Ruokaperjantaina paljon kaikkea

Nyt on ihan tavattomasti kaikkea. Kuohuttavaa, innostavaa, pelottavaa, uutta, vanhaa (joka sekin minua on kautta aikojen innostanut), kevättä, tulevaa, menneen taltioimista… On niin paljon, että tuntuu olevan jonkinlainen pullonkaula-efekti: mitään ei tule ulos, mitään ei pysty käsittelemään, ei ymmärtämään, ei kokemaan, ei iloitsemaan, ei suremaan, ei pelkäämään.  Onko se kevät?

Tänään kuulin joutsenten äänen, vai kuulinko sittenkään? Lenkillä kävelin kohti niitä, olisinpa kävellyt vielä enemmän kohti. Kyllä ne olivat joutsenia! Olin kävelemässä Kuusisaressa (jonka jalkakäytäviä ei ollut hiekoitettu ja olin ilman nastakenkiä, koska tarkoitus mennä myös kauppoihin, joissa en tykkää kävellä nastat napsuen. Se tekee eläkeläisvaikutuksen; ja minähän edelleen kiistän olevani lähelläkään eläkeikää. Saatikka eläketuloja. 😉 Mutta siis, minkä kuvan menetinkään, kun olin niin kaukana. Tässä se Kuusisaaresta Hietasaareen otettu otos; on pilkkijä ja on joutsenet, mutta miten kaukana!! Mutta siellä on ne joutsenet! On kevät!

Sitten toinen paha virhe tänään. Menin Sokokselle: olin lukenut jostain mainoslehtisestä, Face-mainoksesta, any way jostain, että juuri se minun käyttämäni shampoo ja hoitoaine (kalliita Redkenin tuotteita) olisivat jotensakin puoleen hintaan tänään kaupan: miksipä en hakisi sekä kotiin että mökille isot pullolliset lempparituotteita ja kävisi samalla Herkussa kaupassa ja vielä hankkimassa Juniorille synttärilahjan. VIRHE!! Siellä oli ihan tavattoman paljon ihmisiä, ahdasta, jonotusta, melkein rynnimistä. Auts! Ei mun juttu. Mutta olin urhea, ja melkein kaikki aiottu tuli hankittua. Ja ”halavalla”. Tiedättehän Vilenin tyyliin. Ei, en ostanut mitään ylimääräistä.

Tai noh, olin ajatellut ostavani meille kuhafileet, mutta kun tiskissä oli parhaimman näköistä tonnikalaa ikinä, unohdin vastuullisen ihmisen roolin, unohdin hinnan (joka siis oli paljon vähemmän kuin ahven, kuha tai muu arvokala) ja ostin meille kaksi isoa, tuoretta tonnikalapihviä. Ja kuvassa on se visio, jolla niiden valmistamiseen ryhdyin.

Toisen kerran tein näin. Ja ihan oma sovellus on tämä. Aika vaikea, mutta koeta seurata. 😀

Tonnikalapihvit italialaisittain

2 tonnikalapihviä
2 rkl voita
1 prk Barillan Ricotta-kastiketta (muut ei kelpaa! 😉 )
suolaa ja pippuria
parmesaania

Ota pihvit ajoissa huoneenlämpöön. Teen lisukkeet (meillä tsatsiki-salaattia ja bulguria) valmiiksi, kuumenna voi ja paista tonnikalaa pari minuuttia puoleltaan. Korkeintaan pari minuuttia: pinnan on oltava ruskea mutta file ei saa kypsyä sisältä. Kaada ricottakastike pannulle, kuumenna, anna hetki kypsyä, sammuta levy ja anna kalan imeä makua. Paistaessa suolaa ja pippuroi. Lopuksi ripottele pinnalle parmesan-raastetta. Helppoa, hyvää ja tänään tarjouksen myötä halpaakin.

Ja alkuruokana meillä oli astetta parempi hernekeitto. Sellainen perjantain hernesoppa: cashewpähkinöitä ja basilikaa. Simppeliä, hyvää ja toistekin tehtävää keittoa, jota äidillekin tuli samalla keittämisellä moneksi kerraksi.

Ohje on — ? Koti ja keittiö -lehdestä? Yritän etsiä… Mutta olipas sellainen ”astetta-parempi-hernekeitto”.

 

 

 

Katsellen, kuunnellen, kävellen

Tänään aamulla linnut lauloivat! Niitä oli jo aika paljonkin laulelemassa niin kotipihalla kuin aamupäivällä kaupungillakin.

Pehtoori oli päiväreissulla kaverinsa kanssa Syötteellä, joten minulla ihan oma, tarpeellinen yksinolon päivä. Ajatuksenani oli ollut kävellä iltapäivällä kaupunkiin ja mennä sitten kuvauslenkin jälkeen syömään jonnekin etniseen, mutta kun säätiedote uhkaili auringonpaisteen hiipuvan iltapäiväksi, muutinkin suunnitelmia ja menin jo aamulla kaupunkiin autolla ja kiertelin sitten kolmatta tuntia – – etsien kaikenlaista kuvailtavaa. Eipä ole kyllä pitkään aikaan tullut käveltyä Oulun keskustassa ja sen liepeillä 11500 askelta. No mutta sää oli hieno!

Ja taisinpa keksiä uuden kuukausikuvakohteen. Aseman seutu on ison myllerryksen kohteena, mikä näkyy hyvin Tulliväylälle. Kun joka viikko kerran tai pari tuosta kuljen, niin voisin dokumentoida muutosta ottamalla samasta kohteesta kuvia. Pariin vuoteen ei ole ollutkaan sellaista kuukausikuvakohdetta (pl. Apsu 🙂 ) kuin joskus aiemmin – ks. esim. täältä (ja voi kamala kuinka nuo mun kaikki vanhat kuvat on pimeitä! Pimeitä vaikka ne klikkaisi isommaksikin!)

Koskapa puolelta päivin ei vielä ollut kunnon nälkä, kävin hakemassa Toriista Take Away -sushit kotiin. Sainpa niistä hyvää kuvausrekvisiittaakin. Porotokka 3D -muki vihreällä teellä sushilautasen ohessa oli hyvä kuva-aihe Porotokka-projektissa. ”Asioita vähän etiäppäin” – kuten isälläni oli tapana sanoa.

Iltapäivällä muiden hommien ohessa kuuntelin taas Radio Playta. Monta kertaahan on ollut puhetta kuinka olen Radion Novan kuuntelija, aika lailla suurkuluttaja. Siellä on ollut monta minulle mieluisaa toimittajaa (Ile Jokinen, Jalle Niemelä ja Sari Seppälä) ja on vieläkin: Kuukka & Linnanahde aamuisin eivät isommasti ärsytä, ja – kummallista kyllä, olen ruvennut jopa pitämään Esko Eerikäisen lunkista radioäänestä, sujuvasta toimitustyöstä, mutta iltapäivän Nina Backman ja Anssi Honkanen, ja nimenomaan jälkimmäinen, eivät minulle sovi. En ala ruotimaan miksi, mutta joka tapauksessa arki-iltapäivisin en juuri Novaa kuuntele.

Nyt olen löytänyt Radio Playn. Olen kuunnellut koko  Auta Antti -sarjan (joka jostain kuulemani mukaan jatkuu huomenna uusilla jutuilla – jee!), yhtä sun toista sarjaa kokeillut ja sitten tällä viikolla kuvia tehdessä olen kuunnellut melkein kaikki Sunnuntaibrunssi-jutut. Ja oppinut Mikael Gabrielista, Jukka Puotilasta, Almasta, Peter Nymanista, Iina Kuustosesta, Kari Hotakaisesta uutta, – tutustunut heihin. Olli Lindholmin ja Tuomas Kyrön haastattelun kuuntelin tänään. Molemmat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia.

Ja Kyrön innoittamana ajattelin, että ehkä hommaan itselleni jonkun äänikirjasovelluksen: Storytell? BookBeat? Elisa Kirja? Löysin näihin liittyvän artikkelin. Ehkä tilaan tuon BookBeatin. Onkos kokemuksia?

Onnellisessa maassa

Maailman onnellisimmassa maassa olen tänään viettänyt hyvää arkea.

Arjen seesteisyys ja pienet jutut ne on onnen takana. Minulla ainakin.

Vähän umpikujaan itseni Oulu-palapelini kanssa tänään värkkäilin.

Ja siirryinpä sitten viime toukokuun Rhodos kuvia katselemaan ja vähän niitä jo työstämäänkin.
Vihdoin. Mutta jos pääsiäiseksi …

Onnellisuuteen kuuluu myös haaveilu, ja kyllä nyt jo haaveilen meidän reissusta…
Mutta sinne on vielä yli kaksi kuukautta aikaa.
Haaveilukin on kyllä hyväksi.

