Syyslomaviikkohan se on

Viikko 43.

Sehän on meidän perheelle ollut usein ulkomaanreissun aika, – ainakin, jollei joku lento- tai linja-autoliikenteeseen kohdistunut lakko ole ollut uhkana tai toteutumassa. Viime vuosina, kuten viime vuonnakin, se on ollut mökkiviikko. Nyt se on kotiviikko.

Tänä vuonna olimme ”syyslomaviikon” kaksistaan mökillä jo pari viikkoa sitten, ihan varuiksi jo silloin. Ja hyvä niin. Nyt on hyvä

Tänään oli aamupäivällä ihan hillitön sumu. Sumu on valokuvaajan kaveri. Ja siksipä maltoin viettää parituntisen kierrellen ja kaarrellen pitkin rantoja ja siltoja.

Sitten Suuri Pyykki- (ja Manklaus) Päivä. Ja muita pieniä kodinhoidollisia toimia + ruokaa meille. Sellainen viimeisen päälle kotilauantai.

Ja kuten yleensäkin syyslomaviikolla, niin nytkin glögikauden avaus. Kun tänään nyt ei pakkasessa, saatikka lumessa, ole tullut tarvottua, oli oikein hyvä kokeilla uutta, uudenlaista glögiä, kylmää glögiä: Blossan 2018 -glögiä kun on suositeltukin nautittavaksi jäiden kanssa. Ja niinhän me sitten teimme. Ja kyllähän se oli hyvää. Raikasta, sitruunaista, kanelistakin, yrttistä, – kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Jäisenä ei ollut liian jouluinen näin lokakuussakaan. Ja sitten käytin aika lailla aikaa tällaisen kuvan tekemiseen …

Vielä me testaamme sen lämpimänä ja proseccon kanssakin. Onhan jouluun vielä, enää, kaksi kuukautta. Siihen liittyen kalenteriprojektitkin tänään työn alla…

Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!

Onko luterilaista työmoraalia, syömisongelmaa, turhanaikaista perustelua, huonoa omaatuntoa, katteetonta selittelyä, epäkypsää itsekkyyttä, kuplassa elämistä tai mitä?

Mutta kyllä minä onnistuin tänään itselleni perustelemaan ”että olen niin ansainnut tämän”. Ja sitten vielä lisäksi, etten ainoastaan ansainnut, vaan myös, että oli sen aika, niin kuin juhlan aika.

Tänäänkin söimme hyvin, vähintäänkin hyvin. Ja aika paljonkin. Tuo Toast Skagen, jollaista olin jo pitkään suunnitellut tekeväni, oli vain alkuruoka. Pääruoaksi oli tortellineja ja eiliseltä jäänyttä savukalaa soosissa.  Ja jälkkäriksi suklaata.

Eikä mitään syytä jättää avaamatta kuplivaa: kansainvälinen samppanjapäivä tosin hoitui meillä ´vain´ Loiren cremantilla. Kuplajuomalle oli toinenkin peruste: on jotensakin tunnilleen 42 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä. Ei silloin tiedetty kuohujuomista tai samppanjasta juuri mitään!

Juotiin huoltoaseman kahvi. Metoksen pannusta, jonka alla levyllä oli 20-penniset, Arabian kuluneisiin kuppeihin kahvia. Paitsi, että minä en edes silloin vielä juonut kahvia, vaan teetä. Liptonin keltaista pussiteetä. Tai limpparia. Mutta ei tarjoiluilla niin väliä: suhde siitä syntyi. Aika pitkä suhde. Jolle loppua ei näy. 🙂

Tänään taas liikenteessä, Caritaksessakin. Niinkuin nyt liki joka päivä viikon ajan. Mutta en Caritas-kodissa (oma-asumisen, vanhustenhuollon piirissä oleva kerrostalo, jossa äiti on asunut viimeiset 10 vuotta) vaan viereisessä Caritas-sairaalassa, jossa äiti nyt on. Jäi viime viikolla ovenpielen ja rollaattorin väliin jumiin, sillä seurauksella, että nilkka on murtunut kahdesta kohtaa. Leikkausta ei 88-vuotiaalle yhdellä ja toisella tavalla sairaalle enää tehdä, joten nilkka on nyt jo toisessa kipsissä viikon sisällä. Mutta nyt tilanne sitten vakaa. Kuntoutus aluillaan. Sairaalavierailuja meillä nyt sitten riittää: Pehtoorin isä – vanhempi ja paljon huonommassa kunnossa kuin äiti – on ollut sairaalassa jo pari kuukautta. Tässä vaiheessa elämää ollaan: he ja me. Läheltä katsellaan ja myötäeletään elämän syksyä. Olemme siinä iässä, siinä elämän vaiheessa. Syksy on.

Viinisuosituksia ja elämänmenoa

Viinisuosituksista olen lupaillut jo monta kertaa, joten josko nyt.

Tuo sudenkorento-Pizzolaton Prosecco on hyvää, siinä on paljon makua ja hedelmää, mutta ei jää kuplattomaksikaan. Ja vasemmalla oleva Pasquan piirroksen näköisellä etiketillä varustettu on ihan erilaista, kevyttä ja raikasta, mutta sellaisena miellyttävää. Hinnat 12 – 15 euroa. Sitten kaksi kelpoa punaviiniä

El Senat del Montsant oli pitkästä aikaa oikein löytö. Se on aika kevyt, mutta siinä on hyvällä tavalla marjainen maku. Ei oikeastaan ihan tyypillinen espanjalainen viini. Siinä ei ole tiukkoja tanniineja, muttei myöskään pehmeitä ja mehukkaita (liki karkkisia makuja kuten tuossa seuraavassa: Italian Z Zinfandel, josta minulle tulee mieleen opiskelijaelämä Torniossa. Siellä sitä meillä oli asuntolassa muutamankin kerran lauantain pitkän opintopäivän jälkeen. Tuntuu että siitä on jo hirmu kauan aikaa… Mutta siis tuota sai aiemmin vain Systembolagetista, nyt Suomestakin. Ja kyllä: se on yksi monista hyvistä italialaisista ”mehevistä ja hilloisista”.

Hieman tyyriimpi (19 €?)- ja ehkä vähän huonosti saatavissa oleva – oli tämä.

Albariño on minulle usein ollut mieluinen rypäle, ja tässä se kyllä hedelmäisenä hyvin ja ”kauniisti” tuotteistettu.

Ja olenkohan jo tätä suositellut? Zaccagninin Pecorino-rypäleestä (ei juustosta!) tehty valkoviini. Saman talon punaviiniä olen maistattanut ja suositellut, mutta myös tämä valkoviini on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Ja jollei omassa Alkossa ole, niin kyllä kannattaa tilausvalikoimasta tilata. Tätä ja muitakin mieluisia viinejä. Helppoa eikä maksa yhtään enempää kuin kaupan hyllyltäkään.

Blossan uusi italialaisviritetty glögi, joka kuulemma on makoisaa jäiden kanssa, on kaapissa. Ehkä jo huomenna? Onko joku jo maistanut? Kommentteja?

Tänään on ollut merkillinen päivä. Olin aika aikaisin liikenteessä.

Pienellä happihyppelyllä, ja hallissa ja kaupassa.

Meillä kun oli lounasvieraita tänään. Pehtoorin ekstyökavereita, joiden kanssa yleensä käyvät ”työlounailla” jossain kaupungilla pari, kolme kertaa vuodessa, olivatkin tänään minun ruokapöydässäni. Eivät valittaneet. 😉 Ja olipa minunkin mukava tavata heitä pitkästä aikaa, toki tunnen heidät minäkin vuosikymmenien ajalta. Kuinka ollakkaan juteltiin menneistä, ja vanhenemisesta. Omasta ja muiden.

Ja yhtä aikaa tietoja niin Caritaksesta kuin Taunon odotuksestakin. Odotusta, huolta, tietoja ja tietämättömyyttä. Tädin kanssa diskuteerattiin pitkään, mukava tuokio. Sellaistahan se elämä on. Vaihtelevia tunnelmia.

Lähtöjä

Kävin hautausmaalla. Taas, niin kuin varsinkin syksyin teen kovin usein. Vein kynttilän ystäväni haudalle. Siellä olivat vielä kukkaseppeleet ja ruusut värikkäinä, elossa. Ystäväni ei enää ole. Olimme lukiokavereita, pyörimme samoissa piireissä vielä opiskeluaikana, myöhemminkin kohtasimme aika useinkin. Heinäkuussa viimeksi tapasimme, halasimme. Hän oli minua vuoden nuorempi. Ja nyt häntä ei enää ole. Hän lähti yhtäkkiä, ihan liian äkkiä.

Viikko sen jälkeen luin, kuinka opiskelukaverini, tutkimusapulaisena yhtä aikaa ollut, toimittajatuttu oli kuollut. Hänkin oli suunnilleen ikäiseni ja hänkin lähti odottamatta, ei mitään ”pitkän sairauden uuvuttamana” vaan suunnilleen työnsä äärestä.

