Palatakseni vielä viikonloppuun…

Pidennetyihin Helsinki-viikonloppuihin kuuluu meillä hyvin syöminen, uusien ravintolakokemusten hakeminen.  Ravintola Lyon ei ole uusi ravintola Helsingin gourmet-kartalla. Päinvastoin se viettää tänä vuonna viisikymppisiään, mitä ei monesta ravintolasta Suomessa eikä Helsingissä voi sanoa. Melko pienen ravintolan sisustus on jäänyt (vai tarkoituksellisesti jätetty) menneen maailman henkeen, mikä merkillisesti sopii ranskalaistyylisen keittiön tyyliin.

Meillä oli vajaa kolme tuntia aikaa, koska ravintola aukesi neljältä ja CircOoppera alkoi seitsemältä, mutta meille luvattiin, että ehdimme hyvin syödä viiden ruokalajin yllätys/syntymäpäivä-menun. Siispä valitsimme sen. Viisikymppiä viiden ruokalajin gourmet-menusta ei ole mitenkään tavaton, maksaahan vähänkään paremmissa ravintoloissa yksi pääruoka 27 – 32 euroa, Lapin ja Helsingin ravintoloissa usein enemmänkin.

Ravintolan henkilökuntakin tuntui olevan jotenkin 80-luvulta, eikä edellisen illan intohimoisesta, innokkaasta ja iloisesta palvelusta ja tarjoilusta ollut tietoakaan, mutta, mutta … Lyonin eleetön, kylläkin hyvin asiantunteva tarjoilu toimi ja sekin sopi paikan henkeen. Eikä ollut silti mitenkään niuhottavaa.

Amuse-bouchet, amuset, keittiön terveiset ovat usein paljon muuta kuin lämmintä leipää ja valkosipulivoita, ja niin totisesti oli Lyonissakin. Niitä tuli kolme. Ensimmäinen oli tilkka viiliä!ja sen kanssa katkarapusipsi. Ei ihan meille selvinnyt miksi viiliä! Toinen oli jo sitten ihan huippu.

ravintola-lyon-2

Alla rapeaksi paistettua broilerin nahkaa, päällä pikkelöity kurkunlehti ja välissä osterivaahto ja sen keskellä mätiä.

ravintola-lyon

Tämä kolmas amunen näyttää mitäänsanomattomalta, mutta oli pieni molekyylikeittiön taidonnäyte.

Ensimmäinen varsinainen ruoka oli kaunis kuin koru.

ravintola-lyon-3

Alla ankanmaksaa, sen päällä punajuuriliemikiille, jossa punajuurikiekkoja pystyssä. Punajuurisiivujen takana oli suolattuja pähkinöitä. Annos oli hyvä, todella hyvänmakuinen.

ravintola-lyon-4

Kalaruoka oli merianturaa, pieni pala laardia (vas. alhaalla, valkoinen neliö), ja sen päällä munankeltuainen, joka oli ehkä paras keltuainen ikinä. Se tehdään siten, että ensin pakastetaan raaka keltuainen ja sitten sulatetaan ja kypsennetään paistamalla öljyssä.

Tämän jälkeen tuli sorbetti, – luonnollisesti. 🙂 Ja pääruokana oli pieni pihvi, ja prässättyä porsaanniskaa, madeira?kiilteen kanssa.

ravintola-lyon-5

Ennen varsinaista jälkkäri tuli ”pre-jälkkäri” – pieni hyvä, kaunis vanukas suola-kinuskikastikkeella ja pähkinöillä. Nam. Tämä oli parempi kuin varsinainen jälkiruoka, …

ravintola-lyon-6

joka itseasiassa oli menun heikoin, ainoa vähemmän innostava, ei-niin-maistuva.

ravintola-lyon-7

Erinomaisen jäätelön tykötarpeina tarjottiin koverrettuja ja (koviksi) kuorineen fritattuja perunoita. Oli ideana käyttää puolikasta, koverrettua perunaa lusikkana. Jätin puolet perunasta syömättä ja ihanan jäätelön nautin hitaasti lusikalla.

Viisi pientä annosta, ja niiden lisäksi viisi pientä amusta veivät nälän ja hyvin ehdimme oopperaan. Lyonin viinivalinnat olivat suhteettoman kalliita, eikä me ihan varauksettoman myönteisesti niihin suhtauduttu. Juran viinejä saa harvoin, eikä se nytkään sherrymäisyydessään oikein istunut kalan oheen.

Vaikka hyvin ranskalaishenkisessä paikassa oltiin sattui sellainen pieni ”tyylistä poikkeaminen”, että minun punajuuriannoksen kulhoon oli jäänyt hintalappu, eikä mikään Villerroy & Boch tai Sevres-leimalla varustettu lappu, vaan – yllätys, yllätys – IKEAn kulhohan se. Kun asiasta hymyillen miestarjoilijalle huomautin, hänkin hymyili. Ainoan kerran koko illallisen aikana.

Mutta siis. Suosittelen.

 

 

Kirjoitettu kello 20:23

gunilla-nyman-4

Onko materialla merkitystä? Voiko esineistä ja niiden omistamisesta saada oikeasti iloa ja tyydytystä?

Viikonloppuna tyttären kanssa sivuttiin tätä aika laajaa aihetta montakin kertaa. Olisin mielelläni ostanut pari kaitaliinaa hänen pieneen, aika karuun keittiöönsä. Eipä Esikoinen halunnut. Meidän yöpöydänlamppujen vaihtoinnokkuuden (ks. lauantain postaus) hän kyllä ymmärsi, koska me tarvitsemme uudet lamput, mutta ei sitä, että haluaisin takkahuoneeseen uuden maton; ei ymmärtänyt, koska ”siellähän on ihan hyvä matto”.

gunilla-nyman-2

Hän ei missään tapauksessa ymmärrä minun intoani ostaa suunnilleen kolmen vuoden välein uusi (kallis) käsilaukku. Kyselin, mitä hän tekisi jos voittaisi 100 000 euroa tuomastani Onnen sanat -arvasta (ne on ”perinnetuliainen” Lapin mökiltä). Hommaisitko isomman asunnon? -kyselin. Ei tarvi kaksiotaan kummempaa, vaan mielummin lähtisi reissuun.

Esikoinen ei ole koskaan paljon materiasta eikä vaatteista yms. sellaisesta perustanut. Meksikon reilusti yli vuoden reissulleen lähti matka- ja vetolaukun kanssa, eikä yhtään enempää ollut kotiin tullessaankaan. Pyyhkeet, petivaatteet, muutamat astiat etc. mitä Monterreyssa osti, lahjoitti lähtiessään kämppikselleen. Ei lapsi mikään viherpiipertäjä, kierrätyksen mestari ole. Silloin harvoin kun ostaa jotain, ostaa kaupoista, eikä kiertele kirppareita, mutta ei kyllä ole mikään shoppailija tai sisustaja. Hän ei halua mitään turhaa.

Siinä emme ole samanlaisia. Minä pidän tavaroista, myös ”ei-niin-tarpeellisista” tavaroista. En halua niitä paljoa, en missään tapauksessa halua krääsäisiä tasoja ja pientä tilpehööriä pitkin huushollia, kaapit ja varastot eivät tursuile tavaraa, mutta pieni arjen estetiikka on mieleeni. Niinkuin nyt vaikka uusi käsilaukku tai kaitaliinat keittiön pöydälle ja niihin sävytetty kukkapurkki tai kynttilä.

Minulle ovat tärkeitä pehtoorilta saamani rannekoru, äidiltä saatu maljakko, punainen valurautainen pata, iso, oma nojatuoli mökillä… ja kirjat tietysti. Oikeat paperiset kirjat, joissa on tunnetta. Joita voi kuljettaa käsilaukussa, joita on yöpöydällä aina useitakin, joita ostan, myyn, vaihdan, saan ja ostan lahjaksi. Jotkut niistä ovat melkein kuin ystäviä, niihin voi palata uudelleen, keitto- ja matkakirjat ovat osa muistia, elämää ja kokemuksia. Materialla on merkitystä arjessani, mihin tyär totesi, ”et sinä niitä hautaan saa”. No en. Mutta minusta on mukava ja mieluisaa kun ne ovat minulla, elämässäni, eläessäni. 😉

gunilla-nyman

Niinkuin nyt tuo maljakkokin, jota tänään kuvailin viikkohaastetta varten. Sain sen muutama vuosi sitten äidiltäni. Se on ollut minun elämässäni aina. Se on Gunilla Nymanin Nuutajärvelle tekemä ”Helminauha”-maljakko. Vapaasti puhallettu, ja aikanaan (tuotannossa 1940- ja 1950-luvuilla) ilmakuplat lasin sisälle oli uusi tekniikka. Maljakko painaa paljon, enkä koskaan pidä siinä kukkia. Se on niin kaunis ilmankin.

Olkoon nämä kuvat minun kontribuutioni syyskuun kuvahaasteeseenkin. Sehän on ollut ”Luova tauko”. Käykäähän katselemassa ja kommentoimassakin, millaisia kuvia sinne on laitettu.

Kuvahaastesivulle

Mitäs kuvahaasteelle tehdään ensi kuussa? Onko ehdotuksia, onko vielä innokkuutta jatkaa sitä? Kuukausihaasteena vai palataanko viikkohaasteeseen?

 

 

Kirjoitettu kello 20:59
Ma
26
09
2016

Kotiin

3-3

Helsingin lämpimästä aamupäivästä Ouluun. Vain pari päivää pois, ja kotiintullessa tuntuu, että asioita on ruuhkautunut. Silti, tai siksi, oli kiva tulla kotiin.

Taas kerran tuli todetuksi, että Helsingissä on kiva käydä, mutta en siellä haluaisi asua. Rantapellossa on hyvä asua.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitettu kello 20:38

1-23

Sunnuntain aamulenkki – tyär jäi kotiin tekemään töitä, – läksimme kaksistaan. Tuntui kuin olisi oltu ulkomailla.

1-24

Käveltiin Hagiksesta Katajanokalle, Vanhaan satamaan, jossa oli Kädentaitomessut. Onhan ne joka vuosi Oulussakin. Usein siellä käynytkin. Nyt miljöö hienompi, eikä käytävillä paljon ketään, tai siis ei mitään ruuhkaa. Mikä oli luonnollisesti mukavaa. Ja ensimmäisen joululahjankin tulin ostaneeksi.

Jatkoimme kävellen kohti keskustaa, käytiin katsomassa uusi ”Meriallas”, torin ja Esplanadin kautta käveltiin cafe Esplanadiin cappuccinoille. Sellaista city-elämää… Stockan Herkkuun oli sunnuntaiaamupäivän rauhassa hyvä mennä, vähän kotiin viemisiä hankittiin.

