Tuulestatemmattua

Helsingin aamu aukeni aurinkoisena. Aamupäivän kohteena Kansallisarkisto. Siellähän oli opastusta oikein stereona, mikä ei välttämättä taannut tuplahyvää suoritusta. Kansallisella linjalla jatkettiin, iltapäivän kohteena Kansallismuseo. Siellä oli kelpo opas. Ja tänäänkin kuten koko tämän reissun ajan paras ekskuporukka ever. Suunnilleen.

Lapponia Helsingistä Ouluun puoli neljältä. Kuusi tuntia junassa ei edes isommasti rasittanut. Kandiseminaaria junassa? Maisterihopseja? Hulppeita juttuja. Puolin ja toisin suunsoittoa. Opiskelijoilla vauhdinottoa fuksisuunnistukseen … Lukemista ja leppoisaa matkantekoa. Filiaali piti huolen etten joutunut huonoon seuraan.

Oulussa pehtoori ja raekuuro vastassa. Huomenna lokakuu.

Sota-arkisto, Työväen arkisto ja Suomenlinna, sen museo ja laajakangasesitys ja koko saari tämän päivän kohteina. SArk:ssa oli uusi opas, ja huolimatta suhteellisen useasta vierailusta ko. arkistossa, opin tänään uutta. Aamu alkoi siis auringonpaisteella ja vierailulla Sota-arkistoon. Sieltä Työväen arkistoon, jossa puolentoista tunnin intohimoisen ja impulsiivisen esittelyn jälkeen minulle jäi keskeisenä, uutena tietoa se, että arkiston nettisivuilla olevia kuvia saa käyttää luennoilla. Erityisen hyvä juttu.

Lounastauolla käveskelin. Iltapäivä meni Suomenlinnassa. Siellähän voisi olla kauemminkin. Varsinkin jos sää suosisi: alkuosan suosi, loppuosaa ei.  Haluaisin joskus olla siellä irrallisena koluajana, yksikseni. Kuvaamassa ja kiertämässä.

Suomenlinnassa “pakollisen” ohjelman jälkeen puolet porukasta lähti kaupungille, museoihin? Shoppaamaan luulen. Mutta oli mukava, että puolet lähtivät mukaan Kustaanmiekalle asti. Tummansininen sadekuuron jälkeinen, toista edeltävä, taivas loi mahtavan kontrastin vaahteroille, bastioneille, kimmeltävälle merelle. Kylmä tuuli ja sade tulivat sittenkin äkkiä, reipasta vauhtia tepastelimme lauttarantaan, jossa oli kova tuuli ja aikaa seuraavaan lauttaan reilusti yli puolituntia, joten noudatimme taidehistorian ekskun perinteitä (perinteet vain harvojen tiedossa, ;)) ja vetäydyimme Panimon suojiin. Reilusti viiden jälkeen hotellissa palelevana: mitähän tekis?

Kunnolla vaatetta ylle, kamera mukaan, kuvaamaan Helsinkiä ja nuorisolle tuliaisia hakemaan. Nälkä. Lounaskin kun oli jäänyt Kluuvikadun Fazerin latten ja pienen makean varaan, joten sallin itselleni suuren ilon ja hienon illallisen. Toinen kerta Postresiin. Appenzellerravioli, Pohjanmeren ruijanpallas ja mariacrumble – sanat eivät riitä. Minä joka en edes  kovasti jälkiruoista piittaa olin lähes häkeltynyt. Ei, ei ollut edulllista, mutta kaunista, maukasta, makumuistoja hivelevää. Oi, kuinka ihanaa.

Paljon kävelyä, hyviä opastuksia, rento ja reipas opiskelijaporukka, Suomenlinnan kiehtova tunnelma ja kuvauksellinen miljöö, uusia asioita opittavana, hyvä ruoka. Hyvä päivä.

