Tuulestatemmattua

Hiljalleen hellittää. Lumisade ja kiire. Molemmat hellittävät. Tänään satoi niin paljon lunta, että jos olisimme New Yorkissa koulut ja yliopistot olisi suljettu. Mutta Oulussa ei suljettu. Yliopiston uuden puolen kolmannessa kerroksessa olevan huoneeni ikkunasta näkyy yleensä toisen siiven seinä ja ikkunat. Tänään välillä ei näkynyt; pyrytti niin sakeasti.

Mutta työhuoneessa alkaa näkyä pöydän pinta, sillä kuukauden jatkunut “läjäyttäminen” on purkupuolella. Laittelen töissä papereita aina erilaisiin “läjiin”: läjäytän proseminaarit, kokousmuistiot, täytettävät lanketit, tenttivastaukset, sekalaisen silpun, luettavaksi laskettavat. Jos kaikkia noita on paljon alkaa tuntua ahistavalta, ja läjät vain nousevat mutta nyt olen päässyt jo läjien purkupuolelle. Kaunis, hiljalleen paljastuva valkoinen kirjoituspöytä kertoo, että kevät etenee ja hommat alkavat tasaantua … Se tuntuu mukavalle. Keväälle.  Lumipyrystä huolimatta.

Kokouksissa harvoin viihtyy ja virittyy. Harvoin on sellaisen työryhmän palaverissa, jossa aika vierähtäisi huomaamatta, jossa ajatuksen ja älyn säihkeessä sekä kehittämisen kuohuissa pääsisi osalliseksi jostakin joka kiehtoisi ja veisi tärkeäksi koettuja asioita eteenpäin niin, että vaivoin voisi hillitä innostustaan. Tuntisi, että olisi osallisena työssä tai työryhmässä, joka saa jotain merkittävää aikaiseksi pelkästään palaveeraamalla.

Eihän sitä sellaiseen virkanainen monta kertaa urallaan tupsahda. Joskus kuitenniin. No tänään ei todellakaan ollut sellainen päivä.

Tänään oli kaksikin sellaista tavallisempaa kokousta. Sellaista kokousta joissa puuduttavien puheenvuorojen aikana havahtuu siihen tosiasiaan, että on taas kerran tullut nimitetyksi työryhmän kiintiönaiseksi, kiintiöhumanistiksi, kiintiöopettajaksi, kiintiöwwwnörtteilijäksi, kiintiökehittäjäksi, kiintiö joksikin…  Yliopistoelämän byrokratian ja raporttien määrän noustessa käsittämättömiin korkeuksiin joutuu yhä useammin viettämään tehollista työaikaa tehottomissa sessioissa.

Eipä ole ollut häävi päivä tänään. Ei ole.

Oli tarkoitus tänään osallistua maaliskuun Ruokahaasteeseen.

Olen hyvissä ajoin tehnyt “kilpailuruoan”, ottanut kuvat ja kirjoittanut reseptit, mutta joku käppi sattui ja ajattelin, että ilmoittautumisaikaa on kuun loppuun. Eihän se niin ollutkaan, vaan äänestysaikaa on kuun lopppuun. Oma ruoka olisi pitänyt postata jo viime viikonloppuna, enkä minä semmoista ollut  tietenkään hoksinu. Olen auttamattomasti myöhässä. Mutta kun nyt kerran reseptiikkaa harrastelin ja ruoka perheelle kelpasi niin laitanpa nyt sitten oman vastaukseni haasteeseen.

Haasteessa kehotettiin menemään lähikauppaan, ja ostamaan vihannes- ja hedelmäosaston tuotetta numero 42. Ja tekemään siitä lisäkeruoka. Pääruoka-aineesta haasteessa luki näin: “Tehtäväsi on hankkia kalaa, ensisijaisesti kotimaista, vaaleaa kalaa, jota valmistat hankkimasi kasviksen kanssa”.  Edelleen hauskan haastavassa haasteessa luki: “Ruuan muoto on vapaa – se voi olla keitto, välipala, salaatti, pääruoka tai alkupala – 42 päättää kalan kaverin ja sinä päätät loput :)”

Me käytämme kahta kauppaa ruokaostoksiin: ensimmäisessä numero 42 on “minimandariini”, josta minun oli mahdoton kuvitella kehitteleväni kalalle lisäkettä mutta toisessa kaupassa numero 42 oli mustajuuri! Yesh! Sehän on kalalle oivallinen lisäke. Kalatiskissä olisin suonut näkeväni ahvenfileitä, mutta kun niitä ei ollut ostin kuhaa. Ja eiku keittiöön.  Tuloksena olivat dijonmaustetut kuhafileet ja mustajuuripyree.