Yksi paistinkääntäjäystävä, jonka kanssa teimme työvuosina yhteistyötä, joka joskus värväsi minua esitelmöimään ja kirjoittamaan Kalevaan, joka oli paistinkääntäjä –  ja nimenomaan hän puhutteli minua aina Paola Brunettiksi, mistä olin aina kovin otettu. Hän oli jo eläkkeellä, mutta hänkin lähti. Yhtäkkiä, ”tapaturmaisesti” luki lehdessä. Eilen lähetin hänen omaisilleen adressin.

Yhden ystävän äiti kuoli viime viikolla, Pehtoorin täti kuukausi sitten.

Tuntuu että poismenoja on nyt paljon, liikaa.

Lokakuun puolivälissä aina vähän hoppu?

Pieni maisema kotipihalla heti aamulla. Aamukaste tehnyt valonpisaroita japaninmarjakuusen oksalle, ja naapuripensaiden kosteus kimmeltää valopalluroina, bokehina, taustassa. Tästä sitten ensimmäiset parikymmentä kuvaa, ja sitten Merijalinrantaan kuvaamaan lippoajia (Vastavaloon kuvasarjaa) ja edelleen kohti kaupunkia.

Kaiken muun hyvän lisäksi vielä ihan tyven. Oli jatkettava vielä Karjasillalle. Sillä eilen kävellessämme viininmaistiaisiin menimme ohi ”bonsaipuun”, jota olen ennenkin kuvaillut, mutta eilen ei ollut välineitä, valoa eikä aikaa jäädä Hiirosenojan varteen, mutta tänään oli. Yksi otoksista on tuossa Instagram-ruudussa oikeassa reunassa, mutta paremmin näet kun klikkaat auki Insta-tilini, https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/ ja sitten vas. yläreunan kuvan isommaksi.

Häthätää ehdin kuvauslenkiltäni kotiin, kun Apsu tupsahti iltapäiväksi mummin kaveriksi. Poika nukkuu yleensä vielä päikkärit, joskus ne jäävät väliin, niin kuin nyt tänäänkin, mikä sitten aiheutti sen, että lapsi oli – ei, ei suinkaan känkkäränkkä – vaan mukavasti raukea, tavallistakin rauhallisempi. Pitkään maltettiin lueskella ja pötkötellä ja jutella kaikkea. Sellaisia elämän ihania suvantopaikkoja, ajattomia tuokioita, jotka jäävät mielensopukoihin pitkäksi aikaa tuomaan hyvää mieltä sopivan pieninä annoksina, parempia kuin D-vitamiinipillerit talven varalle.

Kun Apsu oli lähtenyt alkoi yhtäkkiä kovin hektinen touhuaminen koneen ääressä, koskapa vähän joka suunnasta tuli posteja ja viestejä, joihin oli reagoitava, varailtava, tiedotettava, lähetettävä kuvia, päivitettävä, maksettava, oikoluettava… ihan meinasi tulla hoppu. Ja on tässä tulevillekin päiville toimitettavaa jos jonkinlaista. Sehän on hyvä vain.

Pientä sinkoilua paikasta toiseen

Hoppupäivän lopulla …

Enin osa päivästä kului Caritaksen huudeilla, ja iltakin niillä seuduin.  Siinä välissä itse lääkärissä, kyllä tässä vanhenee, eihän sille mitään voi…

Illan olimme Karjasillalla maistelemassa italialaisia viinejä ja mitä mainiointa palsternakkapastaa. Ja tietysti hyvää seuraa. Ja uutta reissua suunnitellessa, ehkä saamme porukalla lähdetyksi Tampereelle…

Mutta huomennakin on (ehkä) tärkeä päivä, joten nyt lopetan lyhyeen ja vetäydyn levolle.

 

 

Lokakuinen perhesunnuntai

Tauno.

Ja isänsä, isoveljensä ja äitinsä.

Olivat tänään meillä syömässä, koko perhe, niin kuin lähes aina sunnuntaisin. Mutta nyt poikkeuksellista oli se, että ruoan teki Juniori, enkä minä. Alkuruoka ja pääruoka Juniorin toimesta, jälkiruoan J. toi valmiina. Ja kuinka hyvin tämä sopikaan, että juuri tänään olivat luvanneet ruoan tehdä. Juuri tänään kun Oulussa on lokakuun puolivälissä ollut parhaimmillaan + 20 C!! + 20 C !  Sainpa olla ulkona ja kuvailemassa ihan omillani, vailla huolta kotiin tulosta ruoanlaittoon. Niin mielettömän hieno päivä ulkona. Ei todeksi uskoisi.

Aamupäivällä olin pyörälenkillä, mitä ei yleensä lokakuun puolivälissä tule tehtyä. Hainpa taas kuvauskohteita Vastavaloon, ja toki löysinkin. Tänään alkoi Oulujoen siianlippous Kuusisaaressa ja Tervaporvarinrannassa ja siellä sitten kameran kanssa kuljin, ja kaksikin ihmistä kävi kyselemässä, että ”mihin lehteen kuvaat?” – Annoin itseni noista kommenteista ymmärtää, että olin varteenotettavan, uskottavan oloinen valokuvaaja. Riemua on revittävä pienestäkin. 😉

Niinpä sitten kun pikkuperhe jo yhden jälkeen saapui kokkailemaan, sain heidätkin kuvattavaksi. Perhekuvausta ja vauvan odotuskuvausta… Ja vauvaa jo odotetaan kyllä kovasti.

Ja Juniorin keittiötouhu ei ollut ihan turhaa, päinvastoin. Hiiligrillissä paistettuja scambeja alkuun ja pääruokasi entrecotea, joka sekin oli hyvää, mutta vielä erinomaisempaa oli kasvislisäke: uunijuuresten level kaksi. Ehkäpä saan reseptin ongittua.

Ja siihen se päivä humahti. Muutama puhelu, muutama huoli, muutama ilo, ja enimmäkseen lämmöstä nauttimista ja oleilua.

Vähän syksyinen fiilis – kuitenkin

Vielä on + 13 C. Illalla lokakuun puolivälissä! Ei haittaa.

Tänään jäi kuitenkin vähän vajaaksi ulkona olo,

Aamupäivällä meillä oli Apsun kanssa pieni rallituokio olohuoneen lattialla, sitten kaupan kautta kohti Caritasta, kahtakin Caritasta.

Pitkälle iltapäivään meni ennen kuin olin takaisin kotosalla. Tosin olin hautausmaalla aika pitkän tovin – siis ulkosalla kuitenkin.

Kesää olen pakkaillut sisällä pois, tosin en läheskään siihen tahtiin kuin Pehtoori pihalla… ehkä minäkin jo huomenna lähden raivaamaan yrttipenkit talviteloille.

Sitä jo yöllä valvoskellessa mietin, etten minä ole oppinut suorittamisesta pois. Mietin, etten taida koskaan oppiakaan. Mutta tämä aikaansaamisen hidastuminen ei – onneksi, kuitenkaan – satu niin kovasti.

Mutta kun on ideoita, ajatuksia, tekemisen taipumusta…

 

Merkillisen lyhyt perjantai

Olen ennenkin sanonut (kirjoittanut), ettei minulla ole mitään kellojen siirtelyä vastaan, päinvastoin. En todelllakaan ole allekirjoittanut adressia niiden lopettamiseksi. Ja miksikö? – Koska minä ja kellojen siirtelyt kuulumme yhteen. Tai siis. Minun sisäinen kelloni on itse asiassa vähän edellä tätä virallista käytäntöä. Siitä kertoo sekin, että tänäänkin nukuin kahdeksaan! Kahdeksaan!

Ja viime viikkoina olen mennyt unille vasta puolilta öin, herännyt monena aamuna milloin lie kahdeksan tienoilla! Kahdeksan!

Noh, on olo kaikesta huolimatta – tai kaiken vuoksi 🙂  – aika levännyt. Mutta mitä ehtii, jos nukkuu noin kauan? – Olisipa jo siirretty kelloja.

Noh, tänään ehdin sentään lenkille ja kuvaamaan kaupungille, mistä puolet kului juoruillessa kasvokkain ja puhelimessa. Sellainenkin on minulle outoa. No nyt on kyllä vähän outo ”tilanne päällä” ja sattuipa monia tuttuja reitille ja puhelin soi.

Kauppahallin Lihamestarilla oli tänään vasikkaa tiskissä! siitäpä leikkautin meille paksuhkot lehtipihvit, – ihan ennen kokkaamaton ja maistamaton juttu. Oli hyvää. Enkä tehnyt muuta kuin paistoin voissa ja maustoin suolalla ja pippurilla ja tein oheen maustevoin (voita, persiljaa, grillimaustetta, suolaa). Niin hyvää. Ja sitten tässä oli tarkoitus kuvailla pitkästä aikaa viinisuosituksiakin, jemmakuviakin on, mutta siirtynee huomiseen. Mutta kuvia on tulossa, ehkä jo huomenissa…

Lippolaituritkin ovat jo paikallaan, sunnuntaina on yleisötapahtuma siellä. Puoleltapäivin ajattelin lähteä piipahtamaan. Kun tämä ihmeellinen syksy vain jatkuu.

