Päivä kohteessa – Puerto del Carmen

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Tässä taustalla näkyy eilinen huiputus, De La Corona.

Tänään on ollut ehkä reissun lämpimin päivä: Avenida del Playas´n  apteekin mittari näytti iltapäivällä +22C.

Näinhän tämä helmikuu kuluu ilman ahistusta, ilman pakkasen puraisua, kristallisen valon kiristystä.

Meillä tänään ohjelmaton päivä, joten päätimme viimein kävellä Puerto del Carmenin rantapromenadin Arricifeen, joka on saaren nykyinen pääkaupunki. Se on koko saaren ainoa paikka, jossa talot voivat olla muun värisiä kuin valkoisia ja jossa talot voivat ilman erityislupaa olla korkeampia kuin kaksikerroksisia. Nämä säädökset on omaksuttu ja niistä pidetään kiinni Manriquen ohjeistuksen mukaan. Hänen ansiotaan on myös, että täällä ei ole teiden eikä katujen varsilla mainoksia, ei vilkkuvia valokylttejä, ei kirkuvia värejä maisemassa.

Tuulisessa aamupäivässä, meren rannalla oli hyvä tepastella. Kävelemäänhän tänne on tultu. Ja ihmetellä saarelle laskeutuvien lentokoneiden määrää! Vartin välein niitä laskeutui. Onhan se perjantai vaihtopäivä. Niin kuin lauantaikin. Joten johan tässä on sellaista loman lopun tunnelmaa.

Ja lähdettiinpä sitten iltapäivällä ”kaupoille”. Vielä ei oltu käyty kuin läheisissä supermercadoissa sekä Yaizassa että täällä Puerto del Carmenissa, mutta nyt oli aika etsiä mm. matkamuistomyymälä, josta ostettiin ”pakollinen” jääkaappimagneetti, käydä kosmetiikkakaupassa ostamassa itselle muutama voidepurkki (ovat oikeasti ainakin kolmanneksen halvempia täällä kuin Suomessa) ja etsiä nuorille ja Apsulle jotain pientä viemistä. Ja löydettiinhän me… Mutta eipä täällä kyllä shoppailumahdollisuudet ole mitkään kummoiset, pieniä putiikkeja on kymmeniä, tai varmaan satoja, mutta eipä mitään, mikä kiehtoisi – enempi vähempi sellaista turistikrääsää, pyyhkeitä ja muovia monessa muodossa. Jopa Saariselän raitilla on parempia kauppoja.

Lounas kuitattiin yhdellä pääkadun kymmenistä terasseista kuohuvalla ja oluella sekä hotellihuoneeseen ostetulla Ibericon Jamonilla ja hedelmillä.  Kun kuitenkin päivän kävelysaldo oli taas pitkästi yli 10 kilometriä, on jo kovakin nälkä. Mehän hieman ronkeleita olemme näiden ruokapaikkojen suhteen, joten tänäänkin toiseen päähän tätä rantakohdetta lähdetään. Tänään ei kävellä, bussilla matka maksaa 1,40 henk. ja taksilla viisi euroa, joten turvaudumme moottoroituihin kulkuvälineisiin.

Ehkä vielä palaan kuvien kera … jos netti toimii… mikä ei todellakaan ole varma asia…

 

Volcán de La Corona (609 mpy) huiputettu

Patikkapäivä, paras päivä.

Tälle päivälle olimmme tilanneet/ostaneet ohjatun patikkareissun. Aamuyhdeksältä Carlos tuli kahdeksanpaikkaisella Fiatillaan hakemaan meidät hotellilta. Kyydissä oli jo ranskalaisperhe (vanhemmat + kaksi alakouluikäistä poikaa) ja sitten suuntasimme kohti Timanfayan kansallispuistoa. Päivän pääkohde oli Volcán De La Corona (609 mpy), jonka huippua kohti puolen päivän jälkeen lähdimme kapuamaan.

