Tuulestatemmattua

Torstai oli Tuulestatemmattu-blogini ennätyspäivä. Blogissa kävi reilusti yli 100 eri kävijää ja yhteensä blogin sivuilla klikkailtiin torstaina melkein 400 kertaa. Torstaina oli myös www-sivustolla vilkas päivä: kävijöitä melkein yhtä paljon kuin joulunalusviikolla, jolloin reseptienhakijat olivat liikkeellä, siis melkein 200 kävijää sielläkin. Valokuvatorstai ja luennonpitopäivä (luentoni on siis webbisivuillani) ovat tietysti näiden lukujen taustalla. Nyt kun Tuulestatemmattu-blogi alkaa olla puolivuotias ja kun julkinen päiväkirjanpito on jo reilun vuoden ollut osa arkeani, niin tarkastelleenpa vähän tilastoja.

Alla kuvassa on tammikuun tilasto blogista (klikkaamalla suurenee).

Tammikuussa käyneiden klikkausten kotipaikkakunniksi TOP 20 laskentaohjelma ilmoittaa seuraavia lukuja:

Oulu 4 737 (= kuukauden aikana kaikki klikkaukset  blogissa)
Helsinki 972
Kuopio 278
Tampere 273
Turku 262
Tyrnava 230
Seinajoki 164
Vantaa 142
Jyvaskyla 131
Raahe 126
Lappeenranta 123
Lappajarvi 113
Raisio 91
Kempele 78
Lahti 65
Rauma 64
Kauniainen 60
Joensuu 59
Pori 53
Rovaniemi 46

En tiedä, millä perusteella laskuri kävijän kotipaikan merkitsee (ehkä kävijän laajakaistayhteyden tarjoajan mukaan), mutta Oulun lukuun kuuluvat selvästikin käynnit  Iistä, Oulunsalosta ja  Haukiputaalta, sillä nuo paikkakunnat eivät ole tilastossa ollenkaan, vaikka tiedän niissä muutaman väkikävijän asuvan. Helsinki on toinen paikka, jonka alle menee monia muitakin kuin helsinkiläisten käyntejä.

Kahdenkymmenen kärjen joukossa on monta minulle “tuntematonta” paikkakuntaa. En tunne ketään esimerkiksi Seinäjoelta, Lappeenrannasta, Lappajärveltä, Lahdesta, Raumalta… Mutta mukava että sieltäkin sivultolla piipahdellaan… :)

Hollanti, Ranska ja Ruotsi ovat ulkomaan listan kolme “parasta”.

Tilasto näyttää myös mitä kautta blogiini tullaan: enin osa tulee suoraan (siis  oman kirjanmerkin kautta) tai www.satokangas.fi kautta. Sitten valokuvatorstain-sivu on seuraavaksi tärkein linkityspaikka ja historiatieteiden “Luentomateriaalit”-linkki tuo tietysti näin opetusperiodilla paljon käyntejä.
___________________________________________________________

Blogilistalla (www.blogilista.fi) on tällä hetkellä yli 20 000 blogia ja sen statistiikka kertoo, että Tuulestatemmattua

“Sijoitus luetuimmat-listalla 473 (noussut sijalta 2466), Tilaajia 3 , Lukijoita viikossa 22.”

Lukijoita viikossa tarkoittaa jatkuvasti, joka päivä kävijöitä. Tilaajia on vain kolme, kiitokset vaan tilauksesta teille,  tuntemattomat tutut ? :).

Tuossa blogin palkissa oikealla puolella on sellainen Artikkeleiden  RSS-linkki, sen kautta blogin voi tilata: eli aina kun blogiin tulee uusi postaus, se ilmoitetaan tilaajille. Itse olen tilannut ne muutamat, harvat blogit, joita seuraan. Ihan hyvä systeemi.