Kuha dijonsinappikastikkeessa

2 isoa kuhafilettä
suolaa
valkopippuria
vehnäjauhoja
voita paistamiseen

Kastike
4 rkl dijoninsinappia
4 dl kermaa
1 nippu basilikaa

Leikkaa kuhafileet annospaloiksi, mausta suolalla ja valkopippurilla, kierittele jauhoissa ja paista voissa. Voitele fileet sinapilla ja kaada niiden päälle kerma. Lisää lopuksi basilikasilppu, ja hauduta kalat kypsiksi (noin viisi minuuttia).

Mustajuuripyree

4–5 kpl mustajuuria 
1 iso sipuli
1 tl suolaa
40 g voita
loraus kermaa
1 tl (kuivattua) kirveliä,
musta- ja valkopippuria myllystä

Kuori mustajuuret juoksevan veden alla ja pane ne kylmään veteen, jossa on vähän sitruunamehua. Muutoin ne tummuvat.  Laita pilkotut mustajuuret ja silputtu sipuli kiehuvaan, suolalla maustettuun veteen. Keitä kypsiksi, noin 15–20 minuuttia.
Kaada vesi pois ja soseuta mustajuuret sauvasekoittimella. Lisää joukkoon voi, kerma ja mausteet.

Annos on kohtuullisen väritön, joten parsakaali on paitsi hyvä lisäke, myös “värittäjä”.

 

Ruokahaasteen äänestys on jo meneillään enkä minä ehtinyt mukaan… mutta tässäpä nyt kuitenkin tämä kehitelmäni. Kalaresepti on sovellus “vanhasta” ahvenfileversiosta, eikä se ollut ollenkaan huonoa kuhaan sovellettuna. Bon appetito!

Yhtäkkiä huomaan viettäneeni päivän Interhomen sivuilla: jo kerran haaveeni ensi kesän reissusta Eurooppaan, haave talonvuokrauksesta, on haudattu, mutta eilen se heräsi uudelleen henkiin.

Eilen, kohtuullisen työteliään työviikon jälkeen, saatiin “pienimuotoiselle päivälliselle” ystäviä, jotka iloksemme esittivät reissua … mentäiskö yhdessä Portugaliin? Provenceen? Espanjaan? Methän pehtoorin kanssa olemme valmiita lähtemään.

Kaihertavasta flunssaolosta ja matkakuumeesta huolimatta sinnittelin lenkillekin: kannatti. Olo parani ja ulkona oli taas niin kaunista. Ensimmäinen pajunkissakin jo. :)

On hyvä että sunnuntaina siirrytään kesäaikaan. Tai että muutkin siirtyvät. Minä olen jo siirtynyt. Kolmas aamu peräkkäin kun herään klo 4.50. Ehkä vuodenaika ei ole ainoa syy aamuvarhaisiin heräilyihin. Ylikierroksilla mennään. Eikä ihan vähänkään. En ole ehtinyt ajattelemaan. Sellainen ei ole hyväksi. Taidan leipoa jotain. Leipominen relauttaa. Ja lihottaa. Siis en leivo. Teen huomiseksi jälkiruoan. Lihottamattoman jälkiruoan. Mikä viikonlopun jälkiruoka se sellainen on? Ei mikään. Kalorit on hyviä. Tai ehkä joku rahkajuttu – pääsiäinenkin kun on lähellä? Joka tapauksessa poistun tietokoneen äärestä. Koko illaksi!  (No tuota en usko itsekään,…)

Kuva keittiöstä, keittiössä kuva (klikkaamalla suurenee). Näinkin digikuvia voi käyttää.