Sitä ennen pari pientä pysähdystä, joiden aikana Carlos selitti meille englanniksi ja ranskalaisille ranskaksi joitain mielenkiintoisia pieniä asioita… Niin kuin nyt vaikka tuosta opuntiakaktuksesta. Juuri sen hedelmistä tehtyä likööriähän me eilen maistelimme, mikkihiirikorvaista kaktusta on toki nähty myös La Gomeralla ja Meksikossa, mutta eipä ollut tietty, että sitä oikein pelloissa viljellään. Täällä viljellään, eikä suinkaan – vain – sen hedelmän takia. Tärkeämpi on se kirva, joka elää mikkihiirenkorva-kaktuksen pinnalla. Se kerätään, murskataan ja siitä saadaan punaista väriä! Kosmetiikka-, makeis- ja Campari-teollisuus käyttää sitä!

Carlos kuljetti meitä saaren pohjoisosassa, ja toisin kuin sääennusteet olivat pelotelleet, oli meillä mitä mainion patikkakeli. Aurinkoa – ja toki tuultakin – riitti. Eikä satanut, se oli tärkeintä. Ei ollut liian kuuma, oli hyvä ajella ja välillä pysähdellä, käydä kukkulan rinteillä katsomassa vedenkeruuta, erikoisia kasveja ja taas jatkaa matkaa.

Nämä yllä olevat kuvat La Coronan reunalta. Se myös ylimmässä kuvassa. Klikkaahan kuvat isommiksi…

Alla kuvissa La Graciosa, paratiisisaari joka kuuluu Lanzaroteen. 700 asukasta, alakoulu, internet, ja pitkä historia.

(Alla) Mä näitä polkuja ….

Carlos on syntynyt Zürichissä, asunut Lanzarotella 29 vuotta, tehnyt jos-vaikka-ja-mitä, ja torstaisin tekee näitä patikkaretkiä. Jos Lanzalla tarvitset patikka-, kajakki- tai sukellusohjaajaa, niin voimme suositella- Carlos. Kyseltyäni hän ehti kertoa kaikenmoista, mm. niistä kameleista, joita sunnuntaina Ugan reitillä nähtiin ja venäläisistä turisteista… kerron teillekin myöhemmin.

Tulivuori De la Corona oli siis pääkohde, mutta kävimme myös laavatunneleissa, kaktuspuistossa, pienellä piknikillä, … hyvä päivä tänään. Kovasti meidän mieleinen. Myöhäinen lounas oli Tuc-keksejä ja chorico-makkaroita hotellihuoneessa, joten aika aikaisin lähdimme hiljalleen tepastelemaan kohti Vanhaa Satamaa ja paria valmiiksi katseltua ravintolaa.

Matkaa hotellista, Playa del Carmenin länsipäädystä vanhaan satamaan tuli hyvinkin viitisen kilometriä, joten päivän askelsaldo oli reilut 20 000 askelta. Hyvä niin.

Se ”antoi luvan” syödä viikon kalleimman annoksen ”Surf and turf” – enpä ole tainnut ennen syödä. Nyt sitten hummeria ja sisäfilettä. Varsinkin hummeri oli suurenmoista, eikä pihvissäkään vikaa. Oheen otimme pullon El Grifon punaviiniä. Paikallinen Lister Negro ja Syrah -rypäleinä. Tuhtia oli, ja rikki maistuu, mutta lopultakin todella hyvin sopi ruoan kanssa. Ja illan lasku koko viikon suurin: 92 euroa! Siis ”kattausmaksu”, johon tuolla kuului leipää, oliiveja ja manchegoa, valtava pihvi ja puolikas hummeri (usein pelkkä hummeri on tuon hintainen), pullo talon kalleinta lanzarotelaista punaviiniä, yksi jälkiruoka ja yksi jälkiruokaviini. Siisti, miellyttävä paikka, ihan keskellä vanhaa satamaa, ulkoterassilla liki tyvenessä Atlantin illassa, tähtitaivaan alla.

Retkipäivä: Manrique et al.

Villi arvaus mitä tuossa on? – Pieni kappale Aloe Veraa! Se oli tämän päiväisen retkipäivän ensimmäisessä kohteessa. Olipa mielenkiintoista tutustua viljelyyn, jalostamiseen, historiaan ja tuotteisiin. Ja kyllähän sieltä käsigeeliä tuli ostettuakin.

Retkelle lähdettiin vasta puolikymmeneltä, mutta minähän olin hereillä kuudelta! Parvekkeeltamme näytti seitsemän jälkeen tältä!

