Tuulestatemmattua

Vappuaatto. Tänä vuonna olisin voinut mennä puolelta päivin kaupungille katsomaan kun haalarikansa lakittaa Franzénin patsaan ja puhuu humanismista niin kuin vain nuoret filosofian ylioppilaat vappuna voivat. En mennyt. Hammaslääkärin ja tietokoneen huoltoon viennin jälkeen istuin kampuksella ja tein tenttikysymyksiä, vastailin sähköposteihin, synkistelin (aiheestakin!) huoneessani, yritin vääntää artikkeliin dispositiota, kuulin että AH Helsingistä oli käynyt toissapäivänä ja kysellyt minua: kirosin, etten ollut paikalla. Olisin mieluusti vastaväittäjäni tavannut.

Nyt katselen kun nuoret tekevät lähtöä: juniori tyttöystävänsä kanssa lähtee “torille” – onneksi paistaa, eikä ole mielettömän kylmä. Olen vain vähän huolissani. Sinkkuuntunut esikoinen on lähdössä töihin! Koko vappuyöksi myymään hampurilaisia! Heselle hommiin, vaikka on ensimmäinen ylioppilaslakki- ja haalarivappu! Merkillistä.

Pehtoorin kanssa lähdemme vieraisille. Perinteinen aaton kyläpaikka jätettiin viime vuonna väliin kun meillä itsellä oli Festan tuparipilheitä koko vappuviikonloppu, mutta nyt lähdemme tapaamaan tuttuja. Ystävien luona tavataan kerran vuodessa heidän ystäviään, sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä muulloin kuin vappuaattona nähdä. On hyvä lähteä pois kotoa, täällä kaksistaan kuohuvaa kilistelisimme ja nuoria kotiin odottelisimme… Nyt siis jotain mustavalkoista ylle ja eiku Vapunviettoon! Salut!

Siinä missä suomalaisten hotellien yöpöydän laatikoissa on Uusi testamentti, siinä kiinalaisissa hotelleissa on naamarit. “Naamiaisiin”, joissa niitä käytetään, ei koskaan soisi joutuvansa.

Tietokone hajosi. Totaalisesti. Taas. Onneksi tein pääsiäisen aikaan masiinan suursiivouksen ja varmennustallennuksen – tosin vain kuville ja tiedostoille. Mutta sähköpostikansiot ovat nyt mennyttä – todennäköisesti ainakin. Tässä historioitsija taas havahtuu: miten paljon ihmisten arjesta häviääkään. Meitsin kirjeenvaihdolla ei nyt todellakaan ole maailmanhistorian, eikä minkään muunkaan kuin oman historiani, kannalta merkitystä, mutta monen muun kirjeenvaihdon soisi säilyvän hamaan tulevaisuuteen.

Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa “Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämästä”,  joka on kirjoitettu Topeliuksen ja hänen tytärtensä välisen kirjeenvaihdon perusteella. Voidaanko kenenkään tämän päivän suurmiehen tai -naisen elämästä sadan vuoden päästä tehdä sellaista kirjaa? Säilyvätkö sähköpostit?

Tiedä häntä. Mutta minun on huomenna mentävä sorvi kainalossa tietokonehuoltoon ja yritettävä pelastaa oma kirjeenvaihtoni. Minun oma elämäni tarvitsisi sen vielä …

Päivä kivikaudella. Oltiin opiskelijoiden ja opejen kans Kierikissä koko päivä. Tutustuttiin Kierikki-keskuksen näyttelyyn ja kivikautiseen kylään. Kirjaimellisesti “vanhoja tuttuja juttuja”. Mutta aika ajoin niitä sietää käydä katsomassa.

Palautepalaveri pidettiin myös. Kelpo keskustelua. Yksi linjaerimielisyys opiskelijoiden kanssa kuitenkin on edelleen: opiskelijat haluavat kirjallista, henkilökohtaista palautetta kirjatenteistä sähköpostitse mutta mihinkään automaattipalautteeseen opettajat eivät halua ryhtyä. Tästäpä taas keskusteltiin. Yritin olla hiljaa, mutta pari kertaa oli osallistuttava. Keskustelu on hyväksi. Erinomaista on se, että asioista voidaan keskustella kunnioittaen ja kuunnellen toista osapuolta. Keskusteltiin monesta muustakin asiasta.

Luennostani saamien poikkeuksellisen useiden lankettien perusteella uskon, että minun lisäkseni opiskelijatkin ovat oppineet. Molemmin puolin hyvä juttu. Sellainen lämmittää.

