Helmikuun aattona

Tämmöinen ilma kuin tänään on ollut, ei sovi minulle. Pidän talvesta, esimerkiksi eilen oli ihan kohtuullinen sää, eikä napakka pakkanenkaan haittaa (jos ei tuule), mutta  tänään on juuri sellainen väritön, tuiskuinen, pistävä, inhottava sää. Ja huomenna tilanne vain pahenee. Huomenna alkaa helmikuu. Siitä minä en pidä. ks. Februarfobia-postaukseni viime vuodelta. Olen edelleen ihan samaa mieltä.

Ruotsissa (ja siihen kuuluneessa Suomessa) siirryttiin vuonna 1753 valtiopäivien päätöksen mukaisesti uuteen ajanlaskuun: silloin vaihdettiin juliaaninen kalenteri gregoriaaniseen kalenteriin. Kalenterinvaihdoksen vuoksi oli  helmikuun 17. päivästä siirryttävä suoraan maaliskuun ensimmäiseen. Kannatetaan! Otetaan pysyväksi käytännöksi! Mielummin voitaisiin skipata koko helmikuu. Se on niin turha! Ja säät useimmiten ikäviä. Niin kuin tänäänkin.

Maaliskuuta odotellessa …

Kiusauksia

Antiikkimessuilla olin aamupäivällä. Itsesuojeluvaiston turvin menin sinne ilman käteistä.  Ajattelin, jotta ei tule ostettua mitään, kun ei ole rahaa mukana. No olihan oikein kuningasajatus! Siellähän oli tietysti jokaisella myyjällä mahdollisuus maksaa kortilla. Yksi tavattoman kaunis kattolamppu 280 euroa, Olli Joen Pyöräilijät maalaus 2450 euroa, tusina ihastuttavia kristallilaseja satasella, Nuutajärven vihreä uniikkilasipullo – kuin tehty limoncelloa varten, eikä maksanut kuin 140 euroa, iso pino vanhoja keittokirjoja á 20 – 38 euroa ja Samuli Paulaharjun ”Lappia ja Peräpohjolaa” ensipainoksena 68 euroa! Ja kaikki nuo jätin ostamatta! Mitä tahdonvoimaa! 🙂

Yksi keittokirja (vuodelta 1938), Carl Tigerstedin pieni ”Halpahintainen ruoka” vuodelta 1925 (3. p.) ja kaksi pientä kattauskoristetta kuitenkin ”oli pakko” ostaa.

Seuraava kiusausten paikka oli Gigantti, jonne menin uutta näppäimistöä ostamaan (ergonomia-asiat edelleen keskeisiä). Näppis löytyi, ja oli edullinen, mutta kuinka paljon oli taas itsensä kanssa tupistava, että jätin ostamatta kameraan Canonin  laajakulman. Valovoimainen pikkuzoom olisi niiiin hyvä ja avaisi aivan uudet mahdollisuudet kuvaukseen. En ainakaan vielä sitä ostanut.

Kaupunkiasioiden jälkeen lumityöt ja lenkille. Ja kuin kokeeksi poikkesin Terva-Toppilan koulun kautta ”jos-on-jonoja-en-jää” -mentaliteetilla. Eikä mitään jonoja: nyt on possuflunssapiikki otettu. Ja nyt on vasenkin käsivarsi kipeänä! Burana rulettaa!

Thank´s God: It´s Friday

Perjantai. Perjantai tarkoittaa vähän höllennettyä duuniin rientämistä. Tänäänkin olin kustannuspaikalla vasta puol yhdeksän kieppeissä. Perjantai tarkoittaa vähän pidemmäksi venyvää aamukahvia, vaikkei meitä monta Humus-kuppilan pöydässä ollutkaan. Perjantai tarkoittaa usein kokouksia, mutta tänään niitä ei ollut yhtään. Perjantai tarkoittaa arkistoa, ei aina, mutta tänään olin kuitenkin – ehkä siksikin kun ei ollut niitä kokouksia ja palavereja. Hienoja löytöjä luennolle tein; kerron joskus. Tänään perjantai merkitsi myös Stockalle karkaamista jo varhain. Oli siihen syykin: vävykokelas tulossa eka kertaa meille syömään.

Johan on mukava kun oli nuoriso ajan kanssa syömässä.  Saksanhirvikyljykset ja bataattisose, siitakesienilisuke ja salaatti, kreikkalainen maalaisleipä, ja Juno. Aina vaan sitä Junoa, mutta sehän on hyvää ja edullista. Edelleenkin. Jälkkäriksi lettuja. Letut on takuuvarma juttu. Oli mukava. Ruokasessio. Ja vävykokelas 🙂

Nyt levollinen olo, ja ajatus ´onhan-mukava-olla-kotona´. Perjantaina on illalla niin mukava olla  kotona. Onneksi on perjantai.

Naistentöitä

Kokouksia koko aamupäivä. Uudella kokoonpanolla – hieman erilaista. En jaksa enää innostua. En edes opetuksenkehittämisestä. En vaikka se uudessa ja vanhassa kokoonpanossa on usein meillä ollut enemmän naistentöitä.

Iltapäivällä koetin kehitellä vain omaa opetustani: koetin hankkia lisää tietoa. Tulitikkutehtaiden tytöistä, pumpulifröökynöistä ja taaplaajanaisista. Teollisuuden alkuvaiheen naistyöntekijöiden elämää ja työtä ei voi myötäelää. On tyydyttävä vain tietämään siitä jotain.

VERLAN pahvitehtaan Marian tarina (tiedot Verlan kotisivuilta) on yksi monien joukossa: Marian työura alkoi jo pienenä piikatyttönä Pietarissa, mutta hänen uransa Verlan tehtaalla kesti vuodesta 1884 vuoteen 1936. Suurimman osan ajasta hän työskenteli pahvin lajittelijana. Marian pitkä, sitkeä työrupeama ei ole Verlan historiassa niinkään poikkeuksellinen kuin hänen toimenkuvansa. Maria punnitsi puoli vuosisataa pahvia samassa [!] lajittelusalin työpisteessä. Pari askelta vasemmalle, pahvi kuivaamosta tulleiden kasasta punnitukseen. Pari askelta oikealle, punnittu pahvi omaan pinoonsa.

