Niitä näitä Ruoka ja viini

Koemaistelu

Kaikkea sitä!

Lauantaisessa menussa oli jälkkärien kohdalla ”kiivimarjajamaistiaiset”. Tosiasiassa niitä oli vain kirjoitetussa menussa, niiden maistelu jää toiseen kertaan. Mutta olin kuitenkin ostanut meidän supermarketin hevi-osaston ”erikoishyllystä” jotain uusia, pieniä, erikoisia hedelmiä/marjoja – yhden meille jokaiselle. Olin kuullut/lukenut niistä, joten tietysti halusin kokeilla. Kokeilla siitä huolimatta, että ne olivat aivan tolkuttoman kalliita.

Nämä eivät siis olleet mitään kiivimarjoja, vaan näyttivät pieniltä sitrushedelmiltä. Ne ovat vain noin neljän sentin mittaisia, sormenpaksuisia pikkuisia. Maku oli kuin limen ja ehkä jonkun makean hedelmän, kiivin/viinirypäleen välimuoto. Makua oli kyllä vaikea tunnistaa, sillä noita ei syödä kuorineen, vaan vain nuo pienet pallerot ovat syötäviä, maisteltavaa on aika niukasti. Raikkaita, vähän kirpeitä, koskapa ovat kuin kaviaaria, voisivat olla hyviä vaikka graalilohileivän päällä koristerippusina. Pallerot saa ulos puristamalla hedelmää kevyesti.

Ne eivät siis olleet kiivimarjoja (ks. täältä) vaan jotain vielä erikoisempia: sitruskaviaaria tai ”Finger limeä”, sormilimettiä. On vaikea kuvitella, miksi ostaisin näitä joskus uudestaan. Ei siksi, etteivätkö olisi pikantti lisä jonkin ruoka-annoksen koristeena ja makua antamassa, mutta raja se on koristeidenkin hinnalla.

Nämä maksavat 180 euroa kilo! Nuo kuusi sormenpätkän kokoista hedelmää, joista ei siis juuri syötävää irronnut, maksoivat 7,50 €.  Miksikö ovat niin tyyriitä?  Hedelmän kausi on kuulemma erittäin lyhyt, ja sitä kasvaa villinä vain Australiassa (Citrus australasica) ja vain muutamissa paikoissa. Ja sittenhän ne on lennätettävä pallon toiselta puolelta – tosin rahti ei nyt kovin paljoa paina. Harvinaisuus maksaa…

Nyt on testattu – voin todeta kuten viinikerhossamme tämän kaltaisissa tilanteissa usein lausumme: ”Voin maistaa toistekin, mutten tavoittele”.

Niitä näitä

Pyhäpäivän pienet jutut

Takana puolikuu, suoraan edessä aurinko ja hangilla kristallisia hippuja kuin olisi pieniä paljetteja sinne tänne aika tiuhaan metsän reunaan ripoteltu. Latu sopivan jäinen, hyväkuntoinen. Aluksi aika hiljaista, kanssahiihtäjiä vain muutamia: tulossa vastaan ja menossa ohi, palatessa jo monia ohittajia ja muutamia ohiteltaviakin.

Kotipihalle palatessa jo tinttien lauluakin. Pihallamme tiittailee joku epävireinen, tai jotenkin kummallisen monotooninen lintunen.

Kuten usein, tänä sunnuntainakin ”kotikylpylä”. Kaikenlaista ihon ja kehon huoltoa  – kun ei ollut kummoisempiakaan puuhia rästissä.

Tarkoitus oli myös kuvailla, ihan tätä blogiakin varten pihakuvia, kevättalven kimmellystä. Kuvailinkin aika pitkän tovin, mutta vain sisällä ja enimmäkseen ruokatarpeita. Mm. tuon otsikkokuvan juttua koetin saada edukkaasti esille. Sepä olikin aika mainio syötävä. Kerron huomenissa, viimeistään tiistaina.

Miten päivä voi mennä näin vähällä ohi näin nopeasti?  – Se ei ole pelkästään, ei oikeastaan ollenkaan, hyvä asia.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Synttärietkot

Tälle päivämäärälle 33 vuotta sitten oli laskettu aika meidän Juniorille. Kesti toista viikkoa ennen kuin poika oli valmis tulemaan maailmaan. Tästä ”viivästyksestä” huolimatta juuri tänään oli hyvä päivä viettää synttärietkoja.

Otin ihan asiakseni järjestää lahjaksi kunnon dinnerin koko perheelle: kuudestaan söimme ykkös-, kakkos- ja kolmosruoan  — kuten Eepi sanoi. Ja isoveljensä kysyi, miksi täällä melkein aina pitää olla kolme ruokaa! Mutta eipä hänelläkään sitten ollut mitään niitä kaikkia kolmea vastaan. Varsinkin ykkös- ja kolmosruoka sekä kakkosen liharuoka maistuivat pojanpojalle oikeinkin hyvin.

 

 

Tämän päivän menussa parasta oli kastike. Sehän se yleensä liharuoan kruunaa.  Ja kalaruoan, ja pastaruoan, ja jälkiruoan ja … Miten se menikään: ”kastikkeistaan kokki tunnetaan”. Tämän päivän perusteella voisi luulla, että olen oikeinkin hyvä kokki!  😀

Mustapippuri-lakritsikastike

1 litra lihalientä (fondista)
1 litra kanalientä (fondista)
2 dl punaviiniä
½ dl punaviinietikkaa
½ dl tummaa balsamicoa
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
1 valkosipuli (solo)
pala juuriselleriä
2 rkl oliiviöljyä
mustapippureita (kokonaisina noin 20)
laakerinlehti
5 katajanmarjaa
12 kpl turkinpippureita (karkki)
timjamia ja rosmariinia
valkopippuria
1 rkl voita

Pilko juurekset ja kuullota ne kattilassa (saavat saada vähän väriäkin).
Lisää etikat ja punaviini ja keitä hetki.
Lisää liha- ja kanaliemet ja mausteet.
Keitä hiljalleen kokoon niin, että jäljellä on reilu puoli litraa.
Siivilöi ja suurusta kastikkeeksi.
Lopuksi voinokare kastikkeen kiillottamiseksi.

Voisikohan kulhollinen kastiketta olla pääruoka – ja jälkiruoka? – Onhan tämä hyvää.

Tänä vuonna (toisin kuin viime vuonna) perheen klassikkojuhlakakku (Italialainen suklaakakku) oli sellaista kuin kuuluikin. Sopivan kosteaa, sopivan kuivaa, sopivan tekeytynyttä, sopivan yksinkertaista, sopivan kaikkea. Ei kovin häävin näköinen – tälläkään kertaa – mutta sitäkin parempi.

Toinen kakku, joka oli enemmän lasten mieleen, oli viikolla tekemäni appelsiini-rahkakakku.  (Laittelen molempien reseptit pääsiäisruokapostaukseen – ensi viikonloppuna, luulisin.)

Päivän viinin valitsin kellaroiduista punaviineistä. Ainakin puolenkymmentä vuotta jemmattu Barolo (vuosikertaa 2010) pääsi vihdoin pöytään, mikä oli kyllä Juniorille ja toki meille muillekin  mieleen. Barolohan vaatii aikaa kypsyäkseen. Tämä oli kypsynyt. Nyt Alkossa on myynnissä vuosikerta 2019, joten vaatisi ehkä kymmenen vuoden kellaroinnin, jotta viini olisi yhtä hyvää kuin meillä tänään.  Kymmenen vuoden päästä Juniori on jo 43 vee, ja minä ehkä, varmaankin, innostumaton kokkailemaan synttäripäivällisiä?