Alkuviikon Yaizassakin joka aamu kuudelta heräsin, koska yläkerrassa asuva setä lähti käymään vessassa siihen aikaan. Täällä rannikon hienossa hotellissa on parempi äänieristys, ja nuorempia hotellihuonenaapureita, mutta joku lähti matkalaukkuineen aamukuudelta, ja minähän sitten jäin hereille. Argh!

No niin, mutta tänään siis Aurinkomatkojen bussiretkellä Lanzaroten pohjoisosiin… Ennen kaikkea tutustuimme lanzarotelaisen taiteilija-arkkitehti César Manriquen elämään, tekemisiin, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja kotitaloon, joka on rakennettu maan alle laavakupliin.

Kävimme Manriquen suunnittelemas laavajokien jättämissä luolastoissa, joista on tehty turistinähtävyys. Siis Manrique on suunnitellut tämänkin kohteen, – Jameos del Agua. Siellä on maanalainen merivesilampi, 600-paikkaisen konserttisalin, palmulampi, kaktuspuutarha ja paljon muuta.

Tuossa lammessa kasvaa valkoisia pienen pieniä rapuja, niistäkin on kuvia, mutta kun tämä bloggaaminen (nettiyhteys surkea, vaikka ostin 18 eurolla lisää nopeutta!!!) on nyt vähän tuskaista, niin joudutte odottelemaan …

Bussimatkalla näimme, kuulimme ja opimme kaikenlaista, ja poikkesimme saaren toiseksi korkeimman vuoren (täällä on 100 tulivuorta, vaikka saaren koko on vain 20 x 60 km) huipulla. Näköalat hienot, ja sitten ohjelmaan ”kuului” kaktusliköörin maistaminen.

Makeaa oli, jouluista, minusta tuo tarjollepanokin muistutti tulivuorta. Sen verran makeaa oli, ettei tarvitse kotiin ostaa. Eikä muuten paikallisia viinejäkään (palaan niihinkin myöhemmin).

Retken viimeinen kohde oli César Manriquen kotitalo. Sekin on laavakupliin tehty. Kerrassaan vaikuttava!

Kun hotellille kolmen kieppeissä palasimme, oli tämän loman ensimmäinen altaalla köllöttelyn aika. Auringossa lasten kanssa chattailimmme, torkuimme, lämmöstä (+ 21 C) nautimme.

Illansuussa palattuamme altaalta, kuvien purkamisen, etc jälkeen oli aika lähteä syömään, vaikkei minulla kyllä juuri nälkä ollutkaan. Olimme päivällä – joutuneet – syömään retkiravintolassa, – ja minäkin onneton paellaa menin syömään lounaaksi, vaikka tämän hotellin aamiainen tarjoaa energiaa vaikka koko päiväksi. Omenaletut olivat muuten aika sairaan hyviä.

Mutta siis. Vielä kävelimme lähelle vanhaa satamaa (mutkin 6 km hotellilta) ja löysimme tapas-paikan. Eka kertaa ikinä tapaksia Espanjassa oikein ruoaksi asti. Cannabistakin olisi ollut tarjolla, jätimme väliin. Kun on huomenna taas oikea patikkapäiväkin… ja muutenkin.

Yellow submarine – 32 mpa

Kulttuurishokki. Olemme tänään vaihtaneet ”residenssiä” – laskeutuneet vuorilta rannikolle. Maaseudun Yaizan idyllistä ja rauhasta sekä rustiikista, familiääristä pikkuhotellista  turistihullunmyllyyn Puerto del Carmeniin Las Costas -hotellikompleksin luxuryyn.

Muutama kymmenen kilometriä, muutama sata metriä korkeuseroa… lähdimme syksyisestä aamusta, jossa hieman harmittelin, ettei tänäänkään tarennut käyttää La Casonan uima-allasta aamu-uintiin (kuvat yllä), ja tulimme rannikon lämpöön. Vajaan puolen tunnin matkalla satoi vielä vettä oikein todella. Iloinen yllätys oli, että saimme jo aamukymmenen jälkeen tämän Las Costas -hotellin huoneen käyttöön, ehdimme purkaa laukut, vaihtaa vähän vaatteita, katsoa karttaa ja rientää parin korttelin päähän, jossa oli yhteiskuljetuksen pysäkki Porto Caleroon.

