Toissapäivän postauksen kuvaan nyt selitys: Reissuissa (paha) tapani on ostella kaikennäköisiä kiinnostavan oloisia ruokapurkkeja ja kastikkeita ja Kiinasta mukaan tarttui purkki kondensoitua maitoa. Kotona sitten miettimään, mihin ihmeeseen sitä käytän. Kuukkeloimalla osuin – taas kerran – Ullan Elämä makeaksi -blogiin, ja siellä on ohje banoffee-kakulle. Sovelsin siitä manoffeen. Banaanien sijaan siis mansikoita. Keksipohjan olen tehnyt tosi ohuen (suunnilleen puolet tuosta Ullan ohjeen pohjasta), sen päälle viipaloitu banaani, sitten toffeeksi keitetty maito, sitten vispattu kerma ja sitten päälle PALJON mansikoita. On ollut kesän tykätyin kakku. Oulusta kondensoitua maitoa löytyy Kauppahallin kiinalaisesta ruokakaupasta.

Manoffeen lisäksi kesän viimeisissä kesteissä oli tarjolla myös rapuja, Arezzon ankkaa ja omatekoista limoncelloa. (Reseptit niihin on Reseptikansiossani). Olen kokkailuissani joskus paremminkin onnistunut, mutta mitään totaalista floppia ei eilen sentään ollut. Kaiken kaikkiaan ruokaa riitti niin, että melkein kahdeksan tuntia vietettiin La Festan ison pöydän ympärillä. Bual 1971 Madeira oli [minulle] pettymys, mutta kaikki italialaiset olivat hyviä, jolleivät erinomaisia.

Nyt juhlakausi alkaa olla päätöksessä: tavallista vähemmän kestejä, mutta sitten sitäkin isompia (vappuna brunssi, sitten lakkiaiset, murmelin synttärit, kalaasit Gruppo San Lorenzolle ja nyt rapufesta BO:lle). Lisäksi parit pienemmät kinkerit. Onpahan ollut La Festalle käyttöä. Nyt on kyllä tauon paikka.

Nyt ulos: siellä on kaunis, syksyinen sunnuntai.

Huomenna 12 henkeä illallispöydässä. Kokkailun olen jo aloittanut. Kerron sunnuntaina mitä tarjosin… :)  Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa…. 

Hyvää tästä tulee. Jälkiruoka vailla vertaa… 

“Taivalkosken historia -hanke olisi vireillä. Otatkos homman? Aikaa olisi nelisen vuotta, sivuja kolmisen sataa ja maksavatkin siitä, ehtisit ihan hyvin töiden ohessa ja lukukausien välissä tehdä. Alkasitko?”

“- Joo, ei. Kiitos, mutta ei kiitos.”

Onhan noita tilaushistoriahankkeita ollut. Vuosikymmen, toistakin koko ajan virkatyön ohessa, lomilla, lasten päiväunien aikaan silloin “kotihoidonvapaalla” [järkyttävä sana] ollessa ja iltaisin niitä tuli tehtyä. Lauantaisin arkistoissa ja iltalukemisena kaikenmaailman kotiseutulukemistoja.  Ainainen kilpajuoksu dead-linejen kanssa. Kirjoittamisen tuskaa. Oli niissä monia hienojakin hetkiä, toivat taitoa ja tietoa, flowkin vei monesti mennessään, mutta kiitos ei enää.

Alan oppia sanomaan ei.

Tänäänkin lähdin jo kolmelta töistä, ja valmistelen lauantaisia rapukestejä. Mietin viinejä [pientä painetta niiltä osin sillä saamme joukkoomme myös alan asiantuntijan] ja tarjottavia. Liinoja silittelen ja pihalyhtyjä putsailen. Kakkupohjat jo tein: saakohan vielä mansikoita? Taivalkosken historiassa olisi varmasti haastetta ja huvia, mutta nyt elämä on parempi ilman sitä urakkaa.

Valokuvatorstain kesätauon jälkeen haasteena iho. Tästä kesästä jäi kaipuu ruskettuneeseen ihoon. 

- Roomaan pidennetyksi viikonlopuksi ["ei nyt oikein pysty kun teinillä ja minullakin lukukausi pahoimmallaan alullaan"]

- Helsinkiin johonkin galleriaan hankkimaan taulu tai pienoisveistos ja sen jälkeen syömään Postresiin ["töiden takia pitää kuitenkin kohta mennä muutenkin Helsinkiin ja ks. edellinen"]

- Tunturiin päiväreput selässä ja tunturin laella pieni pullo shampanjaa: taivas kattona ja sellaista ["vastahan me oltiin patikoimassa"]

- Kynttiläillallisille valkopöytäliinaiseen ravintolaan suunnittelemaan tulevaa ja nauttimaan elämästä ["viitsiikö sitä nyt arki-iltana ja kun lauantaina on ne rapujuhlatkin"]

Ei, ei me tänään sitten tehty mitään noista.

