Häslinkiä

On päiviä, jolloin on enemmän yritystä kuin varsinaisesti mitään hyvää aikaansaannosta. Tänään on ollut sellainen multitaskaamisen päivä. Ja eihän siitä tahdo hyvää seurata. Ja kaiken kulkemisen, kirjoittamisen, järjestelyn, lukemisen, arvostelun, ostosten, myynnin, vaihteeksi Kontti-käynnin ja tapetin etsinnän välissä, ohessa ja jälkeen olen lukenut ja kuunnellut uutisia enemmän kuin aikohin, vaikka vieväthän ne aikansa joka päivä muutenkin.

Päivän vähän hermostuneeseen vireeseen on ollut syynä melu, joka meillä täällä kotona on ollut aamusta iltaviiteen asti. Meillä kun alkoi tänään kattoremppa. Tai ehkä huolto on parempi sana. Kaksi nuorehkoa miestä ovat koko päivän aggregaatin voimin ja painepesurilla ahkeroiden pesseet tiilikattoamme – en juuri kestänyt katsella heidän  – kylläkin vakaata – katolla kulkuaan.

Sammalet ja vuosien aikana kertynyt lika on pesty pois – ja tuntuu että iso osa siitä on nyt pitkin seiniä, pitkin piazzaa. Mutta hommahan ei olekaan vielä valmis. Seuraavaksi tulee suojamaali pintaan. Käyttöikää ja kestävyyttä katolla taas vuosikausiksi. Näin isoa remppaa ei 35-vuotisen asumisen aikana katolle ole tehtykään. Mutta ääntä on lähtenyt.

Vaikka on – edelleen – kylmä, on pihallamme jo ensimmäiset valkovuokot kukassa. Kyllä tämä tästä vielä kesäksi muuttuu….

Kotihommia

Näyttää lämpimämmältä kuin mitä on.

Sen lisäksi että olen ulkoillut ja pakkaillut loputkin talvikamppeet vaatehuoneen perukalle, olen tehnyt vaatehuoltoa kesävermeille. Ja vink, vink: taikasieni on erinomainen apuri valkoisten city-lenkkareiden puhdistaja. Tuli kuin uudet pienellä putsauksella. Myös vaalean kesälaukun puhdistukseen hyvä!

Ja käsittämättömän paljon olen saanut kulumaan aikaa, kun olen surffaillut ja käynyt parissa liikkeessä livenäkin, etsien yhdelle seinälle tapettia. Yksi rulla tapettia keittiön seinälle, eikä mitään tulosta vielä! Tuhansia tapetteja, joista valita. Haluaisin jonkun vahvan, tällaisen katseenvangitsijan.  Tuollainen nyt ei vaan siihen seinälle sovi.

 

 

Sunnuntain monimuotoisuus

Nyt ei verbaliikka ole ihan iskussa, joten päivän summaaminen tapahtukoon, kuten huonossa reaalivastauksessa (joita tosin aika harvoin onneksi kohdalle arvosteltavaksi sattui…), ihan vain ranskalaisin viivoin kirjattuina

  • aamu oli hyvä. Koska kahdeksan tuntia levollista unta. Systerin vointi [raju flunssa] hieman huolettaa.
  • Aamu vain jatkuu. Millehän ryhtyisi?
  • Oikeastiko imuroin pyhäaamuna?
  • Vielä äidin viranomaisasioiden setvimistä.
  • Enni Mustosen ”Syrjästäkatsojan tarinoita” vol. X ei riemastuta kuten sarjan viisi ensimmäistä.
  • Uutisia en kommentoi, aika äkkiä taas yritän niistä eroon.
  • Ilmatieteen laitoksen julkaisua tsekkaan puolen tunnin välein, ja uskon lähteväni oikeaan aikaan lenkille. Saahan sitä uskoa. Vasta palatessa sade loppui. Mutta tulipahan kiintiö setvityksi. Pukki ja oikeinmerkki!
  • Vaikka vain kaksistaan, niin silti hyvää (purkki)ruokaa (= ankankoipia) tänään.
  • Hitonmoinen hikka, ja siitepölyallergia!
  • Taasko olen matkatoimistojen sivuilla?
  • Takautuvasti blogin kommentteihin tullut viesti! – Kyllä. Niin samaa mieltä ”Maailma on kaunis”.
    Melkein surkuhupaisaa on, että tämä niin tavattoman kaunis ja koskettava, samaistuttuva, monta monituista kertaa kuunneltu kappale ”Maailma on kaunis” on alunperin Irwin Goodmanin tuotantoa ja nyttemin Vesku Loirin tulkitsema. Kumpikaan näistä herroista ei ole suosikkini. Ei todellakaan. Eino Leinolta kuulostava runo on kuitenkin Vexi Salmen sanoitus. Ja se on ollut mieleiseni jo kauan. Kiitos sen muistuttamisesta, Toini.
  • Pitkä tovi on kulunut lasten ja aveciensa kanssa viesteillen. Kaikkea sitä.

Herkkua mielelle ja vatsalle

Ei voi väittää että olisi ollut puuduttava päivä. Ei todellakaan.

Aamu alkoi brunssilla. Kaksi pientä istahtivat heti aamuseitsemän jälkeen keittiön pöydän ääreen, ja söivät mieluusti pikku, pikku kipolliset mansikkahakkelusta, ja katselivat vähän inhon sekaisin tuntein papan kaurapuurokulhollista. Hönö-leipä sopivine päällyksineen, kaakao (jota ei saa muualla kuin mummin luona?), hedelmät ja pikkuinen pullanpala olivat riittävä energialataus kun lähdettiin ”koulun pihalle” = Toppilan koulun (meidän lasten yläaste) pihalla on hienoin leikkipuisto ikinä. Sieltä sitten Valkeaan, pieni humputtelukierros (liukuportaat ja Kivisydän ovat maalaislapsille melkein kuin Lintsi!) ja takaisin mummilaan.

Melkein kesäksihän sää repesi, ja oltiinkin koko päivä pihalla. Paljon puuhaa, kesäromppeiden/lelujen esille ottamista, kasvimaalla, Huvilassa lounas, pallopelejä, aurinkoa, naurua… Kaikkea pientä, joka olikin iso ilo. Ja sitten jo isin töistä pääsyä odotellessa meni alkuiltapäivä. Lähtivät sitten kotiin, ja mie lupasin tehdä hampurilaissapuskan illansuuksi.

Tein tykötapeet, coleslaw´n tänään, hillotun punasipulin jo eilen, ja ennen kaikkea kävin eilen pyörälenkiltä palatessa hakemassa Torin Lihamestarilta hampurilaispihvit, juuston ja sämpylät. Tänään Pehtoori & poika grillasivat ja avot! johan oli gourmetia!

Eikä siinä vielä kaikki. Eilen ehtoolla, melkein yön puolella tein jälkkkäriksi sitruunapiirakan. Vanha resepti, jota tuunasin. Kannatti. Olennaista on että lisäsin mukaan kokonaisen sitruunan mehun. Tuli siten raikkaampi ja mehukkaampi. Mansikoitakin meillä oli (lapset erityisesti niistä innoissaan), lisäksi tuhtia kermavaahtoa.

 

 

Toscanalainen sitruunapiirakka

Pohja

200 g vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
100 g sokeria
2 munaa
100 g voita

Täyte

5 dl lämmitettyä maitoa
3 keltuaista
100 g sokeria
50 g vehnäjauhoja
1 sitruunan kuori
1 sitruunan mehu

tomusokeria

Tee ensin täyte: laita (teflon)kattilaan keltuaiset, sokeri ja raastettu sitruunankuori. Kuumenna hiljalleen ja lisää jauhot ja maitoa. Sekoittele koko ajan ja keitä kymmenisen minuuttia tai niin kauan, että kastike sakenee. Jätä jäähtymään ja tee taikina. Sekoita kuivat aineet, ja sekoita niihin voi nokareina, lisää lopuksi munat yksitellen. Lisää lopuksi yhden sitruunan puristettu mehu. 

Ota puolet taikinasta ja painele voideltuun piirakkavuokaan. Kaada jäähtynyt täyte pohjan päälle ja kauli lopputaikinasta kansi kakulle. Paista noin 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.

Koristele snack-sitruunoilla ja mansikoilla, tarjoa vispikermavaahdon kanssa.

Kun lapset, Juniori & R. olivat lähteneet ja me olimme siivoilleet pihapiirin ja keittiön, päätimme lähteä pienelle pyörälenkille. Toppilan promenadin varrelle on avattu pop-up -jäätelökioski sekä ulkoilmabaari. Sinnehän me sykkelöimme digestiiveille – camparisoda on ihan pelkkä vatsalääke. 🙂 Ja patiokausi tuli avattua. Siisti mukava baarimiljöö oli tuo. EIkä meiltä oli kuin muutama kilometri. Ei ehkä jää ainoaksi kerraksi tälle kesälle…

Muuttunut mielenmaisema?

Onko arjessasi tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana? Nimenomaan johtuen siitä, että se olisi riippuvainen Euroopan turvallisuustilanteesta, Suomen geopoliittisesta asemasta tai globaalista kriisistä?

Onko koronan helpottaminen (onko se oikeasti helpottanut? – Suomessa kuolee nyt Covid-19 -pandemiaan enemmän kuin edellisinä keväinä) muuttanut käyttäymistäsi arjessa tai asennettasi tulevaan?

Suomen koronaluvut

Lähde: John Hopkins University ”Covid-19 Dashboard” (jota seuraan edelleen, en tosin enää päivittäin kuten melkein pari vuotta olen tehnyt).

Onko Ukrainan sota muuttanut sinun elämänasennettasi? Oletko löytänyt itsestäsi hamstraajan ja/tai varautujan (jo hamstrannut ruokaöljyä, nostanut käteistä, koonnut kotitarvevarannon?), pelkääjän (mittaillut kartalta, kuinka pitkä matka mökiltä tai kotoa on itärajalle tai ehkä miettinyt tarkkaan, mitä somessa kirjoitat, jaat, kommentoit?), selvittänyt vedensaannin mahdollisuuden? Oletko ryhtynyt harkitsemaan kodinturvajoukkoihin liittymistä (tai niiden perustamista 🙂 )? Oletko huomannut olevasi kiinnostunut Suomen sotahistoriasta, Mainilan laukauksista, siirtoväen kohtalosta? Vai onko ”Carpe diem” -vaihde kääntynyt asteen tai pari vahvemmaksi tyyliin ”nautitaan nyt tästä hetkestä, kun vielä voidaan, elellään, reissataan ja nautitaan kympillä niin kauan kuin se on mahdollista”?