Molemmat nyt täysi-ikäisiä. Miksi se on haikeaakin?

Miksen tehnyt tätä aikaisemmin? Muuttanut sorvin asetuksia paikallisen operaattorin ohjeiden mukaan ja samalla pois yliopiston reitittimen alta. Semminkin kun yliopistolaisten alennus on jo aiemmin poistettu. No nyt sen tein, ja onhan heti kerralla nopea nettiyhteys! Esim. massiivinen New York -sivuston julkaisu olisi sujunut hopummasti … Tässä on nyt vaan se huono puoli, että minussa asuva pieni nörtti alkaa nyt kaivata myös muun datailun sujumista nopeammin. Ja isommasta näytöstähän olen jo pitkään haaveillut. Tosin kone on vasta kolme vuotta vanha, mutta romppuasema on kaput, joten esim. kuvien varmennustallennus polttamalla CD:eille ei onnistu. Ja viimeisten kolmen vuoden ajalta on paljon kuvia once-in-a-lifetime -tilanteista: pojan rippijuhlat, minun promootioni, pehtoorin isot rakennusurakat, tyttären lakkiaiset, … ja paljon muita muistojen kuvia.

Joo ulkoinen kovalevy on ja kuvat siellä, mutta kun olen lukenut – ja minähän uskon kaiken mitä on kirjoitettu – että kovalevyt eivät ole mitenkään varma tallennusmuoto. Ja meillä sen rajallista varmuutta heikentää sekin, että kilpurimme on löytänyt kovalevyn kupeesta lämpimän ja mukavan majapaikan (klikkaamalla Elmeri suurenee). On muistettava, että kilpikonnia ei voi opettaa sisäsiistiksi, joten joku kaunis päivä ulkoinen kovalevymme voi kärsiä erinäisiä kosteusvaurioita.

Siispä uusi kone, isompi näyttö ja muutamien ohjelmien päivitysversiot olisivat haaveissa. Josko kesälomaksi itselleni sellaisten hankkimisen lupaisin?

Kaksi artikkelipyyntöä ja yhden väitöskirjan ohjaajaksi nimittäminen yhdelle päivälle. Toisesta artikkelista oli mahdollisuus kieltäytyä. Niin tein. Haluaisin kovastikin kirjoittaa, tehdä tutkimusta, mutta millä ajalla? Nyt on taas duunissa sellainen vaihe, jotta hyvä jos saan kiireelliset ja ajankohtaiset asiat tehdyksi ajallaan. Ja sitten soittaa joku huru-ukko joka uskoo löytävänsä historiasta perusteita toivomalleen Suomen ulkomaalaispolitiikan jyrkälle muutokselle. Hän halusi pistää Suomen ovet ja ikkunat kiinni. Ja perusteena pakolaisten poispitämiselle armaasta kotimaastamme hän halusi minun (lue: historian) olevan kanssaan samaa mieltä mm. seuraavista väitteistä: “Eihän täältäkään ole koskaan kukaan toisten leipää menny syömään.” Yritin selittää, että “onhan niitä suomalaisia lähtenyt leivän perään muille maille melkein miljoona, ensin Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ja sitten 1960-luvulla rapiat 400 000 Ruotsiin”. Näitä tämä historianharrastaja ei laskenut samaksi asiaksi, ei hän näitä halunnut kuulla. Yritti sitten toista kautta: “Eihän niiden [puhui somaleista, otaksun] kotimaassakaan joka kantilla sodita ja vainota, menisivät semmoisille alueille, joissa ei sodita. Eihän Suomestakaan kukaan sodan aikana lähteny pakoon?”  Niin että ei vai? Ruotsiin ja Tanskaan lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia. Paljon  aikuisia, kokonaisia perheitä muutti mm. Ruotsiin. No sitten kun yritin mainita Karjalan evakot, kahteen kertaan kotoaan häädetyt, ilmoitti tämä pakolaispolitiikastapanikoiva, että “se oliki ryssän vika…” En käynyt kiistämään, mutta sotaa pakoon nekin lapset ja karjalaiset lähtivät, “vaikkei Suomessa joka paikassa sodittukaan”. Tässä vaiheessa soittaja totesi, ettei hän saisi minusta ja mielipiteistäni prinsiipeilleen puolustajaa ja tukijaa ja katsoi parhaaksi läjäyttää luurin korvaani. Parempi niin, ei haaskaantunut enempää meidän kummankaan aikaa.

