Matkalla pohjoiseen Kuusamon kautta

Tänään kävi niin, että lähdimme pohjoiseen. Ei, ei suoraan mökille, vaan Kuusamon kautta. No kieltämättä tämä oli suunniteltu. Eikä suunniteltessa tietty, että näin hyvin tässä käy.

Jo matkalla oli mukavaa, kävimme Jalavan kaupassa. Löysimme Apsulle tuliaisen.  Ja nautimme keveän lounaan ~ tänäänkin croissant. Taivalkoskella!

kuusamoon-4

Koimmepa jotain ihan uuttakin: Taivalkosken Alkossa piipahtaessamme meille todettiin lähtiessä ”Jumalan siunausta”. Eipä ennen ole moista Alkossa toivotettu. Sieltä lähdimme siunattuna kohti Rukaa.

Ja illan päälle pääsimme Ruka Peak Chaletiin. Kyllä täällä kelpaa. Paistinkääntäjien viikonloppuhan tämä on. Hienoa tähän asti on ollut.

kuusamoon-5 kuusamoon-6

Ja huolimatta, että meilä on täällä ihan huippu keittiö ja keittomahdollisuudet lähdimme Ruka Peakin ravintolaan: kannatti lähteä!!

kuusamoon

Voi kuulkaa, söimme riekkoa! Kokonaisen riekon per annos. Se OLI hyvää.

kuusamoon-2

Jotkut meistä (Pehtoori & P. ) tilasivat vielä jälkkäritkin.

kuusamoon-3

ja mikä meitä ilahdutti suuresti: hyvä palvelu, N. oli ilo ja erinomainen.

Kalenterikuva vielä Oulusta…

nimeton-1

Joulukalenterin lyhyt (omakohtainen) historia

 

kalenterin-luukku-1

Tässä on uuden, vuoden 2016, joulukalenterini ensimmäinen luukku. (kannattaa klikata isommaksi.)

Jouluun asti julkaisen yhden kuvan, joka on kalenterin ´luukku´. Tämä on kai viides blogini joulukalenteri (ks. sivupalkki ´Joulukalenteri´. Tästä on iloa minulle ja olen saanut palautetta, että myös lukijat ovat pitäneet siitä, että Tuulestatemmatussa on joulun odotukseen kalenteri.

Olen haastanut itseni, tavoitteena harjoitella kuvaamista, siten, että yritän ottaa kaikki nämä kalenterikuvat ajatuksella, että niistä voisi tehdä joulukortteja. Jos nyt harjoittelen, niin ensi joulun tienoilla voisin jo koettaa tehdä kortteja ihan myytäväksi asti. Ja haasteeseen yksi leveli vielä ylemmäs; yritän ottaa kaikki kuvat jotenkin ”rakentaen”: studiokuvia, komposiittikuvia, kuvankäsittelyllä tuunattuja kuvia. Katsotaan nyt, miten ehdin ja osaan. Jos joku luukku/kortti ilahduttaa erityisesti, niin olisin tavattoman iloinen jos siitä kommenteissa mainitsisit. Siis teen vähän kuin ´markkinatutkimusta´ tässä samalla. Voit tietysti kerätä kommenttisi jouluviikollekin.

Joulukalenterin historiaa pengoin jo viime vuonna, ja taas homma jäi erinomaisen pintapuoliseksi, mutta jotain kuitenkin …

Hämmästyttävää on se, että joulukalenterit ovat rantautuneet Suomeen vasta viime sotien jälkeen. Vasta 1947 Suomeen tuotiin idea kalenterista, josta luukkujen takaa avautui kuvia. Kului pari vuotta ennen kuin suomalaiset tämän Ruotsista (yllätys, yllätys) tuodun joulun odotukseen liittyävän kalenteri-idean omaksuivat.

Kalenteri kotiutui Suomeen partioliikkeen kautta. Suomen ruotsinkielisten partiotyttöjen johtaja Teresita Fazer oli nähnyt Ruotsissa adventtikalentereita, ja hän ehdotti Suomalaisen Partiotyttöliiton hallitukselle että Suomessakin ryhdyttäisiin partiokalentereita myymään. Meillä jokaisella varmasti on lähipiirissä, sukulaisissa, työkavereina joku joka myy partiokalentereita. Minäkin olen niitä ollut joskus partiolaisena myymässä, mutta en enää sitten, kun äitini otti tavaksi ostaa joltakin työkaveriltaan meille koko sisarussarjalle omat kalenterit. Ja kuinka ollakkaan veljeni?, siskoni?, äitini? sellaisesta meille väritelkkarin voitti!