Muistanpa vuonna 1989, kun syyskuun lopussa piiiiiitkän äitiysloman jälkeen vihdoin pääsin synnyttämään Esikoistamme, olin ehtinyt haravoida pihan kaikista lehdistä ja koivut olivat ihan paljaat. Nyt Pehtoori on ”harvennettujen” koivujen jäljiltä (ja toki myös pensaita etc) putsannut pihaa monta päivää, ja vielä on puissa lehtiä. Ja kaikkialla on vielä keltaista, oranssia, punaista, … lämmintä, tuuletonta, sateentonta. Niin hienoja päiviä.

Näihin väreihin ja lämpöön en kyllästy.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

Sisältää mainontaa!

Olen tänään saanut ladatuksi viidennensadannnen (500. kuva) kuvan kuvatoimisto Vastavaloon. 500!! Aloitin projektin toukokuun lopussa ja olen ladannut melkein niin nopeaa kuin sinne on saanut ladata. Viime perjantaina olisi ollut mahdollisuus olla tässä ”maalissa”, mutta loppukiri venähti paljolti mökkeilyn vuoksi. Nyt siellä on kuviani vuosien varrelta (enimmäkseen viimeisen vuoden), paljon sellaisia, joita olette blogissani tai Instassa tai FB:ssa nähneet, mutta kymmeniä, jollei peräti melkein pari sataa, jotka olen ottanut vain ja ainoastaan Vastavaloa varten. Siis tarkoitushakuisesti ”tehnyt” myyntiin.

Tuossa on minun kansioni KLIKS

Siinä kuvat on ”paremmuusjärjestyksessä”. Siis Vastavalon kuvaajat antavat toistensa kuville pisteitä sitä mukaa kun kuvia latautuu, ja tähän ulkopuolelle näkyvään ”etusivuun” kuvat sitten järjestyvät siten, että eniten pisteitä saanut on ensimmäisenä. Olen aika hyvin pärjännyt tuolla muiden kuvaajien ranking-listalla, vaikka olen välillä kyllä suoltanut kuvia ihan vaan, että saisin volyymia.

Tässä on linkki Vastavalon etusivulle, josta voit hakea vaikka niitä herkkutattikuvia tai mitä keksitkään.  VASTAVALO

Niinpä nyt hoksauttaisin, että jos tarvitset tai työpaikallasi tarvitaan tai joku tuttusi tarvitsee laadukkaita valokuvia, niin kannattaa tsekata, mitä Vastavalossa on tarjolla. Siellä on melkein miljoona kuvaa, joten minun osuuteni on varsin pieni. Siellä on tavattoman paljon luontokuvia: oravia ja kaiken maailman lintuja, ja esimerkiksi 197 kuvaa herkkutatista. Siksipä minä en sinne herkkutatti-, lintu- saatikka oravakuvia postaile. Siellä on todella niin hienoja kuvia niistä, etten viitsi edes yrittää.

Olen  päättänyt, etten lataile sinne myöskään auringonlaskukuvia, mutta niinpä vain eilen illallakin livahti tuo ylläoleva sinne. Satuin Pikisaaren sillalle, kun olin tulossa kuvaamasta makkarantekokurssilaisten touhuja ja olin menossa Turusen Sahalle (Pikisaaressa) jossa on koulukaverini valokuvanäyttely. Olipa kiva nähdä hänen hienoja kuviaan, varsinkin Armeniasta, ja sitten tietysti pitkästä aika tavata.

Mutta vielä Vastavalosta: siinä on mielestäni ostajan kannalta huonoa se, että esikatselukuvien taso ei vastaa sitä ”todellista”, siis ovat heikompilaatuisia kuin oikeasti. Mutta parempi kai niin kuin toisinpäin. Mutta siis, käyhän katsomassa kuvapankkia, kerro siitä eteenpäin ja pidä mielessä vastaisen varalle. Ja jos löydät jonkun minun ottamani kuvan, joka kiinnostaa, niin kannattaa olla yhteydessä suoraan minuun (Vastavalon provikka jää siten hinnasta pois).

Ja muistathan, että minulla on edelleen ilo ja into tehdä kuvauskeikkoja ja toimeksiantoja. Muistikuvia-yritykseni elää ja voi aika hyvin; pieniä projekteja on ollut pitkin vuotta, juuri sopivasti. Nyt on kalenterissa paljon tyhjää, joten jos haluat joulukorttikuvia, sisustuskuvia, lapsista kuvia, vuokrattavan mökin kuvia, juhlista kuvia, niin kerro. Ehkä sinä tai työpaikkasi tarvitsee onnittelukortteja, tervehdys-, kutsu- tai kiitoskortteja tai nettisivulle matskua. Jollei blogista, Instasta tai Vastavalosta löydy, niin kuvataan ja tehdään.

Lakua, auraa, jätskiä – vielä kerran

Syntisen hyvä makupari. Muistattehan? Keväällä kerroin siitä.  Ja kehittelin sitten vielä oman jätskijälkkäriversion. Ensin siis Valiolla Aura-juustoa ja lakua (ja punaviiniä) ja sitten tein herkusta oman version: jälkkärin jossa vaihdoin punaviinin vaniljajätskiin. Ja sitten tuunasin jälkkäriversion vielä ylemmälle levelille: lisäsin kastikkeen ja kompotin (hopeatoffeekastike ja päärynäkompotti ohje täällä). Ja kaikilta, joille sitä tarjoilin, tykkäsivät kovasti: niin perhe, kalaasiystävät kuin viinikerhokin. Hyvä combo – tai kompo oululaisittain – totesi moni.

Ja sitten tässä kuukausi sitten sain Valion Jäätelöfabriikista sähköpostia, että he haluaisivat lähettää minulle ja perheelle maistiaiseksi uutuusjätskejä: SuperVaniljaa ja AuraLakua!! Aura-laku-jäätelöä. Wuhuu! Ja nyt on useampi purkillinen jo nautittu. Hyvää on.

Tuunasin jätskistä tällaisen kuvausversionkin: laittelin Laku-aura-jäätelön oheen vielä pehmeää Kouvolan lakua ja Aura Murua. Ja pipareita. Ettei tarvitse miettiä, onko tässä varmasti tarpeeksi kaikkea hyvää (lue: kaloreita). Niiiiin hyvää. Aura ei maistua kovin voimakkaana, mikä ehkä oli syynä että Apsukin tykkäsi – ison kulhollisen verran kolmivuotiaallekin upposi. Ja minulle Aura-murujen lisääminen vain lisäsi nautintoa.

Tätä annosta kootessa ja kuvatessa tuli sitten mieleen vielä yksi versio tähän uuteen jäätelömakuun liittyen.

Tähän ei tarvinne reseptiä kirjoitella. Sen verran voin todeta, että ihan tavalliset kaupan ohuet piparit kelpaavat, mutta Anna´s Pepperkakoreiden kausimaku lakritsi on tähän enemmän kuin sopiva! Eikös olisi sellainen pikkujoulujen pieni välihyvä tämä? Kokeilehan.

Keltainen lokakuu

Vielä aamupäivän oli kaunis, aurinkoinen syksy, – ei ole enää. Mutta aamupäivällä ehdin tehdä ja kulkea paljon. Tänäänkin lenkillä Sahantien koivikossa. Lentokoneen tiivistysjuova sattui mukavasti yhteen kuvaan. Jotenkin kuin se näyttäisi, että kannattaa suunnata alas, etelään. Noh, ei tässä mihinkään etelään olla lähdössä. Kyllä nyt ollaan kotosalla pitkä tovi.

Pehtoori on ollut yksin pihahommissa koko päivän, kun mie olen kulkenut ja kokannut, kuvannut ja kirjoittanut. Huomenissa sitten tasaisempi päivä minullakin.

Tällaisista päivistä kiitos

Sunnuntaiaamuun heräilimme kovin myöhään, mutta väliäkö sillä. Sunnuntai.

Ja miten komea ja kaunis ja ystävällinen sunnuntai on ollutkaan!

Aamukirjeenvaihtojen jälkeen lähdin käväisemään pikkuperheen luona: ”Mikki mummi on täällä?” – Noh, ei mummi jäänyt kauaksi aikaa, vaan lähti lenkille Pateniemen rantaan, sahamuseon lähelle, kohti Oulun komeinta koivikkoa, – ja sitten aikansa kierrettyään törmäsi taas Apsuun. Ja tämän serkkuun ja iskään sekä Piinaan.

Iltapäivä paljolti kuvien parissa, eikä ruoanlaittoa, vaikka sunnuntai.

Kävelimme ystävien luo neljäksi. Tästä se lähti. Kolme historioitisijaa, pari insinööriä ja yksi tradenomi. Valmistujaisjuhlat nämä oli. Ehkä kuitenkin enemmän ystävien juhlat. Olipa mukava ilta.

