Ruoka ja viini Viini

Helsinki viinikerhon kanssa vol. II

Lauantaiaamu Helsingissä lämmin, ja sateeton. Päivä ei ollut. Ei ollut sateeton, onneksi sentään lämmin. Aamupäivällä meillä oli ”vapaata”, tapaisimme ystävät vasta puolenpäivän jälkeen teatterilla.

Siispä kävelemään. Sade sai meidät pysymään pois kaduilta, toisin kuin oli ollut ajatuksena. Vähän vielä kiersimme kaupoissa, Chez Marius ja Stocka. Tuliaisia Järvenpäähän …

Kävimme hotellissa tovin huilaamassa. Joka tälläkin kertaa (kuten viime marraskuussakin) Helsinki Central Station. Tässä on sellaista 1920-1930-lukujen amerikkalaisissa elokuvissa olevaa glamouria, – ei hillitöntä, mutta tyylikästä. Melkein kuulee charlestonin soivan …

Teatterissa kävimme katsomassa Agatha Christien Hiirenloukun. Klassikkonäytelmä joka on Lontoossa pyörinyt vuosikymmeniä, nyt Helsingin Kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä. Kyllä se viihdytti. Ja murhaajakin paljastui, sitä ei saa paljastaa julkisesti.

Matkajärjestelyistä ja varauksista vastanneet T & J olivat huolehtineet meille hienot väliaikatarjoilut: lasilliset kuohuvaa, skagenit ja mansikkaleivokset. Kohtuullinen lounas. 🙂

Teatterin jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa vielä käymään remontin jälkeisessä Hakaniemen Hallissa. Neljän aikaan lauantaina iltapäivällä, sateisena syyskuun päivänä siellä oli kuhinaa ja asiakkaita vaikka ja kuinka paljon. Siellä oli valoisaa, herkullisia tiskejä, paljon erikoisruokia, kahviloita ja lounaspaikkoja.

Yläkerrassa oli säilytetty ja entisöity vanhat puodit, toisin kuin alhaalla, jossa oli uutta valkoista, vähän turhankin kliinisen näköistä.

Sitten taaas tunteroisen tauko  hotellilla ja edelleen sateessa viiden jälkeen ratikka kakkosella Pasilaan, jossa ystävämme asuu.  Siellä oli Botrytis Ouluensiksen Helsingin alaosaston maistiaiset, joiden teemana oli ranskalaiset ”tutkimusviinit”. Ja edesmenneen jäsenemme muistoksi nautittu Pomerolin Ch. Petit Village 2009 jäi mieleen. Sanojen ja laulusäkeiden vuoksi.

Söimme hyvin. Oli helppo ja mukava ilta. Tiedättehän … ”Kuka voisi kellot seisauttaa…”

Kymmeneltä kävellesämme hotellille Mikonkadun mittari näytti +17 C, ilma sateen jälkeen kostea,  pimeää, kaupungin valot kimmelsivät asfaltilla, liikenteen valot ja äänet, lauantai-illan kulkijat kaupungin kaduilla… Olemme reissussa, kuin ulkomailla.

No jo reissun lopulla.

Mutta onhan huominen.

Ravintolat Ruoka ja viini

Perjantai Helsingin lämmössä ja herkutellen

Paljon uusia, hyviä kokemuksia.

IC 22 Oulu–Helsinki klo 7.48–13.35 yksi lippu 23,20 € ja ekstraluokka + 20,90 €. (edestakaisin kahdelta ekstralla 171 €).

Ja sekä Oulussa että Helsingissä ”liittymät” (taksi tai juna tai oma auto parkkimaksuineen)  olisivat tuoneet lisähintaa.  Siis junalla kahdelta edestakaisin yli puolet halvempi kuin yhdeltä lentäen. Hybridiautollakin tulisi kalliimmaksi. Ja junamatka sujui todella mukavasti, rauhallisesti, hiljaisesti (vaunu on ”hiljainen tila”) ja silti aika nopsaan aamupäivä aurinkoisen puolen Suomen läpi kulki.

Eikä aikaa kotoa Helsingin keskustaan kulunut kuuttakaan tuntia. Mietittiin, että olisipa Ivaloonkin asti rautatie – oltaisiin mökillä vuosittain vielä enemmän kuin se kolme kuukautta.

Aurinkoista oli Helsingissäkin. Meillä reilut kolme tuntia aikaa ennen ystävien tapaamista Murussa.

Istahdimme melkein helteisessä säässä Cafe Esplanadin terassille (syyskuun loppupuolella!) Aperolille, ja tsädäm! siinähän se on vävy yhtäkkiä terasssipöytämme äärellä: oli mokoma perhechatissa nähnyt missä olemme ja kun hänen duunipaikkansa on ihan samoilla huudeilla ja oli juuri lähdössä töistä, tuli siihen heippaamaan. 🙂 Mukavaahan se.

Sitten mietitiin mihinhän kuluttamaan  pari tuntia. Pahimmoilleen Ateneumissa ollut Edelfelt-näyttely suljettiin viime viikonloppuna. Sen olisin mielelläni nähnyt.

Taiteen sijaan kaupallisten houkutusten äärelle. Stockmann tietysti: ja siellä vielä lastenvaatteista 20 % ale kanta-asiakkaille. Kaikille kolmelle muksulle vaatetta: ovathan kastajaiset kolmen viikon päästä.

Ja sitten tapasimme viiniystävät. Laskin että tämä on viiniystävyytemme, yhteisten vuosien ja reissujen kuudes turnee: yksi aiempi reissu Helsinkiin, kaksi Tampereelle, yksi Turkuun ja yksi meidän möksälle. Olemme kokoontuneet yhteensä 32 vuotta, joten suunnilleen viiden vuoden välein olemme reissanneet kimpassa.

Tänään todettiin että oli varsin onnistunut ilta ja todettiin vanhenevamme – että vastaisuudessa tihennämme reissujen välejä.

Olimme syömässä Murussa. 

Vielä nytkin olen liki sanaton. Olemme Pehtoorin kanssa syöneet yhden jos toisenkin (rotissööri)dinnerin, mutta ku. Olihan tämä niin hyvä. Ainoa, mikä puuttui, oli menukortti.

Tällä me aloitimme. Ja kaikki sen jälkeen pelkkää hyvää, tai erinomaista. Ja meillä sentään oli syötävää ja viinejä maisteltaviksi. Meillä oli hyvät oppaat makumaailmaan, sommelier joka kertoi viineistä. Jotka hän oli erinomaisesti jokaiselle ruoalla valinnut.

Ylläolevasta se alkoi, eikä sen jälkeen paluuta huonoon ollut.

Varsinaisesti en ole raa´an lihan ystävä, mutta tämä tartar tryffeli-majoneeseineen oli käsittämättomän hyvää. Käsittämättömän. Eikä mikään muukaan ollut edes keskinkertaista, paljon parempaa. Koetan huomenna, viimeistään alkuviikosta kirjalla kaikesta.

Jälkkäri. [olisipa menukortti!!!!]

Keskellä kuusenkerkkäsiirappi, ympärillä paras crumble ikinä. On vaikea unohtaa tätäkään.

Siirryimme viiden ruokalajin jälkeen Muru-ravintosta Murun viinibaariin. Nurkan taakse. Ja nautimme seitsemän hengen kesken vielä tämän!!!

Parasta  kaikesta kuitenkin  –  yli 30-vuotinen ystävyys…

Isovanhemmuus

Helsinkiin humputtulemaan

Huomenna Helsinkiin.

En muista, milloin olen viimeksi matkustanut junalla. Ehkä Ylivieskaan rotissöörien kanssa joskus 7 – 8 vuotta sitten. Huomenna lähdetään aamujunalla. Autolla ei lyhyelle viikonloppureissulle syyspimeällä viitsitty lähteä, lentohäpeää isompi syy on lentojen hurjat hinnat: edestakainen lento niillä vuoroilla kuin olisi haluttu, yhdeltä hengeltä olisi ollut yli 400 €, – eikä puhettakaan mistään lentopalkinnoista Finnairin plussapisteillä. Junalla eläkeläisliput, vaikka varasin ”extrat”, ovat todella paljon edullisemmat.

Muutoinkin matka ja humputtelu tulee edulliseksi, sillä me lähdemme viinikerhon kanssa reissuun ja kerholle on kertynyt käyttövaroja tuhlattavaksi asti. Yksi jäsenistämme on eläköidyttyään yliopistolta muuttanut Helsinkiin, ja meillä onkin lauantaina hänen luonaan tapaaminen. Ja huomenna mennään koko poppoo yhdessä syömään Muruun ja lauantaina teatteriin. Ja sitten!!

Sunnuntaina me menään Pehtoori-papan kanssa Järvenpäähän. Tytär on jo varoitellut, että vauva saattaa nukkua koko pitkän iltapäivän tai olla hereillä ja itkuinen koko käyntimme ajan. Jotenkin hellyttävää olla huolissaan tuolla tavoin. Pian kyllä sitten itsekin totesi, että emme taida sellaisesta mieltämme pahoittaa ”oottehan yhden koliikkivauvan ja toisen muutoin huonounisen kanssa tulleet toimeen… ”  Kolmas lapsenlapsi, oi, että – enää kolme yötä ja sitten nähdään. 🙂

Niitä näitä

Parempiakin päiviä on ollut…

Tänään ei juurikaan onnistumisen kokemuksia.

Paljon tekemistä, yritystä, ja vielä sellaisten asioiden parissa, joissa ei pitäisi olla mitään erityistä. Olen tässä päivänä muutamana värkännyt ja tänään viimeistellyt asiakkaalle ison kuvataulun Saariselän ruskamaisemista ja eilen jo ”koevedostin” sen kuvatoimiston sivulle. Eilen kaikki vaikutti lupaavalle. Tänään kuva oli signeerausta myöten valmis ladattavaksi tuotantoon. Latasin valmiin version, ja värimäärittelyt ovat nyt päin – ties mitä!! Ei ole kuvassa enää raikas ruskamaisema, on marraksen pimentämä maa, ruskeat tunturit, siniharmaa taivas. Eikä mitään aiempaa kokemusta tämmöisestä – mitä hittoa nyt teen!

Ja toinenkin probleemi liittyy kuviin, – edelleen yritän tehdä tilaa postauksille, olen viime päivinä poistanut blogista (= webhotellista) yli 1000 kuvaa ja paljon muitakin matskuja, mutta samaan tahtiin kun poistan materiaalia, hankkimani tallennustila vain täyttyy. Kyllä tämmöisestä tulee sitä kuuluisaa mielipahaa. Tai oikeastaan raivostuttaa. Ja huolettaakin. Koska molemmat hommat pitäisi olla viimeistään huomenna valmiina.

Siispä heti aamusta soittelemaan helpdeskeihin. Toivottavasti torstai tuo taas toivon.

Nyt siirryn katselemaan telkkaria. Tälle syksylle sitä tuntuu oleva joka ilta ohjelmassa. Sekin aika poikkeuksellista minun pienessä kuplassani.

Tänään Grand Design, tiistaisin Suomen kaunein koti, torstaisin Master Chef, perjantaisin Vain elämää, sunnuntaisin Tanssit, välipäivinä Virgin Riverin uuden kauden jaksoja. Ihan hullun paljon telkkaria, – onneksi on Miniälle tekeillä uusi neule. Ei tule Riddaria, eikä Alasuqia tällä kertaa – laittelen kuvan kunhan valmistuu…

Luettua

Äidit ja tyttäret – sodat ja rauhat

Tämän tavallisen syyskuun tiistain kulku on ollut hyvinkin tavallinen, pl. että kävimme Pehtoorin ehdotuksesta kaupungissa Golden Flowerissa lounaalla. Muutoin siis pyöräilyä, hyvin rajallisesti kotitöitä ja aika lailla kuvahommia. Kaikki nämä kulkivat taustalla, huomaamatta, koskapa kuuntelin melkein yhdellä kertaa Satu Saarisen kirjan, Annikin sota ja rauha.

Eilen julkaistu historiallinen elämäkerta kemiläisen Annikin elämästä kiinnosti monestakin syystä.

Tällä kertaa kiinnostukseni sota-ajan elämäkertaan ei koskenut evakkoja tai kotirintaman tai arjen historiaa eri vuosisadoilla (vastikään kuuntelin ”Vuosi keskiajan Suomessa”, joka sekin oli minusta hyvä), vaan kirjan keskiössä oli suomalaisen naisen rakkaus saksalaiseen mieheen ja sen myötä lähteminen syksyllä 1944, aivan jatkosodan loppuvaiheessa, ennen Lapin sodan alkua, kohti Saksaa.

Aihepiiriä olen sivunnut omissakin tutkimuksissani, seurakunta- ja kuntahistorioissa. Juuri Keminmaan historian yhteydessä olen haastatellutkin saksalaisten kanssa yhteistyössä olleita suomalaisia, ja kollega-ystävä väitteli aikanaan aiheesta, mutta Saarisen kirjan hyvinkin henkilökohtainen lähestymistapa, mikrohistoriallinen näkökulma ja oman äidinäidin ja äidin tarina vievät minutkin entistä lähemmäs ihmisiä, naisia ja lapsia sodassa.

Minua kiinnosti Saarisen kirja myös sen henkilökohtaisuuden takia: keskustelimmekin hänen kanssaan tästä teemasta muutaman tovin viime vuoden tammikuussa. Silloin minä – kuten hänkin omastaan – kirjoitin äidistäni kirjaa. Silloin me emme kylläkään olleet ”elämäkertakirjailijoina” saman pöydän ääressä, – olimme suunnittelemassa äitini siunaustilaisuutta, sillä juuri Satu S. siunasi minun äitini haudan lepoon.

Kulttuurihistorioitsijana (FT) ja teologina, naisena, äitinä, tyttärenä ja tyttärentyttärenä Saarisen näkökulma – kirjoittaessaan isoäitinsä ”Saksan mutkasta” – on tunteiden, lapsuuden, naisten ja mentaaliteettien historiassa. Nämä näkökulmat eivät enää ole pitkään aikaan olleet outoja tai harvinaisia edes sota-ajan tapahtumia koskettelevissa biografioissa tai tieteellisissä tutkimuksissa, eivät edes sotahistorian tutkimuksissa, mutta eivät ne vielä mitään valtavirtaa ole. Ja juuri kirjan henkilökohtaisuus tekee kirjasta mielenkiintoisen ja hyvinkin antoisan. Se on sitä paitsi kirjoitettu hyvin.

Kirjan pohdiskeleva päättely saa lukijan pohtimaan 23-vuotiaan Annikin ja hänen vanhempiensakin valintoja ja ajatuksia, suhtautumista tapahtumiin. Aika usein Saarinen tehdessään päätelmiä toteaa, ”uskon, että Annikki …”, ”haluan ajatella, että …”,  ”tunnen, että valoisana ja eteenpäin katsovana ihmisenä Annikki…”  Näinhän tieteellisissä julkaisuissa ”ei saisi” argumentoida, mutta lopultakin tässä kirjassa juuri näin kirjoittaminen, historiallisen tiedonmurusten ja faktojen ja varsinkin tunteista tietämisen vähyyden vuoksi, on hyvä, hienovaraista, herkkää ja rehellistä näin tehdä. Minä puolestani ´uskon´, ´haluan ajatella´ ja ´tunnen´, että kirjailija on tutkija, jolla on myös tunneälyä.

Erityisen paljon pidin niistä kohdista, joista Annikin Saksassa syntyneen tyttären tytär Satu S. pohtii sitä, miten ”mennyt meissä” näkyy, miten se ohuina ja joskus hyvinkin vahvoina säkeinä vaikuttaa meihin ja näkyy meissä. Sitähän me historioitsijat teemme ”aina” 🙂 : pohdimme mennyttä meissä. Ja sitä minä tein hyvin paljon kirjoittaessani äidin evakkomatkasta. En juurikaan kirjoittanut niitä pohdintojani äidin kirjaan, jonkin verran tänne blogiin kylläkin. Ja minähän kirjoittelin äidistä vain hyvin pienelle piirille.

