Kahhilla ja jouluvaloja katselemassa

”Mummi kahhille, A. pimmimehulle”, näin ilmoitti Apsu äidilleen, kun hain pojan päikkäreiden jälkeen ajelulle ja kaupungille. Oli meidän ”perinteinen” = toinen, yhteinen jouluvalojen katsastuspäivä. Eikä Oulussa ole enää satuikkunaa! Ei ole enää Stockaa, ei vanhaa Sokosta, ja Valkeassahan ei ole perinteisiä näyteikkunoita. Jotain olennaista puuttuu. Mutta Apsuhan sitä ei tiennyt.

Sanotaan, että kun saa lapsia ja sitten itsekin kasvaa ja vanhenee niiden myötä, sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen, – no paljolti niin kävi minullekin. Ja nyt olen hoksannut, tänään taas ihan erityisesti, että lapsenlapsen kanssa elää uudelleen sitä vaihetta kun omat lapset olivat samanikäisiä. Kyllä minä muistan kun me olimme mutikaisten kanssa katselemassa jouluvaloja ja sitä Sokoksen jouluikkunaa ja menimme Halliin pillimehulle.

Erilaista se oli tänään Apsun kanssa. Ensinnäkin me kävelimme Rotuaaria pitkin poikin, kävimme katsomassa kaupungintalon joulukuusen ja tiernapojat. Ja poika tepasteli reippaasti, ja ihasteli valoja: ”Katoppa, mummi. Mummi, katoppa!”

Kaikenlaisia valoja! Valon lapsi!

Ja sitten ”kahhille”. Valkean Torrefazione on meidän ”kantakahvila”. Nyt jo viides (?) kerta siellä.

Herkkujen jälkeen jaksettiin kierrellä. Valkean monet, monet liukuportaat riittivät iloksi, – no hyvä on, aulan vanha Sitikka ja tonttuovi-pop-up-kauppa kiinnostivat kyllä melkein yhtä paljon. Ja lasi-ikkuna, jonka päältä saattoi nähdä suoraan Herkkuun!

Parituntisen kaupunkireissun jälkeen autolle mennessä poika ilmoitti ”ei kottiin”, joten ajeltiin Rantapeltoon, että pappaakin nähtiin. Äsken palautettuani lapsen kotiinsa, mietin, että ehkä me tänä vuonna käymme toisenkin kerran kaksistaan ”kahhilla” ja jouluvaloja katsomassa…

Taivaanrannan maalari

Että minulta loppuu aika aina kesken.

Koko päivän muka touhunnut jotain, ja mitä olen saanut aikaiseksi? No enpä juuri mitään. Muutaman kauniin kuvan taivaalta ja taivaanrannasta. Tai noh, kauniin? – Ylikontrastisia ovat. Mutta kun maisema vaati sitä, jotta kuvissa olisi se kauneus, joka ulkona oli.

Minun mielestäni lentosotaharjoitusten piti loppua jo viime viikolla, eikä ääniäkään ole öisin enää kuulunut, mutta monia kaaria ja suoria taivaalla oli.

Tänään oli tarkoitus tehdä joulukortti valmiiksi. Kerrankin ajoissa. Teen sen monesta osasta. Mutta onko kortti valmis? – Nope. Ihan alkutekijöissään vielä. Entäs kalenteri? – Nope!

Aamulla ennen korttipuuhaan ryhtymistä ja sähköposteja ja uutisia lukiessa muistin, että voisin tyrkyttää kuviani ja kuvauspalvelujani yhdelle tietylle taholle, ja sain pian vastauksen ja kehotuksen lähettää tarjous; rupesin värkkäämään sitä ja sitten päätin ottaa tarjouksen oheen pari uutta referenssikuvaa.

Ja ministudioni taas kasasin tai oikeastaan raivasin, tai yritin mahtua pieneen huoneeseen, jossa minulla softboxit, pöytä, tasot etc. on. Se on oikeasti tosi ahdas studioksi ja onnistuinpa siinä äheltäessäni sitten särkemään yhden Riedel-lasin. Ja siinä oli teestä ja Soda Stream-kuplavedestä tehtyä ”kuohuvaa”. Riedelit särkyvät ihan tuhannen pieneksi (sinne kaikkien studiokamojen joukkoon!) ja kupliva teekin on ikävää siivottavaa. Kalliiksi ja työlääksi tulee tarjousten tekeminen!

Korttipuuha oli tämän episodin jälkeen unohduksissa.

Niinpä alan tekemään sitä NYT.

Tämän kuvasin matkalla Nalskuun Möljän sillalta käsin. Haloilmiökin kuvasta paljastui, kun koneella raakaversiota säätelin. Mutta noita lenskarin jälkiä katsellessa mietin, että mitenhän koneiden lentäjillä noin niinku omasta mielestä meni tuo harkka? 😀

Joulukuusista ja niiden valoista

Kävin äsken iltakävelyllä kaupungilla.

Aamulenkki jäi tekemättä, joten oli hyvä lähteä ulos. Ei siellä tänään paljon muita ihmisiä ollutkaan. Kun ei ollut paljon niitä LUMO-valojakaan. Kaupungintalon paraatipuoli on kyllä vielä, tai siis nyt, kaunis, kun kuuseenkin on saatu perinteiset valot ja muutama punainen pallo ja tähti.