Sinnehän me.

Kuinka moni muistaa Ranualle hankitun sukellusveneen farssimaisen historian? – Me muistamme. Sinne oli tilausajoreissujakin (kumpikaan meistä ei kyllä ajanut) ja kaikki olivat vähän käärmeissään koko hankkeesta. Noh, muutamien vaiheiden jälkeen sukellusvene myytiin jonnekin – siis Kanarialle. Liekö juuri se oli se,  jonka kyydissä me tänään vajosimme 32 metrin syvyyteen. Oli jännä – ei tarvitse toista kertaa mennä, mutta olipa mukava sukeltaa … Miekkarausku? Tai joku … on näyttäytynyt edellisen kerran joskus tammikuun alussa. Nyt tuli sukellusveneen ikkunaan kiinni. HUI!

Paljon muutakin jännää nähtiin, uponneita laivoja, erilaisia kaloja, merisiilejä,  … Kuvia tulee myöhemmin.

Sitten bussilla takaisin Puerto del Carmenin hotellille, tulee mieleen melkein samannimisen rantakohteen hotelli Meksikossa. Iso ja steriili.

Ihan hyvä tämäkin hotelli on.. olisi täällä ollut buffet-ravintolakin, mutta eihän me sellaiseen; onneksi ei. Italian restaurant ”Trattoria Antica” reilun kilometrin päässä rantakadulla oli hyvä, erinomainen. Alkuruoaksi tilattu focaccia oli ihan perfetto!!! Palaan asiaan. Pääruoaksi seabass, – neljäs ilta peräkkäin kalaruokaa. Eikä harmita. Hyvä tunnelma oli ravintolassa, – ja lähtiessä kunnon vesisade. Tällaista on lomailu Kanarialla!

Nyt nukkumaan: huomenna turistipäivä. Lähdemme retkelle!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Osa tätä kulttuurishokkia on, että netti ei täällä Kanarian keskuksessa toimi kovinkaan hyvin, toisin kuin tuolla saaren keskiosassa (sininen täplä) teki. Siksipä ei enempää kuvia tänään, – pahoittelen. Huomenissa sitten ehkä.

 

Femes (450 mpy) huiputettu

R & P patikoi! Voi hyvä tavaton! Kyllä me taisimme jossain välissä todeta, etteikö Madeiran seikkailusta ollut mitään opittu: ihan ilman karttaa ja varmaa tietoa reitistä lähdimme heti aamiaisen jälkeen reippaasti kohti kukkuloita, ja varmana tavoitteena Femez. Olisihan sinne vähän matkaa, ja mitähän kautta takaisin, mutta patikoimaanhan tänne on tultu.

Ja kun sääkin tuntui tänään olevan mitä mainioin. Eilisenä iltana täällä Yaizassa satoi kovasti, mutta mepä olimmekin illan rannikolla Playa Blancalla jossa ei satanut. Se oli enemmän sellainen kanarialainen rantalomakohde, jollaiseksi minä aina Kanarian väistämättä ajattelen. Kävelimme siellä rantabulevardilla muiden turistien joukossa, kävimme rantabaarissa aperitiivilla ja seitsemän jälkeen menimme La Chalanita -ravintolaan, joka olikin mitä mainioin. Sen olivat liki täyttäneet englantilaiset ja tanskalaiset talviasukit. Teen varmasti tämän reissun ruokakokemuksista erillisen postauksen jälkeen päin, ja tuo ravintolakokemus tulee varmasti olemaan viikon kohokohtia. No kun sitten kymmenen tietämissä palasimme Yaizaan ja hotelliin hoksattiin, että kovasti oli täällä sisämaassa illalla satanut.

Vielä aamullakin ilma tuntui kostealta – ja syksyiseltä. Mutta syksyinen poutasäähän on mitä mainioin patikkakeli. Niinhän siinä sitten kävi, että patikka vei yli neljä tuntia, – ja me todella tepastelimme koko ajan, eikä mitään hütteillä istuskelua ja maisemien ihailua. Sen että pikaiset juoma- ja kuvaustauot pidettiin, ja matka jatkui. Ylös, alas, soraa, kivikkoa, laavarinnettä, asfalttia, autotietä (kävipä poliisikin meitä puhuttamassa: pitäisi olla huomioliivit tai ainakin käsivarressa  nauha, jos kerran kapealla vuoristotiellä tepastelee).