Liekö olen koskaan nukkunut niin hyvin junassa kuin viime yönä? Sillä on  iso osansa siinä, että päivä meni hyvin, – hyvin helposti. Toinen tärkeä tekijä oli, että Helsingissä on tänään ollut lämmin, liki kesä. Hieno. Kansalliskirjastossa tuttu opas, pyynnostä. Turhaan ei tullut pyydettyä: esittely oli jälleen kerran enemmän kuin normi, se oli humanistinen, historiallinen, syväluotaava. Maanantaiaamusta huolimatta. Sen jälkeen oli vaikeaa pistää paremmaksi, mutta SKS:ssakin opimme uutta ja juttu hoitui. Lounastauolla jätin syömisen vähemmälle: kävely torinrannassa, hallissa, läpi Katajanokan olivat lounasnautintona. Ei huono.

Katajanokalla Ulkoministriön arkiston edustalla istuimme opiskelijoiden kanssa katukiveyksellä ja mietimme, kuinkahan kauan kestää, että meidät humanistipolot  häädetään pois CD-autojen ja liituraitamiesten edestä. Ei häädetty. Pääsimme kierrokselle ihan normaalisti.

Ilta vapaata. Soittaako ystäville? Ehhä huomenna. Tänään vain piipahdus ostoksilla, ja Akateemiseen, vaikkei ollut tarkoitus, tai no… sinnnehän sitä. Syystä tai toisesta. :) Olen ostanut viisi (vain?) kirjaa tänään … Ja syömään? Niinpä. Yume. Taas. Hyvää. Taas.

Pitkästä aikaa tänään on ollut oikea ruoanlaittopäivä. Kotiruokaa.  Kolme edellistä päivää on tullut syötyä ulkona, joten kotosalla kokkailu maistui.

Torstaina olitiin sisaren kanssa lounaalla ristorante Toscanassa, jossa ruoka oli kyllä hyvinkin hintansa (yhdeksän euroa) väärti. Pasta oli oikeaoppisesti keitetty ja katkarapu-kapris-chili -kastike oli sopivan tulista, makoisaa kerrassaan. Ristorantesta käveleskeltiin kauniissa syysauringossa vielä läheiseen italialaista designia kauppaavaan sisustusliikkeeseen. Hetken Rooma-fiiliksia, mutta iltapäivä arkistossa palautti arkeen ja Ouluun heti kerralla.

Perjantaina olin myöhäisellä, mutten pitkällä, lounaalla Matalassa. Veimme oppiaineen porukalla esimiehen tasavuotissynttärinsä merkeissä syömään kun hän ei muuta juhlintaa sallinut harrastettavan, saatikka juhlakirjaa koottavan. Rotissööriydestäni oli iloa, joskaan lounaan pääruoka ei ollut odotusten – aika korkeiden sellaisten – mukainen. Kummasti tuli 70-luvun ravintola-annokset mieleen. Ja eilen illallinen (lounas)ravintola Koksissa oli lounasravintolamainen: ei suuria makunystyröiden hellimisiä havaittu. Ruoka (maa-artisokkakeitto, puronieriä ja punaherukka-juustokakku) oli hyvää, muttei muuta.

Kaikilla kolmella kerralla ruokaseura olikin ruokaa parempaa.

Eilen toteutettiin paistinkääntäjien ideaa, jonka mukaan “järjestön toiminnassa korostuvat ammattilaisten ja harrastajien vuorovaikutus”. Harjoitettiin vuorovaikutusta, tutustuttiin uusiin ihmisiin. Ruoasta ja kaikesta siihen liittyvstä (matkailu, viini, etc) keskusteleminen on ylivertaisen mukavaa. Yksi monista eilisistä keskustelun aiheista oli nieriän ja raudun ero? Mikä se on? Vainko etelä-pohjoissuunnassa oleva kielellinen ero? Vai onko kysymys eri kaloista? Wikipedia ja muutama muu googlaustulos antavat ymmärtää että kyseessä on yksi ja sama kalalaji, mutta missä menee sitten nimityksen maantieteellinen raja? Suunnilleen kai Napapiirin pohjoispuolella puhutaan raudusta, ja vain raudusta (jonka kantasana lienee saamea). Ja Itä-Suomessakin on rautua?