– Olin Juniorin ikäinen kun hänet sain. 33 vuotta sitten en edes yrittänyt ajatella, millaista elämä, maailma, kaikki, on 33 vuoden kuluttua. Nyt en oikeastaan edes halua ajatella 33 vuoden päähän.

Tänään oli ruoanlaittopäivä, perhepäivä. Nyt hyvä.

 

Reseptit Ruoka ja viini Viini

Aika perusperjantai

Kuten monena muunakin perjantaina aamupäivällä ruokakauppa/Kauppahalli-asioita, sitten liikkumista (ehkä paskin hiihtokeli ikinä!! – mutta tulipahan hiihdettyä perinteinen kymppi, nimimerkillä ”minä ainakin yritän”), alkuiltapäivästä hain muksut meille muutamaksi tunniksi viikonlopun aloitukseen ja sitten illansuussa hyvin syömistä kaksistaan.

Tästä on tulossa hyvän ruoan viikonvaihde, ja se alkoi kalaruoalla. Kuten katolisessa Euroopassa on vuosisatoja tehty, meilläkin vuosikausia: perjantaisin kalaa. Tänään kuhaa. Pitkästä aikaa ”myllärin tapaan”. En oikeastaan tiedä, mikä sille on ”klassikko”-lisuke, mutta minä tein tänään kukkakaalipyreetä (oikeasti kukkakaalimuusia!), joka ei tähän aikaan vuodesta ole ihan yhtä herkkua kuin kesällä, mutta voi ja kerma tekevät ihmeitä!

Ja sitten hoksasin, että ei todellakaan ole ”instakelpoista”-ruokaa: vaaleaa kalaa, vitivalkoista kukkakaalia ja oheen vielä salaattia (pinaatti-jäävuorisalaatti-kurkku-feta), jossa ei mitään värejä.

 

Kuhaa Meunier
( ~ Myllärin tapaan.
Ne on nuo vehnäjauhot jotka tekevät ruoan myllärin nimikkoruoaksi)

Annos neljälle, me söimme kaksistaan 🙂

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

 

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan.
Kääntele kuhafile vehnäjauhoissa ja suolassa.
Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan:
ota fileet pannulta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran.
Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua.
Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Oheen avasimme viinikaapista italialaisen Roero Arneis -viinin. Olen tätä ennenkin suositellut, joskin nyt on todettava, että ei ehkä paras mahdollinen tälle kuharuoalle (ehkä Sauvignon blanc, riesling, grüner veltliner .. joku sellainen), mutta ei tämä ”rikkonut” mitään.

Ja viini on hyvä pitää mielessä vaikka pääsiäisen juhla-aterioita suunnitellessa. Broilerin ja kanan oheen oikeinkin hyvä kumppani on tämä: Serra Lupini Roero Arneis

Ruokajutut jatkuvat: kakku saakoon kuorrutuksensa ja karitsanfileet marinadiin. Huomenna saadaan vanheneva Juniori poppoonsa kanssa tänne syömään.

 

Luettua

Helmet-lukuhaaste 2024 vol. 2

”Luokittelen kaikki lukijat kahteen ryhmään: heihin, jotka lukevat muistaakseen ja heihin, jotka lukevat unohtaakseen.”  Näin toteaa William Lyon Phelps. Minä kuulun kyllä molempiin ryhmiin.

Helmi-maaliskuussa Bookbeatin listoilta on tullut valituksi hyvin monenlaisia kirjoja, ja todella monia sellaisia, joita en olisi edes aloittanut ilman lukuhaastetta. Ja onneksi haaste on saanut etsimään itselle ”uudenlaisia” kirjoja.  Näiden 21 kirjan joukossa on aika montakin sellaista. (Aiemmin tähän haasteeseen luetut täällä.)

Nyt puuttuu ainakin tusinan verran haasteen 50 kirjasta. Olisiko vinkkiä esim. seuraaviin kohtiin: 14 Kirjassa harrastetaan, 29 Kirjassa valehdellaan, 31 Kirjassa on vammainen henkilö, 15 Kirjalla on vähintään kolme tekijää, 34 Kirjan nimessä on käsky, 45 Kirjassa pelataan…

Tässä lista viime viikkoina luetuista. Kaikki kannatti lukea, – erityisesti tykkäämäni olen tähdittänyt.

Philip Ellis
18 Kannessa tai nimessä on koru
Rakkautta ja muita vedätyksiä
Yhden sortin veijaritarina. Ja kannen kuvassa on sormus, joten haastekohta tällä kuitattu.

Emily St. John Mandel
13 Tapahtumapaikka on suljettu
Asema 11
En pidä dystopioista, en ole tainnut paria enempää koskaan aloittaakaan. En ole ihan varma, lasketaanko tätä sellaiseksi. Mutta joka tapauksessa maailmanlopunmeininkiä tässä on. Ja on tässä paljon hyvääkin, inhimillisyyttä ja toisista välittämisen hyviä hetkiä, mutta  … Dystopiat ei oo mun juttu.

Sanmao
40 Kirjassa on todella kuuma tai kylmä
Tarinoita Saharasta  ⭐️⭐️⭐️⭐️
Tämä on ensimmäinen taiwanilaisesta alkuteoksesta suomeksi käännetty kirja, ja kertoo espanjalaisen miehen ja taiwanilaisen naisen elämästä Saharassa. Siinä on ”tarinoita”, mutta se ei ole fiktiota, kuin ehkä paikoitellen. Pidin tästä. Aika paljonkin. Se kertoi elämästä. Se oli pätkä elämäkertaa.

Nura Farah
36 Kirjailija on maahanmuuttaja
Lumimaa

Joel Haahtela
49 Julkaistu 2024
Marijan rakkaus
Haahtelaa luen mielelläni, mutta on minulle liian filosofinen, liian intertekstuaalinen, liian jotain. Silti pidin.

Katarina Widholm
30 Kirjassa ei ole nimettyjä lukuja
Viaton sydän lyö

Sakari Siltala
16 Kirjassa on valokuvia
Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä ⭐️⭐️⭐️⭐️
Tietofinlandia-ehdokkaana oleva järkele Ahlströmista kiinnosti. 

Jenna Kostet
33 Kirjassa muutetaan maalle
Punainen noita ⭐️⭐️⭐️⭐️
Noitavainoja oli Suomessa 1600-luvulla. Tämä kirja kertoo niistäkin, mutta myös paljon muusta tuon ajan ihmisten elämässä ja maailmankuvasta. Kirja on fiktiota, mutta perustuu 1600-luvulla eläneen Valpuri Kinnin vaiheisiin. Käräjäpöytäkirjoista ja muista lähteistä on ollut mahdollista saada Valpurin omia ajatuksia kirjaan.

Erja Tulasalo
39 Kirjassa on bi- tai panseksuaali
Oranssi puutarha ⭐️⭐️⭐️⭐️
”Väkevä esikoisromaani uskonnollisen yhteisön muotteihin kelpaamattomasta nuoresta naisesta.” <- Kirjan esittelyteksti . Tämä on herkkä, hyvin todentuntuinen kertomus. Kaunista kieltä.

Elizabeth Strout
48 Kaksi kirjaa joilla on sama kääntäjä (Kristiina Riikala)
Nimeni on Lucy Burton

Claire Keegan
49 Kaksi kirjaa joilla on sama kääntäjä (Kristiina Rikman)
Kasvatti ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Tämä todella viehättävä, surullinenkin pieni kirja.

