Kuvia ja latuja

Tuollainen siitä eilisestä kuvasta tuli – tai siis tämä on yksi versio ehkä kymmenestä. Kaikenlaista verryttelyä photoshopilla, unohtuneita juttuja, työnkulun nopeuttamista tai vanhojen juttujen palauttamista. Mitään uutta en harjoitellut. Melkein koko päivän ja illan olen puuhannut kuvien kanssa. Kauan vireillä ollut – joululahjaksi aikomani – 50-sivuinen, noin 100 – 120 kuvan kuvakirja on jo hyvinkin puolessa. Pohjia olin jo tehnyt, tai siis ison osan kuvista etsiskellyt valmiiksi. Se onkin kaikkein työläin vaihe näissä projekteissa. Varsinainen kirjan kokoaminen, säätäminen, sanoittaminen, taittaminen onkin mieluisaa ja mukavaa puuhaa. Sellaista palapeliä tai kirjoneuletta.

Tänään sain itseni roudattua aamuladulle. Sen on hyvä, – tietysti.

Huono puoli siinä on, että olen kuitenkin niin mukavavuudenhaluinen, että en lähde kotoa kävellen ja suksia kainalossa kanniskellen tuohon vajaan kilometrin päähän, josta pääsisi Niittyaro – Kuivasjärvi – Auranmaja -ladulle. Monot jalassa ei ole kiva kävellä, sitä paisi siinä ehtii sellaisina hyytävän tuulisina, kylminä aamuina kuten esim. viime viikolla oli, tulla kylmä ennen kuin pääsee hiihdon makuun.

Lisäksi lähiladulla on (muistaakseni, tietääkseni, näköhavaintojeni perusteella) sellaisia intopinkeitä menijöitä, joiden kanssa tunnen olevani laturaivon kohteena hetkenä minä hyvänsä  – oma retkivauhdiksi luokiteltavalla menoni tukkisi varmaan heidän menonsa. Siispä olen ajellut autolla Auranmajalle, ja lähtenyt sieltä kympin lenkille.

Nimenomaan on mukava hiihdellä aamusella, vielä kun on hämärää, sininen hetki ja valot ladun varrella luovat tunnelmaa. Eikä näiden parin viikon (viiden vai kuuden kerran?) aikana ole ollut kovinkaan paljoa porukkaa. Parkkipaikalla 5 – 10 autoa, sitten reilun tunnin päästä palatessani hyvinkin jo kolmisenkymmentä. Olen ollut siellä vain arkiaamuina. Hiihtäminen on arkista puuhaa, 🙂 – joskin eilen tuntui oikeasti jo aika mukavalle, ja sain jo vähän vauhtiakin …

Se että hankkiutuu moottoroidulla välineellä ladun varteen on kyllä vähän hassua, eikä ihan hiilijalanjäljetöntäkään, mutta olen onnistunut selättämään omatuntoni tässä asiassa.  Ja tätä tuskin taas kovin kauan jatkuu. 🙂 Se, että edes hiihdän, kompensoi sen, eikö? 😀 Sitä paitsi autolla menisin salillekin, jos menisin. Nyt en mene. Ja pianhan pääsee jo pyöräilemäänkin. 😀

Noita Auranmajan alueen latukarttoja ja maastoja katsellessani minulle selvisi, että se viime kesäinen yksi ankeaakin ankeampi aamu, kun olin pyörällä täysin eksyksissä, tapahtui juuri noilla seuduin. Latupohjien, kuntopolkujen välillä ei ole mitään viittoja, joten en todellakaan tiennyt, missä olin. Nyt olen hiihdellyt niitä metsätaipaleita. Aina oppii kotikaupungistaan jotain uutta, kesät talvet.

Haahuilua

Vähän sellainen olo kuin aina kaikkein kiireisimpinä työaikoina, mutta käänteisesti. Kun töissä oli yhtä aikaa paljon tekemistä, monen asian (artikkelin, raportin, gradulausunnon…) dead-line uhkaamassa ja samaan aikaan jokapäiväisiä aikaa vieviä vakiohommia (seminaari, vastaanotto, oppiainekokous), tuntui, ettei saanut mitään aikaiseksi. Ei saanut, ei yhtään mitään, aloitetuksi saatikka valmiiksi tehdyksi.