Vaikka Teresita Fazerin nimikin jo voisi antaa olettaa, että suklaakalenterit tulivat aika pian partiokalentereiden rinnalle, niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ensimmäiset suklaakalenterit ilmestyivät vasta 1970-1980-luvun vaihteessa. Teresitan mies oli Karl Fazerin poika, Sven Fazer, ja hänen siskon tyttärensä, Ulla von Wendt, suunnitteli Suomen ensimmäisen adventtikalenterin, jonka kuvassa oli piparkakkutalo.

Varhaisissa kalentereissa luukut olivat usein jonkun rakennuksen ovia ja ikkunoita, ja ainakin minun lapsuudessani tuntui, että luukku 24 oli aina kaksiovinen tallin ovi, jonka takaa paljastui se vähiten yllätävä kuva: Jeesus-lapsi seimessä. Muutenkin minua – ja tiedän, että monia muitakin – hieman harmittivat ne ennalta-arvattavat kuvat: ensimmäisenä adventtisunnuntaina yksi kynttilä, toisena kaksi etc. Ja Lucian päivänä Lucia ja itsenäisyyspäivänä Suomen lippu.

Lapsuuden paras kalenteri oli Tavastilan tädin tulitikkuaskeista tekemä kalenteri, jossa oli joka aamu jotain pientä mukavaa: purkka, kiiltokuva, uusi pyyhekumi tms. Suklaakalenterien tullessa olin jo liian vanha tai liian teini innostumaan niistä, ja halusin edelleen sellaisen pienen, jossa oli hopeista hilettä pinnalla. Sellainen minulla oli aina töissäkin. Joskin 90-luvun lopulla ihastuin ikihyväksi Postin nettikalenteriin. Sellainen oli aina työkoneelle ladattuna. Siihen aikaan tein omille lapsille kalenterin, jossa oli jotain pientä: Cocoja, tarroja, karkkia, Tiimari-tilpehööriä … Onhan joulussa, kuten niin monessa muussakin asiassa parasta se odotus.

Tänään aamupäivän me olimme Apsun kanssa katselemassa jouluvaloja, kaunista, lumista maisemaa, autoja ja hakemassa joulukalenterin, ei Apsulle, vaan minulle. 😉 Olen jo parina joulunalusaikana ajatellut hankkivani Bülovin lakukalenterin, mutta en ole raskinnut tai saanut aikaiseksi. Tänään kävin sen Puistolan Delistä ostamassa.

joulukalenteri

Eka luukku on jo aukaistu: kirsikkasuklaalla päällystetyt lakupallerot juuri nautimme. Nam.

joulukalenteri-2

Nuorelle parille ostin kalenteriarvat ja Apsu sai uuden Hakkarainen äänikirjan ja Sakurat, – piirreltiin yhdessä omat kalenterikuvat. Tuli hienommat kuin mistään. 😉

 

 

Japanin matkan makuja

Minulle, meille molemmille, yksi iso peruste matkakohteen valinnassa on maan tai paikkakunnan ruokakulttuuri. Olemme innokkaita kokeilemaan, maistamaan, oppimaan ja näkemään uutta.

Kohtuullisen suuri odotus Japanin matkamme osalta oli tutustua japanilaiseen keittiöön, – oppia se, mitä muutakin se on kuin sushia ja sakea, tempuraa ja teetä. Mutta jo matkalle lähtiessä makumaailmani kokemuksiin oli tiedossa rajoituksia. (ks. alhaalta)*

Oikeastaan suuria yllätyksiä ei tullut. Kuten oli ennakkoon odotettukin sushi oli hyvää, erinomaista, jopa junamatkalle ostetuissa bento-boxeissa aseman kioskista ostettu oli ihan kelvollista. Sashimi (raaka kala, erityisesti tonnikala) oli todella tuoretta. Ja niin sushit kuin kaikki muutkin ruoat olivat – tietysti – aseteltu, leikattu, silputtu, sommiteltu tavattoman kauniisti.

