Showing: 1 - 10 of 31 RESULTS
Historiaa Yliopistoelämää

Vähäiset sotahistorian vuoteni

Minussa ei ole koskaan ollut innokasta sotahistorioitsijaa, – ei vaikka ensimmäisen historian opinnäytteeni (yleisen historian proseminaarin) teinkin ensimmäisen maailmansodan taistelusta. Aiheena oli Gallipolin taistelu tai Dardanelli-operaatio  Churchillin muistelmien valossa tai jotain sellaista. Paikallishistorioita kirjoittaessa ja itsenäisyyspäiväpuheita valmistellessa sotahistoriaakin olen sivunnut, lukenut, kirjoittanutkin, mutta ei se ole ollut minun juttuni. Ruokamuistojen ja vanhojen – myös sota-ajan – keittokirjojen  parissa sotahistoriaa on tullut sivutuksi. Mutta hyvin vahvasti kotirintamanäkökulma niissä jutuissa on ollut.

Puolenkymmentä vuotta sitten yhden kevätlukukauden seminaariporukassa oli poikkeuksellisen monta sotahistoriasta innostunutta ja sitä tuntevaa opiskelijanuorukaista, jotka saivat minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja turhautuneeksi, että kävin lopulta ostamassa Talvisodan pikkujättiläisen ja lukea paukutin sen kesän kuluessa läpi. Enkä oppinut juuri mitään. Missään tapauksessa en olisi saanut kirjaa tentissä läpi…

No nyt tänä syksynä vahingossa, töiden vuoksi ja kiinnostuksesta! on sotahistoriaa tullut luettua ja siihen perehdyttyä aika lailla.  Alkusyksystä keksin ryhtyä opiskelijoille mainostamaan radiodokumenttia Suomi talvisodassa – historiasarja (12 x 40 min) joka tulee radiosta Ylen ykköseltä ja jota voi kuunnella omaan tahtiin myös netistä . Lupasin, jotta luentopäiväkirjan laatimalla saa korvaavuuksia opinnoista. No, jos otan luentopäiväkirjat vastaan, on minulla oltava homma itsellä hanskassa: siis ei muuta kuin radiodokumentin ääreen kerran viikosssa.

Ja sitten tuo Tuntematon. Sen sain päätökseen lauantaina. Onhan se tullut joskus aiemminkin luettua ja kuinka monena itsenäisyyspäivänä Edwin Laineen elokuvaversio vuosikymmeniä sitten katsottua, mutta nyt luin kirjan uudelleen. Yhtä aikaa tämän Talvisota-”buumin” kanssa. Ja eilen illalla katsoin tv-dokkarin ja huomenna toisen.

Ja tänään oli vielä historiatieteiden, kaksipäiväisen ”Talvisota kokemuksena”  -seminaarin ensimmäinen päivä. Aamupäivän ehdin olla seminaarissa kuulijana. Tavattoman mielenkiintoista oli kuulla tutkimuksesta, jossa oli haastateltu Raatteentien taistelussa olleiden Neuvostoliiton 44. divisioonan ukrainalaisveteraaneja. Moni heistä oli vasta Suomen rajan yli mentyä tajunnut olevansa mukana todellisissa sotatoimissa. Politrukkien propaganda, jolla ukrainalaisia oli ”rajakahakkaan” innostettu lähtemään tai jolla Suuren Isänmaallisen Sodan ”esinäytöstä” Suomen rintamalle viedyille oli perusteltu, oli mielettömyydessään minulle jotensakin uutta, vieläkin ymmärtämätöntä.

Niitä näitä

Völläilyä

Völläily? Yritäppä opettaa englantilaisia sanomaan se: völläily. Minulle on vasta pari vuotta sitten tullut sanavarastoon völläily. Esikoinen harrasti sitä joskus edellisen poikaystävänsä kanssa. Kun kysyin, mitä ajattelitte iltasella tehdä, niin joskus vastaukseksi tuli, että völläillä.  En ole ihan varma, voiko yksin völläillä vai onko se nimenomaan pareittain harrastettavaa…?

