailuodon kirkossa nähtävillä): kirkossa oli keskiaikaisia puuveistoksia, mm. Pyhän Laurin pyhimysveistos. Pyhä Lauri tunnetaan myös San Lorenzona, joka on mm. kaikkien keittomestareiden ja kokkien suojelupyhimys :). Kerron joskus jossain toisessa postauksessa lisää San Lorenzosta, joka on usein, elämäni eri vaiheissa, merkillisesti astunut kuvioihin. Mutta nämä Luodon kirkon puuveistokset (kymmenkunta? ellen väärin muista) eivät palaneet 1968, eikä niitä ollut onneksi hävitetty aiemminkaan. Vaikka usko olikin “puhdistettu”.

Myös Railatertun arvauksissa paljon oikeaa: siis vaatteisiin neulat liittyivät. Ja kaivauslöydöissä oli myös virsikirjoihin ja Raamattuihin liittyvää siten, että kaivauksilta löytyi kirjojen heloja. Sellaisia pieniä  saranoita ja sitten “säppiä” joilla kirjat voitiin sulkea. Kirjat paloivat, maatuivat, mutta helat säilyivät.

Hailuodossa kannattaa muuten käydä, kesällä varsinkin. Siellä on paljon katseltavaa, vaikkei nuppineuloja enää taida löytyä.

Pehtoori on edelleen pohjoisessa, syntymäpäiväsankari (juniori 19 v.) on kavereineen pizzalla, tytär lähti välillä poikaystävänsä luo hoivattavaksi (tosin piti tänäänkin, kuten jo tiistaina!, karata luennolle, vaikka olin ehdottomasti vastaan) joten olen yksin. Imuroinnin ja muiden pienten huushollihommien jälkeen olenkin sitten viettänyt laatuaikaa Elmerin kanssa.

Elmeri Konrad on saanut olla studiokuvauksen kohteena. Valokuvauskurssilla annettiin kotiläksyksi kuvata jotain liikkuvaa, koiria tai muita lemmikkejä, pieniä lapsia, urheilijoita tai muuta sellaista. Varmaan ope tarkoitti että jotain vilkasliikkeistä. No minäkin olen kuvannut lemmikkiä.

Elmeri on itse asiassa tyttärelle kuusi vuotta sitten joululahjaksi hankittu, mutta minun konnakseni se on jo aika päiviä sitten jätetty. Tosin pehtoorikin on harrastanut aika lailla agilityä sen kanssa :). Ette usko mutta meidän konnuli osaa tanssia, varsinkin pehtoorin kanssa.

Ja kuinka viisas eläin se onkaan! Perhe on täysin vakuuttunut, että Elmeri on ainoa olento maailmassa, joka on kuunnellut väitöskirjani alusta loppuun, väittämättä kertaakaan vastaan. Kävi nimittäin niin, että tämä Slovenian konnafarmilta Saksan kautta Suomeen tullut Elekkumme oli tullessaan jo kovin sairas, ja meillä viettämänsä ensimmäisen kevään se oli enemmän tai vähemmän kuolemankielissä koko ajan.

Oli opeteltava pistämään kilpikonnaan antibiootteja ja  juuri samaisena keväänä oli töiden ohessa viimeisteltävä väikkäri, luettava satoja sivuja oiko- ja taittovedoksia, joten istuin konnan terraarion vieressä yökaudet ja tein töitä ja tarkkailin konnan selviämistä madoista, toistuvista hengitystietulehduksista, silmäsairauksista jne. jne.

Mutta niin se konna vain selvisi, ja minäkin sain kirjani kansiin. Niitä aikoja me on täällä muisteltu. :)

________________________________________

PS.  “Kaivauskertomus”-postauksen  nuppineula-ongelmaan ratkaisu huomenissa. Kommenteissa on jo hyviä arvauksia ja uusia vihjeitä…

Valokuvatorstaissa haasteen antajana Caj Westerbergin runo kokoelmasta “Uponnut Venetsia” (Otava 1972).

muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

——————————————————–

Käsitin kovin konkreettisesti (kuva suurenee klikkaamalla)