Olennaista olivat monet pienet kipot ja kupit, pienet annokset eri ruokalajeja, monia annoksia. Liemiä, pikkelöitynä suunnilleen kaikkea mitä kuvitella saattaa (mikä on yksi syy viinin sopimattomuudelle ruoan yhteydessä), vähemmän riisiä kuin Kiinassa, paljon erilaisia kaloja ja äyriäisiä.

Se, mikä hämmästytti aika paljon esimerkiksi Keion tavaratalon ”Herkussa”, oli se, että tiskeissä oli valtavasti valmisruokaa tai ehkä pitäisi puhua ”delistä”. Ja monessa ruokakaupassa, myös pienissä, sivukatujen kotimarkeissa oli puolivalmisteena sushia ja tempuraa, kalaa ja salaatteja.

japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-50

Sitten turistin kannalta sellainen tapa, että ravintoloiden ikkunoissa tai sisällä vitriinissä on muovisena/kumisena annosten mallit.


japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-33

Japania taitamattomalle tuo oli tietysti mitä mainion tapa. Tokion keskustassa monissa ravintoloissa menu oli ”English available”, mutta ei sekään aina taannut, että tiesi, mitä oli tarjolla. Noista näköisannoksista suunnilleen osasi päätellä mitä tuleman piti.

Pöytään tuotiin AINA vihreää teetä, vesi piti pyytää erikseen. Vihreäteejäätelö samoin kuin KitKatit olivat oikeinkin hyviä. Wasabi KitKat tuotiin kotiin Kalaaseissa tarjottavaksi. Hämmästyttävää oli japanilaisten viskin kulutus. Kansa, jolla on geenivirhe, -muunnos tai -joku, joka tekee periaatteessa kaikista hyvin huonosti alkoholia sietäviä, näyttää sietävän viskiä ihan käsittämättömän hyvin. Kaikissa baareissa oli sekä irlantilaisia että skottiviskejä tarjolla ja paljon omia. Ja kovasti hämmästytti, että niitä oli ”pikkusiwoissakin” tarjolla tällaisia tankkeja!

japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-51

Kuvissa näkyvät hinnat voi muuttaa euroiksi siirtämällä pilkkua kaksi numeroa vasemmalle, eli 1000 jeniä on suunnilleen kymmenen euroa. Neljän LITRAN kanisteri japanilaista (lisenssi?)viskiä maksoi noin 40 – 60 euroa. Saken hinnat vaihtelivat muutamista euroista yli 100 euron hienoihin harvinaisuuksiin. Maistoimme muutaman vähän kalliimman kipollisen (n. 6 euroa/1 dl), ja kyllähän hyvä sake hyvää on.

Olen valinnut ja varsin huolimattomasti, jos ollenkaan, käsitellyt kymmeniä ruokakuvia reissun kuvasaaliista (liki 2000 kuvaa), ne on kuvasivustolla ja tässä alla kuvakarusellissa. Klikkaa oikeasta ylänurkasta kahdesta nuolesta niin kuvat aukeavat isommiksi, kestää hetken ennen kuin aukeaa. Kännykällä tai tabletilla voit klikkailla suoraan kuvan oikeasta reunasta seuraavaan kuvaan. Tekstityksiä en ole ainakaan vielä laittanut, mutta kuvatkin kertonevat paljon.

*Kaksinkertainen antibioottikuuri alkoi päivää ennen reissua. Toisen lääkkeen (Flagyl) tuoteselosteessa luki pienellä, että mahdollisia haittavaikutuksia ovat: vatsakipu, pahoinvointi, oksentelu, ripuli, suun limakalvon tulehdus, kielen värinmuutos, karhea kieli, makuhäiriöt (esim. metallin maku suussa), ruokahaluttomuus, sekavuus, hallusinaatiot. Ja lisäksi maininta, että ko. antibiootin kanssa alkoholia on nautittava erityisen varovaisesti tai ei ollenkaan, koska mahdolliset antabusoireet (punoitus, oksentelu, sydämen tiheälyöntisyys) voivat olla rajut.