Viime vuosien erilaiset valokokeilut ovat toivottavasti ohi. Toisaalta minua kyllä vähän tuppaa hymyilytttämäänkin tämä oululaisten kouhkaaminen kaikesta mahdollisesta. Periaatteesta en Kalevan, enkä muidenkaan nettilehtien kommenttiketjuja lue, mutta nyt tähän LUMOon ja kaupungin valaistuksiin käyttämiin määrärahoihin liittyvää keskustelua olen sortunut vilkaisemaan  ja edellisten vuosien joulukuusivalaistukseen liittyvältä polemiikilta ei voinut välttyä. Myös FB:n Oulu-ryhmässä on pidetty kaupungin joulukuuseen ja siltojen valaisuihin käyttämiä rahoja tolkuttomana haaskauksena ja vähäosaisten hylkäämisenä.

Myöskään viime vuotisen kuusen kierrätyskoristeet ja yhteisöllisyys eivät uponneet oululaisiin: viherpiipertäjien ja kommuunihenkilöiden hömpötyksinä pidettiin moista koristelua. Sekään nyt mikään ruma ollut, eivätkä ne aiemmat sinisävyiset lamputkaan vieneet jouluiloani kaupungilla käydessä. Mutta kyllä minustakin kuusi on nyt kaunis. Taitaa olla tänä vuonna Oulun komein, monena edellisenä vuonna hautausmaalta on löytynyt hienoin. Ja Lasaretin pihassakin on komea joulupuu, jonka kuvasinkin tässä pari viikkoa sitten. Järjestivät Facessa arvauskilpailun lamppujen määrästä: 332 niitä on.

Lapsuudesta muistan, kun asuttiin tuossa entisellä tallilla oli siinä pihapiirissä, minun ensimmäisen lastenhuoneeni ikkunan edessä luonnonkuusi, johon laitettiin joka vuosi valoketju. Ei ollut mitään led-lamppuja, vaan pitkä roikka, jossa oli sarjassa ehkä 30 lamppua. Ne olivat tavallisia hehkulamppuja, jotka ”tallinmiehet” (~asentajat tai apupoika) olivat maalanneet punaisiksi, keltaisiksi ja sinisiksi (varmaan samoja maaleja joita käytettiin onnikoissakin; sen värisiähän ne onnikat silloin oli). Ne olivat minusta ihan mahdottoman hienot. Ja kun ne joulukuun 1. päivä aina laitettiin kuuseen, tuli tallinpihalle paljon koskelankyläläisiä katsomaan. Samoin kuin uutenavuonna kun iskä ampui paketillisen tai pari raketteja. Muutkin tulivat sitten sinne tallinpihalle ampumaan omia raketteja. Se oli aika yhteisöllistä se. Kuusesta ei taida olla yhtään kuvia. Ei ainakaan värillisiä.

Joulujuttuihin liittyen olen tänään ostanut teitä blogini vieraita ja ystäviä varten yllätyksen. Joulukuun ekana sitten näette. 🙂

Koekeittiössä taas japanilaista

Kaikkia sitä sattuu kohdalle. Sushi sparkling prosecco!

Taas on meneillään japanilaisen keittiön haltuunotto: ensi lauantain juhlia varten olen etsinyt reseptiikkaa ja tänään kokeiluun pääsi uusiakin juttuja. Ja päärynäsorbetin oheen, sen ”kastikkeeksi”, kokeilimme tuollaista. Juniori, Alkon varsinainen tuoteasiantuntija 🙂 oli tämmöisen valikoimista bongannut ja pyynnöstäni osti pullollisen maistettavaksi.

Astoria on proseccona tuttu, mutta eipä ole tullut ajateltua, että italialaiset kuohuvaa sushille pullottaisivat. Minusta pullo näyttää glögipullolta, systeri ajatteli sen sopivan rapujuhliin. Noh, ehkä tästä ei tule meille ykköshitti.

Bataatiipiirakka jälkkärinä oli hyvää… (vaati ehdottomaksi seurakseen kermavaahtoa ja/tai vaniljajätskiä.

Kakkua! – vaati Apsukin, ja tykkäsikin, mutta vielä parempi oli mummin laittama tonttuovi. Me kuiskuttelimme hyvin hiljaa sen lähellä ja vain varovasti Apsu sanoi pim-pom ja kop-kop, kun yritimme ovea avata. Ihana, että vihdoinkin perheessä on minulle kaveri tonttumaailmaan uppoamiseksi! 😀

Pitkän tovin Festassa ja sen ruokapöydän ääressä oltuamme harkitsimme, ainakin minä ja pikkuperhe, josko lähdettäisiin katselemaan LUMOn valoja, mutta suhteellisen sakea räntäsade sai luopumaan ajatuksesta.

Sateesta on ollut myös iloa; nyt on maa valkoinen, maailma valoisampi. Tosin jalkakäytävät edelleen aika liukkaat, mutta talvi on tuloillaan. Tulisi kunnolla.

 

Päärynäsorbetti sopisi muuten joulupöytäänkin oikein hyvin. Laitan sen ja muiden japanilaisen illallisen ohjeet sitten ensi viikonloppuna pakettina …

LUMO – Oulussa valoja ja kaupunkikulttuuria!