Seuraavatkin kolme päivää olisi taas ulkona syömistä. Lähtö yöjunalla Helsinkiin. Minä ja 24 opiskelijaa. Tällä kertaa en pääse satunnaiseksi matkailijaksi, vaan on oltava ope. Laskeskelin jotta kahdestoista kerta tämä turnee toteutettavana. Pitäisi mennä rutiinilla. Mutta mihinhän huomenna iltasella Helsingissä menisi syömään? :)

Pitkällä lenkillä. Päivänsankari töissä, veljensä tyttöystävän luona, illaksi mennään pehtoorin kanssa rotissööri-illalliselle, joten minulla ruoanlaitostakin vapaapäivä. Aikaa piitkäään lenkkiin. Kameran ja itsen ulkoilutuspäivä. Väreistä ja raikkaasta tuulesta voimaa.

Rullistelemaankin olisi vielä tehnyt mieli, mutta tuuli, yön jäljiltä märät asfaltit ja liukkaat lehdet tekivät siitä turhan riskaabelia.

Varsinkin Pikisaaren ja Hietasaaren silloilla tuuli oli voimakas. Aukaisi arkistopölyn tukkimat röörit ja sai posket punaisiksi. Tuntui ihan juhlalle.

Kotipihalla työhuoneen seinustan villiviini on yksi lempparikasveistani pehtoorin puutarhassa. Vain talvella se on tylsä, näin syksyllä kauneimmillaan. (Klikkaa kuvia, värit näkyvät paremmin.)

Kaksikymmentä vuotta sitten olin haravoinut kaikki lehdet pihaltamme. Kaksikymmentä vuotta sitten tein koko päivän omenahilloja: isäni oli tuonut meille kilokaupalla omenoita ja minä tein niistä hilloa ja sosetta.

Kaksikymmentä vuotta sitten 25.9. oli maanantai ja toivoin kovasti, että mies olisi tullut töistä ennen aikojaan. Tuli sitten neljältä niinkuin yleensäkin, ja lähdimme Nallikariin lenkille.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli melkein yhtä lämmin päivä kuin tänään.

Tänään on melkein 21 vuotta siitä kun kävin viimeisen kerran lapsettomuusklinikalla.

Klikkaamalla kollaasi suurenee ja näet pienet isompina.

Haasteita riittää: syyskuun ruokahaasteen äänestyksen alun (ks. alla, edellinen postaus) lisäksi tänään vielä valokuvatorstain haaste.

Haasteena tasan. Tähänkin ruokaa: direktiivin mukaiset tasan samankokoiset, identtiset munakoisot… (klikkaa kuva suuremmaksi)

Syyskuun ruokahaasteen ideana oli lapsuuden  parhaan ruokamuiston ja reseptin henkiinherättäminen ja päivittäminen niin halutessa. Ruokamuistoja eri vuosikymmeniltä tulikin yli odotusten: yhteensä 16 bloggailija-kokkailijaa palasi  mielessään kotikodin ruokapöytään ja sen herkkujen makumuistoihin.

Koskapa kommenteissa ja blogeissa on lapsuuden ruokamuistoista käyty keskustelua ja heittäydytty menneittein vuosikymmenien arkiruokakulttuuriin muisteloihin, on vinkattava, että tämän blogin yläpalkissa on “artikkelit”. Siellä on pieni juttuni (“Makkarakuppeja ja lanttumunkkeja”) suomalaisen kotiruoan historiasta 1900-luvulta. Se, että noiden asioiden parissa vietän työaikaanikin, selittänee myös tämän merkillisen, mutta onneksi aika innostuneen vastaanoton saaneen, valintani haasteaiheeksi. :)  Haasteen vastauspostauksissa olevat jutut ovat olleet nostalgisia, lämminhenkisiä tarinoita. Suosittelen blogeihin klikkailemista muutenkin kuin reseptien takia. Minusta monet tarinat olivat kovin viehättäviä.

