Rotissööriseuraa, soijaa ja muuta hyvää

Täydenkuun yö.

Mutta ei häiriöitä uniin. Kummallista moinen unisuus , mutta ei haittaa. Ei ollenkaan.

~~~~~~~~~~~~

Jo perinteiseksi muodostunut ystävän kanssa kahvittelu näin joulun alla, – tapaamiseen kuuluu myös kalenteri- ja korttitoimitus. Siitä on melkein puolivuosisataa, kun olimme samalla luokalla. Sittemminkin oltiin monessa muussa yhdessä, yhtä aikaa. Toistemme häissä, mm. Paljon päivitettävää tänäänkin.

Samaisella kaupunkireissulla vähän shoppailua: Eevikselle mekko, Vävylle lahja, Juniorin esimiehen kanssa keskustelua, Miniääkin tapasin, Lihamestarin kaupasta jouluruokien valmistukseen ja lahjaksikin kassillinen tavaraa.

~~~~~~~~~~~~

Ja iltasella pitkästä aikaa rotissöörien parissa. Tänä vuonna meillä on jäänyt mm. rotissööri-piknik ja ja -brunssi väliin, mutta tänään osallistuttiin ”rupattele rotissööriystävien kanssa” ja ”opi uutta soijan ja etikan käytöstä ruoanlaitosta”. Aina niin mainio Chef Rotisseur MH osasi asiansa: oli vallan inspiroivaa ja mielenkiintoista, monta vinkkiä ja ideaa jäi mieleen. Eikä jääty vain teorian tasolle, – saimme maistiaisia.

Ilta alkoi rupatteluosuudella, mikä oli erinomaisen hyvä juttu, sillä Ouluun paluumuuttaneet puolitutut ruoka- ja viiniystävät oli oikein mukava tavata, vaihdella kuulumiset pitkältä ajalta, yhdessä ikävöidä vuosia sitten mennyttä ystäväämme. Monessa tuntuivat elämämme edelleen tangeeraavan.

Ja sitten ruoka-asiaa. Jo maistelusetin avaus oli havainnollinen, vakuuttavakin: kahdessa pikku kipossa oli tomaattiketsuppia ja toiseen oli lisätty tilkka Kikkoman-soijaa. Toinen maistui ketsupille, toinen ihan mukavalle dipille/kastikkeelle. Ei varsinainen kastike, mutta testi osoitti hyvin, kuinka soija korostaa makua, tomaatin makua, umaamia.

Rieskaleipäset, Viskaalin nyhtölihhaa ja kimchimajoneesia. Arvelen saavani majoneesin reseptin ja kunhan kotikoekeittiössämme tehdään annos, niin ehkäpä jaan ohjeen tiedoksenne. Tämä oli todella hyvää.

Rajamäen kaneliglögi voisi olla tämän vuoden alkoholiton home-made versio? Anis maistui mukavasti, ei liikaa kanelia. Saimme vielä pienen jälkkärikipollisenkin: Valion lakka-kinuskijäätelöä ja pieni loraus soijakastiketta. Yllättävää, – ja hyvää!  Toinen jälkkäri oli hyvin läheistä sukua minun maineikkaalle jälkkärikehitelmälleni.

Tämänpäiväisessä versiossa laku oli marinoitu soijassa. Ei huono, Kouvolan tuoretta lakua ehkä kokeilen tähän, ehkä jo huomenna. 🙂

Rajamäen sivustolla (johon en ollut ennen hoksannutkaan eksyä) on paljon mielenkiintoisia ruokaohjeita. Ainakin Pikkelöity punasipuli lähtee kokeiluun. Ehkä jo huomenna. 🙂

Kuvia ja sanoja

Purppurainen sivuvalo, tai oikeastaan myötävalo puolelta päivin kun oli Toppilassa Teletappikukkuloilla ja merenrannassa. Meri on rannasta jo jäässä, Toppilansalmikin melkein.

Juuri tässä kohtaa minulla oli joku kuvaan sopiva vaikuttava aforismi tai tarkkaan mietitty, hyvin sanoitettu ajatus mielessä – se liittyi tähän maisemaan. Tiedättehän, kun netissä on niitä ”aforismitauluja”, esim. Pinterestissä niitä on, ja julistekauppoissa etc. – tekstiä juuri tällaisista maisemista, tie, polku tai valo vie kohti rannatonta merta ja taivas purppuroi tai jotenkin muuten vaikuttava maisema ja sitten joku ”lausahdus”, sitaatti tms.. ”Life is a way … ”  Ajatukseni oli oikeasti vähän ’edistyneempi’ , mutta enhän minä tietenkään muista. Enää. Tietenkään.