Jo aamulla kerroin assistentilleni, että kahden jälkeen lähdemme kaupungille: kuvailemaan, kulkemaan ja syömään.

Pehtoorilla ei ollut mitään assistentaarismia vastaan. Semminkin kun tiesi, että olin tehnyt pöytävarauksen Istanbuliin.

 [Huom. keskellä kuvaa ryhdikkäästi jalustan kanssa kulkeva mieshenkilö: assistentti kulkee jo edelläni. ]

Ensin kävimme tervehtimässä Tiernapoikia, ja katselemassa kun Rotuaarilla jaettiin tämän vuotisen Tiernakisan palkinnot.

ja sitten kohti LUMO-valofestivaalin teoksia. Pikkuisen luulen, etten ole ainoa, joka on sitä mieltä, että tänä vuonna ei ihan ylletty esimerkiksi viimevuotiselle tasolle, – tosin joitakin teoksia on vielä julkistamatta eikä me sisätiloissa olleita käyty edes katsomassa.

Yksi ehdoton kohokohta tässä festivaalissa oli ruoka; yllättävää meille, eikö? Oulun keskustassa olevaa Istanbulia voi kyllä varauksetta suositella kaikille. Sitä minä vain siellä mietin, miksemme ole pitkään aikaan käyneet? Tai siis Pehtoori on, mutta minulla on ollut pitkä rupeama sieltä pois. Onneksi tänään. Siellä kyllä saavat muutkin kuin paistinkääntäjät hyvää ruokaa ja palvelua. Mutta kyllähän se mukavalle tuntui, kun pöydässä oli ”lippu” (standaari) odottamassa.

Mutta sinnehän ei jääty koko illansuuksi, vaan ulos! Kuten ei olisi ollut eilen, niin ei ollut tänäänkään sää kiertelylle eikä kuvaukselle paras mahdollinen, mutta eipä ollut kylmäkään. Ja aika paljon väkeä oli kuitenkin liikkeellä.

Tämä ”ranskalainen” valas oli hieno, mutta, mutta… oliko sittenkään ihan satsauksen arvoinen… tai ehkä on väärin arvioida taidetta hinnan (130 000 euroa) perusteella, mutta jotenkin toivoin enemmän… Entä jos olisi ollut pikkuinen pakkanen, kirkas keli…

Mutta se mistä tykkäsin oli kaupungintalon valaisuinstallaatio tai mikä sen nimi onkaan…

Kaupungintalo vaihtoi tyyliä ja moodia sitä mukaa kuin läheisessä teltassa olleet oululaiset ja muut vieraat kävivät säätelemässä.

”Ajan kulku” -veistos sai välillä varsin erikoisen miljöön taustaukseen.

Ja Martti! Minun lempparini, Martti. Oli kovin ihmeissään. Varsinkin kun välillä kaupngintalo näytti kylpevän loppukesän illan valossa…

Eniten pidin tästä piparkakkutaloversiosta. Eikö se voisi olla joka vuosi ennen joulua päällä. Ja etupihalla olleet joulukuusen valotkin olivat kovin kauniit tänä vuonna. Sellaiset perinteiset. Tulette vielä näkemään…

Ja tämä valofestivaali jatkuu vielä… uusiakin valoja on viikonlopun jälkeen tulossa. Siitä tykkään! Hyvä, Oulu!

Suunnitelman muutos

Kyllä mie niin mieleni pahoitin! Niin paljon olin odottanut. Valoa, Lumoa, kuvia, kuvia valosta ja Lumosta, ja mitä tekee sää! Sataa räntää, lunta ja rännänsekaista lunta!

Ajatuksena ja aikeena meillä oli ollut lähteä iltapäivällä kaupungille syömään, jonnekin etniseen, ei mitään pitkää dinneriä, vaan syömään hyvin ja sitten kiertelemään, katselemaan, kuvailemaan Oulun joulukauden avajaisia ja ennen kaikkea LUMOa. Pehtoori oli lupautunut Sancho Panzaksi, apuriksi kantamaan jalustaa ja muutenkin mukaan.

Koko päivän ohjelma rakennettiin tämän varaan: aamupäivän käytin tilaustyön kuvankäsittelyyn, ja sain kuin sainkin homman tehdyksi. Samaan aikaan toisaalla Pehtoori pesi autot, kuntoili ja kävi kaupassa.

Olimme iltapäivän lopulla valmiita. Mutta sade ei vaan toennut! Lopulta päätimme yksissä tuumin jäädä tänään kotiin: kehittelin gourmetia olemassaolevista aineksista. Ihan hyvää risottoa tulee liki ylivuotisesta puuroriisistäkin ja pakastetut hirvenlihakääryleet saavat uuden mahdollisuuden runsaalla maustamisella ja tilkalla kermaa etc.

Siis lopultakin totisesti kotiperjantai.

Siispä aloittelin joulukortin teon, ja myös jouluviinisuositusten kuvaamisen.

Etiketissä heraldisten ankkureiden alla lukee ”Wolvaart”. Viini on etelä-afrikkalainen, joten voisiko se olla hollantia? kuulostaa siltä. Ja sitten jään etsimään tietoa tästä Wo(l)vaarista, jossa on jotain harrypottermaistakin… Ja jonkin ajan kuluttua mietin: tämäkö nyt on olennaista? – No mutta ihan sama. Minua nyt vain kiinnostaa, mutta en löytänyt tietoa siitä, mitä tarkoittaa… Joka tapauksessa tämäkään viini ei päädy jouluviinisuositusten kärkeen. Jos ollenkaan.