Tuolla emme ole koskaan syöneet vaatimattomasti, emme tänäänkään. Ja onhan meillä niin paljon yhteistä, vuosikymmenien varrelta, tässä iässä, tässä elämänvaiheessa. Tämäkin hyvä päivä.

Kotiinpaluun päivä

Paluuliikennettä olemattomasti, sadetta sitten senkin edestä, ja kaikissa olomuodoissa: mökiltä lähtiessä ohutta lumisadetta, joka jo ennen Sodankylää muuttui rännäksi, joskus sen jälkeen vedeksi ja lopulta tihkuksi, alkaen sateena uudestaan pienen pilvipoutaisetn Tervola – Simo välisen taipaleen jälkeen.

Kaiken lisäksi alkumatkalla tie oli jäässä, kuurainen ja/tai loskainen. Noh, talvi ei yllättänyt meitä. Turvallisesti yhden pysähdyksen taktiikalla kotona jo neljän jälkeen.

Ajomatkalla sain tehdyksi tiedottajahommia, ja mietittyä kaikenlaista. Oikeastaan en haluaisia nyt olla miettiväinen, mutta eihän sitä kysytä, – ei kysytä, haluanko vai en. Mökillä ei oikeastaan tule paljon ajateltua, siellä vain on. Oikeasti siellä elää jonkinlaisess kuplassa – kaukana kavala maailma. Tai kaukana kaikki. Paitsi juuri se hetki joka on juuri siinä. Vain se.

Oulussa ja kotona vielä paljon värejä, siis paluu alkutalvesta syksyn keskelle. Pikkuperhe oli aikeissa kutsua meidän tänään syömään, mutta Juniori olikin saanut taas jonkun lisätuurin töihin. Taitaa ottaa kaikki tarjottavat duunit. Tuntuu, että on melkein enemmän töissä kuin kouluhommissa, mutta itseppä tietää mitä ja miten tekee. Oppariaiheen ja yhteistyötahon oli saanut viime viikolla sovituksi, mikä ”opinto-ohjaajaäidistä” on tietysti hyvä juttu.

Ilta kulunut kuvasaaliin (melkein 1000 ruutua) purkamisessa, käsittelyssä ja jo lähettämisessä Vastavaloon.

Minulla on ihan sunnuntai olo, ja toisaalta perjantai, sillä huomenna pääsemme ystävien luo päivälliselle. Mutta koetanpa nyt vaihtaa moodin lauantaiksi, kyllä se onnistuu.

Tämä kotakunta on tehnyt lähtöä

Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin Saaristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin outamaihin – –  Outamailla ei talvi tunnu niin ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla. Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka, paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana.

Samuli Paulaharju, Lapin muisteluksia…

Jos Näkkälän Jussakin, niin mekin.

Ylsihän se lumisade tänne ylöskin. Itse asiassa on sadellut koko päivän, tosin hyvin vähän, liki utuisesti. Mutta sepä on ollut meille peruste olla lähtemättä tunturiin. Toki on keksitty muutakin puuhaa. Ulkonakin monta tuntia. Sitten sellaistakin puuhastelua, kun ensi kerralla tänne taitaa tulla tyär kahden kaverinsa kanssa. Ranskalais-meksikolainen aviopari on aikonut pitkään tulla Suomeen, nimenomaan Lappiin ja meidän möksälle, ja nyt se näyttäisi talven tultua toteutuvan. Olemme luvanneet järjestää kampetta ja muutenkin olosuhteet suosiolliseksi, – kun itse ei olla silloin täällä, on lämmityksen ja vesien ja takkojen etc. kanssa tehty valmisteluja ja ”manuaali”. Ja toki itsekin saunottu.

Tällä viikolla ruoka on täällä ollut vaatimattominta mitä olen täällä kokenut. Tänäänkin melkein eineslinjalla. Ei mitään kuvattavaa, tai reseptejä jaettavaksi. Tonttuovea olen tehnyt, oikein motin tein pihaan, ja kaikkea muuta aikuistamaista. Mutta olen hokenut itselleni, että valokuvaaja on terve kun valokuvaaja leikkii.. On joulukuvastoa valmiina julkaistavaksi ja myyntiin… Ja tonttuovet ovat juuri sellaista mihin minun luovuuteni ja askastelutaitoni riittää. 😉

Ja sitten vain takkatulta, ja nuorison kanssa chattailyä, jota nykyisin on kyllä kymmenien viestien verran päivittäin. Ja huomenna lähdemme jutaamaan etelään, kun Apsukin kerran jo sieltä isovanhempiaan huutelee kotiin.

Patikoijan onnen päivä

Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta.
Aurinkoa siniseltä taivaalta, mutta pikku pakkanen.
Hyvät kamppeet, kengät ei hankaa, ei ole kylmä eikä kuuma
Hyvä hengittää, ei särje polvea, ei hampaita, olkapääkin kestää kameran painon.
Ei kailottavia turisteja, ei polkujuoksijoita, eikä muitakaan kadehdittavan hyväkuntoisia liikkujia, ei paljon ketään.
Ei edes sanoja, juurikaan ei tarvitse puhua.
Ei surua tai huolta, tai on, mutta niitäkään ei muista, – luonto tekee olon tyyneksi.
Uusia tunturilampia, helppoa nousua, liikkumisen iloa.
Paljon pieniä kauniita luonnon ihmeitä, korkea taivas, tunturimaisemaa kymmenien kilometrien päähän.
Ei nälkä, ei jano.
Aiheita kymmenille kuville.
Koko päivä ulkona.
Niin hyvä.

 

Kansallinen korvapuustipäivä alkoi mökkipuron rannassa – yöpakkanen jatkui aamullakin ( – 7 C).

Pitkospuiden välissä luomutaidetta.

Puolukoita olisi vielä … valmiiksi pakastettuja.

Tänään näkökulma Kiilopäähän uudenlainen. Ahopää huiputettiin.

Ihan ”uusi” lampi löytyi kun poikkesimme vähän off-roadille.

Keskiviikkoko, ja vuosi olikaan?

Tässä lokakuun alun illassa, mökin pirtin pöydän ääressä, istuskelen ja olen kovin kummissani, kummissani siitä, kuinka aika kulkee nopeampaa kuin haluaisin. Oman päivän ja oman elämän aika. Olen tässä – haluamatta, väkisin, surren, yllättyen, jo tietäen – joutunut miettimään ajan kulkua. Ihan niin kuin se nyt olisi historioitsijalle joku uusi asia; ajan kuluminen siis. Mutta tänään taas omakohtaisempi kuin aikoihin. En ole varma, haluanko vai en sen kuluvan näin, – näin nopeasti siis.

Luonto on kuitenkin – tänäänkin – kertonut, miten se kulkee, miten vuodenajat vaihtuvat… Miten talvi tulee tänne pohjoiseen aiemmin kuin me etelän ihmiset osaamme edes ymmärtää…

Tänäänkin uni vei pitkälle päivään (kahdeksalta jotensakin yhtä aikaa olimme valmiita puuron keittoon…) ja siinä sitten myöhäinen aamutovi mietittiin, mille ryhdytään. Kun aurinko näytti tulevan pihaan, päätimme mekin siirtyä sinne. Aurauskeppejä talveksi, kattojen puhdistusta neulasista, porakaivon pumpun puhdistusta (saapa nähdä tuleeko isompikin remontti, vastikään kotona ulkomaan matkan hintainen vesiboilerin uusiminen, – ei niin mukava yllätys), puron maisemointia edelleen, tonttuhommia (arvannette, että tämä oli minun, ei Pehtoorin, ihan omia (kuvaus)juttuja).

Sitten lenkille. Pienen pieni patikka  ja kauppaan.

Patikalla meitä ”ahdisteli” tämä pieni Lapintiainen. Se istui välillä Pehtoorin olkapäälle, kengälle, minun hatulle, selkään, kiersi ja kaarsi ja kinusi (?) makupaloja, joita meillä ei ollut. Mutta tämä pieni kiersi ja kaarsi…

Ja suunnilleen samaan aikaan saimme Apsulta ääniviestin: ”mummi ja pappa .— milloin te tuutte sieltä mökiltä pois, hä?”  – 😀

Pikkuinen pakastuminen ei meitä haitannut. Päinvastoin kuvien jälkeen matka jatkui…

Rantasaunaa, ruokaa, tilkka ja toinen punaviiniä, unohdus ulkopuolisesta maailmasta, juuri nyt isoin ongelma, mihin mennään huomenna patikoimaan ja miten pieneen vauvan villasukkaan tehdään sopiva kantapääkavennus …

Lappi on niin paljon

”Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta Lapinmaan suurta aukeaa. On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri Lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt’ympäri – kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää.”

(Samuli Paulaharju, Sompio)

Pyhä-Nattanen on vanha palvontapaikka, kuten nimikin sanoo. Siinä on jotain pyhyyttä. Vieläkin. Tälläkin kertaa. Olimme sen huipulla tänään. Kolmatta kertaa. Aina yhtä vaikuttava.