Googlaamalla ”völläilyä” osuu nuorten sivuille, joissa nämä ilmoittavat kaikkien muiden katu-uskottavien harrastusten lisäksi harrastavansa völläilyä: esim. ”harrastan rumpujensoittamista, partiota, golfia ja völläilyä” tai ”muoti, kissat ja völläily on mun juttuja”. Hmm..?

Juniori on tänään völläilly. On nuoripari tosin lukenut kokeisiinkin, mutta minulla on enemmän havaintoja völläilystä kuin ahkeroinnista.

En ole vielä selvittänyt, miten völläily eroaa tavallisesta lekottelusta, laiskottelusta, mitääntekemättömyydestä, mutta ehkäpä minua valistetaan.  Liekö völläily vain Oulun murrealueen sana?

Ja ehkäpä minäkin joskus opin völläilemään, olen aika surkea sellaisessa. Enempi vähempi levoton kun olen.

Niitä näitä

Tähti se kulukeepi…

”Katsokaatte nyt tuota Murijaanein kuningasta, kuinka sen pitää rukoileman Herodesta…” Oltiin eilen iltasella katsomassa. Katsomassa Herodesta, Murijaanein kuningasta ja muita tiernapoikia. Eilinen kokoonpano kyllä ei ollu ihan tavallinen poikaporukka. Oulun Seurahuoneelta oli Tiernashow & Dinner jossa Merja Satulehto, Janne Pekkala, Lauri Salovaara ja – ah, muutaman niin ihanan balladin esittänyt – Aki Louhela esittivät varsin modernin, etten sanoisi cabaree-tyylisen tiernashow´n.  Show oli ihan hyvä ja sitten pidin  konseptista: ensin alkuruoka, sitten showtime, sitten pääruoka, sitten esitys jatkui, jälkkäri ja vielä kolmas näytös.

Ruoka oli hyvää, ei erityisen erinomaista, paitsi pääruoan lisukkeet ja kastike. Ja yksi jälkiruoan kolmesta suklaaosasta. Mutta viinit olivat erinomaisia, ja minulle maistui turhankin monta lasillista. Eikä kipulääkitys, jota jatkuvasti riepottamaan  olkapäätuskaan olen nautiskellut, ehkä ollut paras yhdistelmä viinin kanssa.  Ajattelin viikolla salilla, että sellainen venyttelevä treeanaaminen voisi viedä rasitusvamman (minäkö tietokoneella ollut? no way!) pois, mutta pahemmaksi jomotus on vaan äitynyt. Maanantaiksi varasin jo ajan lääkärille kun ei tämä taida tästä omilla konsteilla hoitua.

Eilisen illan aikana olkapää ei kyllä vaivannut. Ystävät, joiden kanssa olimme illastamassa, eivät niin vaan ulos pääsekään, joten sitä mukavampaa olikin sitten heidän kanssaan olla. Kovasti jo suunnittelimme Rooman matkaakin ensi kesäksi ja myös vmp:n mukaansaamista. Tästä on puhuttu ennenkin: kuudestaan Roomaan. Eilen vmp alias majakka & perävaunu (ks. viime kesän Katalonian matka) eivät olleet mukana, mutta kyllä me heidänkin Roomaan lähtöänsä pidettiin itsestäänselvyytenä. 🙂