Nyt on sellainen tunne, että kun kalenteri on TÄYSIN tyhjä, ei tule ryhdytyksi millekään. Ei millekään. Ei huvittaisi tehdä sellaisiakaan asioita, joita koskaan ei edes mieti, että ne pitäisi tehdä: esimerkiksi käydä kaupassa, imuroida, hoidella omat ja äidin pankkiasiat, tehdä kasvohoito tai uusia kirjastokortti. Tavallisesti niitä ei ”laske”, niitä ei aikatauluta, saatikka merkitse mihinkään kalenteriin tai to-do-listalle, ne vaan hoituvat kun on aika.

Tänään en ole saanut mistään kiinni. Hiihtämässä sentään kävin, mutta siihen sitten kaikki läsähtikin. Postauksen aloittaminenkin lykkääntyi tunti toisensa jälkeen.

Luulen, itseni tuntien, että ehkä auttaisi jos tekisin to-do-listan ja aikatauluttaisin hommat, tekisin ”lukujärjestyksen” tai ”työvuorolistan” itselleni, niin saisi jonkinlaista rotia tähän haahuiluun. Töissäkin hyvä keino ruuhkan purkuun ja stressin välttämiseen oli se, että kirjasi tehtävät hommat listaksi, kiireellisyys ja välttämättömyys järjestykseen, ja vakuutti itselleen, että ei sitä tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, ei vain voi. Enempään ei pysty. Eihän tuo ihan aukottomasti toiminut, mutta kyllä se auttoi vähän.

Huomenna ensimmäinen tehtäväni on tehdä lista. Ja yksi kohta olkoon tuon pikkumaljakon täyttö. Tai tuon kuvan käyttö – jotenkin. Tehtävä tuon kuvan toisinto: tehtävä sille jotain!

Muistoja tulevaan

Tästähän me oltiin Apsun kanssa viesteilty melkein pari viikkoa. Viesteilyn mahdollisti se, että pojanpoika sai joululahjaksi kellopuhelimen (jolla voi viesteillä siihen asennettuihin numeroihin, jolla EI pääse nettiin, jolla ei voi pelata, mutta jolla voi soittaa ja viesteillä vaikka mummin kanssa!). Kerrassaan hyvä juttu. Ei (vielä) ole kovin paljoa viesteilty, mutta kuitenkin. Ja tästä päivästä ulkoiluineen, lumilinnoineen, kaakaoineen, pikkumunkkeineen on useampikin chatti käyty.

Niinpä hain pienet isältään aamukymmeneltä ja papan meidän pihalle tekemiin lumikasoihin ryhdyttiin kaivamaan käytäviä. Siinä ohessa tein pientä ”lounaskeidasta”: kaakao, mehu ja munkit oli jo ennen lasten tuloa pakattu koriin valmiiksi.

Tunnin kaivuu-urakan jälkeen meillä oli aika tauolle. Vakaasti uskon, että pienet olivat touhusta ihan yhtä innoissaan kuin mummikin.

Tällaisina päivinä mietin – paljonkin, mitä lapsi miettii, mitä ajattelee, mitä muistaa, muistaako mitään vuoden tai kymmenen jälkeen? – Minulla on vakaa tunne, että tämän aamupäivän tulen muistamaan koko loppuelämäni, jota todennäköisesti – ja toivottavasti – on paljon vähemmän jäljellä kuin näillä kahdella rakkaalla.

Mitä itse muistan omasta lapsuudestani kaksi- ja viisivuotiaana? – Jotain jälkiähän niistäkin vuosista minussa on… Ei ehkä muistojälkiä, ei montakaan selkeää muistikuvaa, mutta jälkiä minussa on. Ja jo NYT minussa on muisto ja jälki tästä aamupäivästä: kaakaosta meidän autotallin kupeessa, jolloin ainoa enkeli ei ole tuo posliininen koriste termospullojen vieressä.