Tämä Marian yksivakainen askelkuvio jätti hänen jalanjälkensä lajittelusalin jykevään puulattiaan punnituspaikan kohdalle. Maria jäi eläkkeelle 77-vuotiaana.  Tuohon aikaan (1930-luvulla) ei eläkkeelle päässyt niin vain jos oli vielä työkykyinen, ja eläkkeet olivat pienet. Naiset pääsivät yleensä eläkkeelle alle 70-vuotiaina, mutta Maria jätti työnsä tehtaalla vasta 77-vuotiaana.

Miksi vasta silloin? Halusiko hän tosiaan punnita pahvia vielä ne viimeisetkin 10 vuotta? Oliko se hänen ainoa mahdollisuutensa? Eikö hänellä ollut sukulaisia tai muuta elämää kuin työ? Millä ja miten hän olisi elänyt jos olisi lopettanut aiemmin…

Kesällä kävimme Verlassa. Kuvassa (klikkaa isommaksi) on Marian työpiste.

Merkillisen tekninen päivä

Tänään on ollut kummallisen teollista, teknistä, moottoroitua elämä. Teollistumisen sosiaalihistoria -luento on juuri ”teollisimmassa” vaiheessaan, Museoyhdistyksen vierailulta Merikosken voimalaitokseen ja sen perinneaineistoon palasin juuri ja ensi kerran luentoa varten olen katsellut Ylen Elävästä arkistosta kaikenlaisia ”moottoripätkiä”.

Kun vielä uutisissa isojen sinisten roska-autojen firman, Lassila-Tikanojan, irtisanomisuutiset vilisevät, niin ei liene ihme, että mieleen tuli viesti, jonka kollegalta (entiseltä oppilaalta) sain joulun alla.

Kollegalla on poika, joka on ehdoton jäteautofani ja joka on varma, että Lassila-Tikanojan kuskeista on mukava syödä mustikkajugurttia, koska se on samanväristä kuin roska-autot ja jolla itsellään – omasta mielestään – on ”lassilatikanojanväriset” (= siniset) silmät. Poika on nuoresta iästään huolimatta verbaalisesti kohtuullisen lahjakas lapsi, ja pitää vaikeista sanoista.

Tänään siis tuli mieleeni viesti  jonka sain joulutervehdyksenä.  Viestissä oli erinomaisen hieno ja hellyttävä runo: Lassila-Tikanoja-fanittaja oli sen ihan itse iltalaulukseen sanoittanut.

Muovi, sekajäte, metalli, keräyspahvi
mutta kuule pieni roska-autonen,
sinun pitäisi jo mennä nukkumaan
tähden loiste valaisee sun roskias
kuu paistaa yöllä jätesäiliöön.

Veikko, 3 v.

Blogi(t) ja kommentointi

Kaksi vuotta julkisena ollut blogini saavutti merkkipaalun viikonloppuna: 100 000 käynnin raja rikkoutui. Keskimäärin 130 kävijää päivittäin. Ei minusta niin huonosti tämmöisestä pääosin yksin höpötyksestä: postauksia olen suoltanut yhteensä jo 750! Suunnilleen puolet blogissa käynneistä on sellaisia hakuammunnalla Tuulestatemmattuun tupsahtaneita, googlettamalla ”vahingossa” joutuneita, jokunen on sitten jäänyt ilmeisesti pysyväksikin piipahtelijaksi, sillä noin puolet kävijöistä on tilasto-ohjelman mukaan ”palaajia”.

Ja yksi merkkipaalu statistiikassa tuli juuri eilen täyteen: blogini kommenttilootaan on kirjautunut yhteensä 1600 kommenttia (siinä ovat mukana myös omat vastaukseni kommentteihin).

Kommentit ovat bloginpitäjälle tietysti homman suola. Iso osa niistä on tullut Valokuvatorstain haastepostauksiin, mutta minua on ilahduttanut muidenkin kommenttien lisääntynyt määrä: niiden kautta olen löytänyt toisten valokuvausharrastajien blogeihin, Tel Avivin arkeen ja reseptiikkaan Yaelianin kommenttien kautta, LappItalia-julkaisun ja arvonnan myötä tuli paljon uusia ”nettituttuja”, Karin kommentti ”syövereissä”-juttuuni oli suorastaan ”vapauttava”, serkun kommentit Atlantin takaa ilahduttavat joka kerta, Juniorin muutama kommentti on tietty lämmittänyt, Koivun laaja-alaista tietämystä osoittavat, älykkäät, riemullisesti kirjoitetut ja minulle niin leppeät kommentit ovat luonnollisesti nostaneet blogini tasoa merkittävästi. Kaikki merkinnät ovat ilahduttaneet: kuin olisi saanut pienen kirjeen tai kortin, ja tiedättehän kuinka sellainen on mukavaa. Oma lukunsa ovat sitten tietysti ”ohi blogin”, henkilökohtaisesti saamani kommentit.

Itse seuraan säännöllisesti (Valokuvatorstain ja ruokahaasteiden lisäksi) noin kymmentä blogia, joissa käytyä keskustelua luen jonkin verran, mutta hyvin harvoin kommentoin itse – muutenkin kun tulee notkuttua koneella liikaa vapaa-ajasta…

Värkkäilin aiheeseen liittyen pienen kyselynkin. Klikkailettekos vastauksia… ihan mielenkiinnon vuoksi kyselen. Kiitokset etukäteen! Ja kommentointi tervetullutta! 🙂

(Vastausaikaa viikon verran… Jos kiinnostaa millaisia vastauksia kyselyyn on tullut, klikkaa kyselyn alhaalla kohtaa ”View results”)

Yhteyksiä – tai niiden puutetta

Aamulla huonosti nukutun yön jäljiltä herätyskellon soidessa klo 5.20 ja työmatkalla Hangasojalta Linnanmaalle (aboutti 480 km) mietin että muutan Lappiin pysyvästi. Yhteys kun työpaikan ja mökin välillä on vähän turhan pitkä viikonloppureissailuun.

Toisaalta tietoliikenne- ja kännykkäyhteydet Hangasojan ja muun maailman välillä ovat niin heikot, että syntyi liki tragikoomisia sotkuja ja oikeasti huolta, että ehkä en sitten sittenkään muuta Lappiin. En ennen kuin sinne saadaan laajakaista ja reaaliajassa toimivat känny-yhteydet. Toisaalta poikaan ei känny-yhteyskään auta kun on tänään hukannut kännykkänsä. Huoh!