Heräsin aamuneljältä. Ei, ei siihen ollut mitään tarvetta. Ei enää pitäisi olla ylikierroksia töidenkään takia. Sain toimitustyön alla olleen kirjan painoon tänään. Rojekti on ohi. Homma hoidettu. Suoritusmerkintä ansaittu omaan sisäiseen työkalenteriin. Sellaisesta saa hyvän olon. Vieläkin. Tämä vaihe merkitsee myös siirtymistä opetuksesta ja ohjauksesta, byrokratiasta ja papereiden pyörittämisestä hiljalleen tutkimukseen tekoon, artikkelin kanssa ahkerointiin. Voi aamulla kampukselle mennessä jo valita, mitä tekisi ensimmäisenä, eikä vain ryhtyä purkamaan tekemättömien töiden pinoa kiireellisyysjärjestyksessä. Nyt voi pohtia asiota. Voi jäädä höpöttelemään opiskelijoiden kanssa. Laittaa jonkin asian sivuun ja tehdä välillä toista. Tai vaikka lusmuilla. Lusmuilu on välillä hiton mukavaa.

Minun on. Vaikea sanoa. Vaikea sanoa, kuinka on. On riemullista. Kun on kevät.

On kevät. Se tuntuu tavattoman hyvältä. Aina. Joka vuosi. Nytkin. Siihen liittyy niin paljon. Tietysti kesän odotustakin, – ja kesäsuunnitelmiakin.

Poikkeuksellisesti työpäivä tänään; seminaarilauantai sattui kauniiksi lauantaiksi. Ahdistavan sisälläolon jälkeen kotiin tullessa pehtoori avasi terassikauden: kuohuviini Etelä-Afrikasta oli todella hedelmäinen, kuiva, mutta makoisa.

Lasillisen jälkeen mietin liikuntasuoritusta: pehtoori on jo rullaluistellutkin, minä en rohjennut vielä tänäänkään. Siispä pyörällä jokisuiston kautta kaupunkiin. Kirjakaupasta ajattelin hakea muistiinpanolehtiön ja äitienpäiväkortin. Hainkin. Ja kolme kirjaa! Ihan vaan vahingossa.  Nyt odottaa kolme uutta kirjaa, hienoa. Kohta uppoudun niihin.

Tänä keväänä olen lukenut harvinaisen vähän. Lukupäiväkirja pitäisikin päivittää.  Mutta en nyt. Nyt on muuta.

Miksi tänään lounaismurteinen (perniöläinen?) sananlasku

“Et sää lukemal uima voi oppi. Pakko sun o vette mennä.”

kuulostaakaan niin kovin ajankohtaiselta ja viisaalta. Sitäpä sietää miettiä.

Melkein yhtä hyvä on tämä:

“Sää et ikä voi unhotta jos joku o moittinu sunt ilma syytä tai jos joku on kiittäny sunt nii et hänel o ollu syytä”

Työpäivässä vuoristorata. Turhautuminen, ihan ehta kiukku, jonka pidän sisälläni, sitten yhtäkkiä taas into ja usko opetukseen ja sen kehittämiseen, ehkä olinkin oikeassa. Sitten tulee tylsä nonsaleeraaminen, joka koskee. Vieläkö minä annan tuollaisen koskea? Päätän olla välittämättä. “Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt…”  :)

Aukaisen mapin ja tiedostot ja mietin, hitotko minä kaikesta turhasta: “Teen vain oman suoritukseni”.

Jo rauhallisena pakerran, yksikseni duunaan. Ei huolta. Asiat ovat taas oikeissa mittasuhteissa.

Ja sitten yhden hetken – yllättävänkin pitkäksi venyneen hetken – myötä muistan, miksi työni on mukavaa, mielekästä, miksi se ei aina edes tunnu työltä.  Nyt minä taas muistan – ihmiset ovat työni tärkein ja paras osa. Olleet ja olevat ihmiset.

Ynnämerkkinen tuli tästäkin päivästä.

(klikkaamalla kuva suurenee)

Keskiviikkoilta. Eikä ole valokuvauskurssia, enää. Se on finito. Loppu.  Me kurssilaiset ripustimme perjantai-iltana näyttelyn Oulu-opiston aulaan: käykäähän kuun loppuun mennessä katsomassa millaisten ammattilaiskuvaajien seurassa sain keskiviikkoillat harrastaa. Siellä on heidän hienoja otoksiaan. Ja muutama meitsinkin harjoitelma.