Paljon hyvää

Talvimyräkän lauantaina Pehtoori jäi aamulla lumitöihin ”ei tartte lähtä lenkille eikä ladulle” ja samaan aikaan minä tälläsin itseni kaupunkikuosiin. Ensin hakemaan hallista graavikalaa ja siikatartaria sekä huomiseksi lohta. Valkeasta etsin Islantilaiset neuleet -kirjaa (loppu), huopatabletteja (loppu), saippuaa (kumma, miten paljon sitä kuluu nykyisin. Siksikin on ihana ostella jotain ”spessu”saippuoita, sieviä pumppupulloja vessaan, keittiöön ja kylppäriin), tulppaaneja ja pikkukaktukset.
Tänään olisi ollut mieluisaa lähteä kaupungille, vaikka De Gamlas Hemiin tai Puistolaan, blineille, ehkä jopa ystävien kanssa, muttaku… Niinpä meillä oli sitten kahden hengen blinikestit kotona. Ja vaikka vain kahdelle, niin taas kerran totesin, että parasta olisi kun joku muu olisi paistamassa niitä. Vaikka vain kaksi isoa bliniä/nautiskelija, niin silti siinä ei oikein levollista ruokarauhaa tule, jos/kun haluaa blinit kuumina nauttia. Seuraavan kerran nautin blinejä ravintolassa, – rokotettuna?
No mutta, hyvää oli. Ja illasta teki juhlan avaamamme samppanja. Ei ehkä paras mahdollinen blinien kanssa, mutta hyvää oli. Hinta-laatusuhde kohdillaan. Ehkä tilaamme sitä pari pullollista odottamaan vaikka juhannuksen mansikkatarjoilua… Voisipa suositella lakkiaisjuhliin! Olisipa toukokuussa lakkiaiset luvallisia.
Mutta eipäs tupista ja mutista. Koronasta huolimatta on mahdollisuus liikkua, kulkea, nauttia talvesta, jopa kaupoilla käymisestä, samppanjasta, hyvästä ruoasta, seurasta, kodista ja sen tekemisestä viihtyisäksi, kirjoista…
Facebookissa kulkee uusi haaste. Sain sen ja, vaikka olen surkea haasteisiin vastailija (pl. valokuvahaasteet), päätin vastata. Koska ”lukeminen kannattaa aina”. Koska lukeminen on iso osa päivieni kulussa, päätin yrittää.
Ja sitten heti ajattelen, että mahdotonta vastata vain yhdellä kirjalla mihinkään kohtaan, ihan mahdoton. Mutta yritinpä kuitenkin:
  1. kirja, jota luet juuri nyt: kuuntelussa Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta (onpas romaani!!) ja Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, luettavana Matti Lasanen, Hietasaari, Vaakunakylä.
  2. kirja, jota rakastit lapsena: Peppi Pitkätossu! – Mikä rämäpää, rohkea, seikkailija, … Ja se sai pitää lettinsä ilman rusetteja!! Fanitin hyvin paljon.
  3. kirja, joka jäi kesken: Gabriel Garcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys. Sehän ´pitäisi´ lukea, siitä ´kuuluisi´ tykätä. Olen yrittänyt parikin kertaa, – se riittää minulle.
  4. kirja, joka teki suuren vaikutuksen: John Williamsin romaani ”Stoner”. Tai Tara Westowerin ”Opintiellä”.
  5. kirja, johon palaat aina: Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. Jokunen vuosi, vai jo vuosikymmen, sitten elättelin ajatusta tehdä siitä itse ”päivitetty versio”.

En haastanut ketään Facessa, mutta haastanpa taas teitä blogini lukijat! Kertokaahan te omat vastauksenne. Olisi mukava tietää…

Kotikulmilla

Tänään oli tarkoitus lähteä piipahtamaan kaupungilla, ehkä Pentikillä tai Sokoksella – jotain pientä kodin sisustusta, tulppaanien lisäksi ehkä takkahuoneen pikkupöydälle uusi pikkuliina tai jotain. Mutta kun olen nykyisin kovin laiska lähtemään yhtään mihinkään, eikä ostoksille lähteminen ”näinä aikoina” lopultakaan ole mikään ensisijainen juttu, niin lähdinkin sitten kävellen ulkoilemaan. Olipa mukava. Tuuli oli vielä aika kova, mutta jotenkin nautin pitkästä lenkistä mahdottomasti – ja sellainen ”minulla on mahdollisuus, perjantaina keskipäivällä, tuosta vaan, täällä tepastella.”

Palasin metsäpolun kautta ja muutaman kuusen oksan otin mukaan, jotta jotain somistusta voisin rakennella kotiin… Kivimurske ja lasipurkki ovat vanhoja kaapeista löytyneitä juttuja, hiihtäjät joulukukkakorista, mutta alla oleva valoalusta on aika uusi. Tilasin sen nettikaupasta – pieni ”valopöytä” kuvauksia varten, mutta nyt siitä tulikin olkkariin tämmöinen asetelma. 😉 Ehkä huomenna rohkenen sinne Pentikille.

Eilen illalla alkanut lumipyry jatkui yöllä – katseltiin sitä, sitäkin, kello kolmen aikoihin, kun heräsin siihen, että makuuhuoneen seinille heijastui sininen vilkkuvalo. Oli muuten aika valju tunne. Ja siinähän se oli poliisiauto meidän kujalla, työhuoneen edessä, naapurin portin kohdalla. Pillit ei soineet, mutta valot vilkkuivat (siihen asti että löysin kännykän kuvatakseni). Pikkusen farkkuauton olivat pysäyttäneet ja ainakin puolisen tuntia olivat. Kun mitään ei tapahtunut menimme takasin nukkumaan. Mikä yllättävää, nukahtaminen onnistui.

