Talvi on talvi on talvi on talvi

Nyt on kyllä on paras, oikea talvi moneen vuoteen. Pakkasia, eikä suveamista välillä, joten puissa on lunta. Paljon kauniita, lumisia maisemia. Ei juuri liukkaita jalkakäytäviä, joten niitä ei ole tarvinnut hiekottaa, vaan kaikkialla on kauniita kävelyreittejä. Sininen taivas, ja aurinkoa monena päivänä, aamuna ja iltana.

Tänäänkin.

Kuvia on kertynyt paljon. Ja niitä julkaisen yhdellä jos toisellakin foorumilla: eri valokuvausryhmissä, FB:ssa omalla seinälläni ja Oulu tutuksi -ryhmässä, Oulun voutikunnan kuvasivustolla ja FB-ryhmässä, joskus jopa YLEn sääkuvissa ja Kalevan lukijakuvissa, sitten Instagramissa ja täällä blogissa.

Yritän kovasti olla julkaisematta jotakin samaa omasta mielestäni onnistunutta otosta kovin monessa paikassa, mutta joskus tulee kyllä pantua sama kuva esim. Instaan, omalle FB-seinälle ja tänne blogiin. Perustelen itselleni, että ei ole niin tavattoman monia, jotka näkevät ne kaikilla foorumeilla… Taitaa olla korkeintaan parikymmentä, jotka seuraavat päivityksiäni noissa kaikissa? Ja haittaako se lopultakaan?


Rioja-ilta Voimalassa – jotain ennen kokematonta

Paistinkääntäjät, Botrytis Ouluensis ja Oulun Viininystävät (joiden joka kevättalvinen Dionysia-juhla se samalla oli), järjestivät tänään Rioja-illan. Tapahtumapaikkana oli uusi Voimala 1889, mikä jo sinänsä oli mielenkiintoista.

Illan aikana Rioja-teema oli kuultavissa ja nähtävissä, maistettavissa viinissä ja ruoassa. Koskapa kuulun kaikkiin kolmeen em. yhdistykseen ja vieläpä enemmän tai vähemmän kaikista myös ”hallinnossa” mukana, niin olihan se osallistuttava. Eikä kyllä miltään velvollisuudelta tuntunut, mukavan oloinen ”kattaus” oli tiedossa. Jotain ennen kokematonta. Siispä sinne Pehtoorin kanssa suuntasimme. Ja tulihan sinne myös Juniori, jonka olen mukaan värvännyt, eikä ole ainoa nuori, jonka olen saanut mukaan alentamaan muutoin aika iäkkäiden viinikerhojen keski-ikää.

Illan ohjelma…

Avaus (Oulun Viininystävien puheenjohtaja Kimmo Kuismanen, ”Johdanto illan teemaan”)
Chef Janne Pekkala esitteli menun ja hovimestari Anne Mikkola kertoi tarjolla olevista riojalaisista viineistä
Tässä vaiheessa tarjottiin muutama pintxo* (= baskien omat tapakset/antipastot. mm. ihana pieni haukifrittipihvi, etana, karitsaa chiliripauksella) ja ne olivat maisteltavana viinin kera

Sitten puolentoista tunnin elokuva ”Matka Edeniin” (2011, Rax Rinnekangas)

Elokuvan jälkeen Rinnekangas oli luvannut kertoa ja keskustella elokuvasta ja sen teosta, minkä jälkeen oli sitten  pintxo-illallinen

Menu

Prässättyä lampaanpotkaa ja sherrykastiketta
Paahdettua puikulaperunaa, lime aiolia
Vuohenjuustoa ja tuorekurkkua
Omenaa ja chilichutneyta
Grillattua paprikaa ja manchego-juustoa

Mansikoita tummassa suklaassa

Ideana siis yhteisöllinen ruoka- ja kulttuuritapahtuma. Eipä vastaavaa ole ennen Oulussa, eikä kai paljon muuallakaan Suomessa ollut. Meitä oli liki puolensataa viini- ja ruokaharrastajaa paikalla. Ja, ja…

Idea mitä parhain, seurassa ei todellakaan valittamista, ruoka vähintäänkin lupausten mukaista, viinit sopivat teemaan – mutta hei! Miksei illan aikana ollut tarjolla Remelluirin tilan punaviiniä, jota kuitenkin Suomessakin on tarjolla? Enemmän kuin puolet leffasta kun on kuvattu ko. viinitilalla ja meitä luonnollisesti kiinnosti myös ko. tilan viini…

Ja sitten: ilta oli tarkoitus (niin minä ymmärsin) olla yhteisöllinen elokuvan katselutapahtuma ja samalla Dionysia-ilta ja viininmaistelu. Miksi me istuimme 1½ tuntia hiljaa ja katsoimme elokuvaa, jossa oli puolensa, jossa oli sanomansa, joka pisti miettimään, mutta joka oli myös rauhallinen, ei minua, eikä kuten kuulin, niin montaa muutakaan ”pitänyt otteessaan” ihan koko aikaa…

Miksemme voineet vaihtaa mielipiteitä kesken leffan, vaan suomalaiskansalliseen tapaan istuimme hiljaa paikoillamme siemaillen muutamaa jäljellä olevaa pientä viinitilkkaa miettien, voisiko tilata lisää niiden 16 cl:n lisäksi ja voisiko saada viiniä juuri sieltä Remellurin tilalta, jossa elokuvan kaksi itseään ja elämäänsä etsivää keski-ikäistä miestä katselivat kappelin maalauksia ja kevättalvisia maisemia. Ja hautausmaata! Ihan uusi hautaustapa minulle! Sitä pitää tutkia lisää! Ehkä mennä käymään siellä? Rioja Alavesa seuraavan reissun kohde?