Museoyhdistyksen vuosikokouksessa kävin. Pitkästä aikaa. Yleiskokouksen puheenjohtajaksi jouduin, mutta en jäseneksi johtokuntaan saatikka  sen puheenjohtajaksi. Toisin kuin perhe lähtiessäni vahvasti epäili. Perustivat varmasti epäilynsä aiemmalle: olen ollut johtokunnassa liki 10 vuotta ja puheenjohtajanakin kolme vai peräti neljä vuotta. Ja varsinkin se puheenjohtajakauteni oli täysin vastoin toiveitani, kiinnostustani, lupautumistani, osaamistani. Vastoin kaikkea. Aina lähdin vuosikokoukseen “minua-ei-valita, en-aio-olla-enää-yhtään-kautta” ja yleensä tulin takaisin joko johtokunnan rivijäsenenä, varapuheenjohtajana tai puheenjohtajana. Kunnes kolme vuotta sitten oikeasti sain repäistyä itseni irti. Nyt johtokunnan jäsenistä puolet on omia opiskelijoitani :)

En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.

Mutta siis tänään: olin vain “vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… :) Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.

Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen  kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen “vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…

Toisen kesän kaivausten “Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi?  Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?

Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla :) .

Olen ollut uudella valokuvauskurssilla. Yesh! Hyvältä vaikuttaa.  

Kävelen naistentautienklinikan ovesta sisään ja mieleeni hulmahtaa muistoja, jotka kohisevat tullessaan, melkein huimaavat.  Muistan, kuinka taas kerran olin siellä, olin polkenut pyörällä kotoa, kaupungin läpi sairaalalle asti ja puoli välissä matkaa oli alkanut sataa niin kuin toukokuussa vain voi. Olin ihan läpimärkä, tukka liimautunut päätä vasten ja palelin hurjasti istahtaessani verikokeeseen. Taas kerran verikokeeseen.  Kerran kuussa siellä kävin. Toukokuisen aamun sateen kastelemana olo oli yhtä aikaa hiton kiukkuinen ja toivottoman alakuloinen “ei-tästä-mitään-apua-ole-kuitenkaan”.

Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle.  Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.

Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: “On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä …   – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.

Aloitimme Egyptin  matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.

Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
- Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
- Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
- Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi …  Yhyyyy…

Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.

Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.

Keväthanget kimmelsivät lenkillä, kotitöitäkin tein, kevätkääryleitä eka kertaa ever tein ihan itse, mutta suuri osa päivästä on kulunut Dubain kuvien parissa.

Tulos on tuolla DUBAIN MATKAN KUVAKERTOMUS.

Kahdeksan sivullista kuvia, poikkeuksellisen paljon meistä itsestämmekin, pojalla kun oli kamera mukana.

Mukava kun ei ole kiire. Eikä liikaa tekemistä kasattuna yhdelle päivälle.  Onnenpalmuista ja ruususta ehdin tehdä “pääsiäiskukka-asetelman”.

Ja ehdin kehitellä uuden sapuskankin. Reissusta jäi päälle aasialainen ruoka. Kävin hallista hakemassa kassillisen kastikkeita ja muita aineksia. Nuudelit, paistetut erityisesti, ovat olleet muutenkin mieleen. Indonesialainen Nasi Goreng tehdään yleensä riisistä, mutta vaihdoin riisin nuudeleiksi ja muutenkin soveltelin omanlaisekseni. Pehtoori ja poikakin söivät mieluusti; muuta kun ei ollut tarjolla :)

Nasi Goreng Rantapellon tapaan

Ainekset (4 – 6 annosta)

1 grillattu broileri
1 pkt (400 g) munanuudeleita
6 rkl rypsiöljyä
2  sipulia
2  valkosipulinkynttä
yksi paprika
kaksi tomaattia
2 tl mango-curryjauhetta
1 tl sokeria
3 rkl thai-kalakastiketta
2 rkl sambal oelek -kastiketta
2 rkl (kiinalaista herkkusieni)soijakastiketta
1 limen mehu

munakasrulla: 2 munaa ja 2 rkl vettä

Poista grillatusta broilerista nahka ja paloittele annospaloiksi.
Keitä nuudelit melkein kypsäksi.
Kuumenna öljy pannulla ja kuullota siinä sipulit.
Lisää paprikasuikaleet, paloitellut tomaatit, nuudelit
sekä curry, soija, sambal oelek, kalakastike ja sokeri.
Hauduta hiljalleen kannen alla 5 – 7 minuuttia.