Nykyisin meidän ”umpiperäkujalla” ei paljon virkavaltaa näy, mutta parikymmentä vuotta sitten tuntui, että ainakin viikonloppuisin poliisipartioiden reitti kulki meidän huudeilla. Läheinen Meri-Toppilan asuinalue oli silloin kasvuvaiheessa, tiettävästi siellä oli (taitaa olla vieläkin?) vilkasta huumekauppaa ja muuta hämärää touhua. Naapuririvitalon parkkipaikalta useammastikin autosta vietiin renkaat alta, yhdeltä naapurilta suunnilleen kaikki arvokkaampi irtaimisto (telkkarit, tietokoneet, korut,…) Lintukodossakin joskus pulpahtaa pintaan.

Kukkia ja kirjoja

Amaryllis. Meidän jouluamaryllis on täysin riippumaton kalenterista, tavallisista kukkimisajoista ja tavoista. Hämmästyksekseni ensimmäisestä vanasta puhkesi ennennäkemättömän näköinen kukka, tuollainen ”kerrannainen” vai miksi tuollaista kutsutaan? Se kuihtui nopeasti, jo ennen joulua. Joulun jälkeen vietiin kukkakori mökille, jossa hoksattiin, että toisessa vanassa on nuppu ja toinenkin. Varsi kasvoi liki metriseksi, eikä kukka kaamoksen pimeydessä puhjennut ollenkaan, lopulta varsi vain katkesi. Sitä vaille, että olin jättämässä koko korin mökille, mutta kun näytti, että sieltä puskee vielä uutta toimmekin kotiin. Nyt on jo neljäs kukinto menossa.  Ja minä olen jo ehtinyt kaksi tulppaanikimppuakin ostaa, ja huomenna taidan ostaa kolmannen. Joulu- ja kevättalvikukat sulassa sovussa.

Koko päivän yhteisiä ruokahetkiä lukuunottamatta olen kuunnellut kirjaa (Totuus Harry Quebertin tapauksesta); kohtuullisen koukuttava kirjajärkäle. Yhtä lailla aamun hiihtolenkki kuin iltapäivän kuvauskokeilut, kodinhoitohuoneen kaappien siivous kuin ruoanlaitto ovat soljuneet huomaamatta kirjan maailmassa eläen. Varmaankaan en olisi tätäkään kirjaa valinnut, jollen olisi Helmet-lukuhaasteessa mukana. Sen FB-sivujen kautta saa vinkkejä kirjoista, nimenomaan sellaisista, joita ei itse hoksaisi valita. Hyvin on minulla lähtenyt liikkeelle haastekohtiin kirjojen löytäminen ja lukeminen. Ajattelin, että aina kuunvaihteessa teen tänne blogiin pienen yhteenvedon lukemistani/kuuntelemistani kirjoista: tämä tammikuu tuntuu kyllä merkillisen pitkälle, mistä lie johtuu…

Joka tapauksessa: lukeminen kannattaa aina.

Valoa näkyvissä

Lumipyrypäivä, joten ei lenkkiä suksilla eikä edes kävellen. Jotain järkevää tekemistä oli keksittävä.

Pieni kaktuskokoelmani on ollut heitteillä pitkän aikaan, kasvaneet ulos purkeistaan, notkahdelleet, nuutuneetkin. Kaikki kuusi erilaisissa purkeissa ja muutoinkin kaikkea muuta kuin mukava sisustuselementti. Myös muut viherkasvit osoittautuivat tarkemmin tarkasteltuna olevan kohennuksen ja kuntoutuksen tarpeessa. Ajelin Bauhausiin ostamaan multaa, koristekiviä ja muutaman ruukunkin sekä yhden traakkipuun. Se sujui helposti ja joutuin. Varsinainen projekti kyllä sitten vei aikaa ja aiheutti piikkejä sormiin, vaikka kuinka oli työrukkasia etc. suojana. Any way, nyt homma tehty.

Maailmantuskaa minulla ei ole paljon tapana kokea tai kärsiä, mutta ilon päivä tänään on ollut. Erityisesti Kamala on tehnyt siitä historiallisen. Tuntuu, että nyt on ainakin toivoa, että ollaan menossa parempaan ja vakaampaan…