Ja toisaalta se laajakaista mökille voisi aiheuttaa sen, että mökilläkin olisin yhtä paljon netissä kuin kotona, joten sekään ei olisi hyvä. Semminkin kun käsikin on vähän parempi viikonlopun datailukiiintiön jäätyä suhteellisen vähäiseksi. Ehkä minä sittenkin vältyn leikkaukselta…  Sitä paitsi töissä oli ihan mukavaa, trafiikkia, seminaaria, loppuviikon kalenterin täyttöä oikein reippaanlaisesti.

Kameraa ulkoiluttamassa

Pehtoori ladulla,

meitsi mäessä. Ei, en laskettelemassa, kävellen Kaunispään huipulle.

Taas yritin kuvata tuulta, nyt se jo näkyykin, eikö?

ja alas Suomen pisintä (1200 m) pulkkamäkeä…

Tykkylunta ja kaunista… ja Ransu?

Saariselän ja Hangasojan alue on tainnut tänään olla Suomen lämpimimpiä paikkoja. – 12 C. Kuruissa ja metsäteillä oli tyventä, Huipulla viima. Ulkoiltu on. Kameran kanssa (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla). Paljon. Ja saunottu.

Emme siis tänään vielä lähteneet kotiin, lähdemme huomenna aamuvarhain. Ja siinä minä olen luuseri. Olen luuseri lähtemään kotiin täältä. Enkä edes opi.

Valokuvausmatkalla jossain Pohjois-Suomessa

Aamiaisella teimme äänin 2-0 päätöksen: mäkeen ei lähdetä.  Valokuvasafari? Lähdettiin ajelulle. Kuukkelilammelle – autolla? Niinpä. Sinne. Jatkettaisko Inariin? Jäämerelle? Nellimiin? Mennään kesällä, ei ehkä nyt… Mutta kuitenkin ajellaan …  Kerrankin Kaunispää kuvattuna kauempaa, ei vain Kaunispäältä … (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ajaessamme Ivaloon hoksatttiin jotta lumi, tykkylumi puista loppui heti Kaunispään pohjoisrinteiden mentyä. Magneettimäessä oli raju muutos maisemassa. Mikä on Magneettimäki?

Magneettimäki on Kaunispään pohjoispuolella, matkalla Ivaloon, se on osa 1910-luvulla aloitetusta Jäämerentiestä ja kulkee nykyisen nelostien länsipuolella, museotienpätkä on noin kolme kilometriä pitkä. Talvisin tie on suljettu. Tie oli tosi tärkeä välirauhan aikana, jolloin sen kautta kulki ainoa väylä Petsamoon. Petsamossa oli avoin Liinahamarin satama – tuolloin Suomen ainoa ulkomaansatama,  mistä johtuen Petsamon liikeenteessä oli parhaimmillaan 2500 kuorma-autoa.

Magneettimäen jyrkkyys ja tuolloisten autojen tehot aiheuttivat sen, että usein oli mentävä ”perä eellä”; takavetoisille autoille kun oli parasta kääntyä pakittamaan koska välitykset olivat pakissa pienemmät, – siten pääsi paremmin mäen ylös.

Miltä täällä muuten näyttää? Puroon ei oikeastaan houkutellut pulahtaa… Viheliäinen tuuli on tänään ollut esteenä monelle urheilusuoritukselle.

Rantasaunakin lämmitettiin – tietysti.  Kun on lääkärin kielto olkapään lämpöhoidoille niin minähän jätin saunan väliin? Hah! No, en todellakaan jättänyt. Tein ”luomukylmäpakkauksen” – pyyhe ensin purokylmään (tosi kylmään!) veteen ja se olkapäähän ja sitten saunaan… Hyvin toimi. 🙂

Mökkitie meidän kohdalla näyttää tältä

Kaiken kuvaamisen ja ulkoilun jälkeen ruoka-aika: mietittiin, jotta lähdettäisiinkö kävellen kylille. Petronellaan, ja kun siellä on Tunturiblueskin! Just. Eihän meistä semmoiseen. Blinejä? (Resepti suoraan LappItaliasta.) Se helpompi, nopeampi sopi mökkioloihin oikein hyvin. Ja samppanjaa? Meillähän on täällä juhla!  Nuoriso osti pehtoorille 50-vuotislahjaksi hienot lasit, niistä oli iloa tänään. Hyvä päivä tänään, kaikkinensa!

Mökkielämässä töitäkin

Mökkihöperö? Tunnustan.

Mäessä olin melkein ainoa. Englantilainen (?) telemark-harjoitustiimi treenaamassa. Kun ei ollut juuri muita niin Iisakkipään hissi ei ollut auki, ja Kaunispään istumahississä oli kovin kylmä, ja kun se on niin hiton hidaskin niin aika pian annoin periksi ja lähdinkin kävelylenkille. Pehtoori hiihtämässä. Ja sitten vaan oltiin. Sellaista on mökillä.

Mökillä voi tehdä töitäkin. Teinkin. Ne oppimispäiväkirjat on nyt arvosteltu.

Opiskelijoiden tehtävänä oli kuunnella YLEN 12-osainen ( 4o min./jakso)  radiodokumentti, jossa talvisodan taisteluita, politiikkaa, myyttejä, kotirintamaoloja jne. käsitellään täydentäen asiantuntijoiden ja aikalaisten haastatteluin…  Dokumentin ja oheiskirjallisuuden perusteella oli tehtävä oppimispäiväkirja (mitä opit, mitä uutta, mikä jäi epäselväksi, käytä oheiskirjallisuutta jne.)

Dokumentti on hyvä ja oppimispäiväkirja opintosuoritusmuotona haastava.  Minulle oppimispäiväkirjojen lukeminen opetti hyvin paljon: opin kuinka kaukana tämä nykyinen 1980-luvun lopulla syntynyt historianopiskelijaporukka on sota-ajasta. Kuinka heille on vaikea käsittää (mikä on ehkä hyväkin) suomalaisten vuosisataista ryssävihaa tai kuinka vaikea heidän on käsittää YYA-aikakauden suomalaista ulkopolitiikkaa. Käsitteidenkin kanssa olisi opittavaa… Sodan päätyttyä Karjalasta ja Hankoniemestä lähteneet eivät olleet ”pakkomuuttajia” tai ”siirtolaisia”, enkä kyllä käyttäisi termiä ”talvisodan pyörteissä”.