Tiedä häntä. Mutta yhteisöllisyyttä olisi mahdollista olla paljon enemmän.

Opiskelua perheessä riittää…

No nyt se sitten on auki. Meidän Esikoisen paikalle Alma Mediaan etsitään uutta digiasiantuntijaa (mikä on kyllä kuulemma vain puolet siitä, mitä hommiinsa nykyään kuuluu).

Kolme vuotta Kauppalehden harjoittelijasta digiasiantuntijaksi ja lopulta Alma Median tuotepäälliköksi. Tarinassa on paljon käänteitä ja muuttuvia tekijöitä, mutta olennaista on se, että työnkuva ja työmäärä ovat muuttuneet koko ajan, luonnollisesti vaativammiksi. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon tyttärellä on ”virallisesti” pitämättömiä lomia ja ylityövapaita, ja sitten vielä ohi työaikakirjanpidon tehtyjä hommia… Ainakin kahden kuukauden verran. Ainakin.

Ja kuten itse sanoi ”Ei ne kaksitoistatuntiset työpäivät, mutta kun se, mitä siitä työstä jää. Ei itselle eikä muille muuta kuin rahaa, eikä se tunnu hyvälle.”… Jo opiskeluaikanaan pohti, onko markkinointi sittenkään hänen hommansa. Aluksi tekikin Kauppalehdessä paljon muuta kuin markkinointia, sai tutkia ja analysoida. Vähitellen, monien muutosten kautta tyär on kypsynyt, viime kesälomalta palattuaan alkoi pohtia lähtöä: työpaikan ja alan vaihtoa. Soitteli ja nähdessämme käytti – kuten sanoi – ”hyväkseen kotoista opinto-ohjauksen ammattitaitoa” – ja minähän kannustin. Miksipä jäädä työpaikkaan, jossa työ ei tunnu mielekkäälle. Alle kolmekymppisellä on vielä enemmän kuin 30 vuotta työelämää edessään, joten ei kannata hautautua ja uupua työhön, josta ei saa iloa ja johon ei ole intohimoa.

Monia vaihtoehtoja on kelannut, ja vaikka graduseminaarin jälkeen, kun oppiaineen professori oli vähän kysellyt, että miten jos alkaisit jatkotutkijaksi, väitöskirjan tekijäksi, oli Esikoinen pohtinut, että olenpa yhden sellaisen tekoa seurannut, ja kiitos ei, kuitenkin mietti tässä syksyllä, ettei akateeminen ura sittenkään niin paha olisi. Mutta siitä minä varoittelin. 😀

Noh, tammikuun alussa Esikoinen irtisanoutui, mistä seurasi kaikenmoista, mutta nyt on enää pari viikkoa töitä jäljellä. Olen sanonut omalle ja monelle muulle elämänuraansa pohtivalle, että – varsinkin nykyisin – työelämä ja ura on prosessi, ei maali.

Ja mitä sitten? – Nyt alkaa luku pääsykokeisiin. Pelkillä pisteillä pääsisi Helsingin yliopistoon, mutta kun haluaa Aaltoon. Ja nyt kun korkeakouluihin on nämä isot ensikertalaiskiintiöt, niin ”toiskertalaisen”, valmiin kauppatieteen maisterin, on pärjättävä pääsykokeissa hyvin, että pääsee opiskelijaksi toistamiseen. Opintotukikuukausia on vielä jäljellä, kun KTM:n teki sen verran nopsasti, ettei kaikkia ehtinyt käyttää. Ja on kuitenkin ehtinyt tienatakin valmistumisensa jälkeen.

Kaikkihan eivät tämmöistä ymmärrä, mutta minä kyllä olen iloinen ja helpottunutkin. Kuten Pehtoorikin. Koulutukseen ja uuden oppimisen hyvää tekevään vaikutukseen uskon vahvasti, mikä ei ehkä yllätä. 😉 Ja sellainenkin hieno juttu, ettei Esikoinen pyri mihinkään jenkkiyliopistoon tai jonnekin muualle tuhannen kauas. Helsingissä pysyy. Ja tulee välillä kotikotiin lukemaan pääsykokeisiin.

Minullakin on päivä mennyt iltaan asti opiskellessa ja kuvia tehdessä. Ja se tuntuu mielekkäältä ja siihen on intohimoa. Iltalenkille sitten Nallikariin.

Helmikuun sunnuntaina elämä on!

Ihan on yliarvostettua sellainen helmikuussa etelän lämpöön lentäminen. Ei tarvi ihminen etelän aurinkoa, jos kotikaupungissa on sellainen valon määrä kuin tänään Oulussa on ollut. Ihan turhaan mekin vuosi sitten juuri 18. päivä helmikuuta lennettiin Lanzarotelle patikoimaan ja luppoilemaan. Ihan turhaan. Sanoo kettu pihlajanmarjoista… Tottahan nytkin kelpaisi tepastelu jossain lämpimässä, vähemmän kristallisessa kelissä.