Toinenkin harrastukseni tuotos on julkistettu: huhtikuun ruokahaasteen äänestys on menossa. Linkin takaa löytyy monta värikästä reseptiä… Ainakin listan viimeistä ajattelin viikonloppuna kokeilla.

Kolmas harrastus vei äsken lenkille Nallikariin. On jo lämmin. Kevät tuntuu, ja oli ihan, ihanan tyven. Hieno ilta. Merenrannassa kävely rauhoitti hieman puhkikuluttaneen työiltapäivän jälkeen. Miten panelistina olo saattoikin niin uuvuttaa? Sekö se vain? Sekö vain uuvutti?

Nythän on niin että meidän parisuhteemme yksi (!!) kummallisuus on se, että ikkunoiden pesu kuuluu miehelleni. Tälle minun kannaltani oivalliselle järjestelylle on historialliset syynsä: kuinkas muutenkaan! Kun erinäisiä vuosikymmeniä sitten muutimme yhteen puolenkymmenen seurusteluvuoden jälkeen, oli ensimmäinen yhteinen kotimme kerrostalon viidennessä kerroksessa. Asunnon edellisten asukkaiden yhteiselo oli päättynyt vaimon putoamiseen keittiön ikkunasta, ikkunoita pestessä vahingossa tai – kuten tuolloin vahvasti huhutiiin – miehen avittaessa putoamista. No piti huhu paikkansa tai ei, mutta oivalsin varsin pian, että tässä olisi loistava peruste jättää ikkunoiden pesu avopuoliskon hommiksi. Eihän selvästikään tiennyt hyvää jos tuossa asunnossa nainen pesi ikkunat!

Kihlattu lupautuikin (muistanette että hän on meistä se siistimpi!) ne eräänä kevätlauantaina pesemään. Minulla oli viikonlopuksi seminaarimatkalle lähtö ja ostin kotiinjäävälle ikkunanpesijälle viinipullon, jottei tälle aivan surkea viikonloppu tulisi. Palatessani reissusta  ikkunat olivat kirkkaat ja avopuolisko ilmoitti, että kyllä tämä järjestely hänelle käy: ostat joka kevät pullon hyvää viiniä niin kyllä hän ne kaksiomme muutamat ikkunat voi pestä.

Kuusi vuotta kaksion ikkunat hoituivat viinipullollisella, minä en pudonnut ikkunasta, järjestin itselleni työpäivän lauantaiksi ja molemmat olimme tyytyväisiä. Sitten muutimme “maan päälle”, pois kerrostalosta, tähän Rantapellon kotiimme, jossa on eräskin ikkuna. Hieman skeptisesti ajattelin, jotta vieläköhän mies – tuolloin jo siviilisäädyltään aviopuolisoksi vaihtunut – ikkunasouviin viinipullopalkalla suostuu? Mutta jo vain. Kyllä hän niitä aika kauan pesi täälläkin; sittemmin olemme usein saaneet siivoojan ne pesemään.

Tämä “mies-pesee-ikkunat-viinipullopalkalla” -systeemi herätti aikanaan melkoisesti ihmetystä. Isäni mm. kertoi tyttärensä ja vävynsä erikoisesta järjestelystä seurueessa, jossa oli ollut mukana jo hyvinkin ikääntyneitä naisihmisiä. Yksi näistä oli sitten melkoisen epäillen todennut, jotta tokkopa niistä ikkunoista viinillä puhtaita tuli, -  “ennen käytettiin etikkaa”.

Tänään pehtoorilla ei ole ollut edes viiniä, ja ikkunat ON puhtaat.

Minäkin sitten koetin kantaa korteni kekoon: pullotin sentään siman. :)

Juniori lupasi järjestää huoneensa, aloittikin viime viikolla pontevasti, ja asia on edennyt hieman… Paino sanalla hieman.  Kun mööpleeraamisen tuloksena huoneennurkkaan ilmestyi tyhjä tila, poika pyysi saada siihen palmun, Yucca-palmun. Oikein pesänrakentaja tämä meidän nuori mies. No minä kävin äsken Bauhausista ostamassa pojalle palmun.  Tyttärelle kans palmu? Höpsis:eihän tämä meidän taloustieteen ylioppilas ole kiinnostunut mistään sisustuksesta.