Alla kaikki kisaan osallistuneet ilmoittautumisjärjestyksessä ja lopussa äänestysvalikko.

Äänestys päättyy 30.9.2009 klo 24.00 ja lokakuun ensimmäisenä on selvillä syyskuun ruokahaasteen voittaja.

Virpin äidin kiinalainen kanapata (Peruspöperöä)

Mustatorvisienitäytteiset kurttukaalikääreet (Vellipoika)

Juustoinen jauhelihakastike Lapsuudenmaasta (Sillä Sipuli)

Vuohenjuustokasvislasagne (Pata & Kattila)

Syysillan kaaliherkku (Herkku & Koukku)

Maxaboxi (Keittiö Piemonten sydämessä)

Perinteinen perunalaatikko (Kulinaarimurula)

Lapsuuden fudgekinuskimuisto (Appelsiineja ja hunajaa)

Kookos-lime-seikastike (Anzkun Kauhasta kajahtaa)

Vispipuuro (Kurpitsamoska)

Savuluusoppa (Äijäruokaa)

Lapsuuden lätyt (Pastanjauhantaa)

Persiljapikanttinen marjapuuro (Kissa pöydällä)

Köyhät ritarit (Fakta & Farfalle)

Uuniomenat kaurakekseillä tuunattuna (Siskot kokkaa)

Lapsuuden pannukakku (Sorsanpaistaja)

Yhtäkkiä hiljaisuus. Lukukauden aloitushäslinki kuin veitsellä leikaten ohi. Tänään vastaanottokin, eikä kukaan käynyt, vaikka edeltävät viikot ovella on ollut välillä jonoksi asti väkeä, kaiket päivät. HOPSit on nyt siis tehty ja opinnot saatu opiskelijoille alkuun. 40 henkilökohtaista opetussuunnitelmaa fuksien ja vanhojen kanssa räätälöity. Opettajaksi moni haluaa. Haluaa, vaikka yritän hienovaraisesti sanoa, jotta historianopettajia on joka kouluun varallekin asti. Toisaalta olen sanonut, että onkin tärkeää ryhtyä haluamaan joksikin. Tavoitteet tuovat jäntevyyttä.

Yliopisto tarjoaa suojan viideksi vuodeksi, ja opiskelu ja opiskelijaelämä ovat ylivertaisen hieno vaihe elämässä, mutta entäs niiden jälkeen? Toisaalta osalla on jo nyt (viime kevään ylioppilailla!) valmistumisahistus: apua_jollen_saa_töitä! Sitäkin ahdistusta olen yrittänyt lievittää. Esitellä vaihtoehtoja: arkistoala vetää, projekteihin pääsee kuin lukee taloustieteitä sivuaineena, venäjä tai saksa ylimääräisenä kielenä on historianmaisterille oivallinen juttu, entäs hallintotieteet? Harkitse. Tutkijaksi? Omalla vastuulla! Harkitse tarkkaan! Aina joku silti haluaa, aina silti joku sille tielle lähtee ja jääkin.

Meidän opiskeluaikanamme ei opintojenohjausta ollut: vieläkin puolet samana vuonna opintonsa aloittaneista on valmistumatta, ja meillä kaikilla valmistuneilla ja keskeyttäneilläkin oli sivuaineita puoli tusinaa, vähintään. Paljon minäkin olen sosiologian cum laude -opintoja tarvinnut!  Entäs klassillista arkeologiaa? No, omaksi huvikseni sitä luinkin. Entäs aate- ja oppihistoria? Ja latinaahan minä myötäänsä tarvitsen ja käyttelen!  No lisääväthän ne kaikki laaja-alaisuutta ja oppineisuutta ? Periaatteessa ainakin. Jos vain muistaisi enää mitään oppimastaan.