Saarisen tapa kirjoittaa auki tutkimusprosessia (muutenkin kuin lähdeviittauksin) tekee tästä, kuten niin monista muistakin elämäkertatutkimuksista, kiehtovan. Ehkä paras ja aikanaan minuun hyvin vahvan vaikutuksen tehnyt esimerkki tästä tavasta on taidehistorioitsija Anna Kortelaisen ”Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina”. Se on edelleen hyvä kirja!

Niin kuin on Annikin sota ja rauhakin.

Niitä näitä

Aika kulkee ohi

Vaikka aamuvarhain ikkunanpielen lämpömittari näytti melkein miinusmerkkistä lukemaa, olivat auringonkukat kuitenkin rivissä aika suoraselkäisinä, ja viimeinenkin noista viidestä on näin kasvukauden loppusuoralla melkein puhjennut kukkimaan. Eivät nämä keittiöön päin katselevat viimeiset kukkijat enää kuitenkaan saaneet syksyfiiliksiäni häipymään. Mutta ei se mitään. Syksy – varsinkin tämä rännätön alkuvaihe – on hyvä vuodenaika. Tämäkin on.

Olen tässä kesän kuluessa – kun minun aikakäsitykseni on edelleen muutostilassa – löytänyt selityksen sille, miksi päivät tuntuvat menevän koko ajan nopeammin? Mitä enemmän on ikävuosia takana, sitä lyhempiä ovat päivät. Enkä ole suinkaan ainoa, joka on tätä mieltä. Mutta minä olen nyt ratkaissut sen, mistä tämä ajankulun nopeutuminen ja päivien lyheneminen samanaikaisesti ikävuosien ja elämänkokemusten karttumisen kanssa johtuu tai mikä siihen vaikuttaa.

Onhan niin, että kun on jotain odotettavaa, jotain, jonka toivoisi tapahtuvan pian, aika tuntuu matelevan. Esimerkiksi lapsena odottaa joulua ja joulupukkia ja päiviä jouluaattoon on ihan tolkuttoman paljon, kalenterin luukkuja saa availla avain liian hitaasti. Useimmat nuoret odottavat tuskastuneita vuosikausia täysi-ikäistymistä, kuka mistäkin syystä, mutta ajokortin saaminen ja baariin pääsy tuntuu monista olevan jossain valovuosien päässä tulevaisuudessa.

Ainahan sitä on odottanut jotain: aamua tulevaksi, jotta voi jo nousta, lapsen saamista, kesäloman alkamista, ystävien tapaamista, väitöskirjan valmistumista, uuden harrastuksen pariin ehtimistä, työpäivän alkamista tai päättymistä, milloin mitäkin. Ja kun odottaa jotain mukavaa, toivottua ja jotain, jonka eteen on tehtävä paljon, jotta se tavoite toteutuisi ja tulisi valmiiksi, alkavaksi tai jonkun ikävän jutun, asian, tekemisen, päivän loppuvaksi, niin aika tuntuu matelevan. Silloin päivät ja vuodet ovat pitkiä. Tiedetäänhän se, että odottavan aika on pitkä.

Mutta nyt, kun on jo niin paljon saanut elämältä, kun tässä vaiheessa niin moni odotettu asia on jo tapahtunut, aika on kulunut, ei ole malttamatonta odotusta. Kun ei enää odota lomaa alkavaksi, eikä projekteja päättyväksi, ei uuden jännän kokemuksen alkamista. Kun elämä ja päivät alkavat useimmiten edelleen turhan aikaisin, kun ei ole kalenterissa, mielessä, toiveissa jotain mitä pitäisi odottaa vielä hirveän kauan ja pitkään, kun koko ajan on kaikkea hyvää ja leppoisaa eloa ja oloa, niin nämä leppeästi sujuvat päivät kuluvat ihan turhan nopeasti. Kuinka usein ajattelenkaan, kuka voisi kellot seisauttaa. Kun ne nykyisin niin vauhdikkaasti kulkevat, niin mie en ehdi kunnolla mukaan. Mie vain olelen ja elelen. Ja aika kulkee ohi.  M.O.T.

PS. Mutta kyllä minä nyt odotan kovasti ensi sunnuntaita: Järvenpäässä on pieni kaksikuinen nyytti, jota saan silloin sylitellä. Mahtaa tämä viikko kulua hitaasti.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kasariruokaa kasarissa

On jo pitkään tehnyt mieli sellaista 80-luvun valkosipulista katkarapukasaria, jota Oulussa sai Femilan yläkerrassa olleessa Hovinarrissa. Ja toki muuallakin, sehän oli varsinainen hittiruoka, kuten kaikki muutkin kasarit tai ruukut.

Löysin hyvin ”aidon” oloisen ohjeen, ja monta muuta. Niistä keittelin oman versioni – niistä aineista, joita sattui kaapeista löytymään. Ei ollut pakkasessa katkoja, mikä on aika harvinaista, joten sulattelin pari-kolmekymmentä raakaa scampia Aasia-marketin isosta pussissa.

Rapukasari 80-luvun tyyliin 

2 rkl rypsiöljyä
1 rkl voita
3 – 6 valkosipulin kynttä silputtuna
2 salottisipulia silputtuna
2 rkl tomaattipyrettä
2 rkl ketsuppia
1 prk ranskankermaa
1 prk Mutti kirsikkatomaatteja
chilihiutaleita, suolaa, mustapippuria

Kuullota sipulit öljyn ja voin sekoituksessa, lisää joukkoon tomaattipyre. Sekoittele muutama minuutti.
Sekoita joukkoon ranskankerma ja lopuksi säilyketomaatit.
Mausta chilillä, suolalla ja pippurilla.
Anna soosin hautua samettiseksi parikymmentä minuuttia välillä sekoitellen.

Kuumenna lopuksi tomaattiseos tosi kuumaksi ja lisää joukkoon katkaravut.
Älä enää keitä etteivä sitkisty.
JOS käytät raakoja, kuorittuja scampeja kuten minä tein tänään, keitä niitä vähän aikaa mahdollisimma kuumassa soosissa ja mahdollisimman nopeasti.

Tarjoa riisin tai nuudelien kanssa. Paras ja aidoin tapa tarjoiluun olisi vaalea maalaisleipä tai hyvä patonki. Mutta kun en viitsinyt leipoa, niin keittelin riisiä. Hyvää oli senkin kanssa.

Ja jälkkäriksi kotipihan omppupuista pannaria.

Sekin on jotenkin retrohenkinen sapuska.

Pikkuinen omppupannari
(tupla-annos on uunipellillinen)

Taikina
4 dl kevytmaitoa
2 kananmunaa
2½ dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 tl kardemummaa
1 tl suolaa
Uunipellille
40 g voita
Päälle
4 pientä omenaakanelia
sokeria

Tee tavallinen makea pannaritaikina, jossa vähän kardemummaakin. Laita turpoamaan jääkaappiin.
Kuumenna uuni ( 225 astetta) ja laita iso voinokare uunivuoan pohjalle. Anna voin paahtua vähän ruskeaksi.
Poista omenista siemenkodat ja leikkaa viipaleiksi. Ripottele pinnalle sokeria ja kanelia.
Kaada taikina uunivuokaan ja sitten päälle omput.

Paista puolisen tuntia 225-asteessa.

Tarjoa kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai jätskin kanssa.

 

Isovanhemmuus Ruoka ja viini

Yhteisen päivällisen äärellä

”Tänään on ollu kyllä kiva päivä.” – oli Apsu todennut, kun olivat kotiutuneet meidän yhteiseltä kyläilyreissulta.

Kuinka kauan tätä onkaan suunniteltu, aiottu, sovittu, ja aina on tullut jotain, useimmiten muksujen sairastumisia tai muita esteitä. Mutta tänään me vihdoin olimme systerini ja avokkinsa luona ”saunaillassa”.

Saunailtaan kuului myös hienon hieno päivällinen, jossa ei todellakaan ollut jätetty lapsia huomiotta.

Jo kattaus lupasi hyvää. Ja sellaista todellakin oli tulossa. Ja minuahan ilahdutti kummasti, kun muksut kilpailivat siitä, kumman vieressä mummi istuu. Tämmöisiä ne ovat hyvät hetket nykyisin.

Sienicappuccinoa, yrtti-uunilohta lisukkeineen ja viineineen (ja muksuille elämänsä ekat Pommacit!), ja jälkkäriksi sekä vadelmaherkkua että kakkua. Siis tuplajälkkärit.

Kukaan ei valittanut, jossain välissä Eevis nojasi tuolin selkänojaan ja huokaisi raskaasti: huh! – Ja tuo ´huh´oli positiivinen.

Kaikesta illastamisesta ja saunomisesta huolimatta ehdimme myös vaihtaa kuulumisia, höpötellä ja sopia että näitä auringonlaskuja katsellaan tältä parvekkeelta toistekin.

 

Bloggailu Muistikuvia Valokuvaus

Tauon aikana ja sen jälkeen

Käyttökatkos ja sen vaikutus 

Onhan helpottavaa, kun kaikki tässä postaushommassa taas toimii.

Sekä oma töpeksintäni että webhotellin hyvin pieni ”huolimattomuus/hoksaamattomuus” ovat pari päivää vaikeuttaneet jokapäiväistä bloggaamistani. Kaikkein eniten katkokset, ongelmat, postaamisen mahdottomuus lienevät häirinneet eniten minua, ja vain minua. Pienellä, tai noh, pienellä ja pienellä, rahallisella satsauksella pitkälle ensi vuoteen kaikki taas tällä saralla toiminee ongelmitta.

Tosin nyt tulee oikeasti harkittavaksi kuvien julkaisun mahdollisuudet. Tässä blogissa kun on yli 20 000 kuvaa, ja ne vaativat paljon maksullista webhotelllitilaa. Olisi oikeasti ryhdyttävä perkaamaan varsinkin vanhemmista postauksista suht surkeita, mutta turhan isoina tiedostoina postaamiani kuvia, jotta tilaa uusille kuville tulisi lisää. Tai sitten rajoitettava päivittäin julkaistavien kuvien määrä artikkelikuvaan ja sen lisäksi yksi, korkeintaan kaksi kuvaa per päivä. Mutta kun se ei oikein vastaa omia ajatuksiani. Blogiahan on minulle myös albumi. Paperikuva-albumeita tulee täyttäneeksi nykyisin hyvin vähän, onneksi sentään ainakin muksuista on kuvakirjoja ja matkoista matkakuvakansioita … Mutta katsellaan.

Samaan aikaan toisaalla – työnteon kaltaista ja kirjoja kuuntelussa 

Näinä parina edellisenä päivänä, jolloin muutamankaan rivin saaminen internettiin viestiksi katkeamattomasta postaamisesta, on ollut tekemistä ja kulkemista, kuvattavaa ja kuljettua aamuvarhaisesta pitkälle iltaan. Melkein voisi työnteoksi nimittää monenmoisia Muistikuvia-hommia. Ja lisäksi on ollut ihan poikkeuksellisen aktiivista viestintää suuntaan jos toiseenkin, ja ihan tavallista pyöräilyä ja kokkkaamista [tai noh, melkein tavallista: bogotalaisen keiton ohjeen kirjoittelen tässä joku päivä. Se ON odottamisen väärti.]

Väärti sanasta tulikin mieleeni toinen niistä kirjoista, jotka olen tässä editoidessa, järjestellessä, kuvakansioita asiakkaille ja omiin tarpeisiin kootessa kuunnellut. Janne Saarikiven  Rakkaat sanat oli pitkästä aikaa todella, todella mielenkiintoinen tietokirja. Opin taas paljon myös historiasta, kielestä – ja omastakin historiastani.

Toinen kirja, joka sekin on tietokirja ja joka sai ajattelemaan, on Maijastiina Kahloksen Taikakirja. Kaltaiseni tonttumaailmassa ja kristinuskon (historian) maailmassa elänyt, tuntenut ja tutkinut sai kyllä todella paljon ahaa-elämyksiä, uutta erinomaisen kiinnostavaa tietoa tämän myötä.

Kauniita päiviä ja kuvia 

Aamukaste takapihalla on tehnyt siitä kimmeltävän. Ruohonkorsien pinnalla värisevät vesipisarat aamuauringossa saavat aikaan ”bokehia”; pyöreitä valopisteitä, joita usein tulee tavoitelleeksi kuvien syväterävyysalueen ulkopuolelle.

Tällä kertaa päätin täyttää koko kuva-alan niillä.

Postauksen muissakin kuvissa on näitä bokeh-palleroita, mutta vain taustalla.

Nyt Vain elämää ja uusi neule puikoilla. 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Poikkeukselliset mukavat maistiaiset

Syyskuun toinen tiistai.

Sehän on perinteinen Oulun Viininystävien meetingin aika. Mietin pitkään ilmoittaudunko, ja ilmoittauduin onneksi sittenkin! Joskus tämä syyskuun meetinki on ollut meilläkin, mutta nyt en ollut lupautunut järjestäjäksi, mutta mukaan Aleksinkulman meetinkiin kuitenkin menin.

Meitä ei ollut paikalla kuin 10, joskus on ollut parikymmentä ja enemmänkin. Tänään porukan pienuus oli oikeastaan vahvuus. Juteltiin, kuunneltiin, vaihdeltiin mielipiteitä, – oikein oli familiääri tunnelma. Teemana oli ”matkapullo”. Ideana näissä syyskuun maistiaisissa on se, että jokainen tuo maisteltavaksi viinin joltain reissultaan. Jollei muuta, niin reissu on voinut olla vaikka lähi-Alkoon. Reissu vuosien takaa, tai vaikka nettikauppaan.

Yksi tämän teeman hienoimmista kokemuksista oli tänään, kun yksi jäsenistämme – viimeisen päälle viiniharrastaja ja ammattilainen – oli oman tasavuosisyntymäpäivänsä vuoksi/iloksi tuonut kellaristaan vuoden 1982 Chateau Palmerin! Vuoden 1982!!

Me ollaan oman  viinikerhon kanssa testattu samainen viini joskus 1990-luvulla. Ja nyt tänään tämä! Mitä opimme tästä: kellaroinnissa on ideaa! Ja on hienoa yhdessä maistella jotain näin ainutlaatuista.

Minun liruviinini Kroatian reissulta oli ehkä illan vaatimattomin, mutta olipa jännä, että sille oli sattui olemaan verrokki, samasta rypäleestä, samalta saarelta, eri vuosikerta ja (parempi) tuottaja. Taas opimme uutta. Ja oppiminen on hyväksi ja iloksi,  – viiniystävyys on.

Me ollaan oman  viinikerhon kanssa testattu samainen viini joskus 1990-luvulla. Ja nyt tänään tämä!

Mitä opimme tästä: kellaroinnissa on ideaa! Ja on hienoa yhdessä maistella jotain näin ainutlaatuista.

Minun liruviinini Kroatian reissulta oli ehkä illan vaatimattomin, mutta olipa jännä, että sille oli sattui olemaan verrokki, samasta rypäleestä, samalta saarelta, eri vuosikerta ja (parempi) tuottaja. Taas opimme uutta. Ja oppiminen on hyväksi ja iloksi,  – viiniystävyys on.

 

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Syksyn kauniissa valossa

Olikohan tänään tämän kesän, syyskesän, viimeinen lämmin päivä? – Todella kaunista, tyventä ja lämmintä.

Ja mikä siinä on että ei puhettakaan, että olisin ehtinyt aamulenkille ennen kampaajalle menoa (klo 9.30). Varuilta kellokin oli herättämässä, mutta heräsin ilman sitäkin ajalleen, mutta että olisin kahdeksalta ollut valmis polkemaan jonnekin Oulujokivarteen ja sieltä sitten 1½ tunnin lenkin jälkeen hiusten leikkuuseen?  – Ehei, häthätää ehdin autolla ajoissa. Nyt on kesähiukset! Kesällä oli paljon pidemmät. No nyt näin, ja tämä hyvä.