Sen lisäksi, että pohdinnan ja analyysien tasot olivat kovin monen tasoisia, niin oli myös suomen kielen hallinta. Minullakin on surkea yhdyssanamenneisyyteni, mutta en tiedä, pystyinkö koskaan niin kokonaisvaltaiseen solkkaamiseen kuin muutamat opiskelijat näissä teksteissä tekivät. Ja sitten joukossa muutama todella briljantti suoritus: analyyttistä, selkokielistä, jäsenneltyä, oikeakielistä tekstiä. Sellaista on ilo lukea. On ilo antaa kiitettäviä!

Tuulensuojaan Myötätuuleen

Terve vaan työni tehköön muut
Päätin vihdoin nyt korjaan luut
Ja häivyn niin ettei kuiski suut
Mä tuulen suojaan

Suljen taaksein nyt arkiston
Avain viimeinkin teidän on
Mut huomatkaa vain mun tiedossain on
Tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Pois kiireistäin nyt vihdoin näin
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Mä paikan sain, kauas huolistain
Posti tuskin tietä tuntee,
Summerit ei soi ja pahat kielet
Miestä täällä haavoittaa ei voi,
Tuulensuojaan

Mökin nimihän on Myötätuuli. Mietimmä kyllä muitakin tuuli-nimiä (ks. ja vrt. Tuulestatemmattu, Tuuli, Myötätuuli).  Ja yks ehdolla olleista oli Tuulensuoja. Olishan sitten ollut Dannyn biisikin kuin tunnarina. Tuli vaan mieleen… Tuli tämä vaan mieleen kun olen juuri Tuulensuojaan, Myötätuuleen  tullut.

Tulin junalla ja Eskelisellä. Eka kertaa näin. Kahden jälkeen tytär vei töistä suoraan junalle, joka oli Rovaniemellä puoli viideltä ja Eskelisen Lapin Linjat starttasi Rollon Matkahuollon pihasta 17.20. Puolen tunnin lenkin ehdin tehdä pitkin Rovaniemen katuja, pakkasta oli mukavat puolenkymmentä astetta… Miehän taijan ruveta vallan käyttämään näitä menopelejä.

Joutusasti kulu aika. Minulla kun oli parisataa liuskaa opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja lukemisena. Eikä koskaan ole ollut niin eri tasoisia suorituksia. Jahka mie saan ne loputkin huomenna luetuksi kaikki niin kerron vähän vaikutelmia.

Nyt mie ruppeen nauttimaan iltapallaa jonka pehtoori täällon valmiiksi ootellessaan laittanut. Jo vain minun kelpaa.

Juustoa ikävä

En ole paljon salille päässyt viime aikoina, mutta en kyllä sitten ole kovin paljon juustoakaan sallinut itselleni viime aikoina. Viili-piparkakku-banaani eväät ovat jo aika päiviä sitten vaihtuneet ananas-raejuusto-ruisleipä -settiin. Hmph! Tänään ensimmäistä kertaa syysloman matkalta paluun jälkeen vaa´an luvut lähellä normipainoani. Silti – tai ehkä juuri siksi – kaipaisin niin kovasti palan oikein hyvää Appenzelleria ja toisaalta kaipaisin salitreenin tuomaa ryhtiä päiviin.

Jutun kuvitus on tuolla. Klikkaa, ja sitä ennen äänet koneeseen!

http://www.youtube.com/watch?v=CiFWZ8MC2cE

Huomenna lähden liikkumaan; liikkeelle ja liikkumaan.  Nyt pakkaamaan.

Paikallishistoria ja Väyrynen

Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän  blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista ”Väyrynen pyrkii pääministeriksi”.  Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.

Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla.  Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että ”Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa?  Hih!

On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon  liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´.  Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.

Mitähän tekis?

Merkillistä kun voi valita, mitä tekis? Töissäkin. Lukisiko ensin ison nipun esseitä, valmistelisiko keskiviikon luennon vai kirjoittaisiko artikkelia? Kotonakin voi valita tekemisensä: lenkillle, villavaatteiden pesuun, luennontekoon vai pakkaamaan pehtoorille evästä kun lähtee huomenna pohjoiseen?
Nyt kun voin valita, ei oikeastaan huvita tehdä yhtään mitään. Paitsi lukea. Webbailla ja surffailla voisin, mutta kun datailu on nyt kielletyllä listalla (matka- ja valokuvajuttuja eilen kyllä vähän värkkäilin (kurkkaa)) niin lähden lukemaan. Ja miettimään. Kuuntelemaan musiikkia. Olemaan hiljaa. Miettimään. Sellaiselle on joskus tarvetta. Olla tekemättä isommasti, miettiä vain. Nyt on sille aika.

Itsekritiikin syövereissä

Eilinen paistinkääntäjien vierailu on ohi. Itsearviointi on ollut tiukkaa ja tarpeellista: ruoka oli hyvää – ja välttävää! Ja tiedän että yleensä pystyn hyvään – ja muutamien onnistumisten kautta erinomaiseen! Eilen kaikki oli keskinkertaista. Paitsi ne kampasimpukat ja palsternakkapyree! Ne olivat juuri ja juuri välttäviä!

Opin paljon uutta: Festaan on hankittava valurautapannu ja palsternakkapyrettä ei koskaan – ei koskaan! – kannata tehdä hyla-maitoon! Oikeastaan mikään ei epäonnistunut totaalisesti, mutta mikään ei ollut läheskään sellaista kuin normisuoritukseni on. Hitto! Voisin analysoida – kuten olen päivän tehnytkin – missä ne ratkaisevat jutut menivät pieleen, mutta turhaanpa niitä julkisesti rupean ruotimaan.

Vieraat olivat mukavia, kohteliaita ja saivat kaikesta huolimatta nälkänsä lähtemään. Viihtyivät puoleen yöhön ja ilta meni ihan mukavasti. Minä en vain oikein tunne onnistuneeni – ja hitto että se harmittaa! Mutta katseet seuraavaan kauteen!

Positiivista on, että eilisen kokkauspäivän ja tämän siivous-, ulkoilu- ja puuhailupäivän aikana – ollessani poissa tietokoneelta – olkavarsi voi paremmin kuin aikoihin.