Kari Enqvist
42 Kirjan nimessä on alaotsikko
Tulivuoren varjossa – Löytöretkellä identiteettiä etsimässä ⭐️⭐️⭐️⭐️
Tästä olen jo kirjoitellutkin

Mikael Niemi
19 Suomi mainittu
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
En oikein tiedä miksi tämän otin kuunteluun. Tämä luettiin aikanaan sen ilmestyessä, ja silloin se oli ”iha älyttömän hyvä ja hauska”. Nyt se ei ollut. Ehkä se 90-luvulla oli niin uudenlaista kirjallisuutta.

Eeva Joenpelto
6 Kirjan tapahtumat ovat 1920-luvulla
Vetää kaikista ovista
Taisi olla elämäni ensimmäinen Joenpelto. Taisi olla myös viimeinen. Ei tämä huono, mutta ihan liian pitkä, jotenkin ilkeäkin? Laila Hirvisaari on enemmän mieleeni – jos on ”pakko” lukea tämän genren kirjoja.

Johanna Annola
41 Kirjassa syntyy lapsi
Valkenee kaukainen ranta ⭐️⭐️⭐️⭐️
Tämäkin on historiallinen romaani. Ja tästä pidin kovasti.

Johanna Elomaa
9  Kirjassa joku karkaa
Prinsessan pako  ⭐️⭐️⭐️⭐️
Kirja oli pari vuotta sitten ilmestyessään varsinainen ”hitti”, lehdissäkin siitä kirjoiteltiin, mutta jätinpä kuuntelematta. Dubain prinsessan pako suomalaisen ystävänsä kanssa olikin paljon enemmän tietokirja kuin olin osannut odottaa. Kerran on käyty Dubaissa, se oli ihan hyvä reissu, – mutta eipä ole ollut tarvetta lähteä toistamiseen ja tämän kirjan jälkeen en varmasti lähde.

Varpu Tavi
44 Naisen kirjoittama tietokirja
Viisaus on vanhoissa naisissa
Kirjassa on monia viisaita vanhoja naisia.

Jenni Kokander
8 Kirjan nimessä on perheenjäsen
Äidit palaavat aina 
Kokanderin toinenkin dekkari oli hyvä. 

Tatu Kokko
20 Pieni kustantaja (Icasos)
Heinäkuun päivä
Tämä oli mukava kirja.

Mélissa Da Costa
5 Kirjailijan nimikirjaimia (MDC) ei esiinny nimessäsi
Kaikki taivaan sini ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Tämä kirja kosketti (kuuntelin tammikuun lopussa), viihdytti, sai unohtamaan ja muistamaan. Jos sanon, että tämä oli hieno lukuromaani, se ei anna oikeutta kirjalle. Vaikka oli se sitäkin.

Marja-Leena Tiainen
35 Kirjassa vietetään aikaa luonnossa
Sydänystäväni Kirsti

Anthony Doerr
3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja
Kaikki se valo jota emme näe ⭐️⭐️⭐️⭐️
En (enää) lue/kuuntele mielelläni sotakirjoja. Tämä oli kuitenkin erilainen. Ja pystyin hyvin laittamaan kuulokkeet muutaman kerran äänettömiksi, niin oli vain tehtävä: väkivaltaa en katso, en lue, en kuuntele. Kun kerran voi valita, niin en. Eikä tässä sitä olekaan kuin parissa kohtaa. Tässä oli paljon kaunista ja hyvää. 

Sirpa Kähkönen
37 Kirja herättää voimakkaita tunteita
Mustat morsiamet

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Bloggailu

Lukijoilta ja lukijoista tietoa

Viime viikolla julkaisemaani lukijakyselyyn tuli vastauksia liki ilahduttavan paljon. Kun oletan, että ikäkysymykseen ovat vastanneet kaikki, jotka osallistuivat kyselyyn muutenkin, niin vastauksia tuli yhteensä 62 seuraajalta (mikä lienee noin kolmannes  vakiseuraajiksi laskettavista). Kiitos teille jokaiselle, jotka vastauksia klikkailitte.

Laskin taulukkoon prosentit 62 vastauksen perusteella. Minulla on hyvin vahva tunne, että tämä otos/otanta kertoo seuraajien ”profiilin” aika hyvin.

Kuten oikeastaan osasin odottaakin, seuraajien keski-ikä on noussut. Kolme vuotta blogin aloittamisen jälkeen vuonna 2010 kolmannes lukijakyselyyn vastaajista oli alle 30-vuotiaita. Silloin minä olin yliopistonlehtori, jonka bloggausharrastus oli opiskelijoiden tiedossa. Ja kirjoittelin silloin paljon yliopistomaailmaan liittyviä juttuja. Joten ei ihme, että seuraajissa oli paljon alle kolmekymppisiäkin.

Ja jos joku silloin seuranneista opiskelijoistani on jäänyt lukijajoukkoon, niin johan nämä – nyt jo historian maisterit – ovat hyvinkin työikäisten (30  – 65 v.) ryhmässä. 😀  Blogi ja sen ylläpitäjä vanhenee, ja elämänmeno muuttuu sen myötä, niin myös seuraajien keski-ikä nousee.

Onhan joukossa hyvinkin jo toistavuosikymmentä vuotta mukana kulkeneita -aatelkaapa! Yli kolmannes vastanneista ilmoittikin seunneensa blogiani ”aina” ja loput sitten vähintään pari vuotta. Ja ilokseni muutama vastaikään blogiin ”eksynytkin” vastaili kyselyyn.

Lukijakunnalle on tyypillistä, että blogissa tulee piipahdettua joka päivä tai ainakin pari kertaa viikossa. Seuraajille Tuulestatemmatut-jutut ovat osa päivittäisiä rutiineja, ihan samalla tavoin kuin minulle on näiden juttujen ”kirjailu”.

Kävijälaskuri on vilkkaimmillaan illalla kahdeksan ja kymmenen välillä ja sitten taas aamukahdeksan ja -yhdeksän välillä. Minusta on oikeastaan aika yllättävää että viikonpäivistä vilkkain on lauantai!

Kyselyyn vastanneista 21/62 ilmoitti tuntevansa minut. Minä tiedän varmasti muutaman: noh Pehtoori 😀  (jaa, mutta ei tainnut vastata?), ja pari ystävää, sisareni ja sitten… Sitten? –  Tiedän satunnaiset/vakikommentoijat! 🙂 mutta entäs te muut?

Oululaisia (32 %)  ja muita pohjoissuomalaisia (22 %) on enemmän kuin puolet lukijoista. Se määrä on mielestäni kasvanut vuosi vuodelta. Ehkä siksikin, että juttuni alkavat vuosi vuodelta pyöriä pienemmissä ympyröissä: kotona ja mökillä. Olisikin pitänyt laittaa yhdeksi valittavaksi paikaksi osa-aikainen asuminen Hangasojalla! Ainakin yksi, jollei jopa neljä tai viisi klikkausta olisi saattanut tulla.

Postausaiheista matkakertomukset sekä ruoka ja viini ovat 75 prosentille mieluisia. Muu elämänmeno, höpinät, valokuvaus ja mökkielo ovat nekin saaneet hyväksyviä klikkauksia.

Minulle tuli henk.koht. viesti jossa oli kiitos mummeilupäivien ”raporteista”. Vähän olen miettinyt, ovatkohan ne turhankin henkilökohtaisia, mutta kun ne ovat mulle niin iso ja tärkeä osa elämänmenoa ja merkityksellisiä päiviä, niin enpä osaa olla kirjoittelemattakaan. Ja jo nyt on itselle ollut mukava palata vanhojen postausteni kautta muistoihin muksujen kanssa eletyistä hetkistä. Pianhan mummin kanssa hengailu on lapsille paljon vähemmän mieluista kuin näinä heidän lapsuusvuosinaan.