Iltapäivällä oli aika tämän reissun museo-osuudelle. Ruoholahteen Kaapelitehtaalle mentiin katsomaan Alec Soht´n valokuvanäyttely; herätti ajatuksia. Luulenpa ettei kaikki kuvansa olisi menneet Torniossa VAT-tutkinnossa läpi. Mutta on valokuvaTAIDETTA ja sitten on valokuvauksen ammattitutkinnon suorittamiseen tähtäävien kuvia.

dsc_0891

Valokuvien jälkeen yläkertaan Hotelli- ja ravintolamuseoon. Ja siellä tyär toteaa: ”Tämä ei oo ensimmäinen museo, jossa oon teidän kans ja jossa on teidän nuoruuden kamoja ja juttuja. Museossa.” Ja kyllähän siellä monenlaisia nostalgisia juttuja oli… 😉 Viini”harrastuksen” ensimetreillä tämän kuvan tuotteita on tullut testailtua.

1-22

Illansuussa oli aika syödä: Faro oli siinä lähellä, ja auki, mikä ei sunnuntaisin edes Helsingissä ole tavallista. Siis sinne.

1-16-kopio

Ruoka oli perushyvää bistroruokaa, ravintola mukavasti kanavan rannalla. Minua hieman häiritsi kun vähän joka paikka oli sellaista, että olisi vaatinut hiukan luutuamista. Ei varsinaisesti likaista, mutta olisi ollut hyvä vähän siivota. No mutta nälkä lähti.

1-17-kopio

Jatkettiin kävelyä, palattiin keskustaan.

1-18-kopio

Mentiin ”Ruttopuiston” kautta. Miksikö? Koskapa siellä on Pokemon ”lureja”. Esikoinen ei ole ainoa – aikuinenkaan – joka niiden äärelle hakeutuu. 😉

1-20

Kohdalle sattui vielä Casa Italia, toviksi istahdimme mahdottoman mukavan italialaisen tunnelman keskelle, lasilliset primitivoa nautimme ennenkuin hyppäsimme ratikkaan. Ja minun oli kyllä erinomaisen vaikeaa olla ostamatta tuolta Casasta pastaa, pistaasitahnaa, salamia…. En ostanut.

1-25

Vetehisenkujalla kävin vielä iltasella kuvailemassa. City-iltakuvia olen kuvannut ihan liian vähän. Tässä kuva tyttären ”pihapiiristä”.

Leppoisa lauantai Helsingissä. Nukuimme pitkään ( = klo 8), nautimme pitkän kaavan mukaisen aamiaisen, ja kun ilmoitin olevani lähdössä shoppaamaan kaupungille, tyär ja mies ilmoittivat lähtevänsä mukaan. Hyvä, hyvä.

Löysin huivin, toisenkin, tyttärelle synttärilahjaksi Soda Stream, T-paidan, mökille lautasliinoja ja Apsulle farkut. Ja sitten löydettiin Pehtoorin kans meille uudet hakusessa olleet yöpöytien lamput (me vanhat tarvitsemme entistä enemmän valoa): eikä maksaneet kuin 578 euroa kappale! Ei, ei me niitä ostettu. Luulenpa, että ensi viikonloppuna piipahdan Ruotsin puolella ostamassa pari edullista pöytälamppua.

Puolelta päivin seurasimme Peli poikki -mielenosoitusta. Olipa vaikuttava, vahva mielenilmaus. Mannerheimintie oli todella täynnä mielennosoittajia.

1-9

Kävelimme vielä, aika paljon, ja Vetehisenkujalla kävimme tovin huilaamassa. Ja sitten oli ilo lähteä syömään.

Tänään valinta oli siis minun: suunnilleen 30 vuoden jälkeen menimme Lyoniin. Oopperaa vastapäätä, Mannerheimintiellä oleva ranskalaisen keittiön, paistinkääntäjien kilpiravintola, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Tämähän oli myös tyttären synttäri-illallinen ja se oli kyllä niin vaikuttava että se vaatii ihan oman postauksensa. Siis palaan alkuviikosta asiaan.

Joka tapauksessa erinomaisen Lyonin jälkeen lähdimme seitsemäksi Oopperaan. Ja sirkukseen. Siis Oopperassa oli tänään ohjelmistossa Circ (kannattaa klikata). Oopperan ja sirkuksen huikea yhdistelmä. Ja baletin.

Hyvin vähän oopperakokemusta ja -tietoa omaavana (kolme vai neljä Savonlinna-kokemusta vuosia vuosia sitten) oli hienoa käydä ensimmäistä kertaa Ooppera-talossa ja tällaisessa oopperan ja sirkuksen yhdistävässä esityksessä. Se oli glamouria. Se oli ihan suurenmoinen. Olkooon kliseistä mutta se oli henkeäsalpaava. Ehkä eniten pidin balettijaksoista ja oopperakuorosta. Pehtoori ja tyär myös pitivät hyvin paljon.

1-11

Pitivät myös väliajalle tilaamastani ylläritarjoilusta.

Palauduimme Vetehisenkuljalle lämpimässä illassa. Ratikalla, enää ei jaksettu kävellä. Tänäänkin ollut hieno päivä.

1-12

 

Kirjoitettu kello 23:08

Helposti Helsinkiin ja Hakikseen tultiin tänään.

Majoitumme tyttären kaksioon, lampsimme Helsingin keskustassa, teimme muutaman täsmäostoksen: Akateemisesta matkaopas, Kapteenskasta fleece.

1

Kluuvikadun Fazerilla käynti on melkein perinne. Ainakin kerran vuodessa siellä tulee käytyä; ennen söin jäätelöä, nykyisin katkarapuleipä on ”mun juttu”.  Kallishan se on. Niin kuin kaikki tuossa legendaarisessa kahvilassa on, mutta minä näenkin, että siellä on joku tunnelma, josta on maksettava, ja josta olen valmis maksamaan.

dsc_0867

Illansuussa saimme lapsen pois töistä, – ja seuraamme.

Oltiin sovittu, että tyär varaa ruokapaikan tälle illalle, minä huomiselle. Tänään siis Copas y Tapas.

Ennen kuin menimme Fabianinkadulle kävimme aperitiivilla uudessa viinibaanissa Katajanokalla. Nimi on ranskalainen; Le Petit Chaperon Rouge. Tyylikin on mukavan ranskalaisen oloinen. 

1-3

Ja siellä tyär siellä opetti meille Pokemonin metsästyksen saloja. 120 pokea, levelillä 27 on tyttärellä! Olen kyllä ihmeissäni, ja varma että minun ei kannata peliä ladata. Varmasti koukuttuisin. Muutakin ehdimme höpötellä.

Ja sitten syömään. Copas y Tapas osoittautui mitä miellyttävimmäksi illallispaikaksi.

Tapas? – Hauki-creme brûlèe. Hauki! Se oli taivaallisen samettista. Ja vieressä maa-artisokkaa kolmella tavalla. Aina vaan parani. Maa-artisokkasipsejä! Niitä me kaikki haluttaisiin lisää.

1-5

1-4

Ja pääruoaksi hanhea. Milloin on viimeksi syöty hanhea?? – Kannattaisi useamminkin, varsinkin jos se on niin hyvin valmistettua kuin tänään oli. Ja ohessa olleet juurekset olivat juurevia, makuisia, rapsakoita.


1-6

Jälkkäriä ei enää välttämättä olisi tarvittu, mutta otimmepa kuitenkin. Paahdettua valkosuklaata, puolukkaa, ja manteli-crumblea, siitä meillä oli vähän parannusehdotuksia. Ja me kerroimme sen: ja asiantuntemusta ja fiksuutta osoitettiin, että palaute otettiin vastaan eikä vedetty hernettä nenään. Ja lopultakin oli kyse pienestä jutusta. Pitkään aika ei olla syöty näin hyvin. No joo, kuukausi sitten Paistinkääntäjien kapitulissa kyllä.

Entäs viinit ja niiden esittely? – Sekä että erinomaisia. Jopa intohimoisia. Cava 2011! Gran reserva cava. Pientuottaja Freixenetin lähellä. Miksei tällaisia tule useammin maistettavaksi. Intohimoisesti esiteltäväksi. Muissakaan ei valittamista.

Ja sitten käveltiin Hakikseen ja katseltiin Vain elämää….  Elämä on hyvää.

1-7

Kirjoitettu kello 22:43

Nyt on pakattu.

Huomenna alkaa Torniossa ensimmäinen näyttötutkinto. Mutta minä en ole menossa. Ilmoittauduin kakkosryhmään, joten vasta viikon päästä on tuo jännä viikonloppu minulla edessä.

Nyt edessä on viikonloppu tyttären luona ja kanssa. Ihan mahottoman mukavaa on se. Tällä kertaa Pehtoorikin lähtee mukaan. Juniori kävikin jo viime viikolla pikavisiitillä siskonsa luona, kun menivät yhdessä Red Hot Chili Peppersin konserttiin. Me ei mennä rockia kuuntelemaan, mutta mennään oopperaan. Eka kertaa Savonlinnan ulkopuolella. Eka kertaa Helsingin oopperataloon.

Tyär onkin 3nähty viimeksi kesäkuun lopulla kun hän oli kesälomaansa kotikotona aloittelemassa. Nyt on jo taas syvälle työhönsä uponnut, – pikkuisen olen huolissani kellonympäri työpäivistä. Mutta minkäs teet. Muuta kuin menet viikonlopuksi luokseen, ja pidät pois Alma Median talosta ja kotikoneensa äärestä. Edes pieni breikki.

Kunnolla päästään kuulumiset vaihtamaan, olemaan kimpassa. Tämmöisinä päivinä sitä muistaa olla iloinen, ettei esikoinen jäänyt Meksikoon. Vaikka onpa tuo kyllä puhunut, että olisi vielä mukava käydä vuosi jossain ulkomailla töissä: ”… ennen kuin ihan vanhenee”, maanantaina 27 vuotta täyttävä lapsi totesi yks päivä.

Ainakin nyt vielä asustelee Isolla Kirkolla, ja sinne on meidän helppo ja mielusta mennä muutenkin. Nyt kun otettiin vielä lentoliput ajoissa ja  vähän ohi ruuhka-aikojen, pystyttiin lunastamaan edestakainen reissu Finnair plussapisteillä.

Blogissa siis luvassa virtuaalinen Helsinki city break; oopperaa, ehkä valokuvataiteen museo, pari ravintola-arviointia, paljon kävelyä, kauppahalleja ja Akateeminen Kirjakauppa, ja ties mitä. Pysykäähän linjoilla.