Tai jotain muuta, en osaa edes ajatella. mitä kaikkea nämä levottomat ajat ovat voineet saada mieleen… Nimenomaan, mikä on asennetasolla muuttunut?

Onko minun asenteeni muuttunut? Miten? Mistä johtuen ja millä aika-akselilla?  – On. Ja paljon!!! Viimeiset, reilut pari vuotta ovat olleet melkoista mylläkkää, mielen muutoksia, paljon kasvamista ja paljon kipuilua, hyväksymistä, vanhenemista, eikä kaikki, ei ehkä edes suurin osa, ole johtunut pandemiasta tai itänaapurin mielivaltaisesta hyökkäyksestä. Mutta asenne moneen asiaan, elämäänkin, on muuttunut.

Ehkä kaksi juttua hoksaan ylitse muiden: olen entistäkin kiitollisempi kaikesta hyvästä elämässä. Ja kaikkea hyvää on paljon. Paljon!

Toiseksi kodista on tullut entistä tärkeämpi (siksikö, että ei ole päässyt rientoihin ja reissuun 😀 kuten ennen?). Kodin perkaus, kuolinsiivous, konmarittaminen, selkeyttäminen on ”kirkastanut” sitä. En ehkä osaa sanoa sitä mutta suunnilleen niin, että täällä on hyvä, tämä on todellakin riittävä, tämä on oma, omannäköinen, meille sopiva, hyviä pieniä näkymiä, hetkiä, tunnelmia tulvillaan, täällä on rauha (ainakin taas nyt) … juuri oma, omannäköinen, hyvä paikka. Ja vielä kun on mökkikin! Tämä riittää, tämä on hyvä.

Tänään mielessäni ajattelin  sellaisenkin pienen jutun: ”Elämä on liian lyhyt, että söisi huonosti”. Onko vain klisee, ensimmäisen maailman ihmisen lausahdus, etuoikeutetun braissailua? – Voihan sen niinkin ajatella, mutta ei se ole sitä! Ajattelen, että on melkein velvollisuus yrittää tehdä arjestaankin hyvää. Eikä sen tarvi olla mitään yltäkylläistä, ylenpalttista. Hyvään arkeen kuuluu mielenkiintoista ja merkityksellistä tekemistä, aikaansaamista, luontoa, liikkumista, yhdessäoloa, kanssakäymistä, kohtaamisia, hyvän tekemistä, terveyttä. Tästä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta kyllä te osaatte jokainen soveltaa omalle kohdallenne, jokainen ajattelee omalla tavallaan. Siitäkin mahdollisuudesta kiitollinen. Siitä, että voi ajatella ja kirjoittaa niin kuin tuntee ja haluaa. Se on ihmisoikeus. Siitäkin kiitollinen. Isosti.

Hyvää arkeen kuuluu kaurapuuro aamuisin, Juhla Mokka siihen päälle, sitten hyvää leipää ja juustoa tai hedelmiä lounaaksi, vettä joka välissä, mieluista, prosessoimatonta kotiruokaa päivälliseksi ja viikonloppuna herkkuja jos mahdollista. Niinkuin tänäänkin! Tähän aikaan vuodesta parasta, mitä tiedän: parsaa ja scampeja!

Jokaisella on oma hyvä arkensa, ja juhlansa. Sitä kannattaa varjella. Varjellaan tahoillamme, kohdataan, toivotaan turvallista tulevaisuutta, rauhallista arkea.

Kameran kanssa liikkeellä

Oikea keväinen päivä. Eilisen hillittömän vesisateen, harmaan valottoman päivän, sumuisen illan jälkeen tämä päivä on tuntunut kirjaimellisesti kirkastumiselta! Kunnes sitten iltapäivällä nousi ukkonen. Meillä oikein jyrisikin, mutta aamupäivällä oli tyyntä ja tyventä – ennen myrskyä.

Oulujoen pappilan kohdalla heijastukset joenpinnasta niin kauniita. Tuntui että nuo pilvet voisi ”poimia”. Monta kertaa pysähtelin kuvailemaan ja katselemaan. Suljin äänikirjan, kuuntelin kun linnut lauluivat, isosti. Monet. Yhtäaikaa. Ja erikseen. Älkää kysykö, mitä lintuja. En minä tunnista lintuja, en niiden laulua. Mutta kuuntelen, mielelläni.

Knuutilanrannan ”lammella”, ”lähteellä” tai mutkassa – lähellä Poikkimaantien siltaa – näytti tänä aamuna tältä. Ei vielä viherrä, mutta ensi viikolla jo varmasti. Kiertelin ja kaartelin, parisen tuntia.

Päivällä olin sotahistorian parissa – ei, ei liity mitenkään Suomen NATOon liittymiseen, ei Ukrainaan. Tai noh, liittyyhän ne tavallaan… Venäjän (NL:n) hyökkäyksen jälkiseuraamuuksista niissäkin kyse.

Illansuussa kuvauskeikalle. Pohjois-Pohjanmaan keittiömestarien loihtimia pororuokia sain kuvailla. Ja bonuksena ihana porofocaccia kotiintuomisina. Kunhan sen resepti julkaistaan, teen itse ja sitten jaan tämän herkun kuvan ja ohjeen tännekin. Tässä tulee mökille hyvä vierasruoka, tai siis leipä.

Aika elokuvalle, hyvälle elokuvalle

Nyt vielä leijun menneessä maailmassa: kävin katsomassa ”Downton Abbey – Uusi aikakausi” -leffan. Vähän pelotti, että käykö tässäkin niinkuin monissa elokuvien vol. 2, 3 ja 4 … -versioissa? Että olisiko vaan vanhan lämmittämistä, kertaamista, väljähtänyttä, väsynyttä, mutta ei. Itse asiassa juonenkäänteitä oli aika lailla kahden tunnin elokuvaan, minisarjan verran olisi ollut ainesta, mutta parempi näin.

Alussa tuntui pikkuisen ylinäyttelemiseltä, ehkä se johtuu elokuvateatterista (vaikka olin Starissa, en FInnkinon jättisaleissa): kun sarjaan on tottunut katsomaan kotona telkkarista niin hulppeat puitteet tekivät aluksi sellaisen överin tunteen. Semminkin kun leffakokemuksiakin ovat viime aikoina olleet varsin harvakseltaan. En spoilaa juonta, – totean vain että tutuiksi tulleet roolihahmot olivat yhtä viehättäviä, kiinnostavia ja suurenmoisia kuin ennenkin, ja yksi ylitse muiden: Lady Violet Crawley (Dame Maggie Smith)!

“I am not a romantic. But even I will concede that the heart does not exist solely for the purpose of pumping blood.”

 

Mukavia makuja, mukava päivä

Tänään vegepäivä, mikä ei kyllä tarkoita mitään kevyttä salaatin puputtamista, sillä juusto tekee pastasta niin tuhdin, että mistään kevytkeittiöstä ei nyt ole kyse. Minusta kyllä tuntuu nykyisin yleisemminkin, että mun henk.koht. ruokaympyrässä juustolla on poikkeuksellisen, jopa luvattoman suuri lohko. Ei päivää ilman juustoa, muodossa tai toisessa. Tänään juustona pecorino, joka on lempparijuustoni numero kaksi, ykkönen on Appenzeller.

Klassikkopasta cacio e pepe (juustoa ja pippuria), mustapippuripasta, on hyvä arkiruoka, jota tulee tehtyä tosi harvoin. Tänään kuitenkin, mutta vähän tuunattuna. Paahdetut porkkanat sopivat tähän oikein hyvin – lempeä pasta on tämä. Tein oheen version Caprin salaatista (ja siihenkin juustoa!), mikä olisi Italiassa melkoinen moka. Salaattia ja pastaa samalle lautaselle – proibito!

Cacio e pepe – spaghetti paahdetuilla porkkanoilla
(ohje täältä)

Pasta
350 g spagettia
2 tl mustapippuria myllystä
4 rkl voita
noin 3 dl pastan keitinvettä
250 g pecorinoa tai parmesaania raastettuna

Paahdetut porkkanat
400 g pikkuporkkanoita
2 rkl oliiviöljyä
2 oksaa rosmariinia
½ tl suolaa
½ tl mustapippuria myllystä

Tarjoiluun
pecorinoa tai parmesaania lastuina

– Valmistele ensin porkkanat. Raaputa tai kuori ne puhtaiksi.
– Paista porkkanat pannulla öljyssä rosmariinin kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla. Pidä lämpimänä.
– Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan.
– Paahda pippuria kuivalla, kuumalla pannulla noin minuutti. Lisää voi ja anna sen sulaa.
– Valuta pasta. Ota keitinvesi talteen.
– Lisää kauhallinen keitinvettä pastan kanssa pannulle. Lisää juustoraaste muutamassa osassa sekoittaen, kunnes siitä muodostuu kastike. Lisää sen verran vettä, että pasta on kosteaa.
– Nosta pasta lautasille. Viimeistele porkkanoilla, mustapippurilla ja juustoraasteella.

Lounas oli huomattavasti kevyempi: tämän kesän ensimmäinen pyörälenkki Kempeleeseen – vaikka oli (eka kertaa aika lämmin, yli + 10 C) oli ihan tolkuton vastatuuli.  Ilman sähköavitusta en kyllä olisi sinne asti polkenutkaan, – palatessa sitten tuuli- ja lihasvoimalla helposti. Mutta siis: Zeppelinin Robert´s Coffeessa tuli viime syyskesällä, kahvikiellon aikana, opittua näille jääteelasillisille. Inkivääri-mango-jäätee sitruunaviipaleiden ja mintun kera on hyvää, vielä enemmän pidän hibiscus (kiinanruusu?)verigreippi-jääteestä.

Muutoin päivä kulunutkin kirjoitellen, lueskellen.

Ja katsellen Huvila & Huussia. Olen löytänyt sen (ja Suomen kaunein kesämökki-ohjelman) vasta tänä vuonna, ja olen ihan koukussa. Että on hyväntuulista tekemisen meininkiä.