Kaupungille toinenkin asia! VIHDOINkin sain aikaiseksi mennä Telian Deskille vaatimuksella tarkistaa sekä laajakaistan, telkkarikanava- ja tallennuspalveluiden että oman kännykkäni (joka muuten onkin jo viisi vuotta vanha – toisin kuin vielä viime viikolla luulin) liittymän hinnat ja sopimaan uudet ”tarjoushinnat”. Pehtoori ”kilpailutti” keväällä oman liittymänsä ja sai uuden sopparin olennaisesti halvemmalla, mistä innostuneena ja pitkästä aikaa hoksanneena tein tänään saman: kaikki laskutettavat osat sain olennaisesti edukkaampana. Noin kolmanneksen tippui kuukausittainen hinta kaikille, siis monta kymppiä! Joten: kannattaisi itsekin muistaa tehdä tämmöinen tiuhemmin.

Onnistuneen kaupunkireissun jälkeen oli hyvä lähteä sykkelöimään.

Tarkoitus oli kuvailla jokivarressa pitkästä aikaa…  Kamera toki oli satulalaukussa, mutta oliko kamerassa akku paikallaan? – Argh! No se siinä sitten syyskuun kuva Oulu-kalenteriin jäi ottamatta. Noh, koko kalenterirumba taitaa tänä vuonna ainakin Oulun osalta jäädä muutenkin tekemättä.

Kotipihalla tepastelin illansuussa kameran kanssa. Lämmin syksyn valo on kaunis.

 

Niitä näitä

Sunnuntai vähillä hommilla

Eilen illalla/yöllä oli Oulun seudullakin ollut revontulia. Ja olinko kameran kanssa rannoilla kuvailemassa kuten vielä puolenkymmentä vuotta sitten?  – Ehei. Ei enää jaksa, ei ole enää sellaista oppimisen paloa kuvaukseen kuin vielä silloinkin.

Nippa nappa muistin/jaksoin katsella ja kuvailla uusia pihavaloja. Kyllä ollaan niihin tyytyväisiä. Ja lämpimiin iltoihin, sateettomiin päiviin. Juuri tällainen syksy on mitä mukavinta.

Näin syksyn tullen olisi kyllä – taas – halua opiskella jotain. Joku lyhytkurssi. Kirjoittamista, kuvaamista, jotain ihan uutta? Etelä-Suomessa olisi vaikka mitä mahiksia, mutta täältä kotihuudeilta en ole löytänyt mitään mieluisaa… Ehkä vain oleilen. Ja totta puhuen, on meillä tiedossa tuleviin viikkoihin ja kuukausiin kaikenmoista tekemistä ja reissua ja retkeä.

Tänään vain pyöräretki

(40 km päämäärättä, kirjaa kuunnellen, tihkusadetta väistellen)

ja makumatka

(kaappien tyhjennys -pizzaa; tuli opittua, että Västerbotten-juusto on hyvä juusto myös pizzaan).

 

Vanhemmuus

Synttärijuhla hyvin syöden

Olipa mukava ilta. Kyllä minä niin toivon, että sittenkin olisin kaivanut järkkärini laukustani ja rohkeasti kuvaillut niitä toinen toistaan kauniimpia annoksia, joita illan aikana nautimme.

Olemme olleet viettämässä – myöhästyneenä – Miniän synttäreitä. Ne oli tarkoitus viettää heinä-elokuun vaihteessa – siis oikeaan aikaan, mutta kun tuli tuplabuukkaus (Qstock), niin siirsimme suosiolla. Hyvä että siirsimme, tänään oli hyvä aika ja hyvää aikaa.  Lämmin syyskuun lauantai ilman kiirettä minnekään.

Olimme Pikisaaren Kurkelassa nauttimassa The Menun. Viineineen. Enimmäkseen ihan huikeaa makujen yhdistelyä, ennen kokemattomia makuja ja nimenomaan yhdistelmiä. Eniten meitä kaikkia hämmästytti, ilahdutti ja puhutti tomaatin, mantelin ja fetan yhdistelmä, jonka parina tarjoiltiin vuoden 2014 riojalaista punaviiniä. Kuulostaa ehkä hieman kummalliselta, mutta voi kuinka se oli hyvää. Olimme hiljaa hämmästyksestä ja ihastuksesta. Muutoin emme juurikaan olleet hiljaa… 🙂

Nuorten kanssa yhdessä juhlimassa – pitkään iltaa istuen – hyvällehän se tuntuu.

 

Italia Reseptit Ruoka ja viini

Syksyinen perjantai – italialaisilla fiiliksillä

Perjantai. Ihan niin kuin se pitäisi erikseen mainita.

Ei, ei ole ollut mikään työteliäs tai muutenkaan rankka viikko, jolloin perjantai vihdoin koittaisi. Sellaisiakin viikkoja on elämässä ollut, paljonkin. Mutta kaukana ne vuodet. Tänään vaan on tuntunut mukavalle, että on perjantai. Viikonlopun alku. Oli tällekin päivälle yksi ”iso” juttu. Olin päättänyt valmistaa huolella jotain hyvää sapuskaa, oikein viikonloppuruokaa. Ja huomiseksi meillä on tiedossa juhladinner. Joten siis selkeästi viikonloppu eroaa arjesta. Mukava niin.

Tälle perjantaille muutakin hyvää: löysin vihdoin mieluisat sukkapuikot [tämäkö on oikeasti mainitsemisen arvoista? – Mistä se, että tästä mainitsen, kertoo elämänmenostani nykyisin?  – Sen että kaikki on ihan hyvin.]

Hyvää myös se, että löysin mieluisat kengät! Riekerin citylenkkarit, joilla syksyn Helsingin reissut ja hääpäiväjuhlavuoden ”grand tour” tulevat sujumaan hyvin. Enkö ole grand tourista vielä kertonut? – Enpä taida vieläkään kertoa. Sellainen on kuitenkin tulossa. Mutta kun olen oppinut tähän, jos ja jos ja jos…. -juttuun niin en vielä kovin paljon hehkuttele. Mutta kengät reissua varten on kuitenkin jo löytyneet. Olen viikon aikana pyörälenkeillä Kempeleen Zeppeliinissä ja Ritaharjun Ideaparkissa sekä netissä surffaillen mieluisia etsinyt ja tänään sitten vahingossa (sukkapuikko-ostosten vierestä) Haloselta löysin. Yesh!  Kenkien löytyminen ei ole mikään pikku juttu. Tai siis on. Mutta pikku jutuistakin voi tulla iloiseksi.

Ja se ruoka. Siis pitkästä aikaa Saltimbocca alla Romana.  Kuten jo tämän pihviruoan nimi kertoo, ruoka on varsin herkullista. Ruokahan nimensä mukaan suorastaan ”hyppää suuhun” [ saltare ~ hypätä ja bocca ~ suu]. Tänään tein oikein huolella ja melkein läträten marsalalla ja voilla.

Nykyisin meillä syödään kovin harvoin pihviä, ja harvoin punaviiniä. Mutta tänään! [Turhapa on sitten aamuyöllä tulla kyselemään, miltä nyt vatsassa tuntuu… 🙁 ]

Saltimbocca alla romana – syyskuussa kotona

kaksi naudan ulkofileepihviä
suolaa, pippuria
salvianlehtiä
prosciuttoa
vehnäjauhoja
tarpeeksi (50 g) voita
tarpeeksi (1 – 2 dl) marsalaviiniä

Ota pihvit hyvissä ajoin huoneen lämpöön ja nuiji sitten noin ½ sentin vahvuisiksi. Pintaan suolaa ja pippuria. Kiinnitä cocktailtikulla jokaisen pihvin toiselle puolelle pari, kolme salvianlehtiä sekä parmankinkkua. Lopuksi taputtele pihvien molemmille pinnoille vehnäjauhoja.

Kuumenna paistinpannu, lisää ainakin ruokalusikallinen tai kaksi voita ja paista pihvejä noin kaksi minuuttia puoleltaan. Laita pihvit lämpimään, kannen tai folion alle.

Lisää viini sekä muutama silputtu salvianlehti pannulle. Keitä tovi ja lisää vielä pari ruokalusikallista voita pannulle, lisää suolaa ja pippuria. Laita pihvit takaisin pannulle kastikkeen joukkoon ja anna vielä kiehahtaa.

Tänään meillä ohessa tomaattisalaattia (Modenan balsamico ei ole vain koriste!!) sekä eilisen kesäkurpitsapastan tuunaus parsakaalilla. Ja jotta ’Italia vibes’ olisi pihalle paistaneen auringon lisäksi täydellinen, niin ruoan kanssa nautimme Peppolia. Paljon muistoja, paljon makua ja sopivaa hapokkuutta ruoalle.

Kastikkeeseen tarvittavaa makeahkoa marsalaa jäi pienestäkin pullosta runsaasti, joten juustopalasen kanssa siitä sai lisää italialaisia muistoja. Semminkin kun pihapöydillä oli viime viikonloppuna keramiikkamyymälästä ostamiani pikkuisia ruukkuja. Ja torilta valkosipuleita!

Ja vielä huomiseksi luvattu lämpöä! Voidaankohan jo puhua intiaanikesästä?

[täällä olen sitä selitellyt tai siis tietoja lainaillut. Eihän se sana ole kielletty?]

Puutarhahommia

Pihalla uutta ja tuntematonta

Kunhan aamupäivän pyöräilyhaahuilulta palasin kotiin oli aika liittyä pihahommissa taas viikon viihtyneen Pehtoriin seuraan.

Mm. uudet pihalamput ovat olleet miehen to-do-listalla tällä viikolla. Eikä kahdeksan vanhan lampun vaihtaminen uusiin erilaisiin ihan pikkujuttu ollutkaan. Jokaiselle kun oli valettava pieni uusi betoninen tuki; ja ensin oli tietysti vanhat otettava pois.

Hommaa ei helpottanut se, että muutaman lampun paikka on  keskellä perennapenkkiä tai koristepensasta.  (esim. tämän postauksen kuvissa näkyy muutama vanha lamppu).

Nyt uudet valot ovat paikoillaan, ja odotellaan pimenevää iltaa, että nähtäisiin millainen valo ja miten näiden uusien lamppujen valo pihalle sopii. Laittelen viikonlopun aikana iltakuvia lampuista.

Minä hommailin enimmäkseen kesäkukkaruukkuja tyhjennellen ja pesten sekä takapihalla, yrttipenkkien parissa, – ja taas kerran päätin, että ensi vuonna aurinkogonkukkien lisäksi sinne tulee paljon muitakin kukkia, ja vastaisuudessa yrtit kasvattelen ruukuissa tai ostan kaupasta. Se, että ollaan nyt parina vuonna oltu alkukesästä – jolloin yrtit pitäisi istuttaa, varjella kylmältä, koulia – parikin viikkoa mökillä, on merkinnyt kasvukauden alussa ratkaisevaa poissaoloa menestyksellisen yrttiviljelyn kannalta. Se ja muutoinkin olen ollut aika piittaamaton… Noh, on sieltä tänäkin kesänä yrtit aika hyvin lähteneet.

Otsikkokuvassa olevia auringonkukkia katselin: liekkö nuo neljä viimeistä ehtivät kukkia ennen lumentuloa? Josko viikonlopuksi luvattu lämpö saisi ne avautumaan?

Sitten minulla on penkissä tällainen.

Ostin sen ihan pienen pienenä taimena, se oli minttujen joukossa, minusta se tuoksuikin mintulta, myyjä kuitenkin kertoi, että se on anis. Mutta ei tämä minusta anikselta näytä. Tosin siinä on aniksen ja mintun vihvahteita maussa. Eikä se (kai ?  😀 ) ole myrkyllinen, koska olen sillä parikin kertaa jälkkäreitä maustanut ja koristellut. Ja puutarhalla se oli muiden syötävien yrttien joukossa. Tietääkö joku, mikä tämä on? Se on tosi kaunis, noin 15 – 20-senttinen hentolehtinen yrtti.

Google Lens ehdottaa sekä lakritsiyrttiä että sarja/häntäparsaa, joka on huonekasvi! Vakaalla pohjalla tämä minun vuosikymmeniä jatkunut yrttiviljelyni!

Niitä näitä Ravintolat Reseptit Ruoka ja viini

Omppupiirakan aika, – ja missä Villiviini?

Syksyn ensimmäisen omppupiirakan olen leiponut tänään.

Ohje on suoraan uusimmasta K-ruokalehdestä.

Sivulta 11 löytyy tämä ohje.

Hyvä ohje oli tämä.

Uutta ja minulle varsin mieluista oli mascarponetäyte mehevöittämässä piirakkaa. Tämä piirakka ei kaipaa vaniljakastiketta, kermavaahtoa tai jätskiä kylkeensä, vaan on ihan omillaan oikein mehukas ja omenainen. Sekoitettu mascaronetäyte oli suoraan purkista nuoltavan hyvää, ja ajattelin, että sitä voisi käyttää, vaikka tuulihattujen tai täytekakun täytteenä. Saattaisi sopia jonkun puolukkaleivonnaisen tekoonkin oikein hyvin. Kunnon kreemiä.

 

Kuinkahan monenlaisia omenapiirakoita sitä on tullutkaan leivotuksi? Alla linkkejä täällä blogissa julkaisemiini piirakkaohjeisiin.

Pähkinäinen omppupiirakka

Omenafocaccia

#Someomenapiirakka

Kookosomenakakku

Kookosomenakakun ohje on ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruoanlaittoon), jossa muuten näyttää olevan aika monta syksyistä ruokaa ja säilöntäohjetta. Ehkä niistäkin vinkkejä sinullekin. Kaikki keittokirjanihan ovat nettiversioina ja siten ladattavissa omalle koneelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Minulla oli viime viikolla mökillä mukana (hääpäiväviikonlopun kunniaksi tms.) matkapäiväkirja meidän häämatkalta Kreetalle syyskuussa 1983. Kirjoittelimme molemmat matkallamme pieneen muistivihkoon hääreissustamme (niinkuin muistakin reissuistamme teimme aina siihen asti, että rupesin tekemään matkoista nettisivuja tai päivittämään blogiin matkakertomuksia), – ja olipa kyllä mukava nyt lukea tuon 40 vuoden takaisen matkan kulusta.

Saatiin matka häälahjaksi vanhemmiltani, ja koska edellisenä vuonna oli oltu mun ”työreissulla” Kreikassa (olin kahden viikon opiskelijaekskursiolla yksi kolmesta reissun vetäjästä) oli ihan mahtavaa mennä kahdestaan honeymoonille juuri Kreikkaan.

Alkumatkasta pieni hämmennys tullissa, kun piti luovuttaa virkailijalle maihinnousukortti, johon olin epähuomiossa kirjoittanut vielä tyttönimeni, minkä hoksasin sillä samalla hetkellä kun annoin passin ja kortin tullin tiukannäköiselle virkamiehelle. Ja siinä samassa tempaisin lapun miehen kädestä, revin sen hänen silmiensä edessä ja tulipunaisena koetin selitellä jotain ”sorry, honeymoon, new name, …. ” ja jotain muuta. Passin oli kuitenkin jo hommannut uudelle nimelle ja sain sitten täytettäväksi uuden lanketinkin ja pääsin kuin pääsinkin saarelle häämatkan viettoon.

Mutta siis, matkamme alkoi ajelemalla ensin autolla Helsinkiin, jossa vietimme pari päivää tuttuja tapaamassa, tutustumalla Hvitträskiin ja mm. kävimme syömässä ravintolassa, jossa olimme aiemmin keväällä onnikkakurssin seitsemän viikon Helsingissä asumisen aikana pari kertaa käyneet ja ihastuneet. Nyt päiväkirjastamme luettiin, että ”Villiviini”-ravintola oli syyskuussakin ollut hyvä kokemus, melkein kuin Helsingin kantaruokaravintolamme (kolmas kerta on jo ”kanta”).  Eikä meillä kummallakaan ole muistikuvaa, missä kohtaa Helsingin keskustassa tällainen ravintola oli? Pieni epäily, että jossain Erottajan lähellä, Diana-puiston reunalla? Mutta onko kellään blogin lukijoista tietoa tai muistikuvaa? Onko Helsingissä ruokamatkailleita tai muuten kulkeneita, jotka tämän paikan 1980-luvun alkupuolelta muistaisivat? Olisi mukava tietää missä se oli.

