Lappiin lepoon

Oulussa on helle, viikonlopun kestävä musiikkitapahtuma (ent. Rotuaaripiknik, nyt Varjo 2020), vehreä puutarha, ystäviä,  lisäksi on perinteinen kalaasiviikonloppu … paljon houkuttelevia syitä pysytellä kotosalla ja Oulussa. Mutta vielä enemmän houkutuksia oli lähteä pohjoiseen, Hangasojan hyvään huomaan, elokuiseen Lappiin.

Semminkin kun oli parasta mahdollista seuraa: rakkaat pienet ja kesälomalla oleva isänsä tulivat samaa matkaa. Nyt on hyvä. Lepo, levollinen olo.

Varsinkin kun mökkipihassa on mustikoita, purolla hyvä heitellä kiviä, paistella makkaraa notskilla, heittää tikkaa, juosta poluilla, miettiä mitä kaikkea tehdäänkään tulevina päivinä, jo nyt katsella ja ihmetellä kaikkea: uusia hammasharjoja, sitä että purosta voi juoda vettä, että saa valvoa,  …

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Uusia juttuja

Tänään aamulla tein sen, minkä Pehtoori tekee melkein kerran viikossa: poljin Haukiputaan Seolle. Minä en mennyt pannarille kuten hän ja kaverinsa tekevät, mutta kahvit ja pannarin veroisen korvapuustin nautin. Ei ole ko. pullan maine turha! Ja pyöräilyreitti on mitä paras: ei niinkään maisemaltaan, mutta asfaltiltaan. 🙂 Ajelin Kellosta Virpiniemen kautta Haukiputaalle ja sitten palatessa Takkurannan tien kautta; sekä meno- että paluumatkan voisi tehdä vähän lyhyempänä, mutta nämä reitit on juuri hyvät. Voin suositella. Tulipahan samalla täyteen 3000 kilometriä tälle kesälle! 🙂

Illansuussakin vielä pyörällä liikkeelle: oli hammaslääkäri iltaseitsemältä ja kesällä. Vaikka hammaslääkärikäyntien mestari (ainakin määrissä ja mitä erilaisimmissa operaatioissa ja ongelmissa) olenkin, en muista koskaan ennen käyneeni illalla, enkä juuri kesäisinkään. Mutta ei kellon- tai vuodenaika tehnyt moisesta yhtään entistä mukavampaa. Noh, tämä on vain hoitosuunnitelman päivitystä (- lykkäämistä, jee!), joten ei mitään karseaa tällä kertaa. Siis Seon korvapuustin lisäksi toinenkin uusi kokemus samalle päivälle!

Että näin railakasta menoa!

 

 

Merkillinen kirjajärkäle

Viime vuosi oli äänikirjoihin hurahtamisen vuosi, tämä vuosi on ollut jotain ihan muuta, mutta kymmeniä niitä nytkin on tullut kuunneltua, puolenkymmentä luettuakin. Ja muutama lopetettua kesken. Kesken meinasin jättää myös Markus Leikolan järkälemäisen ”Teidän edestänne annettu”- opuksenkin.  Mutta niin se vain puolet heinäkuun kirja-ajasta kului tuota kirjaa kuunnellen ja ihmetellen.

Ja nyt heti on sanottava, että ilman Antti Virmavirtaa kesken olisi jäänyt. Virmavirta on äänikirjojen lukijana mun ehdoton suosikkini, mm. siksi, että hän EI näyttele kirjoja, ei tee niistä mitään monologeja tai yhden hengen kuunnelmia, vaan oikeasti ”vain” lukee, MUTTA … tämän nimenomaisen kirjan kohdalla hän ehkä sittenkin myös (ääni)näytteli. Ja teki sen tavattoman hyvin. Kirjan henkilöt ja heidän tunnetilansa, jopa luonteensa saivat äänestä tulkinnan, lisäarvon kirjan tekstille.