Ryhtiliikettä someiluun

Nyt ovat David, George, Eric, Carlo, yksi Yoshiaki, muutama Pierre, ja olipa joukossa joku Igor ja Josufkin, saaneet lähteä! On ollut siloposkisia liituraitatyyppejä, rouhean komeita ulkoilmaihmisiä, univormupukuisia upseereita, muutama valkotakkinenkin, – enemmän harmaantuneita ja jo hyvin kypsyneitä ukkeleita kuin sporttisia tai älyköiltä näyttäviä nuoria miehiä. Puolensataa taisi niitä kaiken kaikkiaan olla. Hiljalleen niitä on hiipinyt liki, mutta nyt lemppasin koko sakin veks!

Siivoilin lauantaina Instagram-tiliäni. Taisin avata sen keväällä 2014, ja nyt olen postannut sinne 808 kuvaa. Ainakin lähtien syksystä 2015, jolloin aloitin Torniossa valokuvaajan ammattitutkintoon valmentavan koulutuksen (VAT), Instagram on ollut ensisijaisesti kuvieni julkaisupaikka tai paremminkin julkistamispaikka. Viime vuosina nimenomaan ”ikkuna” mun valokuvaukseen. Siellä haluan näyttää, millaisia kuvia otan; se on vähän kuin sellainen pienoisportfolio. Ja kyllä sen myötä on muutamia toimeksiantoja ja kuvausjuttuja tullutkin.


Hiljalleen seuraajamäärä on kasvanut, vaikka minulla se on hyvin vähäinen moniin muihin valokuvaajiin verrattuna. Nyt siellä on kolme ja puolisataa seuraajaa, viime viikolla pitkästi yli 400. Tilini ei ole yksityinen, joten seuraajaksi on voinut tulla periaatteessa kuka tahansa. Ja onhan niitä sitten tullut.

Ihan niin kuin Facessa myös Instassa on näitä ”juttuseuraa”  kaipaavia amerikkalaiskapteeneja ja muita seuraajiksi tuppautujia. Olen satunnaisesti hoksannut sellaisten ilmaantuvan ”vahvuuteen”, mutta enpä ole piitannut, kun eivät ole olleet häiriöksi. Eivät tykkää kuvista, eivät varmaan edes katsele niitä, onneksi eivät myöskään kommentoi. Mutta nyt heidät on häädetty.

Ja samalla hankin itselleni uusia seurattavia. Olen tosi laiskasti (varsinkin viimeisen vuoden aikana) etsinyt uusia tilejä, mutta nyt on parikymmentä uutta: melkein kaikki ”nettituttuja”: blogini seuraajia tai instassa vuosia mukana olleita.

Julkkiksia mie en juuri seuraa: Kiti Kokkonen ja Minna Kuukka taitavat olla ainoat, joiden kuvia ja juttuja (jopa stooreja) katselen. Minna Kuukka on hyvä sanoittaja, tykkään tyylistään. Olenkin aika varma, että hän ryhtyy joskus vielä ”nykyromaanin” kirjoittajaksi. Niin ja Harri Syrjänen ja muutama muu kokki/ravintoloitsija, – luonnollisesti. 🙂

Jo varhain talvella asetin itselleni tavoitteen seurata somea (varsinkin Facebookia) entistä vähemmän, ja aika hyvin siinä olen onnistunut. Mutta edelleen Facessa on ryhmiä, joita tarvitsen sekä kuvaushommien, että historian harrastuksen takia, sitten Saariselkä-ryhmä tietysti, rotissööreillä olen moderaattori, mutta feediä laraan lopultakin tosi vähän. Ja viime aikoina omalle seinälle postaukset ovat olleet melkein ainoastaan Muistikuvia-mainontaa, kerran kuussa joku kuva ja sen on siinä. On kyllä vakaa aie laitella uusia profiili- ja bannerikuvia vähän joka suuntaan. Siivoilla vanhaa pois. Ei kuitenkaan ole to-do-listallani nyt ensimmäisenä.

Tämä blogihan se on sitten, edelleen, kaikesta huolimatta, mun juttu. Seuraajia on edelleen keskimäärin 300/pv. Ja se on hyvä. Tuntuu mukavalle, että jutuistani on iloa, ja lohtuakin on kuulemma ollut monelle. Makumuistoja ja matkakokemuksia on mukava jakaa, antaa ehkä vinkkejä kirjoista ja sen sellaisesta. Ja pakottaa itsensä etsimään jokaisesta päivästä ne parhaat puolet. Höpötellä kaikkea.

Katsotaan nyt, miten Instan ryhtiliikkeen kanssa nyt käy, millainen some-kesä tulee.  😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, vinkkailkaapa omista tileistänne, tai hyvistä ruoka(kuva)tileistä, tai ihan mistä vaan Instagram-tilistä, jota kannattaisi ryhtyä seuraamaan…

Äitienpäivä äidin mentyä

Tänäkin vuonna äitienpäiväkorttini on itse tehty. Se on oikeastaan myös mummin kortti, sillä apuja sen tekemiseen sain pojantyttäreltä; Eeviksen kanssa askarreltu enkeli lentää liihottaa hautalehdon rauhasta taivaan tuuliin, tuonilmaisiin … Neljän sukupolven äitienpäivätervehdys. Siitäkin kiitollinen, neljästä sukupolvesta. Pehtoorilla vielä neljä, minulla enää kolme, mutta se on paljon, eikä mikään itsestäänselvyys.

Tänään äitienpäivänviettoa on ollut oikeastaan vain käynti Jäälin mummulassa: pyöräillen anoppia tervehtimään ja halaamaan. Kahteen vuoteen sitä ei ole voinut tehdäkään. Tänään halattiin. 🙂 Onhan Pehtoorin äiti sinnikäs, ja levollisen tyytyväinen leppoisaan elämänmenoon kotonaan.

Hautuumaalla kävin jo eilen, juttelemassa ja ruusun istuttamassa hiekkaiselle hautakummulle, – pian jo saadaan hautapaikka kauniimmaksi, vähemmän rujoksi.

Pian alkanee jo lämmetä, pian alkanee jo olla meilläkin lumenjättöpäivät. Yrttipenkit jo lumettomat, jotain vihreää jo havaitsin. Ruohosipuli ja valkosipuli aloittavat ensimmäisenä. Lupaus kesästä on olemassa.

 

Juhlapäivä etukäteen

Eurooppa-päivä on Euroopan rauhan ja yhtenäisyyden päivä, jota vietetään 9. toukokuuta Schumanin julistuksen vuosipäivänä. Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ehdotti Pariisissa vuonna 1950 pitämässään puheessa Euroopalle uudenlaista poliittista yhteistyötä, joka tekisi Euroopan kansakuntien väliset sodat mahdottomiksi. Tästä yhteistyöstä on vuosikymmenten mittaan muotoutunut nykyinen Euroopan unioni.

On ollut aika mukava, että oma syntymäpäivä on samalla ”Euroopan rauhan ja yhtenäisyyden päivä”. Päivä on myös natsi-Saksan kukistumisen merkkipäivä, – siis juhlan aihetta lisää. Mutta se on ollut ja on venäläisen nationalismin riemujuhlan päivä, karnevaali, joka varsinkin tänä vuonna, juuri nyt, näyttäytyy pelottavana, uhkana, sodanjulistuksen päivänä. Tänä vuonna, nyt, Euroopan tilanteen näin ollessa, ei ole pienintäkään halua juhlia 9.5. yhtään mitään.

Siksikin on ollut mukava viettää synttäripäivää tänään. Pehtoorilla on siis ollut taas monta päivää kestänyt valmistelu juhlan järjestämiseksi: reseptihaku, ainesten hankkiminen, samppanjan valinta … ei ihme, että monta aamua on mies herännyt kovin varhain. 😀

Ja taas kerran niin hienon päivällisen olen saanut nauttia, ja erinomainen oli samppanjakin. Alkuruokana oli päärynä-sinihomejuustokeitto, pääruokana itse savustettua (luonnon, ei kasvatettua) taimenta ja peruna-parsasalaattia ja jälkkäriksi mangolassia, johon keittiömestari olisi halunnut lisätä suklaarouhetta, mutta minä en missään tapauksessa. Se oli mun makuun just hyvä noin.

Ja – tälläkin kertaa – koko reseptiikka Valion sivuilta. Niiden nimeen keittiomestari vannoo: ovat tarpeeksi yksiselitteiset, tarkat mitat etc. insinöörin tekemisen tavalle.

Tietysti ois ollut mukava jos jälkikasvua olisi ollut mukana, mutta aina ei voi. Ja todella heille suon yhteisen lomaviikonlopun vieton Helsinki – Järvenpää -huudeilla. Meidät on kyllä pidetty virtuaalisesti mukana koko ajan.

Ja tiedänpä, ainakin toivon, että yhdessä vietetään juhlaa keskikesällä.

Kevättä ilmassa kuitenkin

Aamutuurissa ollaan edelleen! Nyt kun minä jo nukun aika hyvin parin viikon valvomisten jälkeen, niin se on sitten Pehtoori, joka kukkuu aamuviideltä puuron keitossa. Kerron huomenissa Pehtoorin stressin syyn. Ei ole mikään turha huoli miehellä. 🙂

Kun aikaisin ollaan ylhäällä, ehditään kaikenmoista. – – tänään oli aika ja pääsin vihdoin piiiiitkälle pyörälenkille. Tai ainakin niin toivoin. Ajatuksena ajella Koiteliin tai Virpiniemeen tai jonnekin huitsinnevadaan, semminkin kun uusi, niin mieluinen kirja oli kuuntelua varten ladattu. Vastikään on Book Beatissa julkaistu Numeroruuhka! Pasasen pojat ovat täällä taas! Sarja siis jatkuu, ja edelleen Antti Virmavirran lukemana. Mitäpä muuta sitä voisi toivoa?

No ehkä sitä, että säätiedotuksen lupaama lämmin, edellisiä viikkoja huomattavasti lämpimämpi sää olisi vihdoin täällä. Ei ollut. Noh, aurinko paistoi, ei satanut, mutta hyvänen aika miten kylmä tuuli!

Ja sitäkö nyt kehtaan valittaa? – No enpä oikeastaan. Oli oikeasti kaunista. Mutta millekään maratonlenkille en lähtenyt.