Mutta. Kyllä tänäänkin on hyvä olla Oulussa, olla kotona. Ulkoilla ja tehdä pikkuperheelle ruokaa. Olla vailla isoja tekemisiä, luppoilla kotosalla. Sellainen ”elämä on” -fiilis on ollut, varsinkin aamupäivän pitkällä lenkillä, raikkaan kristallisessa säässä. Sen verran verkkaan puolitoista tuntisen liikuin ja kuvailin, että lämmittävästä auringosta ja vähintäänkin tuhdista vaatemäärästä huolimatta alkoi puoleltapäivin jo palella, joten oli kaupan kautta siirryttävä Festan keittiöön valmistelemaan päivällistä. Saatiin Apsun serkkukin pitkästä aikaa ruokapöytään. Ja vaikka serkku on pojalle hyvin tärkeä, ei mummi sentään jäänyt ilman haleja ja lukuseuraa…

Ulkoilmassa sinisen sävyt pastillista kirkkaaseen; vastavalon lämpö ja lumen puhtaus tekivät hyvää… Hiljaista, kaunista, turvallista, omaa, tuttua, helppoa, — niin paljon hyvää.

Sitä minä mietin, että mihin tuon pupun taival päättyi? Mihin se meni? Lähti lentoon?

Ainolan puistossa, Hupisaarilla, on menossa suuri purojen, lampien ja ojien ruoppaus – ensi kesäksi puiston on määrä on entistäkin kauniimpi, veden virtauksen vuolaampaa – joten nyt siellä on paikoin aika karun näköistä. Mutta Silloilta Pikisaareen maisema talvisen kaunis.

Aamupäivän kipakassa kelissä oli aika vähän kanssakulkijoita. Kauneuspadolle kuitenkin jotkut olivat rohjenneet…

Ulkona – syömässä

Eilen illalla, illan lopuksi, istuksiessamme takkahuoneessa, siinä surffaillessamme, kysäisin ohimennen Pehtoorilta, jotta ”mihin viet minut huomenna syömään… ?” Ajatuksenani, että pitäisin tänään taukopäivän kokkauksesta…

Ja tänään aamupäivällä mies ilmoitti, että varaus Uleåborgiin on kunnossa.

Uleåborgiin! Minullehan olisi ollut iloa pizzasta tai hyvästä, kokolihahampulaisestakin, mutta että lähdetään oikein hyvin syömään?! En valittanut.

Käytin päiväni ”studiossa” ja eilen oppimaani uutta tekniikkaa hioen. Onhan mukava tehdä noita kuvia.

Tänään olisi kuvaajalle ollut poroferiaa, Talvikylää, auringonnousua ja -laskua, pakkasen valoa ja kuuraisia hankia, – ja minä vain kuvailen sisällä. Noh, oli mukava taas oppia uutta, ja toimeksiantojakin tuli täydennettyä.  😉

Iltapäivän lopulla sitten lähdimme tepastellemaan kohti kaupunkia ja Uleåborgia. Pakkasta oli juuri sen verran (- 17 C), että oli hyvä ja reipas kävellä, ja että päivällinen tuntui entistä ansaituimalta. Oikeasti oli hyvä keli kävellä kun oli kunnolla kampetta. Ja mikä riemu istahtaa valmiille. Sai valita mitä joku muu tekee.

Eikä valinta ollut vaikea. Ei ruoan eikä viinin suhteen: Uleåborgissa tiedetään meidän makumme. Alsace, blinit ja päivän kala (made luonnollisesti, ja olihan hyvää!!).

Liki familiääri tunnelma, ja kummasti ”ansaittu” olo oli. Kaikki maistui. Mm. Made ja punaviini! Alsacen huikea riesling oli normi, mutta saimme maistaa myös appassimentoa kalan kanssa. Myönnetään: pieni ennakkoluulo, mutta ihan turha. Täsmäpunaviini oli parempi kuin Grand Cru Alsace. Tiedättehän, näitä elämän suuri juttuja. 😀

Ja onhan tämä tiedetty; minä en jälkkäreistä piittaa, mutta niinhän se tänäänkin oli että ”Veriappelsiinijäätelöä, mehustettua appelsiinia ja Campari-sabayon” oli tilattava. Ja yhtäkkiä olen Roomassa!!!  (BTW tutun näköiset lautaset, eikö?]

Hyvä lauantai takana.

Lasillinen viiniä

 

Siinäpä ne keskeisimmät!

Viinilasillinen, ja toki toinenkin.

Mutta tuo viinilasin pirstaloitumiskuva on tämän päivän The Juttu! Olen monta kertaa yrittänyt saada tuollaisen aikaiseksi. Eräänkin tutoriaalin, Digi-lehden kurssin läpi kahlannut, koettanut, laittanut layereita, pensselöinyt, syvännyt ja tehnyt vaikka ja mitä. Ja nyt eka kertaa edes periaatteessa onnistui. Jopa niin hyvin, että Riedel FInland halusi kuvan Instaansa kun olin ensin laittanut omalle Insta-tililleni. Tämmöistä hassua se on kuulkaa valokuvaajaksi opettelevan elämä.

Ja todellakin viiniteema jatkui sitten illallakin. Olimme vähintäänkin mielenkiintoisessa Rhone-vertikaalimaistiaisissa ”Pinotage”-tiellä Iskossa. Viinit hyviä ja mielenkiintoisia, mutta ruoka!!! Oi, että!

Humputtelemassa

Tänään Apsu-mummi -päivä. Humputtelupäivä. Voi kun en osaa liittää tähän ääniviestiä, kuinka pieni vastasi viestiini, kun eilen kyselin, lähtisikö poika humputtelemaan mummin kans? Että mentäisiinkö kaksistaan jonnekin, ja tietysti mm. pimmimehulle ja kahhille. Mutta any way: vastaus oli myönteinen.