___________________________________________________________

20 eniten käytettyä hakusanaa, joilla joko blogiin tai www-sivulle on tammikuussa tultu, ovat seuraavat (nimeni olen ottanut listasta pois):

blini
crepes suzette
amarone
tuulestatemmattua
madrid nähtävyydet
limoncello
valkosuklaakakku
erikoiset poikien nimet
new york matkakertomus
crepsit
erikoiset nimet
siikatartar
kylmäsavulohi pastakastike
blinit
erikoiset etunimet
syrakusa
taormina sisilia
new york shoppailu
kondensoitu maito
arrivederci Roma
lukupäiväkirja
pohjoinen paikallishistoria

___________________________________
Edelleenkään en pysty identifioimaan, ketkä käyvät. Mutta selvästi matkustavaiset ja ruoanlaitosta kiinnostuneet tulevat hakusanoilla googlaamalla. Käykää vastakin.  Ja sitten on muuten vain vakinaisesti tuulestatemmattuja juttuja klikkailevat. Kaikki olette tervetulleita.

___________________

PS. Lauantain päivällisellä nautimme äsken viiniä: luonnollisesti.  McPhersonin Cabernet Sauvignon Australiasta 9,11 euroa.  Voimme suositella. Lämpimästi. Erinomaista.

Minä:  Hei, haluaisin onnikkakortin.

Palvelupisteen nainen: Meillä on monenlaisia, kuukausikortteja, ladattavia, paperisia…

- Tarvin ihan tavallisen, sellaisen kun käytän hyvin harvakseltaan…

- Ajatko vain kaupunkialueella vai yli kaupunginrajojen?

- Ei, en minä enää aja, haluan siis kyytiin. Onnikkalipun että pääsen matkustajaksi.

- Niiiinnn???  Matkustajaksi?

- Niin, en minä enää aja. Haluan joskus vain kyytiin.

- Just joo. Käviskö tämmönen 20 matkan lippu?

- Käy kiitos.

(Stockan lipunmyynnissä tänään)

________________________________________________________

(Ja sitten toimittamaan seuraavaa asiaa.)

Minä: Hei, tarvisin ilmeisesti uudet rillit, kun en enää näe kunnolla.

Optikko (jo vuosikymmenen hyvin palvellut, tutuksi tullut): Näyttää tuo ikäkin vaativan näöntarkastuksen, että ajokortti pysyy voimassa.

- Niinpä. Siis siksikin olen täällä.

- No antaisitkos sen ajokortin, että saan ne tiedot tänne rekisteriin ….. ABCD??

- Niin. Sellainenhan se on.

- Hetkinen …  mitä tämä tarkoittaa…  ??

- Tarkoittaa, että tarvin uudet rillit, eikö?

- Ajatko SINÄ  linja-autoa? Osaatko SINÄ ajaa linja-autoa? Mutta eikö se historia… Historiaahan sinä työksesi? Tai siis ethän sinä onnikkakuski … ?

- Ei, en ole pitkään aikaan päässyt ajamaan linja-autolla…  Historia on edelleen se ykkösjuttu, ja sitäkin varten tarvitsisin uudet lasit. Kun ei enää näe lukea tenttivastauksia saatikka 1700-luvun vanhoja käsialoja…

- Yhy. No niiin. Ja näetkös alarivin…

- F A R A O

- Ei, ei siellä ole F A R A O. Siellä on E A P A C

- No niin, tarvin siis uudet lasit.

______________________

Nyt sitten on suurin ongelma, että ruskeat vai violetit. Tuossa ne on vieressä, molemmat koetteilla. Ja maanantaiksi  pitäis päättää. Teinit sanoivat, että violetit on “tätit” ja sitä minä herravarjelkoon! haluan välttää! Pehtoori oli samaa mieltä minun kanssani, siis että ruskeissa ei ole särmää, joten kannattaa ottaa violetit! Tässä se nyt perjantaiehtoo menee tämmöistä isoa asiaa pohtiessa. Olisiko blogivierailla kommentteja? Violetit vai ruskeat?