Eikä siinä vielä kaikki: konössööri, gastronomiafriikki, paistinkääntäjä, herkkusuu, ruokamatkailija sai puolivälissä reissua hillittömän räkätaudin, joka tukki hengitystiehyet ja vie lopunkin makuaistin, – ruokahaluhan minulla ei lähde millään, joten periksi en antanut: paljon testasin ja paljon kuvasin.

Alkuviikosta maistelin muutaman kerran olutta, joka Japanissa on 3,5 prosenttista ja muutaman kipollisen sakeakin, mutta vältyin antabusoireilta. Ja hammassärky tokeni jo maanantaina. Loppuviikolla antibiootin loppuivat, ja maistelin jo paikallisia juomia. Hämmästyttävää oli sekin, että pidin Asahista ja Kirinistä; minä, joka en muuten olutta juo. Mutta moni japanilainen ruoka oli kyllä sellaista, että olisi ollut aika mahdoton valita sopivaa viiniä. Ja vihreä tee ramennuudeleiden tai tempuran kanssa ei todellakaan maistunut hyvälle. Paikallinen sitruunajuoma (jotain siiderin kaltaista, 3,3 %) Canchuohi maistui aika mukavalle.

Loput Japanin matkan kuvat kaupungeista, ihmisistä, temppeleistä tulevat vasta ensi viikolla… Puistokuvia jo vähän onkin täällä.

Huomenna avautuu joulukalenteri!

Pieni on paljon

Olen kuvannut tänään enkeleitä. Aamupäivällä viikkokuvahaasteeseen ja joulukalenterikuviin ja iltapäivällä ja tässä illansuussa tätä yhtä eläväistä enkeliä.

 

enkeli-bokeh-3

Papan kanssa pallottelu on ihan parasta. Sanoja on jo paljon, ainoa vaan että toistaitoiset isovanhemmat eivät vaan kaikkia vielä ymmärrä. Kävely on jo melkoisen vauhdikasta, ihan juoksuun ei vielä ehditä. Itsekseen syöminen onnistuu joten kuten, mutta ehkä enempi vielä vain ´joten´.

Viime perjantaina puolitoista vuotta täyttänyt Apsu on nyt juuri siinä iässä kun meidän Esikoinen, tyär, oli silloin kun veljensä syntyi. Lapsillamme on siis päivälleen puolentoista vuoden ikäero. Kun Esikoinen oli yhdeksän kuukauden ikäinen tajusin odottavani toista lasta. Äitiyslomani oli juuri loppumassa ja olin palaamassa töihin, – tietäen jääväni reilun puolen vuoden päästä äitiyslomalle. Kyllähän se vähän hurjalle tuntui. Ja siinä alussa mietin, että miten ihmeessä pärjään sitten kun on kaksi vaippaikäistä, ja varsinkin jos toinenkin on yhtä koliikkinen kuin tytär oli.

Kun talven selkä taittui, ja Juniorin syntymään oli enää reilu kuukausi, osasi tytär jo kävellä, syödä, melkein itse pukeakin, sanoja oli jo paljon, – viiden kuukauden päiväkoti”ura” oli osaltaan edesauttanut omatoimisuuden lisääntymistä ja minäkin olin jo levollisin mielin, että kyllähän sitä kahdenkin pienen kanssa pärjää. Ja pärjättiinhän sitä. Pehtoori oli aika tarkasti 8 – 9 tuntia töissä, eikä työreissuja paljon ollut, joten olihan meitä iltaisin ja viikonloppuisin kaksi muksuista huolehtimassa ja kotihommia tekemässä.

Vaikka kyllä noina parina vuonna oli sellaisiakin jaksoja, joista en oikein muista mitään. Mitään muuta kuin sellaisen sumuisen väsymyksen, – sattui niihin vuosiin omia ja läheisten sairastamisiakin siinä määrin, että oli aika pimeää välillä. Mutta lopultakin aika hyvin nuo vuodet meni. Ainakin tuli oltua läsnä lasten elämässä.

Nyt kun Apsu on meillä satunnaisesti, tavallisesti vain muutaman tunnin, pari kertaa viikossa, tulee mieleen, että kyllä se on hyvin suunniteltu, että lapset saadaan yleensä 20 – 30 iässä. Me olimme toki vähän vanhempia, mutta kuitenkin aika reippaita vielä. Isovanhempien ei niin reippaita tarvikaan olla. Ja kummasti tuollainen pieni joka kerta käydessään piristää.

