Manoffeeta kesän viimeisissä kesteissä

Toissapäivän postauksen kuvaan nyt selitys: Reissuissa (paha) tapani on ostella kaikennäköisiä kiinnostavan oloisia ruokapurkkeja ja kastikkeita ja Kiinasta mukaan tarttui purkki kondensoitua maitoa. Kotona sitten miettimään, mihin ihmeeseen sitä käytän. Kuukkeloimalla osuin – taas kerran – Ullan Elämä makeaksi -blogiin, ja siellä on ohje banoffee-kakulle. Sovelsin siitä manoffeen. Banaanien sijaan siis mansikoita. Keksipohjan olen tehnyt tosi ohuen (suunnilleen puolet tuosta Ullan ohjeen pohjasta), sen päälle viipaloitu banaani, sitten toffeeksi keitetty maito, sitten vispattu kerma ja sitten päälle PALJON mansikoita. On ollut kesän tykätyin kakku. Oulusta kondensoitua maitoa löytyy Kauppahallin kiinalaisesta ruokakaupasta.

Manoffeen lisäksi kesän viimeisissä kesteissä oli tarjolla myös rapuja, Arezzon ankkaa ja omatekoista limoncelloa. (Reseptit niihin on Reseptikansiossani). Olen kokkailuissani joskus paremminkin onnistunut, mutta mitään totaalista floppia ei eilen sentään ollut. Kaiken kaikkiaan ruokaa riitti niin, että melkein kahdeksan tuntia vietettiin La Festan ison pöydän ympärillä. Bual 1971 Madeira oli [minulle] pettymys, mutta kaikki italialaiset olivat hyviä, jolleivät erinomaisia.

Nyt juhlakausi alkaa olla päätöksessä: tavallista vähemmän kestejä, mutta sitten sitäkin isompia (vappuna brunssi, sitten lakkiaiset, murmelin synttärit, kalaasit Gruppo San Lorenzolle ja nyt rapufesta BO:lle). Lisäksi parit pienemmät kinkerit. Onpahan ollut La Festalle käyttöä. Nyt on kyllä tauon paikka.

Nyt ulos: siellä on kaunis, syksyinen sunnuntai.

Juhlan tuntua

Huomenna 12 henkeä illallispöydässä. Kokkailun olen jo aloittanut. Kerron sunnuntaina mitä tarjosin… 🙂  Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa…. 

Hyvää tästä tulee. Jälkiruoka vailla vertaa… 

Urakka tyrkyllä

”Taivalkosken historia -hanke olisi vireillä. Otatkos homman? Aikaa olisi nelisen vuotta, sivuja kolmisen sataa ja maksavatkin siitä, ehtisit ihan hyvin töiden ohessa ja lukukausien välissä tehdä. Alkasitko?”

”- Joo, ei. Kiitos, mutta ei kiitos.”

Onhan noita tilaushistoriahankkeita ollut. Vuosikymmen, toistakin koko ajan virkatyön ohessa, lomilla, lasten päiväunien aikaan silloin ”kotihoidonvapaalla” [järkyttävä sana] ollessa ja iltaisin niitä tuli tehtyä. Lauantaisin arkistoissa ja iltalukemisena kaikenmaailman kotiseutulukemistoja.  Ainainen kilpajuoksu dead-linejen kanssa. Kirjoittamisen tuskaa. Oli niissä monia hienojakin hetkiä, toivat taitoa ja tietoa, flowkin vei monesti mennessään, mutta kiitos ei enää.

Alan oppia sanomaan ei.

Tänäänkin lähdin jo kolmelta töistä, ja valmistelen lauantaisia rapukestejä. Mietin viinejä [pientä painetta niiltä osin sillä saamme joukkoomme myös alan asiantuntijan] ja tarjottavia. Liinoja silittelen ja pihalyhtyjä putsailen. Kakkupohjat jo tein: saakohan vielä mansikoita? Taivalkosken historiassa olisi varmasti haastetta ja huvia, mutta nyt elämä on parempi ilman sitä urakkaa.

Kvarttaali

– Roomaan pidennetyksi viikonlopuksi [”ei nyt oikein pysty kun teinillä ja minullakin lukukausi pahoimmallaan alullaan”]

– Helsinkiin johonkin galleriaan hankkimaan taulu tai pienoisveistos ja sen jälkeen syömään Postresiin [”töiden takia pitää kuitenkin kohta mennä muutenkin Helsinkiin ja ks. edellinen”]

– Tunturiin päiväreput selässä ja tunturin laella pieni pullo shampanjaa: taivas kattona ja sellaista [”vastahan me oltiin patikoimassa”]

– Kynttiläillallisille valkopöytäliinaiseen ravintolaan suunnittelemaan tulevaa ja nauttimaan elämästä [”viitsiikö sitä nyt arki-iltana ja kun lauantaina on ne rapujuhlatkin”]

Ei, ei me tänään sitten tehty mitään noista.