Olin ajatellut ensin HopLoppia (minulle tuntematon juttu, aika melskeeksi mainittu), sitten Leon Leikkimaata (edellistä enemmän kehuttu, mutta kuitenkin Kempeleessä ”asti”), Linnanmaa on hyväksi havaittu, samoin Maakuntamuseo ja sen Hakkaraiset, Nallikarissa kesällä ja talvella oltu, kauppakeskus Valkea kahviloineen ja ruokakauppoineen on jo muutaman kerran katsottu, puistoissa kuljettu, mietin vähän Virpiniemen pulkkamäkiä ja sitten yhtäkkiä! Tietomaa! Joskin vähän olin skeptinen, että onkohan Apsu vähän liian pieni ja nuori sinne, mutta että onhan siellä kuitenkin Moomin Cafe ja hissi vanhaan Åstromin tehtaan vesitorniin. Siispä sinne humputtelemaan.

Ja pienen alkuarkuuden jälkeen me löysimmekin monta hienoa juttua. Dinoja ei menty katsomaan kuin ovelta – toisin kuin isänsä tuon ikäisenä Apsu ei dinoista piittaa, päinvastoin pelkää, mutta robotti (”Ini nanoo … painaa nappia … nonotti tekee jotain… ”), Levyraati (sai istua ihan isot kuulokkeet korvilla ja kuunnella!), jaloilla soitettavat rummut, torni, josta ylhäältä näkyi parkkipaikalla ”mummin auto, mummin auto, piiiiieeeeni”), ”avanuuteen” erinäisten havaintotaulujen edessä ja ”hyvä laulu” (ainakin viisi kertaa yhden vempaimen luona Elviksen biisistä tuo kommentti), hiekkalaatikko, jossa lapioimalla sai näkyviin karttamerkinnöin korkeuserot, ”Oi” (kultakala akvaariossa), –  kaikkea oli pienellekin.

Ja ihan ylivertainen oli purjehduskilpailurata! Vajaasta kolmesta tunnista, jotka Tietomaassa olimme, varmasti tunti meni tuon äärellä.

Ja laulavainen poika lauleskeli stryroxiveneitä tuulessa uittaessa jotain, mitä en tunnistanut… ja lauloi moneen kertaan. Vasta vanhemmiltaan kuulin, että laulu on varmaankin ollut Fröbelin palikoiden ”Oli synkkä yö”.* En sellaista muistanutkaan, vaikka meillä Fröbeleitä kyllä parikymmentä vuotta sitten soitettiin, ja paljon. C-kasetit automatkoilla ja LP:t kotona kuluivat: Jumppalaulu (pää-olkapää-peppu… ) ja Leijonaa mä metsästän eivät unohdu.

Eikä unohdu Fröbelin palikoiden konsertti Oulun Pyrinnöllä joskus 90-luvun viime vuosina. Silloin oltiin tarha- ja alakouluikäisten muksujen kanssa katsomassa ihan mahdottoman hyvää konserttia. Ja tyär eli mukana, heilui ja lauloi posket punaisina koko livekeikan.

Kun oltiin jo matkalla kotiin, kysyin auton takapenkkiläisiltä, että ”Olihan hyvä konsertti?” – ”Oli, ihan huippu!” todistivat molemmat yhteen ääneen ja innokkaasti vielä kertailivat juttuja. Intouduinpa sitten kyselemään, että ”Mennäänhän sitten uudestaan kun taas tulevat  Ouluun?”, mihin Juniori että joo, mutta tyär hiljeni, ja sitten: ”Ei, en halua.” Ihmettelin, että mikä nyt? Ja tämä meidän yhden sortin perfektionisti, tunnollinen Esikoinen liki itkussa silmin ”ku en mää jaksa heilua enää ….” . Ei sitten menty toista kertaa Fröbeleittein konserttiin, mutta Rölliä käytiin katsomassa Vaasan teatterissa asti. 😉

Ja Apsun kanssa mennään Tietomaahan toistekin. Apsu sanoi, että ”huomenna”.

Minullekin kyllä sopisi.

 

Fröbelin palikat: Oli synkkä yö

kun mä ohjasin laivaa
Ja aallot ne hurjina, hurjina löi
ja kuohui vaahto
Ja mä katselin näin, näin, näin, näin, näin
meren aaltoja päin, päin, päin, päin, päin
Ja silloin pohjalla jalajallaa
mä kalan näin
Hui, hui, hui,
se oli hai
hyi, hyi, hyi 

Kuppikakkupäivä

–  ”Saako näitä kuppikakkuja jo syödä vai kuvaatko ensin?”

Sellaista on minun mielestäni ystävyys. Sellaistakin. Ottaa toinen huomioon…  Toki tulppaaneistakin ilahduin.

Valentinuksen päivästä ja sen historiasta kirjoittelin muutama vuosi sitten. Juttu on täällä.

Valentinuksen päivä on kulunut lussakasti. Olen vähän kokkaillut ja kuvaillut, ruoka-asioita äidille ja kotiin.

Ja Suuri Varmennustallennus Operaatio on meneillään. Ostin itselleni ”pilven”, jonne järjestelen, perkailen ja tallentelen nyt kaikkea talteen. Toissa viikonlopun säikähdyksen jälkeen päätin lisätä kuvieni ja muiden tiedostejen tallentamisen varmuutta. Ja kun tarkoitus on järjestellä ja yhdistellä useiden kovalevyjeni vuosien aikana kertyineitä aineistoja on kyse aika moisesta suosta. Ja sitten jää selailemaan ja lukemaan kaikkea vanhaa, mikä johtaa googlailuun, muisteluun, haluun tietää enemmän, haluun unohtaa ja miettimään, mitä hävittää, mitä säilyttää. Ja loputonta on tämä… Mutta hiljalleen.