Tänään luennollani johdattelin opiskelijoita Historiallisen sanomalehtiarkiston kiehtovaan maailmaan ja sen antiin. (Suosittelen lämpimästi myös blogivieraille. Kertakaikkisen mainio digiarkisto!) Kalevan tämän päivän (29.1.) numero vuodelta 1900 oli yksi lehti, jota “selailimme”. Ja sieltä pisti esiin seuraava pikku-uutinen (klikkaa ihmeessä “lehtileike” suuremmaksi):

PIKKUTIETOJA: “Awioliittokoulun aikoo eräs nuori rouwa, tietysti amerikkalainen, perustaa kotokaupunkiinsa Newyorkiin. Se on tarkoitettu nuorille tytöille, jotka aikowat joskus mennä tähän pyhään säätyyn [sic!]. Awioliittokoululla on perustajansa mielestä jättiläistyö täytettäwänä. Opetusta ei anneta ainoastaan ruoanlaitossa, lasten kaswatuksessa ja muissa taloustoimissa, waan paljon tärkeämmässä aineessa: miten waimon on paraiten miestään kohteleminen. Tähän “aineeseen” pääasiallisesti kiinnitetään huomio.”

Tuli mieleen yhtäkkiä yllättäen tässä televisio-ohjelmaa Mikkosten perheestä odotellessa (aion pomminvarman tuohtumisen uhallakin sen katsoa),  että tämmöiseen kouluun kotiäiti ninatimoteeaamikkosenvaimo voisi mennä opeksi sitten kun hänen poikakultansa on aikuisikään asti ja hyvän huolehtivan naisen kohdeltavaksi pyhään aviosäätyyn saateltu.

Kiinassa on “moni”.

(Klikkaamalla kuva suurenee. Moni näkyy paremmin.)

Kuinka paljon sitä oppiikaan kun kuuntelee viisaampiaan ja saa neuvoja ja palautetta jo tekemästään. Ei, en ole ollut missään historiaseminaarissa tekstieni kanssa: olen ollut valokuvauskurssilla. Toivottavasti oppi näkyy joskus kuvausjäljessä.

Ai niin. Töissä oli tänään tällaista (äänet päälle):

http://www.youtube.com/watch?v=m6cTQkVkRCw

Nyt vetäydyn kirjallisuuden pariin:  Siri Hustvedtin kirja Amerikkalainen elegia, on niin monitasoinen ja vaativa kirja,  että se vie minulta merkillisen kauan aikaa. En vielä tiedä, onko se minusta hyvä kirja. Ehkä se on. Kerron sitten kun olen lukenut.

Aamulla ei ollut valoa näkyvissä, mikä oli tietysti hyväkin sillä tein valokuvauskurssin kotiläksyjä (“kuvaus niukassa valossa”) matkalla töihin. Yliopiston kirjasto on ulkopäin pimeässä upean näköinen, samoin kuin kasvitieteellisen puutarhan valaistut pyramidit, ja ajattelin, että minähän niistä kuvat nappaan ennen tutkijankammioon mönkimistäni. Siispä kamera ja jalusta mukaan ja eiku Linnanmaan pellolle hankeen (olemattomaan onneksi) rämpimään ja säätämään valotuksia ja iso-arvoja ja sen sellaista. Eipä otoksista nyt ihan mielikuvieni mukaisia kuvatuksia tullut, eipä! Ja siellä pimeässä pakkasessa hyvissä ajoin ennen kahdeksaa touhutessani kiitin Luojaani, ettei opiskelijoilla ole tapana niin aikaisin kampukselle – varsinkaan sen takapihalle – suunnata. Olisivat varmaan lopullisesti lehtoriparan todenneet pahasti ylirasittuneeksi tai muuten hurahtaneeksi.