Mutta kuten sanottu, homma on alulla… kuten muutama muukin jouluylläri, nimenomaan teille hyvät blogilukijani!

Värkkäilin/kuvailin myös nettisivujen uudistusta, kohti ”ammattilaissivustoa”. 😀  Uusi banneri on jo tehty.

Mutta siis, huomenna olen aktiivisempi, enkä anna sään sulkea minua sisälle. Huomenna kohti Lumoa!

Arkisoppa, juhlasoppa ja Tarte flambee

Kaksi Jokaviikkoista soppaa ja lopuksi vielä kerran Tarte flambee alias Flammkuche — siis reseptien rästipostauksia tänään!

Kun jokaviikkoisia soppia on pian tullut tehtyä vuosi, tein maanantaina koko sarjan nopeimman, sakean sopan. Melkein puolivalmiste tämä kyllä on.

Pikainen broileri-nuudelisoppa

Ainekset

2 rkl kookosöljyä
200 – 300 g maustamatonta broileria (fileistä leikkasin suikaleet)
5 kevätsipulin vartta 
1 valkosipulin kynsi
1 rkl Asian Green and Fresh-fondia
2 pss Mama-pikanuudeleita (makuna Chicken)

Tarjolle kevätsipulia ja punaista chilitahnaa

Kuumenna kookosöljy ja paista siinä broileria ja kevätsipulia (jätä osa kypsentämättä)
ja lopuksi murskattu valkosipulin kynsi.

Lisää joukkoon 1 rkl fondia ja pussimausteet,
mutta jätä chilipussi käyttämättä sekä 6 – 7 dl vettä.
Kun neste kiehuu, lisää joukkoon murskatut nuudelit ja anna kiehua muutama minuutti.

Nopea, kepeä, helppo ja ihan hyvä arkiruoka!

Viime viikon soppa oli sitten vähän enempi, parempi, siis itseasiassa juuri minun makuuni.

Tätä tein perjantaina, kun Pehtoori ja Juniori lähtivät kaupungille ”miehissä syömään” ja jäin yksikseni viettämään juhlailtaani. Kuvan Codorniu on lavaste, sillä me avasimme samppanjan ja  pojat ottivat vain lasilliset ennen kuin lähtivät ja minä nautin sitten lopun puolikkaan mm. tämän keiton kanssa.

Tämä voisi hyvinkin olla nimeltään Sinkkusoppa. Yhden hengen juhlakeitto. Toki tämä sopisi hyvin myös amuse-keitoksi, tarjottavaksi pienistä kupeista ennen isompaa ateriaa…

Sinkkusoppa

2 rkl oliiviöljyä
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
pieni punainen paprika

½ l vettä
1 pieni prk tomaattipyrettä
2 rkl hummerifondia (tai kalafondia)
ripaus sokeria
2 – 3 rkl Creme Bonjour -tuorejuustoa (mustapippuri, katkarapu, ruohosipuli)
2 dl kevyt ja paksu Ruokakermaa
(ehkä suolaa ja pippuria)

100 – 200 g katkarapuja

Kuullota öljyssä pilkottu punasipuli, valkosipulinkynnet ja paprika.
Lisää vesi, tomaattipyre, fondi ja sokeri.
Anna kiehua kohtuullisella lämmöllä 15 minuuttia.
Siivilöi liemi kattilaan ja heitä sipuli-paprika seos pois.
Lisää liemeen tuorejuusto, ruokakerma ja loput mausteet.
Anna hetken hiljalleen kiehua.

Tähän asti voit tehdä valmiiksi, ja laittaa vaikka puolet jääkaappiin (huomiseksi).
Lisää huoneenlämpöiset katkat mukaan ja annan hetken lämmetä, missään tapauksessa älä enää keitä.

Näin keitto on samettista, jollaisena Pehtoori siitä tykkää, mutta minä tykkään pienestä potkusta, ”kärjestä”, keitossa, joten siksi keiton pinnalle pari, kolme koriste- ja maustetäplää Sriracha-chilikastiketta. Se käy paremmin kuin tabasko tai punainen chilitahna. Oikein minun mieleiseni keitto on tämä.

 

Ja sitten vielä kerran se Tarte Flambeen ohje – vähän eri versio kuin aiemmin. Tätä tein tiistai-illaksi kolminkertaisen annoksen, siten että kaikille vieraille riitti pari, kolme palasta.

Tämähn ei Jokaviikkoiseen soppalistaan todellakaan kuulu, mutta tieasiassa tämä voisi olla hyvä side-ruoka kevyille kasvissokeitoille, ikäänkuin kuin se tavallisen ”rustiikkinen maalaisleipä” -jutun sijaan..

Tarte Flambee eli flammkuchen

Tarte flambee on alsacelainen ruoka, joka muistuttaa kovasti pizzaa. Ja sama ruoka kulkee Saksassa nimellä flammkuchen eli liekkipiirakka. Westfalenin rauhan (1648) jälkeen tarten ja kuchenin raja on ollut hyvin häilyväinen…

Taikina
2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
1½ tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja
Päälle
2 sipulia
3 rkl ranskankermaa
savukinkkua ja/tai pekonikuutioita (tiistaina oli molempia)
mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta. (Kunnollinen alustaminen on ymmärtääkseni ratkaiseva tekijä taikinan oikeanlaisen koostumuksen aikaansaamiseksi.)