Mutkan kautta olin taas tässä kohtaa: Poikkimaantien sillalta kaupunkiin päin, melkein Oulujoen kirkon kohdalla. Tämä joen mutka on tullut kuvatuksi ja täällä blogissakin julkaistuksi siitä monia kertoja. Tämä on juuri se kohta, jonka ohi tulee pyöräilykesinä poljettua kymmeniä kertoja. Niinpä aattelinkin, että teen tästä kuvasarjan. Kuvaan tätä kohtaa joka kerta ohi ajaessani, kameran mukana ollessa. Siis jos Luoja suo, niin lokakuun lopulle asti tätä ohimennessäni kuvailen, välillä sitten täälläkin julkaisen.

Tänään taivas heijasti syvää sinistä niin kauniisti. Vihreää ei vielä … Mutta sinistä! Sininen on hyvä.

Eikä vielä kotiin palattuakaan oikea aika ryhtyä ruoanlaittopuuhiin. Turhan aikaista edelleen. Niinpä lakanapyykki, manklaus, sähköpostiruljanssi suuntaan jos toiseenkin, ja sitten vihdoin perjantain päivällinen kahdelle. Toukoukuu on parsakuu. TAAS parsarisottoa, ja edelleen vannon Alkon sivuilta löytyvän ohjeen nimeen. Tulee niin hyvää.

Paistoin oheen vähän poron filettä! Cross-kitchen, LappItalia, mitä lie sekakeittiötä, mutta johan oli hyvää. Olisi ollut jotensakin täydellistä, vaikka Peppolin kanssa, mutta kun minulla on edelleen tämä aika rajoittunut ”punaviinielämä” niin Alsacen cremant (chardonnay) sopi yllättävänkin hyvin.

Ja se sopi myös illan jatkuneeseen viesteilyyn, kuplivia viestejä on tullut. Nyt on Helsingissä Grand Champagne -tapahtuma, jossa mekin olemme pari kertaa olleet, joka on sekin ollut pari vuotta tauolla, jonne Juniori sai meiltä valmistujaislahjaksi keväällä 2019 mahdollisuuden osallistua, lennot, yöpymiset etc., mutta jäi silloin monestakin syystä väliin. Pandemia on peruuttanut koko tapahtuman parina edellisenä vuonna, mutta NYT! Nyt siellä ovat meidän molemmat nuoret parit: järvenpääläiset (Tyär & J.) ja Juniori & R.

Juniori on ollut jo viikon Helsingissä työreissulla ja jatkaa siellä koulutuksessa ensi viikolla, mutta nyt välissä pari päivää vuosilomalla, kuten myös R. Siispä neljän hengen ”kokoontumisajot”, miniloma samppanjan äärellä. Sisarukset aveceineen juhlimassa. Illallisravintolan valintaa on taidettu tehdä jo monta kuukautta, sikäli kun perhechatissa olen ymmärtänyt.

Täällä mukavan rauhaisaa hiljaiseloa…

Kulttuuria livenä!

Marraskuussa 2018 olimme viinikerhon kanssa Tampereella viikonloppuretkellä. Silloin kirjoitin näin:

”Päivällisen  jälkeen sitten kohti Tampereen Työväen Teatteria.  Billy Elliot -musikaali nähtiin ja vaikututtiin siitä kolme vuotta sitten Helsingissä Lintsin Peacockissa. Ja nyt sitten tamperelainen versio. Ja kyllä oli tämäkin hieno: erilainen. Minusta Helsingin versio oli yhteiskunnallisempi, mutta toisaalta myös herkempi. Ehkä pienemi tila, pääosan esittäjäpojan/nuoren parempi lauluääni vaikuttivat siihen, että Helsingissä liikutuin enemmän. Tämä Tampereen versio oli enemmän musikaali, minusta ehkä viihteellisempi – muttei missään tapauksessa mikään ”show” . Tämä oli oikeasti iso musikaali. Kaikkinensa voidaan kyllä suositella. Todella.”

Eilen siis kolmas kerta Billy Elliot!

Elton Johnin musiikki ja humaanisuutta korostava käsikirjoitus ovat runko, jonka päälle eri teatterit omat versionsa musikaaliksi luovat. Eilinen Oulun teatterin versio oli varsin hyvä, etten sanoisi hyvin hyvä. Ehkä se että takana oli jo kaksi (erilaista) versiota on syynä siihen, etten vaikuttunut niin vahvasti kuin noista edellisistä. Lavastus ja nimiroolin esittäjä (Aslak Kipinä) olivat eilen parasta, juuri nyt tuntuu että parempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Kuoro(-”taustatanssijat”, sivuroolien esittäjät) ei ollut niin taidokas ja/tai ammattimainen kuin esim. Tampereella. Tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

En osaa arvostella musikaalia ”oikein”, voin vain sanoa, kuten noin 10-vuotias tyttö eilen teatterin vessajonossa sanoi kaverilleen: voisin tulla syksyllä uudelleen. Teatterin yleisö antoi loppuaplodit seisaallaan, mikä sekin kertonee paljon.

Teatterissa, luennolla (Ortotopologia!), väitöksessä on nyt tullut käytyä parin vuoden tauon jälkeen. Ensi viikon kulttuuriannos olkoon Downtonin ”Uusi aikakausi” -leffa. Ehkä pian myös Kesäteatteri ja ulkoilmakonsertti? Entä vihdoin Eeviksen kanssa Leo´s Leikkimaahan! Ja lennollekin voisi jo lähteä! Reissuun! Kyllä.

Tyttöjen ”huttuja”!

Meillä on ollut niin pitkään puhe tästä: Eevis ja mummi lähtevät humputtelemaan vain kaksistaan. Vain tyttöjen ”huttuja”. Eikä isi, ei veli, ei pappa kuuluneet seurueeseemme.

Meillä mahdottoman mukava ja rauhallinen päivä; kun ei tarvinnut kilpailla veljensä kanssa huomiosta. Juteltiin paljon, ja paljon vaan oltiin hiljaa, kaksistaan vierekkäin. Eevis ei ole sellainen hätähousu kuin veljensä, vaan tyynen rauhallisena odottaa, että Mäkkärillä päästään tekemään tilausta, tyynen rauhallisena odottaa ruokaa ja tyynen rauhallisena myös syö. Niin tyynen rauhallisena, että mummi jo ehti hoputtaa…

Auton tankkaus ja kirjasto olivat ehkä parhaat rastit tänään. Bensapistoolin pitäminen yhdessä oli merkityksellistä tekemistä kolme ja puolivuotiaalle. Hän sai ja osasi! Ja kirjastohan on ollut Eeville tärkeä paikka aina. Eipä paljon muualla (ulkoleikkipuistoja lukuunottamatta) korona-ajan lapsen kanssa ole käytykään. Nyt kun pienet on koronan jo sairastaneet ja pandemiarajoitukset hiipuneet, uskalletaan jo liikkua enempi.

Niinpä me kävimme myös kesävaatteita shoppailemassa Valkean lastenvaatekaupoissa. Olisin halunnut ostaa pikkukukkakuvioisen, laadukkaan, koko kesän kestävän mekon ja yksväriset kesähousut, mutta nope: printtikuosiset ryhmä Hau ja My Little Pony paidat ja legginsit hän halusi. Mikäpä minä olen tyrkyttämään omia aatoksiani, jos kerran lupasin ostaa, mitä haluaa. 🙂

Valkean leikkipaikka ja lelukauppa katsastettiin myös. Ja leluvalinta oli ehdottoman yksimielinen. Saippuakupla”kone”. Hulvaton määrä palloja! Niitä ehdittiin iltapäivällä lukemisen ja askartelun (tehtiin hieno enkeli) ohessa ihailla. Ja kuvailla. 

Nyt lähden kaupunginteatteriin: ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen! Billy Elliot Oulun teatterissa ja nyt ”seurueessa” on pappa, ei muita.

Monta hyvää asiaa

Oulujokisuisto on jo jäästä vapaa! Näin tänään Rautasillan kupeessa västäräkin. Vaikka oli kyllä kylmä (+ 5 C iltapäivän lopun pyörälenkillä). Aurinko oli kirkas, – se ja västis tuntuivat hyvälle.

Hyvää oli myös ruoka: Harri Syrjäsen uusinta One Pot -sarjassa on Carbona. SIis mukaelma Miilunpolttajan spaghettista. Se on Pehtoorin lemppari pasta, ainakin Italiassa. Siellä se on ainakin kerran syötävä. Tänään versioituna kotona. Johan oli hyvää, ei kovinkaan kevyttä, ei todellakaan, mutta onpa tänään tullut kulutettuakin, joten siitä vaan.

Pikkusuolainen OnePot pasta ”Carbonara”

170 g pekonia
300 g Penne pastaa
8 dl mietoa lihalientä
2 dl kermaa
100 g parmesaania raastettuna
2 kananmunan keltuaista
2 valkosipulinkynttä
1 salottisipuli
kourallinen rucolaa
1 rkl oliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria

Pilko pekoni, sipuli ja valkosipuli. Ruskista kasarissa pekoni oliiviöljyssä noin 5 min. Lisää sipuli ja valkosipuli ja ruskista hetki. Lisää lihaliemi ja kerma, kiehauta. Lisää pasta. Keitä hiljaa hymyillen 15 min. Lisää parmesaani, sekoita. Lisää mustapippuria muutama rouhaisu, ja tarvittaessa suolaa.

Annostele lautaselle ja lisää annokseen kananmunan keltuainen ja rucola. Rouhaise vielä pippuria päälle. Riko keltuainen ja pudota pastan päälle, sekoita joukkoon ennen syöntiä.

Hyvää tuli myös tehtyä. Pikku Beetleni on tilaihme: Pehtoori auttoi aamulla lastaamaan sen täyteen eilen pakattuja tavaroita, vaatteita ja kaikkea äidin kodista. Vein monta pahvilaatikollista Ukraina Help Center Ouluun: evakkoäidin jäämistöä Ukrainasta Ouluun tulleille pakolaisille. SPR:n Konttiin sitten monta jätesäkillistä peti- ja liinavaatteita sekä arkikamppeita etc., joita Ukraina-keskukseen ei enää oteta.