”Syvämietteinen ajatus” – sellaisiksi niitä teininä kutsuttiin ja niitä kirjoiteltiin omiin ja kavereiden MINI-kirjoihin. Kai muillakin oli sellaisia?

Minullapa on omani vielä tallellakin. Ehkä keskikoulun kolmennelta tai neljänneltä? Sivuja väritettiin Penol 300 -tusseilla, jollaisia oli saatu paketti synttäri- tai joululahjaksi  ja sitten kirjoiteltiin runonpätkiä, laulujen sanoja, aforismeja, ”syvämietteisiä ajatuksia”, joita löytyi nuorten lehdistä tai kavereiden kalentereista tai sanailtiin itse. Kertakaikkisen teiniä. 😀

Minun ”Mini-kalenterini” (vähän tulitikkuaskia isompi) on käynyt irtopainokseksi – luonnollisesti olin päällystänyt ja kontaktoinut Ressu-kuvalla. Olin tuohon aikaan ihan hillitön Ressu-fani, – tässä näytön yläpuolella on parikymmentä Tenavat-kirjaa vielä hyllyssä. Ne eivät ole joutuneet satojen kirjojeni jouduttua kierrätykseen vuosien varrella. Tenavat ovat ja pysyvät.

Taas kerran menneessä

Lainaus omasta tekstistäni (äidin biografia), lainaus on äidin haastattelusta:

Matka jatkui seuraavana päivänä kovassa pakkasessa hevosilla (nuoret ja miehet joutuivat kävelemään) Ylämaan kautta Pulsan asemalle ja sieltä edelleen Lappeenrantaan Lauritsalan asemalle. Siellä väsyneet ja nälkäiset evakot lastattiin kylmiin härkävaunuihin, joissa ei ollut mitään mukavuuksia. Monien pysähdysten jälkeen [piti odottaa sotilasjunien ohituksia] juna saapui Kouvolan asemalle, ja vasta siellä vaunuihin saatiin ruokaa, vettä, kamiina, polttopuita ja astia tarpeita varten.

”Kuudennen matkapäivän aamuna lähdettiin Riihimäeltä kohti Orivettä. Matkalla oli hälytyksiä ja pommitusten uhan vuoksi vaunut piti välillä tyhjentää, oli muutaman kerran mentävä radan varteen ulos, meidän oli juostava metsään.”

Melkein viikon kestänyt raskas taival päättyi Oriveden asemalle. Siellä oli vielä noustava kuorma-auton lavalle, ja kovassa pakkasessa lavalla seisten matkattava vielä puolenkymmentä kilometriä Puharilan kylän koululle. Itsenäisyyspäivän iltana, maanantaina 6. joulukuuta 1939 tuulelaiset ja monet muut koivistolaiset nauttivat kotoa lähdön jälkeen ensimmäisen lämpimän aterian – lottien järjestämän hernerokkatarjoilun.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvan (vuodelta 1937 tai 1938) (todennäköisesti) kaikki lapset lähtivät Koiviston Koivusaaresta heti 30.9.1939. Äitini (kuvassa vasemmalla alareunassa) ja sisarensa (kummitätini S. neljäs vasemmalta keskirivissä) viettivät 6.12.1939 itsenäisyyspäivää Puharilan koululla lottien hernerokkatarjoilusta ilahtuneena.

Tänään olen taas ollut menneessä; viime vuoden itsenäisyyspäivän tunnelmassa ja silloisessa surussakin, biografian tuomien tietojen maailmassa, äidin menneessä, kotimaan menneessä, – ja tulevassa. Paljon melankoliaa, isänmaallisuutta, surua, Ukrainalle ja kaikelle, mutta ennen kaikkea kaikille paljon hyvää toivoen, tulevaisuuden näkymiä, toiveita, joilla on mahdollisuus toteutua.

Aika pateettista, vaikka olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että itsenäisyyttä, sanan vapautta, mielipiteen vapautta, rauhaa kaikkea pitäisi juhlia, niistä iloita, eikä vaipua menneeseen, surumielisyyteen.