Valokuvauksen merkeissä

Kävimme pehtoorin kanssa töiden jälkeen valokuvanäyttelyssä: museolla on viimeisiä päiviä menossa oululaisen Uuno Laukan (1914-1978) valokuvista koottu näyttely. Laukan kuvat on digitoituna museon sivustollakin mutta näyttelyssä ne avautuivat aivan eri tavoin. Ja näyttelyyn oli koottu parhaimmistoa nimenomaan Oulun historian kannalta. Parasta antia oli osio ”ennen-nyt”: kuva samalta kadulta, samasta maisemasta, samasta rakennuksesta 30 tai 60 vuotta sitten ja viime kesänä. Historian havinaa. Insinööriksi pehtoorikin on kovin kiinnostunut kotiseutuhistoriasta, varsinkin jos se on kuvallisesti esitettyä. Ja onhan Oulu kuitenkin meidän molempien kotikaupunki. Lapsuuden ja yhteisten muistojen kaupunki.

Ja  vaikka nykyisin meitsi on enempi valokuvaukseen hurahtunut, niin kyllä se pehtoori on, joka meidän parisuhteessa valokuvauksesta alunperin jotain tiesi ja osasi.

Aloittaessamme seurustelun hänellä oli jo järjestelmäkamera – en tiennyt,  mitä moinen tarkoittaa:  minä kun tuolloin räpsin kuvia Kodakilla, jossa oli kuutiosalama! Muistatteko Kodak 100 ja kuutiosalamat!

Suhteemme alkuvuosina (vuosikymmeninä!) pehtoori vastasi valokuvauksesta, tekipä vielä esikoisesta paljon itse mv-vedoksiakin. Ja kun lakkiaiseni lähestyivät, vanhempani kyselivät pehtoorilta, jota silloin vielä puhuteltiin vävykandiksi, mitähän minulle kannattaisi ostaa yo-lahjaksi, mihin poikaystävä/pehtoori oli ilmoittanut, jotta järkkärinhän se R. haluaa. Enkä edes tiennyt, mitä järkkäri tarkoittaa. Noh, lahjaksi saamani Minolta toimi monilla Eurooppaan tehdyilla telttareissuilla ja vielä lasten leikki-iän oikein hyvin. Sillä otetut kuvat ovat vieläkin aarteita. Ei niin laadukkaita, mutta tärkeitä meille.

Mutta asiaa: kannattaa käydä huomenna tai ylihuomenna Pohjois-Pohjanmaan museolla. Laukan kuvat ovat katsomisen väärti.

Tänään aion vielä ryhtyä ottamaan kuvasarjaa Valokuvatorstain meneillään olevaan haasteeseen, jonka aihe on ”Kerro tarina”. Aion kuvin kertoa tarinan, miten järjestetään ruokakestit. Huomenna meille kun tulee rotissöörejä illalliselle. Ei jännitä, ei!  Ammattilaiskeittiömestareita ja sen sellaista, ja minä vaan köksäilen. Riskejä en aio ottaa, tarjoilen suunnilleen vain sellaista, jota olen tehnyt ennenkin. Nämä ihmiset kun meillä eivät niitä ole syöneet, joten voin turvata tuttuihin ja turvallisiin italo-lappone -kehitelmiini. Nyt kattamaan pöytää ja kuvaamaan sitä!

Mennyt minussa

Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: ”En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.

Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.

Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. 🙂

Leffa- ja luentoilta

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? 🙂 ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin.  Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia.  ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Taidetta kilpikonnalle

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… 🙂

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan.  Jotta luulisi konnalle kelpaavan?

Lukukausi alkoi

Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.

Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä.  Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.

Soppaa

Keitin ISON kattilallisen keittoa, .. ei mitään dieettikaalisoppaa, vaikka pohjimmaisena tarkoituksena tietysti vähän kevennellä. Keittelin borssikeittoa, puolalaista borssikeittoa. Mikä erottaa venäläisen ja puolalaisen borssikeiton? Venäläiseen ei tule lihaa, mutta puolalaiseen tulee. Resepti on jotensakin suoraan, ehkä sentään vähän oikaistuna, Eero Mäkelän keittokirjasta. Tuli oikein hyvää. Tyttärelle annoin osan mutta muutoin taidan syödä tätä yksikseni useampana päivänä. Pojat kun punajuurta vähän ylönkatsovat…

Puolalainen borssikeitto

750 g punajuuria
250 g keräkaalia
2 isoa sipulia
2 porkkanaa
pala selleriä
50 g tomaattisosetta
2 l hyvää lihalientä
sitruunan mehu
½ dl punaviinietikkaa
100 g keitettyä naudanlihaa
paketti pekonia
100 g chorizo (tms.) makkaraa
50 g voita

Maustepussi tai purkki jossa on 2 valkosipulinkynttä, 5 katajanmarjaa,10 mauste- ja 10 valkopippuria, laakerilehti, timjamia.

Kuori ja suikaloi juurekset ja vihannekset. Sulata voi isossa kattilassa. Hauduta ensin punajuurisuikaleita kymmenkunta minuuttia. Lisää punaviinietikka, puristettu sitruunamehu, tomaattisose ja loput juurekset. Hauduta taas 10 minuuttia. Lisää lihaliemi (Puljonki-lihalientä tai fondista tehtyä) ja maustepussi. Keitä hiljalleen vajaa tunti, ja kypsennyksen loppuvaiheessa laita joukkoon suikaloitu naudanliha, pekoni ja makkara. Tarjoile kuumana smetanan kanssa.

Muutoinkin sellainen touhupäivä. Ja jo varhain lenkillä, pitkällä lenkillä. Lauhassa säässä oli hienoa. Jo aamulla. (klikkaa kuvaa, silloin maisemassa voi aistia pienen kevään häivähdyksen 🙂 Jos oikein kuvittelee… )

Puutteenperä pakkasessa

Aamupäivällä matkalla hautausmaalle pysähdyin kuvaamaan rautasillan kupeeseen: joki höyrysi pakkasessa, Puutteenperän koivut auringonpaisteessa kuin pitsiä…  Kaunista ja kylmää…. Olisiko tässä se kuukausikuvan kohde? Puutteenperä kerran kuussa?