PS. Banneri hortensia ja alla oleva uusi oliivipuu ostettiin viime perjantaina Bauhausista, jossa oltiin etsimässä jotain ihan muuta kuin viherkasveja. Oliivipuun ruukku minulla oli ennestään, mutta puu on uusi – varsin edullinen (19.90 €) Välimeren tuulahdus kotiin. Ehkä syksyllä näette ruoka-annoksissani oman puun oliivituotannosta osan. 😀

 

Mennyttä poispakkaamassa

Minun pitkään jatkunut kodin irtaimiston perkaus, konmaritus, kuolinsiivous on ollut loppusuoralla jo pitkään; pussukka jos toinenkin ja laatikko poikineen on päätynyt Konttiin. Monta roskakassillista on joutunut Lassila & Tikanojan kyytiin ja kujan paperinkeräysastia on saanut muutakin kuin lehtiä sisuksiinsa. Enää ei ole kuin mappikomero kuvalaatikoineen vailla loppurutistusta, ehkä kuution verran paperia etc. sieltäkin poistettava, mutta se homma on nyt jäänyt pahasti taka-alalle viimeisten parin kuukauden aikana.

Tänään tätä kaikkea olin tekemässä äidin kodissa. Oikeastaan aina on tuntunut, ettei äidillä kolmiossaan nyt niin paljon tavaraa ole, ehkä siksin, että kaikki on aina ollut järjestyksessä, tiedättehän ”paikka kaikelle ja kaikki paikallaan”. Mutta kyllä tänään asia näyttäytyi ihan erilaisena. Huolimatta siitä, että me lapset ja meidän lapset ollaan jo sieltä yhtä sun toista muistoksi ja omaan käyttöön haettu, poispakattavaa jäi. Kaikilla nuorilla aikuisillakin jo kodit perustettu, astiat ja huonekalut, vuodevaatteet ja kodin koristukset hankittu, eikä mummun vaate- ja sisustustyyli ihan kolmikymppisten aikuisten kanssa myötäillyt toisiaan, joten paljon vielä jäi, vaikka me jo mieluiset muistot haimme. Siispä tänään poispakattavaa riitti.

Aamukahdeksan jälkeen lähdin kohti Caritasta, ja sain Pehtoorin avuksi. Aamupäivä tyhjennettiin kaappeja, tutkittiin, lajiteltiin: SPR:n Konttiin, Help Center Ukrainaan (Oulu), Caritaksen yhteiseen avoimeen kirjastoon, kierrätykseen, roskiin, vintage-vaatekauppaan, taulukauppaan, CD-divariin, – samalla koetin kaappi kerrallaan siivotakin.

Pehtoori teki ohessa pientä fiksailua ja sitten lähti jo kaatikselle viemään lastia, ja kävi palatessa tuomassa minulle sushia laatikollisen, kun olin ilmoittanut jääväni siihen asti, että saan suunnilleen kaiken pakettiin. Iltapäivän lopulla soittelin systerin avuksi. Ja kuuden jälkeen oltiinkin jo aika lailla valmiina.

Huomenna sitten laatikoiden ja säkkien jako. Huonekalut myyntiin vasta sitten kun asunnonvälittäjän kuvaaja on käynyt.

Äidiltä jäi monta kaapillista monen vuosikymmenen ajalta kauniita, laadukkaita, monia teetätettyjä, ajattomia vaatteita. Ja me olemme olleet aika samankokoisia, äiti tosin viitisen senttiä minua lyhempi, mutta hän käytti, varsinkin juhlissa, muutaman sentin korkkareita, joten moni vaate sopisi minulle. Ehkä vain yhden, kahden vaatekoon pienennyksellä voisin saada garderobiini vintagevaatteita.

Meidän värimaailmamme oli kuitenkin aika eri: äidillä oli paljon syksyn värejä vaatteissa, ruskeaa, vihreää, oranssiakin. Ja punaista! Se meillä  molemmilla. Mutta: äitini oli paljon naisellisempi, paljon tyylikkäämpi kuin minä pukeutuessaan. Ja sitten, en oikein tiedä, osaanko pitää äidin vaatteita. Miltä se tuntuu, miten osaan olla edesmenneen äidin vaatteissa?  – No kaksi kesämekkoa ja punaisen villableiserin otin kuitenkin, katsotaan.

Nyt on väsy – fyysisesti, mutta myös helpottunut olo. Enkä yhtäkään kyyneltä vierittänyt, ei juuri ahdistusta tai kipeää ikävää. Äidin kodissa ne itkun hetken äidin kuoltua on jo eletty. Ne liittyivät kuviin, joihinkin esineisiin, astioihin. Sen sijaan silloin kun meidän piti purkaa äidin hoivakodin huone, vain pari viikkoa äidin lähdön jälkeen – se oli ihan hirveää. Minä vain itkin, enkä oikein pystynyt mitään tekemään. Tänään ihan erilaista. Oli touhupäivä, ei muistelun, ei surun aika.

Nyt surulle ja muistelulle on aikansa ja paikkansa ihan muissa kohdin. Välillä aika yllättävissäkin.

Perinteisiin menoihin poikkeus

”Mitäpä se hyvejää”, toteaa puolankalainen pessimisti!

Nyt on vähän sama fiilis tämän blogin kirjoittamisen kanssa.

Juttuhan on niin, että puoletkaan blogini lukijoista ei saa sivujani auki (itsellänikin tekee tiukkaa)… Näin siitä huolimatta, että olen tänään käyttänyt koko aamupäivän ja monia tuokioita sen jälkeenkin yhteysongelman ratkaisemiseen. Olen saanut sivustatukea sekä Järvenpäästä että omalta ”tukiasemaltani” ja ilokseni voin todeta, että aika paljon sain setvittyä itseksenikin, mutta silti homma on vielä vaiheessa. Postauksen teko on edelleen epävarmaa. Joten kerronpa vain, että blogikriisini taas kerran kulminoituu näin huhtikuussa.

Mutta taidanpa minä taas ensi viikolla jatkaa, jos saan tämän setvittyä.

(PS: Vappupäivä on sujunut muilta osin perinteisin menoin: on ollut kylmää, on ollut aurinkoista, eksnaapureilla on käyty tervehdyskäynnillä, kuplia on tänäänkin ollut juomassa, aika levollista on ollut, kunnon ulkoilutuokio puolenpäivän jälkeen pyöräillen, muutama mobilistiautokin tuli bongattua, teekkaritorvet jäivät tänäkin vuonna väliin. Siis perinteistä, kovin perinteistä.)

Brunssilta brunssille

Tänään vappubrunssi kotona, myöhäinen iltapäivän vappubrunssi ystävien luona.

Kuten kuvakin kertonee, oli meillä täällä puolenpäivän aikaan pari pientä temppuratailijaa, popparien ja pikkuprinssien nauttijaa brunssilla. Myös isänsä & Miniä olivat mukana vappuaaton herkkupöydässä. Kaikkia kaupan valmisherkkuja asettelin esille, perunasalaatin sentään tein itse. Ja kummasti sain aamupäivän kulumaan kaiken esillepanoon ja viimeistelyyn.

Temppurata oli tarkoitus tehdä pihalle, mutta satunnaiset lumihiutaleet hiivuttivat aikeet. Sisällä oltiin vankasti.

Kunhan perhebrunssin siivous oli ohi, olikin aika laittaa ykköset ylle, ja lähteä tuttuun vappuaaton viettopaikkaan. Sattuneesta syystä pari vuotta on jäänyt väliin, mutta näiden kalaasiystävien luona on tullut vietettyä varmaan kymmenen, jollei enemmänkin, vappuaattoa. Vuosituhannen alun tienoilla ja sen jälkeen vietimme monta liki aamuun asti venynyttä vappuaattoa heillä, – että sitä jaksettiinkin. Ja nyttemmin vappuaaton juhla on vaihtunut iltapäiväbrunssiksi. Sopii meille oikein hyvin.

Näissä toistuvissa juhlissa näkee luonnollisesti yhteisiä ystäviä, mikä on tietysti hyvä juttu. Koronan ja kaiken muun jälkeen sellaiselle osaa taas antaa arvoa – paljon. Mutta ei kohtaaminen ja kovin vilkas kanssakäyminen minulta nyt ihan entiseen malliin onnistu. Mutta parempia aikoja kohti mennään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viinivinkki – ensi viikonloppuna on äitienpäivä.

Ehkä muillekin sopisi tällainen makeahko, silti raikas, matala-alkoholinen (7 %), esim. macaronsien, mansikoiden, täytekakun, croissantien kanssa, brunssille, aurinkoiselle pihalle… Olen tätä joskus ennenkin suositellut, Banfin Brachetto

Pullon on kaunis, yhden ruusun maljakko kesäpöytään. Jollei koti-Alkosta löydy, tilaa nyt verkkokaupasta, hae ensi viikon lopulla. Lakkiaisiin, kesän muihin juhliin?

Vapun tullessa…

Toivoin ja aioin polkea tänään kauden ensimmäisen kerran Koiteliin. En polkenut. Syy sinne pääsemättömyyteen ei ollut kenenkään ulkopuolisen, ei minkään velvoitteen, ei pakottavan tekemisen, vaan ihan ”luonnon armoilla” on tullut oltua.

Eikä luonto ollut tänään kovinkaan armollinen. Ihan hyytävä tuuli, kylmää oli. Sellainen sää kylmää sieluakin, ja se väräjää muutenkin. Tyydyin parinkymmenen kilsan lenkkiin koettaen väistellä jostain lännen-luoteen väliltä tullutta jäätävää tuulta, – ei auttanut toppa, ei gore-tex, ei maastokengät. Olin konttajäässä kotiin palatessa. Mutta liikkunut. Ja posket punaisina.

Ajelin kaupungin läpi: paljon haalarikansaa liikkeellä. Ja sitten iski ikävä. Ikävä akateemisen maailman elämää, sen highlighteja. Opiskelijavappuja, kohtaamisia omien opiskelijoiden kanssa, hulabaloota kampuksella. Serpentiiniä parkkipaikalla, opiskelijoiden tuomia ilmapalloja ja tippaleipiä henkilökunnan lounaspöydässä, Ööpis-kauppiaita yliopiston käytävillä, lukukauden lopun helpotusta. Opiskelijavappua, omana opiskeluaikana marsseja, rauhanaatetta, rauhaa kaikille, iloa ja eloa elämään.

Ja vanhojen tanssien väkeä. Nuoret naiset sifongissa, frakkipukuisia miehiä Kuusiluodon nurkilla, odottelivat kylmissään kyytiä kotiin. Vanhojen tanssit vapun aatonaattona; kaikkea se korona teettää!

Mutta niinhän se on: aika aikaansa kutakin. Joskus vaan kaipuu iskee. Juhlat, juhlapyhät, menneet tapahtumat menevät tunteisiin, tulevat mieleen ja pieleen, tuovat ikävän.