En muista lukeneeni Markus Leikolalta aiemmin yhtäkään kirjaa, jotain kolumneja, artikkeleita kylläkin. Jo ennakkoon tiesin miehen oppineeksi ja teksteissään sarkastiseksi, mutta siinä kaikki. Heti alkumetreillä, kirjan alkusivuilla (ensimmäiset 100 sivua! 😉 ) tekstin nokkelat sanavalinnat, sanojen kaksoismerkitysten hauskuus, älykkäät viittaukset menneisiin ja nykyisiin maailman merkkihenkilöihin, historiaan ja biologiaan, tieteisiin ja taiteisiin toivat mieleen kirjailijan isän, Anto Leikolan, jonka luennoista darwinismista ja tieteenhistoriasta sain 1970-luvun lopulla nauttia ja joka oli myöhemmin yliopistollamme aate- ja oppihistorian professuuria hoitamassa samaan aikaan kun minä aloittelin tuntiopettajana. Sarkasmi, sukkeluudet, älykkyys, papereitta luennoiminen ja silti hillitön tietomäärä vyörytettynä jokaisella luentokerralla – tuosta vaan isä-Leikola luennoi. Ja samalla lailla tuntuu poika kirjoittavan.

Teidän edestänne annetussa minua viehättivät ja ilostuttivat erinomaiset nimivalinnat kirjan liki kahdellesadalle henkilölle ja hahmolle (mm.  Donald, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Amerikassa ja Trump, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Afrikassa). Keskeisimpiä (!) romaanihenkilöitä ja -eläimiä on kaikkiaan 196. Keskeisimpiä siis. Näistä on luettelo kirjan FB-sivustolla, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista asiaan liittyen: mm. se että Markus Leikola on 13.8. Oulussa puhumassa kirjansa syntyhistoriasta. JOS vain mahdollista, menen ehdottomasti kuuntelemaan. Ehdottomasti haluan kuulla, miten tällainen kirja voi syntyä, miten sellaisen voi kirjoittaa! Miten faktan ja fiktion rajat on olleet sekoitettavissa ja erotettavissa näin.

Miksi sitten olin keskeyttämässä kirjan, eikö se ollutkaan hyvä? Juutalaisuuden historia ja holokausti, Lähi-idän sodat, simpanssit, Euroopan luostarilaitos, rutto ja bakteerien (ei virusten) maailmanvalloitus (, mikä teki kirjan, jonka alkusanat on päivätty koronamaaliskuussa 2020, hyvin ajankohtaiseksi) kyllä kiinnostivat, semminkin kun niistä oli kirjoitettu erinomaisen hyvin, välillä hyvin, paikoin ääneen naurattamiseen asti hauskasti ja Virmavirta luki, eläytyi, erinomaisesti, mutta kyllä välillä puudutti. Jossain viimeisen kolmanneksen kohdalla erityisesti. Vielä  kun Sherlock Holmes ja erityisesti neiti Lemon ryhtyvät ratkaisemaan Codex Grandiorin vaiheita, olen innostunut, mutta ”vaihtoehtoisten evankeliumien vaalijoiden” vuosisatainen historia läpi keskiajan hurahti äänikirjassa paljolti kuuntelematta. Poljin pitkin Oulujokivartta tai kohti Haukipudasta ja kristilliset vuosisadat Leikolan kertomana hurahtivat tietoisuuteni ohi. Kyllä, kyllä välillä mietin, miksi kirja on (venytetty?) tuhatsivuiseksi? Olisihan näistä aineksista voinut julkaista kaksikin opusta?
Kirja on rankka (eikä vain Adolf Eichmannin ja Lähi-idän sodan vuoksi), mutta se on myös haaste, joka kannattaa ottaa vastaan. Tulee todellakin oppineeksi. Ja tulee miettineeksi, miettineeksi paljon. Miettineeksi, mitä seurauksia tekemisillämme on, tässä maailmassa, tässä ajassa. Miettineeksi, mikä on totta, mikä ei. Ja miettineeksi, millä yhdellä sanalla tätä kirjaa luonnehtisi? – Merkillinen. Se se on. Hyvässä ja pahassa.