Mikä on Puutteenperä? Puutteenperä syntyi 1880-luvulla, jolloin Ouluun oli vasta avattu (1886) rautatieyhteys. Rautasilta yhdisti kaupungin ja silloisen kaupunginrajan takaisen Tuiran. Kaupungin rajantakana oli vähäväkisten parempi asua kuin kaupungissa, sillä siellä verot olivat pienempiä ja rakentaminen vapaata. Puutteenperälle nousi työläisten mökkikylä kun  Åströmin nahka- ja tiilitehtaan väki rakensivat sinne kotinsa. Eikä Åström ollutkaan mikään pieni työllistäjä: Åströmin tehtaissa valmistettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa suurin osa Venäjän armeijan tarvitsemista saappaista, valjaista ja remmeistä, joita ”hevosvetoisessa” armeijassa todella tarvittiin.

Puutteenperältä työläiset saivat  kulkea rautatiesiltaa pitkin mökkiensä ja työpaikan väliä maksamatta siltamaksua. Siltamaksu oli vähän alempana olleilla (ja vieläkin olevilla) jokisuiston silloilla, mutta ei Puutteenperän viereisellä Rautasillalla,  kaikkien maksettava. Jokisuun sillat olivat ”Rupulaakin” (Bro Bolag eli Silta Osakeyhtiön) omistuksessa ja rupulaakimaksu oli kaikkien maksettava.  Siltamaksua perittiin rupulaakin silloilla yhtä lailla pyöräilijöiltä kuin jalankulkijoiltakin vuoteen 1919 asti ja hevosajoneuvoilta ja autoilijoilta aina vuoteen 1930 asti (hilikku = 25 penniä/suuntaansa). Kaupunki järjesti kyllä jo vuonna 1883 kaikille Tuiran puolelta kaupungissa kansakoulussa (Tuirassa ei vielä kansakoulua ollut) käyneille lapsille vapautuksen siltamaksusta. Ja olennaista oli, että Puutteenperältä pääsi tehtaille ja kasarmille töihin maksamatta mitään.

1970- ja 1980-luvulla Puutteenperän vanha mökkiasutus häipyi lopullisesti ja alueesta (nyk. oik. nimi Lehtoranta) tuli yksi Oulun varakkaimman väen asuinsijoista. Halutuimmat ja kalleimmat tontit 1970-luvulla olivat tuon kuvassa olevan pakkaskoivikon takana.

Ehkä otan Puutteenperän kuvauskohteekseni…?

Poikkeuksellinen perjantai

Tähän mennessä: nukuttu melkein kahdeksaan, arkisto, fysioterapeutti (voin taas hengittää niin, ettei satu!), jämäruokia.

Tästä eteenpäin: pienimuotoiset viininmaistiaiset. Meetinki Kulumasa nuorison kanssa (”ei monen vanhemmat kyllä tämmöstä tee”, totesi esikoinen). Ramsteinit. Kotiin.
________________

klo 22.42. Näin se meni: kotona ollaan,  viininmaistiaisissa käyty ja baarissa myös. Ja edelleen hengitän kivutta 🙂

Nuoren miehen unihäiriöitä

Mikä ajastinhäiriö tuossa meidän nuoressa miehessä oikein on? Ensin elämänsä ensimmäisenä vuonna ei suostunut juurikaan nukkumaan, ei varsinkaan öisin. Pieniä parin tunnin pätkiä vain kerrallaan… Sitten leikki-ikäisenä nukahteli kesken leikinkin suoraan Duplojen päälle tai ruokapöytäänkin tai huoletta hurautti kolmen tunnin päikkärit, mikä oli kyllä aika hyvä juttu, koskapa minulla oli kotona paikallishistoriaprojektia yms. muuta harrastusta. Toisinaan – itse asiassa juuri silloin kun olisin suonut ne kolmen tunnin unet – poika jätti ettonet kokonaan väliin.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: ”Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme,  järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… :))

Kuvausta

Kyllä nyt olisi hienoa ottaa joulukorttikuvia, on lunta ja tunnelmaa yllin kyllin. Oliko marraskuun lopussa, jolloin lumikuvia olisin halunnut harrastella? Ei ollut, ei.  Mutta en kyllä raski mitään jouluvaloja vielä poiskaan ottaa. Tammikuun lopussa sitten.

Kahtena edellisenä loppiaisena on meri ollut vielä melkein rantaan asti sula, (ks. kuva 2008 ) mutta ei ole tänä vuonna. Hailuotoon asti näkee lenkkireitiltäni ja ihan oli jäässä; Kalevassa lukikin että jäätie Luotoon aukaistaan ilmeisesti jo ensi viikolla.

Minulla on tuosta merenrannasta kuvia jokaiselta kuukaudelta parin vuoden ajalta. Kamera kun melkein aina kulkee repussa mukana. Kerran kuussa kuvia olen ottanut myös Lapin mökillä ja niistä kokosin kalenterin ja teetätin Ifolorilla ystäville ja sukulaisille jaettavaksi. Kalenteri-idea syntyi vasta marraskuussa, joten en ollut tietoisesti kerännyt kuvia sitä varten, kokosinpahan vain kuva-arkistoista jotensakaan kelvollisia otoksia. Kollaasissa eivät oikein näy (klikkaamalla kuva suurenee ja vähän paremmin näkyvät nuo Lapissa kuvatut kuukausikuvat) — Ifolorin jälkeen olin kyllä tyytyväinen.

Valokuvaavat bloggaajat ovat perustaneet Valokuvatorstain lisäksi monia muitakin ”kuvausyhteisöjä”: ”YyKaaKooNee”-haasteessa vastataan numerokuvilla , Mustaa ja valkoista -haaste julkistetaan aina maanantaisin: siellä siis osallistutaan mv-kuvilla ja myös värikollaasi-haaste julkistetaan maanantaisin. Näiden lisäksi on mm. kansainvälinen Sky-kuvahaaste jne.