Sinne pääsemiseksi on ensin ajettava Vuotsoon (33 km mökiltä etelään), sitten Sompionjärven metsäautotietä toistakymmentä kilometriä. Ja sitten lähtee polku ylös. Mutta sitä ennen me ajelimme tietä vielä eteenpäin: Sompiojärven rantaan, Karhulammen laavulle ja venesatamaan. Eipä olla ennen käyty, mutta onneksi edes nyt. Se oli kaunis, iso järvi, ja aurinkokin jo lämmitti, vaikka järvenpinnassa olikin yön jäljiltä pakkasriitettä.

Pitkän laiturin nokasta katsottuna taaksepäin näkyi päivän kohteemme: Pyhä-Nattanen.

Lämpötila oli pikkuisen nollan yläpuolella, mutta alkumatkan pitkospuut olivat jäässä, poluilla pienet lätäköt jäässä ja tunturin laella vähän lumilaikkujakin. Mutta silti keli tuntui hyvälle. Ja siellä päällä: laaja, kaunis, karu Lapinmaa jalkojen juuressa. Nattasen ”toorit” jääkaudestakin ”selvinneet” punaiset graniittimuodostelmat ja rapautumisjäänteet muodostavat vaikuttavan tunturin huipun (508 mpy). Vaikuttava on juuri oikea sana, ja pyhä. JOS ikinä mahdollista, nouse tuonne.

Ruskaa ei enää juuri ole… Jokunen pieni väriläikkä siellä täällä.

Ylempi kuva etelään: Lokka. Laittelen kotosalla vielä lisää kuvia tästä päivästä, mutta tässä nämä toisistamme ottamat huiputuskuvat.

Kuvaaja on konttaillut rinteessä hakien kuvakulmia ja kamppeet on sen näköiset. 😀

Pehtoori kannattalee tooreja.

Patikan jälkeen ajelimme Vuotson raitille ja viivähdimme tovin, ja kävimme ensimmäistä kertaa ikinä Sompion Arjan myymälässä. Yhden naisen tuotoksia täynnä oleva käsityöpaja. Kerron (kuvien kera) joku päivä lisää. Mm. ostoksistani.

Tälle illalle on luvannut revontulia ja pilvetöntä taivasta. Aikeeni oli lähteä niitä väijymään Kaunispäälle: enpä lähde. Taivas on ihan pilvessä. Eilen illalla mökkipihassa pääsiin kuitenkin avaamaan reposkauden. Melkein puolille öin haituvia kuvailin… Vaatimaton alku, mutta alku kuitenkin. Samassa kuvassa mökkipihan voimapuu, meidän mäntyaihki, Otava ja revontulet.

Ulkoillen lokakuisessa Lapissa

Mökillä vaan on parempi nukkua kuin missään muualla. Niinpä se humahti kymmenen tuntia viime yönäkin; aamukahdeksalta nousimme pilviseen, tihkusateiseen aamuun. Kovin verkkaista touhuilua, ja sitten pihahommiin.

Tai mie menin purohommiin: ruoppausta ja rantojen putsausta, pieniä ”uppotukkeja” (paksuja oksia ja muuta roinaa puron mutkissa joita nostelin ylös. Kevyttä sadetta mutta eipä haitannut.

Lintujen syöttöpaikoille laittelin auringonkukan siemeniä ja kyllä on molemmin puolin mökkiä käynyt vilske tänään: varmaan puoli kiloa on humahtanut tali- ja Lapintiaisten pitäessä juhliaan!

Kauppareissu kylille, jossa oli yllättävänkin monta autoa liikkeellä. Ja Hangasojallakin on muutamissa mökeissä asukkaita. Kun oli verraten varhain syöty, lähden autolla ja kävellen, kävellen ja autolla kuvien ”metsästykseen” ja tuntui, että olin koko ajan väärässä paikassa. Aina kun siirryin jonnekin meni siellä aurinko pilveen ja alkoi sataa jotain: vettä tai räntää tai rakeita. Vaihdon autolla toisen lammen rannalle tai tunturin päälle, mutta ei pilvet seurasivat.

Sateettomiakin hetkiä toki oli.

Tuo vitivalkoinen vasa oli kyllä linssilude. Tuntui että se sanoi: ”Ota kuva”!

Illansuussa mökille palauduttua saunaan ja tässäpä tämä maanantai.

Ja arvontahan meillä oli suoritettavana. Ilman Apsua! Viimeiseen ”Miljoona-arvontaan” osallistui vain seitsemän lukijaa (Katri, Kati, AK, Arja, Tiina, Satu ja MS) ja niinhän siinä kävi, että MS saa joulukuussa ruokakalenterin. Onneksi olkoon! Sinäkin olet aiemminkin voittanut jossain kilpailussa mutta eihän minulla osoitettasi ole tallessa joten postitkos sen jossain välissä. Palkinto tulee sitten parin kuukauden päästä.

Hangasojan harmauteen

Mökille tultiin. Tuosta vaan. Tiedä häntä, oliko nyt hyvä aika lähteä, – ehkä ei, mutta toisaalta, ehkä juuri nyt.

Sitä paitsi tämä ei todellakaan ole mikään paras aika Lapissa, mutta kun  …

Ei juuri pakattavaa, ei juuri pysähdeltävää, joten lähdimme ajoissa, olimme perillä ajoissa. Kemi – Roi välillä oli hieno aamupäivän aurinko, joka loisti puissa ja pelloilla. Välillä tuntui, että ajellaan oranssi-keltaisessa putkessa. Rovaniemen jälkeen lehtien määrä puissa hupeni tasatahtia sumun ja tihkusateen lisääntymisen kanssa. Sodankylän jälkeen tuntui, ettei ollut kuin sumua, tihkua. Kahdelta Hangasojalle kaartaessa tihhuutus jo loppui, tosin metsässä näkyi pieniä lumi/räntälaikkuja. Matkan varrella lämpötila laski asteen per 100 kilometriä. Aamun kotipihan kahdeksasta asteesta mökkipihan plus kolmeen asteeseen.. .. Mutta en valita.

Viime vuonna oltiin tähän aikaan Kroatiassa, nyt täällä. Molemmat hyvä.

Minulla kun oli perinteisesti ensimmäinen ajohuki (Oulu – Roi) niin onnistuin muutaman kerran kuvailemaankin (silloin kun Pehtoori ajaa, ei turhia pysähdellä. Kun itse ajan, voin halutessani pitää kuvaustaukoja, ainakin yhden. 😉 ). Iijoella nahkiaispyynti on menossa… Sitäpä taas kerran kuvasin, joskus pitäisi mennä oikein ajan kanssa ja lähemmäs…

Syksyllä, ja vain kahden hengen mökkeilylle ja melko pian edellisen käynnin jälkeen, mökille asettautuminen sujuu nopeasti. Ei lumitöitä, ei  monien ruokakassien purkamista, ei vaatekasseja — ehtii hyvin tarpomaan puron varressa …

Luonto valmistautuu talveen. Kirkastuu tavallaan. Hangasojan huomassa …

Kohti talvea

Yöpakkanen oli ollut niin kova, että meidän kaunis villiviini oli kerralla rupsahtanut. Ja  aamuyhdeksältä lähtiessäni kierrokselle, oli pakkasta vielä muutama aste. Kaupan kautta Caritakseen, sieltä sitten hautuumaalle ja lenkille Ouluunsuussa. Aina on Oulussakin vielä uusia katuja ja teitä käveltävänä. Tällaisena päivänä olisi voinut kävellä vaikka kauemminkin.

Kun Pehtoori oli taas katsomassa isäänsä sairaalassa, olin minä Juniorille kuskina, kun tämä meni Haukiputaalle kaverinsa kolmekymppisiä juhlimaan. Kahden nuoren miehen samppanja- (ja ruoka)kerho kokoontuu parhaillaan. Ei voi väittää, etteikö olisi nuorilla miehillä kiinnostusta selvittää reseptejä ja samppanjoita ja niiden historiaa.

Palatessani ajelin Kellon Kiviniemen kalasataman kautta: aikeena kuvailla, ei oikein simahtanut, ja ostaa savustettavaa kalaa, mutta kaikki tuore kala oli jo loppunut, joten ostinpa valmiita vartaita. Helppoa ja hyvää. Ja taas kerran tuli hoksattua, että avocado ja lohi sopivat erinomaisesti yhteen.

Kesäkamppeita olen pakkaillut pois, pipoja ja muuta tarpeellista etsiskellyt. On niiden aika.

PS. Kalenteriarvontaan ehtii vielä huomisen päivän ajan osallistua…

Arvontaa arvonnan perään

Leiskuvia värejä, ulkoileva perjantai

Ihana, ihana syksy!

Tykkään kyllä syksystä(kin). Varsinkin kun se on tällainen kuin tänään. Olkoonkin, että aamupäivälenkillä oli vähän vilpoista. Toisaalta onneksi uskoin mittaria: +1,7 C  tarkoitti lämpimästi pukeutumista ja reipasta tepastelua. Oli niin hyvä. Toisin kuin Helsingissä tänään kotimaisemissa kunnon kengät, ulkoilukamppeet ja tarve vain liikkua. Hyvällehän se tuntui. Ja sai punaiset posket.