Jokunen vuosi sitten sain yhden nuorukaisen kurvaamaan pyörällä lähes aliskan seinään: olin iltasella kevään ensimmäisellä rullaluistinlenkillä ja hoksasin ison ojan reunalla, auringon hellimällä läntillä versoneen ensimmäiset voikukanlehdet, joita tuolloin kovin kipeä kilpikonnamme tarvitsi (sai niistä mm. A-vitamiinia silmätulehdukseen)  ja joita minä sitten ryntäsin rullikset jalassa poimimaan taskut täyteen. Juuri kun kapusin ojanpohjalta rullaluistinvermeet päällä ja luistimet jalassa opiskelija tunnisti minut ja minä idiootti vielä iloisesti huikkasin, että kilpurille voikukanlehtiä poimiskelen täältä… Opiskelija ei koskaan maininnut tapahtumasta mitään. Minulle ainakaan. Humanistikuppilassa sen sijaan mahtoi olla lystiä.

No tänään kuvaussession jälkeen puuduttavahkona jatkunutta päivää piristi sähköpostiin tupsahtanut ilmoitus Sanakehrääjän kommentista eiliseen itkuntuhruiseen postaukseeni. Sain elämäni ensimmäisen blogiawardin!

Tunnustus kuuluu jakaa eteenpäin bloggaaville henkilöille, joita pitää tärkeinä, inspiroivina ja kannustavina itselleen.  Minun kuuluisi tämä Sanakehrääjälle lähettää. Hän osaa kirjoittaa, ja jaksaa oikeasti opiskella sitä lisää. Minun osuuteni hänen luovuuteensa on enimmäkseen kannustava  - ja kadehtiva. Ja pilkuttava. :) Kiitos Sanakehrääjä.

Tänään ei olisi pitänyt herätäkkään. Tai oikeastaan olisi pitänyt nukahtaa edes aamulla, ja jäädä nukkumaan. Yö meni jotensakin valvoessa ja päivä siitä ja valvomisen syystä johtuen jotensakin – etten suoraan sanoisi – paska!

Ja kun on paha olo, minä syön. Lohdutukseksi. Ja nyt on paha olo syömisestäkin. Ja pahan olon lohdutukseksi on syötävä ja siitä tulee paha olo ja … Auts!

Hyvä olo oli opiskelijoiden kanssa. Iltapäivän opetuksen aikana en voinut rypeä surkeudessa, enkä syödä. Mutta nyt voin mennä hakemaan ISON juustovoileivän. Ja ehkä kaakaota.

Huomenna varmaan jo parempi …

Eilinen meni jotensakin kokatessa koko päivä. Oli meidän vuoro järjestää viinikerhon meetinki. Aiheeksi valitsin Espanjan viinit,  - Madridista tuodut erikoisuudet ja muutama kotimaan monopolista hankittu punaviini olivat kaikki luksusviinejä. Yhä useammin maisteluistamme on tullut myös ruokasessioita, ja minä halusin opetella – taas kerran – tekemään espanjalaista ruokaa. Tapaksia lähinnä. Vaikka tapakset ovatkin periaatteessa alkuruokia, tein niitä niin paljon ja erilaisia (tais olla yhteensä 13?) jotta saatiin ihan päivällinen aikaseksi. Eivätkä nyt niin huonoja olleetkaan. Marinoiduille herkkusienille kehittelin uuden tavan kokata, mutta mitä niihin laitoin? Heaven knows.  Toinen oma kehitelmä oli yritys tehdä samanlaista kookosrisottoa kuin saatiin viime lauantaina Matalassa. Viikolla yritin jo kerran ja tämä toinen yritys oli jo ihan kelpo. (Aivan risotto on italialaista ruokaa, eikä tapksia, mutta tarjosin tapasmaisesti, siis pari ruokalusikallista lautaselle ja sen oheen chilikatkoja.) Resepti alla.

Viininmaistelun ja päivällisen nauttisen lisäksi mietimme myös, miten juhlistaisimme kerhomme 18-vuotista taivalta. Täysi-ikäiselle viinikerholle esitimme maailmanvalloitusta, tai noh, josko vuokrattaisiin viikoksi talo/linna Italiasta? Ei jyrkkää eitä. Elämme toivossa. Ja nyt juuri elän toivossa myös kymppiviikon loman osalta. Saapa nähdä.

