Helmikuun aattona

Tämmöinen ilma kuin tänään on ollut, ei sovi minulle. Pidän talvesta, esimerkiksi eilen oli ihan kohtuullinen sää, eikä napakka pakkanenkaan haittaa (jos ei tuule), mutta  tänään on juuri sellainen väritön, tuiskuinen, pistävä, inhottava sää. Ja huomenna tilanne vain pahenee. Huomenna alkaa helmikuu. Siitä minä en pidä. ks. Februarfobia-postaukseni viime vuodelta. Olen edelleen ihan samaa mieltä.

Ruotsissa (ja siihen kuuluneessa Suomessa) siirryttiin vuonna 1753 valtiopäivien päätöksen mukaisesti uuteen ajanlaskuun: silloin vaihdettiin juliaaninen kalenteri gregoriaaniseen kalenteriin. Kalenterinvaihdoksen vuoksi oli  helmikuun 17. päivästä siirryttävä suoraan maaliskuun ensimmäiseen. Kannatetaan! Otetaan pysyväksi käytännöksi! Mielummin voitaisiin skipata koko helmikuu. Se on niin turha! Ja säät useimmiten ikäviä. Niin kuin tänäänkin.

Maaliskuuta odotellessa …

Kiusauksia

Antiikkimessuilla olin aamupäivällä. Itsesuojeluvaiston turvin menin sinne ilman käteistä.  Ajattelin, jotta ei tule ostettua mitään, kun ei ole rahaa mukana. No olihan oikein kuningasajatus! Siellähän oli tietysti jokaisella myyjällä mahdollisuus maksaa kortilla. Yksi tavattoman kaunis kattolamppu 280 euroa, Olli Joen Pyöräilijät maalaus 2450 euroa, tusina ihastuttavia kristallilaseja satasella, Nuutajärven vihreä uniikkilasipullo – kuin tehty limoncelloa varten, eikä maksanut kuin 140 euroa, iso pino vanhoja keittokirjoja á 20 – 38 euroa ja Samuli Paulaharjun ”Lappia ja Peräpohjolaa” ensipainoksena 68 euroa! Ja kaikki nuo jätin ostamatta! Mitä tahdonvoimaa! 🙂

Yksi keittokirja (vuodelta 1938), Carl Tigerstedin pieni ”Halpahintainen ruoka” vuodelta 1925 (3. p.) ja kaksi pientä kattauskoristetta kuitenkin ”oli pakko” ostaa.

Seuraava kiusausten paikka oli Gigantti, jonne menin uutta näppäimistöä ostamaan (ergonomia-asiat edelleen keskeisiä). Näppis löytyi, ja oli edullinen, mutta kuinka paljon oli taas itsensä kanssa tupistava, että jätin ostamatta kameraan Canonin  laajakulman. Valovoimainen pikkuzoom olisi niiiin hyvä ja avaisi aivan uudet mahdollisuudet kuvaukseen. En ainakaan vielä sitä ostanut.

Kaupunkiasioiden jälkeen lumityöt ja lenkille. Ja kuin kokeeksi poikkesin Terva-Toppilan koulun kautta ”jos-on-jonoja-en-jää” -mentaliteetilla. Eikä mitään jonoja: nyt on possuflunssapiikki otettu. Ja nyt on vasenkin käsivarsi kipeänä! Burana rulettaa!

Thank´s God: It´s Friday

Perjantai. Perjantai tarkoittaa vähän höllennettyä duuniin rientämistä. Tänäänkin olin kustannuspaikalla vasta puol yhdeksän kieppeissä. Perjantai tarkoittaa vähän pidemmäksi venyvää aamukahvia, vaikkei meitä monta Humus-kuppilan pöydässä ollutkaan. Perjantai tarkoittaa usein kokouksia, mutta tänään niitä ei ollut yhtään. Perjantai tarkoittaa arkistoa, ei aina, mutta tänään olin kuitenkin – ehkä siksikin kun ei ollut niitä kokouksia ja palavereja. Hienoja löytöjä luennolle tein; kerron joskus. Tänään perjantai merkitsi myös Stockalle karkaamista jo varhain. Oli siihen syykin: vävykokelas tulossa eka kertaa meille syömään.