Niitä näitä

Hajamietteitä

 

Syksy, syksykin tuntuu nyt hyvälle.

Ja nyt olisi niin paljon kaikkea mukavaa tekemistä, ettei oikein tiedä mille alkaisi, ja sitten päivä suhahtaakin jo ohi, eikä ole ehtinyt vielä päättää… 🙂

Sadonkorjuuhommia ei minun yrttipenkeistäni tänä vuonna juuri ole. Mökiltä palatessa täällä odotti kaatunut iso, vanha pihlaja, jonka Pehtoori eilen sahasi ja pilkkoi, olisi ollut helpompi pari ämpärillistä pihlajanmarjoja hyytelöitäväksi, mutta kun se hyytelö ei meillä kulu, niin mitä sitä turhia keittelemään. Oksia laittelin kyllä maljakoihin ja ruukkuihin sekä sisälle että pihalle, mutta eivätpä ne oikein hyvin siinä voi.

Marja-aroniapensaissa on paljon, hyvin paljon marjoja, eivätkä rätsät vielä ole hyökänneet niitä syömään, mutta eipä ole marjat vielä kypsiäkään. Niistä tulisi todella hyvää hilloa: ehtivätkö kypsyä ennen rätsien tuloa? Toivottavasti, sillä  linnut putsaavat pensaat  parissa tunnissa.

Omenoita tulee niin vähän, että ne syödään suoraan puista. Osto-ompuista aattelin huomenna leipoa piirakan. Tai ylihuomenna.

Puhelimista ja niiden valokokuvsta parisskin yhteyksissä ollut tänään puhetta, minulla vähän reistailee puhelin, tai siis lähinnä se, että luurin näyttö on säröillä, joten kosketusherkkyys ei ole paras mahdollinen. NÄytön vaihtaminen on varsin hintavaa, enkä millään raskisi vielä vaihtaa uutta puhelinta. Pitäisi sinnitellä, että ehtii täyttää ainakin neljä vuotta… Nyt on sellainen aika, että Google lähettelee parin vuoden takaisia ikävähköjä kuvamuistoja. Yleensä puhelimen kuvamuistot minulla ovat Lapin laduilta tai patikkapoluilta, ravintolaruoista tai lapsenlapsista, ja niitä kaikkia olen kuvaillut kymmenittäin, sadoittain, tuhansittainkin myös Canonilla, joten miksi hankkia puhelinta – ainakaan vielä.

No niin, mutta tällaista sillisalaattia tämän päivän yhteenveto.

Huomenna sitten yksi kysely, hyvät lukijat!

Muistikuvia Valokuvaus

Kuvat vilisevät

Nyt vilisee silmissä. Olen suunnilleen koko päivän, pl. ah niin mukavaa pyörälenkkiä, istunut koneella ja editoinut kuvia, tehnyt niistä kansioita eilen Koitelissa perhe- ja vauvakuvauksessa olleelle nuorelle perheelle. Oli virettä tehdä homma urakalla pois. Vaativampaa on henkilökuvaus kuin ruoka-annosten kuvaus. Ja puolivuotiaan vauvan kuvaus syksyisessä luonnossa oli jo ihan oma lajinsa.

Ensi viikolla onkin taas ruoka-annoskuvauksia, lokakuussa olisi ollut isot rotissöörijuhlat kattauksineen ja ruokineen kuvattavana, mutta minullapa on silloin parempi ”keikka” tiedossa, joten tuosta kuvausprojektista jouduin kieltäytymään.

Meidän ”Pallero”, jolla työnimellä Järvenpään vauvaa kutsuttiin jo odotusaikana, saa juuri silloin kasteessa nimen. Pallero ei olekaan ollut oikein kuvaava nimitys, ei edes odotusaikana, jolloin Tyär oli kaikkea muuta kuin raskaus”vahvuudessa”, eikä vauvakaan ole vielä miltään pallerolta näyttänyt. Nyt puolentoista kuukauden ikäisenä on sentään jo saanut pyöreyttä  kasvoihinsa. Ja kuulemma jo hymyillytkin.

Onneksi on jo ennen kastajaisia reissu Helsinkiin, ja samalla tietysti Järvenpäähänkin!

Mie vetäydyn nyt näytön ääreltä takkahuoneeseen neulomaan, – sitä voi tehdä silmät kiinni. Ei ole kirjoneulevaihe puikoilla…

Muistikuvia

Sunnuntaille kuvattavaa

Kesällä Kalevassa oli artikkeli pienestä keramiikkapuodista tässä lähellä. Olen kesän mittaan monta kertaa pyöräillyt ohi. Monta kertaa olen sinne aikonut, mutta vasta tänään sattui/muistui sopivasti mieleen sopiva hetki, jolloin se oli auki.

Ei siellä enää niitä isoja ruukkuja ollut, joita lähdin hakemaan ja jopa iso hedelmä/salaatti/koristevati, jota olin jo kuvista katsellut ja ihaillut monta kertaa, jäi ainakin tällä kertaa kauppaan.

Kauppa on siis Ceramica e arte kalsa

Mutta ehkä vain siksi, että minulla oli jo melkein kiire kuvauskeikalle Koiteliin. Muutoin olisin antanut itseni keksiä montakin perustetta, miksi tämän astian olisin muutenkin runsaisiin astiakokoelmiini lisännyt. Lisännyt siitä huolimatta, että se ei väreiltään, eikä muutenkaan sovi meillä oikeastaan yhtään mihinkään. Mutta kyllä siihen(kin) ihastuin.

Onneksi sentään yrttiruukkuja, ja vieläpä todella edullisesti, oli tarjolla. Ne sentään ehdin ostaa. Ja keväällä palaan tuonne: ”oliivilehtoni” ansaitsee uudet ruukut. Ja putiikki jatkaa nettikauppana talven yli: ties mitä kaikkea tulenkaan ehdottomasti tarvitsemaan.

Ja sitten Koiteliin. Jonne matka tuntui paljon pidemmältä autolla kuin itsekseni pyöräillen jonakin tekemättömänä kesäpäivänä. Mutta olihan se taas hyvä paikka.

Hyvissä ajoin ennen sovittua kuvaussessiota olin paikalla, itsekseni nautiskelin, etsin kuvauslokaatioita, hain sopivia valotuksia. Enpä ennen ole vauva/perhekuvauksia ulkona tehnytkään. Studiossa sentään muutamia.

Sää oli kyllä oikeastaan mitä parhain, puolipilvistä, pieni tihkukuuro teki vain hyvää. 🙂 Ja puolivuotias kuvausten pääosan ”esittäjä” oli mitä mainioin, huikean turkoosinsinisine silmineen. Pieni perhe oli mukava kuvattava.

Seuraavaksi saanenkin kuvata meidän omaa pienintä lapsenlasta.

Isovanhemmuus

Välitilassa – muuttuvia tekijöitä olemassa

Merkillinen välitilaolo tänään, tai jo eilen. Kerta kerralta paluu mökiltä kotiin, kairasta kaupunkiin, vaatii enemmän sulattelua ja totuttelua. Vielä viipyilen pohjoisen valossa ja ajattomassa elossa, mutta toisaalta moni asia vaatii asemoitumaan aikaan ja paikkaan – täsmällisesti.

Tänään oli kellokin herättämässä, jotta varmasti brunssi lapsenlapsille olisi aamukahdeksalta katettu ja valmis. Ei tarvittu kelloa, ehdittiin tunti odotella… 🙂

Aamiaisen ohessa ja jälkeen kuulumisten vaihto ja  mökkireissun kuvien katselu lasten kanssa. ”Milloinhan me taas päästään mökille?” – kuului molempien suusta useamminkin kuin kerran.

Sitten ulkoilemaan. Kolmen leikkipuiston kierros aamupäivän ratoksi ja liikunnaksi. Onhan nuo leikkipuistot hienoja nykyään. Vielä 1990-luvulla jolloin niissä tulin eräänkin aamupäivän viettäneeksi, useimmissa oli vain  kiikut, hiekkalaatikko, liukumäki ja kiipeilyteline. Nyt on katetut permannot, ja toinen toistaan hienompia telineitä, renkaita, linnoja, laivoja, monenlaisine toimintoineen. Ja minä sydän syrjällään katselin Apsun kiipeilyä ja roikkumista vaikka kuinka korkealla.

Ensimmäisenä kävimme minun (ja tyttären) alakoulun pihalla olevassa leikkipuistossa. Ei vaan ollut 60-luvulla tuollaisia leikkipaikkoja. Pikkuisen oli kyllä itsellä jämähtänyt olo: edelleenkö minä näillä sijoilla kuljen. Yli puolivuosisataa sitten siinä oli minun välituntieni tienoo. Enkä minä täältä Koskelankylästä ole mihinkään edennyt!

Ja seuraavaksi Meri-T0ppilan puistoon. Siellä minun kansakouluaikanani käytiin syysretkellä poimimassa puolukoita. Niistä sitten keittolan tädit keittivät ruispuolukkapuuroa, jonka päälle en varsinaisesti ymmärtänyt. Äidin lappuska oli paljon parempaa. Tänään muksut eivät mitään puolukoita poimineet, kunhan kilpaa kiipeilivät.

Vielä yksi puisto ja sitten kirjastoon. Apsulla etsinnässä ”Neropatin päiväkirjat”. Kyllä meillä kesti, että ne löysimme: kaikki neljä löydettyä poika halusi lainata. Sellaisesta olen merkillisen ylpeä. Ja iloinen siitä, että molemmilla muksuilla kirjat ovat elämässä ja tärkeitäkin. Eepi sitä selittikin: ”että oppii tuntemaan kaikkia eläimiä… ” Ainakin kaksi eläinkirjaa oli pinossaan.

Kun alkuiltapäivästä lapset palasivat isänsä luo, mie ajattelin lähteä – vihdoin – pyöräilemään. Kahden viikon tauko on ollut turhankin pitkä, muttaku juuri silloin alkoi sade. Ei mitään tihuutusta vaan Sade isolla ässällä. Se siitä pyöräilystä.

Sitten onkin mennyt miettiessä, että millehän alkaisi, mitä tekisi. Ehken mitään. Tai jos vähän neuloisi pitkästä aikaa.

Mökkielämää

Mökiltä palattua, mökkiä sisustettua

Olemme kotona. Koti tuntuu taas isolta, ja nyt illan tultua melko hämärältä Lapin valoisten iltojen jälkeen.

Kotimatkalla 

Oli tultava. Mutta on hyviäkin syitä sille: huomenaamulla kahdeksalta muksut ovat täällä brunssilla. Emme siis tulleet turhaan.

Ja mökille pääsee uudelleen, – aika piankin. Ehkä. Toivottavasti.

Matka sujui nopeasti, huolimatta siitä, etten ajanut kilometriäkään. Kemiin asti satoi, minun mielestäni niinkin paljon, että oli vesiliirron uhkakin, semminkin kun meillä oli peräkärry. Ihan suosiolla ja mielelläni annoin Pehtoorin ajella. Tavallisesti en osuudestani luovu; minusta on mukava ajaa. Mukavaa juuri silloin kun ei ole vesiliirron uhkaa, eikä peräkärryä.

Matkan aikana vähän perkasin kuvia – läppärillä autossa se ei ole ehkä ergonomisesti, ei valon kannalta, ei nettiyhteyksien, eikä minkään muunkaan kannalta erityisen tuloksellista, mutta kuitenkin. (BTW: ergonomiasta puheenollen. Kun pysähdyimme Peuran Essolla, tai mikä se nykyään onkaan, lounasleiville, oli aika surkuhupaisaa kuinka molemmilla kesti autosta noustessa aikamoinen tovi ennen kuin kulku oli suoraselkäistä ja ennen kuin jalat toimivat odotusten mukaisesti. Viikon, parin kanniskelu, kyykkiminen, lapiointi, kankeaminen, kapuaminen, laskeutuminen ja venyttelemätön elämä jättävät jälkensä …

Mökin sisustusjuttuja 

Menneillä viikoilla mökillä – uuden pation rakentelun ja ”sisustamisen” lisäksi – laittelin mökkiin ja pihapiiriin muutamia uusia, pieniä juttuja.

Kynttilät ovat mökillä tärkeitä. Olen kyllä jo usein vannonut, etten koskaan, ikinä, milloinkaan hanki sinne yhtäkään lyhtyä, tuikkua, kynttiläjalkaa. Mutta. Tilasinpa uudesta nettisisustuskaupasta (piaolsbo.com) tuollaisen klassisen kynttiläjalan. Vastaavia messinkisiä, reissuilta antiikkikaupoista olen ostanut [lue: Rooma x 3] kotiin, mutta nyt mökillä on tällainen vähän tukevampi. Perfetto, tai ehkä parempi ilmaus: Jo vain!

Samasta putiikista tilasin valosarjan mökkikamarin ikkunaan. Elokuussa lumihiutaleet eivät ihan vielä ”istuneet” sisustukseen, mutta odottakaapas kun vuodenvaihteen pimeyteen nuo sytytän.

Lempparikuohuvan kaunis pullo sai jäädä osaksi sisustusta, kun sille laitoin kynttilänpidikkeen.  Pumpulitukkoja parempi ja turvallisempion on tämä ratkaisu.

Jo aiemmin Tobias ja Tua (Puutarhurinmajasta) ovat kotiutuneet mökille. Nyt ne viihtyivät Myötätuulen terassilla ilta-auringossa. Ja huom. ohessa yksi monista ”jäkälä-installaatioistani”. Kaikissa niissä on joku akryyliväreillä maalaamistani kivistä. Kivistä maalattuina on Mörönpoikasen lisäksi myös saunatonttuja, leppäkerttuja, sopuleita, hiiriä. Kaikkea sitä huvittikin patikoinnin ja piharemppojen ohessa … Ehkä minä vielä kehityn. 😀

Monenlaista kokeilin… Postausten artikkelikuvissa näitä on jo näkynytkin.

Ja sitten vielä viimeiseksi yksi uusi juttu. Tuo punainen, nelikanttinen maljakko, jossa on kuivattuja tupasvilloja. Se on ihan uusi. Tai siis meillä uusi.

Tosiasiassa se on 1800-luvulta, ehkä jopa sen alkupuolelta. Mökillä on monia pieniä, punaisia yksityiskohtia, pyyhkeitä, kynttilöitä, mattoja, laseja ja nyt tämä!

Se sattui silmääni kun juuri ennen mökille lähtöä sain vihdoin myytyä vihoviimeisen äidin kuolinpesään jääneistä tauluista. Vein taulun antiikkikauppiaalle, jonka kanssa jäimme juttelemaan hänen varastonsa aarteista, sinnittelin monen kirjan kanssa, enkä ostanut, moni lasiesine kiinnosti ja tämän (sekä yhden vihreän maljakon kotiin) sitten ostin. Oli vain ostettava. Enkä kadu. Varsinkin kun tuolla punaisella nelikulmaisella, melkein kuutiolla, on tarina, joka liittyy opettajaani/kolleegaani yliopistolla. Ja esine on kaunis. Mökille just hyvä.

 

Lappi Mökkielämää

Elo-syyskuussa Lappiin

Kesän loppu. Tänäänkö se on? – Elokuun viimeinen, joten olihan se ihan sen takia, että tulee vielä käytyä uimassa, mökin rantasauna lämmitettävä. Ja nyt on sitten tämän kesän uinnit uitu! Olen siis tänäänkin pulahtunut puroon.

Vaikka tänään puron reunoja perkasin ja pohjaa taas kerran vähän ruoppasin ja puhdistelin, niin ei siinä sentään ihan altaan mittaa voi uida. Pehtoori toki kyllä kehotti uimaan rannan suuntaisesti – ´ettei nyt vaan sattuis mitään´. En edes kolaroinut tammukoiden kanssa. Niitä siinä tänään oli monia, ja aika isoja (viistoistasenttisiä?) vielä. Mutta olipa mukava. Elokuussa on.

