Elämää Marsissa? (klikkaa kuva isommaksi näet pienet (vihreät) miehet :))
Valokuvauskurssilla
Olin Valokuvauskurssilla. Hoksasin, että menin porukkaan, joka oli jo syksyn kokoontunut ja jonka asiantuntijuus pikkuisen hirvittää. Mietin vielä pärjäänköhän pidemmälle ehtineiden joukossa. En hallitse kameran ja valokuvauksen terminologiaa kuten muut kurssilaiset – no sitä vartenhan olen kurssille mennyt. Saatan joskus onnistua kuvan otossa mutta se ei johdu siitä, että tarkkaan tietäisin, mitä teen, vaan siitä, että otan niin paljon kuvia, niin monin eri asetuksin, että aina joku välissä onnistuukin… 🙂 No mietin, jatkanko keskiviikkoiltaisin Oulu-opistolla vai pysynkö kotosalla.
No nyt se selvis!
Ja minä kun olen niin kovasti pohtinut Juniorin koulumenestyksen olemattomuutta, toisaalta ollut kovin iloinen hänen sosiaalisista kyvyistään ja positiivisuudestaan. Nythän minä tiedän, mistä pojan piittaamattomuus oppimistuloksista johtuu! Nyt tiedän mitä voin syyttää! Vain ja ainoastaan itseäni kun olen ”himmleriläiseen” päiväkotielämään pojan toimittanut jo alle kolmevuotiaana. Ja ihan vaan ”uramuijaäidin” itsekkyyden takia! Entäs sitten tytär? Mitenhän hieno ihminen hänestä olisi tullut, jollei olisi joutunut ensin puoleksi vuodeksi jo kymmenkuisena tarhaan ja sitten uudelleen yhtä aikaa pikkuveljen kanssa reilut nelivuotiaana.
http://www.youtube.com/watch?v=fHiwBJZTexo
Päiväkodissa tai ei, osaavat satavarmasti molemmat keskustella paremmin kuin ”sosiaalisesti lahjakas” kotiäiti, jonka argumentaatio on pöyristyttävää! Jos tuo Youtube-pätkä tekstitetään, minkä jälkeen se takuuvarmasti leviää maailmalle, on Suomi-kuva kirkas ja kaunis.
Ko. perheen isä on mielestäni aina ollut yksi inhokkien inhokki, joten olisi mielenkiintoista nähdä millaisia näiden vanhempien pojat ovat. Mitä heistä tulee? Totalitarismilta varjeltuja ja äidinrakkaudessa kylpeneitä, jollaisia päiväkodissa olleet ”älykköjen vihreitten” kakarat eivät koskaan voi olla?
En tiedä muista äideistä, perheistä, lapsista ja päiväkodeista, mutta olen täysin vakuuttunut, että lastemme päiväkoti oli kodikas, turvallinen, sopivaan sosiaalisuuteen kasvattava ja monin tavoin opettava, lämminhenkinen paikka, jonka pihalla teinit vieläkin käyvät moikkaamassa ”tarhantätejään”. En tarvitse ”sammumassa olevan kulttuurin ruotsalaisia tutkimuksia” tietääkseni, että jos meidän mutikaisemme ja meitsi olisimme olleet vielä pari vuotta keskenään kotona, olisimme kaikki kolme + perheen isä paljon polosemmin pärjääviä, henkisesti huterampia ja sosiaalisesti rutkasti rujompia kuin nyt.
Huh, minä tuohdun, vaikka pitäisi kai vain tuntea myötähäpeää tuollaisesta esiintymisestä.
JATKO(?)kurssille menossa!
Nyt ahistaa. Pehtoori kävi tänään ostamassa minulle kameraan polarisaatiolinssin; osti kun niin pyysin. Oli ostanut samalla pienen, uuden valokuvaus kirjasen. Ajattelin ensin, jotta hyvä. Varsinkin kun olen keskiviikkona aloittamassa Oulu-opiston kuvauksen JATKOkurssin ja ensi kuussa pääsen päivän PhotoShop-JATKOkurssille. Otinpa tuossa töistä tultua ja syötyä uuden linssin ja kirjan ja ryhdyin vähän kertaamaan valokuvauksen ”teoriaa” ja oikein tarkemmin katsomaan, mitä kaikkea kamerastani saakaan irti ja vähän tsekkaamaan, mitä kaikkia mahiksia PhotoShopissa voisikaan olla. Ja nyt on niiiiiin uuno, urpelo olo, ”en-tiedä-mistään-mitään-ja-olen-muka-jatko-kursseille-menossa”. Alkeetkin hukassa. Eikä millään aikaa treenata. Nytkin pitäisi opetusta valmistella… Mutta jos kuitenkin vähän aikaa otan RAW-kuvia ja muokkailen, josko jotain oppisin.
Sunnuntain saldo – ynnämerkkinen
Valoa tunnelin päässä… ? Täytyy vain toivoa ettei se ole juna!