Voi kun tietäisitte, mihin kaikkeen historiaa tarvitaan, ja millaisia puheluita saamme, millaisiin kysymyksiin vastata. Kerron joskus.

Huikaiseva auringonpaiste meren jäällä tänään. Tarkoitus oli tehdä tunnin lenkki: pullat piti vielä leipoa ja suolaisia koristella… Jäällä kuitenkin venähti: ensin en malttanut kääntyä takaisin, pohjoistuulen ahava tuntui, mutta hyvältä vain. Ja oli niin kaunista. Sitten kun hakeuduuin rannantuntumaan kestohanki muuttuikin pehmeäksi pettäväksi, tulipahan tehtyä pohjetreeniä oikein kunnolla. ;) Kiirus tuli kuitenkin.

Kun pojan synttäreille mummut ja pappa, eno ja täti puoliskoineen ja osin perheineen tulivat olin onneksi kahvit ja kakut pöytään saanut. 18-vuotista kuopusta juhlimme.  Nyt on sitten minunkin uskottava ettei meidän perheessä enää lastenkutsuja järjestetä.

Ja luulen että huomenna töissä on kakkupäivä! Sen verran paljon baakkelseja jäi.

Lapissa? Ei vaan kuva on vakkarilenkiltäni Toppilan rannasta. Hulvattoman hieno kevätpäivä tänään. Ja minä suoritan. Hyvänen aika, kuinka minä suoritankaan…

Mukavaa on huomisten kestien järjestely. Pihaa jo sai jo siistiä. Ikkunalautoja luututa, ja sitten kävin puutarhalta hakemassa pikkunarsisseja. Ostin heti tusinan. Ripottelin pitkin pihapiiriä. Minä joka en voi sietää keltaisia kukkia! Ostin niitä sisällekin. Huominen kattaus on hyvin pääsiäismäinen… (Kamala sana!) Mutta keltaisia kukkia rekkalastillinen. Kukkia enemmän kuin kakkuja. Niitäkin on. Ja menen tekemään vielä yhden …

Pehtoori on palannut ja tyär on töissä. Juniori lähdössä omille synttäripirskeilleen, jotka tyttöystävä, kaverit ja vähän mekin järjestetty, mutta joista poika ei tiedä vielä mitään. Mukavaa… Hieman (vainko hieman?) minua ihmetyttää että miten poika muka voi 18 täyttää? Meidän kuopus!

Sunnuntaina on kakkukahvit sukulaisille, joten kondensoidun maidon keitto ja muffinien teko ovat minulla nyt edessä. Mitähän leipoisi suolaiseksi? Olisiko ehdotuksia?

Niin, nyt on siis aikaa leipoakin kun NYCin matkasivusto on valmiina. Käykäähän kuvia katselemassa. Kymmeniä ennenjulkaisemattomia kuvia reissultamme osoitteessa:

http://www.satokangas.fi/Matka/NYC/index.htm

Mistä niitä aina tulee? Hetken luulet, että määrä on vähenemään päin, yhtään lajityyppinsä edustajaa et ole nähnyt tai kuullut pitkään aikaan. Ajattelet, että josko ovat tukehtuneet omaan ahdistukseensa tai että ovat vaihtaneet reviiriä niin ettei niitä siksikään esiinny. Mutta sitten kuuletkin, mutkan kautta kuten tämän lajin tunnistamisessa yleensä tapahtuu, että laji elää ja voi hyvin. Ihan uusia voimavaroja paljastaen se on täällä taas. Et voi lakata ihmettelemästä, kuinka moninaisia käyteaineita ja perusteita tämän lajin hengissäpysyjillä itselleen on. Perusteita ja  oikeutuksia olemassaoloonsa. Ja mistä kaikesta ne energiansa voivatkaan ammentaa! Ovat ne ehtymätön luonnonvara, – kateelliset ihmiset.