Tässä elämänvaiheessa, tässä iässä, vuosikymmeniä Lapissa kulkeneena pidän kaikkein eniten juuri tästä vuodenajasta näillä seuduin. Tämä yksi Lapin kahdeksasta vuodenajasta, syyskesä, on jo vähän väsynyt, mutta vielä valoisa. Ilmat ovat parhaimmillaan hyvinkin lämpimät (tänään + 18 C) ja aurinkoisetkin (niin kuin tänäänkin pitkälle iltapäivään). Mutta silti on myös mukava olla mökissä, iltaisin sytytellä kynttilöitä, istuskella takkatulen ääressä.

Aamupäivän metsäretkestäni tein elämäni toisen ”kelan”, viime viikolla ekan, ja liitin Instaan. Kun lähdin korin kanssa metsään, jätin tarkoituksella kameran pois kaulalta kiikkumasta, etten taas kerran käyttäisi aikaa kuvakulmien etsimiseen ja sen sellaiseen, vaan vain kävelisin, marjastaisin ja sienestäsin jos siihen olisi mahiksia. Ja miten kävi? – Kun puhelin kuitenkin on ”pakko” (minun eksymisgeenini 🙂 ) olla mukana, niin otin sitten sillä ainakin 20 kuvaa ja kirosin, etten sittenkin ottanut oikeaa kameraa. No mutta siis kela Instassa ja FB:ssa (yritin liittää tähänkin, ei onnistunut). Ei taaskaan oikein etene tämän minun someilun vähentäminen. 

Luonto on täynnä värejä, ja metsissä antimia yllin kyllin. Eikä minkään sortin öttiäisiä. Tosin sekä naapuriraksalla käynyt sähkömies, joka on Vuotsosta (30 km tästä etelään) että tuttu timpuri, joka on Sodankylän Kelujärveltä, kertoivat, että heidän pihoillaan ei näinä viikkoina ole puhettakaan olla iltaisin ulkona, koska on niin paljon polttiaisia. Puuta koputtaen, meillä ei ole täällä ollut koskaan.

Nuorempana, teininä ja pitkään sen jälkeenkin, huhtikuu, viikot 14–16 olivat mieluisimpia pohjoisessa: keväthanget, rinteet parhaimmillaan, matkailusesongin huipussa monia hyviä juttuja, menoa ja meininkiä, ja jo pelkkä sana kevättalvi! Valoa ja iloa, eikö vain?

Siis onko tämä kesän lopun aika, luonnon hiipuminen talven edeltä, luopumisen, leppoisan raukeuden aika, ja sadonkorjuun päivät mielihyvää ja mielenrauhaa tuovaa siksi, että itsekin on jo luopumassa monesta, raukeus alkaa olla usein hyvä tunne, tasaantuminen, tasaisemman lämmön ja valon viikot tuovat seesteisyyttä. Voi vain nauttia kaikesta ympärillä, kulkea metsissä ja istuksia tunturin laella. Ei ole ”pakko” osallistua.

Ei ole pakko, mutta tuntuu, että tänäänkin olen koko päivän ”osallistunut”. Ihan itse päiväni täyttänyt kaikella mieluisalla ja vähän merkitykselliselläkin. Perheen joulupöytään on nyt kaarnikkahyytelö poron paistin oheen tehty. Tänään täydensin edellisten päivien vaatimatonta keräilysaalista, ja pari purkillista hyytelöä niistä sain tehdyksi. Samalla aamupäivän metsäretkellä löysin – sieltä samasta perinteisestä, äidin opastamasta paikasta – karvarouskuja, ja täydentelin kangasrouskuilla niin paljon, että muutamat isot suolasienisalaatit saan syksyn ja joulun juhlapöytiin tehdyksi.

Mutta lyhyesti: elo-syyskuun vaihteessa, varsinkin silloin, tänne kannattaa tulla. On ollut taas niin hyvä.

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo  nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Lappi Mökkielämää

Ruskaa ja patio pihassa

Milloin ruska alkaa Lapissa, erityisesti Saariselällä tai Koilliskairassa, on jokavuotinen keskustelun aihe esim. Saariselkä FB-ryhmässä. Toki keskustelua käydään laajemmissakin yhteyksissä.

Pehtoorilla on oma vankkumaton mielipiteensä: ruska alkaa kymmenes päivä syyskuuta kello 12. (Täsmällinen kun ukkeli on… Huoh. 😉 ) .

Joka tapauksessa mie näin eilen ensimmäiset pudonneet keltaiset lehdet. Tosin lehtien putoamista saattoi edesauttaa oravien temmellys pihakoivussa. Sen muutamat oksat kellastuivat jo viikko sitten olleen kylmän yön jäljiltä. Samaisessa puussa on auringonkukansiemeniä sisältävä ruokintapallo, johon linnut harvoin uskaltavat – oravilla on sellainen ylivalta.

 

Tosin nyt illansuussa kuuden aikoihin, kun kaivurimiehet VIHDOIN lopettelivat vuoden kestäneitä hommiaan (huomenna tullenevat enää vain ´siistimään´) ja sammuttivat isot keltaiset dinosauruksensa, niin lapintiaiset jo pyörähtelivät pihapuissa. Ehkäpä kuukkelitkin palaavat.

Viimeksi niitä olen nähnyt lauantaina muinaistulilla mökkinaapurin yläjuoksulla olevassa pihassa. NYT miekin tiedän, miten ne houkutellaan ihan kuvattavaksi asti. Odottakaapas vain!

Tänään luontohavainnot ovat olleet aika vähäiset, – aamuvarhain lähdimme käväisemään Ivalossa. Alunperin piti olla vain minun roudausreissu: multaa ja muuta sen sellaista, mutta Pehtoorikin päätti huilailla ja lähti mukaan. Löysimme kaiken tarvitsemamme, ja sitten maisemointia notskipaikalla. Viime viikolla irrotettu kuntta oli siisteissä pinoissa, tosi isoina palasina rantasaunan ja notskipaikan tienoilla, joten siitä sitten (sateessa) kunttapaakuilla peittelimme pation reunoja.

Onneksi oli omat kuntat: ”siirtovarvikon” hinta ainakin täällä kansallispuiston kupeessa on suunnilleen samoissa hinnoissa kuin parketti.

Pehtoori kärräsi peitesoraa tienvarresta ja totesi useammin kuin kerran, että olisipa hyvä jos vaimo vielä voisi kärrätä, ”on sen verran raskasta”. 🙂 En kärrännyt, mutta olipa mukava kuitenkin olla touhuamassa ja maisemoimassa.

 

Luulenpa, että huomenissa jo voin julkaista kuvan ”valmiista” patiosta. Tai ainakin ensimmäinen vaihe alkaa piakkoin olla valmis.

PS. Patio sana ei ole kovin ”lappilainen” eikä monet ”etelän vetelätkään” sitä tunne, tai eivät ainakaan käytä. Sen syyn, miksi oululaisilla on patio siinä kun muilla on terde tai  terassi, olen postaillut täällä.

 

Lappi Mökkielämää

Patikalla ja pihalla – juhlaa ja arkea

Eiliseen palatakseni…

Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla

Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.

Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.

Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)

Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.

Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.

Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.

Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀

Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.

Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂

Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.

Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.

Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti  yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂

Maanantai mökkipihassa

Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.

Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.

Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.

Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂

Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!

Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.

Niitä näitä

Tunturi on selvittänyt ….

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAnna tunturin selvittää kuka viereesi jääKun on kaukana kaikki muuJa kun päättyvät pitkospuutKuka rinnallas ruikuttaa takaisin mennä saa

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAjat ankeimmat selvittää kuka viereesi jääKun on sinulla vaikeaaJa kun tarvit’set auttajaaSilloin ystävyys punnitaanMenee muut menojaan siitä tunnet sä ystävänKun on vierelläs vielä hän

Arja Saijonmaa, Mistä tunnet sä ystävän

 

Tänään – ja 40 vuotta sitten.

 

 

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

Sanoinko jo että Suomen luonnon päivä!

Lapin luonto on, aina vain.

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.

 

 

Lappi Mökkielämää

Touhuiluja hiljaisessa mökkipihassa

Koskapa tänään on ripsutellut vettä, työkoneet ovat olleet koko päivän hiljaa, pihapiirissä on ollut rauhallista ja juuri sellaista elokuun lempeää lämpöä, samettista säätä, kuin olen toivonutkin, välillä paistoikin ja kun minullakin oli ihan hommia tehtävänä 🙂 , niin enhän minä mihinkään sitten malttanut lähteä kulkemaan. Nautinpahan mökkielosta ihan kympillä.

Varhaisen aamiaisen jälkeen tein lounasruoaksi valmiiksi sienipiirakan. Soveltelin ohjeen yhdistellen yhtä sun toista reseptiä, joten melkein voin väittää omakseni. 🙂 Jotensakin näin se valmistui.

Piirakka metsäsienistä (koivunpunikkitattipiirakka)

Pohja

  • 125 g voita
  • 2½ dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl kylmää vettä
  • 1 tl (kuivattua)rakuunaa, kotona olisi ollut tuoretta! Sitä enemmän. 

Täyte

  • iso kulhollinen puhdistettuja ja pilkottuja metsäsieniä (minulla oli sekä enimmäkseen koivun- että männynpunikkitatteja)
  • 2 salottisipulia
  • 1 rkl voita
  • 1 tl persilladea (tai jos on persiljaa niin sitten sitä ja suolaa)
  •  mustapippuria myllystä
  • 1 prk Creme Fraichea 
  • 2 kananmunaa
  • ½ pkt Koskenlaskijaa
  1. Nypi hieman pehmennyt voi ja jauhot sekä rakuuna. Lisää lopuksi vesi. Sekoita taikina tasaiseksi.
  2. Taputtele taikina piirasvuoan (Ø 26–28 cm) pohjalle ja reunoille
  3. Laita hienonnetut sienet pannulle. Kuumenna hitaasti ja huolella. Anna ylimääräisen nesteen haihtua.
  4. Hienonna sipuli. Lisää pannulle sienten sekaan voi ja sipuli. Kuullota. Mausta. Ota pannu levyltä ja anna jäähtyä.
  5. Sekoita sieniseokseen ranskankerma, munat ja sokeripalan kokoiseksi leikelty Koskenlaskija. Maista täytettä, lisää tarvittaessa suolaa. Kaada täyte taikinapohjalle.
  6. Paista uunin ala/keskiosassa 200 asteessa n. 40 min.

Ja piirakan kanssa sopi tavattoman hyvin Nugan Dreamer´s Chardonnay  Siinä on vähän tammea, sopivasti hedelmäisyyttä, vähän toffeetakin. Viinisuositus tuli ihan perhepiiristä, ja sikälikin hyvä, että sitäpä oli Saariselän pikku-Alkossakin. Hetki lounaan jälkeen huilailtiin ja siinä samassa pihaan kurvasi Kaukokiito! Tilaamani tuolit tulivat, joten ei muuta kuin rakentelemaan!

En ole tainnut koskaan koota yhtäkään IKEA-kalustetta, enkä paljon muitakaan huonekaluja, mutta katsoin asiaksi nämä kaksi tuolia kasata, koska Pehtoorilla oli isompia hommia puronrannassa.

Kaksi Eko-tuolia olivat tarjouksessa ja palikkaversio vähän valmiiksi koottuja halvempi, joten sellaiset sitten tilasin jokunen viikko sitten. Sitä paitsi niissä on tavattoman hyvä istua. Tänään olin oikein tyytyväinen, en niinkään siitä, että tuon rakenneltavan version tilasin, vaan siitä, että en sittenkään tilannut mustia.

Kokoaminen oli oikeastaan aika mukavaa: vähän kuin kirjoneuleen tai nettisivujen teko tai Tetriksen peluu! Oi, Tetris! Kuinkahan monta sataa tuntia sitä joskus aikoinaan olen pelannut! No, mutta tänään ei Tetriksen peluukokemuksesta juuri ollut apua. 😀 Voi hyvänen aika. Mutta eipä minulla ollut kiirettä, ihan hyvin ehdin loppumetreillä purkaa toisesta reunasta ja sitten toisesta. Enkä voi väittää olleeni mitenkään erityisen nopea tässä. Mutta onnistuin!

Kun mökkitiellä ei ole trafiikkia eikä meteliä, oli pihalla seurana lapintiaisia, sopulikin vilahti!, oravat tietysti, käpytikka. Keltaistakin jo koivuissa, eilen näin jo punaisena hehkuvia riekonmarjoja, … Ruska on hiljalleen tuloillaan.

Tänään on ”Nuku Yö Ulkona” -tapahtuma ja venetsialaisten vieton aika. Eipä koske meitä. Nukumme mökissä.

Huomenna on ainakin puoliksi ”vapaapäivä”. Ehkä Kiilopäälle – ehkä pieni patikka? ja siellä on jotkut markkinat, joissa kuulemma porontaljoja ”kirppishintaan”. Mietin, että noihin uusiin tuoleihin voisivat olla aika hyvät?

Ja ehkäpä käväisemme kylilläkin: siellä nyt tapahtuma, jolla tässä maailmantilanteessa vähän pahalta kalskahtava nimi ”Rautaa rajalle” Jenkkiautojen kokoontumisajot on nyt.

Tai sitten vain chillailen mökkipihassa… 🙂

Niitä näitä

Kivikoira ja ikkunanpesutarina

Sieniä ja kvartsia

Raskaiden pilvien uhkaillessa sadekuuroja ja aamupäivän touhuilujen jälkeen päätin lähteä metsään, ei siis sittenkään huiputuksia tänään. Kutturantienvarren lanssille parkkeerasin auton, ja kori kainalossa ja päällimmäisenä toiveissa poimia mustikat lettujälkkärille ja löytää sieniä, tietysti sieniä ja varsinkin kaarnikoita (= variksenmarjoja).

Löytyi vain yksi herkkutatti, aika paljon koivunpunikkitatteja, joista poimin vain pieniä, napakoita, muutama kangastatti. Ei marjoja, mutta jo tänään söimme punikkitattimuhennosta ja huomenna Pehtoori saanee lounaaksi sienipiirakkaa.

 

Eniten nautin hiljaisuudesta, leppoisasta kulkemisesta. Ja palatessani autolle näin jotain merkillistä!!

Jääkarhun pentu vai terrieri?

Sekä Kurtturantien tienoilla että Laanilan Kultareitillä on näitä valkoisen kvartsin esiintymiä ja nimenomaan kultareitillä on oikein komea kvartsikallio. Matkaa tästä meidän mökiltä sinne on vain pari-kolme kilometriä.

Terassilla syötiin rauhassa 

Päivällisellä Gourmetkokkien poromakkaraa, homemade punasipulihilloketta, tomaattisalaattia, chilimajoneesia, ja sitä sienimuhennosta. Ei huono. Ja syötiinpä terassilla! Kun ei kerran satanut, kun oli aika lämmintäkin (+16 C) ja kun kaivurimiehet lähtivät tänään jo neljältä!! Yesh! Yesh!

 

Nyt on mökkipihassa hiljaisuus ja rauha. Kolme päivää.

Juttu ikkunanpesuperinteestä

Kun en muista, olenko kertonut, enkä ainakaan löydä juttua siitä, että olisin tänne postannut tarinaa syistä, joilla – varsinkin 80-luvulla – perustelin ikkunanpesun välttelemistä kodissamme ja kun kerran aika moni eilisen kyselyni perusteella kuitenkin haluaa kuulla tämän tositarinan, niin kerronpa.

Me muutimme Pehtoriin kanssa yhteen parin vuoden kihlauksen jälkeen elokuussa 1981. Kiitos äitini pääsimme asumaan Oulun siltojen kupeessa olevaan Toivoniementie vitosen taloon (se ensimmäinen oikealla kaupungista päin tullessa). Me kaksi vähintäänkin perussiistiä nuorta emme joutuneet koskaan isompia neuvottelemaan siivouksesta (tästä olen postaillut jo aiemmin), mutta asuttuamme vuoden isossa, viidennen kerroksen kaksiossamme alkoi näyttää siltä, että olisi aika pestä ikkunat.