Kolme viikkoa lukukauden alun jälkeen siis hiljaisuus. Kun oppiaineen molemmat professoritkin olivat tänään reissussa, oli huoneessani rauha. Hiljaisuus. Tuntui kummalliselle. No onneksi huomenna kanditutkielmien tekijöiden kanssa arkistoon ja ensi viikolla ekskulle Helsinkiin.  Jotta suvannosta taas myötävirtaan… :)

Tänään oltiin pitkästä aikaa koko perhe yhtä aikaa ruokapöydässä. Esikoisen työvuorot/luennot ovat pitäneet meidät eri ruokavuoroissa toista viikkoa. Mutta siis tänään tiesin saavani perheen yhtäaikaa keittiöön, ja töiden jälkeen pikakokkausta, ilman enempiä suunnitelmia. Broileria ja pastaa. Tavallisen broilersuikaleet-, valkosipuli-, paprikajauhe-, pippurit-, suolaa- ja jotain maustetta -viritelmän piristämiseksi hulautin kastikkeen kypsymisen loppuvaiheessa melkein puoli pullollista uutta maustekastiketta – joka sitten paljastuikin salaatinkastikkeeksi :) – mukaan.  Piti oikein kesken sapuskan mennä katsomaan, että mitäs soosia se oikein olikaan, ja kyllä: salaatinkastike. Merkki Felix ja maku mango-chili. Sehän sopi kermaiseen broilerkastikkeeseen kuin nenä päähän. Mukava vahinko.

Ja verbaalitykkityttären höpötyksiä ja lievästi sanottuna vanhemmille kettuilua, sarkastista sanailua oli ilo kuunnella. Entä sitten juniori: oli itsekin aivan hämmästynyt kun ei ole mitään kouluhommia rästissä. Naureskeli, että oispa joku joskus kertonut, kuinka hulppeaa on kun on esseet tehty ja läksyt duunattu. Olisipa tosiaan joku joskus kertonut!! Vallan veikeitä poikamme haastoi!

Ruokapöytä on hyvä paikka. Arkiruoka, ruoka kotona. Sitä ei meidän nuorisokaan ole onneksi koskaan kyseenalaistanut. Tupisematta kotiin hankkiutuvat ruoka-aikaan – jos suinkin mahdollista ja yleensä on. Se on minulle merkillisen tärkeä juttu. Nyt näissä arkisapuskoissa alkaa olla jo sellaista sisäänrakennettua haikeuttakin, sillä esikoisen muuttopäivä lähenee. … Onneksi tyär on luvannut viikonloppuisin kotiin tulla… ainakin syömään. :)

Aamuseitsemältä suljettiin mökin ovet, ja kohti Oulua. Vuotsosta kotipihalle asti kaunis syksyinen maailma. Puolen päivän jälkeen melkein lennosta töihin, ja iltasella sieltä palatessa tunsi, että arkeen on tultu.

Ai niin, käykääpäs kurkkaamassa ruokahaasteen kommenttilootaa, kuinka monta nostalgista osallistujaa on jo ilmoittautunut. Vielä ehtii osallistuakin.

Jos huomenna ei tarvisikaan lähteä Ouluun, olisiko olo näin haikea? Jos eilen ei olisi ollut niin hieno ja hyvä päivä niin olisiko tänään ollut vähemmän ikävä hyvästellä ystäviä? Kaikki viisi ystäväpariskuntaa lähtivät; brunssin jälkeen Hangasojalla hiljeni. Koetin kestää sen kuin … kuin aikuinen.

Kahden hengen mökkisunnuntai kului nopeasti. Rantasaunassa ei käyty nopeasti. Purossa sen sijaan käytiin varsin vauhdilla: veden lämpötila + 4 C, joten ei sinne lillumaan jääty. 