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. Laita ne likoamaan maitoon tai (kuten versiossani oli Chez Jouni Törmäsen vinkin mukaan) tilkkaseen valkoviiniä. Myös myllystä mustapippuria ja vähän suolaa kannattaa laittaa mukaan.

Kuumenna uuni 275-asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, valutetut sipulit ja kinkku- ja/tai pekonisiivut tai kuutiot. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 – 12 minuuttia ja tarjoa heti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Soittivatpa Kalevasta ja kysyivät, saavatkos laittaa lehden FB-sivun otsikkokuvaksi yhden eilisistä otoksistani… Laitoin kuvan päivällä ”melkein vahingossa” Kalevan lukijakuviin, jonne tosi harvoin (nykyisin) mitään lähetän, ja olivatpas tykästyneet siihen.. Siellä se nyt on KLIKS. Oikein haastattelun” kera. Noh, ilmainen mainoshan tämä on, unohdin vaan mainita ”Muistikuvia”! ”Aikuisikä” kyllä hieman hymyilyttää, noh, voihan sen melkein kuuskymppisyyden noinkin todeta. 😀

Pikkuisia juttuja vain…

Katsokaahan mitä oli Lidlissä!

Näitä portugalin herkkuja, joista jokunen vuosi sitten kirjoittelin enemmänkin, ja leivoin jopa itse. En enää edes aio yrittää, sillä nämä maksoivat Lidlissä 59 senttiä kappale. En todellakaan siihen hintaan onnistu tekemään itse, eivätkä omani olleet näiden rinnalla kovinkaan kummoisia. Pateis de Nata! Suosittelen.

Muuta reseptiikka tulee huomenna sitten enemmänkin…

Olin tänään iltasella kuvailemassa ”pre-karonkka” ja sitten vähän treenailemassa pimeäkuvailua, sillä viikonloppuna on Lumo-valofestivaali, ja paljon mukavalta vaikuttavia valoteoksia. Olisipa sää suosiollinen.

Tuo kuvan Patosiltakin saa uudet valot.

Kuvan etualan viivakuvio on kaksi sorsaa, jotka uiskentelivat kuvatessani etualalla, mutta puolen minuutin valotusaika häivytti linnut viivoiksi.

 

 

Viininystäville ovet avoinna

Meillä oli tänään vieraita. Viininmaistajia. Ei meidän ”oman” Botrytis Ouluensiksen pikku poppoota, vaan 18 Oulun Viininystävät (ns. ent. vanhojen herrojen kerho) jäsentä. Joskus ennenkin olemme avanneet ovet heidän tulla meille maistuluun; hallituksessa kun ei enää ole ketään ravintolan omistajaa tai johtajaa tms., joten ravintoloissa ei voida kokoontua.

Toki lupasin, ajatuksenani, että korkeintaan kymmenen tulee, mikä ei olisi vaatinut oikeastaan muuta kuin avata Festan ovet ja nostella kerhon lasit pöydälle maisteluvalmiuteen, lisäksi vähän patonkia ja vesikannut. No ilmoittautuneiden kaksinkertainen määrä odotuksiin nähden merkitsikin melkoista mööbleeraamista. Meidän Festaan mahtuu helposti 12, mutta heti sen jälkeen onkin tehtävä yhtä sun toista, että kaikille saadaan istumapaikka pöydän äärestä. Saatiinhan me.

Minun/meidän ei oletettukaan hankkivan oikein mitään, mutta halusinpa tarjota, kuitenkin jotain, edes jotain pientä syötävää. Kun kerran maistelussa oli Moselin alueen viinejä, oli liki väistämätöntä, että teen flammenkucheniä eli tarte flambeeta. Nyt yhdistin vanhan reseptin chez Jounin ohjeeseen, ja Saksassa asuneetkin tykkäsivät että hyvää oli. Kirjoittelenpa ohjeen huomenna….

Maistelimme siis saksalaisia riesling-viinejä eri makeusasteella + yksi Plafzin alueen punainen Pinot Noir -viini. Ei mitään halpis valkkareita ollutkaan. Mutta kyllähän se niin on, että minulle Alsacen riesling (ja joskus Rheingau) ovat ne mieluisemmat.

Näitä kaikkia saa Alkosta tilaamalla, mutta kylläpä minä luulen, ettei yksikään minun jouluviinisuosituksiini yllä… Jos joku pitäisi valita niin tuo oikealla oleva vuoden 2011 Fritz Haag. Mutta mutta hinta-laatu-suhde ei ehkä ole ihan ideaali. Toisin kuin moni muu, minä tykkäsin tuosta pinot noirista, ja nimenomaan sen flammenkuchenin kanssa.

Ja tiedättekös, mikä nyt on parasta, Festa on jo melkein siivottu ja huomenna ei ole työpäivä, – oli ilo avata ovet. Eikä mene kuin reilu viikko, niin on meidän ”oman” viinikerhon 26-vuotissynttärijuhlat, ne onkin sitten heti isommat pilheet!