 

Enstaina sitten

Tänään on perhechatissa ollut vilkasta. Erikseen ja yhdessä opiskeluista, opinnäytteistä, Apsusta, pääsiäisestä, rahanmenosta, Eeviksen ekasta hampaasta, mun kuvaprojektista, lomista, remonteista, ruoasta ja ystävistä kaikenmoista viesteilyä – varmaan muutama sata viestiä on yhteensä lennellyt.

Olennaisin tulos ja paras juttu on se, että Apsusta on hyvä se, että ”Saana tulee enstaina tai torstaina, tai ainakin lähtee kohta tai ykskymmeneltä tulemaan tänne päin eikä heti lähde pois vaan pelaa Kimbleä”. Enstaina ykskymmeneltä eli suunnilleen pääsiäisenä. 😉 Minustakin se on kiva juttu, vaikka ei ehkä Kimbleä pelatakkaan. Josko minulla olisi jo uusi palapeli?

Kävinpä tänään kaupungissa lenkillä: pitihän se tähtitorni käydä vielä kuvaamassa. No sää ja valo nyt eivät olleet erityisen suosiollisia. Mutta kaikista mustista korkeista lumipenkoista oli puolensakin: siellä minä kuulkaa Silloilla seisoin hangen päällä ja kuvasin tähtitornia, ja Kajaaninkadulla kuvasin kirkontornia ainakin puolitoistametrisen lumivuoren päältä. Mutta, mutta valo ei ollut mieleinen. Ehkä enstaina parempi keli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nämä muokkaamattomat raakakuvat näyttävät että kyllä nuo tornit saa suoraankin. Mutta että eri suunta aiheuttaa muutakin ongelmaa kuin valon puutteen. Tornien edessä on jotain tarpeetonta. Kupoli, terassi ja sähköjohto. Ikinä ennen en ole hoksannut että Kajaaninkadun yli kulkee tuollainen johto. No se on helppo photoshopata pois ja leikata vain torni, mutta ehkä minä vielä odotan aurinkoa.

Yksi vanha kuva arkistoistani löytyi. Tuostakin voisi tehdä palapelin. Taivaskin on sopiva palapeliin, eikö vain? – Ja torni on suorassa 😉

Palatessa kiersin vielä Ainolan kautta ja siellähän uusi kesäteatteri oli jo (lähes) valmis. Minusta katos on aika hienon näköinen.  Katsomot tulevat ymmärtääkseni olemaan liikuteltavat ..

Joskopa sitä ensi kesänä saisi aikaiseksi lähteä Kesäteatteriin, – milloinhan on viimeksi oltu? Ehkä 2005 kun oli Oulun 400-vuotisjuhlat ja näytelmä Kuningaslohi paljon kehuttu, ja minulla jostain sinne vapaalippujakin. Meidän teinit ja ottopoikakin olivat mukana. Eli ei kovin tiuhaan ole käyty. Ja ihan liian vähän tulee käytyä teatterissa muutenkaan. Sitä paitsi minulla on ollut eilen ja tänään vakaa aie lähteä leffaan katsomaan A Star Is Born, ja olenko saanut lähdettyä. Nope!

No sentään veroilmoitukset olen nyt ottanut esille vakaana aikeena työstää ne viikonlopuksi – minullahan niitä on peräti kolme hoideltavana: oma, äidin ja Muistikuvia. Viimeinen vaatinee eniten aikaa ja vaivaa. Mutta ei enää tänään mitään sellaista. Enstaina sekin. Nyt vielä vähän aikaa palapelin parissa…

 

Oulun torneja ja julkisivuja -projekti

No nyt aika paljastaa minun viime viikon projektini. Tai siis se versio, jossa nyt olen menossa.

Ensinnäkin oli otettava kuvat: kierrettävä, kuvattava eri suunnista, valon tullessa kohteeseen suunnilleen samanlaisena, ja vasten sinistä taivasta, jotta kuvat olisi mahdollisimman helppo ”syvätä”, – rajata vain rakennus tai sen osa irti taustasta. Säädeltävä kuvat. Etsittävä sopiva taivaskuva.

Soviteltava, koetettava, mikä mahtuu mihinkin, mikä näyttää hyvältä, säädettävä ja rajakohtia putsattava, siirrettävä sittenkin joku toinen rakennus eturiviin tai oikealta vasemmalle tai toisinpäin. Ja välillä aloitettava alusta. Ja käytävä kuvaamassa esim. Valve uudelleen, kuvaamassa Byströmin talo, joka ei sittenkaan sovi tähän.

Saahan se ihminen päivänsä kulumaan näinkin. Kymmeniä tunteja on mennyt tähänkään asti pääsemiseksi. Palapeliähän tämä on — ja siitäpä tulikin mieleeni, että tilaan tästä – tai vähän erimallisesta ja kunhan valmistuu – palapelin. Ja projektini lopputuloksen yritän kyllä myydä (myös) kaupungille. Kuvan koko on oikeasti yli metrin leveä ja siitä voi kyllä tulostaa vaikka seinänkokoisen tapetin ja tarkkuus säilyy. Tässä nettiversio ja pienennetty valtavasti.

Nyt kuvassa on vielä kohtia, joihin en ole tyytyväinen ja jotka häiritsevät silmää. Esimerkiksi aseman ja Hannalan katoilla oleva lumi. Pitäisi saada aikaiseksi sellainen ”vuodenajaton” versio. Monta muutakin juttua vielä vaativat aikaa ja opettelua…

Auttakaapas tekin, ja kertokaa, mikä on huonoa tai onko koko idea äpöstämisen arvoinen. Luulenko vain, että tästä tulee aika hieno? 😀

Uusia keittiökokeiluja

Tämän viikonlopun teemana ei ole ollut reippailu, ei ulkoilu, ei mikään ylenpalttinen ahkeruus, vaan ruoka.

Tänään oli Rantapellon koekeittiössä testattavana muutama Soppa365-sivustolta löytynyt lupaavan oloinen resepti.

Minulta on joskus kysytty, että mistä ja miten löydän hyviä ruokaohjeita, mistä tiedän, että ”tuo voisi olla hyvä”. – En tiedäkään. Mutta joku intuitio on: ruoassa täytyy olla niitä aineksia, joista pidän ja siinä ei saa olla niitä. joista en pidä. Kerrassaan vaikeaa, eikö? Olennaista on myös, että ruoan tekeminen ei saa olla loputonta pipertämistä, eikä ihan kovin montaa erilaista kypsennysvaihetta etc. Näistä lähtökohdista tälle päivälle oli valikoitunut pari uutta reseptiä.

Paras suolainen pannari ikinä!! Eikä ollut vaikea. On kaunis. Tein sen vähän kuin lisukkeeksi. Pääruokana oli lampaanfileitä ja eilistä sitruunarisottoa. Ja sitten pannari, jossa siis salaatti ja hiilari ja kastike (tsatsiki) samassa paketissa. Tämä kyllä sopii lounasruoaksi tai arkipäivälliselle. Tänään sitä jäikin vähäsen, katsotaan ja maistellaan, millaista on huomenna … Mutta siis (ihan vähän vain sovelsin Soppa365-ohjetta):

PINAATTI-FETAPANNARI JA MINTTUTSATSIKI

150 g pinaattia
150 g fetajuustoa
3 kananmunaa
3 dl vettä
2 dl kreikkalaista jogurttia
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl oliiviöljyä
1 tl suolaa

Minttutsatsiki

2 dl kurkkua raastettuna
1/2 tl suolaa
3 dl kreikkalaista jogurttia
2 rkl minttua hienonnettuna
1 valkosipulinkynsi

Lisäksi

1 l erilaisia tomaatteja
200 g leikkelettä
3 dl salaattipinaattia
mintunlehtiä

Sulata pinaatti pakkauksen ohjeen mukaan. [Tein tuoreesta pinaatista, pikaisesti ryöppäsin sen.]

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Murustele feta. Riko kananmunat kulhoon. Sekoita pinaatti, vesi, jogurtti, jauhot, öljy ja suola joukkoon. Sekoita ja lisää fetamurut. Kaada pannaritaikina leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ja kypsennä uunissa 30 minuuttia. Tee sillä aikaa minttutsatsiki.

Raasta kurkku ja sekoita suola raasteen joukkoon. Anna kurkun itkettyä viitisen minuuttia. Kaada raaste siivilään ja painele kurkusta irtoava neste pois esimerkiksi kauhalla. Kaada raaste takaisin kulhoon ja sekoita jogurtti joukkoon. Hienonna minttu ja valkosipuli ja lisää ne kurkku-jogurttiseokseen.

Lusikoi minttutsatsiki jäähtyneelle pannaripohjalle. Levitä tomaatit pannarille. Asettele leikkeleviipaleet pieninä ruusukkeina tomaattien väleihin. Koristele salaatilla ja pinaatilla.

Jälkiruoaksikin jotain uutta. Tai noh, kerran joskus vuosia, vuosia sitten olen yhden Charlotte Russen tehnyt. Ehkä jouluksi tai viinikerholle. No nyt joka tapauksessa ei ihan ”normijuttu”. Mutta tulipa mieleen, että tästä voisi tehdä sellaisen lakkaversion. Lakkahillolla ja marjoilla… Tänään ”kuningatar-versio” eli vadelmia ja mustikkaa.  Lakkaversio olisi enemmän pääsiäisen värinen?