Vatkaa munien rakenne kevyesti rikki ja lisää vesi.
Kuumenna pannulla tilkka öljyä ja paista ohut munakas.
Kääri se tiiviisti rullalle.
Lisää paistokseen kanapalat.
Sekoita ja kuumenna nopeasti. Lisää limen mehu.
Leikkaa munakasrulla ohuiksi siivuiksi ja lisää ne päällimmäiseksi ruokaan.
Scampit tai katkaravut ja kevätsipuli juhlistavat ruoan.

Tänään arkeen kuului herätä varhain:  herätä herättelemään poikaa yo-kirjoituksiin ja pakkaamaan eväitä (kirjoitusten tärkein juttu, eikö?). Siitä kuitenkin ilo, että jotain poika sentään oli osannut. Ihan kuten keskiviikon enkun kirjoituksissakin. Moni ei usko, mutta niin se vain on, että kun oltiin lomalla poika tuli lukeneeksi enemmän kuin kotona. Meitä oli sentään kolme aina silloin tällöin lukemisesta muistuttamassa, eikä poika voinut hypätä autoon ja pakoon. Oikeasti lukikin reissussa. Ainakin enemmän kuin olisi tehnyt kotona…

Arjen ilo oli myös lääkärin toteamus, että yritetään vielä “konservatiivisilla keinoilla” ja pisti olkavarteeni vielä yhden kortisonin (joskin samalla määräsi magneettikuviin ja konsultaatioon ortopedin kanssa).

Päivän seuraava ilo oli töissä aamukahvilla. Minna Canthin päivänä, tasa-arvon nimissä, juttu kääntyi menneisyyden naisiin ja jonkin mutkan kautta poliisiin… ja näistä juonenkäänteistä suoraan tähän: melkein Minna Canthin aikalainen, suomalainen taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman joka syntyi 1877 ja joka eli yli satavuotiaaksi, oli 1960-luvulla joutunut tekemisiin poliiisin kanssa käveltyään päin suunnilleen Suomen ensimmäisiä liikennevaloja. Poliisi oli pysäyttänyt hänet ja tiedustellut, jotta oliko Sigrid joutunut aiemmin tekemisiin poliisin kanssa? Tähän Sigrid oli vastannut: “Olen kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikovin!”

Tarina ei kerro, saiko liki 100-vuotias Sigrid sakot. Tarina sen sijaan tietää, että poliisi ei tiennyt, kuka oli Bobrikov. Tämähän meitä historian ammattilaisia aamukahvin arjessa hymyilytti.

Arjen ilo oli myös uusi leipä. Suomen 50 parhaan ravintolan listalle rankattu (ihan ansiosta) Puistola myy hyvää leipää, karpalo-sienileipää, joka on tilattava etukäteen ja jota testasimme tänään ensimmäistä kertaa.  Maukasta, makoisaa, ei mitään jauhohöttöä, vaan nautinto sinänsä, oliiviöljy ja suolakiteet tekivät leipäpalasta gourmeeta. Tekivät siitä arjen ilon. Semminkin kun leivänhakumatkalla töiden jälkeen tapasimme ystäviä.

PS:  Matkasivu etenee ..  klikkaile jos kiinnostaa



Takana 15 kertaa fysioterapiaa, purkillinen (huom. purkillinen, ei paketillinen) Burana kuussatasia, kolme kortisonipiikkiä, lepoa ja pari lähes tietokoneetonta ja kirjoituspöydätöntä viikkoa, unettomia öitä, kuntosalilla ylävartalotreenien lähes totaalinen lopettaminen, sekä kotiin että töihin työpisteen uusiminen (pöydät, näppäimistöt, mousetrapperit vaihdettu), kaksi kortisonitabelttikuuria, kylmäpakkausarsenaalin hankkiminen, kahden viikon sairasloma (jota kylläkään en pitänyt), kylmä-ultrahoitoja, kuminauhajumppaa pari kuukautta, tuubillinen Ice-Poweria, noin 1000 euron edestä kuluja (ilman pöytälaskuja), kolme akupunktiohoitoa, kymmeniä kilometrejä sauvakävelyä, valitusta ja toiveita kuntoutumisesta.

Huomenna menen lääkäriin katsomaan, mitä röntgenkuvat näyttävät ja kuulemaan,  onko leikkaus edessä.