Valokuvauskurssin tämän viikon läksynä on “kuvaaminen niukassa valossa” . Tein äsken läksyjä…

_________________________________________________________________________

Kookosrisotto

3 rkl oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä (Arborio)
1 dl kuohuviini tai loraus valkoviinietikkaa
1 tlk (2-3 dl) kookosmaitoa, ja vettä

1 dl kookoshiutaleita
3 rkl voita
suolaa
ruohosipulia

Lämmitä öljy pannulla miedolla lämmöllä. Lisää riisi samalla lisäten lämpöä. Sekoita hyvin ja valvo koko ajan, ettei riisi pääse palamaan. Kun riisi alkaa “kuultaa” kaada kuohuviini pannuun.  Lisää kookosmaito vähitellen, samalla sekoittaen pieniä määriä kerrallaan. Anna liemen liueta riisiin ennen kuin kaadat lisää. Lisää vettä niin ettei riisi pääse kuivumaan. n. 20 minuuttia ja risotto on kypsää. Ota pannu pois liedeltä. Lisää kookoshiutaleet, silputtu ruohosipuli  ja voi sekä suola. Sekoita hyvin ja tarjoile lämpimänä.

Kerran ostin viinipullon ihmiselle, joka teki minulle ison palveluksen. No, sellaisten palvelusten tekeminen kuului hänen työhönsä: hänen kuuluikin se tehdä, mutta mielestäni hän joutui tekemään paljon hommia, jotta haluamani palvelu onnistuisi kuten kovasti toivoin. Joku toinen olisi voinut torpedoida jutun totaalisesti. Kerroin yhdelle tutulle tästä tapauksesta, että “olihan vallan mainio ihminen siinä firmassa, auttoi ja teki kaikkensa, ja sai homman sujumaan. Vein viinipullon kiitokseksi.” Tähän tuttuni totesi “oisko kannattanu, hommahan kuului sen työhön”.

Minun työhöni kuuluu ohjata opiskelijoita opinnoissaan ja opinnäytetöissään. Tänään olin tekemässä työtäni, ja olin arkistossa prosemmalaisten kanssa aloittelemassa tutkimuksen tekoa. En välttämättä koko ajan erityisen asiantuntevasti (että sitä voi unohtaa asioita!), mutta yritin kuitenkin. Ja yksi opiskelijoista kävi erikseen, session jälkeen, sillä töin, kiittämässä. Ja sillä kiitoksella minä elän kauan. :)

Aamuneljältä aloin odottaa, että voisin nousta ylös. Taas kerran olin sitten salin oven takana ennen kuin se aukesi. Ja päivä jatkui suunnilleen yhtä hermostuneena. Paitsi luennolla. Oli mukava luennoida. Ja mikä parasta: minä sain asiani sopimaan. Se ei minulta – edelleenkään – käy mitenkään vaivattomasti. Nanosekunnin murto-osassa saatan unohtaa vakaat aikeeni puhua vain ja ainoastaan asiaa, ja ryhdyn rönsyilemään sivupoluille. Historiankirjoittamisen tuskasta ja riemusta. Tutkijan takkuisesta taipaleesta, johon mahtuu paljon myötäleitäkin.  Niin toki tein tänäänkin, mutta onnistuin palaamaan asiaan. Tiukasti asiaan.

Luentoa lukuunottamatta muutoin sellainen kummallisen sähköinen päivä. Eikä vähäisin syy ollut opiskelijavirta, joka tuntui huonettani huuhtovan pitkin päivää. Ja siinä välissä sitten vielä professori – ja toinenkin –  piipahtivat eräänkin kerran. Puhelinkin soi päntiönnään, joten häslinkiä riitti. Jos olisi kirjattava työpäivän suoritus, mitä jälkiä siitä jäi. Mitä sain aikaiseksi reilun kahdeksan tunnin aikana? Pidettyä kahden tunnin luennon, enkä muuta. Härdellipäivä, etten sanoisi.