Charlotte Russe

Kääretorttu:

4 munaa
1 dl sokeria
1 1/2 dl vehnäjauhoja 
1 tl leivinjauhetta

Täyte:

2 dl hilloa kuningatar-hilloa
3,3 dl kuohukermaa vaahdotettuna 

Täyte:

8 liivatelehteä
4 dl kuohukermaa
1 dl tomusokeria
2 tl vaniljasokeria
2 dl sulatettuja vadelmia 
400 g maitorahkaa
1 dl marjamehua/maitoa

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet ja lisää ne hyvin sekoittaen siivilän läpi taikinaan.
Kaada taikina leivinpaperille uunipellille ja paista 200-asteisessa uunissa 7 – 10 min.
Kumoa kypsä torttu toiselle leivinpaperille, jolle on ripoteltu hieman sokeria. Anna jäähtyä.
Vaahdota kerma, tomu- ja vaniljasokeri. Levitä hillo ja kermavaahtoa (1/3 vatkatusta) torttulevylle ohueksi kerrokseksi. Rullaa tiukaksi kääretortuksi jättäen sauma alaspäin.
Valmista täyte. Liota liivatelehdet,. Vaahdota sillä aikaa kerma vaahdoksi ja lisää joukkoon tomusokeri ja vaniljasokeri.
Sekoita sulaneet marjat ja maitorahka keskenään. Kuumenna marjamehu ja sekoita liivatteet mehuun.
Sekoita mehu rahkan joukkoon hyvin sekoittaen. Yhdistä kermavaahto rahkaan hyvin sekoittaen.
Vuoraa noin 3 l kulho kelmulla. Leikkaa kääretortusta siivuja ja vuoraa vuoka siivuilla.
Kaada täyte keskelle ja tasoita pinta kääretorttuviipaleiden tasolle.
Hyydytä kokonaisuus kylmässä, mieluiten seuraavaan päivään.
Ennen tarjoilua kumoa kakku vuoasta tarjottimelle.

 

Toki tämän voi tehdä käyttäen valmista kääretorttua, tulee ehkä kauniimpikin, mutta do-it-yourself – saat paremman.

Me kaikki olimme tyytyväisiä. Taas tuli mieleen, että pitäisi useamminkin kokeilla jotain uutta, unohtaa oma repertuaari. Niin tässä, kuin monessa muussakin asiassa.

Kohti ensi viikkoa…

 

Ruokaviikonloppu

Tälle viikonlopulle näyttää olevan ominaista ruoka (- ja huolikin).

Koskapa sää on ollut mitä kurjin, skippasin lenkin, ja käytin aamupäivän reseptien etsimiseen. Tälle viikonlopulle ja ensi viikon soppakeittiöön etsin uusia ohjeita, – ja tiedättehän miten käy, kun alkaa surffailemaan… Hyvinkin parituntinen kului paitsi ruokablogeissa ja -lehdissä klikkaillen, myös piipahdellen kaiken maailman typerillä julkkissivuilla, asiallisilla elämäntapasivuilla, välillä neuleohjeita etsien, FB:n ”kaikki” valokuvaussivustot koluten … Kaiken kaikkiaan yhtä tyhjän kanssa. Paitsi että niitä reseptejä kyllä löytyi. Huomiseksi parikin ja tälle päivälle ensimmäinen kokeiluun: sitruuna-vuohenjuustorisotto.

Kun kokeiltavia ruokia ja varsinkin uusia keittoideoita löytyi useampikin, kauppalappu venyi aikamoisen pitkäksi. Liki kaiken tarvittavan löysin meidän lähikaupasta. Ja kyllähän se väistämätöntä oli, että parsaa oli tänään. Sen valmistin ”vanhalla” ohjeella: Kellogg´s-pecorino-kuorrutus. On se vaan hyvä ja helppo. Ja sitten oheen – ei suinkaan prosciuttoa, kuten tavallista vaan – speckiä. Savustettua ilmakuivattua kinkkua. Pirkka-merkkinen on ihan kelpoa, mutta kyllä kaipasin sellaista speckiä, jota oli Wienissä hotelliaamiaisilla. Ja sitten oheen sitä sitruuna-vuohenjuustorisottoa.

Sen ohje löytyi Soppa365-sivustolta, joka on kyllä hyvä portaali monille ruokablogeille ja -lehdille. Ainoa vaan, että välkkyvät, vaihtuvat mainokset minua häiritsevät. Mutta risotto oli hyvää!

SITRUUNA-VUOHENJUUSTORISOTTO

2 – 3 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
1/2 dl oliiviöljyä
3 dl risottoriisiä
7 dl vettä kiehautettuna
1 rkl (luomu)kasvisfondia
1/2-3/4 dl (luomu)sitruunan mehua
1/2 dl tuoretta timjamia hienonnettuna
1 rkl hunajaa
2 tl (luomu)sitruunan kuorta raastettuna
1/2 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria myllystä
1 rs (150 g) pehmeää vuohenjuustoa (Chavroux)

Kuori ja hienonna sipulit. Kuullota ne oliiviöljyssä paistokasarissa. Lisää riisi ja jatka kuullottamista muutama minuutti, kunnes riisi on läpikuultavaa.

Lisää joukkoon fondi ja kiehautettua vettä desi kerrallaan sitä mukaa, kun edellinen on imeytynyt riisiin. Tarkista käyttämäsi riisin kypsennysaika pakkauksesta. Jatka kypsentämistä keskilämmöllä 12–18 minuuttia vettä samalla tavoin lisäten, kunnes riisi on kypsää, mutta siinä on vielä purutuntumaa jäljellä. Tarvitsemasi veden määrä riippuu siitä, kuinka laakeaa pannua käytät ja kuinka voimakkaasti risotto porisee, mikä vaikuttaa nesteen haihtumiseen.

Lisää kypsentämisen aikana joukkoon timjami, hunaja, sitruunankuoriraaste, suola ja mustapippuri. Kaada lopuksi joukkoon sitruunamehu, lusikoi päälle pehmeä vuohenjuusto ja pyöräytä sekaisin.

 

Ja sitten viinisuositus parsalle. Jos tällaisen viinin jostain löydät, kannattaa ostaa. Parsalle, kalalle, katkaravuille…

Itävaltalainen grüner veltliner, jota ei oikeastaan ”gryyneriksi” (poikani ilmaus) uskoisikaan. On siis voimallisempi, maukkaampi, ja hyvin kesti myös speckin savuisuuden, joten voisi sopia myös savukalalle. Onkohan savustukseen vielä kauan? – Nyt tuntuu, että on. Ulkona on pimeää, märkää, ja hitosti lunta. Mutta siis, tässä vaikka pääsiäispöytään suosituksia. Ja odottakaapas kun näette mitä huomenna on tarjolla!

Humputtelupäivä

Mitä jos pikkuperhe asuisi pääkaupunkiseudulla, tai vaikka Pyhännällä (Juniorin opintonäytetyön toimeksiantajan paikkakunta) tai ulkomailla? – En tiedä, mitä sitten. Luulen, olen jotensakin satavarma, että se olisi huomattavasti huonompi tilanne kuin se, että asuvat tuossa viiden kilometrin päässä. Se viisi kilometriä on itse asiassa oikein sopiva matka.

Se mahdollistaa näkemisen pari kertaa viikossa, ja tarvittaessa (osa-aikaiset ”mummila-päiväkotina” -jaksot) helposti useamminkin.

Tänään jo melkein nelivuotias (3 v. 10 kk) Apsu odotti minua aamukymmeneltä. Oli pitkästä aikaa vain meidän kahden yhteinen humputtelupäivä. Ehdotin että mennään joko Leo`s Leikkimaahan tai sitten Tietomaahan. Ensimmäisessä on käyty kerran ja Tietomaassa neljä kertaa aiemmin. Ja yllätyksekseni Apsu valitsi Tietomaan. Ja hyvä valinta olikin. Sinne oli neljäs kerros rakennettu ihan uusiksi.

Ja paljon uusista jutuista oli hyvinkin meille mieluista. EHkä kaikkein paras oli kun saatiin tehdä itse omat pienet mäkiautot ja niillä sitten ajella. Tehtiin autot kolmeenkin kertaan. Ja aina Apsu voitti kilpa-ajon. Aina.

Mutta  sählyssä me oltiin hyvä joukkue, ja aina pelin jälkeen läpsästiin ”give me five”!

Kolme ja puoli tuntia tuolla seikkaillessa kului nopsasti. Voin kyllä – nyt remontin jälkeen entistä enemmän – suositella Tietomaata myös pienille. Ja sitten kaupungille syömään: pizzaa ja jätskiä oli tilaus. Siispä sakeassa räntäsateessa mentiin Valkean Rossoon. Väsynyt poika istui silmät tapittaen ja veti kokonaisen lasten pizzan ilman hetkenkään miettimistä, isompia juttelematta, vaikka melkoinen selittäjä muutoin onkin. Ja sitten vielä  jätskiä päälle.