Metsässä kävin vielä tarkastamassa puolukka- ja sienitilanteen: molempien aika jo ohi. Torvisienet (klikkaamalla kuvaa näet ne paremmin) kauniita.

Hangasojalla, Iisakkipäällä, Saariselällä vietetty ikimuistoinen nimipäivä. Kuinka hieno ilma meillä on ollutkaaan, kuinka hieno päivä kaikkinensa. Nyt ystävät jo lähteneet nukkumaan, nyt minäkin.

Maa kuurassa aamulla. – 2 C klo 7.30. Aurinko siniseltä, kuulaalta taivaalta.

Nautimme aamiaisen. Sitten Saariselälle hankintojen tekoon. Piccolokuohuvia ja poromakkaraa. Kuukkelin savupororieskaa ja suklaata.

Kunhan porukalla pihapiiriä hieman siistimme ja saunan lämpimäksi laitoimme, lähdimme tunturiin. Sää suosi, puista lehdet jo lähteneet, maaruska alullaan. Ulkoilma tekee hyvää.

Kuten mökillä melkein aina, lounas nuotiopaikalla. Istuskelimme, höpötimme. Ja iltapäivä kului jo muita kovasti odotellessa. Hiljalleen sapuskaa tehden. Tulilla istuskellen.

Nyt kalaasiväkeä jo virtaa tänne. Hmmm… Mehän viihdymme. Mehän nautimme. Kohta illalliselle. Nyyttäriruokia jo niin paljon, että mihinhän kaiken laittaisi. Nautimme pois.

Äidin oma pikku poika, Eskoseni, Juniori jurrikka, hymypoika, Puppeli, Tomaski, kuopus oli tänään kutsunnoissa. Meidän poika?  Polvivammasta huolimatta armeijaan a-mieheksi kelpuuttivat: 11.7.2011 Kajaanin kranaatinheitinkomppanian autoalokas or whatever astuu harmaisiin.  Niin se aika rientää. Merkillistä.

Työntäyteisen viikon jälkeen olin tänään kahdelta valmis lähtemään kohti kotia, ja kohti pohjoista. Simosta käännyttiin Ranuan tielle, välttääksemme Kemin ja ympäristön isoja tietöitä ja siksikin kun en ole sieltä kautta koskaan – ruska-aikaan ainakaan – Rovaniemelle ajellut. Ruskaa olikin. Ja takaviistosta paistava iltapäiväaurinko antoi keltaisille ja oransseille lehdille loistoa, joka vielä korostui kun pohjoinen taivas oli sadepilvistä tummansinisenä. Saimme ajella sateen perässä, auringon paistaessa. Kovin kaunista, ja lepoa ololle.

Nuoriso ei lähtenyt mukaamme; saammekin Myötätuuleen muuta seuraa. Ystäviä saapuu (on saapunut jo!)  viikonlopuksi tänne enemmältikin. Kalaasiväen ”ensimmäinen kokoontumisajo” Saariselällä on tosiasia! Siitähän me olemme hyvillämme.

Tällä viikolla haasteena on sitaatti:

— ”Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.” —

Romaanin päähenkilö Frank Bascombe ohjeistaa poikaansa Richard Fordin teoksessa Itsenäisyyspäivä (suom. Sirkka Alanko), Tammi 1996.

________________________________

Sitaatti sopii hyvin niihin ajatuksiin, joita Kiinan matkallamme oli usein mielessäni… Tosia ja epätosia asioita, asioita, joista ei tiedä, ovatko totta vai eivät, asioita, joista, meidän pitäisi välittää, mutta joista emme välitä hittojakaan. Sielläkin. Varsinkin siellä tämä sitaatti tuntuu pätevän.