Femez oli pääkohde, ja sen miradoresilla, näköalapaikalla, yhytimme hotellihuonenaapurimme, englantilais-eläkeläispariskunnan. Tovi juteltiin, pohdittiin paluureittejä, ja heillä oli KARTTA. Sellaistahan meillä ei ollut. Kannattaisi olla, koska täällä ei todellakaan ole näitä patikkareittejeä merkitty maastoon yhtään mihinkään. Ja onneksemme tapasimme saman pariskunnan tunnin myöhemminkin, siinä vaiheessa kun olimme vielä noin 300 metrissä, jumalattoman sadekuuron kastelemia, hieman epätietoisia siitä, missä olemme, ja jo harkitsimme laskeutumista rantaviivan läheisyyteen ja turvautumista bussi- tai taksikyytiin, jotta päästäisiin omalle kylälle. Mutta eipä siinä mitään: yhdessä paikallistimme missä oltiin, löydettiin kivikkoisesta maastosta polku ja lähdettiin laskeutumaan kohti Yaizaa.

Kun onnellisesti huoneeseen palasimme, looppi ranteessa näytti 22 000 askelta, mikä merkitsee reilusti toistakymmentä kilometriä, josta osa oli vähintäänkin vaikeakulkuista. No mutta maisemat oli hienoja, liikuttu on, muistikortilla 150 kuvaa ja ahavasta punaiset posket.

Tein kuvista kansion: siellä on saaren flooraa ja faunaa. Polkua ja pikkutietä, maantietä ja maisemaa. Lähdehän nojatuolipatikalle. Me lähdemme pian syömään! Nyt on kyllä eiliset kalorit kulutettu joten taas maistuu.

Klikkaamalla oikean yläreunan nuolista pääset koko ruudun näyttöön: kannattaa kyllä. Kestää tovin, sitten vain klikkailet oikean reunan nuolista eteenpäin. 

Sunnuntai liikkuen Lanzarotella

Säätila tänään: aurinkolasit, tarvittiin ja ei. Sadevermeet, olivat repussa, ei tarvittu, windstopperi-takki, todellakin tarvittiin, loppupatikalla ei. Uikkareita ei ole edes otettu esille.

Sadetta uhkaillut säätiedotus ei pitänyt paikkansa, mutta hyvin tuulista oli. Niinkuin täällä taitaa aina olla.

Kunhan olimme pitkän tovin odotelleet aamiaiselle pääsyä yhdeksän tienoissa lähdimme ylämäkeen. Tuon huipun kautta kierrettiin …

Nousimme siis vähän korkeammalle kuin eilen… Kävelimme mutkan kautta naapurikylä Ugaan. Ja jännä reitti olikin. Lähivuoren huipulle päästyämme näimme vuohifarmeja, kanaloita ja monta kamelifarmia. Ainakin sata kamelia yhteensä. Mitähän ne täällä niillä tekevät? Kun laskeuduimme alas, laaksoon, yhdellä niityllä, jonka läpi reittimme kulki, oli kameleita molemmin puolin polkua: kyllä minua jännitti. Samoin kuin silloin kun satapäinen vuohilauma juoksi rinnettä alas suoraan meitä kohti!

Mutta ne meistä vähät välittivät. Onneksi. Muitakin eläimiä bongailtiin. Tässä alimmaisena on harjalintu, jonka onnistuin kovin kaukaa kuvaamaan.

Kelpaisikohan pukkitappelu koulun näyttöihin toiminta-sarjana?

Ugassa oli kaunis kirkko, ja sitä vastapäätä – tietysti – kuppila, ukkobaari, jossa nautimme keskipäivän espressot ja katselimme paikallisten sunnuntaielämää…

Omalle kylälle palattua jo paistoi kauniisti alkuiltapäivän aurinko.