 

Kirjoitettu kello 19:20
Ke
21
09
2016

Asiat menevät

Tiedättekös, että kun on elämänmuutoksen edessä sitä ajattelee, tai ainakin minä ajattelin, että vastaisuudessa, uudessa elämässä, teen asioita, järjestän päiväni kovinkin erilailla kuin ennen. Siis että paljolti työn määrittämästä ja viemästä ajankäytöstä luopuessani muuttaisin elämäntapojani, ajankäyttöäni paljonkin.

Että alkaisin nukkua enemmän, pidempään, päivisinkin. Että liikkuisin joka ikinen päivä. Että lukisin kymmeniä kirjoja vuodessa. Että kävisin tervehtimässä appivanhempia paljon useammin kuin ennen. Että reissaisin kotimaassa ja ulkomailla entistä enemmän, – varsinkin extempore tyyliin ”lähdettäiskös piipahtamaan Roomassa” tai ”mennään Turkuun tapaamaan tuttuja” tai ”nyt on mahdollisuus lähteä joulumarkkinoille Wieniin”. Että joutuisin (= saisin) aamuisin miettiä, mitähän tänään tekisi. Etten tekisi monia tärkeitä asioita samana päivänä, vaan vain yhden kerrallaan. Että sairastuessa sairastaisin, enkä heiluisi liikkeellä. Että opettelisin uusia asioita (vaikkapa kokkaamista tai kuvankäsittelyä) rauhassa yhden asian kerrallaan, enkä pintaraapaisten säheltäisi asioiden kanssa. Että vaikka ja mitä.

No, arvaattekin. Ei se niin mene.

aapeli

Tässä päivässä parasta on ollut, kun oltiin Aapelin kanssa kaksistaan ajelemassa, käväistiin heippaamassa mummin ex-työkavereita, oltiin pitkään puistossa ja sitten vielä tultiin Rantapeltoon syömään ja järjestelemään keittiön alimmat laatikot, eteisen avainlokero, olohuoneen matot ja tyynyt, säätelemään mikroaaltouuni, koko huushollin lamput, ovet ja kaikki mahdolliset näkyvillä olevat nappulat.

aapeli-2

Niin se on tänään mennyt. Ei paremmin olisi voinut mennä.

Kirjoitettu kello 20:02
Ti
20
09
2016

Oulun Elba

elba-oulu-kiikeli-historia-6

Tänään kokouspaikan ikkunasta näkyi Elba. Ei, en suinkaan ole missään Toscanan rannikolla, en Välimerelle katselemassa. Paljon on meri tyvenempi, puut ruskaisempia kuin Napoleonin karkotussaarella. Oulullakin kun on ihan oma Elbansa, jonka kuvasin Teatteriravintola Vänmannin kabinetin ikkunasta iltapäivän kokouksen jälkeen.

Kuvassa vasemmalla on Kiikeli, joka sekin on ollut pieni saari ja sen oikealla puolella, Pikisaaren puolella (kuvassa keskellä) on pikkuinen Elba. Elban jatkeena on kaksi vielä pienempää saarta: ruoppaamalla Elbasta erotettu Kokkoluoto ja kivistä rakennettu Ahvenpaikka. Elballa on näköala/piknik-paikka (alla kuvassa keskellä), jonka olen joskus talvella käynyt kuvaamassa. Ja viime vuonna Valoa Oulu -tapahtumassa Kiikelissä ja Elballa oli valoteoksia.

[kuvat kannattaa klikata isommiksi]

elba-oulu-kiikeli-historia-4

Karttanimenä Elba on ensimmäisen kerran 1870-luvulla, ja sitä aiemmin sitä kutsuttiin Virtakariksi. Se, mistä saari on saanut nimensä, on selitetty monin tavoin. Oululaisista paikannimistä väitellyt Ritva Toropainen on kirjannut ylös kaksikin tarinaa. Toisen mukaan oululainen herraseurue olisi jäänyt kesäillan illanviettonsa lopuksi saareen ”vangiksi” (vrt. Napoleon), koska siltaa ei ollut ja vene oli kadonnut. Toinen tarina on itsenäisyyden ajalta: kieltolakiaikana saari olisi ollut/oli pirtun varastointipaikka, jolle pirtutrokarit antoivat Elba-nimen.  Niin tai näin, Oululla on oma Elbansa.

Kiikeli ja Elba muodostivat aikanaan maankohoamisen vuoksi niemen ja paikka oli viime vuosituhannen puolella oululaisten laitapuolen kulkijoiden, veneenalla asuvien asuin- ja ryyppypaikka, mutta alue siistittiin ja Elba ruopattiin erilleen Kiikelistä 2000-luvun alussa, jolloin Kiikelin ja Elban välille rakennettiin puinen silta, joka jatkuu Elbaan puisena jalkakäytävänä.

elba-oulu-kiikeli-historia-5

Tämäkin kuvan otin Teatteriravintolasta ikkunan läpi (kohti Pikisaarta). Jo näköalojen takia siellä kannattaa käydä. Lounaskin on kuulemma hyvä, ja teatterin väliajalla on siellä mukava lasillinen kuohuvaa nauttia ja katsella yhtä Oulun parhaista näköaloista.

Kirjoitettu kello 21:10
Ma
19
09
2016

Nimpparina

1-28

Nimipäiväonnitteluja on tänään tullut tosi paljon. Se on mukavaa, tietysti. Vähän hämmentävääkin.

Paljon ketään en ole tavannut tänään, koneella olen ollut ja kameran kanssa ulkona liikkumassa; ne on oikeastaan ainoat aktiviteetit tänään. Onnitteluja on siis tullut monina whatappeina, yksi tekstari, yksi välitetty tekstari ja yksi puhelu, sähköpostejakin. Ja sitten sellainen, että Facessa on ollut onnitteluja. Olen jo jokunen vuosi sitten piilottanut FB:ssa syntymäpäiväni, joten niitä onnitteluja ei siellä juuri tule, mutta nimppariahan ei paljon piilotella.

1-27

Meillä on kyllä aina nimipäiviä edes vähän vietetty; yleensä tavallista parempana ruokana, kirjapaketteina. Kotikotona meillä oli usein simppeliä kermakakkua jälkkäriksi, jos oli jonkun nimpparit. Meillähän ne kaikki alkoivat ärrällä, ja äidin ja systerin nimppari on samana päivänä. Eikä meillä kenelläkään ihan yleisimpiä nimiä ole.

Nimipäiväthän ovat oikeastaan syntymäpäiviä tärkeämpiä juhlia, jos ajatellaan maailmanhistoriallisesti, tai varsinkin jos ajatellaan eurosentrisesti. Onhan pyhimyskalenteri sidoksissa nimipäiviin ja sitä kautta moniin vuotuisjuhliin. Olipa autonomisessa Suomessa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kansakoululaisilla vapaapäivä aina kun oli jonkun tsaariperheenjäsenen nimipäivä.

1-26

Kirjoitettu kello 21:06
Su
18
09
2016

Eipä kummempia

Vähän lähti lapasesta ruoanlaitto tänään. En oikein tiedä, kuinkas siinä niin kävikään. Joka tapauksessa monta tuntia köksäilin. Aamupäivällä ehdin sentään käydä kaupungilla pitkähköllä lenkillä, kuvailla aurinkoisen kaupungin rantoja ja puistoja.

ruskaretkella-oulusssa-4

Minusta oli muka tavattoman lämmin, melkein kesä, huolimatta siitä, että hanskoja kaipasin.

ruskaretkella-oulusssa

Kotiin kaupan kautta palattuani aloitin kokkailun, eipä paljon mitään uutta, syksyistä stifadoa, raitajuureksia, matsutake-risottoa, viimeisiä lehtikaalilehtiä koti”pellosta” (ensi vuonna laitan kyllä enemmänkin. On ollut tosi hyvää…), lämmintä salaattia, sienipikkelsiä etc. ja jälkkäriksi puolukkapiirakkaa ja uuniomenoita asianmukaisine tykötarpeineen.

 Minun mielestäni parasta oli kuitenkin seura. Nuoripari, Apsu ja systeri sekä tietysti Pehtoori viihtyivät pöydän ääressä, kylläisiksi kuulemma tulivat.

Paljon muuta en olekaan saanut aikaiseksi, minkä tiedän ensi yönä taas herättävän… Sen että olisi tekemistä, olisi tehtävä.  Että ihminen voi kehittää ”tekemisen velvoitteita” vaikkei sellaisia nyt juuri pitäisi olla.

ruskaretkella-oulusssa-9

Huomenna ryhdistäydyn.

 

Kirjoitettu kello 20:16

Varmasti kaikki ovat kuulleet japanilaisen ammattijärjestäjän (vau, mikä ammattinimike!) Marie Kondon ”evankeliumista”,  jossa paneudutaan tavaran karsimiseen ja kodin raivaukseen. Hänen teoksiaan on myyty maailmanlaajuisesti miljoonia ja suomeksikin on ilmestynyt tavaran taltuttajan opas ”KonMari, siivouksen elämänmullistava taika”. En ole lukenut ko. opusta. Enkä lue. Olen periaatteessa aika järjestyksen ihminen muutenkin, enkä aio mullistaa elämääni heittämällä pois kaikkea ylimääräistä.

Mutta kun tällä viikolla on vähän näillä linjoilla jo aiemminkin oltu, niin tämä lauantaikin on tullut kulutetuksi aika lailla järjestyksen saavuttamiseksi, – sekä pihalla että sisällä. Pehtoori on putsaillut pihaa, kannellut kesäkalusteita varastoon (mitään muuta kuin kesäkukkia ei ole heitetty pois) ja minä olen järjestellyt työhuonetta, möbleeraannut, asennellut uutta tulostinta – vaatehuoneeseen. Se kun on langaston ja sain yhteyden jopa toimimaan, niin laitoin pois näkyvistä mokoman, ison, mustan möhkäleen. Vaatehuonetta on sitten pitänyt tietty ensin järjestää, vähän tyhjentää (taas luovuin jostain työmapeista etc. 🙂 ) ja luututa yks jos toinenkin nurkka.

Eihän nämä puuhat mitään ”elämäämullistavia” ole, mutta oli niiden aika ja hyvä kun tuli tehtyä.

Iltapäivällä sitten todella rentouduin tekemällä uusia safkoja.

Pehtoorin antamasta ”Vapun reseptikirjasta” bongasin Meetvurstitahnan, joka kuulemma on jo ”klassikko”, mutta kyllä on minulta mennyt aiemmin ihan ohi…

resepti

Meetvurstitahna

noin 100 g meetvurstia
1 prk ranskankermaa
1 prk tuorejuustoa (valkosipuli, pippuri, tms.)
1 prk kaprismarjoja liemineen
1 valkosipulinkynsi silputtuna
mustapippurirouhetta

Silppua meetvursti, ja sen jälkeen sekoita kaikki ainekset keskenään sauvasekoittimella. Tarjoa palttoonnappien tai hapankorpun kera. Tai ruissipsien, tai paahtoleivän.