Kävin sitten Bauhausin naapuriliikkeessä: Iittala Outletissa. Kun yritän hiljalleen tottua siihen, että tytär syksyllä muuttaa pois – kun koetan kasvaa luopumiseen – ostin hänelle pastakauhan ja kastikelusikan. Ne saadessaan tytär totesi, etteipä enää tarvikaan kuin kattilan ja siivilän, ja voila! keittiö alkaa olla sitten kuulemma varustettu: kippoja ja laseja sai lakkiaislahjaksi ja Muumi-lusikoita, -haarukoita ja -veitsiä on vuosien varrella kertynyt niin paljon, että parillekin spaghetin syöjälle riittää niistä ruokailuvälineiksi. Jotta sellaisia kodinrakentajia meillä.

Ai niin, mitä itselleni? En mitään, kunhan nyt kävin Verkkokauppa.comissa katselemassa uusia tietokoneita, isoja näyttöjä… En VIELÄ ostanut mitään.

Huhtikuun ruokahaasteen järjesti Vellipoika, joka asetti tehtävän näin: “Haasteruoka tulee valmistaa kolmesta keskenään eri värisestä pääraaka-aineesta. Näiden keskeisten raaka-aineiden tulee olla väreiltään keltainen, vihreä ja punainen. Ruoan muoto on vapaavalintainen. Ruoka voi olla brunssi tai lunssi, aamupala, välipala, alkupala, pääruoka, jälkiruoka, iltapala, yöpala tai huikopala.”

Osallistun tällä:

Marinoidut paprikat

Kesäillassa, grillistä lähtevien tuoksujen huumaamana, samalla kun viet maalaisleipäkorin pöytään, nosta siihen myös ihanan värinen paprikamalja. Sen tekeminen on vaatinut edeltävänä iltana vähän käsityötä, mutta se palkitsee kyllä. Ainakin joku, yleensä useimmat, ihastuu paprikoihin ikihyviksi.

Kaksi keltaista, vihreää ja punaista paprikaa
öljyä

Marinadi
4 murskattua valkosipulinkynttä
4 rkl hunajaa
4 rkl balsamiviinietikkaa
1 dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Leikkaa paprikat suikaleiksi. Poista kannat ja siemenet. Höyrytä tai ryöppää suikaleita hetki. (Loppukesän makeita, kotimaisia paprikoita ei tarvitse esikypsentää ollenkaan.)

Valuta vesi pois ja kaada paprikat pannulle kuumaan öljyyn. Kääntele ja paista. Suikaleet saavat osittain mustuakin, mutta niiden tulisi jäädä rapsakoiksi.

Siirrä suikaleet tarjoilukulhoon ja kaada päälle marinadi.

Pidä kylmässä yön yli.  Säilyvät jääkaapissa viikonkin, maku vain paranee.

Marinoitujen paprikoiden ohjeita on vaikka kuinka monia. Tämä on variaationi yhdestä niistä. Tämä on siitä mukava ja helppo ettei paprikoita tarvitse kuoria.  Sopivat alkupalaksi leivän kanssa, buffet-pöytään tai liha- ja makkaruokien lisukkeeksi. Klikkaamalla kuvat suurenevat.  Bon appetito!

Herään kun Juniori lähtee saattamaan tyttöystävää. Nukahdan. Herään kun Juniori tulee saattamasta tyttöystävää. Nukahdan. Herään, käyn katsomassa, eikö tytär ole vieläkään tullut. Ei, mutta nukahdan. Herään. Tytär palaa opiskelijaturneelta, risteilyltä Tukholmaan. Nukahdan vihdoin kunnolla. Herään muutaman tunnin päästä kun sälekaihtimien raosta paistaa aurinko. Kaikki hyvin. Nousen ja puen.

Lenkillä en enää uskalla lähteä jäälle. Hyväkinhän se vaan on. Tietää, että on tulossa sula, on tulossa kesä. Pohjoistuuli kuitenkin niin kova, että ilman sulaa olisi vaikea uskoa huhtikuun olevan jo pitkällä. (klikkaa kuvaa)

Asioille lähden vastentahtoisesti. Tarvin (mm.) uudet sulan kelin ulkoilukengät, en halua lenkkareita. Löydän Partioaitasta “kesävaelluskengät” (mikä niiden oikea nimi onkaan, Haglöfsit kuitenkin, hyvät, ei todellakaan sirot, mutta hyvät). Olen oikein tyytyväinen.

Tyytyväinen olen myös kun molemmat lapset ovat kotona syömässä. Pitkästä aikaa -viikonloppuna, yhtäaikaa, molemmat.