Nyt kun täyspitkän yöunen jälkeen olisi vapaa lauantai, olisi vaihtoehtoja tekemiselle yllin kyllin: lenkille haluaisin, mutta siellä – hitto vieköön – sataa TAAS vettä! Kaamoksen ei kuulu olla tällaista. Sen kuuluu olla pehmeää pimeää, valkoista pimeää. Ei tämmöistä mustaa, kovaa, märkää pimeää. Siis ei ainakaan vielä lenkille. Josko lähtisin huutokauppaan, joka läheisellä työväentalolla puolelta päivin alkaa. Jos tyttären asuntoon löytyisi vaikka lamppu…  Tai ryhtyisin vihdoin siivoamaan sen viimeisen vaatehuoneen/komeron, joka on jäljellä urakasta, jota olen tyttären muuton jälkeen huushollissa tehnyt. Kaikki kaapit ja vaatehuoneet on perattu ja putsattu. Pelastusarmeijaa on tuettu ja säilytystilaa järjestelyllä saatu kovasti lisää. Sellainen vapauttaa merkillisesti.

Joulukorttiasiakin olisi saatava jotenkin alulle. Mutta kun ei ole sitä lunta! Miten kuvaat? Tämän blogin ulkoasuakin voisi adventin tullessa vähän jouluistaa… Ja yhden proseminaariaihionkin olen luvannut tänään lukaista ja palautteen posteilla. Mitä minä sellaista olen mennyt tekemään? No, ei siihen kauan mene.  Ihan ensimmäiseksi taidan lähteä tekemään piparkakkumuffinseja, joiden resepti oli torstain Hesarissa. Pistän illalla kuvan jos onnistuvat…

___________

klo 22.16 En mitään kuvaa muffinseista tähän laita. Niissä maistuu ruokasooda. En viitsinyt edes koristella, saatikka kuvata.   En suosittele…

Yliopistoelämää

Tarkastuksia

Pätkä Tuntemattomasta sotilaasta (Rokka istuu vartiossa ja katselee yhtenään periskooppiin, – samalla kaivertaen lampunjalkaa – ja paikalle saapuu ennennäkemätön upseeri):

Eversti oli joku tarkastaja, jonka piti ottaa selvää – ties mistä. Tyypillinen tarkastusmatka, minkä jokin seikka oli aiheuttanut ja mikä johti siihen, että siitä sitten tuon tarkastuksen perusteella  laadittiin jossakin korkeammassa esikunnassa kirjelmä,  joka lähetettiin joukoille ja jonka kenties jotkut lukivatkin – ennen kuin se pantiin mappiin.

Lainaus Mainilan laukausten 70-vuotispäivän kunniaksi? Ei vaan koska meillä on yliopistolla menossa kolmipäiväinen opetuksen laadun ulkoinen auditointi. Heti kohta viime vuotisen tutkimuksen auditoinnin (jossa meidän yksikkömme sai parhaat pisteet) jälkeen saimme ryhtyä työstämään materiaaleja opetuksen laadun tarkastusta varten. On eräskin kokous pidetty, kymmeniä työryhmiä istunut ja epälukuinen määrä raportteja laadittu ja alati korjailtuja laatukäsikirjoja asian tiimoilta koottu. Ei meillä sentään ”everstejä” tai tarkastajia – sellaisia kuin kansakoulussa luokan perälle joskus tuli istumaan – ole näkynyt, mutta pientä sähköisyyttä on ollut ilmassa.

Saa nähdä, joudutaanko mekin laittelemaan korkeakoulujen arviointineuvoston –  tai whatever näitä lausuntoja lukeekaan – ”polkuloi reunoil kivilöi…”  Käykö niin, että jos hyvin pärjätään,  niin humanistien puromaisia rahavirtoja ei padota kokonaan, mutta jos tulos on ”sotaoikeus”-asteista, niin toiminta lakkautetaan lopullisesti. ”Usot sie”, jotta tämmöinen joskus syö miestä, naistakin…

Historiaa

Erikoiset etunimet vol. III

Erikoisten etunimien bongausharrastuksestani olen täällä Tuulestatemmatun ”sivuilla” kirjoittanut ensimmäisen kerran jo vuosi sitten (klik, klik -) ja helmikuussa uudelleen. Näiden blogitekstien ja opiskelijoille aiheesta puhumisen jälkeen olen saanut  hyviä nimivinkkejä lisää: pari viikkoa sitten oli Kalevan kuolinilmoituksissa Euli. Aika moni siitä minulle sanoi. Suomessa on kastettu kaikkiaan vain yhdeksän tyttöä Euliksi. Aika vähän.Eikä sotien jälkeen yhtäkään.