Klikkaamalla kuva Guangzhoun sivukadulta suurenee…

Ennen oli työnsaatto paremmalla tolalla. Johonkin kun ryhtyi niin sitten kans teki. Ei tullut vatuloitua tunti- ja päiväkausia yhden asian kanssa. Ei tule nykyäänkään yhden asian kanssa kauaa puuhasteltua kun jo huomaa, että “hei tuohan se nyt pitikin tehdä”. Menee tekemään sitä toista, unohtaa ensimmäisen, keksii kolmannen, jonka jälkeen muistaa sen eilen kesken jääneen jutun ja sitten  päättääkin tehdä sen pois kuleksimasta kunnes joku tulee ja keskeyttää kiireemmän jutun kans ja sitten ei enää muistakaan, mikä juttu on ykkönen, kakkonen ja kolmonen. Ja aikansa kun sopivasti häslää niin ei tule mitään valmista. Mutta hommia on hirveästi. Koko ajan ja keskeytyksettä.

Jotta tänään tämmönen päivä. Huh-huh.

Heli Laaksosen runokiertue on tänään Oulussa. Ja me olimme systerin ja pehtoorin kanssa osa nelisatapäisestä yleisöstä. Ei mitään rajaa Laaksosen sanomisen helppoudella, hauskuudella, hulvattomalla huumorilla. Lounaismurteella puolitoista tuntia tauotta runoa ja raataamista, syntyjä syviäkin sivuttiin. Www-sivullaankin on muutama kolumni ja tarina, ihan vaan vinkiksi, että siellä voi nauttia edes luettuna jotain, jos kiertue ei kohdalle satu. Vaikka live oli kyllä ylivertaisen hyvä. Ihan juhlailta meillä oli.

Riemastuttiin mekin niin että Pursut ostettiin.

Postissa tuli syysloman matkaan liittyviä papereita: “mukaan kannattaa pakata taskulamppu”. Enpä muista ennen sellaista ohjetta seuramatkalle lähtiessä saadun. Pakataan sitten. Pikkuisen kyllä huolettaa mitenhän possuflunssa ja syyslomailu suhteutuvat toisiinsa. Vakuutusyhtiöstä jo peruutusturvaa tiedusteltiin. Pitäisi olla kunnossa.

Sähköpostissa monta facebook-kaveruutta tälle päivälle.  Toki soppii, vaikka olen kyllä kerta kaikkisen surkea naamakirjan käyttäjä. Harvoin piipahtelen siellä puolella, en oikein osaa käyttääkään. On tämä bloggailu ehkä enemmän meitsin juttu.

Maapostissa oli sitten toinen kirje, jonka asioiden toimeenpanemiseksi minun  pitäisi todistaa olevani tyttäreni äiti. Hö! Piti oikein miettiä, miten se sellainen tapahtuu. Virkatodistusta ei ole moneen vuoteen tarvinnut hakea. Nyt pitänee.

Postissa kolmaskin kirje, helpottava kirje. Turhaan – onneksi! – viime yönäkin painajaisia näin ja valvoin. ;)

Daaliat, joita meillä on ensimmäistä kertaa, ovat riemastuneet kukkimaan. Pihlajat ja naapurien omenapuut ovat todella kauniita. Lämmin (+ 15 C) ja tyyni aamupäivä vei taas lenkille merenrantaan ja sen jälkeen kasvimaalle sadonkorjuuseen. Persiljaa ja tilliä on PALJON. Kyssäkaalisadolla nyt ei todellakaan rehvastella. Ei todellakaan.

Iltapäivän ohjelmassa Muhokselle vierailu. Kummityttö (pehtoorin sisaren tytär) ja miehensä ovat rakentaneet talonsa tupaantuliaiskuntoon. Onhan uusi ja hyvin tehty talo. Siis että kummilapsi on jo talonrakennuksen kokenut. Kertonee siitä, että aika menee äkkiä. Ei siitä, että kummit vanhenevat.

Juniori ja tyttöystävänsä iloksemme mukanamme, esikoinen sen sijaan hampurilaistiskillä sunnuntain “eiku ihan kiva mennä töihin”. Minkäs minä pennulle teen?