Juhlien järjestämismietteitä

Ennen iltakokoukseen menoa kävin ostamassa ensi vuoden kalenterin. Niin nörtti ja datisti ja vaikka mitä olenkin, niin olen muutamissa asioissa hyvin vanhanaikainen: teen muistiinpanoja, ja teen niitä usein lyijykynällä, meillä ei ole kahvinkeitintä (paitsi mökillä ja sitten kotona sellainen erikoiskahvi Cupsolo, jota käyttää vain Pehtoori). Tavis-JuhlaMokka keitetään pannulla, joka aamu. Ja sitten minulla on paperinen kalenteri. En tunne montakaan, jolla enää on, mutta toisaalta kyllä kaupassa niitä oli monenlaisia myynnissä.

Nyt ostin ensimmäistä kertaa sellaisen, jossa ei ole tuntijakoa päivissä. Minulla ei enää ensi vuonna ole päivissä joka tunnille jotain, hyvä kun tulee olemaan pari merkintää viikossa! Se tuntuu oikeastaan aika hyvälle. Lukujärjestyksiä onkin ollut vuosikymmeniä, ja yhden esimiehen kanssa oli ihan ”minuuttiaikatauluja”, joista hän ei kyllä koskaan onnistunut pitämään kiinni. 😀

No hyvä kun äsken kokouksessa oli ensi vuodelle kalenteri mukana: onpa paistinkääntäjävuodessa tapahtumia tulossa, mikä merkitsee myös minulle puuhastelua. Ja tehtiinpä päätös, että pidetään sitten tammikuussa Oulussa minikapituli! Toissakesän iso kapituli vaati kahden vuoden etukäteistyön, ja nyt sitten – tuosta vaan – päätettiin (ylemmältä taholta tulleen kehotuksen jälkeen) saada minikapituli aikaiseksi muutamassa kuukaudessa. Enpä ollut ensimmäisenä kannattamassa. No ei auta.

Juhlien järjestämistä olisi tässä ehkä muutoinkin: kovasti olen miettinyt, pitäisinkö valmistujaiset? Minulla kun olisi ensi keväänä tasavuosisynttäritkin, ja niitä EN aio viettää. Viiskymppisiä olin tyttären kanssa paossa Kiinassa, nyt en ehkä niin kauas lähde, mökille voin mennä, näin siitä huolimatta, että olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että aina kun on vähänkään aihetta, kannattaa juhlia. Ei elämässä juhlia ole liikaa, mutta kun olen toisaalta anoppini kanssa vähän samaa mieltä siitä, ettei siinä ole mitään juhlimista, että vanhenee. Tosin minusta on kyllä mukava olla muiden synttäreillä. Mutta valmistujaiset on vähän eri juttu. Ne oikeastaan koen ansainneeni.

HuK ja FM, samoin ABCD, jäivät aikoinaan juhlimatta, mutta yo ja FT kyllä juhlittiin ”perinteisin” menoin; nehän on melkein ”pakko” juhlia. Tohtorikaronkka kuuluu järjestää vastaväittäjän kunniaksi, – ei ehkä niin suuria pilheitä tarvi kuin minä järjestin. 😉

Mutta entäs nyt tämä VAT? Jos olisi kevät tai kesä niin varmasti järjestäisin, mutta nyt? Miksen voisi järjestääkin valmistujaiset vasta toukokuussa? Ihan hyvin. Onhan ylioppilaillakin juhlat vasta paljon tutkinnon suorittamisen jälkeen.  – Minä mietin vielä.

Isänpäivän viettoa

Isänpäivän aamu .. hm… mitäs minulla olikaan tehtävänä… eipä paljon mitään. Päivällisen olen luvannut juhlan kunniaksi tehdä. Aina kannattaa juhlia kun on pienikään syy …

Aamupäivällä olin kotikaupan pihalta lähtien piiiitkällä lenkillä, jonka kohteena tietysti hautausmaa. Olipa oikeastaan aika hyvä ilma, mutta taas hautausmaalla näin sellaisia vähemmän mukavia juttuja… Että ihmiset voivat olla ulkokultaisia ja kylmiä.

Kotosalla jatkui erinäiset siivouspuuhat, jotka eivät tulleet valmiiksi, kaukana siitä, mutta olipa leppoisaa kun huomasin ajattelevani ”tästä voin jatkaa huomenna”, ei niin, että ”tämän pitää olla valmiina huomenna”. Minulla on aikaa, huomenna jatkuu …

Ja sitten puuhaamaan päivällistä: pikkuperhe tuli syömään. Apsu toi papalle kortin, johon oli piirtänyt papan auton. Ja Juniori toi päivälliselle samppanjalahjan (yllättikö ketään?), ja kylläpä oli nyt paras samppanja pitkääään aikaan. Keväisen Saksan ekskursion viinikauppavierailun jälkeen tilattu pientuottajan samppanja maistui, samoin kuin minun tilaamani, jo vanha tuttu etelä-afrikkalainen The Chocolate Block -punaviini. Jos kohdalle sattuu, niin kylläpä kannattaa maistaa/ostaa. Ja sitten Juniori toi myös minulle lahjan! Olivat (koko perhe) ostaneet jo ”varalle”, vakaasti uskoen 😉 , että joskus valmistun, yhden huippu-samppanjan. Se on nyt jemmassa, – ehkä minä ne valmistujaiset pidän … 🙂

Ja sitten isänpäivän päivällinen. Mikä lie etiäinen se iski viikolla, kun mietin tämän juhlapäivän menua. Fondue! Pitkäään aikaan ei ole ollut fonduepata käytössä ja sehän voisi olla mukava, pitkään yhdessä istumisen ja päivällisestä nauttimisen juttu. Ja olihan se. Jos sinulla on fonduepata jossain jemmassa, niin nyt esiin!