… Tulee huomennakin, mutta yritän silti saada Japanin ruokapostauksen tehdyksi.

Tuomaroimassa

tahtitornin-kahvila_

Hyviä uutisia: Finnair korvaa 600 euroa (tai 800 eurolla lentoja) siitä Nagoyan lennon peruuntumisesta. Huonoja uutisia: kameran (sen Japanissa särkyneen 6D:n) korjauksen hinta-arvio on 400 – 500 euroa.

Tänään olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuomaroimaan kokkikilpailuun …  Tänään pidettiin Oulun voutikunnassa The Jeunes Chefs Rotisseurs Competition 2017 (Nuorten kokkien) kisan karsintakilpailu. Kilpailijoita ei ollut kuin kaksi, ja he tekivät pääruoan, jonka pääraaka-aineena oli siika ja jälkiruoan, jonka pääraaka-aineena oli päärynä. Meitä oli neljä makutuomaria jakamassa ja maistelemassa annoksia, – minä ainoa amatööri, kolmella muulla vuosikymmenien kokemus kokkien kouluttajana tai ravintoloitsijana. Ja kuinka me olimmekaan yhtä mieltä melkein kaikista arvosteltavista seikoista: paljon niitä arvosteltavia kohtia kyllä onkin. Kisan voitti Oona Lyly, joka on luonnollisesti jo valmistunut kokiksi, hän työskentelee ravintola Hugossa ja suorittaa parhaillaan myös leipuri-kondiittorin tutkintoa.

Toinenkin kilpailijoista oli nuori nainen, – mukava niin. Miksihän Suomessakin näkyvimmät ja kilpailevimmat kokit ovat yleensä miehiä?

Kansallinen kisa järjestetään tammikuussa Oulussa koska hallitseva Suomen mestari on täältä. Niihin mittelöihin liittyen riittänee minullakin puuhaa. Ja mahtavaa on, että kisan jälkeinen palkintojenjakoillallinen, gaalaillallinen, on 1920-luku teemalla. Sekä ruoka että pukeutuminen on tuolta vuosikymmeneltä. Ehdotuksia miten pukeutuisin, mistä löytäisi vintage-kamppeita?



Vattilaisten pikkujouluviikonloppu

vkl

Nyt väsyttää. Opiskelu vie voimia. Mutta vielä enemmän väsyttää jos on opiskelijapikkujoulu. Vaikka olisikin liki ensimmäisten joukossa lähtenyt puolenyön aikoihin nukkumaan ja jättänyt väliin jatkot, joilla osa kurssikavereista oli viihtynyt aamuviiteen asti.

Meillä oli hyvä viikonloppu. Ehkä näistä jo koetusta viidestätoista kouluviikonlopusta nyt tuli vähiten uutta oppia, ehkä vähiten tuli tehtyä töitä, mutta nyt viikonlopun anti olikin enempi sosiaalistumisessa. Tai siis että meillä oli porukalla mukavaa.

Eilen illalla lähdimme melkein suoraan studioista illanviettoon, jossa toinen opeista oli meille kattanut pöydät, paistanut paljon makkaroita, tehnyt salaattia ja avannut pari tömppöä viiniä. Toinen opeista oli viimeiseen asti kanssamme studioissa.

Pikkujoulumme ohjelmana ei ollut muuta kuin syödä, mahdollisesti saunoa, nauttia viiniä, viskiä, muita virvokkeita (OPM ~ oma pullo mukaan -meiningillä mentiin) ja höpötellä yhdessä. Ei tarvittu muuta ohjelmaa. Ja minä tarkkailin (taas kerran) ryhmädynamiikkaa, rooleja, dialogeja.

Tiedättehän, että jos ortopedit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta leikataan, jos bussikuskit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta ajetaan, jos keittiömestarit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta kokataan ja voitte olla varmoja, että jos valokuvauksen opiskelijat kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta pohditaan, miten näytöissä on mennyt ja miten tulevista selvitään. Ja paljon muuta siinä ohessa.

Hyvä tunnelma meillä lopultakin oli.