Hieman arastelin asian kanssa, KOSKAPA! Siinä asunnossa oli sisäänpäin aukeavat ikkunat, alareuna melkein vyötärön korkeudella ja varsinkin keittiössä ikkunat ovat aika kapeat, joten periaatteessa ei mitään vaarallista. Enkä silloin vielä ollut mitenkään erityisen korkeanpaikan kammoinen….

(Löysin vanhan HDR:n kuvan tähän havainnollistamaan postausta)

Mutta kun osake oli tullut myyntiin nimenomaan sen takia, että avioparin vaimo oli pudonnut keittiön ikkunasta pestessään niitä ja sen jälkeen mies oli muuttanut Espanjan aurinkorannikolle, jossa hän pari vuotta myöhemmin menehtyi autonsa suistuttua kalliorinteiseltä tieltä mereen. Tällaisten tapahtumien jälkeen huhut ja puheet Oulun kokoisessa pikkukaupungissa tietysti sepittelivät kaikenmoista.

Kun tätä juttua sitten silloisen avopuolisoni kanssa juteltiin, totesin, että ehkä kuitenkin voisin ostaa hänelle pulloillisen italialaista valkkkaria jos hän pesisi ikkunat seuraavana keväisenä lauantaina, jolloin minulla olisi sosiologian cumun lopputentti Linnanmaalla. Tämä hyvä, totesi Pehtoori. Ja pesi ikkunat, ja iltasella nautimme yhdessä pullollisen Orvietoa vai oliko se Est! Est! Est! Ikkunat puhtaat, minulla tentti ohi, eikä kukaan pudonnut. Tästä tuli sitten perinne tuolla Toivoniemen kodissamme.

Tämän jälkeen, vielä vuosia myöhemmin tästä episodista oli puhetta isäni ja hänen avopuoliso S:nsa kanssa. Olivat sitten kertoneet eteenpäin tästä meidän tavasta hoidella ikkunanpesu siten, että minä ostan P:lle pullollisen valkkaria ja hän pesee ikkunat. S:n liki ysikymppinen äiti oli kuunnellut juttua hämmästyneenä, ja todennut lopuksi: ”Kummallisia nuo nykynuoret, ennen me pestiin etikan ja sanomalehtipaperin, eikä minkään valkoviinin, kanssa….!”

No se!

Nythän ei enää yksi valkkari riitä, ja toki vuodesta 1987 asti ikkunoita on ollut moninkertainen määrä Toivoniemen kaksioomme verrattuna. Siksi Uleåborg kerran vuodessa. 🙂 Perinteisistä työtavoista ja työnjaosta kotitöiden teossa on hyvä pitää kiinni. Me on todettu tämä meille hyväksi tavaksi.

Mökkielämää Niitä näitä

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle?  Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki  tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä. Otin tänään ”havainnekuvankin” maaperän kivisyydestä tepastelessani pätkän latupohjaa kohti Ahopäätä. Tästä näkee hyvin kuinka ´moreenista´ Saariselän maasto pintakerroksen alla on.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.

Mökkielämää

Metelistä metsään

Tekemisen meininkiä 

Oli herättävä – ja herättiinhän me muutenkin – ajoissa. Kuudelta. Olisi riittänyt varttia vaille kahdeksankin, jolloin tuli lautakuorma ja uuteen tulisijaan kivet. Pehtoori on raivannut notskipaikkaa, paaluttanut, mitannut korot, kaatanut yhden koivun – niitä ei montaa meidän tontilla ole, nyt meni tämäkin. Kantanut lautakuorman rantaan … Mie en ole tehnyt asian eteen muuta kuin ruokkinut rempan tekijän.

Aamusella kävin kylillä, kaupassa. Kuitenkin, vaikka muka peräkärryllinen kaikkea tarpeellista tuotiin Oulusta jo lauantaina. Ajelin samalla koko kierroksen: kylän kiertävän kierroksen. Onkohan se noin 1,5 km? – Eipä motariviikonlopun jälkeen maanantaiaamuna raitilla kulkijoita näkynyt.

Metsään halusin mennä… 

Mökkipihassa on nyt melkoinen meteli, aamuseitsemästä iltaseitsemään, – ahkeria on vesijohto-viemärintekoporukka. Kahden kaivinkoneen ja puolenkymmenen työmiehen voimin ovat tänään(kin) tuossa melkein meidän pihalla koneillaan möyrineet. Kyllä, kyllä minua on tämä meteli hieman rieponut, mutta ymmärränhän toki. Sattui vaan surkeasti, että JUST kun me ollaan viettämässä kauniita, aika lämpimiäkin elokuun päiviä täällä, mieluusti pihapiirissä touhuten, syöden, saunoen, uiden etc. niin tämä jo vuoden kestänyt remppa on JUST nyt meidän kohdalla. Melkein terassilla. Eikä tämä koske millään muotoa meitä – oma porakaivo, luonnonkaivo ja jätehuolto ovat toimivia jo nyt.

Eilen kun koneiden meteliä ei ollut, kävi kuukkelipariskunta meitä tervehtimässä, västäräkki kulki kanssani pihalla koko päivän, ja orava piipahti tuon tuostakin ruokintapaikalla norkoilemassa, ikään kuin vihjaillen, että tarjoilu olisi suotavaa. Tänään vain orava on ollut pihassa: toinhan sille Kuukkelista 2 kg auringonkukansiemeniä.

Lintujen tavoin minäkin katsoin parhaaksi häipyä metsään. Toivekkaana korin, pikku ämpärin ja puukon kanssa lähdin kohti vakioapajia. Ja? Saalis? – Yhden karvarouskun, yhden haaparouskun, ei ainuttakaan kangasrouskua, muutaman punikkitatin, pari kangastattia, yhden ihan matsutaken näköisen (vain näköisen) valmuskan, löysin. Mustikoita kourallinen, söin pois saman tien, hyvin vähän kaarnikoita! 🙁 Viime vuonna oltiin pari viikkoa aiemmin ja marjastus- ja varsinkin sienestys oli todella onnekasta. Ei tänään.

Mutta metsä. Johan siellä kulkeminen on juhlaa. Varsinkin niin kauniina päivänä kuin tänään. Nelostie-valaistulatu Ahopäänoja ja Ylä-Hangosojan uoma ovat ne rajat joiden välissä minulla on ”lupa” kulkea. Tuossa neliössä en eksy. Pari tuntia hissuksiin tepastelin. Ei tuntureille – vielä. Ei mitään kunnon patikkaa. Mutta metsä, hiljainen metsä.

 

Illan tullen seesteisempää 

Puoliseitsemän aikaan koneet hiljenivät, fosforiliivi-ukot alkoivat tehdä lähtöä, joten siirryin terassille, vähän kivihommia. Ja metsästä tuoduista varvuista, kaarnasta, kävyistä, Oulusta roudatusta jäkälästä purkkeihin pieniä ”istutuksia”.

Ja meillä on liiterin nurkalla Mörönpoikanenkin.

Pehtoori – hyvin kummallista minusta – vähän taas pyörittelee päätään näiden mun maahisten, tonttujen ja möronpoikasten kans, mutta ihan sama. Eepi (melkein 5 v.), jolle kuvan lähetin, oli heti kiinnostunut missä tämä oikein on. 😀 Sitäpaitsi tuo on tavattoman ujo ja hiljainen, ei yhtään mörise edes terassilla käydessään…

Niitä näitä

Työleirillä melkein luppoillen

En minä osaa kertoa sitä, kuinka mahdottoman mukavaa ja mieluisaa on – periaatteessa koko päivän – tepastella mökkipihalla. Välillä haravan, välillä kottikärryjen kanssa. Välillä luututen ja välillä istuskellen pulputtavan tunturipuron rannalla kahvimuki kädessä ja oikeasti pohtia, mitähän seuraavaksi tekisi. Mitä haluaisi tehdä? Tai olisiko tekemättä yhtään mitään?

Kunhan antaisi joutilaisuuden tehdä hyvää, ehkä luoda jotain uutta, antaa voimia taas  – mihin? – En tiedä. Ehkä talveen, ehkä huomiseen, ehkä elämään. Juuri tänä iltana tuntuu, että minulla on sopivasti voimia tähän päivään ja vähän varastossa tulevaankin. Tällaisina päivinä ei edes kulu mitään, kaikkea hyvää vain saa. 

Sää suosi, mökkipiha tuli siivottua, kottikärrykaupalla oksia, Pehtoorille muutaman tovin apuna, kun hän jo aloitteli meidän pienen rantasaunan viereen tehtävän pation (aiemmin kaivonrengas ja muutama kelopenkki ja pöytä tunturipuron epätasaisella rantatöyräällä) rakentelua.

Katsoin asiakseni tarjoilla raksamiehelle lounasta (suoraan pakastimesta lohikakkusia ja juomaksi tilkka valkoviiniä, jälkkäriksi kahvia ja pullaa), lämmittää saunan ja tehdä ruokaa kuten paraskin kämppäemäntä savotoilla: käristystä ja pottuvoita, sallaattiakin kaupunkilaisduunarille. Pulahduspaikka puroonkin oli putsattuna, mutta eipä ukkeli sinne, minä sentään kävin: +8 astetta ei innostanut lillumaan. 🙂

Puronrantaan, mökkipihalle asti on tänäänkin ”jytissyt”. Saariselän ”Jänkhällä jytisee”-tapahtuma on kerännyt satoja ja satoja moottoripyöräilijöitä pidennetyksi viikonlopuksi näihin maisemiin. Me on joskus on käyty pyöriä ja kulkuetta katsomassakin, mutta ei tällä kertaa. Eilen tullessa Pehtoori laski vastaantulevia prätkiä pitkästi yli sata, vaikka tapahtuma päättyi vasta tänään.

Minulla mennyt vielä tänään eilisen kuvaprojektin parissa aikaa, mutta huomenna heittäydyn totaalisesti luppoilijaksi. Josko jo metsään lähtisin, ainakin rouskuja, ehkä tatteja, mustikoita luulisin.

BTW: moottoripyöräliikenteen lisäksi mökin rauhaa ja seesteyttävää vaikutusta on hieman häirinnyt edelleen meneillään oleva viemäröintityö, joka nyt on edennyt meidän kohdalle. Kaivuri ja silvottu mökkitienvarsi ovat ihan tässä meidän kohdalla. Ja naapuritontilla (Nimiloppu) uuden mökin rakennus tuo maisemaan kaikenmoista. Mutta kyllä me terassilla söimme, ja juuri siitä kohtaa näkymä entisen kaltaisesti mukava.

Siinä se eka päivä tälle savotalle. Hyvä alku.

Lappi Mökkielämää Paistinkääntäjät Ruoka ja viini Valokuvaus

Gourmetia Sodankylän Sattasessa

Joskus sattuu hyvin. Tälle päivälle sattui.

Juuri tälle päivälle, jolloin meillä oli aiekin lähteä kohti pohjoista, sattui Sodankylän Sattasessa olemaan rotissööritapahtuma: Lapin Gourmetkokit -herkkupuodille on myönnetty rotissööri-kilpi, mikä ei todellakaan ole ihan tavallista. Ja tämän päivän kokemuksen perusteella olen (kuten 40 muutakin läsnäollutta) vakuuttunut, että Gourmetkokit ovat todellakin kilpensä ansainneet. Kilven luovutustilaisuus alkoi puolelta päivin, – pitemmittä puheitta, siinä nyt ei turhan kauan mennyt.

Mutta se lounas! Juhlaruoka! Hyvin harvoin saa näin hyvää, suunmyötäistä, huolella tehtyä, konstailematonta ruokaa. Ja koko kokonaisuus! Kaikki oli hyvää. Jopa poronsaparo! Tai oikeastaan varsinkin se. Kypsyydet, annosten komponenttinen harmonia, tuoreus, kaikki!

Mie, joka en tykkää rössystä (oululainen veripalttu), söin rapeita poropalttukuutioita varsin mielelläni ja puikula-varhaisperunat! Ennen kokematon juttu. Olihan ne muikean makoisia. Pikkuisen olivat voissa paahdettuja. Jo vain, paljon parempaa kuin karkki.

Ja isäntäpari! Meille tuttuja muista rotissööritapahtumista: ja he osaavat houstata! Tai parempi olisi sanoa, että olivat hyviä väärtejä. Ruokaväärtejä. Ammattilaisia, jotka laittavat ruokaa täydestä sydämestä. Ja sanakin on hallussa. Isännällä varsinkin. Oli siis hauskaakin.

Ja meillä oli tuttuja jututettavaksi ja halattavaksi (korona kaukana menneessä tärvelemästä tilaisuuksia ja tunnelmaa) ja saimme rovaniemeläisiä rotissöörejä pöytäseuraksi. Reilu kolmituntinen vierähti hopusti tällä taukopaikalla. Hyvässä seurassa, mahdottoman hyvin syöden, ruoan päälle ymmärtävien seurassa ja vielä lappilaisia iskelmiä livenä kuunnellen. Ai että.

Ei ollut mitään kiirettä jatkaa matkaa mökille. Ja sitten kun lähdettiin, käytiin vielä kilven saaneessa herkkupuodissa ostamassa poromakkaraa ja muita herkkuja. Ja käymme kyllä vastakin.

Puolineljän aikoihin olimme varsin kylläisiä ja hyvin hyvällä mielin, ja aika jatkaa viimeiset sata kilometriä mökkipihaan.

Mökkilauantai-iltana ei ollut tarvetta kokata yhtään mitään. Pihalla touhuiltiin, purettiin iso osa tavaroista (peräkärryllinen niitä on, koska se notskiremppa odottaa) ja sitten mie tappelin taas netin kanssa. Rotissööri-tapahtuma oli minulle myös vähän työkeikka, joten kuvasatoa perkasin, editoin ja toimittelin eteenpäin tiedottamista varten.

Ruokaystävyys on mahdottoman mukavaa. Lapissakin.

 

Niitä näitä

Taas lähdön tunnelmaa

Inspiraatiota hakemassa

Koskapa olemme huomenna lähdössä pohjoiseen mökille, jossa on tiedossa työleiriviikko, ehkä toinenkin ja koska tarkoituksenamme on uudistaa notskipaikka ja minulla on myös sisustusideoita (esim. pakattuna laukullinen pieniä tauluja kuvistani, mm. lapsenlapsista etc. ) ja tarkoitukseni on maalailla vähän (kiviä etupäässä 😁). Tehdä kaikenmoista, niin kaipasin vielä vähän lisäinspiraatiota, joten …

Kävin äsken vielä pikaisesti hakemassa ideoita Re:formi 2023 -näyttelystä Pikisaaressa (https://kulttuurikiihdyttamo.fi/reformi/). Tai ehkä sittenkin vain katsomassa näyttelyn nyt, koska se ja koko rakennus puretaan pian.

Kuinka ollakkaan mieheni, joka on tarkka, insinööri, vanhoista, hyväksi havaituista ratkaisuista pitävä, eikä niin kovin äkkiä luoviin ja rohkeisiin rakennus- tai sisustusratkaisuihin innostuva, ei riemastunut tästä kuvakavalkadista. 😃 Ei ainakaan jos näiden tarkoitus on tuoda ideoita Lapin tunturipuron rannalle rakennettavan pienen pation tekoon.

Siispä ja ehkä sitten ja sittenkin perinteisellä kakkos-nelosella ja lateksilla (ja akryyliväreillä) mennään ensi viikko.

Mutta suosittelen käymään näyttelyssä. Se ON oikeasti mielenkiintoinen.

Perhepäivällinen helpoimman kautta

Koska huomenna mökille, koska perhepäivähoidolle mummilassa ei tänä viikonloppuna ole tarvetta, koska paljon muutakin touhua ja vähän töitäkin tälle päivälle, niin lähes ulkoistin ruoanlaiton, ja oikein hyvin meni näinkin.