 

Yksinkertaista pientä hyvää

Tältä päivältä mainitsemisen arvoinen asia on uusi ruoka, – olennaista siinä helppous, keveys, hävikin vähentäminen, siisteys, eikä se ollut edes huonoa. Vinkin tällaiseen näin Instagramissa vilahtaneesta Kelasta (Reels), jota en tietenkään sitten enää uudestaan löytänyt, mutta väliäkö sillä, tein oman version.

Ainakin meillä käy usein niin, että tortillapaketista jää aina muutama ”yli”. Tähän asti olen hyödyntänyt niitä siten, että laitan tortillan paistinpannulle, sitten ladon tortillan päälle muutaman kinkku/salami/pepperoni -siivun ja muutaman juustoviipaleen tai juustoraastepussin jämät, ehkä paprikaa, ehkä sipuli- tai purjorenkaita ja sitten toinen tortilla päälle, painelen vähän, paistan aika hyvällä lämmöllä sen aikaa, että juusto sulaa, ja käännän vielä hetkeksi kuumenemaan toiseltakin puolelta. Sitten tortillatoast – tai mikä lieneekään – leikataan neljään osaan. Hyvä lisuke keitto- tai salaattiruoan oheen. Tai iltapala mökkielossa.

Nyt tämä uusi ”tortillat jatkokäyttöön” -ohje on vähän samalla idealla, mutta uunissa ja avoversio. Vähän sellainen uunimunakkaan ja lämpimän leivän uusversio. Any way: laita (irtopohja)vuoan pohjalle tortilla (meillä oli kaksi pientä vuokaa) sen päälle rucolaa ja jotain rapeaa (Juicy) salaattisilppua, mahdollisesti yrttinippujen jämät (oregano maistui!), paprikaa (tänään punaista vähän, keltaista oli enemmän), aurinkokuivattua tomaattia. Sitten päälle rikoin kaksi kaksi kananmunaa per annos, vähän suolaa ja lopuksi päälle (ainakin tänään) vähän Västerbotten-juustoraastetta.

Aloitin liian alhaisella lämmöllä, nostin 225-asteeseen ja olikohan paistos uunissa noin vartin? – Sen jokainen osaa parhaiten oman uuninsa äärellä tarkistaa.

Ei huono. Ei ollenkaan. Näin välimaanantaina oikein hyvä, simppeli sapuska. Sen verran kevyt, että jälkkärin tein lisäksi: smoothiepakasteen jämät pakkasesta, purkki rahkaa, kuohukermatilkka purkin pohjalta ja 1 tl vaniljasokeria, sauvasekoittimella kuohkeaksi. Nam.

Huomenna sitten jotain juhlavampaa.


 

 

Sunnuntaina aika vähän

Kyllä oli vielä aamupuuron ääressää homma ja aie jos toinenkin mielessä. Puuronko ne upposivat?

Jotain tuli tehdyksikin, mutta Pieni joulupuoti jäi ainakin tänä viikonloppuna kokematta. Höyryjunakyytiäkin olisi ollut tänään tarjolla, mutta enpä lähelläkään asemaa ollut. Vielä huomennakin olisi mahdollisuus, kyllä kiehtois, mutta saisinkohan lähdettyä edes asemalle huomenissa, katsellaan.

Liinavaatehyllyjä (joululiinoja), vaatehuoneen mysteerilaatikoita (joulutilpehööriä ja koristeita) ja valoketjuja pengoin, järjestelin, Konttiinkin tai Ukraina centeriin kertyi pikku kassilinen vietävää. Ja sitten nauttimaan ulkoilmasta. Lunta!! Valkoista ja valoa. Ei vielä latuja, – toisaalta eipä niille olisi asiaakaan kun sukset ovat Hangasojan varressa mökin liiterissä. 🙁 Joten tepasteluksi meni. Ja on mukavan näköistä.

Serkuille värkkäilin kuvia lähetettäväksi, ja muuta viesteilyjä suuntaan jos toiseenkin pitkin päivää.

Toisen adventin kuva … Pehtoori toi mulle eilen joulutähden. Ihan uudenlainen, tykkään tästä versiosta oikeastaan aika paljonkin. Tuollainen, jossa kukassa on pyöreät terälehdet. Enpä ole ennen nähnyt.