Ei mitään umpituhtia juusto- tai suklaafondueta, ei edes öljyssä kypsentämistä, vaan kunnon lihaliemi (Puljonki!) pataan, ja hyvää lihaa ja lisukkeita annospaloina valmiiksi! Miniä ei ollut moista herkkua koskaan kokenut, mutta pitipä hänkin.

Olennaista on, että liha on tuoretta ja hyvää. Kauppahallissa ”Torin lihamestari” ymmärsi mihin ja mitä tarvitsen, ja leikkasi siivut naudan sisä- ja ulkofileestä, sekä karitsan filettä (150 g/fonduepadan äärellä oleva). Lisäksi laittelin vihanneksia. Ja salaattia ja bataattiranskalaisia (Pirkka! , joista Apsukin tykkää kovasti).

Ei fondue-lihaa eikä kasviksia mausteta etukäteen, joten olennaista on hyvät kastikkeet. Tein kolmenlaista: vas. ananas-curry, keskellä chili-ketsuppi-valkosipuli ja oikealla sinihome. Kaikissa on pohjalla 1 dl majoneesia, ½ dl ranskankermaa ja ½ dl turkkilaistajukurttia (tein pohjan kolminkertaisena, sitten maustoin erikseen nuo vaihtoehdot: = 1 dl ananasmurskaa ja 2 tl currya, seuraavassa 2 valkosipulinkynttä murskattuna, 1 tl chilijauhetta, 1 rkl ketsuppia, suolaa ja mustapippuria, ja viimeisessä 100 sinihomejuustomurua ja persiljaa. Viimeinen äänestettiin parhaaksi, mutta kaikki kelpasivat.

 

 

Ja jälkkäriksi kakkua ja kahvia.

 

Eihän tuo mikään taidokas räpellys ole, – minulla olisi paljon selityksiä moiseen, mutta se oli hyvää! Tumma suklaa-kirsikkakakku se on, ja huom. niitä viikolla ”ongelmana” olleita hasselpähkinöitä on nyt käytetty hyödyksi.

Isänpäiväviikonloppu alkoi oikeastaan jo perjantaina, jolloin Juniori vei isänsä kaupungille. Niin tyypillistä meidän Junioria: ”Tarjoan sulle aperitiiviksi isänpäiväsamppanjat Voxissa (oululainen viinibaari) ennen kuin mennään syömään.” Tiedättehän: poika tarjoaa aperitiivit, isä ruoan. No mutta, kuinka moni isä-poika lähtee perjantaina kaksistaan samppanjalle ja syömään? 😀

Juhlaviikonloppu on lopuillaan, marraskuukin tuntuu hyvälle. Huomiseen!

Marraslauantaina

Vieläkin vähän pyörryksissä…

Parasta tänään Apsu, joka oli iltapäivän meillä.

Ja tänään olin lenkillä juuri silloin kun sää oli parhain, eilen juuri silloin kun satoi kunnolla. Aina ei käy … Mutta tänään.

[Kauppatorin rannasta]

[Kiikeli, Oulun pikku-Venetsia]

Hallissa kävin samalla reissulla: huomiseksi herkkuja, – reseptiikkaa tulossa, soppapostauskin rästissä. Tänään koekokkausta tiistaiksi ja Festan siivouksenkin jo aloitin. Ja mielessäni olin jossain ihan muualla.

 

Monessa mukana

Tänään monessa mukana. Monia rooleja, tiedostamattomia enimmäkseen, mutta ainahan sitä on erilainen eri kohdissa, eri ihmisten seurassa. Aamupäivällä lähdin pitkästä aikaa Pehtoorin mukaan appivanhempia tervehtimään.  Sitä ennen ja sen jälkeen Lasaretin ensimmäisen (isomman) kuvasatsin viimeistelyä, projektissa kolme osaa…. ja sitten lähdin pimeään illansuuhun kuvailemaan ja kävelemään.

Möljällä kävin. Olihan siellä nyt komeaa, jos kohta myös pimeää ja kosteaa: kesän jatkunut laiturin/möljän remontti alkaa olla valmis. Rantapromenadi on jo asfaltoitu ja katulamput toimi. Oulun korkein talo, 16-kerroksinen Satamanrannan Masto, on jo saanut asukkaansa.

Kiertelin ja kuvailin yksikseni vielä kauan, niin kauan, että juuri ja juuri ehdin kuudeksi kirjastolle ja Pakkala-saliin: siellä on menossa Suomi 100 Studia Generalia, jossa ex-kollegani Oulusta ja muualta maasta luennoivat. Monta kertaa on aiheita ja luennoitsijoita, jotka olisivat kiinnostaneet, mutta olenpa ollut juuri jossain toisaalla. Tänään pääsin. Oli seuraajani luennon vuoro, ja kun aihekin oli melkein ”omani”, niin olipa mukava päästä. Ehdinpä muutamien tuttujen kanssa vaihtaa muutaman sanan, monen kanssa en. Kylläpä tuli fiiliksiä, monenlaisia, tuossakin yhteisössä …

Tuntemattoman jälkeen

Kävimme katsomassa Tuntemattoman.