Ja sitten noiden kuppikakkujen ohje. Ovathan ne sen verran tuhtia tavaraa, ettei päivittäisen kalorimäärän saamiseksi tarvisi paria enempää syödä. Ohjeessa on purkillinen rahkaa, mutta en mennyt siinäkään millään kevytlinjalla, vaan laitoin Irish Cream -rahkaa. Voinpa suositella. Olisi kannattanut tehdä kuorrutus kaakao-tomusokerista eikä punaisesta mansikanmakuisesta, vaikka eipä nuokaan nyt pahasti ristiriidassa olleet.

Valentinen päivän kuppikakut

10 isoa kuppikakkua

4 kananmunaa
2 dl sokeria
150 g (1 1/2 dl) sulatettua voita tai margariinia tai juoksevaa margariinia
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
200 g maitorahkaa
125 g voita tai margariinia
250 g (4 dl) tomusokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl vettä

Sekoita puuhaarukalla munat ja sokeri. Lisää sulatettu voi ja yhteensekoitetut kuivat aineet. Lisää lopuksi maitorahka. Pursota tai lusikoi taikina muffinivuokiin. Paista 200-asteessa keskitasolla noin vartin verran ja jäähdytä ennen kuorruttamista.

Valmista kuorrute. Pehmennä voi sähkövatkaimella notkeaksi. Lisää vaniljasokeri. Lisää tomusokeri vähän kerrallaan samalla vatkaten. Lisää lopuksi vesi ja vatkaa vielä hetken aikaa.

Makoisaa Valentinen päivää, blogiystävät!

Kansallinen kalasoppapäivä

– No mites se on elämä sua kohdellut?

Noin kysyi yksi ex-kollega, naapurilaitoksen lehtori, tänään marketin vihanneshyllyjen luona kun tapasimme pitkästä aikaa. Moneen vuoteen ei ole nähty; hän eläköityi jo ennen kuin jäin pois töistä. Mutta ehdimme olla sellaiset 30 vuotta työkavereita ja monessakin työryhmässä yhtä aikaa.

– ”Miten elämä on kohdellut?” Voihan sen noinkin kysyä, että mitä kuuluu? Noin kysyminen oli minusta mukavaa. Ja se pisti miettimään vielä jälkeenkin päin, ”että miten”? Hyvinhän elämä on minua enimmäkseen kohdellut. Myös yliopistolta lähtemisen jälkeen; tosin me molemmat kaipailimme opetushommia, opiskelijoiden kanssa tekemistä ja ohjaamista.

Ruuasta puhuimme tänäänkin, niin kuin usein Humus-kuppilaan yhtä aikaa sattuessamme tai vaikka tiedekunnan pikkujouluissa. Ostipa hän aikoinaan LappItalia-keittokirjani, nimenomaan itselleen, ei vaimolleen, joululahjaksi.

Hernesoppapäivähän se olisi tänään pitänyt olla. Laskiaistiistaina tietysti. Toisaalta tänään oli kansallinen kalasoppapäivä, joten keittelinpä kalasoppaa. Aika lailla tavanomaisesta poikkeavaa sellaista. Ohjeen sain Kauppahallin kalakaupan M:lta tai siis sellaisen Pro Kala -projektin lehtisen, jossa oli ohje. Olipa helppoa, hyvää, täyttävää ja erilaista. Ohjeessa neuvottiin syömään meksikolaisten nachojen kanssa, saattaisipa sopiakin, mutta mielummin ruissämpylä ja/tai saaristolaisleipä. Ihan pikkuisen retusoin ohjetta ja tällaisella sitten tein.

Juustoinen kylmäsavulohikeitto

4 annosta

1 l vettä
3 rkl kasvisfondia
1 pkt Koskenlaskija (Voimakas)
2 valkosipulinkynttä
1 prk maissia
200 g kylmäsavulohiviipaleita
3 rkl maissitärkkelysjauhoja
1 dl vettä

korianteria

Mittaa vesi ja kasvisfondi kattilaan. Kiehauta. Lisää joukkoon sulatejuustoa nokareina. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet, lisää kattilaan. Keitä keskilämmöllä noin 10 minuuttia, kunnes juusto on sulanut. Lisää joukkoon maissit. Kuutioi kylmäsavulohiviipaleet ja lisää keiton joukkoon.

Sekoita maissitärkkelysjauhot ja vesi pienessä astiassa tasaiseksi, ja kaada seos ohuena nauhana keiton joukkoon. Kiehauta ja keitä pari minuuttia, kunnes keitto sakenee.

Kyllähän tämä kuuluu sitten sarjaan ”Jokaviikkoinen soppamme” – viime vuonnahan jäi muutama viikkona resepti postailematta, joten paikon tässä samalla…

Kotikaupungin monet kasvot

Kotikaupungissa on sää ja pakkaset vaihdelleet. Ulkona on kuitenkin tullut oltua. Tänään poikkeuksellisesti vasta nyt illalla. Raksilassa en ole tainnut koskaan ennen käydäkään kuvailemassa. Siellä on kyllä mukavaa menneen maailman tuntua. Isoja puutaloja.

Yksi teini-iän ystäväni asui tuossa Syrjäkadulla juuri tuollaisessa isossa, monen perheen talossa. Rippikoulukesänä ja seuraavana kävimme I:n kanssa Kuuskassa tansseissa tai diskohan se taisi silloin olla, ja minä menin Kuuska-lauantaisin hänen luokseen jo iltapäivällä; joskus käytiin saunassaki, kuunneltiin Sävellahjaa, opeteltiin meikkaamaan – tai siis minä opettelin, I. oli tosi hyvä jo silloin –  , muutaman kerran meillä oli pieni Porvoon Lankku -pullollinen ja sitten lähdettiin Kuuskaan. Käveltiin kaupungin läpi, eikä todellakaan ollut noin pimeää saatikka lumista. Kävinköhän heillä koskaan talvella? En kyllä muista. Niin paljon jo on unohtunut.