Monia kerroksia hyvää elämää

Kävelin tänään Linnanmaan kampuksella, kohti humanistisen tiedekunnan entistä pääovea.  Mietin menneitä, niitä vuosikymmeniä, jotka sinne useimpina arkiaamuina vuodesta toiseen kuljin. Eikä tänäänkään tuntunut pahalta sinne mennä, Ei tänäänkään, ei ennenkään.

Tulinpa ajatelleeksi, että siellä oli hyvät vuodet. Hyvin harvoin tuntui ikävältä, väsyttävältä, tympeältä mennä töihin. Se oli hyvä paikka viettää elämänsä työvuodet. Tänään taas muistin olla kiitollinen siitä, että sain tehdä töitä hyvässä työyhteisössä, mielekkäässä hommassa, ja myös merkityksellisessä. Sellaisena edelleen omaa työuraani ajattelen.

Hyvillä mielin menin entisen oppilaani väitöstilaisuutta kokemaan ja katselemaan. Ja on myönnettävä, että menin myös siksi, että toivoin näkeväni entisiä kollegoita ja entisiä oppilaitani. Ja näin. Oli hyvä nähdä, jutella, kuulla opiskelijoiden löytäneen paikkansa. Myös lähimpiä kollegoita, seuraajianikin 🙂 , ja esimiestäni näin. Sitä nostalgiaryöppyä, muistoja, muistoja…

Nyt ei taida olla enää kuin kaksi sellaista opiskelijaa, joiden väitöskirjatyön alkutaipaleella olen tavalla tai toisella ollut, ja joiden väitöstä vielä voin odotella.

Ja väitöskin oli hyvä. Kuten nykyisin (lue: ainakin about viimeiset 10 vuotta) väitökset ovat useimmiten olleet väittelijälle tilaa antavia, väitöskirjan tiettäväksi tekemistä, hyväksyvää kommentointia, rakentavaa palautetta, jatkotutkimukselle uria avaavia, eivätkä vastaväittäjän oman oppineisuuden osoittamista, respondentin työn kritikointia tai virheiden osoittamista, vaan hyvää asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäseneksi hyväksyttävän väittelijän välistä vuoropuhelua. Humanistisen tieteenalan väitöstilaisuudet ovat yleensä, aika useinkin, hyviä tilaisuuksia kuulijoillekin oppia uutta. Minä ainakin opin tänään paljonkin uutta.

Mennyt on joskus hyvä kohdata. Historia on.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme Pehtoorin kanssa ulos syömään. Taas. Italica Taberna!

Ensimmäinen kerta kesäkuussa, jolloin se oli vasta avattu, lokakuussa rotissöörien järjestämässä antiikki-illassa ja tänään meidän kahden hengen pikkujoulut. Ja kyllä tänään oli ihan ylivertaista, vaikka ennenkin on maistunut. (Huom. viikonloppuisin on parasta tehdä pöytävaraus. Meillä se oli. Onneksi.)

Olin kuullut, että siellä on Etelä-Italiasta tullutta mustaa tyffeliä. Perfetto. Mutta alkuun otimme antipastolautasen kahdelle. Onhan noita prosciuttoja ja salameja tullut syödyksi ennenkin, mutta … Oliko minulla vain hirmuinen nälkä, mutta nämä olivat kertakaikkisen hyvä.

Vasemmassa reunassa omenaviipaleiden päällä Njuda-tahnaa, ja pienet ampullit maitoa! Jos chilitahna tuntuu liian tuliselle, voi maidolla helpottaa poltetta. Vähän ”tavallisen” näköinen italialainen primo piatti -lautanen, mutta olipa maut enemmän kuin tavallisia.

Ja pääruoka!

Pastaa ja mustaa tryffeliä. Ei muuta. Ei tarvittu muuta. Perfetto!!

Ja minä, joka en paljon jälkkkäreistä piittaa… En varsinkaan isoista jälkkäreistä.

Kerroin Filippolle (Marthan puoliso, kahdestaan !!! hoitavat koko ravintolan), että ensi viikolla tulen lounaalle, enkä tarvitse muuta kuin tämän! Suklainen tartaletti, joka on täytetty suolakaramellikastikkeella, päällä mustaa tryffeliä. Ja oikeasti syödessä kaikki kolme kerrosta maistuivat erikseen. Aika jumalainen jälkiruoka!!

Hyvä päivä tänään.