Elämää Marsissa? (klikkaa kuva isommaksi näet pienet (vihreät) miehet :))

Olin Valokuvauskurssilla. Hoksasin, että menin porukkaan, joka oli jo syksyn kokoontunut ja jonka asiantuntijuus pikkuisen hirvittää. Mietin vielä pärjäänköhän pidemmälle ehtineiden joukossa. En hallitse kameran ja valokuvauksen terminologiaa kuten muut kurssilaiset – no sitä vartenhan olen kurssille mennyt. Saatan joskus onnistua kuvan otossa mutta se ei johdu siitä, että tarkkaan tietäisin, mitä teen, vaan siitä, että otan niin paljon kuvia, niin monin eri asetuksin,  että aina joku välissä onnistuukin…  :)   No mietin, jatkanko keskiviikkoiltaisin Oulu-opistolla vai pysynkö kotosalla.

Ja minä kun olen niin kovasti pohtinut Juniorin koulumenestyksen olemattomuutta, toisaalta ollut kovin iloinen hänen sosiaalisista kyvyistään ja positiivisuudestaan. Nythän minä tiedän, mistä pojan piittaamattomuus oppimistuloksista johtuu! Nyt tiedän mitä voin syyttää! Vain ja ainoastaan itseäni kun olen “himmleriläiseen” päiväkotielämään pojan toimittanut  jo alle kolmevuotiaana. Ja ihan vaan “uramuijaäidin” itsekkyyden takia! Entäs sitten tytär? Mitenhän hieno ihminen hänestä olisi tullut, jollei olisi joutunut ensin puoleksi vuodeksi jo kymmenkuisena tarhaan ja sitten uudelleen yhtä aikaa pikkuveljen kanssa reilut nelivuotiaana.

http://www.youtube.com/watch?v=fHiwBJZTexo

Päiväkodissa tai ei, osaavat satavarmasti molemmat keskustella paremmin kuin “sosiaalisesti lahjakas” kotiäiti, jonka argumentaatio on pöyristyttävää! Jos tuo Youtube-pätkä tekstitetään, minkä jälkeen se takuuvarmasti leviää maailmalle, on Suomi-kuva kirkas ja  kaunis.

Ko. perheen isä on mielestäni aina ollut yksi inhokkien inhokki, joten olisi mielenkiintoista nähdä millaisia näiden vanhempien pojat ovat. Mitä heistä tulee? Totalitarismilta varjeltuja ja äidinrakkaudessa kylpeneitä,  jollaisia päiväkodissa olleet “älykköjen vihreitten” kakarat eivät koskaan voi olla?

En tiedä muista äideistä, perheistä, lapsista ja päiväkodeista, mutta olen täysin vakuuttunut, että lastemme päiväkoti oli kodikas, turvallinen, sopivaan sosiaalisuuteen kasvattava ja monin tavoin opettava, lämminhenkinen paikka, jonka pihalla teinit vieläkin käyvät moikkaamassa “tarhantätejään”. En tarvitse “sammumassa olevan kulttuurin ruotsalaisia tutkimuksia” tietääkseni, että jos meidän mutikaisemme ja meitsi olisimme olleet vielä pari vuotta keskenään kotona, olisimme kaikki kolme + perheen isä paljon polosemmin pärjääviä, henkisesti huterampia ja sosiaalisesti rutkasti rujompia kuin nyt.

Huh, minä tuohdun, vaikka pitäisi kai vain tuntea myötähäpeää tuollaisesta esiintymisestä.