Murphyn lain 7. aksiooma: “Luonto on aina salaisen virheen puolella”.
Mentiin maaliskuun alussa “keväiseen New Yorkiin” jouduttiin “vuosikymmenen talvimyrskyyn”.

(Klikkaamalla kuvat suurenevat)

Herätyskello ei ehdi soida kun jo aamu herättää. Salille lähtiessä linnut laulaa. Isosti. Ja salilla olen yksin. En laula, mutta teen hyvän treenin ja iPodissa uutta musiikkia. Hymyilen salin peilille klo 6.22 kun kuulen biisin “All this time”. Se on hyvä biisi. En siltikään laula. Mutta treeni kulkee. Pehtoori viesteilee pohjoisesta: kelit on hyvät ja seuraakin hänellä siellä, joten hienoa sekin. Töissä muistan ne kaksi asisaa jotka on koko viikon pitänyt muistaa, mutta jääneet hoitamatta. Puoli tuntia, asiat järjestyksessä ja ohi.  Saan keskittyä koko aamupäivän, keskittyminen sopi tänään, ja saan kuin saankin toimitustyössä olevan opuksen ensimmäiselle kierrokselle tarkistukseen. Yhtäkkiä muistan, miten viisaita juniori eilen illalla puhuikaan, – tämäkö se sama jääräpää, jonka kanssa vielä syksyllä olimme valovuosien päässä mielipiteissämme erinäisissä asioissa. Hyvä olo ja ilo tapaamisesta: aina on ilo tavata ihmisiä, joilla on intohimo siihen, mitä tekevät. Ilo saada kiittävä kommentti omasta työstään. Ilta valokuvauskurssilla, jossa on kannustava porukka, ja jossa on naurua. Kevätkö?

Minun on aina ollut vaikeaa elää tässä ja nyt. Koetan aina välillä hokea itselleni Carpe diem – elä nyt, nauti hetkestä.

Mutta ei. Joko mietin mennyttä mukavaa muistoa tai haaveilen hyvästä huomenesta: muistatko kun lapset oli vielä pieniä ja illat kotona, voi, kuinka ihanaa olikaan siellä tai täällä, ajatella on vasta vuosi kun olimme heidän luonaan, silloin ennen oli niin mukava kun – -, voi kunpa voisin palata sinne mistä jo lähdettiin – - . Tai haaveilen tulevasta vapaasta, tulevasta työstä, tulevasta kesästä, haaveilen ensi joulusta ja ajasta sitteku. Olen haaveillut ajasta sitteku meilläki on lapsia, sitteku on vakinainen työpaikka, sitteku on kesä, sitteku olen laihempi, sitteku opin tämän asian , sitteku asuntolaina on maksettu, sitteku väitöskirja on valmis – - .

Näitä “voi-kuinka-hienoa-olikaan” ja “sitteku – - niin-sitte – - ” minulla on riittänyt. Ja tänään on paha menneen muistelu/sitteku-päivä. Onkohan tämmöinen tässä päivässä elämättömyys erityisesti historioitsijoiden helmasynti, vai onko se  seurausta jostain muusta sisäänrakennetusta?

Nyt. Nyt on hyvin. Tästä pidetään kiinni. Nyt.

Tänään mietin kovasti. Tommy Tabermannin runo kiteyttää paljon:

Epäröinnin kynnyksellä

kysy kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään

jättää käyttämättä.

Ei mikään tyhjä päivä tänään, vaikka niin voisi luulla.

________________________

klo 21:49 New York -sivustolla on jo paljon kuvia….

Pehtoori lähti aamulla pohjoiseen. Yksikseni sunnuntai: rauhassa reissukuvia retusoidessa ja webbbisivustoa värkätessä. Nuorempi nuoripari kävi sentään seuranani syömässä: tagliatelle ja tonnikalakastike valmistuivat nopeasti ja maistuivat. Silti en millään saa New York -sivustoa valmiiksi tänään; ryhdyin – taas kerran – tolkuttoman suureelliseen toteutukseen… Etusivu ja sivu tai pari  sentään jo tänään myöhemmin julkaistavissa.