Tänään ja huomenna on “Suuri Tulevien Lomien Suunnittelu ja Synkronointi” -päivä. Oisko se nyt sen Etelä-Afrikan vuoro, entä Dubai, – tai Kiinaankin voisin mieluusti lähteä? Euroopassakin olisi monta mieluista kohdetta. Mutta jos lähdemme kesällä sinne ystävien kanssa, niin entä jos syys- tai hiihtolomalla Euroopan ulkopuolelle? Mihin nuoriso enää meidän kanssamme lähtee? Milloin työt ja opiskelut antavat yhtäaikaisen vapaan?  Sitä me mietimme.

ATK-ammattilainen (mies),

• joka ei lähtökohtaisesti pidä humanistia tietotekniikkaa ymmärtämättömänä
• joka ei lähtökohtaisesti pidä naista toivottomana asiakkaana
• joka tekee työnsä nopeasti ja selvästikin suunnitellusti
• joka ei puhu käsittämätöntä ammattislangia
• jonka kanssa on helppo keskustella
• joka haluaa kertoa, mistä on kyse
• joka haluaa ja osaa neuvoa
• joka on muutenkin mukava

Onko sellaisia olemassa? Minä olen tänään tavannut  sellaisen!

Töissä sain olla sellaisen kanssa tekemisessä. Yksikkömme ATK-vastaavana (mitä se ikinä tarkoittaakaan!) olen vuosien varrella ollut tekemisessä yhden jos toisenkin organisaatiomme ja sen ulkopuolisen tietoliikenne-, tietokone-, ohjelma- jne. ammattilaisen kanssa. Yleensähän tämä joukko koostuu nuorista miehistä, jotka puhuvat omaa kieltään ja elävät aivan omassa maailmassaan, jossa kaltaiseni oppimattomattomat – joskin aina innokkaat oppijat – ovat selvästikin jonkinlainen riesa, rajaton rasite.

Tänään minut on kuitenkin yllätetty: minua on ymmärretty, minulle on tehty asioita ymmärrettäväksi. Töissä sorviini asennettiin uusia yhteyksiä, ohjelmia, tehtiin päivityksiä ja rempattiin yhtä sun toista juttua – ja kaikki sujui ja kaikki toimii ja minä osaan käyttää kaikkea – minua on neuvottu. Ymmärsin mistä puhuttiin.  Olen yllätetty. Kiitokset siitä!

Viime yönä kuului ihan meidän läheltä klo 2.22 laukaus. Me kaikki heräsimme siihen. Vieläkään ei tiedetä mistä se ääni tuli. Mutta meistä kaikista se ihan varmasti oli aseesta, pistoolista?, lähtenyt laukaus. Valju tunne. Koko päivän ollut hieman univajeinen olo kun ei pystynyt nukahtamaan pitkään aikaan tuon jälkeen.

Muutoin hyvä päivä tänään. Pieniä. Sanoja. Tekoja. Saapumisia. Hyviä. Oloja.  Putoavat kuin pisarat räystäältä… Lupaavat kevättä.

Ai, niin olettehan kaikki varmasti nähneet tämän: Susan rulettaa! Siitä tulee niin hyvälle tuulelle!

Ystävien saapuminen merkitsee “pöytä on katettu”. On ilo laittaa ruokaa kun saapuu vieraita.

Klikkaamalla kuva suurenee. Käy kurkkaamassa, mitä saapuminen on muille Valokuvatorstaissa tuonut mieleen.

Kuten uudesta blogipohjan värityksestä huomaa, odottelen jo kevättä. Vihertäminen alkaa pienistä asioista: keittiön ruukkuyrttejä varten hankin tänään yrttimultaa ja siemenet ja etsin jo purkit valmiiksi. Ruohosipulia, basilikaa ja sitruunamelissaa ainakin. Eihän muutamaan purkkiin istutetut yrtit riitä kuin parin viikonlopun kesäruokaan, mutta idea onkin se, että kaupasta ja torilta ostetut yrttikimput käytetään ruoan valmistukseen ja sitten niistä omista viljelyksistä voi napsaista ruokien koristeluyrtit. Sipuli ja basilika koristaa suolaisia ruokia ja sitruunamelissa – ja ehkä minttukin tänä vuonna – koristavat mansikka-annoksia ja kermakakkuja mukavasti.