Olimme aamukuudelta kuntosalilla vain kaksistaan, polkien rintarinnan kuntopyörällä. Aika hiljaa oltiin, niinkuin sitten aamiaispöydässäkin; mitäpä sitä höpöttelemään. (Tuli mieleen Mika Waltarin runonpätkä: ”Tuntea läheiseksi, ystäväksi, toinen ihminen, sanoitta.” Jaettiin Kaleva ruisleipien ja kahvin äärellä. Olin sitten päivän töissä, ja sain tulla valmiille ruoalle. Ja lahjankin puolisko oli hankkinut – vaikka oli sovittu, ettei nyt sitten kuitenkaan mitään laiteta. 

Hieno hopeahääpäivä [miten tavattoman vanhalta se kuulostaakaan! kvarttaali tai varttivuosisata ovat parempia, ehdottomasti!] ja 29-vuotiskihlajaispäivä me on vietettykään. Ja hyvin hyvä varttivuosisata on vietetty, – aviossa. Niin se aika rientää.  

Blogikriisi

Jokainen itseään kunnioittava bloggaaja näyttää aika ajoin käyvän läpi jonkinlaista kriisiä tekstintuottamisensa kanssa. Jotta olisin katu-uskottava näissä blogilandian kortteleissa, on minunkin pohdittava tämän homman mielekkyyttä.

Jo alussa ilmoitin, ettei minusta ole bloginpitäjäksi, tämän piti olla päiväkirjan korvike ja keino opetella kirjoittamaan napakasti, lyhyesti. Alku oli aika lupaava, mutta viimeistään kesälomalla homma karkasi lapasesta ja matkoilta postailen jo sivutolkulla tekstiä. Lyhyet pienet tuntojen, tekemisten ja tunnelmien kirjaamiset ovat venähtäneet päivittäiseksi höpöttämiseksi ja minimalistinen sanonta on tuhannen hukassa. Tekstini alkavat olla – ei lyhyesti kirjattuja tuokiokuvia – vaan nimimerkkini mukaisesti ”tuulestatemmattua” tarinaa ilta toisensa jälkeen. 

Mutta: pitkistä henkilökohtaisista päiväkirjavuodatuksista olen kyllä tämän myötä päässyt eroon. Yksi tavoite on siis tullut saavutettua. Ja muutama ystävä ja sukulainen on kertonut näitä kirjaamisiani lukevansa [- tavattoman fiksuja, minusta ainakin] ja blogin tilastoinneista näen, että sivullani käy muitakin kuin sisareni ja muutama ystävä. Kävijöitä on päivittäin jopa kymmeniä. Eilenkin 62. En näe ketkä käyvät; sen vain voin tilastoista lukea, että minulle aivan tuntemattomistakin Suomen syrjistä joku tänne klikkailee, kiitoksia vaan mielenkiinnosta. Blogitilasto (ja www-sivustoni tilasto) kertoo, että mansikka-mascarpone- ja muut reseptit, lukemiset ja reissuraportit kiinnostavat. Olympialaisten aikana Kiinan matkaraporttini toivat monia lukijoita blogiin. 

Niinpä: ehkä en nyt ensimmäisen blogivuoteni jälkeen sittenkään sulje tätä ikkunaa arkeeni, vaan kehittelen vähän uutta. Ehkä luovun tuosta surkeasti onnistuneesta tavoitteesta kirjoittaa lyhyesti, ehkä siirryn vielä tuulestatemmatumpaan tekstiin… Blogin ulkoasuakin ajattelin vaihtaa. On vain opittava vähän css-koodausta [siksikö sitä sanotaan], parempaa kuvajulkaisua toivon ja kaikenlaista virittelyä. Monenlaiseen oppimiseenhan tämä – tämäkin –  foorumi on hyvä. 

Historiastahan jo tiedämme että kriisi synnyttää yleensä jotain uutta. Ei aina parempaa, mutta uutta. Katsotaan nyt, mitä tästä kriisistä syntyy… 

Äiti-poika -harmoniaa?

Ollaan pojan kanssa kaksistaan kotosalla, ja mitäs me tehdään: syödään puoliksi pussillinen bageleita ja ollaan ihan sovussa. Nautitaan bageleita cheddarin kanssa ilman mitään rajaa ja keskustellaan koulunkäynnistä ja erinäisistä muistakin iäisyyskysymyksistä (onko sänky petattava, onko likaiset vaatteet vietävä pyykkiin ja puhtaat pantava kaappiin, miksi ja ketkä käyttävät nuuskaa, kuka maksaa mopon bensat, moneltako mennään nukkumaan ja moneltako herätään [ei todelLAakaan herätä klo 9.27 silloin kun koulussa 3 km:n päässä on oltava klo 9.55!]) rakentavasti, pohtien asioita eri näkökulmista ja kunnioittaen toistemme mielipiteitä.

Siis onko niiin, että meidän joskus ehkä kiivaaltakin vaikuttava sanailumme johtuukin vain yleisöstä? Perheen isän ja esikoisen läsnäoloko meitä stimuloikin reippaaseen kielenkäyttöön? Se ei johdukaan meidän tempperamenttiemme samankaltaisuudesta? Sitäpä tässä puutarhanhoitoon lähtiessä nyt mietin.