Olin sopinut tänään “työ”tapaamisen kaupungille. Sen varjolla lähdin kampukselta jo varhain iltapäivällä, hoitelemaan omia asioitani. Kukapa perheenäiti ei joulunalusperjantai-iltapäivänä tekisi vastaavaa. Sillä tavoin rauhoittelin itseäni lintsaamisesta.

No joka tapauksessa, poikkeuksellinen kaupungilla oloaika sai minut tapaamaan kolme vanhaa tuttua. Ja olen edelleen kaikista kolmesta tapaamisesta ihmeissäni, minuun sattui. Kosketti – hyvässä ja pahassa. Väistämättä peilaa omaa elämäänsä muille tapahtuneeseen, olen lapsellisen onnelllinen “onneksi-ei-minulle” ja kateellinen “voi-kunpa-minäkin”. Tai vielä enemmän ajattelin, että “onneksi tuo vanha ystävä on saanut asiansa noin järjestykseen” ja tavatessa toisen “miksi tämä vanha tuttu on joutunut kärsimään noin paljon”. Ainako on ravisteltava näin rankasti, että ymmärrän pienessä maailmassani, perheeni parissa, olla onnellinen.