Kyselyn kommenttikenttään oli tullut vielä sanallisiakin palautteita. Parissakin kiiteltiin historiajutuista, mikä minua tietysti ilahdutti, varsinkin kun niiden sanottiin olevan innostavasti kirjoitettuja. Kyllä tuli hyvä mieli tästä.

Ja se, että muutama kiitteli joko kyselyn kommenteissa tai lähetti sähköpostilla kiitoksia lukukokemusten jakamisesta ja ”hyvin natsaavasta kirjamausta”, tekee ”Luettua”-postausten kokoamisen  mielekkääksi. Seuraava onkin jo melkein valmis.

Kyselyn kohtaan ”Olisi mukava saada postaus aiheesta…” tuli muutama ehdotus. Saatanpa minä joku kerta – asioiden kohdalle sattuessa – niistä kirjoitellakin. 🙂 Kiitos ideoista.

Melkein puolet vastanneista oli suositellut blogia kaverilleen. Mukava juttu! Ja 38 % ”tunnusti”, ettei ole koskaan kommentoinut yhtäkään postausta. Tosiasiahan on, että vuosi vuodelta kommentointi on monissa blogeissa hiipunut. Niin minullakin.

Blogini tilastointiluvuista puuttuu pari ensimmäistä vuotta (2007 ja 2008) mutta vuodesta 2009 lähtien on saatavissa joitakin tunnuslukuja. Tämän artikkelin postattuani artikkelien määrä on tasan 6000!  Kommentteja on tällä hetkellä aika paljon näköisesti, mutta ne jakautuvat melkein 16 vuodelle ja enemmän kuin puolet niistä ovat minun vastauksiani. Joten petrattavaa olisi. 🙂

Kommentoinnista on tilastointia alla. Tässä tilastossa minun kommenttieni määrä on noin vähäinen, koska siinä on vain ne kommentit, jotka olen tehnyt nykyisen sähköpostiosoitteeni aikana, siis lähtien vuoden 2016 syksystä, jolloin yliopisto-osoitteeni jäi pois. Ja tästä puuttuu muitakin, mm. nimimerkki Koivu, joka 2010-luvun alkupuolella kommentoi hyvinkin ahkerasti, hänelläkin on satoja kommentteja. Tässä kuitenkin kommentoijien TOP 6 sellaisena kun nykyinen tilastointi näyttää.

Kommentointia kuitenkin siis on, joten ei tämä ihan yksipuolista, täysin epä-interaktiivista (vau mikä sana!!) touhua ole. Ja se, mistä olen kiitollinen, on se, että täällä ei ole näkynyt koskaan mitään ilkeilijöitä, kiusaajia, rassaajia, saatikka trollaajia.

Keskustelua on ollut edes vähän, kysymyksiäkin on ollut, mutta enimmäkseen on ollut enemmänkin sellaisia tervehdysluonteisia kommentteja, kannustusta ja kiitoksiakin. Ja ne kaikki ovat olleet ja ovat tervetulleita. Itselläni on hiljaisuudesta huolimatta vähän sellainen yhtöisöllinen olo teidän lukijoiden kanssa: ainakin osin samat kiinnostuksen kohteet, aika monien kanssa monella tavalla samanlainen elämäntilanne, samat harrastukset, samankaltaisia työtehtäviä; useampi kuin yksi tangeeraava (esim. vaikka ruoka tai kirjat tai matkustelu) elämänalue.

Vähän harmittaa kun jäi kyselemättä muutamia kiinnostavia juttuja, mutta ehkä minä teen pian toisen vähän erityyppisen kyselyn.

Joka tapauksessa, kiitos jo tästä, kiitokset seuraamisesta. Ilman seuraajia, en näin ahkerasti tätä touhua harrastaisi, enkä mitään julkaisisi.

Ravintolat Ruoka ja viini Viini

Vuosikokousten aikaan

Minunhan se piti tänään tehdä postaus lukijakyselyn tuloksista. Sehän nyt kyllä siirtyy huomiseen, sillä on ilta tullut vietetyksi hyvän ruoan ja erinomaisen seuran parissa.

Harrastetoiminta ja ruokafriikkiys vei De Gamlas Hemiin illalliselle. Oli Oulun Viininystävien vuosikokous ja illallinen – Dionysia-juhla. DGHissä minulla on tavallisesti työkuvauskeikkoja, mutta tänään juhla. Kolme tuntia humahti huomaamatta, nauttien. Ja uutta oppien.  Ilman turhaan pönötystä.

Olin täysin vakuuttunut, että erinomaisen savumateen ja saaristolaisleivän ja samppanjan jälkeen en mitään sisäfilettä ja perunakakkua jaksa enää syödä, mutta olihan vaan niin hyviä, täyteläisiä, suunmyötäisiä makuja, – mureaa, kaikkea muuta kuin kuivaa lihaa, että en voinut olla nauttimatta kaikesta, vaikka olin kovin kylläinen jo puolivälissä.

Siinä jutustellessa, kuunnellessa, katsellessa vähän epätodellinen olo; ruokaystävistä kiitollinen. Kaikesta.

Moselin rieslingin koreat etiketit veivät ajatukset viiniharrastuksen alkulähteille, muistoja, muistoja.

Arjessa juhla, jossa parasta ihmiset.

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Instakelpoinen ruoka?

Kauppareissulla ostin kukkakimpun. Hyvin harvoin maanantaina noin törsään. Varsinkaan kun viime viikon naistenpäiväkimppu on vielä hyvässä hapessa. Siis ihan freesi vielä. Leinikkikimppu oli puoleen hintaan, joten nappasin mukaan. Jaloleinikit on mun lempparikukkia, ehkä siksikin, että niitä on aika harvoin myynnissä, ei ainakaan ruokakauppojen ämpärimyynnissä. Niihin ei ole päässyt kyllästymään.

Vasta kotona ymmärsin syyn ”puoleen hintaan”; puolet kukista oli poikki tai muuten vähän epäkuranttia laatua. Joten oli sovelleltava esillepanossa. Siispä laittelin kukkia pieniin snapsilaseihin.

Ja sitten kuvaukseen liedelle. Miksikö liedelle? – Siinä on hyvä, keraaminen musta tausta ja liesituulettimessa ja kattospoteissa on kirkas, ylhäältä tuleva valo. Varsinkin mökillä käytän tätä lokaatiota usein ruokakuvia ottaessani. Ihan vaan vinkkinä jos Instaan tai muutoin tykkäät ruokakuvia ottaa.

 

Itse en juuri ole Instagramiin ruokakuvia laittanut, sillä minulle se on ollut ehkä enemmänkin sellainen valokuvauksen ja korttien myynnin sekä esittely- ja mainostamiskanava, portfolio. Niin ja Lappi-maisemien jakaminen kaikkien iloksi.

https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/

Viime aikoina minun Instagramin käyttöni on käynyt kovin vähiin, ja milloinhan viimeksi olen jotain julkaissut Facessa? Instastooreihin sentään jotain (mökki)reissuilta. Hiipuminen johtuu tietysti paljolti siitä, että enää en valokuvaustoimintaani juuri mainosta. Muistikuvia ei tarvitse näkyvyyttä.

Ja minun ruokakuvani ovat yleensä, useimmiten päätyneet tänne blogiin.