Kaupasta ostettua pientä ruukkua varten ostin – vihdoin – Sagaformin yrttipurkin.  En vielä tiedä onko se hyvä, mutta katsotaan. Periaatteessa aika siisti ja kaunis, ainakin. Jos vielä toimii niin hyvä.

Tuulestatemmattu on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. John lähettelee blogin vieraskirjaan kehuviestejä. Johnin sadoista kommenteista esimerkkejä:

• Great work,webmaster,nice design!
• I bookmarked this guestbook. Thank you for good job!
• Great site. Good info

Myönnettäköön että itse kinuan Vieraskirjaan jotain merkkiä lukijoilta, – kiitos vain kaikista vieraskirjaan merkityistä  ja postissa suoraan tulleista viesteistä, mutta tämä John – mister Roskaposti – lähettelee kommentteja about 50 vuorokaudessa. 99 prosenttisesti ne jäävät Wordpressin (tämän blogini pohjalla olevan blogipohjan) roskasuotimeen,  mutta aina kerran, pari päivässä näitä superlatiiveja pääsee läpikin. Miten saan ne loppumaan? Roskapostin tyhjentäminenkin alkaa käydä riesaksi!

Eikö Koivu jo palaisi lomalta ilahduttamaan älyllisillä ja monipuolisilla kommenteillaan? Eikö John voisi ottaa saittini pois bookmarkeistaan..  ? Osaako kukaan neuvoa, miten saan Johnille lähestymiskiellon?

Good grief! Hyvät surkeat!

Klo 7.05 Hangasoja: Aurinko, lämpöasteita, lähdön tunnelmaa.

Pari tuntia myöhemmin Sattanen: Jäällä paljon pilkkijöitä etsimässä sopivaa paikkaa kairattavaksi. Edelleen aurinkoa.

Tiainen: Itärajalta nousevat pilvet. Sumustuu.

Ylinampa:  Ensimmäinen tutka. Kiitokset edessä ajaneelle, jonka peesissä ymmärsin ajaa 80-rajoituspätkät rauhallisesti!

Vikajärvi: Oluenostajat huoltsikan pihassa.

Napapiiri: Yhtäaikaa joutsenten kanssa ylitettiin. Ne matkalla pohjoiseen päin, minä etelään.

Klo 11.11. Rovaniemi:  Vartin tauko Shellillä. Ja matka jatkui tahtiin musiikin. Isolla.

Tervola: Ilmeisesti toinen tutka. Sumu ja liikenne aina vaan sakeampaa.

Kemi – Oulu: Poikkeuksellisen rauhallista liikennettä. Paljon mutta sujuvaa.

Klo 13.40  Rantapelto: Viikossa ei ole kevät juuri edennyt.  Lämmintä mutta ei aurinkoa.

Katselen puronvarressa sulavia hankia, pohdin pehtoorin keralla, jääkö hän tänne pariksi vai viideksi päiväksi, mietin mökin pihapiirissä kasvavaa aihkia ja sitä, miten sekin pysyy paikallaan – aina, kuuntelen kun nuoret höpöttää silmin nähden täällä viihtyen, katselen räystäältä tippuvaa kevättä – ja totta vieköön! että joudun etsimään itselleni hyviä perusteita lähteä täältä huomenna pois. Kalenterin aukaisu ei houkuttele palaamaan, kuntosali ei ole magneetti, joka vetäisi Ouluun, hammaslääkäri vielä vähemmän, viikonloppuseminaaria ei edes kannattaisi mainita, – no lopultakin, … ehkä on muutama mukavakin juttu tiedossa, ja onhan tytär kotona. Viikon jälkeen on siis aika palata ”alas”, aika palata maalikyliin. Ja onhan nyt tiedossa monta uutta reissua tänne: helatorstai, juhannus, elokuun alku (?) ja loppu, ruskareissu…

Tänään näytti puoleen päivään asti pilviseltä, melkein synkältä. Sitten etelätuuli, kova etelätuuli vei pilvet, paljasti auringon. Mittari näytti kahdeksan astetta kun tultiin mäestä. Pehtoorin kanssa olemme ulkoilleet, nuoripari lähinnä viihtynyt. Keskenään. Kahdestaan. Lähes vuoden seurustelun jälkeenkin kukertavat ja toistensa kanssa koko ajan jaksavat olla… Jaksettiinko me? Siitä on NIIIIN kauan, ettei voi muistaa. Huomenna nuorenkin parin on täältä vaan lähdettävä. Hangasoja taas kerran hyvästeltävä.