Valokuvatorstain aiheena asetelma. Rajoituksena on ettei saa kuvata mitään elävää… Minulla asetelmat liittyvät yleensä ruokaan ja/tai juomaan. (klikkaamalla suurenee ja valo näkyy paremmin)

Heti kun ei ole niin kiire tai paljon töitä (lue: luentoa meneillään) niin ei saa aikaiseksi mitään muutakaan. Ainakin tänään oli sellainen työpäivä.

Eikä tahti kotonakaan ole paljon kummempi. Kovasti olen yrittänyt pitää itseni pois koneen äärestä.

Kovin hyvin en ole onnistunut: matkasivusto alkaa jo hahmottua: klikkailehan.

Sellainen plus miinus nolla -päivä.

Tänään piti alkaa valokuvauskurssi. Mutta kurssin alkua onkin siirretty viikolla, joten voin värkkäillä kotona kuvia. Niitäpä on taas ihan riittämiin.

Nyt kun Beckhamit ovat Suomessa, laittelen muutaman kuvan heidän Dubain huushollinsa naapurustosta. Alla olevat kuvat ovat Palmusaaren “lehvistä” . Oksan alussa on aina portti, joten kaduille ei ollut asiaa. Kuvat onkin otettu Monotrailin, pienen junan ikkunasta, minkä vuoksi niissä on heijastuksia ja epätarkkuutta. Mutta ehkäpä kuvista välittyy häivähdys siitä, millaisilta nuo palmun oksat näyttävät. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

The Palm´in viereen on valmistumassa vielä kaksi isompaa palmua (ks. nettisaitti), joista on melkein kaikki osakkeet  jo myyty. Ja sitten on vielä The World. Kolmestasadasta keinosaaresta muodostuva The World on kaikkein suurin.



Suomi on kuulemma jo myyty. Kuten monet muutkin maat. Itävallan ja Unkarin on ostanut joku matkailukonserni, joka aikoo tehdä saarista Itävalta-Unkari-keisarikunnan prinsessa Sissin maailman. Palatsin, ruoat, teemat, henkilökunnan puvustus kaikki on Sissiä. Mieletön, mieletön maailma! Dubai on aikuisten Disneyland.

Tänään olen harjoitellut myös uuden Wordin käyttämistä matkapäiväkirjan teossa. Dubain reissun blogipostaukset koottuna ja muutamalla uudella kuvalla täydennettynä löydät täältä: Koko perhe Persianlahden Palmusaarella. Tekstin ja kuvien taitto eivät ole kovin viimeisteltyjä, mutta käden on annettava levähtää…

Kuvassa aurinkolasit vielä tallessa. :)

Eilen illalla – eilenkö se tosiaan vasta oli? – matkalla Palmusaaresta Deiran puolella olleelle lentokentälle räpsimme juniorin kanssa kilpaa kuvia. Lasiseinäiset pilvenpiirtäjät ilta-auringon valossa saivat pistämään kamerat ristitulelle. Seitsemänkaistaisella Sheik Zayad Roadilla (kaupungin läpi kulkevalla moottoritiellä) oli iltapäiväruuhka mutta olimme hyvissä ajoin kentällä.

Dubain kansainvälinen lentokenttä on – luonnollisesti – valtava. Mutta: Finnair lentää jostain siipirakennuksesta, terminaali kakkosesta. Oli sielläkin tax free -myymälä kaikkine tavallisine härpäkkeineen. Ja ainakin meille varsin jouhevat turvatarkastukset ja passikontrollit, mutta sitten rupesikin tökkimään: kun piti saada Iraniin lähtevä kone liikkeelle, kaikki ei sujunut. Matkustajat valuivat miten kuten, monia kuulutuksia ja niin edelleen… Reilu puoli tuntia meni Iranin koneen lastaamiseen, ja sitten vasta siirryttiin Finnairin tiskille.

Kone pääsi lähtemään reilusti myöhässä. Ja Helsingissä kahden kieppeillä yöllä odoteltiin laukkuja puolisen tuntia. Hohhoijaa. Viivästystä yllin kyllin. Eikä minulla kovinkaan raponen olo: oli lipalla etten taas pyörtynyt. Liekö tuosta huippauksesta mahdollista päästä. Alhainen verenpaineeni ei pitkillä lennoilla ole oikein hyvä kaveri. 