Värejä kuitenkin on

Säätiedotukset elävät omaa elämäänsä, luonto ja maailma omaansa, ja silti minulla on vähän huijattu olo! 😉 Noh, uskoin ennustetta, joka povasi sadepäivää, ja lähdin ”ennen ukkosta” ulos, piakkoin paluu ja loppupäiväksi oli kasattuna sisähommia. Turhaan, sillä onpahan paistanut pitkin päivää.

Yliopiston puutarhalla olin aika pitkän tovin aamupäivällä. Kaikkea violettia metsästin: violetti kun on tämän kuun kuvahaasten väri. Kuvausryhmässä on ihmisiä mm. Brasiliasta, Israelista, Kreikasta, Japanista — ympäri maailmaa, mikä on kiehtovaa, mutta olen taas hoksannut, kuinka ”kaikkialta muualta” on helpompi löytää värejä kuin täältä meidän, skandinaavisen värimaailman harmaudesta…

Serkkuni, joka tätä ko. valokuvaushaasteryhmää FB:ssa vetää ja hallinnoi, asuu nyt Floridassa (osan vuotta, ja kun mahdollista, New Yorkissa) ja olemme hänen kanssaan kirjoitelleet tässä korona-aikana ehkä tavallistakin enemmän: olen oppinut, että emme me Suomessa voikaan voida ymmärtää, emmekä kunnolla myötäelää sitä, millaista on Atlantin takana, Trumpin hallinnon alaisessa korona-USAssa. Emme todellakaan.

Niinpä siellä puutarhalla, jossain välissä tulinkin ajatelleeksi, että tässäkö ne minun murheeni nyt taas ovat? – Värien vähyydessä?
– Ja siitä tulin hyvin ilokseksi. Tällaisesta. Siis siitä ettei sillä kuitenkaan niin isoa väliä, vaikka ei täällä värejä olekaan. Näin se elämä heittelee, ja mieli tasaantuu.

Kohti kotia ajelin Pyykösjärven kautta taas kerran  – siellä kun pesii joutsenperhe, jota en ole kunnolla nähnyt, saatikka kuvannut, vaikka totisesti olen yrittänyt, mutta tänään kuitenkin järven vastarannalle onnistuin zoomini kanssa saamaan edes jonkinlaisen ”kontaktin”. Kolme poikastakin ovat jo isoja, harmaita vielä, ja koko perhe oli aamupäivälevolla kun olin liikkeellä.

Lähempää tuttavuutta tein silkkiuikun kanssa. Tässä hän tulee estradille kuin paraskin diiva: hieno vanavesi perässään.

Ja sukelluksen jälkeen ”tukan kuivaus”. Järven pinta hyvänä peilinä. 😉

Elokuun aurinkoinen lauantai

Kesä. Siltä on – onneksi – tänään tuntunut. Liki iltaan asti aurinkoa.

Iso osa päivästä kulunut eilistä kuvasatoa peratessa, tehdessä ja julkaistessa. Ehkä ei-rotissöörejäkin kiinnostaa millaista on nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta rennosti, syöden paremmin kuin missään ravintolassa, hyvillä mielin. Kuvakooste eiliseltä valmiina täällä KLIKS.

Toinen puoli päivästä ulkosalla. Turkansaari kutsui taas. Nyt kun minulla on myyntilupa siellä ottamilleni kuville, oli hyvä syy vaihteeksi sykkelöidä sinne. Totta puhuen, tämä ei ollut ainoa, eikä edes tärkein syy, vaan minusta siellä vaan on niin hyvä käydä, olla. Merkillinen lepo. Toisaalta, liikkumisen ilo: 45 kilometriä ja kaksi tuntia pyörän selässä. Hyvä niin.