Messu oli juuri loppunut …

Meillä matka jatkui kaupan kautta hotellille, jossa iltapäivä-piknik lounaaksi. Pienet unet, kuvia, postausta, kylpemistä ja nyt kohti Playa Blancaa, rannikolle lähdetään paikallisbussilla, josko löydettäisiin yhtä hyvä illallispaikka kuin eilen oli tämä oman hotellin ravintola.

Lomalle lennetty, nyt jo patikoitu

Ensimmäinen vihje: emme ole olleet täällä ennen. Toinen vihje: täällä on aika lämmintä, joskin yleensä tähän aikaan vuodesta täällä on vielä lämpimämpää.

Kolmas vihje: valitsimme kohteen tärkeänä perusteena se, että täällä on hyvä liikkua, kävellä paljon, jopa patikoida. Perusteena oli myös, että lentomatka ei olisi sairaan pitkä, eikä matka tolkuttoman kallis. Seuraava vihje: huoneen ikkunasta näkyy vuoria, ja maisema on karua.

Tässä maassa on Italian jälkeen oltu eniten; emme siis ole Italiassa. Tämä on valmismatka, mutta ei ohjattu patikkareissu, vaan omatoimimatka.

Aivan: olemme Luoteis-Afrikan saaristossa. Tokihan tässä saaristossa on oltu ennenkin, aika useinkin, vaikka joskus on vannottu (minä olen vannonut,) etten tänne enää tule. Tällä nimenomaisella saarella ei olla käyty.

Ollaan siis Kanarialla, Lanzaroten Arricifeen laskeuduimme puolelta päivin paikallista aikaa (kahden tunnin aikaero Suomeen). Kello oli soimassa neljältä aamulla, tosin puolineljältä jo nousimme ylös. Ja sitten on matkaa tehty…

Matka on Aurinkomatkojen uutuusmatka. Sellainen yhdistelmämatka että kolme ensimmäistä yötä olemme Yaizan kylässä, joka on tulivuorimaisessa ja Kanarian kauneimmaksi valittu. Suunnilleen hotellin pihalta alkavat patikkareitit, mikä aivan erityisesti kiehtoo. Loppuviikoksi siirrymme rannikolle, Puerto del Carmeniin, jossa on kuusi kilometriä hiekkarantaa, joten voimme tarpoa sitä edestakaisin jos välttämättä kävellä haluamme. Kukaan muu koko lomalennon Lanzarotelle tulleista ei ollut valinnut tätä yhdistelmäloma-vaihtoehtoa. 😉 Nyt jo tuntuu, että olisi kannattanut.

Jo tämä hotelli sinänsä on nähtävyys. 1800-luvun alussa rakennetusta yksityiskodista tehty 10 huoneen hotelli, jossa on – ainakin nettiarvostelujen mukaan – hyvä bodega, ravintola, joka on samalla taiteilijoiden näyttelytila.

Kaikki huoneet ovat erilaisia, ainakin tämä meidän varsin tilava, huonekorkeus vähintään kolme metriä, tulee mieleen ”meidän” Umbrian talon sisustus.

Tänään on ollut aika lämmin + 18 C, ja se oli hyvä sää lähteä kävellen tutustumaan pikku kylään, sekä ensimmäiselle pienelle patikalle, huiputtamaan ensimmäinen laava”vaara”. Ehdimme käydä paikallisessa ”ukkobaarissa” cavalla, kavuta ja kulkea kuutisen kilometriä, ja lopuksi päädyimme hautausmaalle, joka on tässä melkein hotellin takapihalla. Olipa taas ihan erilainen kuin yksikään aiempi. Palaan asiaan.

Taustalla Timanfaian kansallispuisto, jonne/jossa joku päivä patikoimme, edessä puolet Yaizan kylästä. Kylä on kyllä kuvauksellinen!!

Ja nyt alkaa olla aika lähteä hotellin bodegaan syömään, pitkän päivän ilta, lauantai-ilta, lomailta.

Matkalle lähtiessä

Joskus oli tapana loman aluksi ja ennen reissuun lähtöä käydä verenluovutuksessa, mutta kun sellainen aiheutti pyörtyilyä lentokoneessa, olen luopunut.

Muistan kuinka vuosikymmenen ajan kävin aina lähtöä edeltävänä päivänä viemässä isän haudalle kynttilän, kertomassa, mihin ollaan menossa. Tänään olen viettänyt koko päivän pojanpojan kanssa.