Kello oli kolme kun Hiltonissa pääsimme nukkumaan. Ja eihän unta riittänyt kuin joku tunti. Mutta ehdimme sentään vähn levätä ja peseytyä aamulla kunnolla.

Pakkasessa, kirkkaassa talvipäivän Oulussa oltiin 10.45 ja reilu tunti sen jälkeen olin jo matkalla töihin. Seminaari suurin syy, miksi ylipäätään duuniin raahauduin. Opiskelijatkin ihmettelivät naaman väriä: ei Lapissa noin voi ruskettua! No ei.

Tytär myös kampukselle ja illaksi vielä töihin. Ahkera pentuhan se on. Välillä vähän huolissani kyllä olen. Mutta molemmat nuoret lupasivat lähteä meidän kanssa toistekin reissuun. Hyvä niin.

Vävykokelas oli meitä vastassa. Oli viikon aikana tehnyt lumityöt – joita oli riittänyt – tyhjentänyt postilaatikkoa, ruokkinut “turtlesia”.

Kotiuduin duunista kuudelta, nyt laukku purettu.

En ehtinyt kunnon yhteenvetorapottia kirjoitella. Lupailen viikonlopuksi. Ja kuviakin matkasivulle. Joskaan käsi ei reissussa juuri parantunut, joten nettityöskentely voi olla vähän rajallista. Romahtanut oltavarteni ei pitänyt lämpimästä, sen arvasinkin, mutta ei myöskään uimisesta, toisin kuin luulin. Päinvastoin, ärsyyntyi aika lailla. En sitten muutaman yrityskerran jälkeen paljon uinutkaan. Kävelin rannoilla, kävelin palmusaaren kaarellla.

Mutta olo on levännyt. Dubai oli paljon odotuksia parempi paikka, joskin meillä keskusta jäi aika vähälle tutustumiselle. Palmusaaren yltiöylellinen hotelli oli hulppea paikka viettää viikko. Sää paras mahdollinen. Ehkäpä minun ei aivan heti tee mieli lähteä uudelleen Dubaihin. Ehkäpä on muita maailman ääriä, joihin ensi kerralla, mutta ehdottomasti olen tyytyväinen, että nuoret tuon kohteen valitsivat. Lämpö, takuuvarma aurinko, ystävälliset ihmiset, monipuolisesti herkullinen ruoka, … katseltavaa, liikuntaa ja lepoa mahdollisuus harrastaa.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, alla uuden yhteishuoltajuus laajakulman harjoituskuvassa Atlantis eilen aamulla. Eilen?

Lauantai-ilta: Seafire-ravintola oli ainutlaatuisen hieno. Huonekorkeus viisi metriä ja karu linnamainen sisustus. Ja siellä oli kahden Michelin-tähden ravintolan keittiömestari vierailevana tähtenä! Erityisteemana oli erilaiset grilliruoat. Tarjolla mm. KILON T-luupihvit. Valitsimme kuitenkin jotakin muuta.

Tytär vegelinjalla, pojat ottivat Mixed grill -annoksen ja meitsi annoksen, jossa oli sekä merirapua kermaisessa kastikkeessa että kunnon naudanpihvi sienikastikkeessa perunagratiinin kanssa. Alkuruoat olivat antaneet jo aavistaa mitä tuleman piti: ruoka oli kaikkia pieniä piirtoja myöten taivaallista.

Meidän pöytä oli vielä niin, että saatoin seurata kun keittiömestari kahdeksan kokkinsa kanssa valmisti grilliherkkuja avotulella ja teki muuta ruokaa. Hyvin tuntui pojilla rimmaavan. Jälkiruoka ja viini kruunasivat viimeisen Dubain illallisemme.

Viikolla viininautinnot jääneet aika vähäisiksi. Vain hotellien ravintoloissa saa viiniä, ja niissäkin se on niin kallista (halvimmatkin laseittain myytävät 49 -70 dirhamia = kympin tai enemmän euroissa), että on tyydytty siihen yhteen lasilliseen. Seafiressä törsäsimme ja tilasimme alkuruoalle Bonnydoonin Rieslingiä ja pääruoalle Kumalan Shiraz -lasilliset. Useimmiten tarjolla olleet viinit ovat olleet australialaisia, libanonilaisia tai USAsta, eurooppalaisia on listoilla ollut vähän. Ylivertaisen hieno illallinen.