Kun vielä lupasin, että haetaan karkkipäiväksi (= perjantai) karkkikaupasta jotain, oli riemu juuri niin iso kuin saattoi odottaa. Pikkuisen epäilin, että entä jos äiti ei tykkää, kun mummi ostaa karkkia vielä jätskin päälle, Apsu totesi hyvin varmaan sävyyn: ”Ei sitä haittaa ollenkaan”. Humputtelepäivä oli taas niin hyvä ja mummille tärkeä. Ja oli se Apsullekin.

Toki mummikin oli väsynyt, mutta illaksikin oli vähän juhlaa tiedossa: ystävien kanssa ruokatreffit De Gamlas Hemiin. Ei hassumpaa. Menipä ilta äkkiä. Ja hyvin syöden. Vain ”yömyssy” Irish Coffee oli pettymys, kaikki muu (etanat, karitsa, mokkapannacotta) ja luonnollisesti seura maistuivat.

Vihertää – edes sisällä

 

Eucalyptuksen oksat ovat kyllä mukavia; tai siis ne on halpoja, ne kestävät vaikka kuinka kauan, ne tuovat vihreää sisälle ja niitä voi ripotella pienissä purkeissa vähän joka puolelle huuskollia. Minulla taitaa olla nyt kolme pientä purkkia, ja vielä yksi iso Festassa. Tänään – samalla kun kävin ostamassa Miniälle synttärilahjaa – ostin myös pikkuruukkunarsisseja. Vaikka pääsiäiseen on yli kuukausi vielä, niin silti ostin. Tällä viikolla on ollut niin keväistä. Ja tänäänkin sen yhden tunnin kun olin kaupungissa. Joten ihan hyvin voi jo vähän orientoitua pääsiäiseen.

Mökille lähtöä tässä on arvottu: lähdetäänkö lauantaina, mennäänkö pääsiäisenä, ehkä sittenkin siinä välissä tai miten tehdään. Ulkopuoliset tekijät taitanevat ratkaista, että ainakin ensi viikko ollaan Oulussa, mikä tarkoittaa, että pitäisi saada jostain puhtia käydä täällä hiihtämässä. Eipä ole minun latukilometrisaldoni tälle kaudelle häävi, lähinnä säälittävä. Lumen puutteen syyksi sitä ei voi laittaa.

Mutta huomiseksi on liikkumista luvassa. Meillä on Apsun kanssa humputtelupäivä. Sitä on yritetty monta kertaa viimeisen kuukauden aikana, mutta huomenna! Eiköhän molemmat olla terveitä ja valmiita lähtemään Leo´s Leikkimaahan!

 

 

Valoa kohti

Viikon kestänyt melkoinen ”radiohiljaisuus” tai siis bloggaamisen tahmeus taitaa vielä tänään jatkua. Vähän kituviikko, unohtelujen viikko, vähän huono viikko, paljon epämieluisia juttuja sattunut kohdalle joten eipä nyt oikein teksti pulppua.

Parasta tänään oli, kun olin aika varhain aamulla  ennen äidin lääkärissä käyttämistä kuvailemassa, täydentämässä vielä Oulun vanhoja kauniita rakennuksia -kuvaprojektini materiaaleja. Kuviin ja projektin työstämiseen on kulunut monia tunteja iltaisin. Lupaan, että viikonloppuna viimeistään näytän edes lähes valmiin ”teoksen”.

Ja sattuipa sitten iltapäivän ”oikealla” lenkillä taas halo kuvattavaksi. Pikkupakkanen, kimmeltävät hanget sen syntymistä ymmärtääkseni auttavat. Huikea oli kyllä muutenkin.

 

Connecting

Oulussa on menossa POLAR BEAR PITCHING Kansainvälinen tapahtuma yliopiston ja kaupungin yhteistyöllä tehty pitsaus-happening,  jonka After Partyt ovat Torinrannassa. Minä olin Pre Partyissa. Tai siis aamupäivällä kävin katsomassa, kun lämmittelivät rekkasaunaa ja kaivoivat avantoa. Hartwall on tehnyt lonkerobaarin ja Nokia aurinkokaaren tai mikähän tuon nimi onkaan. Touhua ja tohinaa oli.

 

Isoin lonkero ikinä? Ja varmasti kylmää?

Iltapäivä kuluikin sitten oppia saamassa: nyt osaan käyttää Lyytiä! Olipa hyvä nettikoulutus.

Ja tyttären kanssa pitkä puhelu, pitkästä aikaa kaikkien tietojen päivitys. Eihän me mitään arkirupattelijoita olla. Paitsi tietty whatsappissa, mutta että puhelimessa? – Ehei. Joskus on kuitenkin hyvä käyttää pitempi tovi päivityksiin.

Ja illalla sitten oltiinkin Juniorin kanssa saman pöydän ääressä. Meillä nyt niin paljon päivitettävää ole; aika ajantasaisia tiedot on. 😉

Connecting people – ihan niin kuin tässä Nokian sponssaamassa jääveistoksessa.

Kotoilijan maanantai

Olipas koko blogi unohtua tälle illalle..

mikä kertonee siitä, ettei ole tapahtunut mitään kummoista. Kuvien suoramyyntiyritystä, huomisen nettikoulutuksen ennakkotehtävien tekoa, Vastavaloa, Caritas, pyrystä poissa pysymistä, — niistä oli minun maanantaini tehty. Jotenkin vähän huono päivä kuitenkin. Mutta huomenna taas paistaa.

Kevättalven viikonlopussa

Ihan lauantai.

On tuntunut ihan lauantaille. Ehkä eilinen naapureiden käynti, tänään tekemätön päivä ja se, että pikkuperhe ei tullut syömään, tekivät tunteen lauantaista.

Lauantai tai sunnuntai, mutta onpa ollut kiva keli. Niin kaunis maaliskuun pakkaspäivä. Ja kun eiliseltä oli rääppiäisiä niin en ole juuri ollut sisällä.

Aika harvakseltaan julkaisen meiltä kotoa, edes Festasta, kuvia, mutta tässäpä nyt yksi. Siksikin, että yritän kertoa, kuinka kaunista on sälekaihtimien välistä siivilöityvä valo. Ja varjot. Ja nimenomaan tuo valo! Ja vihreä, olkoonkin ”tehty”.

Kuvissa näkyy (vas. alareunassa) valkoinen ruukku, jossa on ”heinää” (nyt myös bannerikuvassa). Muutamana vuonna olen kylvänyt – paitsi perinteistä rairuohoa – myös vehnänorasta, ja se on kyllä kaunista. Ja kiitollista, kuten anoppini varmasti sanoisi. Siis että se itää nopsasti ja varmasti: viikossa jo tuollainen nätti vihreä ”nurmi”. Sitä voi leikata huoletta ja se pysyy kauniina monta viikkoa. Voinpa suositella, kokeilehan, jollet ennen ole. Pääsiäinenhän on vasta reilun kuukauden päästä, mutta miksei voisi laittaa jo nyt keväistämään kotia? Ihan hyvin voi.

 

Naapurit syömässä

Tänään vieraita, paitsi että ei vieraita. Vaan ystäviä vuosikymmenien takaa, naapuruksiakin jo yli kolme vuosikymmentä.

Meillä oli paljon päivitettävää – enemmän kuin lenkillä tavatessa tai portin pielessä moikatessa ehditään sanoa tai läpikäydä.

Päivittämistä helpottamaan ja edesauttamaan olin värkännyt meille syötävää-…

MENU 9.3.2019

Toast Skagen

Poronpaistia
Porkkanarisottoa
Korvasienimuhennosta
Karpalohyytelöä

Creme Brülée Omar

Ja ohessa oli kyllä muutama lasillinen hyvää viiniäkin. Ja jälkkkärin jälkkäriksi vielä Chocoksin suklaata ja vähän juustoja. Ja loput tilkat viiniä…

Paljon tuli kuulluksi. Ja taas pohdittua vanhenemista, elämisen satunnaisuutta, epäoikeudenmukaisuuttakin. Menneitä juttuja ja mietteitä tulevasta.

Tällaisia iltoja tarvitaan.

Naistenpäivänä ikävä historiaa ..

Naisten päivä. Miksi juuri tänään? – Vuotuisjuhlahistorioitsijana (vaude minkä ”tittelin” itselleni keksinkään!!) rupesin (vasta tänään) etsimään tietoa, että miksi naisten päivä on juuri 8.3. Ja äkkiähän se tieto löytyi – yhdeltä lempisivustoltani:  https://almanakka.helsinki.fi/fi/

Kuvan naisista monet ovat minulle ”tuttuja”. Heidän ajatuksiaan ja aikaansaannoksiaan sivusin ja selitin aika usein luennoilla tai artikkeleissa: Hedvig Gebhard ja Lucina Hagman vilahtelivat ehkä eniten jutuissani. Mutta kyllä Minna Canth teki minuun vaikutuksen jo lukioikäisenä. Ja nyt myöhemmin aina vaan tärkeämmäksi on tullut hänen lausahduksensa:

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää”

Toinen sivusto, jolla edelleen usein vierailen on SKS:n sivusto. Ja sielläkin juttu naistenpäivään liittyen.