Tämäkin viikko alkaa olla lopuillaan, – kaikki viikot loppuvat. Nyt se ei haittaa ollenkaan. Toukokuu jo nurkan takana.

Siellä sun täällä

 

Juuri aloitimme uuden kuusiosaisen tv-sarjan ”Hotelli Portofino” (Yle Areena) katselun: eka osa viehätti niin paljon, että seuraavat viisi osaa katsottaneen seuraavina viitenä iltana.

Me olemme käyneetkin Portofinossa. Kesällä 2015 patikointireissu suuntautui Liguriaan, ja heti patikkaviikon alussa kävimme Portofinossa retkellä, kuvia on täällä. Voisin käydä uudelleen. Sekä Liguriassa että Portofinossa, ja Italiassa. Tietysti.

Portofinon ja Italian lisäksi olen tänään ”viettänyt” pitkät tovit myös meidän mökillä, Koiviston Koivusaaressa, tulevassa syksyssä, nuoruusvuosissa, ensi maanantaissa, Vuoksissa. Paljon olen ajatellut, ollut rauhassa.

Ja myös todellisuudessa olen ollut aika monessa paikassa: saatellut tyttären kotimatkalleen pienen pakun kyytiin, pyöräillyt auringossa ristiin rastiin kirjastoon, postiin, äidin Caritaksen kotiin (on aika sen tyhjentämiseen ja myyntikuntoon laittoon), haudallakin kävin vähän siivoilemassa ja juttelemassa, myös ystävälle vein vielä kynttilän, vaikka on näin valoisaa. Hautausmaalla on hyvä kulkea.

Uusi juttu tällä viikolla on ollut Ruokaboksi. Tänään tein toisen niistä kolmesta ateriasta, jotka meidän boksissa oli. Ensimmäinen oli pliisu ja pettymys, tänään jo hyvä, toistekin tehtävä jauheliharuoka . Huomenna viimeinen tästä boksista. Teen sitten yhteenvetopostauksen kokemuksesta.

Tänään on olleet ajatukset vapaana lentämään, ajattelemaan kaikkea hyvää. Toivomaan rauhaa, – kaikkialle. Kaikille.

 

Menneitä muistellen

Tänään, tänä vuonna, kansallisena veteraanipäivänä varmasti useimmilla suomalaisilla kunnioitus veteraaneja kohtaan on vahva ja syvä, entistä suurempi. Maailmanmenon heilahdellessa, itänaapurin uhitellessa ja sotiessa on vaikea olla muistamatta isänmaan historian vaiheita, sodassa olleita isiä, pappoja, veljiä, ystäviä ja puolisoita.

Veteraanipäivänä lasketaan sankarihaudoille kukkia ja seppeleitä, viedään kynttilöitä tai käydään vain kävelemässä siellä. Aina se ei ole mahdollista.

Äitini lapsuuden kotikirkon viereen on tehty sankarihautamuistomerkki. Koiviston saaressa luovutetulla alueella sen ovat luonnollisesti tehneet suomalaiset. Sankarihautaan on haudattu yhteensä 102 koivistolaista sankarivainajaa; ihan lähisukuamme ei haudassa ole. Nyt maaliskuussa (2022) yhtenä viikonloppuyönä haudoista on poistettu nimet ja alueen muistomerkkikivi peitetty. Ilkivaltaa siellä on tehty ennenkin. Nyt tämmöistä. Elämän ollessa nyt näin, tämäkin tuntuu ikävälle, surulliselle.

Koiviston kirkko (1900-luvun alussa). Kuva: Lappeenrannan museo.
Kirkosta tehtiin Neuvosto-aikana elokuvateatteri.

Koiviston kirkko on mantereella, äiti asui saaressa, eikä montakaan kertaa käynyt kotiseurakuntansa kirkossa. Kuten ei käynyt mantereella Kauppalan puolella muutenkaan. Rippikoulunsa kävi Särkisalossa, jonne toinen evakkotaival oli hänet vienyt.

Särkisalon kirkko. Kuva: Museovirasto.

Muistikuvia – työnä ja muistoina

Nyt on silmät sikkurassa, olkapää tulessa, 400 kuvaa perattuna, editoituna, pakattuna nettikansioon ja linkki siihen valmiina lähtemään asiakkaalle huomenna heti aamusta. Lauantain juhlan kuvauskeikkaosuus on nyt taputeltu. Sunnuntaina en edes aloittanut, eilen oli muita kiireitä, kirjeenvaihtoa ja laskelmien tekoa. Joten tänään on sitten kulunut hyvinkin koko päivä ja ilta duunatessa. Edes lenkille en lähtenyt, mutta siihen oli suurin syy hyytävä sää.

Illalla meni pitkä tovi tyttären kanssa kun luovutin hänelle nyt kevään aikana kaapeista ja mapeista keräämiäni papereita ja koulumuistoja. Kaikki todistukset, paljon päiväkoti-, eskari-, alakoulupapereita, kokeita, piirustuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia jänniä juttuja. Vedet silmissä naurettiin, ja välillä liikutuksestakin kyynelissä. Myös lasten käsitöitä ja rakkaimpia muistoesineitä olen säästänyt heille.

Olen vuoden kestäneen ”suuren konmarituksen” ohessa pakannut kaikki lasten omat jutut heille luovutettaviksi ja omaan käyttöön. Yli kolmekymppiset eivät onneksi halua niitä hävittääkään, kuten ehkä reilut 10 vuotta sitten muuttaessaan kotikodista uuteen, omaan, itsenäiseen elämään, olisivat tehneet. Tytär varsinkin on muuttanut niin usein, ettei moista ”painolastia” olisi varmaankaan tullut roudattua mukana. Nyt aikoi viedä omaan uuteen kotiinsa.

Joten nämä mapit ja kansiot nyt lähtevät matkaan. Valokuvia, albumeita, ja romppuja en vieläkään anna pois. Minä tarvitsen niitä vielä kauan.

Juhlamuistoja

Takaumia viikonlopun juhlahetkistä.

Paistinkääntäjien kapituli (installointi ja dinner sekä lopuksi tanssia TT Big Bandin musisoidessa) oli tällä kertaa poikkeuksellinen sikäli että sinne saivat tulla myös muuta kuin rotissöörit. Näin oli päätetty jotta salaseuranakin pidetyn järjestön imagoa saataisiin vastaamaan paremmin todellisuutta. Ja myös siksi, että saataisiin uusia, nuoria tai edes ”vähemmän vanhoja” mukaan toimintaan. Kaikkiaan Lasaretin isossa Aurora-salissa oli 130 juhlijaa paikalla. Ja tällä kertaa tunsin läsnäolleista vähemmän kuin puolet. Siis ”ulkopuolisia” oli saatu mukaan hienosti.

Kyllähän näissä kapituleissa on vähän pönötystäkin, perinteet, ritariksi lyönti, vala, liput ja vaakunat juontavat juurensa järjestön perustamisvuosisadalle, keskiaikaisiin kiltoihin ja ammattikuntien tunnusmerkkeihin. Tämä oli ensimmäinen kapituli, jossa – juurikin tiettäväksi tekemisen takia – kerrottiin erilaisten käätyjen värien merkityksestä, vaakunan symboliikasta etc. Ja sitä taisivat kaikki – myös me pitkään mukana olleet – arvostaa. Koska installoitavia oli vähän (tämä oli vain pieni paikalliskapituli, jollaisia tänä vuonna järjestetään ympäri Suomen, koska koronan vuoksi on satoja jäseneksi hyväksyttyjä ja/tai käätyjen arvonvaihtajia, koska suurkapitulit (n. 500 osallistujaa kerran kesässä) ei ole voitu järjestää. Tämä pieni kotoinen, leppoisa, kaukana pömpöösistä ollut juhla oli mukava ja lämminhenkinen, tuttavallinen ja herkullinen!! Gastromisesti hienosti hoidettu. Ja minut palkattu valokuvaajaksi.

Alkuun oli amuse bouche jossa lusikallinen kieltä. Olipa herkullinen suupala alkuun. Sitten tuli hiillostettua siikaa, pikkelöytyä retiisiä ja savusmetanaa. Yhdessä oivallinen alkuruoka. Seuraavana liemiruoka; syvällä lautasella oli pieni tuulihattu, jossa oli fermentoitua omenaa, savusipulia ja mitähän vielä. Hyviä makuja ja siihen kaadettiin kuuma paahdetusta sipulista tehty liemi. Jo tuoksu toi hyvän olon. 🙂 Sitten seurasi ihan uudenlainen väliruoka. Joka sai paljon kiitosta: lautasella kaksi pientä palaa mallasleipää, sen päällä paahdettua voita ja suolakiteitä ja sen kanssa tarjottiin Sonnisaaren lager-olutta desin verran. Oluesta viis, mutta se leipä ja voi! Kinuskinen häivähdys, en osaa kuvailla, mutta muutama muukin puhui ”taivaan mannasta”. Pääruokana haudutettua poronniskaa rosmariini-rommikastikkeella ja juuripersiljamousse vai vaahtoko se oli. Jälkkärissä mantelia, marjoja, krokanttia. Ja niin kaunis.

Lopuksi on vielä kerrottava, mitä tapahtui ihan aluksi. Minä sain mitalin! En ole koskaan saanut mitään mitalia mistään. Kansakoulun hiihtokilpailun viidennestä sijasta saamani hopealusikka ja Hyvän opettajan -kiertopalkinto yliopistovuosina ovat tähän asti olleet ainoat palkinnot/kunnianosoitukset (tms.) mutta nyt minulla on pronssimitali. Kauniita sanoja vouti lausui rotissööritouhuistani; 10 vuotta pressen hommia myös aika lailla uudistaen niitä, valtakunnallisestikin järjestön valokuvaajana monessa jutussa ja monessa mukana tekemässä milloin mitäkin yhteiseksi hyväksi. En voi väittää, etteikö ilahduttanut tämä!