Me maistelimme alkupaloiksi, vähän vielä kesken siivouspuuhien,  jakaen Crowmoorin Dark -siiderin, ja hyvin maistui tämä tahna. Voisin kuvitella, että myös olut kyytipoikana sopisi tämän vähän äijäsafkan kanssa oikein hyvin.

Pääruoaksi tein meille Coq au Vin, – sellaisen broisku-version. Ihan hyvää siitä tuli, – en tiedä, kuinka paljon makuun vaikutti se, että viiniloraus, jota pataan laitoin, oli mitä mainiointa. Oli oikein hyvää tuon ruoan kanssa, ja lasilliset, jotka jäivät ruoalta, nautimme päättäen, että tätä ostetaan toistekin. Tedeschin viinejä on muutaman harvan kerran tullut ennenkin maistettua (mm. Turun ”Viinillä”-baarissa joskus vuosikymmen sitten ja Roomassa tämän talon Amaronesta on nautittu), eivätkä ole koskaan olleet huonoja. Siis pitkästä aikaa Alkosta, eikä Systembolagetista hankittua viinä. Tedeschin Ripasso di Valpolicella on ihanan täyteläistä, ei liian hilloa, siinä on ryhtiä ja lämpöä. Se on oikein hyvä viini syksyisille padoille ja takkailtoihin.

Broilerin oheen tein lämmintä tomaatti-sipuli-salaattia, jonka reseptin bongasin eilen kampaajalla jostain lehdestä. En muistanut ihan tarkkaan ohjetta, mutta soveltelin. Ja kyllä siitä tuli sellaista että taidanpa tehdä huomennakin kun nuoret ja systeri tulevat syömään.

resepti-2

Lämmin tomaatti-sipuli-salaatti

1 rasiallinen kirsikkatomaatteja
1 punasipuli
1 valkosipulinkynsi ohuina viipaleina
oliiviöljyä
oliiveja
mustapippuria
sokeria
suolaa

isohko kimpale hyvää feta-juustoa
basilikaa

Lorauta uunivuoan pohjalle oliiviöljyä, laita huuhdotut tomaatit kokonaisina vuokaan, laita päälle viipaloidut sipulit, ripottele pinnalle suolaa, sokeria ja mustapippuria ja vielä vähän öljyä pinnalle. Laita 175-asteiseen uuniin vartiksi. Anna hieman jäähtyä, ripottele pinnalle fetapalasia, oliiveja ja basilikaa.

resepti-15

Jälkkäriksi oli kahvia ja pullaa, ja juuri sopivasti Apsu toi vanhempansakin meille. 😀  Siinä sitten mummilla parituntinen taas lattialla leikkien humahti. Voisiko lauantaita paremmin viettää?

 

Kirjoitettu kello 19:50
Pe
16
09
2016

Syksyä

Aamulla lähdettyäni liikkeelle, äsken kotiin palattuani värit samanlaisia. Oranssia on maassa, puissa ja taivaalla. Syksyn värejä.

syksyn-vareja-4

Olenhan sanonut, että pidän syksystä, erityisesti vuodenajasta nimeltä syyskesä, – pidän siitä melkein yhtä paljon kuin vuodenajasta nimeltä kevätkesä. Olen vasta viime vuosina, ehkä vasta tämän ”vapaaherrattaren”, valokuvauksen opiskelijan elämäni aikana, oikein havahtunut näihin kahdeksaan vuodenaikaan, jotka ainakin näillä Oulun leveysasteilla ovat mitä selvimmät. Ne näkyvät, ne tuntuvat. Ne ovat ovat ihania, ja niistä kahdeksasta juuri kevätkesä ja syyskesä ovat minulle (ja Canonilleni) mieluisimmat.

syksyn-vareja

Ja jotenkin syksyä on siinä ystävyydessä, joka meillä eksnaapureiden kanssa on. Heidän luotaan juuri palasimme. Pitkästä aikaa heillä kävimme, – olimmekin jo olleet huolissaan, kun pitkään aikaan heistä ei mitään ollut kuulunut. Mutta nyt oli kutsu tulla syömään.

”Minä mitään osaa tehdä, tämmöista vaan, tämmöistä syksyn ruokaa. Ja eihän me mitään viiniä osata valita, mutta tämmöistä vaan. Tämmöistä syksyviiniä.”

Niin, vaikka ruoka olisi ollut ”vain tämmöistä” ja vaikka viini olisi ollut ”tämmöistä vaan”, olisi ollut mieluisaa nähdä näitä ihmisiä, olisi ollut ihana istua valmiiseen ruokapöytään. Ja sitäpaitsi: hirvenlihakääryleet tykötarpeineen, lappapuuro kastikkeineen ja erinomaisen makoisa uusseelantilainen Pinot Noir eivät olleet ”tämmöistä vaan”. Oli ihana syödä syksyistä hyvää perusruokaa, hyvien rakkaiden ihmisten kanssa. Oli mukava vaihdella kuulumiset, iloiset ja tummemmat kuulumiset, jutella, höpöttää, muistella menneitä. Oli ilo nähdä, että melkein kasikymppiset voivat olla niin vireitä, paljon liikkuvia, reippaita, myönteisiä. Syksyhän heidän elämässään jo on, mutta ei se haittaa.

Oli ilo. Haluaisin olla yhtä reipas sitten kun olen heidän iässään, kun olen omassa syksyssäni.

syksyn-vareja-3

syksyn-vareja-2

Kirjoitettu kello 21:01

Yöllä satoi. Aika kovastikin. Heräsin siihen. Tai fyysisen ylirasituksen jälkeisiin pieniin kramppeihin. Ei ole nörtillä lihaskunto ruumilliseen raskaaseen työhön tottunutta. Aamulla tuntui, ettei ruoto suorene ollenkaan.  Niinpä aamuverryttelyksi kuvailua.

Sisareni pitää parin viikon päästä Kesäyliopistossa kurssin ”Skräpätään – valokuvasta muistoksi”  ja tarvitsi kurssimateriaalia varten havainnekuvia. Niitä sitten aamusella ennen ulkotyöläisen hommiani otin. Opinpahan vähän miten kaikki ne kauniit kortit, vihkot, koristeet, joita systeri on vuosien varrella eräänkin tehnyt, syntyvät. Vaatii sinniä ja silmää. Ei ole minusta siihen, – joskin nyt kun ”livenä” näin, niin saattaisinpa jotain onnistua tekemäänkin. Kurssilla on vielä tilaa, huomenna viimeinen ilmoittautumispäivä… KLIKS.

skrappays

Loppupäivä menikin sitten duunaillen kaikenmoista. Tekeminen sopi nyt oikein hyvin minun olemiseeni. Ja mikä aarre löytyikään: lapsuuden kaitafilmit VHS-kasetteina! Äiti on kuulemma jo vuosikymmen sitten siirrättänyt  8-millisen filmit kaseteille, ja minä olen tämmöisestä jutusta jäänyt paitsi! Olen ollut aikeissa tässä syksyn kuluessa ne vanhat alkuperäiset kelat, jotka minulla on vaatehuoneen perällä, ”digitalisoituttaa”, ja vähän kauhulla olen miettinyt, mitä homma tulee maksamaan, mutta meidän lapsuuden rainat onkin jo VHS:llä. Ja niistä saa verraten edullisesti DVD:t tai tiedot ulkoiselle kovalevylle. Wuhuu! Ehkä tulette vielä näkemään jotain pätkiä! 😀

Iltapäivän lopulla kotiin palatessani, meni autosta eturengas. Puolen vuoden sisällä toinen kerta meidän ruokakunnassa kun näin käy, ja näitä ennen ei varmaan pariin vuosikymmeneen.. Mutta Pehtoori vaihtoi vararenkaan ja kävi rengasliikkeessä hommaamassa uuden ennen kuin ehdin kunnolla hoksata. Siispä pääsin vielä huristelemaan Caritakseen; ja äitikin kertoi, että kyllä niitä VHS-kasetteja on hänelläkin tallessa ainakin kaksi sarjaa. No mutta hyvä!  Aina jotain uutta, vanhaa.

Kirjoitettu kello 21:10
Ke
14
09
2016

Iissä

Ei kuulkaa vaivaa hiiriranne, ei tennis(/tietokone)kyynärpää, ei olkanivelrikko. Ei ole kasvot näytön ääressä istumisen jälkeen kalvakat, ei ole tullut liikunnasta lintsattua.

Kyllä olen ihan oikeita töitä tänään tehnyt. Ja sellaisestahan tulee hyvä olo, käsillä tekemisen meininki, ja siistiä jälkeä.

Niinhän siinä nimittäin aamusella kävi, että lähdin taas pieneen reissuun…

Pakkasin auton, ja hurautin pohjoiseen. En kovin kauas. Ensimmäinen pysähdys oli Iin rautakaupassa,  – kylläpä sain siellä hyvää palvelua. Toinen oli tässä. Ruska on jo Helsinginkosken rannoilla, – Iissä. Kaunis, kuulas aamu oli.

1-27

Eikä maisemat päivän mittaan yhtään vaatimattomammiksi käyneet. Ihan huippu syysaamu ja syyspäivä on ollut.

Tämä oli sovittu jo kesällä; siis että tulen systerin tykö vähän erilaiselle vierailulle. … Itse tyrkyttäydyin, ja kyllä kannatti. Oikeiden töiden tekeminen kannattaa aina.

1-25-kopio

Täällä maaseudun rauhassa, joutsenten lentäessä yli, pitäen melkoista meteliä, naapureiden minuakin tervehtien, ohiajaessaan, joen vastarannalle nähdessä mietin, että olisikohan minusta eläjäksi maaseutuyhteisöön. Olen miettinyt sitä usein ennenkin: mm. Keminmaan ”vuosinani”, mm. kulkiessani täällä Iissä viikottain,… Lapin mökilläkin sitä olen miettinyt.

Ja kyllähän se niin on, että ei olisi minusta maalaiseksi, tai ehkä olisi maalaiseksi, mutta ei pieneen yhteisöön, ei niin, että kaikki tietävät kaikki. Ja kaikkien asiat, positiot, menneet ja tulevat. Ei ole minusta sellaiseen.

On  huikeaa istua laiturilla illalla, kuunnella kun kurjet kokoavat joukkoaan, katsella kun ne lähtevät. Nähdä, kuinka joki tyyntyy, ja antaa yön tulla. On hienoa, kun on hiljaista, ja että on tieto, että naapurit ovat lähellä ja tarvittaessa avuksi, mutta silti…

Ei ole minusta maalaiseksi.