Johan on mukava kun oli nuoriso ajan kanssa syömässä.  Saksanhirvikyljykset ja bataattisose, siitakesienilisuke ja salaatti, kreikkalainen maalaisleipä, ja Juno. Aina vaan sitä Junoa, mutta sehän on hyvää ja edullista. Edelleenkin. Jälkkäriksi lettuja. Letut on takuuvarma juttu. Oli mukava. Ruokasessio. Ja vävykokelas 🙂

Nyt levollinen olo, ja ajatus ´onhan-mukava-olla-kotona´. Perjantaina on illalla niin mukava olla  kotona. Onneksi on perjantai.

Naistentöitä

Kokouksia koko aamupäivä. Uudella kokoonpanolla – hieman erilaista. En jaksa enää innostua. En edes opetuksenkehittämisestä. En vaikka se uudessa ja vanhassa kokoonpanossa on usein meillä ollut enemmän naistentöitä.

Iltapäivällä koetin kehitellä vain omaa opetustani: koetin hankkia lisää tietoa. Tulitikkutehtaiden tytöistä, pumpulifröökynöistä ja taaplaajanaisista. Teollisuuden alkuvaiheen naistyöntekijöiden elämää ja työtä ei voi myötäelää. On tyydyttävä vain tietämään siitä jotain.

VERLAN pahvitehtaan Marian tarina (tiedot Verlan kotisivuilta) on yksi monien joukossa: Marian työura alkoi jo pienenä piikatyttönä Pietarissa, mutta hänen uransa Verlan tehtaalla kesti vuodesta 1884 vuoteen 1936. Suurimman osan ajasta hän työskenteli pahvin lajittelijana. Marian pitkä, sitkeä työrupeama ei ole Verlan historiassa niinkään poikkeuksellinen kuin hänen toimenkuvansa. Maria punnitsi puoli vuosisataa pahvia samassa [!] lajittelusalin työpisteessä. Pari askelta vasemmalle, pahvi kuivaamosta tulleiden kasasta punnitukseen. Pari askelta oikealle, punnittu pahvi omaan pinoonsa.

Tämä Marian yksivakainen askelkuvio jätti hänen jalanjälkensä lajittelusalin jykevään puulattiaan punnituspaikan kohdalle. Maria jäi eläkkeelle 77-vuotiaana.  Tuohon aikaan (1930-luvulla) ei eläkkeelle päässyt niin vain jos oli vielä työkykyinen, ja eläkkeet olivat pienet. Naiset pääsivät yleensä eläkkeelle alle 70-vuotiaina, mutta Maria jätti työnsä tehtaalla vasta 77-vuotiaana.

Miksi vasta silloin? Halusiko hän tosiaan punnita pahvia vielä ne viimeisetkin 10 vuotta? Oliko se hänen ainoa mahdollisuutensa? Eikö hänellä ollut sukulaisia tai muuta elämää kuin työ? Millä ja miten hän olisi elänyt jos olisi lopettanut aiemmin…

Kesällä kävimme Verlassa. Kuvassa (klikkaa isommaksi) on Marian työpiste.

Merkillisen tekninen päivä

Tänään on ollut kummallisen teollista, teknistä, moottoroitua elämä. Teollistumisen sosiaalihistoria -luento on juuri ”teollisimmassa” vaiheessaan, Museoyhdistyksen vierailulta Merikosken voimalaitokseen ja sen perinneaineistoon palasin juuri ja ensi kerran luentoa varten olen katsellut Ylen Elävästä arkistosta kaikenlaisia ”moottoripätkiä”.

Kun vielä uutisissa isojen sinisten roska-autojen firman, Lassila-Tikanojan, irtisanomisuutiset vilisevät, niin ei liene ihme, että mieleen tuli viesti, jonka kollegalta (entiseltä oppilaalta) sain joulun alla.

Kollegalla on poika, joka on ehdoton jäteautofani ja joka on varma, että Lassila-Tikanojan kuskeista on mukava syödä mustikkajugurttia, koska se on samanväristä kuin roska-autot ja jolla itsellään – omasta mielestään – on ”lassilatikanojanväriset” (= siniset) silmät. Poika on nuoresta iästään huolimatta verbaalisesti kohtuullisen lahjakas lapsi, ja pitää vaikeista sanoista.

Tänään siis tuli mieleeni viesti  jonka sain joulutervehdyksenä.  Viestissä oli erinomaisen hieno ja hellyttävä runo: Lassila-Tikanoja-fanittaja oli sen ihan itse iltalaulukseen sanoittanut.

Muovi, sekajäte, metalli, keräyspahvi
mutta kuule pieni roska-autonen,
sinun pitäisi jo mennä nukkumaan
tähden loiste valaisee sun roskias
kuu paistaa yöllä jätesäiliöön.