Katsoin vastikään yhden jakson jotain brittien (?) masterchef- tms.-ohjelmaa ja hämmästyin kovasti, kun siinä kerrottiin kilpailijoina olleille ammattikokeille annetun tehtävän arvosteluperusteet:  yksi kolmesta perusteesta oli ”Instagram-näyttävyys”.  Siis, että hyvän ruoan kriteeri on Insta-kelpoisuus?? – Pöyristyttävää! Kyllä ruoan pitääkin olla herkullisen näköistä ja pleittaus on toki tärkeä tekijä mutta, mutta … Ja tuomarina oli kahden Michelin tähtiravintolan omistaja ja keittiömestari.

Olenhan paljonkin kuvaillut ravintoloiden somemarkkinointia varten kuvia ja kokkikilpailuissakin kuvaajana, ja tietysti kuvista halutaan somekelpoisia, ”myyviä”, mutta että joku valitsisi ruoan sen perusteella onko se kuvauksellinen. Vaikea uskoa.

 

 

 

Ruoka ja viini Viini

Makujen maailmassa tänäänkin

Maaliskuun sunnuntaina päivä on kulunut…

Taas on päivä kulunut, nopeasti, aika aikaansaamattomasti – noh, lupaamaani pääsiäisruokapostausta varten vähän reseptiikkaa ja kuvia sentään taas ”työstettynä”.  Koskapa tällä hetkellä lukijakyselyn (kysely vielä avoinna) tulokset viittaavat siihen, että eniten vakkarilukijoita kiinnostavat ruoka ja viini -jutut, niin tähän yksi kuohuviinivinkki tältä päivältä.

Olen aiemminkin, ainakin kerran, suositellut Engelin kuohuviiniä, se suositus on edelleen voimassa. Ko. cremantia saa edelleen useimmista Alkon myymälöistä, samalla talolla on muitakin hyviä, ja sen tietäen ostin meille pullollisen pinot noir -rypäleestä tehtyä äärimmäisen kuivaa kuohuvaa. Se ei todellakaan ole tuon edellä mainitun kaltaista ”sellaisenaan” nautittavaa kuohuvaa, vaan nimenomaan ruokakuohuva.