Liikkeellä ja levossa

 

Joulukuun toinen. Letkunpuistossa oli helppo ymmärtää, miksi Oulu on valkea kaupunki.

Jo yöllä oli satanut lunta, aamulla satoi lisää, ja päivällä. Ja nyt on jo paljon lunta.

Jo vain, heti aamupuuron jälkeen pakkasin reppuni, pukeuduin kunnolla, (enkä laittanut nastakenkiä, – typerys) ja lähdin autolla liikkeelle. Raatin uimahallin parkki on hyvä. Siitä kaupungille, hautausmaalle, jokivarteen. Taas kuvaamisen iloakin. Kaunis kotikaupunki!

Lumi on hyväksi. Tulisipa sitä nyt kolmekymmentä – kolokytä, kuten oululaiset sannoo – senttiä. Sitten saataisiin ladut! Mutta hyvää teki kävelykin. Kun alkoi valakenee, lähin kotia. Siivouspäivä. Sitten kaikenmoista luppoilua, jouluajatuksia ja -tekemisiä, postituksia (joulukortteja on vielä, muutama kalenterikin!).

Ruoka-ajatuksia herättelin. Jostain menneiltä vuosilta nousi tänään tietoisuuteen salaatti, jonka aineksia oli kotona. Niitä oli, koska jo jokunen aika sitten oli ollut tarkoitus tehdä sinihomejuusto-päärynäpiiras, mutta se jäi ja päärynät alkoivat näyttää vähän aikansa eläneiltä, joten oli pian saatava ne syötäviksi. Ja tälle päivälle oli pieni palaa lihaakin paistettavaksi, joten ei mitään piirakkaa. Siispä salaatti. SIitähän tulikin oikein hyvää. Suunnilleen näin se valmistuu…

Päärynä-Aura-muru-salaatti

3 päärynää
1 rkl  voita
1 tl hunajaa
½ pussillista Aura-murua
hasselpähkinöitä
rucolaa, jääsalaattia
sitruunaa tai limen mehua
Olviöljyä

Jos on aikaa ja halua, paahda pähkinät pannulla
ja siirrä sivuun.
Leikkaa päärynät isohkoiksi lohkoiksi.
Sulata voi pannulla, ja lisää hunja.
Paista päärynälohkoihin molemmin puolin kaunis pintaväri.
Nosta talouspaperin päälle valumaan.

Tee kulhoon salaattipeti =jääsalaattia ja rucolaa,
ja pirskottele niiden päälle vähän oliiviöljyä ja sitruunan/limenmehua.
Laita salaatin päälle päärynälohkot,
Aura-muru ja vähän rouhitut pähkinät.

Tällaisenaan vaikka lounassalaatiksi tai liharuoan oheen, muuta ei tarvitakaan. Helppoa ja ihan juhlaruoalle maistuu. Ehkä sopisi joulunajan ruokalistallekin?

Ja illan ratoksi The Crown. Vielä pari jaksoa… Onko tämä vitoskausi liian lähellä ollakseen yhtä hyvä kuin edelliset? Ehkä 1990-luvusta vain puuttuu rojalistinen glamour muutenkin.

Kaikenlaista päivitystä

Ollaan jo joulukuussa. Se on oikein mukavaa. Ja nyt on monta viikkoa aikaa joulun odotteluun. Ja voi tehdä niin paljon kuin huvittaa, tai olla tekemättä.

Tänään huvitti ostaa amaryllis. Ja pinjankäpyjä. Niitä oli Ruskon marketissa hedelmätiskissä: kolme isoa kaunista käpyä maksoi kahdeksan euroa, ja niistä on iloa pitkään. Tykkään niistä. Jostain syystä.

Ja tänään huvitti tilata tämän vuoden uusi joulukoriste. Minulla on tapana ostaa joka vuosi joku uusi joulukoriste. Pieni tai iso. Viime vuonna se oli Villeroy Bochin kalenterikoriste. Nytkin tilasin Villeroy Bochia: tällä kertaa gobeliiniitabletit meidän ”uuteen” keittiöön. Samaa sarjaa minulla on jo kaitaliina. Melkein keräilyharrastus ovat nämä. 😀

Ja joulun odotukseen liittyen vaihdoin (vihdoin) bannerikuvankin. Ajattelin ensin, että teen taas joulukalenterin tänne blogiin, ja tuo kuva olisi sitten sen eka luukku. Katsotaan, onko huomenna kakkosluukkua… En nyt laita itselleni mitään ”pitäisi” tai ”olisi tehtävä” -juttuja. Mie vaan chillailen nyt. Muistikuviin liittyviä juttuja on vähän, mutta hyvin vähäsen vain.