Pikkuperheen – ja meidän – aikataulujen vuoksi meidän ”sunnuntaipäivällinen” olikin tänään ja vielä aika varhain. Ja Pehtoori on jo pitkään toivonut ruoaksi poron fileitä, joten niistäpä sitten sapuskan tein. Ja ihan tradition vuoksi korvasienikastiketta ja puikulaperunoita oheen. Perjantain myöhäinen lounas melkein kuin jouluruoka. 😉  Jälkkkäriksi oli jätskiä, ihan kotiovelle isolla kuokkurilla toimitettuna. Kerron joku päivä lisää… 😉

Lenkin lisäksi ulkoilua myös kotipihalla: on puutarhan alasajon aika. Vaikka kyllä Oulussa on nyt ihan poikkeuksellisen komea kaupunkiruska. Kauniin ja lämpimän kesän jälkeen puut ja pensaat vaipuvat talveen komeissa väreissä, ei mitään vetistä ruskeaa vaan hehkuvia värejä.

Muistattehan, hyvät blogiystävät, että nyt on menossa vielä yksi ”miljoona-arvonta”. Onko blogista jäänyt joku ruoka tai vaikka joku muu elämys (viini, elokuva, kirja, kuvaamisidea, kauppa, ravintola)… mieleen? Oletko testannut? Kerrohan, ja ole mukana arvonnassa. ..    KLIKS 

Kotiinpaluu

– Missä sinä olet ollut! puuskahti isä.
– Minäkö? äiti sanoi viattomasti. – Tein vain pienen kävelyretken tuulettuakseni.
– Et saa pelästyttää meitä tuolla tavoin, sanoi isä. – Muista toki, että me olemme tottuneet näkemään sinut kotona iltaisin.
– Sepä juuri onkin kauheata, huokaisi äiti. – Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni?

(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Itse asiassa ei Pehtoori mitään puuskahtanut, kun oli minua iltapäivällä lentokentällä vastassa. Toivotti tervetulleeksi kotiin, ja kyseli tyttären kuulumisia. Sitä paitsi oli käynyt kaupassa ja hommannut ruokatarpeet, jotta teki meille oikein hyvä päivällisen. Ei hassumpaa, sanoisi varmaan Muumimammakin.

Kotiinpaluun iloihin kuului, että Juniori ja Apsu tulivat iltasella käymään; Miniä on kovasti flunssassa ja pojat tulivat käymään (ja hakemaan tuliaiset 😉 ), niin että potilas sai hetken olla ihan rauhassa. Me askarreltiin Apsun kanssa äidilleen Parane pian -korttikin. Kyllä on silppua ja liimajälkiä mummin kirjoituspöytä täynnä. Harmi, etten hoksannut ottaa kuvaa aikaansaannoksesta.

Aamulla sentään otin vielä Helsingissä kuvia. Eilisen varsin railakkaan 😉  äiti-tytär -illan jälkeen ja -leirin jälkeen emme osanneet nukkua tänäänkään myöhään, ja koska minulla oli lento vasta puolenpäivän jälkeen, lähdin aurinkoisessa, tuulisessa aamussa kameran kanssa vielä lenkille. Pienellä Helsinki-breakillani ehdin ottaa reilut 300 kuvaa (joista aika ison osan tasoon en ole ollenkaan tyytyväinen).

Mutta Hakaniemen rannassa, Krunikassa ja Unioninkadulla on ihana kulkea, katsella, liki tunnelmoida. Aikamatkailla mielessään.

Aikamatkailla omassa elämässä ja aikamatkailla Suomen historiassa.

Kulkea ajatuksissa akateemisessa maailmassa, ”Pitkän sillan pohjoispuolella”, Vetehisenkujalla, Rantapellossa…

Joka tapauksessa: olipa hyvä pieni lomanen, tai ehkä loma on väärä sana tässä. Pala elämää. Hyvin hyvä pala.

Jo pitkään äitinä

Synttäriaamuun heräsimme vähän turhan aikaisin…

Palatakseni eiliseen: Kinky Boots -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa, tuossa pienen kävelymatkan päässä oli meidän molempien mielestä hyvä, erinomaisen viihdyttävä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana en ollut oikein vakuuttunut, mutta sitten esitys ja laulut lähtivät kulkemaan. Muutamista lauluista molemmille jäi vähän sellainen olo, että käännökset olivat jotensakin kökköjä (”Sielukas mies”) mutta molemmilla miespääosan esittäjillä on kyllä ”estradikelpoinen”, voimakas ääni.  Varsinkin Lolan/Simonin roolin tehneestä drag queenista pidin kovasti.

Täyteen myydyn valtavan katsomon noustessa  lopussa antamaan seisten aplodejaan mietin, etten ole tainnut ennen Helsingin teattereissa moista nähdä ja kokea. Aplodeja tuli myös usein pitkin esitystä. Mikä kertonee, että kovasti musikaalista yleisö piti. Minulle ehkä enemmän kolahti kolme vuotta sitten Peacockissa nähty Billy Elliot.  Mutta kyllä Kinky Boots oli suuren luokan musikaali, joka toki kannattaa käydä katsomassa.

Kunhan aamiaisen olimme nauttineet ja minä laittautunut kaupunkilookkiin, jäi tyär värkkäämään esseeta ja tekemään muita harkkoja, kun minä lähdin kaupungille. Aamupäivällä ei vielä satanut. Ja kiertelin (ihan vanhasta muistista? – onhan tämä syyskuun loppu ollut entisessä elämässäni Helsingin arkistoekskursion aika – Unioninkadun huudeilla. Tällä kertaa en opiskelijoiden tai tietokoneen kanssa vaan Canonia mukana raahaten.

Kylläpä Kansallisarkistossa tuoksui tutulle, ja tuli muistoja. Mutta eipä aineistojen digitointien myötä ole tutkijasalissa enää ruuhkaa…

Kuinka monta kymmentä tuntia olen tuossakin salissa tullut viettäneeksi esimerkiksi Maataloustilastojen (1880, 1890, 1900, 1910 …) parissa?!

Ja jatkoin Kansalliskirjastoon, Kauppatorille, espressolle Espalla, muutama mahdollinen lamppukauppa Fredalla, ja piipahdus Laura Ashleylla. Sielläpä olikin loppuunmyynti: 150 euron housut 52 eurolla! Ylläriostos. Nehän ne on yleensä parhaita.

Sitten jonottamaan Amos Rexiin. Noin sadan hengen jono, puoli tuntia jonotin, puolet siitä tihkusateessa, puolet sisällä. Kyllä kannatti. Jotain ihan erilaista kuin ennen…  Vaikea kuvailla..

Vielä kiertelin, etsin lamppuja, kylpuytakkia, – turhaan, mutta Taunolle löytyi jotain pientä  (62 cm 😉 ) . Kahden aikaa tuli vettä ja tuuli jo siihen malliin, että päätin palautua tyttären kotiin. Hyvä niin.

Synttärisankari oli pyynnöstäni varannut meille ravintolasta paikan, mutta sitä ennen meillä oli etkot: tein pieniä cocktail-paloja (tapaksia tms.) ja M. jonka minäkin tunnen jo aika hyvin, kävi kanssamme nauttimassa lasilliset samppanjaa. Tytär oli saanut keväällä läksiäislahjaksi Almalta Taittinger-pullollisen ja sen nyt 29-vuotissynttärinsä kunniaksi aukaisi. Johan oli hyvää,…

Kuudeksi menimme Vinkkeliin.

Pitkän illallisen, neljän ruokalajin menun, kaksin nautimme. Ja olimme oivallisen asiantuntevan tarjoilijan huomassa. Samppanja ei unohdu. Niin vain tytär vietti synttäreitään kaksin kanssani, mistä olin oikeinkin mielissäni ja meilläpä oli oikein hyvä ilta. Paljon asiaa ja höpötystä, yhteisymmärrystä tulevasta ja menneestä.

Sadekin loppui, ja kun maksoin synttäri-illallista Esikoinen ehdotti jotta ”mennäänkö vielä yhille?”. Pienen etsinnän jälkeen huomasimme olevamme Tornin huipulla vadelma-mojitolla. Oli muuten hyvää sekin. Ja meillä oli vielä juttuja…

Minulla olisi illastakin paljon kuvia, mutta tämä läppäri …. siispä huomiseen.

Hyvä päivä tänään, niinkuin 29 vuotta sittenkin.  Se oli yksi elämäni tärkeimmistä.

Ikuisesti ei voi olla huviretkellä

Äiti naurahti. Sitten hän sanoi hyvin mietteliäänä:

– Kun me asumme näin, minusta tuntuu koko ajan siltä kuin oltaisiin huviretkellä. Minä tarkoitan, että kaikki on toisin, uudella tavalla. Aivan kuin olisi sunnuntai koko ajan. Ja nyt minä haluaisin tietää, onko paha tuntua sillä tavalla.
Toiset odottivat.
– Ymmärrättehän, ei voi olla ikuisesti huviretkellä, jatkoi äiti epäröiden. – Täytyyhän sen loppua. Pelkään, että äkkiä tuntuu taas maanantailta, ja silloin en voi uskoa että tämä oli totta.