Sellaisena tuo toimi tänään mausteisen broilerkastikkeen  ja juustokuorrutteisten palsternakkojen ja parmesan hunnutetun parsakaalin kanssa.

~~~~~~~~~~~~

Ollaan keskenään ja viinikerhon kanssa jo aika päiviä sitten todettu, että aina kannattaa kotona olla pieni pala tummaa suklaata tai pehmeää (Porvoon) lakua, koska jos sattuu niin, että  ruokaviiniä jää tilkkanen, on vallan mukava nauttia se ruoan päätteeksi suklaan kera.

Olen pitkään kaipaillut jotain vastaavaa, mikä sopisi voimallisen chardonnayn tai muun vahvan valkoviinin kanssa, ja sehän olikin ihan helppo juttu!! Se Pandan valkosuklaa, josta mökillä tein pienen kakunkin, sopii tähän tarkoitukseen vallan mainiosti. Ehkä kannattaisi kokeilla?

Ruoan ja viinin lisäksi päivässä on ollut hiihtämistä ja telkkarin katselua!! Meillä on jäänyt väliin muutama jakso Sanansaattajista – äsken katselimme ne. Kuinka se onkaan minulle niin mieluinen ohjelma! Sanojen etymylogia on ”aina” kiinnostanut, älyllistä huumoria ja sanailua, tietoa ja naurua samassa paketissa. Tykkään!

Oulun etniset ravintolat Ravintolat Ruoka ja viini

Uusi vaihe ruoan äärellä

Tänään oli hyvä päivä lähteä kaupungille syömään.

Olimme syömässä uudessa ravintolassa: georgialainen ravintola Marani on Pakkahuoneenkadulla Viinibaari Voxin ja ravintola Olimpoksen välissä, pastisseria Mon Chou´ta vastapäätä. Pikkuisen arvelutti, että onkohan sittenkään meidän mieleen. Nettisivut ja julkisivu eivät välttämättä anna kuvaa etnisen ravintolan tarjoaman kulinaarisen nautinnon korkeasta tasosta [huh, mikä (kierto)ilmaus!!!], mutta moni kakku onkin parempi kuin päältä näyttäisi. Siis hyvä valinta.

En ollut tehnyt pöytävaraustakaan, mikä oli virhe, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. kun lupasimme olla vain 1½ tuntia. Siis vain alku- ja pääruoka; totta puhuen jälkiruokalista oli niin vaatimaton ettemme olleet ollenkaan pahoillamme, että meidän oli hakeuduttava toisaalle jälkkäreille.

Onneksi oli puolitoista tuntia sillä ruoka oli todella, todella hyvää! Mausteista, lämmintä, täyttävää, ”paikallisista” astioista ystävällisen palvelun kera tarjoiltua.

Alkupaloista kuvissa munakoisokääryleitä pähkinätäytteellä ja (erinomaisesti kypsytettyjä) sieniä tryffeli-juustokuorrutteella.

Pääruokana Harcho (= mausteinen kanapata pähkinäkastikkeessa) ja Lobio (papupata, joka tarjoiltiin kauniissa saviruukussa, mutta kuva julkaisukelvoton 🙁 ) .

Olimme tyytyväisiä, kylläisiä. Hyvin tyytyväisiä. Myös viiniin. Kolmisin nautimme pullollisen Saperavia. Siitä on viinikerhon kanssa sekä hyviä että huonoja kokemuksia, – tänään hyviä. Se lämmitti ja maistui. Suunmyötäistä annostemme parina.

Jälkkäri oli ”pakko” lähteä nauttimaan jonnekin muualle. Tovin pyörimme Rotuaarilla, vielä kuudelta oli valoisaa, siitä iloitsimme ja sitten päätimme vetäytyä Laplands Hotellin Oula-ravintolan baariin. Baarihenkilö järjesti meille mukavan nurkkauksen, jossa nautimme Irish Coffeet ja portviinin. Ja jatkoimme jutustelua.

Oli hyvä kolmisin muistella, – olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ilman M:oa. Ikävä iso. Muistot hyviä. Mutta oli hyvä hoksata, että voidaan me kolmisinkin käydä yhdessä syömässä, yhdessä jakaa surua ja suunnitellla tuleviakin tapaamisia.

Voisin kirjoitella, että hyvä ruoka, parempi mieli. Onhan se niinkin, mutta lopulta – taas – muistan, että ystävyys kantaa.

Liikkuminen Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Naistenpäivän leppoisaa nauttimista

Perjantai. Viikonloppu. Vielä on sellainen elämänvaihe, että viikonloppu erottuu arkipäivistä. Tänäänkin on tuntunut ihan perjantailta. Väsyneeltä sellaiselta. Ei siksi, että olisi rankka työviikko takana, vaan siksi, että viime yönä uni oli taas vain pieni osa siitä, mitä olisin tarvinnut. Tiedä häntä miksi näin, mutta kuitenkin. Tällaista tämä nyt kuitenkin välillä on. Mutta ei auta: ei muuta kuin kuntoilemaan.

Tämän päivän hiihtosuorite, -lenkki, -nautinto numeroina:

Lähtö kotoa: ennen yhdeksää
Automatka ladun alkupisteeseen: (poikkeuksellisen lyhyt) noin 10 minuuttia
Säätila: – 3 C
Tuulennopeus: jostain pohjoisesta tai koillisesta, hyvin vähäinen
Latu: Niittyaro – Ahvenoja, noin 11 km
Suorituskerta tällä latupätkällä tällä kaudella: ensimmäinen ja viimeinen (ks. kolme kohtaa loppupuolella)
Nähdyt eläimet: 3 oravaa, yksi lutra lutra (= saukon poikanen Kuivasjärven sulapaikassa), jotain lintuja
Aika: kaikkinensa (mm. yritys kuvata em. saukko) reilu tunti (= noin 1 t 25 min)
Taivalta moottoritien kyljessä: noin kaksi kilometriä suuntaansa
Liikennettä, liikennemerkkejä, tietyömaita, raksoja: liikaa
Vastaantulijoita: ehkä parikymmentä
Ohitettavia: yksi pieni (alle kouluikäinen) äitinsä kanssa, joku todella vanha pariskunta, yksi somettamaan pysähtynyt luistelijahiihtäjä
Ohittajia: monta – luistelijoita kaikki tyynni  (aamulla ei niitäkään kuitenkaan kovin monia)
Tuttuja: kaksi yliopistovuosien kollegaa, naapuritiedekunnnasta eläköityneitä
Ylitettyjä kevyen liikenteen väyliä: 6 (ja palatessa toiset 6), joista kahdessa oli pakko ottaa sukset pois, hiekkaa niin paljon
Aliskoja: 6 (kahden alla mahdollisia vaaratilanteita = soraa latupinnassa)
Koko edestakaisella reitillä: 24 aliskaa ja risteystä (kevyen liikenteen hiekoitettujen teiden kanssa)

Tuntuma hiihtolenkin mukavuudesta versus suorituksen vaativuudesta: 8/10 (hyvin kulki, oli kiva hiihdellä, melkein kuin olisi kunto kohentunut tammikuusta!)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja kun on liikkunut, tarvitsee ravintoa. Tälle päivälle halusin jotain itselle mieluista: siispä mereneläviä. Kirjoittelin kauppalappuun tonnikalaa ja kampasimpukoita – Pehtoori roudasi ne ja muutkin ruokatarpeet.

Puolenpäivän aikoihin minä suuntasin viemään äidille naistenpäiväkynttilän ja kertomaan mökkikuulumiset. Samalla Raksilassa hain ompelijalta uudet tyynyt ja kaitaliinat – oi, että! Kylläpä ne ilahduttavat nyt. Laittelen kuvia joku päivä.

Kotiin palatessa pöydällä naistenpäiväkimppu ja avasimmepa siihen ”kylkiäiseksi” kuohuviinin, Vicarage Lane. Se sopi naistenpäiväteemaan vallan mainiosti, sillä etiketin on suunnitellut Sirpa Alalääkkölä, joka on Marlborough’ssa asuva suomalaistaiteilija. Uusseelantilainen chardonnay-pinot noir -kuohuva on aika voimakas, ja siksipä se sopi jopa ruokaviiniksi oikeinkin hyvin. Samalta tuottajalta (ja etiketin suunnittelijalta) näyttää olevan muitakin Alkossa, ehkä on perehdyttävä niihinkin, sillä ainakin tämä oli varsin makoisa tuttavuus.

Entäs sitten se ruoka? Olen tuoreen tonnikalan ystävä, muttaku. Tonnikala ja sen vastuullinen käyttäminen? – Tämäkin pienehkö tonnikalapalanen oli MSC-sertifikaation mukaisesti pyydetty ja pakattu, joten sallimme itsellemme sen nauttimisen. Pehtoori on aika usein tullut syöneeksi valmistamaani tonnikalaruokaa ja väitti tätä tämänpäiväistä parhaaksi ikinä. Parempaa tai yhtä hyvää oli – kuulemma – vain New Yorkissa: eikä siitä ole kuin 15 vuotta! KLIKS 

Tänään valmistin kalan (ja muutaman kampasimpukan) ohjeella, jonka löysin täältä. Ohjeessa on myös tuon annoksessa näkyvän avokadosalaatin (toinen epäeettinen ruoka-aine samalla lautasella!!) ohje. Salaatti ei ollut niin hyvä kuin toivoin, ja valmistustavan (”sekoita ainekset muovipussissa”) vuoksi siitä tuli aika tuhnuisen näköistä. Noh, ei se missään tapauksessa huonoa ollut.

Niin paljon hyvää tänäänkin.

Ai, niin, sekin, että eiliseen kyselyyn on käyty aika ahkerasti vastailemassa. Kiitos siitä, ja homma jatkukoon!

Bloggailu

Lukijakysely 2024

Jos kaikki menee hyvin, kirjoittelen ensi viikolla postauksen, joka on jo kuudestuhannes!

Blogin yli 16 vuoden elinkaaren aikana on tullut tehtyä lukijakyselyjä noin kolmen vuoden välein. Tässä ensimmäisen, vuoden 2010 kyselyn tulokset (luvut prosentteja). Silloin blogissa kävi päivittäin noin 100 henkeä, joista kai noin kolmannas vastasi tähän kyselyyn. Nyt Tuulestatemmattuun klikkaudutaan päivittäin vähän yli 300 kertaa, ja olisipa mahdottoman mukava jos ainakin 2/3 seuraajista vastaisi!!


Vuoden 2010 jälkeen on ollut lukijakyselyt vuosina 2012, 2015, 2018 ja 2021. Ja joka kerta kysymyspatteri on vähän vaihdellut, mutta aika samansuuntaisia kysymykseni ovat lopulta olleet.

Te seuraajat tiedätte minusta ja tekemisistäni suunnilleen kaiken, tai noh ei sentään 🙂 , joten olisi mukava ja blogin ´sisällöntuotannon´ kannaltakin tietää taas jotain teistä siellä toisella puolellakin. Semminkin kun kommentointi minun – kuten kai monissa muissakin – blogeissa on hiipunut hyvin, valitettavan, vähäiseksi. [Palaan tähän sitten kun kyselyn tulokset ovat valmiita.]

Nyt on siis hyvä kysellä ja tilastoida 🙂 lukijakunnan profiilia.

Odottelen vastauksia viikonlopun ylikin, ja sitten kun on se kuudestuhannes postaus julkaisen tulokset. Runsasta osallistumista toivon kovasti!

Isovanhemmuus

Lomahommia pienten kanssa

Yhteen päivään mahtuu paljon jos on touhukkaita kavereita.

Varhain heränneet hiihtolomalaiset olivat jo yhdeksältä aamupalalla. Ihan rauhassa suunniteltiin päivän hommia, – elokuviin oli liput puoliyhdeksi joten paljon ehdittäisiin tehdä sitä ennen. Ja vielä vähän sen jälkeenkin.

Askarreltiin ja piirreltiin (ja samalla höpöteltiin kaikkea) kolmisin, kunnes Eepi ilmoitti melkein tunnin maltettuaan ilmoitti haluavansa jo ulos.

Pakkasyön ja aamun jälkeen lumilinnavuori oli niin jäinen ja kova, ettei sitä ryhdytty laajentelemaan eikä ulkovuorausta hienosäätelemään.

 

Ei edes kaakaobaaria aamiaisen ja lounaan väliin ryhdytty rakentelemaan. Kestohankien kestävyyttä koeteltiin, kestäviksi todettiin.