Myös eilen oli juhla. Juuri tänä viikonloppuna Tyär ja J. tulivat junalla Ouluun ja lähtevät vuokrapakulla torstaina takaisin Järvenpäähän uuteen kotiinsa. Tulivat hakemaan J:n kotikotoa äitinsä kunnostaman vanhan ruokapöydän ja tuolit sekä J:n terassikalusteet. Lisäksi molemmilla on Oulussa kaikenmoista kampetta, joka ei ole pieneen yksiöön mahtunut. Ja J:n isä on kunnostanut jotkut vanhat ”kauppapyörät”  heille mukaan, kun maantiepyörillä ei kotoa lähijunan asemalle, kuntikselle tai kauppaan voi mennä (varkaiden pelko, ja erikoiskengät etc.); nyt saavat täältä mukaan myös ”lähiöpyörät”. Olen siitä kovin iloinen, sillä Esikoinen harkitsi vakavasti hankkivansa moottoripotkulaudan, mutta nyt ei onneksi tarvitse turvattoman oloista menopeliä hankkia.

Muuttokuorman haku ajoittui tälle viikonlopulle, kun Tyär sai viime viikolla gradunsa valmiiksi ja hyväksytyksi, ja on nyt sitten tuplamaisteri (kauppatieteen maisteri ja nyt filosofian maisteri (pääaineena tietojenkäsittelytiede). Sitä juhlittiin koko eilen ilta. Iloinen ja ylpeä olen.

Juniori ja Miniä olivat mukana juhlassa, ja siinä me kuudestaan kuusi tuntia istuskeltiin ruoan ääressä, nautittiin parsarittoa, grilliherkkuja, zabaione-freddoa, macaronseja ja samppanjaa. Kaksikin pullollista sitä, ja tietysti vielä punaviiniä. Höpötettiin ja naurettiin. Suunniteltiin jo juhannuksen viettoakin yhdessä.

Sunnuntaina paljon

 

Aamulla täällä. Nallikarissa yhdeksän jälkeen. Pyöräily on hyväksi.

Ja tämän jälkeen olen ollut koko päivän ”kiinni”. Tekemistä on riittänyt.

Neljältä oltiin valmiita ottamaan vastaan juhlijoita. Ollaan koko sunnuntain iltapäivä, ilta, vietetty lasten ja avecien kanssa. Esikoinen on J;nsa kanssa Oulussa, mikä on tietysti erityinen syy syödä yhdessä, jutella, uusien järvenpääläisten elämästä saada tietoa,  jatkaa pitkään vireillä ollut yhteistä suunnitelmaa.

Avata samppanja, ja onnitella. Meillä oli pieni valmistujaisjuhla. Palaan tähänkin huomenna, jolloin tämä hektinen viikonloppu ja kontaktitiseeraminen jo rauhoittunee. Ensi yönä jo soisin nukkuvani. Ja huomenna kuvia eiliseltä, ehkä tästäkin päivästä. Nyt buona notte!

Juhlailta

”Tapahtuman ohjelmassa installointi (käätyjen saajat, arvonvaihtajat) klo 16.00 (installointiharjoitus ja installointi), Grand Dîner klo 18.00 ja lopuksi Grand Ball -tanssiaiset. Musiikista vastaa TT Big Band. Samalla juhlitaan myös vuoden 2022 Kilpipäivää.”

 

Installoitavia talvikapitulisssa (jonka piti olla 22.2.) oli vain 11 , mikä oli tietysti joten kuvaajalle helpottavaa. 😉

Olin siis sekä töissä että juhlimassa. Ennen kaikkea olin nauttimassa. Ruoasta, seurasta, työn ilosta, tunnelmasta, kaiken ikävän unohtamisesta, juomasta, naurusta, ystävistä, tapaamisen ilosta.

Juuri kun tanssiaiset oli saatu alkuun (about klo 22.30), oli hyvä mahdollisuus ja aika lähteä.

Siksikin meillä ”kiire” pois, että Tyär oli tullut iltajunalla kotikotiin. Emme siis jääneet tanssimaan, se olisi ollut toiseksi mukavinta.

On nyt (klo 0:43) ehditty lapsen kuulumisia kuunnella ja olennaisia jutella… nyt nukkumaan.

Huomenna kertonen lisää tästä tuplailon päivästä.

 

 

 

Rajalla

Jos ajatellaan, että meillä on kahdeksan vuodenaikaa, kuten ainakin meillä mökillä on, ja usein ajattelen olevan myös täällä Oulussa, niin nyt ollaan rajalla. Ollaan kevättalven ja kevään rajalla. [kuva eiliseltä pyörälenkiltä Madekoskelle. Ja taas luonnonveden äärellä hyvä.]

Tänä aamuna olin hereillä (paljon) ennen kuin peippo, joka meitä on ilahduttanut jo monena aamuna. Eipä tästä aiemmin heräämisestä mikään voittaja-olo tullut. Ei todellakaan. Päinvastoin. Olinpa päivällä sen verran tokkurassa, että haettuani juhlamekon pesulasta (Valkean 4, krs) seisoin hississä varmaan pari minuuttia ihmetellen jotensakin pysähtynyttä olotilaa. Ja sitten, heti, välittömästi hoksasin painaa nappulan kohti parkkihallia. Vähän on kalvava tunne, että olikohan ihan turvallista olla liikkeellä auton kanssa.

Eikä tilanne oikeastaan parantunut sen jälkeenkään, kun käväisin pankissa ja lähdin ajelemaan kohti hierojaa. Sinne vielä sujui, mutta kilometrin matka sieltä kotiin, oli kyllä luvattoman heikoissa kantimissa. Ei varsinaisesti huipannut, mutta kyllä tarkkaavaisuus oli vähintäänkin heikko. Toivottavasti ei tule toiste tällaista koettua ja tehtyä.

Yritin päikkäreitä, mutta sen verran ylikierroksia, etteihän niistäkään mitään tullut. Illansuussa mukava ylläripiipahdus, söimme kevyesti yhdessä ja nyt, nyt menen nukkumaan. Huomenna on työpäivä ja juhlapäivä. Ja Tyärkin tulee kotikotiin. Siis tuplajuhlapäivä! Buona notte, amici!

Ortotopologiaa

rpt

On ihana nauraa, en muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin äsken. Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen teatterissa, tai siis Linnanmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa Alma Materini, oman yliopiston, isossa luentosalissa (L1), jossa oli tänään luennoimassa Aapo Heikkilä. Tai siis yhden miehen, Mika Nuojuan, liki puolitoistatuntinen monologi-näytelmä pseudotieteilijä  dosentti Aapo Heikkilästä ja hänen elämästään.

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1” on näytelmä edesmenneestä pseudotieteilijästä ja ortotopologian* dosentista Aapo Heikkilästä.

Ohjaaja Markku Pölönen: ”Ylitse tieteellisten ansioiden, Aapo Heikkilän elämäntyön merkitys  on poikkeusyksilössä, joka antoi  Oulun  yliopistolle humaanit kasvot ja herätti nykyäänkin erittäin ajankohtaisen kysymyksen:  Onko viisasta uhrata huumori ja inhimillinen lämpö aikamme poikkeuksia suvaitsemattoman tehokkuuden alttarille?

Ortotopologian peruskäsitteistöön kuuluu Heikkilän kehittämä ultrafiltteri, se ei pelkästään suodata yhtälöistä numeroita pois, vaan nostaa hymyn huulille ja palan kurkkuun: miten rohkea ihminen!”

Paitsi että näytelmä on hauska, riemukas, hykerryttäviä ja viisaita ajatuksia täynnä (””joko-tai” on usein yhtälön paras ratkaisu”, ”on ihmisiä, jotka tietävät kaiken hinnan, mutteivät minkään arvoa”, ”henki on aineeton idea eikä sitä piättele mikkään”), se on myös koskettava, humaani.

Ortotopologian (”tosipaikanoppi”) dosentin näin usein yliopistolla, mutta vain yhden kerran yritin luennolleen. Silloin samainen, tämänpäiväinen 500-hengen luentosali oli niin täynnä, että pääsin portaiden ylätasanteelle ja sielläkin oli tavattoman ahdasta, eikä kunnolla kuullut mitään, joten luovutin aika pian ja jäin paitsi autenttisesta esityksestä. Tänään Nuojua sai mielettömästä roolisuorituksestaan melkein viiden minuutin aplodit.

Kannatti siis odottaa. Ensimmäisen kerran ensi-ilta piti olla 19.3.2020, ja parikin kertaa sitä on siirretty, mutta tänään onnistui. Eipä ole kahteen vuoteen tullut oltuakaan tuollaisessa ihmispaljoudessa.

Lämpimästi voin suositella. Lippujakin näyttää vielä olevan.

 

Kuvausiloa on löytymässä

 

Tämä maisema tyynnytti kummasti. Aurinkoisen lämpimän päivän loppupuolella pääsin pyörälenkille, on se mieluisaa liikuntaa. Aika paljon on jo pyöräilijöitä, ehkä tänä vuonna taas uusia ennätyksiä. Ja sähköpyöräbuumi on kuulemma niin kova, että Oulussa joutuu uusia pyöriä jonottamaan melkein yhtä kauan kuin sähköautoja. Kausi alussa, ja liikkeet myyvät eioota.

Eka kertaa ikinä multa on pyydetty kuvan käyttöoikeutta ison julkisen tilan seinälle, Valtion virastoon (tämä on ollut vireillä jo toista vuotta, nyt varmempaa kuin aiemmin)! Ja nyt pitäisi osata hinnoitella sellainen. Aamupäivällä sähköposteja yhteen sun toiseen suuntaan, että saisin apuja. Lehtiin kuvia menee 30 – 50 euron hinnalla (ja mun kohdalla hyvin harvoin niitä menee), mutta mitäs tämmöiseen isoon juttuun? – Huomenna pitäisi tarjous lähettää…

Sitten kampaajalle hakemaan väriä, tai siis harmaata, hiuksiin. Kummasti ryhtikin paranee kampaajalla käynnin jälkeen. Tukan huolto oli tarpeen siksikin, että lauantaina on Oulussa rotissöörien ”pikkukapituli” = installointi, dinner ja lopuksi Grand Ball -tanssiaiset. Tanssiaiset! Mutta se on minulle varsinkin ensimmäisten tuntien osalta myös kuvausreissu. Jo toisen kerran saan kuvata kapitulia. Tapahtuman valmistelua, valojen ja kuvakulmien suunnittelua, etc. olin tänään tekemässä. Tuntuu, että hukassa ollut kuvausinto on palailemassa. Tuntuu hyvältä saada aikaiseksi jotain näkyvää jälkeä.

Uusia ja vanhoja asioita

On ollut pitkä päivä, ja merkillisesti minulle kovin tuntemattomassa maailmassa.