Pääsin tänään ulos. Pääsin lenkille. Rannassa olo oikeasti tuulestatemmattu. Kova, raikas tuuli tuntui viikon sisällä, nuhjussa, kiireessä, flunssassa  olleilla kasvoilla ihanalta. Oli hyvä hengittää! Merkillisen dramaattinen taivaankaari, sinisen kaikki sävyt (kuva suurenee klikkaamalla) tekivät monta yötä huonosti nukkuneelle kropalle ja mielelle hyvää. Lepoa liikkeessä.

Aamupäivän asioidenhoitelokierroksella kävin myös hautausmaalla. Enkä ollut uskoa todeksi!

Muutama viikko sitten kävimme yhdessä pehtoorin kanssa haudalla ja veimme sinne oikein komean valkoisen pallokrysanteemin, joka oli täydessä kukassa. Ostaessani kukan ostin sille myös paksun kipsisen suojaruukun, joka sopi haudan väreihin. Kukka ei ollut kallis, mutta ruukku kuitenkin muutaman kympin. Ja tänään? Haudalla oli pallokrysanteemin tilalla toinen kukka, joka oli vasta nupulla, tosin aika pieni, aivan selvästi eri kasvi, jonka olimme sinne vieneet – ja ruukku tipotiessään! Että joku oli oikeasti käynyt pöllimässä ison komean kukan ja ruukun ja pistänyt tilalle toisen kulahtaneen kasvin. Mahtoi tulla hyvä mieli kun kävi toisten haudalta kukan kähveltämässä!

Myönnetään: ei ole maailman suurin huoli ja murhe, mutta olenhan minä vähän ihmeissäni. Eikö mitään rajaa…

Lauantain kunniaksi laittelin  nuorisolle mieluista gurmeeta. Viikko kun on mennyt munakkailla ja pikaisilla pasta-aterioilla.  Nyt Stockalla oli pinkkejä munakoisoja, joista tein erityisesti  tyttären iloksi mozzarella/tomaattipaistosta ja sitten pääruoaksi pitkästä aikaa cannelloneja. Turhan hyviä tuli niistä. Vieläkin täys olo.

Luulen että ensi yönä nukun hyvin. :)

Aamulla tuntui tarpeelliselle kietoa paksu kaulaliina lämmittämään kurkkua. Flunssa kun vain jatkuu – joskin eilisen lääkärissäkäynnin jälkeen saadut dropit ja mixtuurat  toki helpottavat oloa – ja oli ensimmäinen kylmän tuntuinen aamu. Villiviini länsiseinustalla on jo kainosti ryhtymässä ruskaksi. (klikkaamalla kuva suurenee)

Syksyistä on myös opetuksen alkaminen, eilinen kandiseminaarin aloitusistunto on merkillisen sumun peitossa. Tavallisestikin matala ääneni oli (ja on edelleen) karheankäheä, kovin kamalan kuuloinen. Mitä lie olen filosofian ylioppilaille tutkimuksen teosta ja tavasta tuumaillut?

Syksyyn näyttää kuuluvan myös ahkera datailu, nörtteily, mitä lieneekään tietokoneen ääressä vietetty aika. Nyt kun olen tilannut uuden, pitkään haaveilemani uuden näytön aion ryhtyä www-sivustoni remontointiin.  Kaksi vuotta jotensakin samanlaisena pysytelleen layoutin uusimisen aika on jo hyvinkin.

Näissä merkeissä pitkästä aikaa päivittelin lukupäiväkirjaakin. Varmaan jotain kesälukemisista uupuu, ja kyllä: Kalevala on hyvistä aikeista huolimatta edelleen lukematta. Paljon ei enää puutu. Luen sen. Ihan varmasti.

Mutta nyt lähden hakemaan lasillisen punaviiniä ja otan kirjan, en kuitenkaan Kalevalaa. Vietän perjantai-iltaa… miettien …