Mieliala? – arvonnan tulos

Tänään oli vihdoin ”Simultaani”-postauksessa olleen arvonnan aika. Kuvahan oli tämä. Ja kuinka erilaisia tulkintoja siitä tulikaan!!

 

Sini
Ihana fiilis. Kevään odotusta. Sadunomainen tunnelma.

Tiina
Peikkometsään pääsee kevään ensimmäiset auringonsäteet eli jännittävä odotus, koska ihan vielä ei lämpö riitä pikku peikkojen ulos tuloon koloistaan. Sellaiset fiilikset, ihana kuva herätti heti mielikuvitukseni.

Katri
Toivo

Jarin
Mörkömetsässä!

Pake
Toiveikas

Anu
Mystinen

MS
Taianomainen,vähän pelottavakin kuva.
Simultaani tuntui tutulta,on se matkageeni joka aina etsii mahdollisuutta lähteä jonnekin.

Satu
Odotus

Marketta
Mitähän tuolta tulee?

Marketta Sauni
Kaikkien huolien ja murheiden takaakin näkyy aina uutta valoa! Kiitos blokeistasi. Niitä on hauska seurata ja katsella ihania kuvia!

Tuula Toivonen
Nyt riitti! Lähden pois!

Johanna
Pieni sitkeä toivo kuumeisen uupumuksen keskellä.

Hanne
Toivo. Toivo, jonka synnyttää tieto siitä, että jotakin uutta on puhkeamassa.

Anneli
Kylmyys, talvi
Sappi värjää taivaankin

Esteet, oksat
Pitävät valoa vankinaan

Sinisyys, reunalla
Tuo toivon keväästä
ja valon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kiitos kaikille osallistuneille. Tämä oli mielenkiintoinen juttu itsellekin. Minulle tämä on helmikuun kuva. Tehän tiedätte minun suhtautumiseni helmikuuhun. Niinpä Annelin vastauksen ensimmäiset rivit, Tuulan ja Johannan kommentit kolahtivat kyllä minuun. Ja miksei kaikki odotuskin!

Ja Apsu oli taas kerran arvontamestarina. Videoklipistä selviää voittaja! Onneksi olkoon! Ilmoitatko minulle (reija at satokangas.fi) postiosoitteesi, niin laitan kalenterin tulemaan!

Idea kuvan tulkintaan lähti siitä kun yhdessä viikkohaaste-projekteissa on kuluneella viikolla ollut aiheena juuri tuo ”mieliala”. En osallistunut sinne tällä kuvalla, vaan maanantaina kävin hautausmaalla ja koetin sieltä hakea ”mieliala”-kuvaa. Kävin taas ”Muualle haudattujen” -lehdossa viemässä kynttilän ystävälle, ja sieltä sitten jäi kameralle tällainen…

Viikonloppuna olen laittanut niin paljon ruokaa ja kuvakansioihin tullut satoja, satoja kuvia lisää, että ehkä palannen niihin … Mutta nyt: sinnitelkäämme helmikuun toinen viikko. Jos menee yhtä helposti kuin ensimmäinen, niin ei hätää! 😀 Kaikkea hyvää, ihmiset!

Kalaruoan aika – kalaruokaohjeita kotikeittiöstä ja kotikeittiöön

Ruokavuodessa on nyt blinien ja laskiaispullien aika (niiden ohjeita ja tarinoita täällä ja täällä). Molempia syödään nimenomaan ennen paastoon laskeutumista ja molempia juuri niiden rasvaisuuden vuoksi. Katolisessa maailmassa näin on tehty vuosisatoja, on kerätty vararavintoa ennen kuin laskiaisena alkaa paastoon laskeutuminen. Nyt nuo molemmat herkut ovat tulleet osaksi kevättalvea vähän kaikkialla Euroopassa.

Paaston aikana on sitten syöty kalaa jos sitä suinkin on ollut saatavilla. Perjantai oli jo keskiajalla kalaruokapäivä, juuri koska perjantai oli paastopäivä. Ja tuo katolisten perjantain kalapäivä oli uuden ajan alussa ja muutama vuosisata sen jälkeeenkin hyvä juttu Perämeren rannikon väestölle: hyvä asia niin Siika-, Pyhä-, Kala- kuin Oulu-, Kemi- ja Torniojoen asukkaille, joiden toimeentulosta iso osa koostui (lohen)kalastuksesta tämä oli tietysti mainio juttu, merkitsihän se vientimarkkinoita!

Meidän huushollissa kalapäiviä on vähän milloin sattuu, arjessa ja juhlassa, yleensä vähintään kerran viikossa, usein juuri perjantaina ja sitten jonakin arkipäivänä.

Nyt on ollut kolmeq päivää peräjälkeen kalaa, toissapäivänä siikaa, eilen kuhaa ja merikrottia ja tänään haukea.