Pikkuinen kävelylenkki tehtiin, ja kävin näyttämässä muksuille vanhan(maalais)talon/talot tuosta toiselta puolelta Koskelantietä (noin 300 metriä tästä meiltä) ja kerroin, että kun olin heidän ikäinensä, minä kävin siellä joskus, kun luokkakaverini asui siellä ja joskus olin hakemassa sieltä maitoakin, kun talossa oli lehmiä. Tämän jälkeen varsinkin Apsu katsoi minua hieman ihmeissään. Aivan kuin olisi osannut pohtia, että kuinka mahdottoman kauan siitä olikaan, kun mummi oli ollut lapsi ja/tai kuinka maaseutua tämä meidän nykyisen (ja tuossa lähellä minun lapsuutenikin) koti oikein onkaan ollut. Tovin oltuaan mietteliäänä vain totesi ykskantaan: ”Ai jaa”, ja lähti etsimään lisää rutskuja.

Rutskuja? – Sekin oli lapsille uusi asia. Tai ainakin sanonta ”olla rustkuilla” oli heille uusi.

Tästä on täällä blogissa ollut juttua ja keskusteluakin laajemminkin kymmenen vuotta sitten  ks. ”olla rustkuilla”. Sitä me tehtiin pentuna juuri tällaisina kevättalven päivinä: pakkasyönä jäätyneitä sulamisvesiä potkittiin rikki; kuului ratinaa ja rutinaa. Rutskuilla saatettiin olla lampien ja muiden vesien rannoilla.

Sitten jo ulkoa sisälle, ja hopusti tekaisin hunajabroiskua ja nuudeleita, raejuustoa, naanleipää ja hunajamelonisalaattia. Nautimme home made fast foodia ja sitten ajeltiin Tuiraan: elokuvateatteri Starissa on nyt hiihtolomaviikolla monia lasten elokuvia päivänäytöksinä. Me mentiin katsomaan Heinähattua ja Vilttitossua. Olipas mukava lastenelokuva. Niin kesäinen, että jäin haikailemaan sitä vielä palattuamme ja A. piirsi minulle kesäisen piirroksen vähän kuin lohdutukseksi.

Puolineljältä viedessäni lapsia isälleen Eepi totesi takapenkiltä: ”Olipa meillä kyllä mukava päivä!”  – Olen ehdottomasti samaa mieltä.

Niitä näitä

Kevätaurinko

Tänään kevätaurinko!

Ulkona on näyttänyt monta päivää siltä kuin tavallisesti maalis-huhtikuun, ei helmi-maaliskuun, vaihteessa. Edelleen muutama lämpöastekin.

Ja olihan meillä pari aurinkoa tänäänkin käymässä. Muksut (+ Juniori & R) tulivat myöhäiselle brunssille, kun olivat käyneet aamutuimaan pelaamassa sulkapalloa isänsä kanssa. Pitkään istuskeltiin syömässä kaikenmoista, mitä olin pöytään laitellut.

Kun puolenpäivän jälkeen aurinko vihdoin alkoi paistaa siirtyi muu porukka pihalle lumitunneleiden kaivuupuuhiin ja mie lähdin hiihtelemään. Kummasti valo ja lämpö tuovat siihenkin puuhaan iloa ja intoa lisää.

Loppupäivä sitten aika levotonta. Yritän nyt nimittäin pakottaa itseni toviksi tauolle kutomisesta, joten olen hoidellut pyykkejä, järjestellyt kaappeja, tuunannut kalenteriani, aloitellut firman veroilmoituksen tekoa. Eikä mitään valmista.

Kuvat meidän takkahuoneesta. Auringonvalon siivilöityminen sälekaihtimien välistä, varjot seinällä… Jostain syystä pidän tästä valosta, juuri tällaisesta hetkestä, tavattomasti. Kotona on hyvä.

Niitä näitä

Mielekästä ja mukavaa

Poronkäristystä ja pottuvoita, jälkkäriksi pannaria ja kaikenmoista kaapeista löytynyttä: ”Vaahterasiirappia! En oo ikinä ennen maistanu.” Ja hyvin sekin kelpasi. Kaikki hupeni: kilo käristystä, puolitoistakiloa puikuloita ja iso kimpale voita muusiksi, fenkoli-veriappelsiinisalaattia (saavillinen), puolukat, sinihomejuustot, hillosipulit ja lopuksi pellillinen ohutta pannaria. Humps! Sinne meni.

Ja lapsille limpparimaistiaiset. Sekä Pepsi-Max että Cocis (normi, ei zero) ovat olleet suosikkeja vaihtelevalla menestyksellä. Koskapa meillä aikuisilla oli uusi viini maisteltavaksi, ajattelin järjestää myös muksuille sokkomaistelun. Ja Apsuhan tunnisti ja erotti nämä kaksi toisistaan pelkän tuoksun perusteella. Eepikin innostui vertailemaan ja testailemaan, ja aika vakuuttavasti hänkin osoitti viimeistään mausta erottavansa. Ja tuloksena – ainakin tänään – oli että Pepsi Max on parempi. Ja olihan se muksuille mukava testailla ja tunnistaa.

Ja mikäkö  aikuisten maistelu oli? – La Spinetta Il Nero di Casanova (Pienikokoinen Musta Casanova??  – Olen aika varma että käännökseni on täysin pielessä).  Toscanalainen Sangiovese oli odotusten mukaisesti oikeinkin hyvä. Vahinko vain, ettei ole perusvalikoimassa, mutta helpostihan sen saa tilatuksi omaan Alkoon.

Hyvin syötyä vielä erilaisia ”aktiviteetteja”. Minulla ja Apsulla meni pitkä tovi Suomen historian parissa. ”En oikein tajunnu sitä Kalevala juttua? Mikä se niinku on? Onko ne ihmiset ollu oikeesti olemassa?”, ”… Ja melkosta, että Relander oli vaan 42-vuotias ku se valittiin presidentiksi”, ”Siis miten niin suomalaisia on voinut olla siellä Karjalassa? Eihän se oo Suomea… Onko se, se Suomen ”hameenhelma?”  – Kahdeksanvuotias pojanpoika haastaa mummin ihan erilailla kuin opiskelijat luennoilla.

Muulla perheellä taisi olla jotain liikunnallisempaa ja kilpailullisempaa puuhaa. Emme antaneet meitä häiritä. 🙂

Hyvä päivä tänään.

Niitä näitä

Mökin talvesta kodin kevättalveen

 

Tunnelman vaihtaminen mökkihöperyydestä, tuntureiden valkoisilta hangilta, hiljaisista päivistä, mökkielosta kaupunkiin ja ihmisten ilmoille.

On latuja, ja on latuja. Tänään tällaistakin. Ei liene ihme, että tovin mietin, että siinä saman tien lähden ajelemaan takaisin Saariselän laduille!

Tämän jälkeen Eepi ja Apsu isänsä kanssa tulivat pariksi tunniksi pelailemaan (MasterMind on vaatehuoneen hyllyltä palannut elämääni) ja hiihtolomakaakaolle. Pikkuisen jäi kyllä sellainen hyvä hyrinä, että minä en ole ollutkaan se ainoa, jolla on ollut ikävä. 🙂

Tein tänään illansuussa meille kahdelle huolella ruokaa. Pehtoori käveli aamupäivälenkillään Kauppahalliin ja toi siikafileitä. Niiden oheen olin suunnitelllut lisukkeita ja kastiketta. Valmiiksi jo etsin reseptipohjankin, jotta voin täällä hienosti julkaista ohjeen. En julkaise. Tässä vain pohja. 😀 Tabula rasa. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta. Tänään oli se ”ei edes joka kerta”.

Paljon hyvääkin tänään. Mm. ”oliivilehtoni” (= kaksi oliivipuun tainta 😀 ) on talvehtinut autotallin + 5 asteessa hyvin. Nyt päätimme ottaa ne huoneenlämpöön. Enää kolme kuukautta ja nämä voi nostaa ulos! Tästä rohkaistuneena taidan ostaa näille kaveriksi tänä vuonna kolmannen.

Kevättä on jo.

Nämä olkoot tämän kevättalven viimeiset tulppaanit.

Niitä näitä

Palauduttua

Maaliskuun ensimmäinen, vallanvaihto Suomessa, ilmastonmuutoksen todellisuus matkalla läpi melkein puolen Suomen, uutisissa hautajaiset Venäjällä, kotiin hyvä palata kun saa viestin, että Eepillä on ollut ikävä.

Niin on ollut mummillakin. Liekö meillä koskaan ennen ollut kuukauden eroa? Tämä ikävä oli hyvä syy palata kotiin.

Yhden sortin retriitti, suruaika, pohdiskelujen aika pohjoisessa oli tarpeen. Vaikka olisi siellä toki vielä voinut ollakin, joten tuntuu hyvälle, että oli syy palatakin. Ennen, usein, sieltä oli palattava esimerkiksi yliopistonlehtoriksi tai viime vuosina huolehtivaksi tyttäreksi, ja vielä nytkin joku syy: paluu mummiksi. 🙂 Tämä hyvä, paras syy.

Pian nähdään. Nautitaan ulkona olosta, käydään ostamassa Hallista kalaa, tietysti käydään kirjastosta hakemassa yhdessä luettavaa, ehkä leivotaan ja ihan varmasti istutaan pitkään brunssilla. Ja veljensäkin on enemmän kuin tärkeä, tässä kaikessa mukana. Semminkin kun lumilinnan rakentaminen on vielä mahdollista.

Olisihan se tietysti hulppeaa liitellä tähän vielä aurinkoisia hiihtolomakuvia parilta edelliseltä viikolta, mutta kun sellaisia ei ole. Mutta entäs auttaisiko kuvakansio hiihtolomalta 2018? Sellaista siellä on usein ollut kymppiviikolla:  pic.fi/6HKPMEYZ47

Niitä näitä

Helmikuu loppupuoli

Liki kaksiviikkoa ollaan oltu mökillä. Vähän poikkeuksellinen on tämä kerta ollut.

Monta asiaa toisin kuin useimmiten. Sää on melkein koko ajan ollut hyvin samankaltainen, lämpömittarin lukemat (myös öisin) nollan molemminpuolin, taivas on ollut pilvessä (pl. paria ensimmäistä päivää), maisema harmaa, vain harmaa. Lunta paljon, sitä on sadellut päivittäin vähän, vain vähän lisää, puissa ei enää lunta, tuulta on riittänyt. Joka päivä harmaata, tuulista, vähän pakkasta. Poikkeuksellista on, että päivästä toiseen samanlaista. Pimeitä öitä, ei kuutamoa, ei revontulia.

Ei olla tavattu ketään. Tuloiltana toki Emmiliini ja vanhempansa. No pizzalla Fienossa paikan isäntä Fr. ja Kuukkeli-kaupan tuttu L., jonka kanssa meillä yleensä on jotain yhteistä juttua (viime aikoina islantilaisneuleista), mutta muutoin höpötelty kaksi viikkoa ihan vain keskenään. Ei olla nähty ketään hangasojalaisia tai muuten Saariselän huudeilla lomailevia tuttuja naapureita, ei ole ollut ruoka- tai piipahdusvieraita; ei Turusta, ei Tampereelta, ei Luxemburgista, ei Oulusta.

En ole tehnyt mitään töitä, en kirjoittanut, en lukenut, en editoinut, en tiedottanut, en arvostellut, en opiskellut, en ollut sähköpostiyhteyksissä. En mitään, mitä voisin pitää tienestihommana. Enkä ole juuri ottanut kuviakaan, en edes blogiin tai Instaan, en kalenteriin, en omaksi ilokseni tai opiksi. Yleensä yhden mökkiviikon aikana kuvia karttuu 300 – 800, nyt ehkä 100.

Mutta olen mie hiihtänyt, lähes joka päivä, ja Pehtoori puskenut lunta katoilta, pihalta, tieltä ja kävellyt. Minulla hiihtokilometrejä kuitenkin aika vähän, oisko 150 km näiden mökkipäivien aikana? Joka tapauksessa tavoite (ylittää kilometrillä viimevuotinen hiihtosaldo) ei tule onnistumaan.  – Voisin selitellä vähiä kilometrejä huonolla säällä, tai ainakin apaattisella maisemalla. Mutta olisi sitä voinut enemmänkin hiihdellä. Mutta ei.

Olen tehnyt hyvää ruokaa, välillä aika lailla aikaa vievääkin, on istuttu ruokapöydässä ajan kanssa, saunottu, katsottu ainakin viis leffaa Netflixistä, muisteltu ja surtu, nukuttu univajeita pois, olen kuunnellut muutaman kirjan ja kutonut yhdet sukat, yhden tyynyn ja melkein yhden villatakin. Sitä eskarilaiselle ajattelin, ehkä Eepille sopii, kun on kolmannella koulussa.

Mitäkö selitän?  – Sitä, että päätettiin sitten huomenna lähteä kotiin, sittenkin jo huomenna, vaikka vasta lauantaina oli aie ja olisi tarve.

Ja aie ja tarve on tulla takaisin vielä tämän talven lumille.

Helmikuu on lopussa, jopa karkauspäivä alkaa olla ohi. Se ei minua sureta. Tämän jälkeen vuodessa on vain hyviä kuukausia. 🙂