1-26

Mutta hyvä tänne on päiväksi, pariksi tulla. Milloin mistäkin syystä. Nyt duunari on väsynyt, terveesti väsynyt. Hyvin syötetty ja aamusella innokkaana jatkamaan… 😉

Kirjoitettu kello 21:44

tornio

[Postauksen kuvat ovat viime viikonlopulta sateisesta Torniosta. Kuvista kun ei mihinkään tehtävänantoon oikein ole, niin julkaisenpahan täälllä. Kannattaa klikata isommiksi. On niistä sellainen yhteinen nimittäjä kuin ”rajakaupunki”; pikkukaupungin/kaupunkien idylliä, kaupunkinäkymiä rajan molemmin puolin.]

Näitä kuulaan kirkkaita päiviä on ihana katsella kotoa, lenkkipolun varresta. Elää niissä. Niistä nauttimisen ”upgradasin”, kun kävin viettämässä Linnanmaalla, tapaamassa työkavereita, hakemassa entisten opiskelijoiden, jo maisteriksi valmistuneiden julkaiseman komean Kokkolan historian. Isossa, vuosia kestäneessä projektissa oli kuusi minun entistä opiskelijaani kirjoittajina ja tutkimusapulaisina. Olin heitä sinne suositellut, matkan varrella neuvonut, opastanut ja kannustanut. Tuntuu oikein hyvältä nähdä homma valmiina, oikein komeana kirjana, opiskelijoiden kiittävin signeerauksin minulle toimitettavaksi. Uusi kirja lähipiirissä on aina mukava juttu.

Tiedekunnan ja oppiaineen rahoituksen raju pudotus, hallinnolliset muutokset, jälleen kerran muuttuneet organisaatiokaaviot ja ”prosessien toteuttajien” vaihtaminen ja vaihtuminen, eivät saaneet hetkeksikään kaipaamaan takaisin.

tornio-3

Täysin linjassa tuon edellisen kanssa käytin iltapäivällä aikaa kotityöhuoneen järjestelyyn, kirjahyllyjen perkaamiseen ja päivittämiseen. Kotioloissa omat ”organisaatiokaaviot”. 😉

tornio-6

Ja matkakirjojen järjestelyyn. Meillä kuulkas on kuin onkin matka taas varattuna. Ei ihan lähitulevaisuudessa, mutta nyt on reissu, jota odottaa. Muuallekin kuin Tornioon tai Hangasojalle.

tornio-5

tornio-4

Illalla oli – kuten aina syyskuun toisena tiistaina – Oulun viininystävien (= ”Vanhojen herrojen”) viininmaistiaiset. Päätinpä kauniissa illassa Iskoon pyöräillä: teemana oli ”matkapullo”. Siis jokainen toi tullessaan joltakin matkaltaan (joksi tarvittaessa lasketaan myös Stockan Alkoon tehty matka) viiniä. Koska tässä yhdistyksessä tämä vuosi on teemaltaan ”Keski-Italia”, otin mukaani Umbrian neljän vuoden takaiselta reissulta vielä jäljellä olevan Sagrantinon. Vuosikerta oli niinkin vanha kuin 2003. Ja kyllähän se oli jo kypsynyt.

sagrantino

Muitakin harvinaisuuksia oli: viiniä Kuubasta, Vietnamista ja Libanonista. Ja nyhtöpullaa! Palaan asiaan. Mukava ilta oli.

tornio-2

Kirjoitettu kello 20:56
Ma
12
09
2016

Markkinapäivä

markkinoilla-4

Mahtavan kirkkaana kuulaana päivänä oli mahdottoman mukava lähteä syysmarkkinoille heti aamupäivällä. Syksyn kova tuulikin oli vain raikas, kaunis, koska paistoi aurinko! Ilo tuli itsellekin siitä kun vein äidille Kukkolankosken varrassiikaa, jota eilen toin Tornion reissulta. Caritaksen palvelutalon kyökki kun ei kovin kulinaarisia nautintoja tarjoa, joten Torniojokivarresta lippoamalla pyydetty  ja vartaassa paistettu syyssiika oli äidille nostalginen herkku ja iso ilon aihe.

Me hankimme markkinoilta uuniomenoiksi passeleita omppuja, ei ollut antonovkaa, mutta valkeaa kuulasta kuitenkin. Sitten kanttarelleja ja muita pieniä herkkuja. Rinkelipussikin tietysti.

markkinoilla-2

Ja sitten kaikkia pieniä sooseja ja marinoituja valkosipuleita.

markkinoilla-3

Markkinat olivat pentuna iso juttu. Useimmiten käytiin siellä iskän kanssa. Sen kanssa ei käyty koskaan missään urheilukisoissa tai futismatseissa, eikä leffassa, käytiin markkinoilla ja messuilla. Markkinoilla sain joka syksy sellaisen foliopaperilla päällystetyn, kalastajalangalla sidotun ja sahanpurua täynnä olleen pallon, joka oli kuminauhan päässä – muistatteko sellaisia? Markkinapallo! Se oli kuminauhan päässä, ja pari viikkoa se kesti repun pohjalla kuljettamista ja välitunneilla ja kotimatkalla pompottelua ja sitten hajosi. Sitten saattoi toivoa josko vappuna saisi uuden.

markkinoilla

 

Kirjoitettu kello 20:01

1

Kotiin palattua, jälleen kerran Torniossa valaistuneena, pientä toivoa saaneena, jos kohta hyvinkin maanpinnalle rämähtäneenä … muistin, että piti tänään hoksauttaa meidän opea, että tänään olisi ollut mestarilla oivallinen tilaisuus herättää henkiin vanhoja mestari-kisälli -perinteitä.

Olihan jo keskiajalla syyskuun 11. päivä sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta; Suomessakin 1800-luvulla juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Silloin hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti.

Tänään ei ole ollut silmänkirkastusryyppyjä, – punaviiniä kyllä oli Pehtoorin laittaman kotiinpaluuruoan äärellä. Ruoka oli hyvää, viikonlopun pitkien päivien, pitkälle iltaan venyneiden koulupäivien jälkeen, lopultakin aika vähällä ruoalla olleena. Ja (koti)kotona olivat myös Aapeli ja vanhempansa.

Opiskeilija on taas kerran tyytyväinen viikonlopun antiin, jos kohta oma onnistuminen olisi voinut olla parempi. Mutta lopultakin onhan tämä vuosi antanut paljon, eikä vain opettanut kuvaamaan, vaan se on opettanut nöyrtymään, tuntemaan oma osaamattomuutensa, (ainakin vähän!) sietämään epäonnnistumisia. Sitä että en opi, en vaikka yritän. Ehkä on kyse myös siitä että ei ole taiteellista lahjakkuutta, ei nuoren rohkeutta, ei rauhallisuutta paneutua yhteen kuvaan. Kuten sanottu, on tämä matka itseenkin.

Nyt pitäisi vielä pikaisesti löytää yksi repparin aihe. Reportaasi jostain tapahtumasta. Kahdeksan kuvaa. Olisiko ehdotuksia, vinkkejä? Tekemistä, tapahtumaa? Ja alan oppia. että ”vähän on paljon” eli sellainen ”vähäeleinen” tapahtuma? Suutari tai joku muu käsityöntaitaja toimessaan? Joku visuaalisesti mielenkiintoisen työn tekijä työssään? Pieni happening, jossa on ”vaiheita”? – Olisiko vinkkejä?

 

11

Kirjoitettu kello 20:33

Simultaaniharjoitus. Se on ollut päivän teema. Se on kuljettanut autolla ja jalan Haaparantaan, takaisin Tornioon. Koululle, ja taas ulos kuvailemaan. Aamupäivän tihkussa otetut kuvat tuli iltapäivällä otetuksi uudelleen. Ei ihan kaikkia. Minä valitsin näkökulmaksi rajakaupungin omanlaisensa miljöön kirjoitettuna/symboleina.

Mukava löytö oli Haaparannan rantatiellä olleet suojatiemerkit. Niitä on ainakin seitsemän eri versiota.

1-20

1-19

1-23

Ja onhan täällä rajan pinnassa paljon teennäistä ja oikeaa yhteistyötä ja historiaa, väylän varren ihmisten kanssakäymistä joen molemmin puolin. Ja se näkyy patsaina, kaksikielisyytenä, kaikenlaisena omanlaisena ”alakulttuurina”, meänkielenä, ylirajaisina tapoina.

[kannattaa klikata isommaksi]

1-9

Jollei päivän kuvasaalis ole tehtävää vastaava, niin iso anti oli, että tuli tutustuttua Haaparannan ja Tornion miljöisiin. Nyt tietää jotain paikallisista, mahdollisista, hyvistä kuvauspaikoista. Ja niitähän on yllättävän paljon.

Kirjoitettu kello 21:46

Koulua käyty tämä päivä, – kuvien tulostamiseen ja portfolion rakentamiseen saatu oppia ja neuvoja. Ja näyttöä kohti alkaa moni jo olla valmiina, – minä en lukeudu siihen joukkoon. Mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että opetuksessa ei ole mitään vikaa. Kuuden tunnin koulupäivän jälkeen alkaa olla aikalailla puutunut olo.

Synttäriarvontaan osallistujia on kuusi. Vasemmassa reunassa on oikeat vastaukset, ja taulukossa osallistujat arvauksineen. Pisteitä sai seuraavasti: lähimmäs arvannut 3, seuraava 2 ja kolmas 1 pisteen. Ja tämä koskee kaikkia kolmea kysymystä. Periaatteessa maksimipistemäärä oli siis yhdeksän.

arvauskisa

Kolmen kärki oli siis kolmen blogini mukana pitkään kulkeneiden Tiinan, Annelin ja Sadun voittokulkua. Onneksi olkoon, Tiina, lähetätkö minulle postiosoitteesi, niin postittelen palkinnon sinulle.

Kaikista vain Anneli arvasi kommenttien määrän (reilusti) yläkanttiin. Todellisuudessa niitä on liki 9000, joista melkein puolet on minun vastauskommentteja. Joten periaatteessa lukijoiden kommentteja kaikkina näinä vuosina on vain yksi per päivä. Ja se on kyllä ihan tavattoman vähän, kun vertaa moniin muihin blogeihin. Mutta ei se haittaa. Onhan täällä ollut aina vuorollaan muutamia aktiivikommentoijia. Näin jatkukoon.

 

Kirjoitettu kello 21:43

Eiliseen postaukseen palatakseni, — nahkiaisiin siis. Anneli kertoi kommentissa, että niitä on (ainakin ollut) Salossa markkinoilla myynnissä, – hassua että minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että tietysti niitä on siellä etelämpänäkin. Taitavat kuitenkin, sittenkin, olla enemmän Perämeren pohjukan erikoista herkkua.