Valokuvatorstaita lukuunottamatta en ole noihin osallistunut, enkä oikeastaan ehtisikään… ehkä. .. mutta se harmittaa etten lähtenyt mukaan porukkaan, joka syksyllä päätti ottaa joka kuukausi samasta paikasta kuvan ja kerätä nämä kuvat yhteen. Niinpä haastankin nyt itseni (joo, tiedän pöhkö olen, mutta haasteita täytyy olla ;-p) ). Joka kuukauden ensimmäinen tiistai laitan kuukauden kuvan samasta paikasta. Valitsen lähipäivinä paikan mitä kuvaan; ehkä pihapiiristämme, ehkä juuri tuolta Toppilanrannasta lenkkipolkuni varrelta. Tosin sieltä olen jo niin paljon kuvia tännekin laittanut, ehkä joku eri paikka sittenkin …

Shakespearen loppiaisaatto ja me

Mitä Shakespearen loppiaisaatossa tapahtuu? Muistan nähneeni näytelmän, komedian, tragikooomisen esityksen?  Oulun kaupunginteatterissa joskus muinoin… silloin kun teatteri oli vastikään muuttanut kaupungintalolta uuteen omaan rakennukseensa… Mutta mitä näytelmässä tapahtuu?

Meidän loppiaisaattoon on vuosikausia kuulunut viininmaistiaiset ja nyyttärit Pakkahuoneenkadulla… Illan päätteeksi mieheni ja blogini kommentaattorina kiitetttävästi toiminut herra x  järjestivät monena vuonna kahden miehen tiskishow ´n,  jonka rinnalla moni ammattilaisvarietée kalpenisi… Ämmät ne huutaa, juo sekä mässää. Minä vaan astioita tiskaan tässä. Minä se vaan tiskaan astioita, ja luutalla lakasen lattioita Hili-pati-hili-pati-himppamppaa Kyllä torstai-ilta nyt vauhdittaa

No niin. Tänä vuonna ei loppiaismaistiaisia, sillä Pakkahuoneenkadun porukka on muuttanut etelään (Bordeaux, ja minähän en ole kade, en)  kevääksi.

Ja kun meidän nuorisokin oli lupautunut mummun ja systerin seuraksi toisaalle syömään, me kutsuimme – vihdoin – eksnaapurit meille ruokapöytään..

Kaikenlaista purkkiruokaa keksin tarjota. Ja eka kertaa – ever!! – kokeilin paistaa kampasimpukoita. Yesh, nehän maistuivat. Palsternakkapyree niiden seurana oli oivallista… muusta ei paljon kannata rehvastella.

Mutta mukava oli näitä ihmisiä nähdä. Nimenomaan näitä ihmisiä.

Juniori piipahti sentään  … sehän mukavaa. … Kerron joskus sen juniorin illan parhaan jutun… Heh!

Tuote-esittelyä

Monet huippusuositut bloggaajat saavat firmoilta tuotteita kokeiltavaksi – tavoitteena tietysti, että niitä blogistaniasta tai bloglandiassa tai whatever tämä sosiaalisen median maailma onkaan, esiteltäisiin ja kehuttaisiin. Meitsin Tuulestatemmatun lukijakunta on suht pieni eikä sitä ilmeisesti ole katsottu riittävän suureksi mainonnalle, joten eipä ole tuotepaketteja postista putkahdellut. Tästä huolimatta – ja ehkä sitäkin vakuuttavammin? – aion nyt esitellä muutaman uudehkon löydön, joita mieluusti voin muillekin suositella.

Ensinnäkin. Minun kätenihän kuivuvat karstalle monta kertaa vuodessa ja erityisesti talvipakkasilla pienille haavoille asti, rystyset ja erityisesti peukalonhanka ovat usein ihan kipeitä, koska iho ratkeilee. Mutta ei nyt. Ei vaikka ollaan sydäntalven pakkasissa, ei vaikka takana on viikko Lapin mökillä, jossa vesi on sellaista, että käteni repeilevät usein pahasti.

Ja mikä nyt sitten auttaa? Norjan Formula. Neutrogena. Apteekista saatavasta pikkutuubista riittää pitkäksi aikaa, ja kädet ovat kunnossa. Tätä  ennen on kokeiltu kaikki liposomit, tummelit, reseptisalvat, Decubalit, kaikki! Tämä on paras! Ja mistä minulle vinkki? Kampaajalta tietysti! Kiitos vielä, Irmeli.

Ja sitten toinen pikku purkki, joka arjessa on hyväksi. Balsamico. Glassa Gourmet. Eikä mikä tahansa balsamico, vaan vaniljainen siirappi. Mustaa, paksua, vähän makeaa, mukavasti (ei liikaa, pehtoori ei pidä tavallisesta balmicosta juurikaan, mutta tätä menee) balsamicolle maistuvaa. Sopii salaattiin, on oivallista brien kanssa, jopa jätskille, mansikoille erityisesti. Nuotiomakkarallekin olen sitäsinapin sijaan laittanut ja vot! – ihan gourmetherkkua tuli makkarastakin.

Kolmas huippujuttu, tai oikeastaan huippupari: tee ja kannu. Minähän en varsinaisesti ole mikään teen ystävä, mutta Helena Petäistön pitämän teeillan jälkeen tuli ostettua kuvassa näkyvä kannu. Siinä on nokkelaa se, että kannuun kuuluu metallinen suodatin, sihti, joka on helppo huuhtaista (ei mitään teepallojen ja -lusikoiden räpeltämistä), kannu on ystävällisen 🙂 näköinen ja se on passeli, vaikka vain itselleen hauduttelisi, mutta riittää pannusta parikin mukillista.

Noh, kun pannu tuli ostettua, on sitten tullut myös testailtua vähän uusia teelaatuja. Ja kovin muodikastahan on juoda mateeta. Idioottimaisesta nimestään huolimatta Kuuma Tanssi -mate on hyvää.

Paketin kyljessä lukee, että  ”Mate on ystävyyden tunnus ja tapa jakaa yhteinen hetki! Eteläamerikkalainen mate sisältää runsaasti kofeiinia [siinä yksi syy miksi pidän tästä!], C-vitamiinia ja terveydelle hyödyllisiä antioksidantteja. Herkullisen vihreä juoma poistaa voimattomuutta, virkistää ja lisää kylläisyyden tunnetta”. Ja tämä kaikki kupillisella haudutettua teetä!

Nyt taitaakin olla teekupillisen aika, jotta jaksan ryhtyä rakentelemaan kilpurillemme talvikotia… Pitäisi saada Elmeri talviunille, mutta mokoma kulkee ympäri huushollia ja kerjää endiiviä!

Loman lopussa

Sankahko lumipyry on ollut loistava tekosyy skipata lenkille lähtö. Se ei ole kuitenkaan riittänyt syyksi huushollin järjestämisen siirtämiseen. Siinäpä se päivä on kulunut.