Halusin – tietysti – nähdä muksuja, joten Pehtoori haki aamupäivällä Torin lihamestarilta tilaamani Burger boxit, enkä huolehtinut edes jälkkäristä: R. oli tilannut Fazerin karkkiboxin, joten minulla tuunattavana vain eilisen keiton jämän lämmitys, salaatti ja punasipulihilloke. Ja olipa ilo nähdä ja todellakin kuulla kakkosluokkalaisen koulunaloituskuulumiset. Ja tietysti muitakin hyvä nähdä ja kuulla.

Ja kyllähän muksut olivat tohkeissaan, kun kuulivat, että yhdessä lähdetään serkun kastajaisiin Järvenpäähän lokakuussa: ”Asuuko mummi ja pappa samassa hotellissa meidän kans? Mennäänkö me samalla junalla? – Jee!”.

Niitä näitä

Kaupungista pohjoiseen

Humputtelumahdollisuuksia

Taiteiden yö, Haipakka, Rotuvaarin nimitys, Teatterin puvuston kirppis, kansainväliset markkinat, (valokuvaus)työpajoja, pop-up samppanjabaari ja taidenäyttely Puistolassa. Kaupungissa, jossa ei edes sada, vaan on aika mukava elokuinen sää, on nyt kaikenlaista. Mielenkiintoista ja mukavaa.

Ja mitä me teemme? – Pehtoori katselee C-moresta ´jotain´ ja minä pakkailen (jo nyt), kuuntelen kirjaa, keräilen kiviä… 🙂

Tein hyvää ruokaa, etsin syyskamppeita, lasipurkkeja (kaarnikkahyytelö, suolasienet) , sukkalankoja, vaelluskenkiä. Päivitän läppäriä, pakkaan kameralaukun. Ja vasta lauantaina lähdetään. Kaupungilla Haipakka ja Taiteet eivät nyt kiinnostaneet – mökille lähtö innostaa paljon enemmän.

Ruoasta ja juomasta puheenollen

Kuivamuonat hain jo valmiiksi, nekin on siis jo pakattuna, pakkaseen olen tehnyt vähän (leipomuksia) valmiiksi ja kävin myös Alkossa. On pitänyt jo aiemmin mökki- tai kesäjuhliin valkoista hanaviiniä suositella: portugalilaisen Setencostas-viinitalon punaviini oli jokunen vuosi sitten meillä oikeinkin tykätty halpis punaviini, varmaan se on vieläkin hyvä, mutta nykyisin meillä punaviineistä nautitaan aika harvoin, ja silloin sitten kyllä jotain takuuvarmasti hyvää, erilaisia, jotain uutta.

Mutta siis se valkkari-tömppö, tästähän minun piti kirjoittaa. Setencostas Fresh & Fruity.

Todella hyvä hedelmä ja tarpeeksi happoa olematta kirpakka.

Ja ruoasta maininta. Vaikka viikonlopun ruokavinkiksi: tänään meillä oli aika paahdetulle kukkakaalikeitolle. Se on Sadulta saatu resepti Jokaviikkoinen soppamme -sarjaan. Joka elokuu tätä tulee tehtyä. Suosittelen. Ohje täällä.

Keiton kanssa oli tänään Brezeleitä. Niitä sentään kävin aamupäivän pyörälenkin lopulla kv-markkinoilta hakemassa. Samoin kuin kimpun kukkia, ja yhden viherkasvin. Tänä vuonna, ei ainakaan vielä tänään, ollut niitä kauniita Hebe-kukkia, joihin viime vuonna ihastuin. Ehkä huomenna on vielä pyörähdettävä siitä kautta.

Pohjoiseen ehtisi vielä mukaan yksi sellainen purkki.

Ruoka ja viini

Sateella sieniruokaa ja Alasuq

Kantarellirisottoa

Ruokavuodessa on sienien aika. Näin siitä huolimatta, etten ole poiminut sienen sientä, enkä edes käynyt metsässä etsimässä niitä. Siitä huolimatta tänään oli kantarellirisottoa, – poimin sienet Prisman hevi-tiskistä.

Tein samalla ohjeella kun viime vuonnakin, mutta käytin kokonaisen kesäkurpitsan ja vaihdoin mascarponen ranskankermaan, koska mascarponea ei ollut. Hyvin korvautui creme fraichella. Saattoipa ruoka jopa vähän keventyä. Ja hyvää tuli. Suosittelen.

Kolmas Alasuq

Sateella on ollut hyvä viimeistellä koko kesän tekeillä ollut Alasuq, joka on sarjassaan kolmas. Ensimmäisen tein Pehtoorille paksusta Alafosslopi-langasta, sitten tyttärelle Lettlopista (lempparilankani) ohuempi versio ja nyt puikoilla oli ohuin hahtuvalanka – Plötulopi. Tätä aattelin itselleni, lähinnä farkkujen kanssa sisällä pidettäväksi, mutta ei tämä oikein miellytä minua.

Sitä paitsi se on siinä ja siinä, onko se vähän turhan tyköistuva. Pidän siitä, että jumpperi on löysähkö, eikä ihan ”kiinni” ja vähän pidempikin olisi pitänyt tehdä.

Ehkäpä tämän myyn tai annan lahjaksi … pitää miettiä. Olisi tuossa kaarrokkeessakin pitänyt käyttää harmaata taustana, eikä valkoista, niin tuo huikean koboltinsininen kuvio ei olisi noin hyökkäävä. Päällä se ei onneksi erotu noin voimakkaasti.

Nyt olen tehnyt yhteensä kaksitoista kaarrokeneuletta: 6 Riddaria, 3 Alasuqia, 2 Issikkaa ja yhden Vetur Talvi -neuleen.

Sekä Plötulopia että varsinkin Lettlopia olen hamstrannut niin paljon, että ehkä ensi talvena muutama paita vielä tulee tehtyä.

Blogin layout

Taas olen värkkäilyt blogin ulkoasun parissa. Tässä postauksessa kokeilen uutta editoria. Saapa nähdä, siirrynkö käyttämään tätä – ainakaan vielä ei suju ongelmitta, eikä jälki ole lähellekään toivotun kaltaista. Mutta katsellaan. Käsityötä tämäkin.

[Edit: seuraavana aamuna: kyllä tämä jo alkaa näyttää paremmalta… ]

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Juhlan aika tänä tiistaina

Tänään aika ikkunanpesupäivälliselle. Vai oliko se sittenkin pre-hääpäivädinner?

Joku säänhaltija, tai mikä lie, oli tänään suosiollinen: tein varauksen ravintola Uleåborgiin juurikin tälle päivälle; toinen vaihtoehto oli huominen [luvattu sadetta ja ties mitä]. Tämä päivä oli hyvä valinta. Oli niiiiiin kaunis ilta, vielä äsken palatessa ihailin vaakasuoran paistavan kauniin elokuisen valon lempeyttä, pehmeyttä, – ja kuitenkin valoa! Vielä sitä on.

Alkuillaksi meillä oli varaus Uleåborgiin. Ties kuinka mones kerta kun sinne hankkiuduimme viettämään iltaa teemalla ”ikkunanpesu hoidettu” tai hääpäivä tai … jotain. Kerran kesässä olemme toinen toistamme siellä ruoan ääressä hemmotelleet, palkinneet, kotikaupungissa gourmertia nauttineet – milloin milläkin teko- tai oikealla syyllä hankkiutuneet hyvin syömään.

Tänään sen aika. Ja kuten sanottu: illan sää hemmotteli.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Minulla salaatti käsin kuorituista katkaravuista ja kesäkauden kasviksista, cayennemajoneesia [majo teki annoksesta gourmet-ruoan], ja

Pehtoorille ”Vitello champignon” – vasikanfileetä, herkkusieni-lehtipersiljakreemiä. Hyvälle näytti sekin. Pikkuisen olin kade sen kanssa tarjoillusta Sartorin Amaronesta.

No mutta, entäs suosituksesta valitsemamme viini?  Annoimme ammattilaisten valita: siitä huolimatta, että en ole Sauvignon Blancin ylin ystävä, siitä huolimatta, että ko. ravintolassa meidän makumme aika hyvin jo osataan haarukoida, – otimme kuin otimmekin vastaan pullollisen Pouilly-Fume -viiniä. Ja sehän sopi kuhan oheen, katkojen oheen. Se sopi oikein hyvin.

Alkuruokien jälkeen valinnat tämmöisiä:

  • Kalaa (rapeaksi paistettua kuhaa!!)  Suomen vesistä päivän reseptin mukaan

Jälkkäriksi basilikajäätelöä ja mansikkafinancier, sitruunakastiketta.

 

Puhtaat ikkunat, vuosikymmeniä aviossa, lämmin sää, hyvä ruoka. perinteet, Oulu. yhteinen harrastus, yhteinen kaikki.

Hyvä ruoka, ainahan siitä tulee hyvä mieli.

 

Niitä näitä Oulu

Taas kotikaupunkia ihastelemassa

Toppilansalmessa on tänä kesänä ”majaillut” yksinäinen Blacklady-purjelaiva. Mukavasti menneen maailman tuntua tuo vanhaan satamaan. Hiljaista oli kulkiessa, ja merikin melkein tyyni.

Salmen toisella puolella rakennuskanta vain kasvaa.

Jatkoin merta kohti, – hyvin hiljalleen kuljin tänään. Joutsenia oli Hietasaaren rannassa, ja uusi siirtolapuutarha-alue muutamassa kuukaudessa edennyt ihan hurjasti. Tulee mukavan näköinen alue. Kierros muillakin pikkuteillä näytti että rakentamista on jos jonkinlaista…

Mutkien kautta lounaskahville Kiikkusaaren kahvilaan ja ruusuja katsomaan. Vielä kukkivat.

Hupisaarilla tykkään edelleen ehkä eniten tuosta kohdasta, jossa on ympyrä (sekä banneri- että artikkelikuvassa). Tykkään vaikka siihen ei kunnolla näy edes vettä, ei jokisuistoa, ei suihkuja, ei Kallisenojaa, ei ollenkaan veden äärellä. Silti viehättää.

Reseptit Ruoka ja viini Viini

Keittiökokemuksia

Kesää, syksyä, kesää, syksyä. Siis syyskesän päivä tänään.

Enpä ole ehkä koskaan kastunut pyörälenkillä niin totaalisesti kuin tänään käydessäni Virpiniemessä tekemässä sen mitä pari vuotta aiemminkin. Mennessä kylmä, ja palatessa märkä. En nytkään jäänyt kiinni. 🙂  Onpahan mökille viemisiä. Mutta olinhan likomärkä kotiin palatessa, luotan siihen etten vilustunut, vaikka melkein horkassa olinkin.

Tämän rikollisen toimintani lisäksi ei muuta mainittavaa.

Toissapäivänä taisin postauksessani luvata vielä palaavani sen illan menuun. Vinkkien arvoista on

  1. Sun flower -jätskiä, jota olen tänä kesänä syönyt ihan luvattoman usein, on myös purkissa, ei ainoastaan tikkujätskinä. Ja se sopii hillojen kanssa todella hyvin. Eikä tarvitse hilloja, ei tarvitse mitään muuta kuin lusikan: suoraan purkista!  Oi, että!
  2. Nyt on kaupoissa juuripersiljaa. Ihan hurjan hyvää taas kerran.
  3. Ferrari. Koska meidän Gruppo San Lorenzo -poppoomme tuli Toscanan-viikolla nauttineeksi eräänkin kuohuviinipullollisen, ja nimenomaan Ferraria, oli luontevaa, että tarjosin perjantaina minikalaaseissa aperitiiviksi Ferraria. Enkä mitä tahansa Ferraria, vaan Vävyltä joululahjaksi saamani vuoden 2016 Perle-versiota. Tiedä häntä, mistä hän oli moisen tilannut, Alkossa sitä ei ainakaan nyt ole. Tätä me nautimme myös viime kesänä Lombardiassa, joten muistoja sieltäkin. Muutamia muita Ferrarin talon kuohuvia toki on Alkossa, eikä niissäkään mitään vikaa. Jos kohdalle sattuu kannattaa muistaa talo varteenotettavana kokeiltavana. Kuten muikeista ilmeistämme on hoksattavissa, olimme mielissämme jo avatessa… 😀

Saaristolaislautasista olen höpötellyt kohta kuukauden verran, – tässä kuva siitä, kuinka monimutkaista sellaisen kokoaminen on. 🙂

Ja tällä kertaa en edes keittänyt perunoita, sillä oli tuoretta home-made saaristolaisleipää, jolle kaikki (no ehkä pastisscampit eivät tarvitse leipää, eivätkä mitään muutakaan seurakseen) lautasella oleva on mitä mainion makupari. Helppoa ja hyvää. Leivän ohje on täällä. Tällä kertaa käytin leipätaikinassa vaaleaa siirappia, ja sehän olikin hyvä. Ei tule ihan niin paksua ja tummaa leivästä.

Ja tällä kertaa onnistuin saamaan tattirisoton pinnalle sienikoristeet kunnolla rapeiksi! Voisi joskus koettaa tehdä tuollaisia ihan vaan erikseen alkuruokalautaselle. Olivat hyviä.

Pakastetut viipaleet on sulatettava ja kuivattava mahdollisimman hyvin, ja sitten paistettava suolattuna tosi kuumalla pannulla, reilussa voissa ja nopeasti. Saivat kiitosta.

Yleensäkin tykkään tehdä risoton ”maku-raaka-aineen” (= sienet, parsa, äyriäiset, porolastut, porkkanat etc.) etukäteen kypsäksi ja lisätä sitten vasta lopuksi kypsään risottoon. Näin ei tule sakeaa mössöä, vaan maut säilyttävät omat makunsa ja arominsa puhtaina ja pureksittavina.

 

Historiaa Niitä näitä

Yhtenä iltana – kahdestoista elokuuta

Kahdestoista elokuuta. Onko siinä jotain, mitä pitäisi muistaa?

Se on muutamien ystävieni, veljeni ja mieheni syntymäpäivien välissä, siis onko se vain ”välipäivä”?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta ehkäpä se onkin myös päivä, joka oikeastaan vieläkin määrittää meidän suomalaisten elämää. Ehkä se kertoo niistä eroista, joita meillä on, saatikka siitä, jollaisia erot olivat pari vuosisataa taaksepäin eläneiden Suomenniemen asukkaiden elämänmenossa, elinkeinoissa, ruokakulttuurissa ja etnisyydessäkin. Tasan 700 vuotta sitten Suomelle piirrettiin itäraja, joka on sittemmin useaankin kertaa vedetty uudelleen. Sodissa ja rauhoissa. Raja on ollut kuin veteen piirretty viiva: ei kiveen hakattu.

Kahdestoista elokuuta vuonna 1323 vedettiin itäisen ja läntisen Suomen raja: Pähkinäsaaressa (siellä aika lähellä minun äidin puolen sukujuuriani, Kannaksen Karjalassa, Laatokan etelärannan saaressa) tehtiin rajanveto, joka vaikutti Suomen asutushistoriaan ja tietysti rajanvetoon suhteessa itäiseen naapuriin (se oli silloinen Ruotsin ja Novgorodin välinen raja, Suomen itäraja, nyk. Suomen ja Venäjän raja). Se oli tulosta vuosisataisesta (asutus)kehityksestä ja se vaikutti väestölliseen, kielelliseen ja kulttuuriseen elämään.

Opiskekeluaikojeni oppiaineeni professori, sittemmin melkein vuosikymmenen ajan myös esimieheni, tutki itärajan historiaa, kirjoittipa hän kirjankin ”Suomen itärajan synty”, joten tämä on minulle henk.koht. aika läheinen juttu. Melkein lähihistoriaa. 😀

Alla olevat kuvakaappaukset otin Wikipediasta. Siispä tällainen peruskoulun historian tunnin kertauskurssi tässä postauksessa.

Ovatkos sinun sukujuuresi olleet ”aina” keskiajalta, Pähkinäsaaren rauhan ajoista, asti, ”samalla puolella”.

Minun eivät todellakaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lauantai on jo illassa. Jo. Niinhän nykyään kaikki. Jo. Ennen kuin huomaatkaan, kaikki on ”jo”. Jo tullut, ollut, mennyt.