Usein oli tapana siinä, vähän kuin ohi mennen, pakkaamisen ohessa, siivota koti, jotta paluu on mukava, – onhan se ihana tulla reissusta siistiin kotiin. Nyt olen sopinut, että meidän S., meidän luottosiistijä, käy meillä kun olemme poissa. Edelleen on ihana tulla siistiin kotiin, vaikka seuraavana päivänä ei töihin tarvitsekaan mennä.

Ennen kävin jos vain mahdollista kasvo- ja jalkahoidossa ennen reissua: nyt tein eilen molemmat ihan itse. On ollut aikaa, eikä ihan vähäpätöinen juttu ole sekään, että tulevat näin paljon halvemmiksi. Ripset ja kulmat kävin sentään Pinjassa laittattamassa siistiksi. Siellä K-a osaa hommansa.

Kun lapset olivat pieniä, oli meillä tapana hommata matkalle mukaan pieni vara-apteekki antibiootti- ja Ciproxin-kuureineen, mutta niistäkin on luovuttu – semminkin kun kohteessa usein käytiin lääkärissä kuitenkin – en ikinä unohda Hua-Hinin turistivastaanottoa enkä Gran Canarian lastenlääkäriä. Apteekissa toki on nykyisinkin ennen reissua käytävä, – ja minun hammaslääkärissä. Siellähän nyt käyn muutenkin liki viikottain, ja toissapäivänä sitten sain – vaihteeksi!!! – antibioottikuurin matkalle. Kertaamatta yksityiskohtia niin totean vain, että marraskuisen Japanin matkan kahden antibioottikuurin jälkeen hammas kuitenkin jouduttiin poistamaan, eikä implanttia vielä ole laitettu, mutta viereinen hammas on ihan oma-aloitteisesti ja kivuliaasti lähdössä pois! Ja aina reissujen aikaan nämä!!!

Ja sitten meillähän on enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkalle lähtömme päällä on lakon uhka, joka mahdollistaa lentojen peruuntumisen. En ole laskenut, kuinka monta kertaa syys- ja hiihtoloman (kymppiviikko) aikana jokin lakko (lennonjohto, lentoemot, lentäjät, FinnAvia, AKT, koneisiin polttoaineen roudaajat!) on uhannut ja onkin siirtänyt lomaamme tai aiheuttanut sen perumisen. Nyt kun ei ole lasten eikä minunkaan lukukausiin sidottuja lomia, varasin matkan (vahingossa kylläkin) etelän hiihtolomaksi, ja niinhän se nyt on ettei lakonuhka meitäkään koske. Se koskee vain kehäkolmosen ulkopuolisia lukukausiin sidottuja ihmisiä, jollaisia me emme enää ole. Eihän tämä reilua ole, mutta onneksi NYT meillä ei – tietääkseni – ole lakkoa eikä muutakaan lentoihin liittyvää peruuntumisuhkaa ilmassa.

Siis olisiko syytä ryhtyä pakkaamaan, semminkin kun lähtö kotoa on aamuneljältä.

Että minä olen iloinen, että jotkin asiat jäävät viikoksi!

Uusia tekniikoita

Tämän viikon kuvahaasteena oli ”taittele yksi paperi, älä leikkaa, vaan vain taita, rutista tms., ja kuvaa se. Tänne torstaille asti kesti ennen kuin keksin mitä ja miten kuvaan. Kuvassa on taiteltu leivinpaperiarkki ja maisemakuva Kiotosta. Harjoittelin ”blendausta”. 🙂 

 

 

 

Ei huono ekaksi?