On kulunut vuosi siitä, kun äiti sai infarktin, jonka jälkeen maailmani muuttui, taas kerran uusi askel, askel johonkin suuntaan. Eteen vai taaksepäin, ylös vai alas? – Riippuu mihin katselee. Kompastellen joka tapauksessa. Kompastellen tänäänkin. Ja kyllähän se kompastelu sattuu ja tekee mustelmia.

Mutta kevättä on.

Helmet 2022 -lukuhaaste on nautittu

Tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen yhteensä 50 kirjaa luettuna ja kuunneltuna. Haasteen ulkopuolella aika monta vielä kesken, muutamia haasteen ulkopuolella luettu tai kesken jäänyttä. Tietokirjoja, elämäkertoja, historiallisia romaaneja, viihdekirjoja, lasten kirjoja, runokirja, sarjakuvakirja, uusia kirjailijatuttavuuksia, rankkoja kirjoja, mieleenpainuvia, lohduttavia, ilahduttavia, naurua aikaansaavia.

Uusiin maailmoihin vieviä, monista olen saanut paljon oppia ja ajateltavaa, pohdittavaa, unohtamaan auttavaa. Pakopaikkoja ja levon hetkiä, haastavia ja tiedonhakuun yllyttäviä.

Haaste on vienyt pois omista, vakiintuneista, jämähtäneistä kirjavalinnoista. Siksikin se on ollut hyväksi. Tämä oli toinen kerta, ja jos vain mahdollista, osallistun myös ensi vuonna.

Kuvakollaasissani kirjat ovat haasteen mukaisessa järjestykessä.

Suunnilleen neljääkymmentä ensimmäistä lukemaani olen täällä blogissa kommentoinutkin. Alla olevaan listaan olen merkinnyt tummennetulla ja kolmella tähdellä ne, jotka jättivät vahvimman muistijäljen, koskettivat  jotenkin, antoivat eniten.

Helmet-lukuhaaste 2022

  1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota
    Jojo Moyes, Morsianten laiva
    2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa
    Bea Uusma, Naparetki – minun rakkaustarinani
    3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana
    Naomi Moriyama, Lumotun metsän sisaret
    4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana
    Rosa Liksom, Väylä ***
    5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
    Jan Philipp Sendker, Sydämenlyönneissä ikuisuus
    6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija
    Pirkko Saisio, Passio
    7. Kirja kertoo ystävyydestä
    Antti Tuuri, Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä
    8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua
    Jan-Philipp Sendker, Sydämen ääniä
    9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön
    Bernardine Evaristo, Tyttö, nainen, toinen
    10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä
    Elisabeth Strout, Olive taas
    11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
    Ann Patchett, Hollantilainen talo
    12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana
    Heli Laaksonen, Aurinko. Porkkana. Vesi.
    13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla
    Mikko With, Saakelin satanen
    14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta
    Inger Stetten Kolloen, Kuningatar Sonja
    15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää
    Catherine Belton, Putinin sisäpiirissä ***
    16. Kirjan luvuilla on nimet
    Jyrki J. J. Karvi, Kasvin kolme elämää
    17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua
    Elizabeth Gilbert, Tämä kokonainen maailmani
    18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
    Mari Manninen, Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
    19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa
    Tommi Melander ja muita, Pakopiste
    20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä
    TJ Klune, Talo taivaansinisellä merellä
    21. Kirja liittyy lapsuuteesi
    Anni Polva, Tiina aloittaa oppikoulun
    22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä
    Juha Itkonen, Myöhempien aikojen pyhiä
    23. Pieni kirja
    Antoine de Saint-Exupéry, Pikku prinssi
    24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija
    Golnaz Hashemzaden Bonde, Olimme kerran
    25. Kirjan nimessä on ilmansuunta
    Karin Smirnoff, Viedään äiti pohjoiseen
    26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin (hyvin väljä tulkinta 😊)
    Ann-Christin Antell, Puuvillatehtaan perijä
    27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva
    Nita Prose, Huonesiivooja ***
    28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
    Jan-Philipp Sendker, Sydäntemme kaihoisa syke
    29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa
    Ville Jalovaara,Piispa Wallinmaan surma – Partisaani-isku Saariselällä 1943
    30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan
    Annette Bjengfeldt, Palermotien taivaallinen laulu
    31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää
    Merja Mäki, Ennen lintuja ***
    32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
    Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo
    33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan
    Viola Wallenius, Koti Keniassa
    34. Kirjailijan nimessä on luontosana
    Aila Meriluoto, Mekko meni taululle
    35. Kirjassa on oikeudenkäynti
    Jenni Kokander, Yksi miljoonasta
    36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
    Pirkko Saisio, Spuuki Spiderman ja Raju Nonna
    37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle
    Eira Pättikangas, Talvella päivä ovat pitkiä
    38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave
    Liisa Talvitie, Heidi Herala, Teatteria koko elämä
    39. Novellikokoelma
    Jeffrey Archer, Totta vai tarua
    40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole
    Anna Kortelainen, Uusi Viipuri
    41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista
    Obelix ja kumppanit
    42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä
    Richard Osman, Mies joka kuoli kahdesti
    43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
    Anniina Holmberg ja Johannes Lahtela, Pää pilvissä, kiviä kengissä ***
    44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi
    Janet Skeslien Charles, Kirjasto Pariisin sydämessä ***
    45. Palkittu esikoisteos
    Britt Bennett, Mikä meidät erottaa ***
    46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen
    Eeva Kilpi, Punainen muistikirja
  2. – 48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun
    Antti Rönkä, Jalat ilmassa
    Petri Tamminen, Kun kohtaat avaruusolennon
    49. Kirja on julkaistu vuonna 2022
    Joel Haahtela, Jaakobin portaat
    50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä
    Mikko Kuustonen, Omaelämäkerta ***

Muutama kommentti muutamista kirjoista, joista en ole täällä blogissa maininnut, mutta ansaitsevat tulla mainituksi.

Antti Tuurin kirja ”Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä”. En odottanut Tuurilta näin lämminhenkistä, tärkeää, myötäelävää kirjaa, saatikka melkein elinikäistä kokemusta down-ihmisestä. Kirja on paitsi tietokirja myös elämäkerta Downin syndroomaa sairastavasta Wahlroosista. Pieni hyvä kirja, joka opetti paljon.

Yksi haasteen kohta velvoitti lukemaan kirjan ”joka liittyy lapsuuteesi”. Minun lapsuudessani Tiina-kirjat olivat joka jouluinen ja toukokuinen (synttärilahjakirja) toive. Ja luin ne kaikki, monet varmaan moneen kertaan. Ja nyt puolen vuosisadan jälkeen eka kertaa jonkun niistä uudelleen. Valitsin nimenomaan kirjan ”Tiina aloittaa oppikoulun”. Ja melkein järkytyin. Järkytyin, koska tämän luettuani tajusin kuinka nuo kirjat ovatkaan minun arvomaailmaani muokanneet, kuinka Tiina on TO-DEL-La ollut idolini. Ja nyt tekee melkein pahaa osa noista kuusikymmenlukulaisista arvomaailmaa, maailmakuvaa, kasvatusta. Toisaalta tulipa takaumia – ihan hurja määrä muistoja – hyviä ja pahoja – heräsi henkiin. Antaa seuraavaa Tiina-kirjakokemuksen odotella taas muutamia vuosia. 😀

Obelix. Siihenkään en olisi tarttunut ilman haastetta. Mutta sen ja parin muun Asterix-sarjakuvakirjan lukeminen olikin ihan yhtä juhlaa.

Haasteet kohta ”Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun” olisin voinut suorittaa viime vuonnakin näillä samojen tyyppien kirjoilla. Petri Tammisen koko tuotannon olin lukenut ennen tätä, ja minähän olen hänen faninsa. Vain Tammisen lastenkirja ”Kun kohtaat avaruusolennon” oli lukematta ja kun Apsu sen oli parinkin kertaa kirjastosta lainannut ja hyväksi kehunut, valitsen sen tähän toiseksi. Ja se ON hyvä lastenkirja.   Poikansa Antti Röngän esikoiskirja oli lukematta, joten se pariksi.
Antti Rönkä, Jalat ilmassa
Petri Tamminen, Kun kohtaat avaruusolennon

Kohdassa 13 (Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla) minulla on Mikko Within kirjoittama nuorten kirja ”Saakelin satanen”. Hyvin upposi mummi-ikäiseenkin. Hyvin uponnee yläkouluikäisiin teineihinkin. Mikko Within esikoisteos oli ”Vaimosi vasen rinta ja muuta sairasta”, joka kosketti ja jossa hän osoitti osaavansa kirjoittaa. Osaa kirjoittaa myös nuorille.

Nita Prosen kirja ”Huonesiivooja” on mainio. Ne, jotka ovat lukeneet ja tykänneet ”Eleanorille kuuluu hyvää” ja ”Lähikaupan nainen” -kirjoista tykännevät myös tästä. Yhden sortin dekkari, mutta aika vekkuli sellainen. Juonenkäänteitä ja lurjuksia riittää yllin kyllin. Hyvä lomakirja.

Berbardine Evariston ”Tyttö, nainen, toinen” on oppinut feministinen kirja. Sitä luonnehditaan näin: ”moniääninen sinfonia mustien naisten elämästä: se esittelee kaksitoista erilaista päähenkilöä”. Sitä kaikkea se on. Hengästyttävyyteen asti. Se on reipas, ronski, ei roisi. Se avaa monia monia ikkunoita oman kuplan ulkopuoliseen maailmaan. Kieli on värikästä, elävää, liikkeessä. Kyllä minä tästäkin tykkäsin.

Anna Kortelaisen ”Uusi Viipuri” ja Ville Jalovaaran ”Piispa Wallinmaan surma” ansaitsevat tulla käsitellyksi erikseen joskus toiste. Ne ovat historiakirjoja, faktaa ja fiktiota, sotakirjojakin. Mutta palaanpa niihin myöhemmin.

EPILOGI

Haaste on ollut – toisen kerran – hyväksi. Siinä ei ole kenellekään ”tilivelvollinen”, se vie uusiin maailmoihin, sitä on mukava ”ruksia” (sanoo suorittaja 🙂 ). Eikä haittaa vaikka jää kesken. Minua taitaa nyt vähän harmittaa, että se on nyt jo valmis. On vaikea aloitaa mitään uutta.