Studiokuvauksissa tuli kyllä hoksattua, että minun ja uuden kamerani välinen yhteistyö ei vielä ole mitenkäään saumatonta, mutta kyllä minä taas yritin. Yritin kovasti.

Ja opin studiokuvauksesta paljon, mm. miten savukonetta käytetään ja miten paljon on tehtävä valaistuksen kanssa töitä, jotta iso moottoripyörä ja sen kiillot saadaan näyttämään hyvälle.

vkl-2

Omat kuvaukseni eivät oikein onnistuneet. Onhan taas uuden kameran kanssa paljon opettelemista, tutustumista, tavoille oppimista. Mutta ei auta muuta kuin kuvata. Olenhan sanonut itselle ja opiskelijoille, että vain kirjoittamalla oppii, ja kyllä se pätee varmasti siihenkin, että vain kuvaamalla oppii… Siispä harjoitukset jatkuvat.

vkl-3

Koulua ja pikkujoulua

Aamuneljältä aura-auton äänet herättivät, ehkä vielä hiven jetlagiakin on vuorokausirytmissä. Mutta Tornion yöksi poikkeuksellisen hyvin nukuin. Mikä on erinomaisen hyvä juttu, koska edessä oli pitkä ja puuhakas koulupäivä, ja illalla pikkujoulu.

Koskapa ammattikuvaajien yksi usein toistuva toimeksianto on ryhmä-, joukkue-, luokka-, suku- yms. kuvien ottaminen oli meillä tänään korkea aika harjoitella sitä. Otimme luokkakuvan. Emmekä ihan normia ottaneetkaan!!

Loppupäivä menikin sitten kolmella rastilla: kuvasimme lasia, kiiltäviä esineitä (toin perintöhopeita kuvattavaksi) ja moottoripyörää. Kiiltävien pintoja kuvaamista, valaisua ja sommittelua harjoittelimme.

Nyt on kuvauspäivä ohi. Lähden piakkoin meidän asuntolan alakertaan jossa on takkahuone, jossa aloittelemme pikkujouluja. Taitavat olla minulle tämän kauden ainoat. Huomiseen.

Markin kanssa iltakävelyllä


Olin eilen iltakävelyllä Markin kanssa. Minulla on siis uusi suhde.

Edellinen jäi vain puolentoista vuoden pituiseksi, joskin se oli hyvin intensiivinen. Olimme päivittäin tekemisissä, koimme ja opimme yhdessä paljon. Mutta Iso D:n kanssa tuli välirikko Japanin matkalla. Minä olisin voinut jatkaa ainakin siihen asti, että saisin tutkinnon läpi. Olin ajatellut, että sitten, ehkä vasta vuosien päästä, olisimme kasvaneet erilleen, mutta D. oli eri mieltä, ja lopetti kesken kaiken hyvässä nousujohteessa olleen yhteistyömme. Juuri kun olimme päässeet Tokioon, ja olisi ollut kaikkea hienoa yhdessä koettavaa, tämä mokoma mustamaalaa kaiken mihin katson!

Toivuttuani pahimmasta järkytyksestä, etsin jo uutta seuraa, ja varsinaisen ´toyboyn´ sainkin käsiini. Kiss on hänen kutsumanimensä, mikä jo viittaa leikkimielisyyteen, keveyteen ja minulle ehkä turhankin nuoreen olemukseen.

Kotiin palattuani totesin, että matkaromanssi Kiss´n kanssa ei toimi marraskuisessa koti-Suomessa, eikä varsinkaan ole hyväksi opiskeluilleni. Ne tökkäävät tuollaisen kevytkenkäisen, cropatun olemuksen ja vaatimattoman keskustelutaidon kanssa. Harkitsin jopa jotain irtosuhdetta, varattuun turvautumista, kaverilta lainaamista, mutta sellainen ei tuntunut mielekkäältä.