Lauantai-illan lisäksi kesä on ”jo” syyskesä: kesäisen kaunista, syksyisen vilpoista. Yksi välivuodenaika on nyt.

Vähän on muutenkin sellainen ”välivaihe”. En oikein tiedä, mihin menisi, mille alkaisi, mitä haluaisi.

Niinpä sitten on tullut tänään lähinnä aiottua, aloitettua, aavisteltua, … Ihan alussa kaikki. Tällä puolen rajaa.

Kalaasit Ruoka ja viini

Minikalaasit – GSL on elossa

Tänään on ollut minikalaasit.

Kalaaseja meillä on vietetty jo vuodesta 2001? lähtien.

Jo 16 vuotta sitten – viettäessämme Pehtoorin viisikymppisiä – kokoonnuimme Toscanaan. Meitä oli siellä 22 henkeä. Porukkahan tarvitsi nimen: koska oli tiedossa tähdenlentojen yö – kolmet synttärit – ja paljon muuta historian havinaa – siksi Gruppo San Lorenzo (GSL). San Lorenzon historian pitäisi kaikkien ruokafriikkien tuntea!

Monet isot juhlat, useammat 14-hengen kestit tuli reissun jälkeenkin meillä vietettyä. Ne kaikki olivat hienoja juhlia ystävien kesken, mutta jo ennen koronaa (minusta) tuntui, että nyt on aika luovuttaa tai paremminkin luopua. Eikä se huono päätös ollutkaan. Oli aika luopua, silloin kun kaikki oli vielä parhaimmillaan.

Viime vuosina on kuitenkin – sentään satunnaisesti – nähty kalaasiystävien kanssa ”erikseen”. Ja nekin tapaamiset ovat olleet hyviä, minulle enemmänkin antavia kuin aiemmat isot juhlat. Aikaa ja tilaa juttelulle, jopa keskustelulle, on nyt pienemmässä porukassa ollut enemmän. Niin tänäänkin. Olipa hyvä.

Illan menu oli tällainen. Eikä kukaan valittanut. 🙂  Ideana oli edelleen meidän kahden edelliset reissut. Sen jälkeen kun nämä ystävät ovat meillä olleet, on ollut korona, mutta sentään monia, monia mökkimatkoja, matka saaristoon ja matka Krotiaan (musta valkosipuli). Näistä matkoista ne menun reissuspeksit. Ja kalaaseissa on perinteisesti tarjottu jotain joka on meidän edellisiltä reissuilta ”jäänyt mukaan”. Siispä …

Taas saaristolaistolaislautanen Matildedahlin tyyliin.

Saaristoreissulta
– saaristolais-lautanen

Graavilohta
Pastisscampeja
Savukirjolohta
Mätimoussea
Muikkuja öljyssä
Hölskykurkkuja

Saaristolaisleipä
Karpalo-ciabatta
Paahdettu voi
Suolakidevoi

Pohjoisesta ja etelästä
Poron sisäfilettä
Tattirisottoa
Parmesan-juuripersiljaa
Mustia valkosipuleita

Hilla-tiramisu
Sun flower – jätskiä
Spessukahvia…

Kuvia ja muutenkin juttua tästä lisää huomenna…. 😉

Muistikuvia Niitä näitä Ruoka ja viini

Hommat hanskassa – ainakin tällä erää

Nyt on hyvä mieli!

Aamuvarhaisesta on ollut tekemistä ja jälkeäkin on syntynyt. Suorittaja minussa, jota en ole vieläkään ihan saanut vuosien yrittämisen jälkeen nujerretuksi, on tyytyväinen, eikä edes väsynyt.

Eilinen iltapäivä meni kuvaushommissa, ja tänään sitten massiivinen muistikorteille tallentunut kuvamäärä perattavana ja editoitavana. De Gamlas Hemin hotelliin (Hemmettiin) on valmistunut uudisrakennus pihapiiriin, ja sehän merkitsi minulle duunia. Mikäpä siinä, mukavahan se. Urakoin kuvapaketin ja illalla on ollut aikaa värkkäillä huomista varten sapuskaa.

Nyt alkaa misat olla ok. ”Misat” (mise en place ~ laittaa kaikki paikalleen)  on ammattikokkien keittiöslangia, jolla tarkoitetaan esivalmisteluiden tekemistä. Misauksella tarkoitetaan  raaka-aineiden pilkkomista ja tarvittavien ainesten kokoamista ja varmistamista, että kaikki tarvittava on saatavilla.  Siis ensin menun suunnittelu, sitten kauppareissu, sitten misaus ja kun on juhlan/dinnerin aika (siis huomenna), niin sitten ruoanlaitto hoituu helposti, ainakin helpommin kuin ilman misausta.

Toki kävin mutkan kautta kaartaen kaupungissa hakemassa erikoistarpeita ja postissa. Ifolor on jotenkin muuttunut, muuttanutkin?, ja toimitukset kestävät paljon entistä kauemmin. En tykkää. Mutta toisaalta yksi projekti sitäkin kautta kohta tehtynä.

Niitä näitä

Taidetta ja touhuiluja

– Hei hei, huusivat Muumipeikko ja Nipsu. Lautta alkoi lipua virran mukana. 
– Pitäkää hauskaa! huusi Muumipeikon äiti. – Ja tulkaa kotiin sunnuntaiksi, koska silloin meillä on pappilan hätävaraa jälkiruoaksi! Muistakaa panna villahousut jalkaan, jos tulee kylmä! Ja vatsatautipulveria on vasemmassa sivutaskussa… 

                                                                               (Tove Jansson, Muumipeikko ja Pyrstötahti)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

On suomalaisen taiteen päivä ja Tove Janssonin syntymäpäivä. Oliko minulla ajatus mennä – vihdoin – käymään taidemuseossa matkalla kuvaushommiin. Taisi olla, mutta unohdinko? – Kyllä, kun matkalla keksin, että tänään, juuri tänään haluaisin tehdä (hapan)kirsikkapannaria, minkä vuoksi olikin käytävä Valkean Herkussa.

Kirsikkapannarista tuli vähän ”taiteellinen”, rentoutunut, etten sanoisi lötky. 🙂   Olkoon se ja maalaamani pikkukivet 😀 kontribuutioni tässä taiteen päivässä. Vaikka kirsikka-clafoutis ei kyllä millään muota ole suomalainen ruoka, vaan ranskalainen. Linkin takana olevassa ohjeessa neuvotaan laittamaan se halkaisijaltaan 24 sentin vuokaan, mutta ehkä kannattaa laittaa laakeampaan, niin kypsyy paremmin kuin minulla tänään.

Tuo alun lainaus, se voisi ehkä liittyä vaikka siihen, että muksuilla alkaa huomenna koulu ja päiväkerho. Näkemiset vähenevät… MUTTA toisaalta, olen jo varannut junaliput Helsingin – Järvenpään reissua varten: ens kuun loppupuolella mennään. Mutta enpä enempää sillä hehkuttele, yritänpä tässä nyt nauttia näistä lämpimistä, syvänvihreistä elokuun päivistä kotosalla – ja möksällä. Tämäkin on niin hyvä aika vuodesta. Tämäkin.

Tänään puhkesi kukkaan ensimmäinen siemenestä itse kasvattamani auringonkukka! Pitäisi tulla yhteensä vielä kymmenkunta. Merkillinen ilo näistä.

Ravintolat Ruoka ja viini

Joutilas kesäpäivä

Illansuussa kun aurinko jo meni pilveen ja oli hyvä dekkari Vera Vala, Sisilialainen puolustus kesken, keksin taas palata kuvatauluprojektini äärelle. Roomasta ja Madeiralta vai Krotiasta kuvia pyöristä ja ”taiteilinpa” niistä sitten tuollaisen sisustustaulun.  Albert Einsteinilta löytyi elämänviisaus tekstiski.

Viimeiset viisi vuotta olen kyllä ollut valmis allekirjoittamaan tuon vaikka isoilla kirjaimilla.

Tänään ”tasapainoilin” Oulunsalon Vihiluotoon, määräpäänä uimaranta. Sää olisi ollut ehkä kesän paras uintiin, eikä biitsillä todellakaan ollut ruuhkaa, vaikka mittari näytti + 29 C, mutta enpä uimaan sitten kuitenkaan mennyt. Kunhan nautin istuskelusta laiturilla.

Vihiluodon valitsin kohteeksi, koska siellä on merenrannassa, pyörätien varrella toinen toistaan hienompia, aika uusia (10 vuotta vanhimmat?) taloja. Vähän sellaisia ulkomaalaisen näköisiä taloja, ja niiden pihat laitettu kauniiksi, monia kivoja yksityiskohta ihailtaviksi. Ja rantatien varrella on sellaisia isoja mäntyjä kuin merenrannassa usein on; korkeita, komeita, tummia. Nämä yhdistettynä tuuleen, jollaista me Pehtoorin kanssa nimitämme – kesän 1977 Tanskan telttareissun muistona – ”Odensen tuuleksi”, tuntui melkein siltä kuin olisin pyöräillyt ulkomailla.

Sää oli myös syynä siihen, että lähdimme ulos syömään. Kirjaimellisesti ulos. Toppilansalmessa, tuossa parin kilometrin päästä tästä meiltä, on kerrostalojen keskellä Konttiravintola Punainen Mylly, sen vieressä kahvila ja jäätelökioski.

Miljöö on ihan mukava, ainakin tällaisella säällä. Palvelu toimi, ja tilaamamme kanaquadesillat pikku salaatin kera (16,50 €) maistuivat.

Naapuripöydässä vähän häiritsevä, melkein surullinenkin juttu. Siihen tuli meidän kanssa yhtä aikaa noin 50-vuotias mies, jonka kanssa hänellä oli tapaaminen parikymppisen tyttärensä kanssa. Jutustelivat lukukauden ja opiskelujen alkamisesta, tyttären paluusta opiskelupaikkakunnalle, ja juuri kun heille ja meille tuli ruoka, miehen puhelin soi.

Hän vastasi, ja laittoipa puhelun vielä kaiuttimelle: ei me, eikä mitä ilmeisimmin tytärkään, oltais haluttu kuunnella jotain ihmissuhdejuttua, jota soittajanainen miehelle selitti. Olikohan jonkin yhteisen tutun, työkaverin, jopa sosiaali-alan asiakkaan perhedraamaa tai jotain. Ja muuta siinä ohessa. Ja mies vain jatkoi puhelua, – tytär oli vähän orvon näköisenä. Ja puhelua kesti ainakin sen vartin, parikymmentä minuuttia, kun annoksemme söimme. Ei mukava. Varsinaisesti ”ei-muita-huomioon-ottava” -tyyppi oli tämä mies.

No mutta kaikkinensa joutilas kesäpäivä kulunut mukavasti.

Niitä näitä

Hidas maanantai

Tänään taitaa olla kesän lämpimin päivä Oulussa. Ainakin kostean helteinen puolen päivän ukkoskuuron jälkeen.

Päivän aikaansaannokset sen mukaiset: eipä niitä todellakaan ole lueteltavaksi asti.

Vain katteiden alla olevien kukkien kastelu, kohtuullinen pyörälenkki, eikä juuri muuta.

Vähän harmittaa kun en saa aikaiseksi käyntiä Tuiranrannassa olevalla uniikilla saunalautalla. Tänään siellä ei ollut edes jonoja, kuten aika usein ohi kulkiessa on ollut. Ks. tarkemmin Kesän Sauna

Junaliput varasin tänään. Syyskuussa lähdetään käymään Helsingissä – ja Järvenpäässä!  Ja paljon muutakin suunniteltua varattuna. Mutta nyt nautitaan kesäisestä Oulusta.

 

 

Niitä näitä

Ruokaviikonloppu ja kesä jatkui

Toki minä tein tänään muutakin kuin tämän menun (mm. perjantain piknikin kuvat editoin ja julkaisin.) mutta ruoan ympärillä tavalla tai toisella päivä taas kului.

Ja kun Juniori poppoonsa kanssa Rantapeltoon rantautui, tuntui, että oli ihan tuhannen pakko, että mummikin, ja varsinkin mummi, osallistuisi vesisotasille, jonka muksut olivat päättäneet ruokaa odotellessa järjestää, mutta onneksi Juniori hoiti homman ja antoi lasten kastella itsensä (ja toisensa) aika lailla totaalisesti. Minä sain olla virallisena kuvaajana, kymmeniä, kymmeniä kuvia. Tässä edes yksi. 🙂

Kunhan vesisotailijat olivat vaihtaneet kuivat ylleen, istahdettiin tyvenelle piazzalle. Elokuu on!

Isovanhemmuus Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kaikkea mukavaa – Oi, ihana elokuu

Tänään ehkä tämän kesän viimeinen aamubrunssi muksujen [ja Miniän] kanssa.

Pehtoori pohti tuossa, että jolleivät lapsenlapset näistä vuosista mummilassa muuta muista, niin nämä aamubrunssit.

Muutoinkin päivä vietettiin Rantapellossa. Aamun tihkua uhkailevassa säässä askarreltiin, leivottiin ja tehtiin kardemummaputkesta hernepyssy. Ihan uusia asioita 2010-luvulla syntyneille. Jo kuivatut herneet olivat varsinkin Eepille iso ihmetyksen aihe. Hänhän toki tietää, miten herneenpalot mummin yrttipenkissä kasvavat, mutta mitä ihmettä ovat kivikovat pikkuiset herneet, joita voi puhallella/ampua kardemummaputken läpi! Yritin kertoa, että kun me papan kanssa oltiin pentuja, herneitä ammuttiin koiranputkien läpi, — siinä vaiheessa lapset jo olivat ihan pois kartalta. 🙂

Ja pullataikina! Apsun kanssa on joskus vuosia sitten leivottu, mutta tänään saivat – melkein – keskenään itse tehdä taikinankin. Kovasti molempia hämmästytti, kuinka monia aineksia pullaan laitetaan ja kuinka hillitön olikaan riemu, kun sanoin, että voidaan tehdä ”Nutella-silmäpullia” (vrt. voisilmäpullat). Ja kun taikinasta tein yhden pikkuisen leetapullan (leeta, ~ pitko, oulun murre) katselivat ihmeissään. Hämmästyttää, kummastuttaa…

Yhden askartelujutun olin bongannut jostain Insta-kelasta. Laitetaan kaksi pahvimukia päällekkäin ja ensin toiseen leikataan hahmon ääriviivat ja sitten alempaan voi piirtää erilaisia ”tyyppejä” [vas. A:n tekemä Käärijä-figuuri). Kun alempaa mukia pyörittää tulee uusia hahmoja… Yllättävänkin kauan molemmat näitä jaksoivat värkkäillä.


Sitten tehtiin vielä ”nimikortteja”. Mummin uudet akryylivärit saivat lapsetkin innostumaan.

Katseltiin vielä kuvia Järvenpään pienestä serkusta, oltiin vesisotasilla ja pelattiin. Kesäelämää. Oi että, sanoi Eepikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa, lasten jo lähdettyä, meillä kahdella oli ruoka-aika. Eilisen jälkeen nyt eka kertaa edes pieni nälän tunne.  Keräilyeriä, ja uudenlainen fetavaahto! Meillä oli porkkanoita ja paprikoita, leipää ja broilermakkaraa, ja salaattia. Ja niiden kaikkien kanssa tämä varsin työläs lisuke 🙂 maistui mitä parhaimmin. Epäilemättä toimii myös savukalan kanssa.

Simppeli fetavaahto

½ pkt fetaa (Patros tai Olympos)
ja 1 dl Arlan Limonello-kermaa.
Murustele feta, lisää joukkoon kerma, sekoita sauvasekoittimella vaahdoksi.
Se on siinä!

Sitten vain lempeästä, leppeästä, täyteläisestä, vihreän vehreästä kotipihan tunnelmasta nautistellen, pikkuisen tulevia miettien. Oi ihana elokuu!

Ja pyöräilijöille mieluinen kuohuva. Italialainen, alle 10-prosenttinen rosekuohuva, jota parempaa 13 eurolla toki saa, mutta tällä kertaa ”etiketti edellä”: Summer Collection.  Ei huono.