Aatelkaapa oikeasti noita naisia.

Noh, en ala luennoimaan, vaikka tänään on ollut kummallinen kaipuu opettamaan, luennoimaan, uppoamaan menneisiin vuosikymmeniin. Eikä se kaipuu taida johtua (vain) naistenpäivästä. Historiaa, siitä oppimista ja sen opettamista, on ollut muuten vain ikävä.

Naistenpäiväni on kyllä mennyt ”perinteisissä naisten töissä”: olen siivonnut Festan. En vain pintapyyhkinyt, vaan se kunnon kevätsiivous. Olen ennenkin sanonut, että on hyvä kun tulee kutsuneeksi ystäviä ja vieraita kotiin, niin tulee järjestellyksi ja laittaneeksi kaikkea selllaista, mitä keskenään ollessa vitkuttaa loputtomiin. Viherkasvit ovat tänään saaneet huoltotoimenpiteitä osakseen, Festaa monin tavoin ”ylöspantu”, keväistetty. Se on ollut tarpeen, sillä sää on ollut lievästi sanon luminen: Pehtoori on tehnyt tänään kolmesti lumityöt. Meiltä ei kohta enää näe ulos. Tai siis näkee, mutta siellä on vain lunta. 😉

Luovuutta liikkeellä?

Päivä vierähti vähän kuin unessa. Sentään pariinkin otteeseen ollessani ulkosalla oli n heräillä ja tässä maailmassa, muutoin vähän omissa ajatuksissa ja toiskeleposena. Mutta eipä sillä niin väliä.

Ulkona mieleen tuli ajatuksia uusista korttisarjoista… Ja yhtä ajatusta (”Oulun tornit”) jo otinkin kuvia, … vähän värkkäsin. Ja sitten tuli mieleen Jussi Lahtisen kortit ja julisteet. Tiedättehän ne eri kaupungeista tehdyt hienot mv-kortit, joissa on kaupunkien maamerkkejä. Siis olenko nyt pöllimässä ideaa, kopioimassa harrastajatasollani jotain oikean kuvataiteilijan tuotosta. Ks. Lahtisen töitä: http://www.jussilahtinen.fi/ 

Ja sitten toisenlaista toteutusta mietin myös.

Ihan selvästi tämä pitkään jatkunut laiskotteluni, tekemättömyyteni saa aikaa luovia ajatuksia, toisin kuin joku viikko sitten vielä epäilin. Mutta totta puhuen: pitäisi kyllä ryhtyä jollekin.

Oulun kauneimpia taloja

Tässä eiliseen ”vaakuna-arvoitukseen”  vastauskuvat.  Vasemmalla ylhäällä Torikadulla nykyinen kulttuuritalo Valve. Siitä ja sen historiasta olen kirjoitellut täällä blogissakin vähäsen KLIKS.  Oikealla ylhäällä Kaupungintalo, ja siitäkin on täällä jotain mainintoja (KLIKS). Alhaalla vasemmalla Koulukadulla oleva Osuuskaupan talo ja oikealla alhaalla Vanha Paloasema, jossa toimii nykyään Grill It -ravintola.

Osuuskaupan taloon liittyen suora lainaus Kansallisarkiston sivustolta:

Oulun osuuskauppa perustettiin 1901 ja ensimmäisen myymälänsä se avasi vuotta myöhemmin Pakkahuoneenkadulla. Oulun Osuuskauppa oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (myöh. OTK) jäsen ja sitä johti yli 50 vuoden ajan Otto Karhi. Toimialoista edustettuina olivat myymälätoiminnan ohella mm. leipomo, makkaratehdas, meijeri, jalkinekorjaamo, kutomo, metallikorjaamo, sikala ja teurastamo.  Jäsenten ja myymälöiden määrällä mitattuna Oulun osuuskauppa nousi sotien jälkeisen Suomen kolmanneksi suurimmaksi osuusliikkeeksi. Sillä oli myymälöitä Haukipudasta, Pudasjärveä ja Vihantia myöten. Oulun osuuskauppa ja muut paikalliset osuuskaupat fuusioitiin 1983 OTK:hon, jolloin syntyi E-osuuskunta EKA.

Talossa olleessa leipomossa tehtiin ymmärtääkseni myös mm. Hulikakkua, mistä on sitten nimi nykyiselle asunto-osakeyhtiölle. Leipomon savupiippu näkyy sisäpihalta ottamassani kuvassa. Sitä ei olla ainakaan vielä purkamassa niin kuin Stora Enson (ent. Oulu-yhtiö) piippua, mikä tietysti kuohuttaa oululaisia. Oululaiseen osuuskauppaliikkeeseen ja nimenomaan tähän taloon liittyy keskeisesti myös Otto Karhi. Hän oli liikkeen johdossa puoli vuosisataa. Pääkonttori ja hänen asuntonsa olivat tässä talossa.

Hulikakkua (tai sen jäljitelmää) oli jokunen vuosi sitten myynnissä Merikoskenkadun Leipomokaupassa, ostinkin. Nimi Hulikakku tulee sanasta ”hålkaka” eli reikäleipäähän se kakku on. Sen kehitti kuulemma leipurimestari Armas Kinnunen, joka asui Raksilan Osulan aidan takana. Hulikakku oli pyöreä reikäleipä noin 1,5 cm paksuinen ja se oli helposti jaettavissa kuuteen osaan. Taikina oli tehty pääasiassa ruisjauhoista, mutta siihen oli lisätty noin 10 % vehnäjauhoja.  Perinnetietous ei kerro oliko leipä tehty juureen.

Talo on ns. Kakaravaaran alueella, ja sen viereiseen matalaan autohallin seinään on tullut uusi muraali.  En vielä löytänyt tekijää, mutta tyyli näyttäisi samalta kuin Kajaanintien alkuun syksyllä valmistunut komea, korkea muraali (Kliks).

Näille huudeille kävelin tänäänkin, mutta kuvauskeli ei ollut mitenkään hyvä, joten mitään uusia otoksia.

Erilaista laskiaista

Laskiaistiistai ja kymppiviikko! Eikä työelämävelvoitteita ja silti me ollaan Oulussa. Mökille ei menty, sillä oltiin aika vasta ja pikkuperhekään ei Juniorin opiskelujen (lopputyön rutistusta) ja töiden vuoksi päässyt. Toivottavasti pääsevät jossain välissä huhtikuussa.

Mutta kyllä kelpaa Oulussakin ulkoilla näillä keleillä. Jatkoin Oulun rakennusten kuvauskierroksiani tänään. Ja sen tuloksena olisi nyt teille pieni arvaus- tai tietokisa. Kuvasin kaikki löytämäni Oulun vaakunat.

Löysin vain nuo neljä… Onko vielä jossain muissa rakennuksissa Oulun vaakunoita? Haluaisin nekin käydä kuvailemassa. Kerrohan jos tiedät.

Ja tunnistatko nämä? Missä ovat nämä neljä Oulun vaakunaa? Jätin jokaiseen kuvaan vähän rakennuksen seinää tai kattoa, jotta vaakuna olisi helpompi sijoittaa paikalleen.’

Illansuussa sitten ajelimme Caritakseen hakemaaan äidin syömään. Pitkään oli suunniteltu ja valmisteltu tuulettumista, blinisapuskaa, ravintolapäivällistä… Monien vaiheiden jälkeen se onnistui tänään. Systeri ja avokkinsa olivat myös, mukava niin. Olimme Hugossa. Blinejä ei enää ollut tarjolla, mutta paljon muuta hyvää. Ruoka ja palvelu (luomuhissi pyörätuolille!!!) olivat vähintäänkin oivallisia. Me saattelimme murmelin (= äidin) kotiin ja nyt olemme iloisia, että huomenna ei ole työpäivä. 😉

Oulun taloja

Nyt on pitkän aikaa, ainakin koko talven, ollut sellaista että maanantai on kodinhoitopäivä: siivousta, pyykkiä, erinäisiä järjestelyjä ja niin se on ollut tänäänkin. Pitkälle iltapäivään oli oikein tylsä ilmakin, pakkasta ja pilvistä, joten annoin itselleni luvan pysytellä sisällä, mutta aurinko mokama jo neljän tienoilla paistoi oikeinkin komeasti. Onneksi päätin lähteä kaupungille tepastelemaan.

Uutta ja vanhaa Oulua katselin, kuvailin.

Koko aseman seutu ja Rautatienkatu on sekin valtavan myllerryksen ja rakentamisen alla. Vastikään valmistut iso korkea, valkoinen, rantalomakohteen hotellin näköinen talo, viehättää jotenkin minun silmääni, ja siinä on kaupungin kauneimmat paloportaat.