Olen nähnyt Edwin Laineen elokuvan ensimmäisen kerran jo lapsena, luulen, että olin 10-vuotias kun itsenäisyyspäivänä sain sen äidin kanssa katsoa. Ainakin osia siitä. Muistan vielä muutamat kohtaukset ja niiden aiheuttaman pelon tai jännityksen.

Kirjan luin joskus lukioaikana, jolloin luin ihan mahdottoman paljon muutenkin, ja nimenomaan kaikkia klassikkoja ja nimenomaan historiallisia romaaneja. Leffan olen katsonut monia kertoja uudelleen, kirjankin lukenut uudelleen ja kun muutama vuosi sitten ilmestyi Linnan sensuroimaton Sotaromaani harpoin senkin läpi. Ja olen kuunnellut äänikirjan. Mollbergin ohjaamaa Tuntematonta en ole nähnyt.

Se, että tiesin, mitä elokuvassa ”tapahtuu”, miten siinä käy, vaikutti varmasti katsomiskokemukseeni.

Ensinnäkin se oli minusta hyvä elokuva. Tavattoman hyvä. Sitä tarvitaan. Nyt olen tätä mieltä, vaikka silloin kun leffan tekoaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja nimenomaan osana Suomi 100 -juhlaa, olin aika lailla eri mieltä. Kun olen, edelleenkin, sitä mieltä, että Suomi 100 -juhlavuodessa on suhteettoman (paino sanalla suhteettoman) paljon korostettu talvisodan ja jatkosodan merkitystä Suomen itsenäisyydelle, – kyllä, kyllä ne olivat ratkaisevia itsenäisyyden säilyttämisessä, mutta eivät itsenäistymisessä. Suomen sisällissota, vuoden 1918 sota (jota nimitystä historiantutkimuksessa nykyisin yleisimmin ja hyväksytyimmin käytetään), vapaussota, kansalaissota oli itseasiassa ratkaiseva Suomen itsenäistymisprosessissa, viime sodat sen säilyttämisessä. No mutta se tästä paatoksesta. Siis tämä Louhimiehen Tuntematon tarvitaan tässä ajassa.

Kuten moni muukin, olen samaa mieltä, että vähän vähempi dynamiitin käyttö olisi riittänyt, vähän vähempi räiskintä olisi riittänyt, eikä sodan mielettömyyden perillemeno olisi yhtään kärsinyt. Tosin mietittiin, että onko niin, että nuoremmille sukupolville pitää tällaista olla?

Sodan raakuus, julmuus, järjettömyys ei jäänyt epäselväksi. Kun ei jää kirjassa, eikä Laineen versiossakaan. Se, mikä tässä uusimmassa oli erityisen hyvää ja koskettavaa, oli se, että hienojen näyttelijäsuoritusten ja tietysti ohjauksen myötä pelko ja ahdistus tulivat lähelle. Kuoleman pelko, sodan pelko, oman heikkouden pelko. Elokuva on rauhan elokuva, tai ainakin hyvin sodanvastainen elokuva. Sankareita ei ole. On vain (nuoria) miehiä, jotka suhtautuvat ja selviävät sotaan ja sodasta hyvin eri tavoin.

Louhimies on tuonut valkokankaalle myös jatkosodan kotirintaman, mikä minusta – luonnollisesti – on erinomaisen hyvä asia. Ne pätkät olivat minusta vain jotenkin päälleliimattuja, tai vähän kuin jostain toisesta elokuvasta, ne olivat paikoin liki idyllisiä. Mutta parempi niin kuin kokonaan ilman. Uskonnon asemaa on elokuvassa vähemmän kuin kirjassa, tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Elokuvassa on jotain anakronismeja ja ”virheitä” ajankuvaan ja kuulemma myös sodankäyntiin liittyen, mutta enpä juuri huomannut, enkä piitannut. Ainoa, mikä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että näyttelijät ovat liian vanhoja, Niin hyvin kuin nämä Putouksen näyttelijät ja erityisesti Eero Aho näyttelijätyönsä tekivätkin niin vanhojahan he ovat siihen nähden, minkä ikäiset poikaset Petroskoin valtasivat. Mutta toisaalta: olisiko 20 – 25-vuotiaita näyttelijöistä ollut tekemään tuollaisia rooleja noin hienosti. – Tuskin.

Minä hieman ihmettelin, etten itkenyt. Jännitin kylläkin. Varmasti juuri se, että tiesin … Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut äänikirja. Veikko Honkasen lukemana/ääninäyttelemänä kirja on hyvin intensiivinen, hänen dialoginsa murteineen kaikkineen jättävät omalle ajattelulle tilaa, ja Dolby-äänet ja tärinä, popcornin tuoksu ja värit puuttuvat, mikä saa tuntemaan enemmän. Ainakin minut.

Luin jostain arvostelusta tai kolumnista mielipiteen, että elokuvan kuuluisi kuulua lukion ja muun keskiasteen koulutuksen opetusohjelmaan; en pidä huonona ajatuksena.