Sotia edeltävältä ajalta ovat myös kaikki Alut.  Alku on enimmäkseen ollut miehen nimi, tosin muutama tyttökin on saanut nimekseen Alku.  Ekskursiolla jutustellessamme nimistä – muun muassa – yksi opiskelija kertoi törmänneensä veteraanikirjassa Alkuun, jonka toinen nimi oli Mainio. Alku Mainio. Miksei Mainio Alku? Heh!

No tänään törmäsin – pitkästä aikaa – silmäillessäni yhtä väitöskirjaa Uuras Saarnivaaran perheen merkillisiin nimiin. Ei riittänyt että perheen esikoinen sai nimekssen Uuras (s. 1908) vaan koko lapsikatrasta siunattiin mitä merkillisimmillä nimillä: Uuraksen pikkusisko sai nimekseen Odelma Ylevä ja seuraava lapsi oli Syke Sointu (s. 1911). Vuonna 1912 syntynyt poika oli Armo Valo, ja Amerikassa vietetyt vuodet jättivät pappisperheen seuraavien lasten nimiin selvästi jälkensä: Hilkka Inkeri Hyacinthe Bilkis sai varmasti tavata nimeään eräänkin kerran, jotta se tuli oikein kirjoitetuksi. Perheen nuorimmaiset olivat Auvo Aade Valde (1915) ja Maissi Anneli (1916). Riemullista, eikö?

Erikoisia nimiä tiedossa? Kommenttikenttään kiitos 🙂

Muut nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

101

Niitä näitä

Muutosta ilmassa?

Viisi astetta lämmintä. Se on aika paljon se. Muutakin merkillistä tällä viikolla: juniorilla on koeviikko ja juniori on ollut kotona ja lukenut! Monta tuntia päivässä! Sellaista ei ole kyllä ennen tapahtunut.

Pehtoorikin tekee muutosta: tyttären huoneen remontti on jo hyvällä alulla. Minun pitäisi vain saada aikaiseksi tapetin valinta, ja kilpurille uuden terraarion suunnittelu, mutta kun en millään viitsisi. Ajatus sisustus/remonttiliikkeisiin lähdöstä pitkähköjen duunipäivien jälkeen ei todellakaan ole houkutellut. Nytkin olen illan vain lukenut ja festan sähkökaapin oven kollaasia olen suunnitellut. Ei vain oikein tahdo taito riittää haluamani idean toteutukseen…

Niitä näitä

Tuttuus

Minua jaksaa aina ihmetyttää se, miten joidenkin ”uusien” ihmisten kanssa saattaa heti tavatessa tuntua, että on tunnettu kauan ja että se tuttuus on helppoa.  Reilu vuosi sitten tällainen tunne yhden poliisin kanssa ja esimerkiksi Afrikan reissulla tavattiin pariskunta jonka kanssa sama juttu. Tänään minulle on taas käynyt niin. Kollega Tampereelta tuli viikoksi luennoimaan. Olin häntä vastassa asemalla ja sitten kävimme lounaalla ennen kuin hänen opetuksensa alkoi. Eikä tarvinnut miettiä, mistä puhuisi, miten puhuisi, puhuisiko mitään? Semmoinen on mukavaa.