(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Täällä yhden Muumi-friikin luona asustelellessa jää väistämättä nuo ”muumit päälle”.

Eivätkä tuossa edes ole kaikki! Parikymmentä uusinta (?) ja duplettia ovat eri hyllyissä, yhteensä kai lähemmäs 80.  Muutoin tyär on viime keväänä konmarittaessaan ”jo luopunut lapsuuden Muumi-täkkipusseista ja -pyyhkeistä ja -muistivihkoista”.

Minäkin koetin pitää konmarittamisen mielessä tänään shoppailu- ja ”patikka”kierroksellani Helsingin keskustassa. Viisi tuntia kiertelin kaartelin, kuvailin ja toki tein ostoksiakin ja olisin tehnyt vähän enemmänkin jos olisin löytänyt etsimäni. Eteisen lamput, äidin kylpytakki ja sellainen jännä palikkakalenteri jäivät löytymättä. Tässä kaikki mitä sain aikaiseksi

Akateemisessa pitkään kaikkea katsellen, lueskellen ja lopulta kaksi kirjaa seuraavaa matkaa varten. Chez Marius on vähän pyhiinvaelluspaikka: nyt pieniä tarvikkeita keittiöön, kastiketippapulloja (Vesku1 opetti näiden tarpeellisuuden 😉 )  ja mökiltähän on kauan puuttunut pieni ”keikahtamaton” voiveitsi (tuiki tarpeellinen juttu mökkikeittiössä!!), punainen villatakki, jota olen Kapteenskassa varmaan kolmella edellisellä Helsingin reissulla sovittanut, nyt ostin. Ja vielä tekisi mieli huomenna käydä Stockalla ostamassa yksi toinen villatakki ,… musta Repeat. Löysin kyllä lisäksi ihan mahtavan Desigualin kevyt toppatakin (kuva ei tee oikeutta… ja livenä sovitin tummansinistä), mutta koko oli liian suuri. Ehkä tilaan netistä?   Ehkä en.

Peili. Tyttären kylppärissä ei ole suurentavaa peiliä, joten enhän minä näe kunnolla meikata. Siis peili.

Olihan noita kauppoja kierrettävänä, mutta enimmäkseen kävelin pitkin keskikaupungin katuja, Eiran kautta Kaivarinrantaan, ja lounaalle Ursulaan. Siellä oli näin kauniina tiistaina alkuiltapäivästä sellainen joutilaiden ihmisten leppoisa tunnelma. Meri kimmelsi ja Toast Skagen (melkein yhtä) hyvää kuin ennenkin. Tovin istuin, katselin merta, nautin yksinolosta ja sitten jatkoin taas tepastelua.

Iltapäivän lopulla tauko (ja blogin päivitys) Vetehisellä, sitten vielä katsastamaan Hakaniemen hallin väistötilat! Johan oli hienot,… kuvia tulee. Kiertelin aurinkoisessa, tuulisessa kauniissa ilmassa Kallion kaduilla. Kaupunkipatikasta tämä päivä on käynyt.

Nyt olen lähdössä vastaan kun tyär pääsee luennolta kuudelta, ja polkee suoraan Kaupunginteatterille. Meillä on liput musikaaliin: Kinky Boots. Sinne siis.

Huviretkellä vielä olen. …

Helsingissä piipahtamassa

Terveisiä Helsingistä! Olen tyttären luona visiteeraamassa. Tästä on puhuttu kauan, ja nyt kun meillä Pehtoorin kanssa ei ole mitään syysreissua, niin tupsahdin opiskelijalapsen luo pariksi päiväksi. Finskin plussapisteitä oli riittävästi maksuttomaan lentoon; lensin iltapäivällä, ja palaan torstaina puolenpäivän jälkeen. Citybreak.

Onkin yli vuosi edellisestä Helsingissä käynnistä: Rodokselle keväällä ja viime syyskuussa Kroatiaan lennettiin suoraan Oulusta, joten ei edes lentokenttäpiipahdusta ole ollut. Eikä Helsingin museoita ja ei Stockkaa ja ei  uusia ravintolakokemuksia ja ei lenkkeilyä rannoilla eikä muuta mukavaa. Olen siis syyslomasella. Lomalla mistä? Loma kotiarjesta. Joka tapauksessa mukava.

Vähän ennen kuutta kun olin Vetehisenpuistossa, jätin laukkuni tyttären luo ja lähdimme saman tien etsimään ruokapaikkaa: kohti uutta Rediä.

Uusi, viime viikolla avattu valtava kauppakeskus Kalasataman kupeessa ei ollut oikeastaan sen kummempi kuin muutkaan tuollaiset kompleksit: Cubus, H&M, Iittala, Lidl, Pentik, …  kaikkia niitä ketjuliikkeitä, joita on Oulun Valkeassa ja Ideaparkissakin tai missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Ja siellä oli ruokamaailma, josta ihan keskustelematta valitsimme Hanko Sushin.

Vähän aikaa kiertelimme, opiskelija löysi itselleen termosmukin ja minä yhden suklaalevyn. Ihan shoppailimme siis.

Metrolla paluu Hakaniemen rantaan.

Tässä mietin, kuinka etuoikeutettu olenkaan. Niin monin tavoin. Siitä iloisena, niin mukava nyt.

Miljoona-tietokilpailun tulokset

Miljoonablogini (ehkä voin nimittää tätä näin… 😉 ) toinen juhla-arvonta on nyt valmis.  Aluksi vähän pelkäsin, että kukaan ei vastaa – kieltämättä vähän vaikeisiin kysymyksiin – tai että vastauksia kysymyksiin ei blogistani löytyisikään.  Tai että kukaan ei haluaisi heittäytyä edes leikillään mukaan.

Ja sitten alkoi vastauksia ilokseni tipahdella. Kesäkuvakisoihin monena vuonna osallistuneet ja muutama uusikin arvailija ja vakavasti suhtautuja on mukana. Kaikille osallistujille mahdottoman lämmin kiitos. On vaan niin mukava kun tämä blogi on vähän vastavuoroinen. Yhteensä vastauksia on tullut 11, osa vain kuvateksteihin, osa sähköpostiin – mutta joka tapauksessa kaikki olen huomioinut.

Ja yhdessä paperissa on kaikki vastaukset oikein. Ihan täydellisesti oikein!

Tässä ne vastaukset (sulkuihin olen merkinnyt vielä vähän täydennystä).

  1. Mökkinne Myötätuuli, kuva olohuoneesta, Hangasojalta Lapista. (Sieltäpä juuri, ja sinnekin on taas kova ikävä.)
  2. Kuva Strasbourgista. Tytär Saara oli vaihdossa, muu perhe reissasi katsomaan häntä ja Ranskaa. Kuva otettu 4.3.2011. (Moni arveli, että tämä on Lontoosta. Kyllä Lontoossakin oltiin kolmisin, ja nimenomaan ”ulsteriaikana”, mutta tämä ei ole syyslomalta, vaan kevään 2011 hiihtoloman aikaan, ja sen on ottanut Tomppa, joka myös oli mukana.)
  3. La Umbria. Helatorstai 2011. (Vuorottteluvapaavuoteni toukokuun kolmeviikkoinen Villa Francossa, vuokratalossa Umbriassa. Se on vieläkin kuin unta. Se oli niin hieno juttu.)
  4. Meksikon matkalla 13.6.2013. Kuva seikkailupäivästä The Jungle Maya-retkeltä. Laskeudutte köysillä hiidenkirnuun. (Olimme hakemassa tytärtä kotiin ensimmäiseltä Meksikon työreissultaan, ja vietimme viikon Cancunissa. Ja todellakin, viidakkoseikkailukin sisältyi reissuun.)
  5. Työhuoneesi Linnanmaalla, Yliopistolla. (Niinpä. Tuntuu että siitä on hirmu kauan!) 
  6. Perjantai 18.7.2014 Stubnerkogelin kieleke. (Tuohon en enää pystyisi. Patikalle Alpeille kylläkin. Ja Itävaltaan. Ja kerronpa tässä, että seuraava reissumme onkin juuri sinne suuntaan.) 
  7. Kuvassa Junior, miniä ja Pehtoori. 19.10.2014. Mallorca. (Kyllä Tomppa, Jenni Aatu jo mukanaan ja Pekka. Tämäkin oli mukava patikkareissu.)
  8. Saariselkä keskusta, uudenvuoden aatto 31.12.2014. (Saara oli juuri palannut Meksikosta, reilun vuoden reissultaan, ja olimme kolmisin uudenvuoden vietossa mökillä, ja Saariselän raitilla.) 
  9. Kalaasit kotonanne Rantapellossa, Festassa 6.8.2016. Mm. Kokkola-Karibia teemainen menu. (Moni arveli että viinikerhon tapaaminen, mutta todellakin oli tulossa kalaasit.)
  10. Rantapelto, kotinne piha.23.6.2017. Kesäisessä hetkessä tyttärenne Saara ja pojan poikanne Apsu. (Juhannus, jolloin Aatu oli juuri täyttänyt kaksi vuotta ja jolloin oli kylmä. Meidän Piazza di Pekalla, eli kotipihalla.)
  11. Pyhä-Nattanen 23.6.2015 (Sepä se, enkä ollut vielä edes pyrkinyt opiskelemaan valokuvausta, vaikka tuosta kamera- ja muusta repertuaarista voisi niin päätellä. 🙂 ) 
  12. 5.12.2015 jouluvalaistusta ruotsalaisittain. Aamun kuvausta Haaparannan puolelta. Ruotsalaiset osaavat koristaa valoilla kauniisti, kauniimmin kuin vastarannalla Suomessa? Valokuvausopinnoissa harjoittelit panoraamakuvausta. (Tässä sellainen pienen pieni hairahdus vastauksessa, tosin jollakin  toisella oli ihan oikeinkin: eli ei enää VAT-opintoja, eikä panoraamakuvausta, vaan miljöösimultaaninäyttö oli kyseessä. Siis näyttötutkinto. Yksi harvoista kerralla läpimenneistä. 😉 )

