Kirkkopäivä ja paluu todellisuuteen

Pyhämaan kirkosta ulosNousiaisten, Mynämäen, Kalannin, Pyhämaan (1600-l.), Isonkyrön ja Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikaiset kirkot sekä Juséliuksen mausoleumi Porissa olivat viimeisen ekskupäivämme kohteet. Kalannissa olisin voinut voinut olla kauemminkin.

Reissulla oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset kirkot, miljööt, taideteokset, arkkitehtuuri vaikuttivat eri tavoin eri ihmisiin. Kenelle piispa Henrikin muistomerkki (ei sarkofagi, totesi VM), kenelle Juséliuksen mausoleumi oli päivän kohokohta. Kirkkotarhat – vanhat haudat kivikirkkojen ympärillä – viehättivät minua. Erikoiset nimet, menneiden sukupolvien elinkaari, tapa ilmaista sosiaalinen asema näkyvät hautausmailla. Niitä kiersin katselemassa ja kuvaamassa. Kirkkotarhojen vehreä rauha kosketti: istutusten kauneus ja ympäröivä hiljaisuus tekivät mielelle (sielulle?, mistä tämmöinen ajatus) hyvää.

Isonkyrön kirkossa meille olivat oppaina paikallisen kotiseututyön grand old man and lady, joiden korkea ikä ei estänyt heitä järjestämästä meille hienoa kirkkoesittelyä. Matkanjohtajamme lämminhenkinen hyvästely ja muutamien hyvä-äänisten opiskelijoiden suvivirsi saivat satunnaisen matkailijan nieleksimään liikutuksesta.

Pietarsaaren kirkon pihalla ”antiikkinen” valkoisuus ja iltavalo, reissun vääjäämättömästi edessä oleva päättyminen saivat minut taas hokemaan ”carpe diem, carpe diem”. Matka kohti Oulua pienin sanoin, hyvillä mielin – kuitenkin.

Vasta vähän ennen puolta yötä kotona. Satunnainen matkailija kotiutui – oppineena, aivan uutta kokeneena, väsyneenäkin. Olin vain satunnainen matkailija. Irti,  – vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Vain mukana. Se oli juhlaa.

Tämä lauantaikin on kulunut vielä hieman epätodellisissa tunnelmissa, paluu todellisuuteen ollut merkillisen hidasta. Onneksi ei kipeää. Mutta hidasta.

Aurinkoinen aamu antoi mahdollisuuden pitkään rullislenkkiin. Rauhalliseen aamiaiseen. Kotiutumiseen. Nuorisoakin näin, pikaisesti. Edes. Pehtoorin kanssa söimme aika ruhtinaallisesti.

Piipahdimme vielä lakkiaisissa. Liituraita ylle ja pyörällä Koskelaan. Olisi kyllä ostettava jo jokin kesäinen juhlavaate.

Nyt pihalla. Rantapellossakin on hyvä. Kesä on edessä. Paljon on edessä, vaikka vielä viipyilenkin menneessä…

isonkyron-kirkko1

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

2 kommenttia artikkeliin ”Kirkkopäivä ja paluu todellisuuteen”

  1. Kirkkotarha pysäytti.

    Kirkkotarha – kaunis sana – vaatii siis ympärilleen historiaa. Hautamuistomerkkejä (vähint.) 1800- luvulta, suuria puita. Matti Klinge promeneerannee mielellään kirkkotarhoissa.

    Entä hautausmaat? Lähihistoriaa, ei vanhoja ristejä, hautakivet kuin samalla sabluunalla työstettyjä. Vain jokunen (nuori) KOIVU, ehkä muutama jalokuusi. Matti Klinge kiertänee kaukaa.

    Idän kirkko puhuu kalmistoista. Ortodoksisessa Karjalassa suuret kuuset osoittivat jo kaukaa kyläkalmiston paikan. Hautakummuilla sallittiin alueen oma aluskasvillisuus, perinteeseen ei kuulunut hautojen ”hoito”. Olavi Paavolainen promeneerasi mielellään kalmistoissa.

    Oulujoen hautausmaalle avattiin pari vuotta sitten ortodoksinen perinnekalmisto. Pe 29.5. siellä toimitettiin litania, rukouspalvelus edesmenneiden puolesta. Kun palvelus päättyi, nautimme (hautausmaalla) Pohjois-Viena -seuran puuhanaisten piirakka-, pulla- ja mehutarjoilusta. Perinteen elvytystä, vanhaa viiniä uudessa leilissä.

    Summa summarum: viimeisissä leposijoissa löytyy! Promeneeraus vainajien parissa on paikallaan, sillä ”..me kuolevaiset olemme maasta luodut, ja siihen samaan maahan me jälleen menemme…muuttaen hautaitkumme veisuksi: Halleluja..” (muistopalveluksen iikossi)

    Vastaa
  2. Kirkkotarhat, hautausmaat ja kalmistotkin ovat ennen Ars longa -touria olleet minulle mieluisia paikkoja. Siellä on historian havinaa, jotain elämää suurempaa.

    Nytkin olen lähdössä hautausmaalle: on aika ja aikaa istuttaa kesäkukat haudalle.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.