 

Haukimurekepihvit

400 g jauhettua haukea (Kauppahallin Pekurilla on)
1 prk smetanaa
1 rkl Creme Bonjour tilli-sitruunaa
1 rkl vehnäjauhoja
½ sitruunan mehu
paljon tilliä
1 tl hienoa meri- tai ruususuolaa (ruususuola, punainen suola, on kyllä kalaruokiin kaikkein parasta)
juustoraastetta (Juustoportin vuohenjuusto)

Ihan itseäni lainaten:

Uskoin kun kerrottiin, että parempaa tulee ilman kananmunaa, ”laita smetanaa, ja mitä sattuu kaapista löytymään…” No laitoin purkillisen smetanaa, ruokalusikallisen tilli-sitruuna Creme Bonjouria, ruokalusikallisen vehnäjauhoja, puolikkaan sitruunan mehun, paljon silputtua tilliä ja hienoa merisuolaa ihan reilusti (ainakin teelusikallinen). Paistoin voissa lettupannussa, ja kun rupesin näyttämään, että kalapihveistä ei tule oikein kiinteitä, lisäsin pinnalle vähän juustoraastetta. 

Olennaista on paistaa pitkään ja miedolla lämmöllä.

Tuossa kuvan annoksessa tänään alla pinaattilettu. Ihan itse keksin moisen siihen paistaa. Jokunen viikko sitten kun olin kuvaamassa Nuorten kokkien SM-kilpailussa pakollisena raaka-aineena oli mm. kuha ja pinaatti, ja silloin näin nuorten tekevän kalan kaveriksi pinaattilettuja. Miksen siis minäkin! Ja kehittelinpä oman versioni pinaattiletuista. Olivat muuten niin hyviä, että niitä voi paistaa ihan yksiksekseen sapuskaksi.

Pinaattiletut

2 d maitoa
2 kananamunaa
2 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
100 – 150 g tuoretta pinaattia
3 rkl sulatettua voita

Sekoita keskenään (mielellään jo aamulla) maito, munat, vehnäjauhot ja suola. Laita jääkaappiin tekeytymään.
Silppua tuorepinaatti rouheasti ja sekoita taikinaan. Lisää joukkoon sulatettu voi. Paista lettupannulla miedolla lämmöllä.

Nämä kyllä sopivat kokonaiseksi arjen sapuskaksi, sellaisenaan. Ehkä vähän voisulaa pinnalle. Kuohkeita ja hyviä olivat.

Tässä linkkejä muutamiin aiempiin kala- ja katkarapuruokapostauksiin…

Haukiohjeista puheenollen. Haukiceviche! Kokeile ja yllyty, ja ylläty!

Nythän on myös madekeiton aika! Madekeitto, joka yllätti positiivisesti. Oliko se edes keitto?

Lohikakkusia  Nämä sopivat lakkiaisiin, ristiäisiin, jouluun, juhannukseen, kahden kesken, isolle porukalle.

Lohipiirakka  Linkin takana pikaversio erinomaisesta piirakasta.

Kalaa suolakuoressa (ehkä joskus olet reissussa saanut tuollaista, mikset tekisi itse?)

Sakea välimerellinen katkakeitto

Katkarapukeitto thaimaalaisittain

Arkeen kalaruokia 

Ja kalalle viiniä? Luonnollisesti! Kirjoittelen joku ilta. Mutta kyllä riesling melkein aina sopii. Tänään oli Alsacesta Grand Cru Riesling Rosacker. Ei ehkä ihan täydellinen pari, mutta kyllä meille maistui.

 

PS. kysely kuvan tulkinnasta vielä meneillään. Arvonta vasta huomenna illansuussa. Osallistuhan

Nyt jo perjantai

Hyvinkin hyvä olo perjantaista, ja sään lauhtumisesta, vaikka kyllä minä odotin sitä luvattua aurinkoa. Ihan sillä töin siirsin lenkin iltapäivän puolelle, … että näkisin auringon. En nähnyt. Mutta Nallikarissa kävin – voisinpa sanoa, että verkkoja laskemassa ja kaakaolla. Kuinka mukillinen Tazzaa maistuikaan hyvälle rannan tuulessa tarpomisen jälkeen.

Loppupäivä onkin sitten mennyt ruokakuvaillessa ja syödessä. Lähikaupassa oli merikrottia! Sanoivat tiskillä pojat, että on Toppilansalmen lähiruokaa, mutta rohkenin epäillä. 🙂 Ei taida merikrottia Perämereltä löytyä, mutta ostin silti.

”Meunierin tapaan” siitä meille ruoan laitoin. Ja kyllähän se maistui. Linkin takana on ohje ”kuhaa meunier”, kuhasta on vähintään yhtä hyvää, mutta jos teet krotista, niin nosta paistoaika kolmeen minuuttiin puoleltaan.

Merikrotti on kyllä tutustumisen arvoinen kala. Se on melkein kuin lihaa. Muistanpa tässä parikymmentä vuotta sitten, kun ravintola Matalaan (nyk. Toripolliisi, joka ei ole ollenkaan samanlainen kuin Matala) sitä tuotiin ”suoraan Tanskan salmista”, sanottiin, kerran viikossa. Ja kuka piti yllä tilauksen jatkuvuutta käymällä ainakin kerran viikossa sitä syömässä? Isänipä tietysti. Ja vei aina yhden tai pari kaveria mukanaan lounaalle maistamaan tätä herkkua.