Kiistaton voittaja on Sini! Kaikki vastaukset oikein. Onneksi olkoon! Voitto vaati varmasti aika lailla blogin selailua.

Palkinto on siis kalenteri! Sen toimitan vasta joulukuun alussa, ja saat valita kumpi: ruoka- vai Oulu-kuvakalenteri.

Toiselle sijalle ylsivät tasapistein AK ja Satu, molemmilla 17 pistettä.

Kaikki kolme palkintosijoille yltänyttä ovat sellaisia, joiden kanssa emme tunne kasvokkain, emme ole koskaan tavanneet, joten blogissa on tullut etsittyä vastauksia. Ja kaikki ovat tainneet voittaa ennenkin jossain blogini arvonnassa. Siis periaatteessa minulla on teidän yhteystietonne, mutta lähetättekö ne silti sähköpostilla, niin voin postittaa palkinnot.

Ja sittenhän oli vielä arvonta kaikkien osallistuneiden kesken.

Ja niinhän Apsu pääsi äsken taas availemaan arvontalipukkeita. Ja voittaja näkyy videolla! Onneksi olkoon myös arvontavoitosta! Jos heittäytymisestä olisi voinut palkita, niin juuri tänne olisi se palkinto mennyt!

https://photos.google.com/photo/AF1QipPOGaLnXSj6I5lJ02msRuXyooX0QICL2jD7Kuu5

Kiitos paljon kaikille osallistuneille.

Miljoonan jälkeenkin on elämää! Reseptejä ja reissuja, kuvia ja kaikenlaista. Huomennakin lähden reissuun… joten pysykäähän tuulen mukana… Niin ja onhan vielä kolmas arvontakin menossa; ei muuta kuin osallistumaan.

Juhlakakun  (jonka nimesin ”Syyspäivän tasaus” -kakuksi) kuva on tässä, reseptin postailen kunhan ehdin. (melkoinen tekele tuo rutistukseni… Mutta aika hyvää se oli.)

 

EDIT!!!! Nyt kun tarkastelen uudelleen vastauksia, niin tuossa kolmosessa onkin Sinillä väärä vuosi: Siis ei 2011 vaan 2012! Siis ”vain 20 pistettä” Sinillä, mutta ei se muuta tilannetta. Voitto kuitenkin. 

Aika paljon ehtinyt

Tänään on ollut ruokapäivä, ulkoilupäivä, kuvailupäivä, Vastavalo-päivä, viini-ilta ja nyt on päällä joku ihan hirmuinen allergiareaktio. Silmät ovat muurautumassa umpeen eikä aivastuksilla ole loppua, kasvot on laikkuiset ja kutiavat.

Tänään on ollut myös tuomarointipäivä. Tarkastin päivällä tähän mennessä tulleet vastaukset tietokilpailuun. Olen oppinut bloggaamisestani ihan uusia asioita teidän vastauksienne kautta. 😉  Ja olen jatkanut kilpailuun osallistumisaikaa huomiseen kello 13 asti. Siis nyt viimeisetkin mukaan! Huomenna arvonta ja tulosten julkistaminen.

Nyt en oikeasti enää näe juuri kirjoittaa, joten toivottelen hyvää lauantain jatkoa ja lähden höyryhengittelemään ja virvoittamaan silmiäni.

Olenkohan allerginen tuoreille viikunoille?

 

On ilo olla

Tänään taas olen saanut kokea – liki rasittavuuteen asti – kuinka valokuvaajalla on ystäviä.

Olin aamupäivällä parin tunnin kuvauskävelyllä – muutama tarkoin harkittu kohde, mm. lohiportaat ja Oulun vankila.

Lohiportaiden kohdalla:

  • Tuleeko hyviä kuvia?
  • Toivottavasti, niitä yritän.
  • Ookko nää oululainen?
  • Joo, oon.
  • No sitte nää varmaan tiiät, että tuosta mennee ainaki parituhatta lohta jokkeen ylös?
  • Joo, niin oon lukenut. Mutta ei niitä koskaan tässä näy.
  • Ei näy, määki aina kattelen ku meen tästä ohi, mutta ei niitä näy.

Tässä vaiheessa kommentoijani kädessä ollut kaljapullo tyhjenee, ja vaihtuu kassissa olevaan täyteen.

  • Sulla on iso kamera. Ja nuo jalatki. [Annan itseni ajatella, että keskustelukumppani tarkoittaa jalustan, ei minun jalkojani.]
  • On se. Aika painavakin. Mutta hyvä kamera tämä on. [Ja taas yritän keskittyä kuvailemaan…]
  • Kannattaa laittaa horisontti suoraan…
  • Joo, kiitos, minäpä yritän.  Oikein mukavaa päivän jatkoa sulleki. [ … toivottelen, ja liikahdan huomaamattomasti, vähän kuin hakeakseni rauhaa, ja kaveri etääntyy kuten minäkin. Ja sitten juttu jatkuu kaukaa huudellen ….]
  • Hei lady tai rouva eiku valokuvaaja, mullaki on ollu kamera jo helekytä vuotta…
  • No hienoa, ei muuta kuin kuvailemaan, tää on mukavaa puuhaa. Palaillaan….

Ja vain puoli tuntia myöhemmin, kun olen Oulun vankilan portin edustalla, paitsi kuvaamassa sen vieressä olevaa Oulun vanhinta kivirakennusta, myös komeaa keltaisena hehkuvaa vaahteraa, sekä vankilan porttia ja ovea, ja silloin viereeni tupsahtaa perjantaiaamupäivän ulkoilija, tällä kertaa vähän nuorempi, eikä nousussa, vaan päin vastoin vähän laskussa…

– Mikä siinä vankilassa niin kiinnostaa? Että kuvatakin pitää?
– No tuo arkkitehtuuri. Eihän Oulussa juuri tällaisia komeita punatiiliarakennuksia muita ole.
– Niin ei, tuo on muistaakseni tehty joskus 1800-luvulla.
– Niinhän se on. [valm. 1885] Komea rakennus se on.
– On se sisältäki. Oon ollu sielä.
– Yhy. Olikko kauankin?
– Neljä vuotta, mutta ku olin kiltti poika nii pääsin tuonne toiseen siipeen. Sielloli telekkkarit ja sain opiskella ja semmosta. Ekkö haluais mennä sisälle kuvvaamaan?
– Voishan se olla mielenkiintoista.
– Kyllä sinne pääsee…
– No miten, ootko sinä ajatellu pysytellä nyt tällä puolen?
– Joo, nyt vaan sattu nuo nelikymppiset ja tuparit venähtää. Ihan vaan juhulinu oon. En mää ennää tuonne mee.
– Se on varmaan hyvä päätös.
– Näytäkkö siitä kamerasta minkälaisia kuvia tuli? – No oho. Sehän on hieno.
– Kiitos, ja hyvvää jatkua sulle.
– Sammoin. Komia syksy nyt on.

Ja iltapäivällä sitten ihan erilaista seuraa, ihan parasta ja rakkainta seuraa, kun oli Apsu-mummi -iltapäivä ja aika humputtelulle. Kolmannen kerran kävimme Tietomaassa. Nyt on käyty puolen vuoden välein, ja onpa jännä kyllä katsella ja kuunnella, miten pieni kiinnostuksensa, kyselynsä ja kommenttinsa asettelee. Melkein kolmituntinen siellä vierähti, ja ikävä oli pois lähteä. Ja mummi sortui lahjontaan, tikkari ja pikkuinen lentokone käytiin museokaupasta ostamassa, jotta lähteminen olisi helpompaa.

Sitten aulaan pukemaan, ja tuulikaapissa Apsu pysähtyi: ”Mikset sanonut tätille kiitos ja näkemiin?” – Siinä sitten selittelemään, että sanoin jo kun lähdettiin museokaupasta.  – Olis pitänyt vielä sanoa.