Minun ruokamuistoissani ne liittyvät ensinnäkin isääni ja toiseksi eksnaapureihin ja kolmanneksi Keminmaan kirkkoherraan.  Aika outo trio, eikö? 😀

Isäni, joka oli syntyisin Perniöstä, sieltä Salon kupeesta, piti nahkiaisista ihan hurjan paljon, ja oletti, että kaikki muutkin pitävät. Meillä oli niitä lapsuudenkodissani aina syksyisin jääkaapissa sellainen suorakaiteen muotoinen vanha muovirasia, jossa nahkiset lilluivat etikkaliemessä. Pentuna en koskaan tykännyt niistä. Tietenkään. Kuten en paljon muistakaan iskän etikkaherkuista. Ainoastaan hyvä silli maistui minulle jo aika pienenä.

Isälläni oli tapana lähtiessään Turkuun tai Helsinkiin kokoustamaan ja viettämään liittokokousten yms. jälkeisiä illanviettoja, ottaa mukaan nahkiaisia, ja niitä sitten hotellin jatkoilla tykkäsivät kollegatkin nauttia. Kai. 😀 . Kun sitten 2000-luvun alkupuolella olin eräänkin kerran isän ”pitopalvelukokkina” juuri näin syksyisin, niin illan menu oli rakennettava nahkiaisten ympärille. Silloin opin tekemään yhden jos toisenkin hyvän kastikkeen uunilämpimille nahkiaisille. Iissä oli vakitoimittaja, joka myrskyistä ja huonoista nahkisvuosista huolimatta onnistui aina näitä merkillisiä jokisuista pyydettäviä herkkuja pyytämään.

Toinen nahkiaisruokamuisto liittyy meidän eksnaapureihin; silloin kun meidän lapset, joita tuolloin Mutikaisiksi kutsuttiin, olivat ala- ja yläasteiässä, oli meidän yksi syyskauden kohokohta, kun naapurit kutsuivat meidät jonain syksyisenä, mieluiten vielä vähän myrskyisänä viikonloppuna, luokseen syömään. Ja koska rouvaeksnaapuri on syntyisin Iistä, oli hänelle luontevaa tarjota alkuruoaksi nahkiaisia, ja insinöörimiehelleen oli (vielä tuohon aikaan, jolloin hän työkseen kulki paljon NL:ssa) luontevaa tarjota nahkiaisten kanssa ruokaryyppyjä. Vaikka koetin moisia vältellä, muistan, että joinakin syyssunnuntaiaamuina kirosin sekä nahkiaiset että vodkan.

Kolmas nahkaismuisto on vielä tätäkin varhaisempi. Olin nuori maisterisihminen, joka oli juuri aloittanut Keminmaan historian kirjoittamisen ja joka kulki jatkuvasti Keminmaan kirkonarkistossa keräämässä lähdeaineistoa. Kirkkoherra, joka oli koko hankkeen primus motor ja jonka työhuoneen naapuriin aika usein aamusella Oulusta ilmestyin, ilmoitti kesän (1988) lopulla, että eihän syksyn tullen kannattaisi jatkuvasti edestakaisin Oulu – Keminmaa -väliä ajella, vaan että voisin tulla vaikka muutamaksi päiväksi kerrallaan, ja heillä oli pappilassa piispankammari, jossa voisin yöpyä.

Piispankammari? – No niinhän siinä sitten kävi, että  itsekin totesin, että tuohan olisi hyvä ratkaisu, voisin tehdä pitkiä päiviä kirkonarkistossa ja käydä pappilassa yösydännä nukkumassa. Olin sitten toisella tai kolmannella tällaisella pappilassa yöpymisreissulla, kun ruustinna tuli pyytämään minut sieltä pappilan siivestä iltapalalle, ”kun rovasti on käynyt hakemassa Kemijokisuun ”nahkispaistamolta” lämpimäisiä”. Ja silloin söin eka kertaa elämässäni todella hyviä nahkiaisia, rapeakuorisia, lämpimiä, sinappi-majoneesikastikkeella, salaatin ja kananmunien kera.

Ja tähän iltaan liittyy vielä yksi tärkeä muisto. Sinä samaisena iltana, kun sitten siirryimme keittiönpöydän äärestä salin puolelle juomaan jälkiruoaksi iltateet ja syömään puolukkamurupiirakkaa, tuli ruustinna ´hienovaraisesti´ kysyneeksi, tai kaartaen ihmetelleeksi, että meillä ei ollut lapsia, vaikka aviossa olimme olleet jo monta vuotta. Juuri tuolloin asia oli minulle kipeämpi kuin ehkä koskaan… mutta en lähtenyt huutaen ulos…

Kirkkoherra, joka oli mitä lempein ihminen, liki yliherttainen, nousi tuolistaan, käveli keittiöön ja sen takana olevaan vanhanaikaiseen ”kafferikaappiin” ja toi sieltä pienen purkin, jossa oli kullankeltaista hunajaa, ”siunattua hunajaa”, kuten hän sanoi. Hän kertoi, että yksi lapseton pariskunta oli saanut hänen, siis kirkkoherran omasta mehiläistarhasta tuotettua, hunajaa, ja kun sitä nautti teen tai puuron kanssa, niin kyllä lapsilykky paranisi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kiitin hunajasta, ja vetäydyin piispankammariin. Yöllä myrskysi, Kemijoen aallot löivät korkealle, nukuin huonosti, ja olin aamulla ennen seitsemään kirkonarkistossa, ja samana päivänä lähdin jo aikaisin illalla kohti kotia. Vuoden päästä meillä oli tyär. 😀 ”Siunattu hunaja” vai ”koululääketiede” tai ”vain” elämä auttoi?

bramito-15

PS. Synttäriarvonnan voittaja on selvillä, huomenna julkistan.

 

Kirjoitettu kello 21:05

1-22

Olipa mukava päivä tänään. Rauhallinen aamupäivä, vähän liikkumista ja huushollin järjestelyä. Iltapäivällä kahden hengen ”post-karonkka” eli lounas keväällä väitelleen tohtoriohjattavan kanssa. Käytiin vielä väitös ja karonkka läpi, vähemmän asia-, enemmän fiilispohjalta, vaihdeltiin kuulumiset ja päivitettiin statukset. Se että tapaaminen ylipäätään oli, kertonee, että oppilaasta on tullut kaverikin. Kylläkin jo aika päiviä sitten. 😉

1-23

Äsken sitten kävimme Pehtoorin kanssa leffassa pitkästä aikaa. Kävimme katsomassa Florencen. Vaikka siinä oli melkein farssin aineksia, joku voisi puhua jopa romanttisesta komediasta, vaikka siinä oli surullisiakin juonteita, oli se tavattoman mukava elokuva. Sellainen hyvänmielen raina. Ja Meryl Streep takasi, että ainakin yksi näyttelijäsuorituksista oli erinomainen, ja Hugh Grant onnistui, hieman vastoin ennakko-odotuksia, tekemään varsin sympaattisen roolisuorituksen, ja Simon Helberg oli kertakaikkisen mainio omassa pianistin osassaan.

Iltapalana ajattelin lähteä nauttimaan pari palaa nahkiaisia, ehdottomasti sinappi-majoneesin (puolet ja puolet) kanssa.

1-24

Mikäs on bloginlukijoiden suhtautuminen nahkiaisiin? ”Ei koskaan enää”, ”Pakko joka syksy muutama saada”, ”Mitä ne on?”, ”Näyttävät herkullisille/ällöttäville!”, ”Vain Kemijoelta pyydetyt, juuri paistettuina kelpaavat” …

Kokemuksia? – kertokaapas.