Luulisi että hyvin syömisen, reippaan ulkoilun ja kaikenmoisen ”oikean” touhuamisen ja nautitun viinin jälkeen olisi mukava piakkoin siirtyä viikonlopun pitkille unille, mutta eipä oikein ollenkaan huvita mennä nukkumaan: pian kaksi viikkoa on ollut ihan hirveitä painajaisia, todella ahdistavia unia, jotka kuristavat ja sitten herättävät, eikä enää niiden jälkeen halua nukahtaa, ei halua jatkaa unta. Niinpä onkin jääneet unet turhan vähiin. Unissa on ollut pieleen menneitä juhlia, vanhusten todellisuuttakin kummallisempia sairauksia ja komplikaatioita, syyttelyä omasta osallisuudesta, toisen maailmansodan jatko-osa (jatko-osa???), jossa merkittävässä roolissa oli tyttären Meksikon kavereiden ja heidän pienten lastensa tulevaisuus [muuri!!] ja pienet ruoka-annokset, ystävän liki aikuisen lapsen sairautta pakeneminen jään yli Ruotsiin!!!, ekstyökavereiden murheet ja huoli koulutuksesta, vankileirit ja väkivalta kotikujalla, kiduttavat oikeusprosessit… Mistä nuo kaikki unet tulee!! Miten kanavan saa kiinni, suljettua siten, että voisi vain nukkua ja levätä!

Sitäpä mietin.

PS. Simultaani-postauksessa on menossa arvonta. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen arvonta on vasta sunnuntaina illansuussa. Siis osallistuhan. Koko huominen ja sunnuntai on vielä aikaa vastailla, millainen mieliala kuvassa mielestäsi on

”Asia on pihvi”

Hampurilaiskuvat alkavat olla nyt ”pihvi”*!  – Tiedätkös, mistä tulee sanonta asia on pihvi? Sillähän on juurensa jo Ruotsin vallan ajalla.

Eikä taustalla ole mitään keittiöön tai yleensäkään ruokaan liittyvää, vaan se liittyy armeijaan ja oli alkuaan ”sotilaskieltä”. Kun sotilas anoi lomaa asepalveluksesta, hänen oli tehtävä anomus ja mikäli loma myönnettiin merkitsi asianomainen myöntäjä vain lyhenteen sanasta ”bifalles” (~ myönnetään, hyväksytään) eli hyväksytyn anomuksen alla oli merkintä ”bif”.  Suomeksihan tämä sitten vääntyi pihviksi: loma on myönnetty – asia on pihvi.

Toinenkin täytetty herkku liittyy Ruotsin vallan aikaan … Laskiaispullan lyhyt historia täällä.

Kumpaakaan noista en ole tänään syönyt, en edes tänään kuvannut. Mutta tämän seuraavan olen syönyt ja kuvannut ja paistanutkin.

Kyllä oli koko huusholli sekaisin tämän yhden kuvan ottamisen takia. (Toki nuo siikapalat olivat ainakin 40 muussakin kuvassa. 😉 )

Mutta kalan paistamisesta sananen. Olen paistanut kalaa koko pienen ikäni. Niitä harvoja pääruokia joita jo kotikotona joskus 70-luvulla tein. Ja tuntuu, että nyt vasta olen oppinut paistamaan sen oikein kunnolla. Olennaista on voin riittävä määrä (paitsi lohelle ei voita ollenkaan, vaan vain merisuolahiutalaita pannulle). Mutta siika-, ahven-, nieriä- ja kuhafileet paistan voissa, ja voisulalla pitää valella kalaa koko paiston ajan. Kalan pitää liikkua pannulla. Kallistan pannua, jotta rasva valuu reunaan, josta sitä voi lusikoida ja lappaa kalan päälle. Ja aika kuumalla pannulla paisto, jotta nahkasta tulee mahdollisimman rapea.

Ja kyllä kalakin kannattaa ottaa huoneen lämpöön hyvissä ajoin ennen paistamista, ihan kuten lihakin. Muuten kylmä kala jäähdyttää pannun, ja menee keittämiseksi eikä paistamiseksi se homma.

 

 

* Lasaretin hampurilaisessa nimenomaan on pihvi, – kokolihapihvi.

Työssä oppimista

Ruokakuvausta melkein koko päivän. Jopa lenkillä.

Tilhilounaalla oli todennäköisesti ollut varpushaukka, kertoi lintutieteilijä-ystävä (kiitos, EH) kun häneltä asiasta kyselin.

Pitkästä aikaa kävin tepastelemassa lähirannassa; olen oppinut jo odottamaan puoleen päivään, että vähän lämpenee, että jo paistaa.

Kuvaprojektin ohessa varmennustallennusta ja uuden opettelua. Olen niin monille kehunut Light Roomia kuvankäsittely- ja kuvien arkistointiohjelmana, olen käynyt lyhyt kurssin (2 x 2 tuntia) sen käytöstä, koulussakin sitä opetettiin, tosin hyvin vähän mitään uutta siitä siellä tuli, ja silti VASTA nyt olen oppinut muokkaamaan arkistoa, viemään kuvia katalogista toiseen ja kokoamaan teemakansioita etc. Aika surullista, että vasta nyt. Digikuva-lehdessä oli asia väännetty rautalangasta, ja niinpä otin asiakseni opetella. Ei vienyt kyllä kuin tovin. Tosin vielä on katalogien siirto koneelta ja kovalevyiltä toiselle hieman hataralla pohjalla. Kuitenkin kaikille harrastajakuvaajillekin voin kyllä edelleen suositella ko. ohjelman hankkimista.

Oppimista on myös ruokakuvauksessa, ja toimeksiantojen vastaanotossa. Mutta kyllä tämä tästä.

Oisko smoothie-ohjeita jaossa? Sinun bravuurisi? Minulla ehdoton vaatimus on, että smoothiessa on oltava minttua, ja paljon. Ja jos muistan niin laitan puolikkaan banaanin viipaleina pakkaseen edellisenä iltana. Siten tulee hyvää, hedelmillä, jukurtilla, mehuilla, marjoilla voi sitten varioida. Vaikka useimmitenhan aamusmoothien nimi on ihan vaan Elovena. 😉