Hoksasinpa, että vanhan Arlin (myöh. Oskarin kellari)  ja matkustajakodin tai Tullihotelli  tms. talon paikalle (hirmu nopeasti) tehdyn uuden kerrostalon alakertaa tulee iso Asia Market. Siis ihan asemaa vastapäätä Nyt kun Hallin pieni aasialaisten ruokien kauppa on sekin pois, niin pitänee käydä tutustumassa tuohon uuteen.

Vanhaa Oulua edustakoon tämä yksi Oulun komeimmista rakennuksista, jota ei vain tahdo koskaan hoksata. Ossuuskaupan  konttori, sauna, leipomo ja makkaratehdas (tai ainakin varasto), pihapiirissä suutari ja satulaseppä  – mitä kaikkea siinä on sotien välisellä kaudella ollutkaan. Mitähän siinä nyt on? Asuntoja ainakin, mutta mitä muuta? Rakennus on takaakin todella hieno. Se on jo 110 vuotta vanha. Eikä tarvi purkaa homevaurioiden vuoksi.

Ja laitanpa tähän vielä sen minun viikonloppuna aloittamani maapallo-projektin ensimmäisen valmiin kuvan, jonka laitoin jo Vastavaloonkin.  Tämän nimi on ”Maailma radaltaan”.

Ruokaviikonloppu

Kolme kalaruokapäivää takana. Perjantaina haukea serranokääreessä, eilen lohta chili-limeliemessä ja tänään sushia, jossa pääasiallisena täytteenä lohta.

Viikonloppu kulunut ruoan ja ulkoilman, kuvien ja ylenpalttisen lepäilyn merkeissä. 🙂

Eilinen uusi lohiruoka oli simppeli, hyvä aasialainen ruoka. Ohje on ”vanhasta” Safkaa-kirjasta, ja oheen wokkasin munanuudeleita ja tein salaatin, jossa oli kananmunaa, avocadoa, kurkkua, suolapähkinöitä. Ihan hyvä lauantairuoka siitä tuli. Ja kuvan tietysti unohdin ottaa, mutta värikäs annos se olii. Limeä ja inkivääriä, soijaa ja chiliä, monta minun lempparijuttua mukana.

Pintapaistettua lohta lime-chililiemessä 

600 g pala lohta
1 tuore chili
pala tuoretta inkivääriä
1,5 dl soijakastiketta
2 limen mehu

Laita uuni kuumenemaan 150 asteeseen. Leikkaa lohifileestä noin kolmen sentin paksuiset viipaleet.
Paista viipaleet kuumalla paistinpannulla, vain noin minuutin verran. Tarkoitus on että vain pinta kypsyy.

Nosta viipaleet uunivuokaan paistettu puoli ylöspäin.

Tee liemi: viipaloi chili ja inkivääri pikkukattilan pohjalle, lisää soijakastike ja limemehu. Keitä seosta kevyesti pari kolme minuuttia, jotta liemi ehtii maustua. Kaada kiehuva liemi lohipalojen päälle niin,että nestettä on noin puoliväliin lohipaloja.

Nosta vuoka uuniin ja kypsennä lohipaloja 150 asteessa noin 10 minuuttia. Nosta vuoka uunista ja anna lohipalojen jälkikypsyä liemessään vielä tovi.

Tänään kun tuli pikkuperhe syömään, olin pitkästä aikaa tehnyt sushia (sattuipa olemaan meidän lähikaupassa lohi tarjouksessa, joten ostin kokonaisen, ja graavasin itse osan (ja kuinka minä kaipaankaan Kauppahallia ja M:n kalatiskiä!!).

Oheen oli myös uuniperunoita ja lohimoussea, josko nuorilla ja ukkelilla olisi enemmänkin nälkä, ja sitte jälkkäriksi täytekakkua. Nimenomaan Apsulle: Ryhmä Hau -kakku. Ja kyllä se oli selvästi parempaa kuin potut! Kakku ei ollut kovin kummoisen näköinen, Juniori oli sentään kuvan ottanut, – just oikealla hetkellä— 😉

mutta aikuisten kannalta olennaista on, että täytteenä oli uutta lakkarahkaa (sekä vaniljakermavaahtoa) ja pinnalla (siis kakkukuvan alla) lakka-tuorejuustoa. Ja kyllä ne pelittivät. Ensi kerralla, aikuisten kakkuun ;), vielä (anopin tapaan) sokeroituja lakkoja väliin. Ja tuo lakkarahka! Kyllä tykkään. Voin ihan tuosta vaan, ohimennen, lounaaksi (juuri ennen ”oikeaa” ruokaa) syödä purkillisen jääkaapin oven vieressä… 😉

Ja sitten vielä yksi resepti – ihan oma kehitelmä. Ja nyt on kuvakin.

JyväsHyvän Karpalo-kaurakeksejä (jotka sellaisenaankin ovat oikein hyviä aamukahvin kera) ja Castellon Creamy-sinihomejuustoa. Ja kuten kuvasta näkyy, – punaviini ei ole pahitteeksi ohessa. Päinvastoin. Vähän tuollaisia kaltaiseni ”macaronsit-ei-onnistu-teen-jotain-rustiikimpaa” -tyypin herkkuja. Olen nyt viikonlopun aikana syönyt noita(kin) ihan liikaa.

Sanoinko jo, että oli niiiiin hieno ilma tänään. Ihan paras mahdollinen hiihtoloma keli. Mikä ei kyllä tarkoita, että olisin käynyt hiihtämässä, mutta pitkän lenkin kävellen sentään tein.

 

Näetkö nuo kimmellykset? Niissä on auringon valo. Puhtaan hangen – hyvän ilman hengittää – valo. Minulla on ainakin kymmenen tällaista kuvaa. Ihan kuin en muuten tajuaisi, kuinka on vaan niin hienoa nämä kaikki vuodenajat, (kaupunki)luonto, valo, puhtaus, sunnuntaiaamun rauha, liikkumisen ilo. Elämä on.

 

 

Karttapallon vierellä

Miten tässä taas näin kävikään? Kovasti olen ollut koko päivän touhuavani, liikkuvani, mutta ei mitään jälkiä ole jäänyt. No ehkä nälkä on sentään hankittu (lenkki sakeassa lumipyryssä auraamattomilla pikkuteillä) ja selätetty (taas uudenlaista kalaruokaa).

Ai niin, mutta perhe-whatsapp (ette tiedä, kuinka on Eevis jo tomera tyttö, ja hänellä asiaa riittää, vaikkei ikää ole vielä neljää kuukauttakaan), messenger-viesteilyä serkun kanssa, puhelu vanhalta koulukaverilta, äidin kanssa normipuhelut ja ruokavieraiden kutsuminen ens viikonlopulle, joten onhan sitä edes some-pöhinää ollut. Siis kontakteja: kommunikointia ihmisten kanssa. Vaikkei jälkiä, niin hyviä juttuja kuitenkin.

Blogiväsymystä on selvästikin olemassa… mutta huomiseksi on tulossa parikin reseptiä, ehkä jopa onnistunut ”teos”, jota tässä värkkäilen ja jonka työnimi on ”maailma hajoaa”.

Apsu lainasi mummille omaa maapalloaan tätä projektia varten, ja paitsi että olen tuota kuvaillut, niin onpa se kyllä kiehtovakin. Tulee mieleen kansakouluajat, ja se hämmästys ja kummastus, joka maailman, nimenomaan maapallon hahmottamiseen tuolloin tuli. Nyt pallolta löytyy paljon uusia paikkoja, valtioitakin. Kovin ilahduttavaa ei ole ollut huomata, kuinka vähän maailmaan maista ja niiden sijainnista tietääkään.

Opiskeluaikana, vielä asuessani yksikseni, minulla oli kirjoituspöydällä – paitsi legendaarin, pelottava, paha tentittävä Westerman, Grosser Atlas zur Weltgeschichte – myös Lukion kartasto. Kartat ovat kiehtovia. Ja sen tentinkin sain ihan kunnialla läpi, vaikka oli kyllä yksi pahimpia koko maisterisopinnoissa.

Palaan pallolle huomenissa…

Ruokaperjantai

Maaliskuu! Ah, onnea. Maaliskuu on hyvä kuu. Niin kuin oikeastaan kaikki. Mutta  maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, elokuu, syyskuu… erityisesti. Ja tietysti joulukuu, koska on joulu.

Maaliskuun aluksi kävin ruokakaupassa kahden ison kassin kanssa – nyt kauppareissun jälkeen olen valmis kohti ruokakevään alkua. Ja se aloitettiin tänään parsalla! Tietysti! Tosin miesten MM-viestin vuoksi pieniä synkronointiongelmia päivällisen eri komponenttien suhteen mutta hyvin minä pärjäsin. Parsan lisäksi tarjolla oli – tietysti – hollandaisea sekä pinaattilettuja ja haukea serrano-kääreessä. Parasta olivat pinaattiletut. Niitä tein viime vuonnakin (resepti) näihin aikoihin. Ja kyllä niitä kannattaa paistella ainakin kerran vuodessa.