Olemme pojan kanssa keskustelleet viime päivinä – välillä vähän reippaammin, välillä hyvinkin läheisesti ja välillä ihan asiaakin. Mikä kaikki luo minuun toiveikasta mielialaa. Ehkäpä? Ehkäpä tämä hullun huoleton hulivili joskus oikeasti oppii itse vastaamaan tekemisistään, asioistaan, vähän jopa tulevaisuudestaan. Mistä sen tietää? Olisipa enemmän näköpiirissä koko poika. Lähtisipä meidän kans seuraavalle lomalle! Lomaan vielä kuusi viikkoa. Siitä jo haaveilen. Vaikka onpa nuo huushollihommat ja vähän työtkin maistuneet… Ihan sunnuntai.
Kulttuuria monella tasolla
Vieläkin soi valssi … Olemme olleet teatterissa katsomassa Keisarin valssia. Olihan Aleksanteri ensimmäisellä komea ääni ja raami. Loisteliasta pukuteatteria ja musiikkia. Kolme tuntia viihdettä isolla V:llä. Historian tuotteistamista parhaimmillaan.
Murmeli ja me. Kolmistaan. Ja teatterihan vaatii ruokaa ennen tai jälkeen. Me olimme päivänäytöksen jälkeen Matalassa. Viiden ruokalajin yllätysmenussa oli kaksi erinomaista, kaksi hyvää ja yksi välttävä. Kookosrisotto väliruokanna ja paistettu kuha pääruokana olivat ne erinomaiset. Jo huomenna on testattava kookosrisottoa. Että se oli hyvää. Jälkiruokana ollut digestive-pohjainen mango-kakku oli vain välttävä.
Mutta insinööri-pehtoorikin totesi, että kulttuuri (teatteri ja historia) on hyväksi – jos se yhdistetään myös vatsan nautintoihin. 🙂
Arjessa juhla
– Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
– Eipä tässä kummosia.
– No? Ei kuulu mitään?
– Niin, no ei mitään erikoista. Kun kuule on elämänsä tässä vaiheessa ja kun voi sanoa, ettei kuulu kummoisia, se tarkoittaa, että kaikki on hyvin.
– Aha. Niinku miten niin?
– Jos ei kuulu mitään, niin se tarkoittaa, että elämä on tasaista, arki on hyvä ja pyhät odotettuja.
Kävin tämän – minulle silloin niin hämmentävän – keskustelun puolivuosikymmentä sitten tavatessani eräässä kongressissa vanhan tutun, professorin, joka silloin oli suunnilleen saman ikäinen kuin meitsi nyt. Silloin kuuntelin häntä oudoksuen: ”siis-oikeesti! Kaikki-hyvin-kun-ei-kuulu-mitään”?
En sanonut ääneen, mutta tupisin itsekseni: Hei haloo! Hanki itsellesi elämä!
Minulla oli silloin takana yksi elämäni ”kuuluvimmista” vuosista. Silloin elämääni kuului joka päivä tai ainakin joka viikko jotain elämää suurempaa. Yhteen vuoteen mahtui nousuja ja laskuja ihan kotitarpeiksi.
Ja tämä keskustelukumppaniproffahan oli kuitenkin elänyt värikkään opiskelijaelämän, taistolaisuuden nousukauden hurahtaen mukaan siihen, hänelle oli sattunut urallaan ja perhe-elämässään kaikenlaista ja vielä 2000-luvun alussakin hänet tunnettiin ”vaihtoehto”-ihmisenä ja työelämässä ”sellaisena” kyseenalaistajana. Eikä kuulu mitään!
Tänään tämä keskustelu tuli mieleeni. Kun ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Arki on juhlaa. Juhla on arjessa. Varsinkin kun on perjantai. 🙂
Ärsyyntynyt
– 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.
Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: ”Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!
Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?
Valokuvatorstai: vaikea haaste
Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).
”Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.” (ss. 107-108)
Kuinka ollakkaan tämä(kin) teksti toi mieleeni ruoan, syömisen. Yhteisellä aterialla voi löytyä se yhteys. Suunnilleen näin: ”Leivoin sinulle leivän, ota lasi viiniä, istutaan… Kerro…”
(klikkaamalla kuva suurenee)
Oikea koko
Aamulla radiossa kerrottiin, että naiset ostavat mielellään pieninumeroisia vaatteita. Pienempiä kuin oikeastaan päälle sopisi. Edelleen jutussa todettiin, että saksalaisissa vaatteissa käytetään jo nyt väljempää mitoitusta kuin esimerkiksi suomalaisissa vaatteissa. On siis myyntikikka fuskata numeroita vähän alaspäin. Kuuntelin juttua vähän epäuskoisena, että noinkohan ovat naiset helposti höynäytettäviä.
Enää en ole epäuskoinen! Kävin pojan autokoulutuntien aikana shoppaamassa, – etsimässä itselleni mustaa pooloa. Olisipa vaan löytynyt sopiva M-koko, mutta ei. Kaupoissa ei ollut kuin sopivia ÄLLIÄ. En siis ostanut.
Löysin onneksi sellaisen mustan (yllätys, yllätys) telttamaisen villatakin. Oikeastaan tarvinkin telttamaista villatakkia paljon enemmän kuin tyköistuvaa pooloa. Semminkin kun kampuksen lämmitysjärjestelmä ei ole vielä oikein toipunut joululoman alasajosta. Siellä on luvattoman kylmä välillä. Sitä paitsi villatakki on M-kokoinen. Ja aivan: ”Made in Germany” lukee niskalapussa.