Loman viimeinen päivä, sunnuntai, ei ollut ehkä niin lämmin kuin muut päivät. Ehkä lämpö jäi alle +30 asteeseen, mutta sää oli kirkas ja tuuli teki olosta mukavaa. Perhe ei altaalle enää lähtenyt; sisarukset viettivät parvekkeella laatuaikaa keskenään ja pehtoori lähti lenkille, minä tietysti menin altaalle.

Check out olisi ollut puolelta päivin, mutta olin viikolla käynyt ”ostamassa” late check outin. 150 dirhamia (30 E) takasi että saimme pitää huoneen neljään asti. Sen jälkeen tutustuimme hotellin yhteydessä olevaan akvaariomaailmaan “The Lost Chambers”. 22 akvaariota.

Niiden lisäksi hotellissa on kahden kerroksen korkuinen jättitankki, jossa on 11,6 miljoonaa litraa vettä. Yhteensä näissä hotellin akvaarioissa on 60 000 kalaa ja erilaista merenelävää. Ihan hullun hienoja katseltavia. Kuvaaminen vain ei oikein onskannut.

Viiden jälkeen hyvästelimme Atlantiksen. Pikkubussilla lähdimme kohti Dubain lentokenttää. Kolmessa vartissa olimme perillä. Kotimatka alkoi.

Viimeinen päivä ollut kiireinen… aurinkoinen, mutta mukavan tuulinen.

Nyt vielä lähdemme katsomaan Lost Chambers. Klo 17.10 lähtee bussi kohti kenttää, ja klo 20.35 lähtee lento Helsinkiin.

Dubain kirjeenvaihtajanne sulkee yhteyden. Kuulemisiin ja katselemisiin…

Päivän ohjelmassa aurinkoa, Aquaventurea, esikoisen kanssa täsmäisku City Centre Malliin. Tytär löysikin yhtä sun toista. Minäkin Ralph Lauren Polon pikeepaidan. New Arrivals ja silti hinta selkeästi alle Suomen hintojen. Monta muutakin harkitsemisen arvoista juttua näin, mutta kun nyt en oikein jaksanut…

Aurinkolasit (Paul Gartier) ostin. Ja harmitti kovasti kun ei alkuviikosta ollut sitten jaksettu etsiä optikkoliikettä, vaikka meillä pehtoorin kanssa molemmilla on rilliresepti mukana… Olisi oikeasti saanut aurinkolasit ja tavalliset vahvuuksilla  (ja merkkitavaraa) olennaisesti halvemmalla kuin Oulusta. Laiskuus tulee kalliiksi.

Aurinkolasit varsinkin olisi ollut hyvä tilata, sillä vanhat ovat neljä vuotta vanhat, mikä tässä iässä merkitsee, etten niillä kovasti enää lueskele. Enkä tämän päivän jälkeen varsinkaan: kävipä nimittäin niin, että yhdessä koskipaikassa heitin renkaan kanssa voltin, ja sinnehän ne lasit hävisivät. Huomenna käyn kysymässä, josko ovat jonnekin suotimeen jääneet.

Iltapäivällä tyär halusi lähteä vielä käymään Dubain keskustassa, mikä merkitsee suuntaansa puolen tunnin taksikyytiä (noin 10 euroa) ja tällä kertaa valitsimme kohteeksi City Centren. Ei niin suuri, eikä uusi “mall”. Sopi meille; rajallisuus mahdollisti hahmottamisen.

Tytär löysi yhtä sun toista, minä sen puseron ja ne aurinkolasit. Kävin myös ruokakaupassa, valtaisa marketti, tarkkailemassa tarjontaa ja hintatasoa. Kovin oli tutun oloista. Ruusuvettä ja limpparia ostin. En kassikaupalla viemisiä! Siitä olen iloinen. Ja sitten takaisin hotellille.

Pojat olivat käyneet varaamassa viimeisen illan ruokapaikaksi Seafire-ravintolasta pöydän. Olen tainnut edellisen kerran syödä yhtä hyvin Oloksen Rotissööri-kapitulissa. Illallisesta myöhemmin lisää.