1-25

~~~~~~~~~~~~

Synttäriarvontaan on tullut tosi vähän arvauksia, pari kommenttilaatikkoon, kaksi suoraan sähköpostiini. Ja arvonta on jo huomenna: käykäähän nyt arvaamassa, pieni, mukava keittokirja on palkintona lähimmäs arvanneelle palkintona.

Sen verran voin jo sanoa, että jo arvanneet ovat OSIN aika lähelläkin oikeaa vastausta.  😀

makupaloja

Kirjoitettu kello 20:21

1-21

Tänään illansuussa olin kuvauskeikalla ravintola Istanbulissa. Onpa muuten kohtuullisen haastava kuvauspaikka: tunnelmallisuus tarkoittaa valokuvaajalle pimeää! Mutta toki opin taas paljon, mm. sen että on minulla niin paljon vielä tekemistä, että edes välttäväksi kuvaajaksi oppisin. Mukavaa oli se, että kuvattavani oli mitä parhain malli, helppo ohjattava, ja sitten myös muutamat asiakkaat suhtautuivat opiskelijan kuvaussessioon oikein myötämielisesti.

Nyt on vielä vähän duunattava kuvia, että saan ajoissa palautettua etätehtävät.

Kirjoitettu kello 21:51

1-15

Siihen nähden, että olen herännyt puoliviideltä, ja ollut Kauppahallissa kuvailemassa jo reilusti ennen kuutta aamulla, olen aika pirteä.

1-16

Kolmen tunnin aamukuvaussession jälkeen kuvankäsittelyä, aamupäiväunoset, vähän kirjailua (= tekstintuottamista muiden tarpeisiin), ja sitten iltapäivän lopulla kapitulin palautepalaveriin.

Rakentavaa kritiikkiä, turhaa nillitystä, paljon kiitoksia, teräviä huomioita, asiallisia kommentteja kävimme läpi, myötäilimme, emme välttämättä kaikkea negatiivista, emmekä toisaalta ylenpalttista kehumista, noteeranneet. Koetimme ottaa opiksi, … Ihan heti ei Oulussa paistinkääntäjien kapitulia järjestetä, on vaikea kuvitella, että ensi kerralla olisin mukana.

Ja palautteen käsittelyn jälkeen oli aika kapitulin pienimuotoiselle karonkalle. Söimme Lasaretin Virrassa hyvän päivällisen, – syksyistä ruokaa.

1-18

Alkuruoan kalamureke oli ihanan robustia, rouheista, tarpeeksi suolaista.

Miksen minä ole koskaan keksinyt tehdä punajuuri-smetanaa, saatikka siemennäkkäriä, joka on nyt kovin ”in”? Ehkä minä piankin teen…  Ja pääruoaksi oli poronkäristystä, noh, se on meille vähän turhan tavallista mökkiruokaa, mutta jälkkäri mesimarja-creme brûee toi hyvin mieleen sen, miksi minä näissä porukoissa tykkään olla. 😀

Kirjoitettu kello 21:44

Tälle päivälle ainoa sovittu juttu oli Juniorin tulo perheineen syömään. Niinpä minulla on ollut aikaa liikkua ja säädellä kuvia. Että tulen hulluksi, kun yritän satojen kuvien kansioista koota pari viiden kuvan sarjaa.

Hyvää rentoutta tuli kokkailusta. Pääruoka ”tavallista” karitsanfilettä ja riisiä ras et hanout -mausteella, lehtikaalia omasta maasta, salaattia, kermaviilisoosia, mutta jälkkäri oli uusi juttu. Sain Pehtoorilta hääpäivälahjaksi Vappu Pimiän Reseptikirja kakkosen. Ykköstä ei ole, mutta olen joskus radiosta Vapun valtakuntaa ja sen reseptisuosituksia kuunneltuani tullut kokeilleksi ohjeitaan, ja olen kyllä tykännyt.

1-7

Olen jotenkin ruvennut tykkäämään Pimiästä, ehkä siksikin, että paikoitellen – vähän kuin valitettavasti – samaistun hänen touhottamiseensa, innostukseensa, oman persoonansa likoon laittamiseen. Sellaiseen minäkin sorruin/sorrun joskus luennoidessani, pitäessäni esitelmiä. Elämänmyönteinen, perhekeskeinen, kokkaamiseen intohimoisesti suhtautuva on hän.

Ja keittokirjansa esipuheessa on kovin samanlaista tekstiä kuin minun opuksissani: viikolla syödään terveellisesti, kuitenkin koko perhe yhdessä kerran päivässä, viikonloppuna voi herkutella, on ilo kutsua ystäviä syömään. Ruoanlaitto ei saa olla liian monimutkaista, on kiva kokeilla uutta, mutta perusraaka-aineet ovat ratkaisevia onnistuneen lopputuloksen syntymisessä. Niin. Juuri niin.

1-6

Perjantaina tein meille kahdelle kuhaa Vapun ohjeen mukaan. Hyvää oli ja tänään oli sitten puolukkajäädykettä suolakaramellin kanssa. Yksinkertaista ja hyvää. Sopisi vaikka joulujälkkäriksi, mutta mikseipä myös syyssunnuntaille. Ainakin Miniä ja Pehtoori olivat sitä mieltä, että sopii. Eivät ihan kaikkea kaksistaan syöneet, muttei paljon muutenkaan. 😀

Puolukkajäädyke ja suolakaramelli

Jäädyke

3 kananmunaa
1 dl tomusokeria
4 dl kuohukermaa
2 dl sokeroitua puolukkasurvosta

Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuaiset.
Lisää tomusokeri keltuaisten joukkoon ja vatkaa vaahdoksi.
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi omassa kulhossaan.
Tee samoin kermalle, mutta jätä vaahto löysäksi.
Sekoita keltuaisvaahtoon marjasurvos kääntelemällä, älä enää vatkaa.
Lisää joukkoon kermavaahto ja kääntele lopuksi joukkoon vaahdotetut valkuaiset.
Kaada massa kakkuvuokaan ja peitä se foliolla.
Laita vuoka pakastimeen ja anna jäätyä ainakin 8 tuntia, mielellään yön yli.

Suolakaramelli

1 1/2 dl fariinisokeria
2 dl kermaa
1 rkl voita
pari hyppysellistä suolakiteitä

Sulata sokeri, kun se on sulanut, lisää joukkoon kerma.
Anna kiehua hiljalleen 5 – 10 minuuttia, välillä sekoittaen.
Sulata lopuksi joukkoon voi.
Kun kastike on vähän jäähtynyt, ripottele sen pinnalle suolakiteitä (laiton Maldonia).
Kumoa jäädyke tarjoiluvadille.
Koristele suolakaramellikastikkeella tai tarjoile kastike erikseen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva-asioista – –  päivitelläänpä haastekuvasivustoni tilanne: kesäkuukausina  on ollut kovin vaisua tuolla haastesivustolla, myös omalta osaltani. Ja ehkä juuri siksikin vaisua, että itse olen laiminlyönyt koko hommaa, (ja töpeksinyt elokuun kuvien kanssa ;)). Pidetään pieni luova tauko, ja katsotaan lokakuun alussa josko palattaisiin taas viikkohaasteisiin. Avasin sivustolle kansion ”Luova tauko”, ja sinne kaikki halukkaat voivat lähetellä kuvia. Ladatkaa kuvia muidenkin iloksi katseltavaksi, ja kommentoitavaksi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään iltapäivällä tuli radiosta, ja on nyt kuultavissa YLE Areenassa, mun toisen open haastattelu. Kannattaa kuunnella. Pienessä pätkässäkin jo ilmenee, millainen humanisti ja humaani ajattelija (huolimatta, että on rakennustekniikan lisensiaatti ;)), lämminhenkinen ihminen Jaakko Heikkilä on. Jollet ehtinut käydä Kansallismuseossa katsomassa näyttelyään, niin lokakuussa on mahdollista nähdä se Rovaniemellä.

http://areena.yle.fi/1-3638552

La
03
09
2016

Syksyn tullen

Aurinkoisen syksyn päivät ovat ihania. Tänään on ollut sellainen.

Lenkin korvikkeena pihan siistimistä, kesäkukkien ”eheyttämistä” ja toisaalta myös kompostointia. Kaikkien elo ei enää vakuuttanut vahvuudesta kestää syksyn tuloa. Kärräillessä, lakastessa, putsatessa ja puuhaillessa seurailin, kuinka kurjet jo muuttivat etelään. Monenkymmenen kurjen parvi muodostui auraksi, kahdeksi, välillä kolmeksikin, kunnes taas löysivät yhteisen rytmin ja lähtivät kohti etelää. Lähtivät vaikka vielä on lämmin, Lapin viikon jälkeen melkein kesältä tuntui kotipihalla. Kurkien lähtö oli hienon näköistä, miten ne osaa, mistä ne tietää?

1-4

Yrttipenkeistä sadonkorjuuta. Tänä vuonna kyllä on yrteissäni makua, basilikalla melkein liiankin kanssa, mutta varsinkin rosmariini ja tilli ovat mahtavan makuisia. Yrttiviljelyksen uudistaminen keväällä on siis kirjaimellisesti tuottanut hyvän sadon. Ei vain runsaan, vaan myös todella makoisan.

1-5

Osan jo pakastin (silpuksi ja jääpalakuutiokoteloissa vesitilkan kanssa pakkaseen). Rapukestit voisi järjestää pelkästään sen vuoksi että on niin komeita kruunutillejä, mutta ehken sittenkään. Milloinhan meillä on viimeksi ollut rapukestit?

1-3

Mutta ei tänään rapukestejä: oli ystävien yhteiset satavuotisjuhlat (50 + 50) Saarelassa. Kakkua ja kuohuvaa -teemalla mukavat juhlat. Meidän kalaasiporukan yksi pariskuntahan se jo pääsi puolenvuosisadan vaiheeseen. Olihan se mukava tavata muitakin ystäviä, viihtyä sankareiden kauniilla pihalla, upealla terassilla.

Kotiin palattua jatkoin kuvaprojekteja ja huomisen sapuskan tekoa; nyt on jotain uutta ja maistuvaa tulossa. Reseptiikkaa ehkäpä jo huomenissa. Nyt vetäydyn Paimentytön seuraan. Trilogian ensimmäinen osa alkaa olla lopussa, olen kyllä tykännyt.

Kirjoitettu kello 21:08

Elämäntilanne on nyt se, että olen välissä. Itseasiassa olen jo kauan tuntenut olevani välissä. Olen siinä iässä, että äitini on vanha, miehen vanhemmat ovat vanhoja, meidän yhteiset, molemmat lapset ovat aikuisia, omillaan pärjääviä, mutteivät vanhempiaan hyljeksiviä, ehkä jopa päinvastoin, mikä on ilo ja onni, ja sitten on vielä yksi sukupolvi, on Aapeli.

1

Ja siellä sukupolvien välissä me ollaan. Ihan konkreettisesti oltu tänään ja eilen. Näin ollen, tässä ”positiossa” tämäkin päivä on kulunut.

1-5

Eikä siinä valittamista, päinvastoin. Ja 0n hyvä, että nyt on aikaa olla. Yksi syy, yksi aika suuri syy, mökiltä paluuseen takaisin kotiin, takaisin Ouluun, oli paluu omalle paikalle sukupolvien välissä. Ajatus siitä, että minua, meitä, tarvitaan…

1-4

Onhan se hyvä, että on tekemistä, mielekästä olemista.

Tänään on ollut.

Ja sitten kuvahommia. Niitä on paljon! Pieniä paineita, tulevat jo uniin. Aika pahasti. Opiskelijan elämää. 😉

Kaunispään sumussa

Yhdeksän vuotta sitten tämä alkoi.

Joka ikinen päivä jotain, aluksi hyvin vähän, ja ”salassa”. Siitä se lähti laajenemaan, nyt se on elämäntapa, reippaanlainen riippuvuuskin jo syntynyt.