Nyt ahistaa. Pehtoori kävi tänään ostamassa minulle kameraan polarisaatiolinssin; osti kun niin pyysin. Oli ostanut samalla pienen, uuden valokuvaus kirjasen. Ajattelin ensin, jotta hyvä. Varsinkin kun olen keskiviikkona aloittamassa Oulu-opiston kuvauksen JATKOkurssin ja ensi kuussa pääsen päivän PhotoShop-JATKOkurssille. Otinpa tuossa töistä tultua ja syötyä uuden linssin ja kirjan ja ryhdyin vähän kertaamaan valokuvauksen “teoriaa” ja oikein tarkemmin katsomaan, mitä kaikkea kamerastani saakaan irti ja vähän tsekkaamaan, mitä kaikkia mahiksia PhotoShopissa voisikaan olla. Ja nyt on niiiiiin uuno, urpelo olo, “en-tiedä-mistään-mitään-ja-olen-muka-jatko-kursseille-menossa”. Alkeetkin hukassa. Eikä millään aikaa treenata. Nytkin pitäisi opetusta valmistella… Mutta jos kuitenkin vähän aikaa otan RAW-kuvia ja muokkailen, josko jotain oppisin.

Valoa tunnelin päässä… ? Täytyy vain toivoa ettei se ole juna!

Olemme pojan kanssa keskustelleet viime päivinä – välillä vähän reippaammin, välillä hyvinkin läheisesti ja välillä ihan asiaakin. Mikä kaikki luo minuun toiveikasta mielialaa. Ehkäpä? Ehkäpä tämä hullun huoleton hulivili joskus oikeasti oppii  itse vastaamaan tekemisistään, asioistaan, vähän jopa tulevaisuudestaan.  Mistä sen tietää? Olisipa enemmän näköpiirissä koko poika. Lähtisipä meidän kans seuraavalle lomalle! Lomaan vielä kuusi viikkoa. Siitä jo haaveilen. Vaikka onpa nuo huushollihommat ja vähän työtkin maistuneet… Ihan sunnuntai.

Vieläkin soi valssi … Olemme olleet teatterissa katsomassa Keisarin valssia. Olihan Aleksanteri ensimmäisellä komea ääni ja raami.  Loisteliasta pukuteatteria ja musiikkia.  Kolme tuntia viihdettä isolla V:llä. Historian tuotteistamista parhaimmillaan.

Murmeli ja me. Kolmistaan. Ja teatterihan vaatii ruokaa ennen tai jälkeen. Me olimme päivänäytöksen jälkeen Matalassa. Viiden ruokalajin yllätysmenussa oli kaksi erinomaista, kaksi hyvää ja yksi välttävä. Kookosrisotto väliruokanna  ja paistettu kuha pääruokana olivat ne erinomaiset. Jo huomenna on testattava kookosrisottoa. Että se oli hyvää. Jälkiruokana ollut digestive-pohjainen mango-kakku oli vain välttävä.

Mutta insinööri-pehtoorikin totesi, että kulttuuri (teatteri ja historia) on hyväksi – jos se yhdistetään myös vatsan nautintoihin. :)

- Mukava nähdä. Mitä kuuluu?

- Eipä tässä kummosia.

- No? Ei kuulu mitään?

- Niin, no ei mitään erikoista. Kun kuule on  elämänsä tässä vaiheessa ja kun voi sanoa, ettei kuulu kummoisia, se tarkoittaa, että kaikki on hyvin.

- Aha. Niinku miten niin?

- Jos ei kuulu mitään, niin se tarkoittaa, että elämä on tasaista, arki on hyvä ja pyhät odotettuja.

Kävin tämän – minulle silloin niin hämmentävän – keskustelun puolivuosikymmentä sitten tavatessani eräässä kongressissa vanhan tutun, professorin, joka silloin oli suunnilleen saman ikäinen kuin meitsi nyt. Silloin kuuntelin häntä oudoksuen: “siis-oikeesti! Kaikki-hyvin-kun-ei-kuulu-mitään”?

En sanonut ääneen, mutta tupisin itsekseni: Hei haloo! Hanki itsellesi elämä!