Veikko, 3 v.

Blogi(t) ja kommentointi

Kaksi vuotta julkisena ollut blogini saavutti merkkipaalun viikonloppuna: 100 000 käynnin raja rikkoutui. Keskimäärin 130 kävijää päivittäin. Ei minusta niin huonosti tämmöisestä pääosin yksin höpötyksestä: postauksia olen suoltanut yhteensä jo 750! Suunnilleen puolet blogissa käynneistä on sellaisia hakuammunnalla Tuulestatemmattuun tupsahtaneita, googlettamalla ”vahingossa” joutuneita, jokunen on sitten jäänyt ilmeisesti pysyväksikin piipahtelijaksi, sillä noin puolet kävijöistä on tilasto-ohjelman mukaan ”palaajia”.

Ja yksi merkkipaalu statistiikassa tuli juuri eilen täyteen: blogini kommenttilootaan on kirjautunut yhteensä 1600 kommenttia (siinä ovat mukana myös omat vastaukseni kommentteihin).

Kommentit ovat bloginpitäjälle tietysti homman suola. Iso osa niistä on tullut Valokuvatorstain haastepostauksiin, mutta minua on ilahduttanut muidenkin kommenttien lisääntynyt määrä: niiden kautta olen löytänyt toisten valokuvausharrastajien blogeihin, Tel Avivin arkeen ja reseptiikkaan Yaelianin kommenttien kautta, LappItalia-julkaisun ja arvonnan myötä tuli paljon uusia ”nettituttuja”, Karin kommentti ”syövereissä”-juttuuni oli suorastaan ”vapauttava”, serkun kommentit Atlantin takaa ilahduttavat joka kerta, Juniorin muutama kommentti on tietty lämmittänyt, Koivun laaja-alaista tietämystä osoittavat, älykkäät, riemullisesti kirjoitetut ja minulle niin leppeät kommentit ovat luonnollisesti nostaneet blogini tasoa merkittävästi. Kaikki merkinnät ovat ilahduttaneet: kuin olisi saanut pienen kirjeen tai kortin, ja tiedättehän kuinka sellainen on mukavaa. Oma lukunsa ovat sitten tietysti ”ohi blogin”, henkilökohtaisesti saamani kommentit.

Itse seuraan säännöllisesti (Valokuvatorstain ja ruokahaasteiden lisäksi) noin kymmentä blogia, joissa käytyä keskustelua luen jonkin verran, mutta hyvin harvoin kommentoin itse – muutenkin kun tulee notkuttua koneella liikaa vapaa-ajasta…

Värkkäilin aiheeseen liittyen pienen kyselynkin. Klikkailettekos vastauksia… ihan mielenkiinnon vuoksi kyselen. Kiitokset etukäteen! Ja kommentointi tervetullutta! 🙂

(Vastausaikaa viikon verran… Jos kiinnostaa millaisia vastauksia kyselyyn on tullut, klikkaa kyselyn alhaalla kohtaa ”View results”)

Yhteyksiä – tai niiden puutetta

Aamulla huonosti nukutun yön jäljiltä herätyskellon soidessa klo 5.20 ja työmatkalla Hangasojalta Linnanmaalle (aboutti 480 km) mietin että muutan Lappiin pysyvästi. Yhteys kun työpaikan ja mökin välillä on vähän turhan pitkä viikonloppureissailuun.

Toisaalta tietoliikenne- ja kännykkäyhteydet Hangasojan ja muun maailman välillä ovat niin heikot, että syntyi liki tragikoomisia sotkuja ja oikeasti huolta, että ehkä en sitten sittenkään muuta Lappiin. En ennen kuin sinne saadaan laajakaista ja reaaliajassa toimivat känny-yhteydet. Toisaalta poikaan ei känny-yhteyskään auta kun on tänään hukannut kännykkänsä. Huoh!

Ja toisaalta se laajakaista mökille voisi aiheuttaa sen, että mökilläkin olisin yhtä paljon netissä kuin kotona, joten sekään ei olisi hyvä. Semminkin kun käsikin on vähän parempi viikonlopun datailukiiintiön jäätyä suhteellisen vähäiseksi. Ehkä minä sittenkin vältyn leikkaukselta…  Sitä paitsi töissä oli ihan mukavaa, trafiikkia, seminaaria, loppuviikon kalenterin täyttöä oikein reippaanlaisesti.