Annoin Markin astua elämääni. Kyllähän Mark on varsin tanakka ja kovin raskastekoinen, mutta sisimmältään erinomaisen edistyksellinen. Ja pitää jopa koskettamisesta. Pieni hipaisu selkään, ja kaikki toimii. Katse on tarkka, ja muuntautumiskyky mitä mahtavin. Lyhyen tutustumisen perusteella en osaa vielä kovin paljon Markista kertoa, mutta kyllä meidän ensimmäinen yhteinen ilta eilen oli aika lupaava.

mark-iltakavelylla

Tunsinhan minä aikanaan jo Markin vanhemman veljen, Mark II oli minulla viisi vuotta bestiksenä kuvausreissuilla. Ja samaa veljessarjaahan Iso D:kin (6 D) on. Enkä siitäkään ehkä ihan kokonaan aio luopua, kunhan se nyt palautuu eromme aiheuttaman parantolareissun jälkeen kotiin, mietin, onko meillä vielä yhteistä elämää, – vai laitanko sen ihan kokonaan kiertoon. Kiss saa joka tapauksessa lähteä. Ehkä joku lukijoista tarvitsisi mukavan seuralaisen? – Palaan asiaan ensi viikolla…

Mark ei ole missään mielessä vaatimaton, ei edes elämäntavaltaan ja vaati kyllä taloudellista vakautta, jotta suhde edes alkoi. Mutta runsaat veronpalautukset, seuralaispalvelussa (Verkkokauppa.com 😉 ) ollut houkutteleva ilmoitus ja Markin apu toimeentulon hankinnassa (vähennykset) sekä koulutuksen jatkamisessa antoivat minulle tarpeeksi selityksiä, joiden perusteella suhteeseen rohkenin ryhtyä.