Ensimmäisen blogini avasin syyskuussa 2007. Pidin sitä koko loppuvuoden piilossa. En koko syksynä vielä julkaissut juttuja, vasta vuodenvaihteen jälkeen avasin blogin julkiseksi. Seuraavan toukokuun Kiinan matka toi silloin paljon uusia seuraajia, mutta tuolloin päivittäinen kävijöiden määrä ei ollut muutamaa kymmentä suurempi. Täällä on se eka blogi http://lyhyesti.blogspot.fi/, jonka postaukset on kyllä siirretty tähän Tuulestatemmattuunkin.

Kaunispään sumussa-5

Ensimmäisen blogin tarkoituksena oli saada minut lyhytsanaiseksi, kiteyttämään tuntojani ja tekemisiäni tiiviiksi tekstiksi. Eihän se onnistunut. Kesällä jutut vain venyivät, mutta kuvia ei juuri vielä ollut. Blogspot-blogialusta ei minua enää miellyttänyt, ja etsin wordpress-asiantuntijan, joka räätälöi minulle oman blogipohjan ja siirsi blogini oman verkkotunnuksen alle (satokangas.fi -domain. Se luonnollisesti maksaa, mutta olen ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun). Samalla kertaa hankin lisätilaa www-hotellista (SJR), jossa ´Tuulestatemmattua´ tuhansine kuvineen bunkkaa. Ja sen jälkeen olen melkein joka vuosi ostanut gigan verran lisätilaa. Blogini ulkoasua ja toimintaa olen itse vuosien varrella ”puukottanut” = säädellyt ja muuttanut.

Vielä jokunen vuosi sitten osallistuin Valokuvatorstaihin kerran viikossa ja Ruokahaasteeseen kerran kuukaudessa. Ne toivat kävijätilastoihin mukavia ”piikkejä” ja jaksoin käydä paljon muiden blogeissa, kommentoimassa ja lukemassa. Olin osa yhteisöjä. Hiljalleen jäin haastejutuista pois, ja hiljalleen kuvien määrä kasvoi. Mutta edelleen, niin nytkin, vielä tänäänkin, tämä on kuitenkin minun oma päiväkirjani – se on aina ollut bloggaamiseni ykköstehtävä. Ja heti toisena tehtävänä, eikä niitä sitten enempää olekaan, on tuottaa iloa, vinkkejä, tietoa, mukavia fiiliksiä, hyviä kuvia katseltavaksi…

Kaunispään sumussa-6

Taas muutama vuosi sitten oli tarvetta muutokselle: tein itse ja ostin apua tehdäkseni ison remontin koko sivustollani. Siinä vaiheessa www-sivustoni keittokirjoineen ja reissujen kuvakertomuksineen alkoi jäädä toissijaiseksi … Tuulestatemmatun kävijämäärät ylittivät 300 rajan. Ja edelleen kirjoitin joka päivä, jotain.  Välillä suunnitellummin, enemmän asiaa, vähemmän höpinää, mutta aaltoliike on jatkunut.

Tänään on blogin 9-vuotissynttärit!

Kaunispään sumussa-3

En nyt keksinyt mitään isompia juhlia, – ehkä sitten ensi vuonna, kun on tasavuosikekkerit, mutta nyt yksi pieni arvonta kuitenkin.

Kolme kysymystä, joihin on melkein mahdoton tietää vastauksia, mutta arvata voi. Ja laskeskella vastauksen aika lähelle.

Periaatteessahan jokaiselle päivälle on postaus, mutta esim. tuona ensimmäisena vuonna postasin kuukauden kerrallaan, yhdessä jutussa, ja sitten jokunen päivä on jäänyt väliin, ja toisaalta on päiviä, joina on kaksikin julkaistua juttua.

Kysymykset kuuluvat näin:

  1. * 1.  Kuinka monta artikkelia/postausta Tuulestatemmatussa on? (Tähän lasketaan mukaan myös Lyhyesti-blogista tuodut jutut = syyskuusta 2007 lähtien kaikki)
  2. * 2. Kuinka monta kommenttia (myös minun vastauskommenttini lasketaan mukaan) blogissani on?
  3. * 3. Kuinka montaa kuvaa olen blogissani julkaissut?

Näiden kaikkien tilanne lasketaan tämän päiväisen tilanteen mukaan (1.9.2016 klo 21).

Pisteet lasketaan siten, että kolme kuhunkin kysymykseen lähimmäs arvannutta saa pisteitä. Lähimmäs arvannut 3, seuraava 2 ja kolmas 1 pisteen. Ja tämä koskee kaikkia kolmea kysymystä. Periaatteessa maksimipistemäärä on yhdeksän. Kilpailu on avoinna tasan viikon. Ensi viikon torstainiltana on tulosten julkistamisen aika.

Palkintona on pieni kirja: Donna Leonin ”Makupaloja Venetsiasta”. Mutta tärkeintähän on osallistuminen. Osallistuisitte, olisin iloinen.

Kaunispään sumussa-2

 

Kaikki tämän postauksen kuvat, samoin kuin juhlapäivän kunniaksi vaihdettu bannerikuva, ovat eiliseltä aamusumukuvausretkeltäni Kaunispään rinteiltä. Ne kannattaa klikata isommiksi, satumetsä näkyy paremmin.

 

Kirjoitettu kello 21:11

Laidunkauden lopettajaiset… ainakin täällä Hangasojan varressa.

Sieniä monin tavoin-3

 

On palattava etelään, luovuttava kokopäiväisestä ulkonaolosta, metsäretkistä, tuntureiden huiputuksista.

 

Tänään siis viimeiset sienten poiminnat, ja edellisten päivien sato säilöttävä.

Vielä yksi sienikastike kokkailtava ruoaksi. 🙂

 

 

Kangas- ja haaparouskuista perinteisesti suolasieniä tuli yhteensä peräti kaksi litran purkkia.

Sieniä monin tavoin-2

Niistä saa monen monta sienisalaattia, joulupöytäänkin varmasti. Ja sitten tein purkillisen pikkelsiä. On vuosikausia (-kymmeniä?) siitä kun olen tällaista aiemmin tehnyt, ja vähän mutu-meiningillä tuo purkillinen nyt sitten täyttyi. Kerron sitten joskus, ensi syksynä reseptin, jos onnistui. 😉

Sieniä monin tavoin

Huikean, yli neljän kilon matsutake- eli tuoksuvalmuska saaliin kuivasin. Sienikuivuri on jo monta vuotta ollut täällä möksällä, onneksi.

Sieniä monin tavoin-7

Vaikka vähän noita valmuskoita jo söimmekin, tuli kahdeksan (0,8 l) pakasterasiaa kuivattuja … Wuhuu. Vähänkö hienoa!

Kaksi, aika hyvän tuloksen tuonutta, tuoksuvalmuska-kokeilua on nyt takana: ensinnäkin pieni herkku alkupalaksi, tämähän on ihan selvä lapas (= lappi-tapas)! Se valmistuu viipaloimalla sieni noin ½-1 sentin siivuiksi ja marinoimalla vartin verran öljyn ja soijakastikkeen seoksessa (puolet ja puolet). Sitten paisto kuumalla pannulla voinokareessa. Johan oli mukavan makuinen, ihan uuden makuinen aterian alku. Hyviä olivat tuorekurkun kera (kuvan lime ei maistunut… 😉 )

Sieniä monin tavoin-5

Ja sitten toinen ruokaisampi tapa tarjota matsutakea. Risotto. Matsutake-risotto. Soveltelin tattirisotosta, jätin sipulit pois, koska matsutake maistukoon!

Matsutake risotto (neljälle)

3 rkl (oliivi)öljyä + 3rkl voita
1 – 2 dl matsutakea kuutioina
3 dl risotto-riisiä
8 – 12 dl nestettä (kanalientä (Puljonki (kanaliemi) tai fondista) ja tilkka vettä ja/tai viiniä)
suolaa
voita
parmesania

Kuullota sienet öljyn ja voin sekoituksessa. Poimi sienet pois, ja lisää öljy-voiseokseen riisi. Kuullota se. Lisää vähitellen nestettä, desi kerrallaan, jotta se ehtii imeytyä riisiin. Lisää suola. Kypsennyksen loppuvaiheessa lisää sienet joukkoon.

Riisin tulee olla al´dente, mihin kuluu noin 20 – 30 minuuttia. Lisää lopuksi muutama ruokalusikallinen voita ja tarjolle laittaessa on hyvä nostaa pöytään hyvää parmesan-raastetta tai lastuja.

Sieniä monin tavoin-2-2

Mietimme kovin, millaista viiniä matsutaken kanssa sopisi nauttia; kyselimme neuvoa Saariselän Alkosta, jossa sieniviinisuosituksia ei kovin montaa ollut, mutta uskoimme sitä yhtä ja ostimme pullollisen Chiantia ja sitten kaksistaan pohdimme, josko parfyymiselle, mausteiselle sienelle olisi ”samanlainen” valkkari hyväksi, ja ostimme kaupassa olleen ainoan Gewurztraminerin (Adobe). Niitä sitten rinnakkain testasimme…

Sieniä monin tavoin-6

Jos risotto on pääruoka tai yksi erillinen väliruoka pitkässä menussa, kuten Italiassa usein on, ei tuo mausteinen valkoviini ole ollenkaan huono vaihtoehto, varsinkaan jos olisi ollut joku Alsacen hyvä tai pitkään lempparinani ollut Mezzacorona, mutta jos risotto on ”lisukeruoka” kuten meillä oli (viikonlopun poronfileiden rippeet) niin kyllä chianti on ehdottomasti parempi vaihtoehto. Entäs mitenhän tuohon sopisi sake? Hmm – pitänee kokeilla joskus.

Eikö muuta kuin tattirallia ja sienien ryöppäystä tänään? – Toki. Olin aamupäivän – taas – kuvailemassa. Kaunispään rinteillä sumu oli kuvauksellinen. Ihan satumetsässä, paljakassa kuljin kameran kanssa.

Maisema Kaunispää mökkielämää-20

Viikon päästä on kouluviikonloppu, johon maisemakuvat näyttöä varten olisi oltava valmiina.

Siellähän vois olla vaikka kuinka kauan.

Sanoi Pehtoori, kun palasi metsästä. Ja niin, – olen niin samaa mieltä. Erittäin.

Olimme tänään tunturissa, eri aikaan, yhtä aikaa, erikseen ja koko päivän.

[Klikkaamalla kuvat suurenevat.]

Maisema Kaunispää mökkielämää-11

Mie lähdin jo kahdeksan jälkeen, kohti Kaunispään huippua, tiedättehän, näyttökuvia. Maisemasarja vaatii täydennystä. Ja siellä melkein koko kalustoni kanssa tepastelin Kaunispäätä ylös ja alas. Myötä- ja vastamäkeen, eiku -valoon. Makasin rähmälläni rinteessä, koetin varvastella näkötornissa…

Maisema Kaunispää mökkielämää-6

Maisemia kuvailin. Ja elokuun lopun aamussa valo oli kaunis. Ja ymmärsin olla kiitollinen mahdollisuudesta olla turvallani rinteessä tiistaiaamuna kello 9.15. Juuri silloin. 😀

Maisema Kaunispää mökkielämää-2

Siellähän se aamupäivä vierähti.

Puolelta päivin lähdimme kaksistaan sieneen. Ja wuhuu: satuinpa mahtavalle apajalle. Aika pian oli kori täynnä matsutakea.

WhatsApp Image 2016-08-30 at 13.29.40

Melkein neljä kiloa oli tuota herkkua!

Pehtoori jaksoi vielä lähteä pyörällä metsästämään lisää sieniä kohti Pieravaaraa, mie jäin lähipiiriin kameran kanssa. Samalla kuivuria täyttelin.

Haastekuvana ”maisema, lähi- tai makrokuva”. Aiheitahan täällä on. Toissaöinen pakkanen teki riekonmarjojen lehdistä punaisia, vaivaiskoivuista keltaisia, … värejä on nyt paljon, maaruska kaunis.

Maisema Kaunispää mökkielämää-12

Maisema Kaunispää mökkielämää-14

Koko aurinkoisen (+ 16 C iltapäivällä) päivän jälkeen aika istahtaa yhdessä ruokapöytään. Tässä raaka-aineet kalkkunarullien  (fileille pestoa ja viipele proscituttoa, rullaus, päälle suolaa ja pippuria, paisto voin-oliiviöljyn seoksessa) lisukkeille.

Maisema Kaunispää mökkielämää-16

Nyt päivän ulkoilun ja liikkumisen jälkeen voipunut olo. Hyvä olo.

Kirjoitettu kello 19:53