Olimme aamukuudelta kuntosalilla vain kaksistaan, polkien rintarinnan kuntopyörällä. Aika hiljaa oltiin, niinkuin sitten aamiaispöydässäkin; mitäpä sitä höpöttelemään. (Tuli mieleen Mika Waltarin runonpätkä: “Tuntea läheiseksi, ystäväksi, toinen ihminen, sanoitta.” Jaettiin Kaleva ruisleipien ja kahvin äärellä. Olin sitten päivän töissä, ja sain tulla valmiille ruoalle. Ja lahjankin puolisko oli hankkinut – vaikka oli sovittu, ettei nyt sitten kuitenkaan mitään laiteta. 

Hieno hopeahääpäivä [miten tavattoman vanhalta se kuulostaakaan! kvarttaali tai varttivuosisata ovat parempia, ehdottomasti!] ja 29-vuotiskihlajaispäivä me on vietettykään. Ja hyvin hyvä varttivuosisata on vietetty, – aviossa. Niin se aika rientää.  

Jokainen itseään kunnioittava bloggaaja näyttää aika ajoin käyvän läpi jonkinlaista kriisiä tekstintuottamisensa kanssa. Jotta olisin katu-uskottava näissä blogilandian kortteleissa, on minunkin pohdittava tämän homman mielekkyyttä.

Jo alussa ilmoitin, ettei minusta ole bloginpitäjäksi, tämän piti olla päiväkirjan korvike ja keino opetella kirjoittamaan napakasti, lyhyesti. Alku oli aika lupaava, mutta viimeistään kesälomalla homma karkasi lapasesta ja matkoilta postailen jo sivutolkulla tekstiä. Lyhyet pienet tuntojen, tekemisten ja tunnelmien kirjaamiset ovat venähtäneet päivittäiseksi höpöttämiseksi ja minimalistinen sanonta on tuhannen hukassa. Tekstini alkavat olla – ei lyhyesti kirjattuja tuokiokuvia – vaan nimimerkkini mukaisesti “tuulestatemmattua” tarinaa ilta toisensa jälkeen. 

Mutta: pitkistä henkilökohtaisista päiväkirjavuodatuksista olen kyllä tämän myötä päässyt eroon. Yksi tavoite on siis tullut saavutettua. Ja muutama ystävä ja sukulainen on kertonut näitä kirjaamisiani lukevansa [- tavattoman fiksuja, minusta ainakin] ja blogin tilastoinneista näen, että sivullani käy muitakin kuin sisareni ja muutama ystävä. Kävijöitä on päivittäin jopa kymmeniä. Eilenkin 62. En näe ketkä käyvät; sen vain voin tilastoista lukea, että minulle aivan tuntemattomistakin Suomen syrjistä joku tänne klikkailee, kiitoksia vaan mielenkiinnosta. Blogitilasto (ja www-sivustoni tilasto) kertoo, että mansikka-mascarpone- ja muut reseptit, lukemiset ja reissuraportit kiinnostavat. Olympialaisten aikana Kiinan matkaraporttini toivat monia lukijoita blogiin. 

Niinpä: ehkä en nyt ensimmäisen blogivuoteni jälkeen sittenkään sulje tätä ikkunaa arkeeni, vaan kehittelen vähän uutta. Ehkä luovun tuosta surkeasti onnistuneesta tavoitteesta kirjoittaa lyhyesti, ehkä siirryn vielä tuulestatemmatumpaan tekstiin… Blogin ulkoasuakin ajattelin vaihtaa. On vain opittava vähän css-koodausta [siksikö sitä sanotaan], parempaa kuvajulkaisua toivon ja kaikenlaista virittelyä. Monenlaiseen oppimiseenhan tämä – tämäkin -  foorumi on hyvä. 

Historiastahan jo tiedämme että kriisi synnyttää yleensä jotain uutta. Ei aina parempaa, mutta uutta. Katsotaan nyt, mitä tästä kriisistä syntyy… 

Täällä on vielä valoisaa, valoisampaa kuin etelässä, – vielä ennen kuin auringon kierto kohti kaamosaikaa alkaa. Tänään päivänpituus täällä 16,31 tuntia, Oulussa 15,47 ja Helsingissä 15,02. Lämmintäkin tänään. Niin lämmintä, että uskaltauduin kastautumaan purossa. Huikea uintipaikkamme ei mahdollista pitkään pulikoimista, mutta eipä siellä olisi kyllä huvittanut mitään uintiretkiä ryhtyä tekemäänkään.Villi arvaus, mikä on tunturipuron veden lämpötila tänään? Jokainen blogivieras, joka arvaa oikein, saa ison annoksen hillalättyjä ja shampanjaa! Hillalättyjä innostuin paistamaan kun siskon mies piipahti matkalla Inarinjärvelle kalaan. Kävi houkuttelemassa pehtooria mukaan, joka lupautuikin maanantaina menemään kunhan meitsi on palannut etelään.