Tänään tein oikein huolella ruokaakin. Etsimällä etsin uuden kasvislasagnen reseptin. Ja aika hyvää siitä tulikin. Ehkä vähän vähempi aika uunissa olisi riittänyt. Luulen, että pieni ylikypsyys johtui siitäkin, että käytin (eka kertaa) Rummon lasagnea, taitaa olla ”pehmoisempaa” kuin Barilla. Mutta kaikkinensa ´molto bueno´. Kerma ja porkkanat teki siitä melkein makean. Laittelin ”ohi reseptin” puolikkaan kukkakaalin, lisää valkosipulia ja pikkutomaatteja. EIvät nekään tästä mitään kevyttä ruokaa tehneet. Ja vaatii kyllä vähän puuhastelua, mutta tuosta annoksesta jäi pakkaseen meille kahdeksi kerraksi ruoka, joten ei huono.

 

Valmis!

Heti talvisodan alkamispäivänä 30.11.1939 annettiin Koiviston asukkaille evakuoimismääräys, ja koivistolaiset joutuivat jättämään kotinsa muutaman tunnin varoitusajalla. Äiti oli 9-vuotias kolmasluokkalainen, kun koti oli jätettävä, lähdettävä sotaa pakoon. Äiti muisteli:

”Viimeinen päivä marraskuuta lähdettiin. Isä oli silloin pois kotoa. Vajaa yksi vuorokausi oli aikaa tehdä lähtö. Venäläiset koneet lentelivät ylitse Viipuria kohti. Tähti-laiva tuli hakemaan meitä saaresta, mentiin pimeän tullen, yötä vasten Kauppalaan. Kauppalassa yövyttiin Sulo Hoikkalan isossa talossa. Muistan, että siellä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kaakaota.”

 

* * * * * * * * * * * *

Tasan 83 vuotta sen jälkeen, kun äitini joutui lähtemään ensimmäiselle evakkomatkalleen, minä lähetin kirjapainoon äidin ”Evakkomatka”-kirjan. Melkein kaksi tuntia ennen määräaikaa. Tämä oli minun tämän ”matkan”, pienen elämäkertakirjan päätöspäivä.

Rajojen vetämistä

Monissa työprojekteissa jouduin aikanaan miettimään, miten ja mitä menneiden sukupolvien ihmisistä voin kirjoittaa. Myös sitä, mitä minun tutkijana täytyy kirjoittaa.

Myös blogia 15 vuotta pitäneenä olen aina vetänyt rajoja yksityisyydelle, myös omalleni. Miten mitä ja kuinka paljon kerron ystävien ja läheisten elämästä, kohtaamistani ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista.

Some-maailmassa ja julkkisten reipottelussahan ei useinkaan tunnu olevan mitään rajaa, mitä ja miten kirjoitetaan.

 

Vaikken nyt mitään julkista tekstiä teekään, viimeistellessäni tekstiäni, olen vielä tänäänkin miettynyt mitä ja miten kirjoitan.

Samalla olen oikein tyytyväinen, että äiti lupasi ja toivoikin, että hänen mennyttään selvittelen. Hän oli jo omat rajansa pari vuosikymmentä sitten vetänyt sille, minkä halusi säilyvän, minkä halusi jäävän muiden tietämättömiin.

Vähän sellaisen ratkaisun minäkin olen tehnyt: sisareni tietää, mitä minun henk.koht. papereilleni tehdään, mitä voi säilyttää, minkä haluan poltettavaksi. Digitestamentinkin olen tehnyt. On jotenkin hätkähdyttävää, kun yhden edesmenneen ystävän FB-sivu lähettää edelleen tiedon hänen jokaisesta syntymäpäivästään.

Noh, minä olen synttäripäiväautomatiikan omalta FB-sivultani jo aika päiviä sitten poistanut. Koko tilin haluan lopetettavaksi, kun minäkin ”lopun”: FB-tunnukset ja pitkän listan muita tilejä varten olen ”testamentannut”. Blogin jääköön elämään, jollei koko internet muutenkin kaadu. Tämän rajat olen säädellyt ja joka päivä säädän.