Ja kyllä ne sopivat parsan, hollandaisen ja haukikääryleiden oheen oikein hyvin.

Haukea käärittynä serrano-kinkun sisään voin kyllä suositella. Alkuperäisohje on Soppa365-sivustolta, – mutta taashan se piti vähän säätää. Siis laitoin vain ohjeen kääryleet uuniin. Kolmen hoon juttu: helppoa, halpaa, hyvää.

Kelpasi meille erinomaisen hyvin.

Ja pitkästä aikaa: viinisuositus. Kävipä nimittäin niin, että kun olin aamupäivän kauppareissun ja (kuvaus)lenkin tehnyt lähdin Välivainion Alkoon tervehtimään Junioria. Pojalla iltatuuri, ja pyysin suosituksia puna- ja kuohuviineistä. Ja heti ensimmäinen testattu oli kyllä erinomainen löytö.

Luulenpa että haen tätä laatikollisen pääsiäistä ja vappua varten tai ehkä sittenkin kaksi että riittää vappuun asti. 😉 Stellar Organics Brut Alkon listauksen mukaan tätä näyttäisi olevan ympäri Suomea myynnissä, eikä hintakaan ole sietämätön (alle 13 €) joten miksipä ei? Olisipa kyllä hauskaa pitää virtuaaliteisting tai -pruuvi tämän äärellä? Joskus sellaisia olikin täällä blogissa.. Mutta kerro – jos tätä testaat, piditkö? Tai kerro, mikä on sinun lempikuohuvasi? Onko se joku vuodesta toiseen sama vai kokeiletko aina uusia. Vai nautitko kuohuvaa vain ”kun on pakko”? Kokkarit, yo-juhla, vastaanotto, …? Olisipa mukava kuulla, pitävätkö muut kuohuvasta ja mistä erityisesti?

Kuvailuja…

Tänään meillä oli uunijuuresten ja tuoremakkaran ohessa tuollaisia pieniä kurttukaaleja. Kiehautin mikrossa pari minuuttia, ja lisäsin öljyssä kuullotetun valkosipulikynnen ja punasipulisilpun sekaan, ja lisäsin suolan. Ja tarjolle laittaessa vielä nokareen voita. Ihan kaalille maistui. Kauniin värisiä, enkä ollut kyllä ennen nähnyt. Kaikkea muutakin kummallista olen tänään kuvaillut. Sen lisäksi että on ollut siivouspäivä ja kokouspäivä.

Ja kuvaukset, tai ainakin niiden yritykset jatkuu: revontulia on ennustettu näkyvän tänään. Nyt (klo 21) lähden metsästelemään niitä.

Vähän liian myöhään lähdin.. sen että ehdin kameran Pateniemen rannalla (kuvassa näkyy pienenä ne aavelaivat, joita kuvailin jokunen viikko sitten aamuauringossa) saada jalustalle niin alkoivat taivaantulet jo hiipua…

Italialaisia juttuja

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.

Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.

Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa  II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂

Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italiaa) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.

Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).

Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.

No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.

Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.

Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.

Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.

Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+

Toppilan panimon mailla

Toppilan Mallasjuoman, jonka Italia-limukkaa ja sittisuutaa lapsena sai juodakseen juhlapäivinä, tehdasrakennuksia puretaan.

Koko Toppilan ja Toppilansalmen aluen on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut ja muuttuu koko ajan melkein kiihtyvässä tahdissa. Ja nämä seuduthan on aina olleet lähes jokapäiväistä elinpiiriäni: niiden läpi meiltä mennään kaupunkiin, niiden läpi kuljin kymmenen vuotta Tuiraan kouluun. Kaiken kaikkiaan Toppila on osa minunkin ”maisemaani”.

Tänäänkin taas olin lenkillä Toppilansalmella ja kuvailin alueen vanhinta huvilaa.

Huvilan rakennutti laivanvarustaja Henrik Tornberg vuonna 1856. Kauppaporvari Tornberg teki kuitenkin konkurssin, ja lopulta (minulle väitöskirjavuosilta hyvinkin tuttu) J. W. Snellmanin kauppahuone osti vuonna 1868 huvilan, jonka alueelle oli perustettu olutpanimo viisi vuotta aiemmin. Snellmanien aikana huvilan pinta laudoitettiin uusrenessanssin tyylin mukaiseksi – ja rakennettiin kuusikulmainen kattotorni. Tiedättehän, miksi Toppilansalmen taloissa oli nuo tornit? Ja mitä niissä aina ainakin kesälauantaisin klo 18 tehtiin? 🙂 Vastarannalla oli Villa Hannala ja vieressä Villa Ellala, jotka molemmat ovat vieläkin kunnossa ja toiminnassa, joskaan torneja ei enää entiseen tapaan käytetä.

Snellmanin suvulta panimo ja huvila siirtyivät Åströmeille (juuri se nahkatehtailijasuku) ja heillä ja heidän jälkeläisillään se oli lähes sata vuotta, aina 1960-luvun lopulle asti. Toppilan panimosta tuli Mallasjuoma (vähän mutkat suoraksi nyt kyllä kirjoittelen, mutta suunnilleen noin). Ja aina sinne 60-luvun lopulle asti huvila oli panimomestarin ja isännöitsijän asuntona.

Panimon kellarirakennukseen tehtiin kellarikrouvi, jota piti lyhyehkö Alli-niminen emäntä, joten krouvi tunnettiin Allin matalana. Ja siellä olisi lukioaikana – tai jo keskikouluvuosinani? – ollut myös bileitä ja luokkakokouksia tms., joihin jätin kuitenkin aina menemättä. En ollut millään muotoa innokas tuollaisissa pilheissä kulkemaan; Tetralla ja Kuuskassa kyllä kävin. Tällä hetkellä Allin Matala on juhla- ja kokoustilana AC Oulun hoitaessa toimintaa. Sekä Allin Matala että huvila on ymmärtääkseni tarkoitus säilyttää, vaikka isot tehdasrakennukset ja varastot ympäriltä nyt hävitetäänkin kerrostalorakentamisen alta pois.

Näistä Toppilansalmen rakennuksista olen kirjoitellut täällä ennenkin. Täällä ihan hyväkin juttu.

1930-luvulla otetussa valokuvassa KLIKS (vink: klikkaile koko kansio…) alue on jo menettänyt kauppaporvariston suuruuden ajan loistokkuutta, mutta vielä pihapiirissä on sellaista porvariston hillittyä charmia… Yllä olevan kuvan otin tänään, kun vanhoja tuotantolaitoksia puretaan neljän ison kaivurin voimin kuvasta oikealle.

Alla on kuva Kaarina Niskalan kirjasta Valkovuokkojen villat (piirroksen tekijää ei mainita, valokuva piirroksesta on Raimo Ahosen). Tuolloin Toppilansalmen ranta ylsi ihan panimoalueelle asti.

Helmikuu hiipuu

Helmikuu ei ole tänä vuonna aiheuttanut minulle tavallisia ”hävittäkää-koko-kuukausi-kalenterista” -tuntemuksia. Mikä on selvästikin selitettävissä säällä. Ja sillä että ensin oltiin Lapissa, jos kohta kovissa pakkasissa, mutta niin kauniissa kelissä, sitten Oulussa ilman viiltävää aurinkoa, ja viime viikko ulkoillen Nallikarin veistosmaailmassa föön-tuulen lämmittäessä sään plussalle. Ja tänään vielä lämpimämpää, sää ihan kuin huhtikuussa. Tänä vuonna minä olen tullut toimeen helmikuun kanssa ja viikko enää jäljellä. Tämä just hyvä.

Tämä päivä vielä veistoskuvien parissa; kuvia Hollantiin, Meksikoon (tai oikeastaan meksikolaisille, lumenveistojoukkue on vielä Oulussa) ja Kuusankoskelle (Suomen joukkue on sieltä) ja Vastavaloonkin. Huomenna suuntaan katseeni toisaalle: porotokat vaeltavat kuvissani.

Yksi viikko ohitse…

Tänään loppui Baltic Snow Call. Tänään palkintojen jako. 1. Meksiko, 2. Hollanti, ja minulle yllätyksenä 3. Viro. – Ruotsi jota ajattelin kolmanneksi sai erityismaininnaan taiteellisuudesta.

Mietin kovasti, miksi minua niin kiehtoi tämä tapahtuma. Viisi päivää olen enemmän ja vähemmän viettänyt siellä aikaa, aikatauluttanut tekemisiäni sen mukaan. Näin huolimatta siitä, etten ihan virallinen valokuvaaja siellä ollutkaan. Jopa ”tutustuin” muutamiin joukkueisiin, ja järjestäjiin. Mikä sinne veti, miksi sinne hakeuduin Canonin kanssa joka päivä?