Lupasin aika päiviä sitten omakuvan siitä 1920-luvun flappermekostani, tässä nyt olis samalla tekniikalla tehtynä. Jos välttämättä haluat niin täällä on lisää

Uudella tekniikalla myös kasvislasagne: vink, vink Lidlissä on taas pitkästä aikaa tuorepastalevyjä. Ne jos jotku ovat loputon luovuuden lähde. Väliin voi laittaa mitä ikinä keksii. Jos ensi vuonna tekisinkin sarjan ”Jokaviikkoinen pastamme”. Hmmm…

Manifestin vuosipäivä vei nimien äärelle

On tasan 118 vuotta siitä kun Nikolai II sääti helmikuun manifestin. Tieto siitä tuli julki pari päivää myöhemmin, ja manifestin tiedettiin johtavan Suomen autonomisen aseman kaventumiseen, myöhemmin on puhuttu ensimmäisen sortokauden alkamisesta. Se oli tapahtuma-ajankohtanaan, juuri tuossa hetkessä, paljon enemmän ihmisten arkeen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja poliittiseen ajatteluun vaikuttava valtiollinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus 18 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisessä katukuvassakin tieto ja manifestin  näkyi monin tavoin, mm. kauppojen näyteikkunoissa oli surunauhoja, Suurtorille kokoontui ihmisiä, pidettiin salaisia kokouksia …

Ja manifestin purkamiseksi kerättiin Suuri Adressi.  Vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset ylioppilaat ja muut aktiiviset kansalaiset keräsivät yli puoli miljoonaa (väkil. n. 2,5 milj.) nimeä kiertämällä hiihtäen kylästä kylään. Isänmaallinen innostus oli valtava, ja Suuri Lähetystö (500 miestä, ei muistaakseni yhtään naista) lähetettiin 13.3. Pietariin viemään keisarille adressia ja kansan vetoomusta manifestin kumoamiseksi. Nikolaihan ei edes ottanut lähetystöä vastaan, ilmoitti kuitenkin, ettei ole heille vihainen. Ja kehotti suomalaisia palaamaan kotiin. Ja muutaman vuoden päästä voitiin sitten säätää asevelvollisuuslaki.

Tuo manifestia vastaan kerätty Suuri Adressi on ollut historiantutkijoiden tutkimusten kohteena monesta näkökulmasta, ja olenpa minäkin sen perusteella tehnyt päätelmiä Kemin maalaiskunnan, Iin ja Kiimingin suomalaisuusliikkeen voimasta ja voimistumisesta, poliittisesta heräämisestä ja sen sellaisesta. Ja teetättänyt opiskelijoilla jotain pieniä harkkoja Adressi lähdeaineistona.

Nyt kun koko Adressi on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston Digiarkistossa, se on kaikkien käytettävissä kotikoneelta.

Ehdottomasti klikkaa isommaksi, ja sitten vielä paina ctrl ja klikkaile plussaa näppäimistöllä (suurentaa ja sitten kun painat välilyönti-palkkia alhaalla kuvan päälle ilmestyy käsi, joka voit vetää hiirtä liikuttamalla, pääsee kuvassa liikkumaan nurkasta toiseen), jotta näet nimiä ja kiinnostavia ammattinimikkeitä. Siellä on mm. talolliset Sipriit Seppä ja Hioppi Tiltti (minulle uudet etunimet kokoelmiini), siellä on monta Ratiaa, siellä on monta Kokkalaa, jotka ovat minulle äidinäidin kautta sukua ja siellä on monta Tuulia, mm. vasemmalla ylhäällä sellainenkin harvinaisuus kuin Eeva Tuuli, talollinen. Hän oli miehensä kuoltua, leskeksi jäätyään seitsemän lapsen äiti ja talollinen. En ole ihan varma mutta luulenpa, että hän on pappani sedän vaimo. SUomen talollisista oli tuolloin ehkä noin kaksi prosenttia naisia.

Mitä nämä Karjalan Koivistolla asuneet talolliset ja läksijät, läksinten lapset, torpparit, opettajat ja talollisten lapset ajattelivat, kun nimensä Suureen Adressiin kirjoittivat. Nuo tuohon valitsemani muutamat sivut ovat äidin syntysijoilta kerätty; pappani, joka syntyi 1888 oli tuolloin 11-vuotias, mutta Elisa-mummu vasta muutaman kuukauden. Lounais-Suomesta Perniön pitäjän nimilistoja en vielä käynyt läpi, – niissäkään ei isovanhempieni nimiä ole: Irene-mummu oli tuolloin 14-vuotias ja Riku-pappa 8-vuotias, joten ei heidän nimiään sieltä voisikaan löytyä, mutta entäs heidän vanhempansa?

Löydätkö omien esivanhempiesi nimiä? KLIKS