Mitäkö mieltä Pehtoori on? Hän jos joku tietää, että näin on hyvä. Hänkin kärsii paljon vähemmän kun minulla on uusi kumppani kuvausretkillä. Hänellekin on iloa siitä, että minusta on mielekästä kulkea, että innostun, että on mahdollisuus onnistua.

~~~~~~~~~~~~~~

Mark (Canon 5D Mark IV) on – tietysti – mukana täällä Torniossakin. Ja huomenna joutuu jo melkoiseen koetukseen: on Suuri Studiokuvaus -päivä.

Lumo – Oulussa on taas valoa

lumo-4

´Valoa Oulu´, joka tänä vuonna on saanut nimekseen Lumo, on täällä taas. Tai tapahtuma alkoi jo viime viikonloppuna, ja jatkuu vielä sunnuntaihin asti. Mie pääsin tänään sitä iltasella kuvailemaan. Monta tuntia kiertelin kaupungilla, harkitsin vielä Pikkaralaan lähtöä, siellä olis ollut lossi valaistuna komeasti, mutta jo niin palelin, että kotiuduin… Monia kohteita jäi näkemättä, kuvaamatta. Aina ei voi saada kaikkea. Mutta iloa ja valoa tuosta festivaalista olen saanut monena vuonna, niin nytkin.

lumo-8

Marraskuun pimeys luo hyvän taustan valaistuille silloille, henkilähahmoille, valaistulle voimalaitokselle. Tämä festari kuuluu nimenomaan marraskuuhun.

lumo-2

Sitä minä vain jäin miettimään, miksi siitä piti tehdä Lumo-festivaali. Miksei se voinut olla edelleen `Valoa Oulu` tai vaikka Oulun Lumo. Oulu – Lumo… mihin se Oulu nimestä hävisi. Kyllä näin hienon häppeningin voisi komeasti nimetä kaupungin mukaan.

lumo-5

Joka tapauksessa sain monia kuvia sarjaani ”Oulun sillat”.

Kävin toki kuvaamassa paljon muutakin kuin tuota valaistua Pikisaaren siltaa  Madetojan puistossa on Alexander Reichsteinin toteuttama näyttely ”They were here”. Rautalanka-hahmot on uv-maalattu ja ne ”kertovat entisestä maailmasta”. Pidin kovasti siitä, siellä oli hahmoissa myös naisia, ja ennen kaikkea lapsia. Usein kun hístoriaa ”kuvitetaan” jätetään lapset pois. Nyt heitä siellä oli …

lumo-12

lumo-13 lumo-11

EHdottomasti kannattaa käydä viikonlopun aikana katselemassa.

Hajahuomioita japanilaisten arjesta vol. 2

Pimeä, tihkusateinen, kylmä, kertakaikkisen ankea ilma tänään. Juuri hyvä päivä opiskelulle ja kuvien parissa oleiluun. Ja iltapäivällä pari tuntia pojanpojan kanssa keittiön laatikoiden järjestelyssä ja sen sellaisessa. Apsu-reppana se joutuu melkein joka käynnillään ainakin alimmat laatikot järjestelemään ihan uudelleen.

Ja minä olen taas järjestellyt myös Japani-kuvia. Aloitetaanpa hautausmaakuvista, tai siis palataan niihin. Kun Kioton hotellin läheisellä hautausmaalla kävimme, en vielä oikein tiennyt tästä hautaustavasta, mutta oppaat sitten kertoivat: nuo pitkät suikaleet (puusta tai graniitista) kertovat vainajan nimen. Buddhalaisen tavan mukaan vainaja tuhkataan siten, että luista voidaan vielä ottaa palaset: molemmista käsistä, jaloista ja kallosta, ja ne pannaan hautaan ´mukaan´. Palaset ovat pienissä lokeroissa hautapaasissa. 

arkea-2-10

Ehdottomasti suurin osa japanilaisista haudataan buddhalaisin menoin, kun taas syntymän juhlaa vietetään shintolaisen uskonnollisuuden mukaisesti ja yhä useammat japanilaiset avioituvat kristillisiltä näyttävissä häissä.

Minulle jäi vahvasti tunne, että Japanissa on tavallista enemmän huvipuistoja. Näin niitä monia kaikkien bussi- ja junamatkojemme varrella.

arkea-2-7

Liekö maanjäristykset syynä siihen, että sähköjohdot ja muuntajat, ja mitä lieneekään, ovat tällaisia samanlaisia sotkuja kuin Meksikossakin.

arkea-2-3arkea-2-5arkea-2-6

Sehän on tullutkin jo kerrottua, että taksareilla on valkoiset sormikkaat ja koppalakit, siistit puvat ja valkoiset paidat, mutta että pitsiset istuinpäälliset! No ei kaikilla, ei edes useimmilla, mutta kyllä tuollaisia näin monissa autoissa.

arkea-2-4

Kyllä, kyllä japanilaiset kuvaavat paljon, ja koulupuvut ovat käytössä. Lukioislaistytöillä useimmiten tällaiset, – joka tapauksessa aina hameet, ja pojilla mustat puvut.

arkea-2

Sitäkään en ollut osannut ajatella, että naiset käyttävät kimonoja myös ihan arjessa.

arkea-2-13

[huom. ks. kengät. Viimeistään tässä vaiheessa klikkaa kuvat isommiksi.]

Näimme vaikka kuinka paljon kimonoihin pukeutuneita nuoria ja varsinkin iäkkäämpiä naisia. Erityisesti temppelialueilla, mutta myös muualla.

arkea-2-2

Yhtään oikeaa geishaa, emmekä keikoa (Kioton geishat) emme nähneet, mutta Kioton geishakadulla näimme parinkin ´maikon´ ~geishaharjoittelija vilahtavan oviaukoista toiseen.

Pokemonien metsästäjiä emme juuri nähneet.

arkea-2-15

Täysin uusi tuttavuus olivat lukolliset sateenvarjotelineet, joita hotellien ja museoiden edessä oli. Erityisesti lukot tuntuivat kummalliselle, sillä koko ajan kaikkialla Japanissa tuntui, että siellä on erinomaisen turvallista. Edes metrossa ei ollut sellaista käsilaukusta puristamisrefleksiä kuin vaikka Stadissa on. Ja Japani todella ON vähäisen rikollisuuden maa.

arkea-2-14

Varmennuksia oli myös onnikkakuskeilla. Ainakin meidän bussien kuskit laittelivat tällaiset parkissa. Vaikka kuinka tasaista olisi ollut…

arkea-2-11

Eipä ollut minun tilausajokuskiurallani tuollaisia, vaikka esim. Syötteen parkkipaikalla joskus olisivat saattaneet hyvinkin tarpeelliset olla.

arkea-2-16

Ainakin ruokapostaus reissusta vielä tulossa, ja ensi viikolla kuvasivustolle tulossa hurjan paljon lisää kuvia, erityisesti reissun alusta, jolloin minulla oli vielä kunnon kamera. 😉

Siihen asti voitte katsella vaikka meidän muiden reissujen kuvia…