Hillalättyjä meillä on vielä tarjolla ihan piakkoinkin kun tänään valantehnyt autosotamies ja tyttäremme tänne tulevat. Ensin on kyllä porolasagena. Tein reseptikansioni ohjetta soveltaen tuorepastasta. Onhan se aika talvista ruokaa mutta maistuu se elokuussa purouinnin ja tunturipatikoinnin jälkeen. Tänään helppo reitti Prospektorin kaivoksen ja Piispanojan suunnassa. Helppous mahdollisti myös polulta poikkeamisen. Tuloksena korillinen tatteja! Soppa-ainekset moneen kertaan. Josko jo huomenna keittäisi yhden annoksen: maistuu ainakin tyttärelle. Johan on minulle merkillisen mieluista kun tulevat tänne valalomaa viettämään.

Nyt kun me on yliopistomaailmassa käyty läpi pitkällinen opetuksen kehittämisjakso, UPJ, ulkoinen aditointi, hallittu (?) rakennemuutos ja tutkintorakenteen uudistus on meillä edessä “Laadunvarmistusjärjestelmän akreditointi” ja uusi yliopistolaki kaikkine hallinnollisine hullutuksineen! Eikö me saatais jo välillä nauttia työn tuloksista ja tekemisestä! Siitä kaikesta tänään on koko tiedekunnan kanssa keskusteltu. Päätä särkee. 

Ja mikä se aina tämmöisissä sessioissa on, että samojen besserwissereiden, idealistien, innovaattoreiden ja muuten vain esillä olijoiden on saatava sanoa omat sanomattoman mitäänsanomattomat mielipiteensä. 

Tänään ukosti. Monta tuntia. Harmi vain, että oli oltava töissä eikä minun työhuoneeni ikkunasta näy kuin vastapäisen rakennussiiven seinä ja ikkunat. Salamointi ja taivaanliikkeet menivät ihan näkemättä, ihan hukkaan.

Olen aina pitänyt ukkosesta. Ollessani alle kouluikäinen vietimme monet kesät perheemme mökillä järven rannalla, jossa oli usein ukkosia. Oli “mahetsua” laskea salaman ja jyrähdyksen välistä aikaa ja miettiä, kuinka lähelle ukkonen tulisikaan. Tänään ukkosta kuunnellessa muistin, kuinka yksi meidän kesäapulaisistamme pelkäsi jylinää ja järven pintaan iskeviä salamoja aivan järjettömästi. Tyttöparka (olisiko ollut kahtakymmentäkään, tosin minun silloisesta perspektiivistäni kuului joka tapauksessa ikäryhmään “aikuiset” tai “vanhat”) lamaantui täysin. Ja syöksyi sängyn alle. Muutaman pienen huoneen mökkimme perimmäiseen kamariin ja sen perimmäiseen nurkkaan – pysyäkseen siellä kauan. Pitkän aikaa ukkosen jälkeen  hän (Nellikö hänen nimensä oli?) kömpi esiin ja oli aivan vitivalkoinen. Meitsin viisivuotiaassa maailmassa moinen käytös oli vähintäänkin “raukkista”. Varmasti Nellin auktoriteettiasema kärsi kolauksen jokaisen ukkosen jälkeen. 

Eipä ole kotiapulaisia enää, eivätkä päiväkotien tädit tai äidit saa juosta sänkyjen alle kun ukostaa. On oltava rohkeita naisia! 

Sää kovin kesäinen. Kuin lahjaksi saatu lämpö. Päivä rullistelemassa, puutarhahommissa ja muutoinkin pihalla (luin loppuun Hiljaisten historian, olen kummissani). Vielä kun saataisiin samettinen elokuun ilta… Sellaisia ei tälle vuodelle ole paljon kohdalle osunut.  

Eilenaamuinen leuto ja leppeä elokuun tuuli ja aurinko ovat taas vaihtuneet sateeseen. Surku.

Äkikseltään päätettiin eilen ehtoolla polkaista Toppilan Möljälle ´Tunteen palo´ -musiikkinäytelmää katsomaan. Jos ikävuosikymmeniä olisi vielä kymmenen tai kaksi lisää, olisimme mekin varmasti jääneet esityksen jälkeen seisaaltaan taputtamaan kyyneleet silmänurkissa – niinkuin iso osa nuoruutensa Tauno Palon hurmoksessa viettäneistä jäi. Ei näytelmä huono ollut mutta pääosan esittäjästä puuttui karisma ja dialogit toivat kyllä mieleen SF-filmeistä tutun, kumman teennäisen sanailun. Toki Kultaisen kulkurin valssit ja Rosvo-Roopet ja ne SF-elokuvat kuuluivat meidänkin lapsuuden kulttuuriantiin. Plussan puolelle torstai-illan vietto siis sitten kuitenkin ylsi.

Tunteen palo on muutoin aika vähissä: on sellainen seesteinen olo. Liekö perjantailla ja yhden “paperin” valmiiksi saamisella siihen syynsä? Ja levollista mieltä lisää tieto että viikon päästä ollaan mökillä. Nyt edessä tämän kovin hiljaisen – onkohan meitä viittä enempää täällä? – työpaikan www-sivustojen päivityshomma: syyslukukauden alkuun ajantasaistus aikaansaatava. Rutiinihommaa joten voisin vaikka Laura Pausinia kuunnella ja illan gourmet-ateriaa miettiä samalla… Seesteistä on.