Minulla oli silloin takana yksi elämäni “kuuluvimmista” vuosista. Silloin elämääni kuului joka päivä tai ainakin joka viikko jotain elämää suurempaa. Yhteen vuoteen mahtui nousuja ja laskuja ihan kotitarpeiksi.

Ja tämä keskustelukumppaniproffahan oli kuitenkin elänyt värikkään opiskelijaelämän, taistolaisuuden nousukauden hurahtaen mukaan siihen, hänelle oli sattunut urallaan ja perhe-elämässään kaikenlaista ja vielä 2000-luvun alussakin hänet tunnettiin “vaihtoehto”-ihmisenä ja työelämässä “sellaisena” kyseenalaistajana. Eikä kuulu mitään!

Tänään tämä keskustelu tuli mieleeni. Kun ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Arki on juhlaa. Juhla on arjessa. Varsinkin kun on perjantai. :)

- 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.

Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: “Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!

Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?

Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

“Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.” (ss. 107-108)

Kuinka ollakkaan tämä(kin) teksti toi mieleeni ruoan, syömisen. Yhteisellä aterialla voi löytyä se yhteys.  Suunnilleen näin:  ”Leivoin sinulle leivän, ota lasi viiniä, istutaan… Kerro…”

(klikkaamalla kuva suurenee)

Aamulla radiossa kerrottiin, että naiset ostavat mielellään pieninumeroisia vaatteita. Pienempiä kuin oikeastaan päälle sopisi. Edelleen jutussa todettiin, että saksalaisissa vaatteissa käytetään jo nyt väljempää mitoitusta kuin esimerkiksi suomalaisissa vaatteissa.  On siis myyntikikka fuskata numeroita vähän alaspäin. Kuuntelin juttua vähän epäuskoisena, että noinkohan ovat naiset helposti höynäytettäviä.

Enää en ole epäuskoinen! Kävin pojan autokoulutuntien aikana shoppaamassa, – etsimässä itselleni mustaa pooloa. Olisipa vaan löytynyt sopiva M-koko, mutta ei. Kaupoissa ei ollut kuin sopivia ÄLLIÄ. En siis ostanut.

Löysin onneksi sellaisen mustan (yllätys, yllätys) telttamaisen villatakin. Oikeastaan tarvinkin telttamaista villatakkia paljon enemmän kuin tyköistuvaa pooloa. Semminkin kun kampuksen lämmitysjärjestelmä ei ole vielä oikein toipunut joululoman alasajosta. Siellä on luvattoman kylmä välillä.  Sitä paitsi villatakki on M-kokoinen. Ja aivan: “Made in Germany” lukee niskalapussa.

Siivousilta. Tietokoneen ja mappihyllyjen. MITÄ kaikkea sitä säilyttääkään ajatuksella “saatan-vielä-tarvita”. Jos tallella on vielä ensimmäisen opiskeluvuoden “TIeteen filosofiset perusteet” -luentosarjan (josta totta puhuen en juuri mitään ymmärtänyt) muistiinpanot, ei sen jälkeen enää hämmästytä mikään!

En aio avautua enempää näistä löydöistäni. En todellakaan. Tänään hävityksen raja on melkoisen matala. Peruuttakaa paperinkeräysauto pihaan!

Kevätlukukauden seminaarirumba alkoi tänään. Se on työni ydintä. Aamupäivän opinto-ohjaajien tiimissä meitä kehotettiin miettimään, mikä on oman työn ydintä. Minä olen nyt miettinyt. Ja mitä enemmän mietin, sitä isommaksi se ydin näyttää paisuvan. Minulla on työssäni – omasta mielestäni – iso ydin. Ja kun tarkemmin mietin, minulla on työssäni aika iso ulkokehäkin. Ja sitten on vielä sellaista, joka on oikeastaan sen ulkokehänkin ulkopuolella, mutta sekin on työtäni.

No nyt kun olen miettinyt, niin mitä nyt?

Sitä ne kasvatustieteilijät ja työnohjaajat ja muut eivät muistaneetkaan kertoa.