Reissutuliaisia on myös kimpale valkosuklaata, jonka ostin Whole Foodsista. Ammattilaisten Callebaut-suklaa oli NYCissä edullista ja se on aika ainutlaatuista. Siitä (osasta) tein muffinseja. Ei mitään dieettiruokaa, mutta ah, kuinka suklaarouhesattumat mehevässä muffinsissa maistuvatkaan taivaalliselta. Toki tämän voi tehdä Fazerin leivontavalkosuklaastakin, hyvää tulee varmasti siitäkin.  (Resepti suurenee klikkaamalla.)

Miksi usein on taisteltava itsensä kanssa. Lähtisikö lenkille vai ei? Miksi ei? Tänäänkin kymmenenmiljoonaa (noin!) syytä, joilla koetin vältellä lenkille lähtöä, mutta kannattiko? Ei. Lenkki oli sittenkin, kuten yleensäkin, huippujuttu. Mikä siinä on niin vaikeaa? Siis lähtemisessä.

Nuoskalumi natisi kenkien alla, melkein eteläinen, melkein lämmin tuuli merenrannassa. Paljon kuvattavaa. Vaikka pilvinen, tylsältä näyttävä sää olikin. Ilmassa väreili kevät, jossain tuulen “sisällä”.  1½ tuntia humahti. Koko päivä humahti. Jännä juttu (Pasila).

Tein Amerikan (valkosuklaa)muffineja – ja sisilialaista miekkakalaa. Reseptiikkaa ja NYCin reissun kuvia työstän julkaistavaksi. Josko huomenissa?

Perjantai 13. päivä. Tilipäivä. Tiukkatahtinen työpäivä. Nyt on ilta, levollinen ilta.

Nuoret tulevat ja  menevät: yksin, tyttöystävän kanssa, poikaystävän hakiessa, tulevat ja menevät. Pehtoorin kanssa katselemme ja kuulostelemme.

Mietimme, mitä tehtäisiin huomenna? Kutsuttaisiinko ruokavieraita, lähtisikö joku meidän kanssamme  kaupungille syömään vai urheiltaisiinko ja vietettäisiin reipashenkistä, terveysvaikutteista  viikonloppua ilman rasvaa ja viiniä, ilman sokeria ja muita turhuuksia.

Näitä miettiessä nautimme viinistä, löydöstä itse asiasa. Ei ole ihan edullinen (15 euroa), mutta on hyvää, pimenevään iltaan sopivaa toscanalaista viiniä. Tuoksuu tummalle suklaalle, maistuu samettiselle, maistuu kirsikoille. Sopi äsken ruoalla pihville, nyt lasin pohjalla viimeiset tilkat maistuvat ihan jälkiruokana. Valdifalco Italiasta, prego!

Oikeastaan luento pulkassa. Pohjoinen paikallishistoria -luento on onnellisesti (? toivottavasti myös opiskelijoiden mielestä!) ohi. Minusta tämänvuotinen luentoporukka oli hyvä. Ja minustahan on mukava luennoida. No, silti mukava kun urakka on ohi.

Mistä sanonta “päivä on pulkassa” tulee? Sillä on juurensa isäntä-torppari (renki) -työsuhteessa. Kuvan mukaisessa puukapulassa = pulkassa oli kaksi osaa, toinen isännällä, toinen torpparilla. Kun päivän työt (taksvärkki) oli tehty veisti talollinen torpparinsa ja omaan palikkaansa loven merkiksi tehdystä työstä. Pulkkapalikka oli siis eräänlainen työkalenteri tai kellokortti: pulkkaan merkittiin päivän työt. Merkkien piti palkanmaksun tai työvuoden lopuksi olla yhteneväiset.

Nyt voin merkitä tämän lukukauden luennon omaan pulkkaani, homma hoidettu. Palautetta odotellessa…

Tämän viikon haaste on vaihteeksi sitaatti: “Mieli kuvittaa – mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:”
(Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44))

Viimeisellä rannalla, lokki Joonatan, lähdön tunnelmaa, riisutut muistot…

Tässä kuvassa ne kaikki.

(Klikkaamalla suurenee.)