Niitä näitä

Ulkoilua ja juhla

Eilen sumuista ja lämmintä. Tänään aurinkoista ja raikasta.

tanaan

Eipä noissa maisemissa paljon joulukorttikuvia oteltu. Merkillinen marraskuu. Eilen merkillisen lämmin, tänään merkillisen aurinkoinen. Olihan varsinkin tänään hienoa kävellä. Kauan olin. Silti on ikävä mökille: joulukorttikuvien takia, ja muutenkin. Mutta eipä taida olla rääpyä ennen joululomaa. Työ mokoma häiritsee haaveiden toteuttamista…

Eilen lenkin lisäksi juhla. Viinikerhon (käyhän www-sivulla, pitäisi kyllä päivittää…) 18-vuotisjuhla meni illastaessa. Yhteensä 9 ruokalajia. Purkkiruokaa? No sitäkin. Afrikan tuliaisia (impala-patee oli parasta!, kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla) ja paljon muuta. Osan toivat vieraat, hyvä systeemi, eikö? Hanhi oli hyvää, erinomaista itse asiassa. Mutta se rasvan käry, vieläkin tuntuu nenässä…

pateet

ja lopuksi kakkua. Eka kertaa tuollaisen tein: ei ollut minun mielestäni kovinkaan erikoista. Italialainen suklaakakkuni on parempaa…

kakku

Muisteltiin menneitä,  puhuttiin ruokakirjallisuudesta, syötiin, maisteltiin viinejä: Juno sai varauksettoman hyväksynnän ja illan paras viini oli Boekenhoutskloof. Olemme kerhon kanssa maistelleet pitkästi toistatuhatta (!!) viiniä  ja kyllä tämä siellä top 100-listalla on. Jollei jopa top 50 tai 30-listalla.

Puolen yön jälkeen hyvästelimme vieraat, pehtoorin kanssa siivoilimme.

Ja nythän olen päättänyt etten pariin päivään syö yhtään mitään!

Yliopistoelämää

Kiven takana – vai puun?

Olen vaikuttunut. Arvi Lind oli tänään yliopistolla puhumassa. Tunnin vierailuluennon aiheena oli suomen kieli ja oikeakielisyys, erityisesti uutisten kieli. Sadan hengen luentosali pursusi, kuulijoita perjantai-iltapäivänä oli reilusti (runsaasti, kuten Lind opetti) yli sata: kuinka iloinen olinkaan kun yleisössä oli paljon historianopiskelijoita, paljon fukseja, joiden kanssa eilen ja toissapäivänä luennosta oli ollut puhetta. Tieto oli mennyt perille: luennolle oli hankkiuduttu. Toivottavasti Lindin ”sanomakin” meni perille. Ainakin minä opin monta asiaa. Ja nauroin. Uutisankkuri hanskasi yleisön kiinnostuksen herättämisen, siitäkin yritin ottaa oppia.

Kontaminaatio? Yhdistetään kaksi toisiinsa kuulumatonta juttua: ”Kiven alla” ja ”puun takana” onkin kiven takana. Eihän se niin mene, paitsi että juuri niin se menee. Minä joka käytän jokaisesta seminaari-istunnosta osan, milloin isomman, milloin pienemmän osan, suomen kielen kirjoittamisen tärkeyden korostamiseen, tunsin olevani aivan nöössi Lindin luennolla. Luulen kuitenkin oppineeni, ja saaneeni opetettavaa. Joskin minua vuosi vuodelta häiritsee enemmän se, että tunnen olevani joku kielipoliisi (aivan kuin minulla olisi siihen rahkeita). Eilen ja toissapäivänä fuksien kanssa tuutoreidessakin tunsin olevani aina vaan enempi sellainen ”ohjaaja”, opettaja, neuvoja, en nalkuttaja!, enhän!, – sellaisesta roolista haluaisin välttyä. Toivottavasti en ainakaan ole ”kotiseututäti”, jollaisista tänään on ollut puhetta. 🙂 Kotiseututädiksi en todellakaan halua leimautua.

Ilta on mennyt huomista Grande Jubileeta järjestäessä. Voisi luulla, että meillä on jotkut Etelä-Afrikan matkantappajaiset tulossa. Ovat menu ja viinit kovin sen sorttisia. Ja kattaus. Ihan pikkuista vaille, että lähtee taas kerran lapasesta tämä valmistelu…