Ehkä sen omistautumisen ja intohimon takia, joka näillä joukkueilla ja veistäjillä oli tekemiseensä. Pyytettömyyskin. Tulivat tuonne paljolti ilman ”maajoukkuemäärärahoja”, ilman sponsoreita, ihan vain kiinnostuksesta lajiin. Tekivät pitkiä päiviä, ystävystyivät. Ja tokihan Nallikari on minulle tuttu ja rakas lenkkipaikka muutenkin. Ympärivuotisesti siellä kuljen ihan ilman mitään lumiveistokilpailujakaan.

Ja tulinpa tänään nähneeksi ensimmäistä kertaa ikinä ilmakitaran soittoa. Pikkuisen on häpeä oululaisena tunnustaa, etten ole ennen tähän lajiin livenä tutustunut, vaikka maailmanlaajuisesti Oulu on kuuluisa ilmakitaransoitosta ja täällä järjestetään joka vuosi lajin MM-kisat, ja minä vasta nyt näin. Olipa oikeastaan aika mukavan näköistä touhua.

Niin että ihan kulttuurin merkeissä on tämä sunnuntai sujunut.

Toki pikkuperhe tuli syömään, ehdinpä jotain tarjolle laittaakin. Bataattiranskalaisiin palaan ehkä seuraavalla pikkuisen paremmalla tuloksella. 😀

Liian lämmintä lumiveistoksille

Tämä(kin) päivä on lumiveistoskilpailupäivä. Kun veistospuisto aamukymmeneltä avautui, olin jo melkein ensimmäisten joukossa siellä, ja puolillepäivin meni siellä. Oli paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia syntyi.

Minulla oli terveisiä paitsi Meksikon joukkueelle, myös Ruotsin joukkueelle, Suomen joukkueen kanssa rupattelimme kuvista ja kuvaamisesta ja kilpailun ylituomarin kanssa löysimmepaljon yhteisiä aiheita (ja tuttujakin) käsiteltäviksi. Ja monia muita. Ja tietysti kuvia.

Paras juttu oli meksikolaisten kanssa. Tyär kavereineen lähetti eilen ääni- ja kirjallisia viestejä toimitettavaksi Team Mexicolle. Ja olivathan nämä ihmeissään, halusivat vastailla viesteihin, antoivat ottaa kuvia, otattivat kuvia, poseerasivat ja juttelivat… Heidän pallokalaveistoksensa oli jo puoleltapäivin liki valmis.

“BLOW ME!”
A Blowfish choking with a straw and with tears in its eyes, begs for the end of the single-use plastics worldwide.

Hieno on näiden viesti – maailman merien puolesta. Toivottavasti säilyy ehjänä ainakin huomiseen palkintojenjakotilaisuuteen asti. Norjan, Suomen ja Saksan joukkueen veistokset romahtivat nimittäin aamupäivällä joko osittain tai kokonaan. 🙁 Ja amerikkalaisten ”Pandoran lipas” -veistoksessa on niin paljon ohuita kohtia, että säilyminen on kyllä vaakalaudalla. + 4 C ja auringonpaiste olivat riemullisia ulkoilijoille ja tapahtumayleisölle, mutta ei veistäjille ja heidän teoksilleen.

”The Eye of the Master” snow sculpture by Team Holland

Hollannin joukkueen tytär ja isä olivat erinomaisen sympaattisia, vävykin on mukana joukkueessa, mutta ei ollut juuri kuvaushetkellä paikalla. Ja kuinka ollakkaan tytär on ammatiltaan valokuvaaja, isänsä arkkitehti ja taiteilija, joka on lumiveistänyt 30 vuotta.

Päivällä alueella oli paljon väkeä, ja varmasti on myös pian. Veistoaika on päättynyt juuri (klo 18) ja parin tunnin päästä alueelle on taas avoin pääsy, ja silloin veistokset (tai se mitä niistä on jäljellä) on valaistu. Pehtoori lupasi lähteä jalustan ja objektiivien kantajaksi, joten lähdemme vielä käymään siellä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.03

Team Finland

Lumistit: Ari-Pekka Kuusela, Aleksi Salakka, Antti Kolppo

“THE GIFT OF MUSIC”
Music makes people come together. It is the true common language between all nations.

Lumiveistoksia ja lohiruokaa

Perjantai. Pakkanen. Joka sitten häipyi.

Tänäänkin on ollut Nallikari-päivä, – lenkki ja BSC – ja 200 kuvaa muistikortilla.

Nyt minulla on lumenveistokisassa kolme suosikkia, tässä järjestyksessä: Meksiko, Hollanti, Ruotsi. Myös kuvat siinä järjestyksessä.

Huomisen päivän saavat vielä veistää iltakuuteen asti. Ja sunnuntaina on sitten palkintojen jako. Olen tänään saanut Meksikosta välitettäväksi tsemppiviestejä. Tosin pikkuisen epäilyttää niiden välittäminen, sillä en ole ihan varma, missä välissä on kirosanoja ja missä ei. 😉 Mutta ehkä kuitenkin käyn meksikolaisten kanssa juttusille huomenna.

Tänään lähdin Nallikarista kaupunkiin hakemaan meille kalaa ruoaksi. Mutta kun Kauppahalli on kiinni? – Valkean Herkusta löytyi palanen tuoretta lohta ja siitä sitten tein uudenlaista uuniruokaa. Yhdessä totesimme, että olipa raikasta: ja hiilarit, salaatti, protsku, omegat ja kaikki tarpeellinen mahan täyte samassa paketissa. Oikeasti oli oikeinkin hyvää. Vain rieskaa ja vähän salaattia oheen.

 

MAA-ARTISOKKA-LOHIVUOKA (Ohje Soppa365-sivustolta)

500   g maa-artisokkaa
1 punasipuli
1 valkosipulinkynsi
1 fenkoli
1 sitruunan mehu
4 rkl oliiviöljyä
1/2 tl oreganoa
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
400 g lohifileetä
1 pkt (200 g) fetaa
1 rs (200 g) kirsikkatomaatteja
1/2 ruukkua
tilliä
  1. Laita uuni kuumenemaan 220 asteeseen.
    Harjaa maa-artisokat puhtaaksi ja leikkaa ne isoiksi paloiksi.
    Laita palat kylmällä vedellä täytettyyn kulhoon, niin ne eivät tummu.
  2. Kuori ja viipaloi punasipuli ja valkosipuli. Pilko fenkoli. Purista sitruunan mehu.
  3. Siirrä artisokat vedestä uunivuokaan. Lisää sipuli, valkosipuli ja fenkoli.
    Sekoita sitruunamehu, öljy, oregano, suola ja pippuri joukkoon.
    Kypsennä uunissa 15–30 minuuttia. Tarkkaile kypsymistä.
    Kasvikset saavat olla napakan kypsiä, kun lisäät muut ainekset.
  4. Poista lohesta nahka ja paloittele kala. Kuutioi feta.
    Lisää kalat, feta ja tomaatit vuokaan. Kypsennä vielä 10–15 minuuttia.
  5. Hienonna tilliä ruuan päälle juuri ennen tarjoamista.

Helposti söimme kaksistaaan melkein kaiken tuon neljän hengen annoksen. Fenkoli oli tuon ruoan ”the thing”. Suosittelen.

 

Lunta ja lapsenlapsi

Tässä Meksikon pienoismalli. Aika haasteellinen lumiveistokseksi.

Tänään puoleltapäivin se oli tällaisessa tilanteessa.

Monterreyssa seurataan tätä minun kisastudiotani intensiivisesti: tyär on kaverinsa (muistattehan Alicen) toimistolla päivät opiskelemassa ja siellä haluavat tietää, miten Meksiko Oulun talvisissa lumenveisto-olosuhteissa pärjää.

Olin siis tänäänkin lenkillä Nallikarin Talvikylässä. Keskipäivällä niin hieno ilma, että pakkanen (- 13 C) ei juuri tuntunut.

Ulkoilun jälkeen hain Apsun. Pitkään aikaan ei ole vietetty aikaa meillä.., ei olla ihan vaan arkisesti leikitty, syöty, katseltu juutupeitä ja kuvia, askarreltu ja piirretty. Mutta tänään on.

Kun illan tullen vein pojan kotiinsa, tämä matkalla pohti: ”Kysyitkö, mummi, onko isi tänään iltatuurissa?” – Ei, en hoksannut kysyä. Ja sitten vähän ajan päästä: ”Ei vaamaan oo. Vaamaan on kotona…” Ja onneksi oli. Kyllä on poika isänsä perään kovasti. Ja sisarensa, jolle kertoi heti ensimmäiseksi: ”Sitten kun kasvat isoksi, niin saat tulla mun kanssa mummille ja papalle leikkimään ja syömään.”Ja kolmikuinen Eevis tietty riemastui? Tietysti. 😀 Toivottavasti tulee.

Tässä luonnon luomu lumiveistos. Tykkään kuvasta merkillisen paljon.