Ja hyvin hiljalleen olen antanut tulla ajatuksiini ajatuksen siitä, että huomenna, huomenna kohti kampusta. Kevätlukukausi alkaa… auts!

Auts johtuu monesta epäilystä: 1) Meneekö tammi-helmikuu taas sellaisessa tuoksinassa, ettei ympärilleen ehdi katsoa? Menee se. Kaksi kollegaa virkavapaalla, … ja sitä rataa. 2) Mistä löytäisin työntekemisen riemun? Hyvä kysymys. 3) Miten saada seminaarilaisille draivia? 4) Miten käsi/lapaluu kestää? 5) Mahtuuko työvaatteet päälle?

Tuo viimeinen kohta on juuri nyt  akuutein ongelma.  Lähdenkin tästä silittelemään jonkun väljän telttamaisen kamppeen aamua varten valmiiksi.

Huominen on jo helpompi, näin on uskottava.

Kaunispäällä ja taikakuutamossa

Aamullla herättyä vilkaisu pakkasmittariin ratkaisi sen, että mekin lähdimme tänään kotiin. Majakka ja Perävaunu kiirehtivät jo joka tapauksessa Oulua kohti, ja kun pakkasta  oli Hangasojalla -33 C (ja kun ikävä ja huoli nuorista jo vaivasi melkoisesti), mekin suljimme Myötätuulen ovet vähän ennen puoltapäivää. Rantasaunasta vedet pois, kynttilät oli puhallettava sammuksiin ja sälekaihtimet suljettava. Aina se tuntuu haikealta.

Eiliseksikin oli sääennusteissa povailtu kovia pakkasia, mutta ei onnneksi niin ollut. Oli oikein sopiva sää kiivetä Kaunispään huipulle. Viimakaan ei  juuri tuntunut, pieni pakkastuuli vain. Tykkylumi kuusien oksilla teki puista hienoja veistoksia. Vaivaiskoivujen hennot varret taipuivat lumen alla, kovin kauniita nekin. Kävellen Huipulle menee suuntaansa puolisen tuntia ja sen aikana ehti jo pimeä laskeutua. Sinisiä kuvia tallentui kameroille melkoisesti. Tunturista laskeuduttua haettiin Kuukkelista savupororieskaa ja Kalevakin olisi ostettu, mutta johan ne olivat ehtineet loppua.

Saunan lämmitys ja ruoanvalmistuspuuhat sujuivat porukalla. Siulasta oli haettu – taas kerran – kotasavuporonpaistia ja sille vähän lisukkeita. Jälkkäri oli minulle uusi kokeilu: pistaasijäätelöä ja rommikirsikkakastiketta. Ystäville ja pehtoorille maistui, joten joskopa laittelen reseptin jakoon joku päivä…

Ja syötyämme oli Compatibilityn vuoro. Lautapeli, jossa yritetään oman parin kanssa olla samalla aaltopituudella, sai meidät jo toisen illan viettämään keittiönpöydän ääressä. Aattoiltana oli yksi peli ehditty aloittaa ennen kuin oli aika lähteä Kaunispään Huippuravintolaan Uuden Vuoden juhlaillalliselle.

Illallinen olikin hintansa väärti, hyvinkin. Rotisseur-kilvet saanut Huippu tarjosi lappilaisia herkkuja, joista tattihyytelö jäi ehkä parhaana mieleen. Kyllä avotulella liekitetyt poronselyksetkin toki maistuivat. Ja kaarnikkakakku. Se on jotenkin niin hienon väristäkin. Digestive- vai murokakkupohja? Chablis ja Montecillon gran reserva kruunasivat illallisemme (kiitos vain K & M). Kello ei ollut yhtätoistakaan kun olimme buffet-pöytien kaikki herkut ehtineet maistella ja nauttia.

Sitten: tilataanko viinipullo ja haetaan vielä vähän juustoja ja odotellaan vuodenvaihtumista ja raketteja? Vai taksi ja mökille jatkamaan peliä. Jo vain, met taksin saimma – ja mökillä peli jatkui. Pitkästi yli puolen yön höpöttelimme ja pelasimme. Taasko me suunnittelimme sitä Rooman matkaakin…?

Yhden jälkeen mentiin muka nukkumaan, mutta kuu valaisi kirkkaammin kuin päivänvalo. Kuuhullu ei voi nukkua. Ja niinpä pehtoorin kanssa puettiin uudelleen päälle ja lähdimme vielä ulos. Hanget kuin piirretyissä elokuvissa, ihan taikayö. Ihan ennen kokematon. Täysikuu tuntureiden päällä, Hangasojan rannalla taas kerran olo oli yhtäaikaa pieni ja suuri. Kovin nöyräksi siellä tuntee itsensä. Ei revontulia, mutta taikakuutamo.

Kuva on otettu 1.1.2010 klo 1.40,41. Klikkaa kuva suuremmaksi, näet mitä kaamos voi olla!
(Otsikkokuvassa näkyy, että Sompiossa aurinko oli tänään puolen päivän jälkeen jo horisontin yläpuolella – ensimmäisen kerran tänä talvena.)

Arvonnan tulos

LappItalia-arvontaan ilmoittautui yhteensä 13 kirjasta kiinnostunutta. Virallinen arvonta suoritettiin täällä pohjoisessa mökillä uuden vuoden lenkille lähtiessämme. Arvonnan virallisena valvojana toimi KP ja ”onnettarena” MP, joka edellisessä, eilisen postauksen kuvassa on jo keskittymässä tämänpäiväiseen vaativaan tehtäväänsä.

Ja arvonnan tulos on seuraava:

LappItalia – a la Carte -keittokirjan voitti Marja (ei siis Maria)

Ja rasian belgialaista suklaata lähetän Sinikalle.

Onnittelut voittajille!

Kiitokset kaikille osallistuneille, ja kiitokset kaikista kommenteista. Keittokirja on edelleen netissä vapaasti käytettävissänne.

http://www.satokangas.fi/Keittio/LappItalia.htm

Makoisaa vuotta 2010 kaikille!

Postittakaapa voittajat minulle postiosoitteenne, jotta voin maanantaina lähettää teille palkinnot.

sähköpostiosoitteeni on  tuulestatemmattu(at)gmail.com