~~~~~~~~~~

Taas lainaten omaa tekstiäni

Vuoteen 2000 asti karkauspäivä oli Matin päivän (24.2.) yhteydessä, eikä kuun lopussa kuten nyt. Miksi se on karkauspäivä? Ei, se ei johdu siitä, että miehet juoksevat karkuun, kun naisilla on ”oikeus” kosia. Suomalainen karkauspäivä-nimitys on aika poikkeava muista kielistä, ja sen taustalla on vanha ajanlaskun mittausväline eli sauva tai levy, jossa oli reikä jokaista viikon tai kuukauden päivää kohti. Kustaa Vilkuna kirjoittaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan:

Joka päivä reikään pistettyä tikkua siirrettiin vuorokauden vaihtuessa askel eteenpäin paitsi karkauspäivänä, jolloin se otettiin ylos, mutta painettiin jälleen samaan reikään takaisin; se siis vain hypähti paikallaan, ”karkasi” ja putosi jaloilleen. – – Nykysuomessa ”karkaus” tarkoittaa pakenemista, mutta vanha kirjakieli ja viron kieli osoittavat, että sen vanhin merkitys on ´hyppy´, ´hypähdys´, mitä viron ´karg´nimenomaan tarkoittaa.

Englannin kielessä karkauspäivän nimi on muodostunut samalla tavalla: ´leapyear´ ~ ´hyppyvuosi´. Huomenna hypätään maaliskuuhun, vasta.

Mökkielämää Niitä näitä

Sisällä ja pihalla

Tälle mökkireissulle aiottua kerran vuodessa tehtävää suursiivousta ei voinut enää oikein siirtää, ei ainakaan vedoten siihen, että kun on niin hyvä sää, ettei malttaisi olla sisällä. Koko päivän on ollut ihan yhtä harmaata kuin on ollut jo toista viikkoa, lisäksi lumisadetta ja reipasta tuulta, puuskissa liki 20 m/s, mikä tarkoittaa, että tunturissa on todella tuulista.

Koko aamupäivä siinä meni. Pehtoori kantoi ulos tuulettumaan, tampattavaksi suunnilleen kaiken nojatuolia pienemmän: matot, petivaatteet, tyynyt, … Imuroitiin. Nyt on nurkatkin luututtu, juuriharjalla jynssäsin meidän lehtikuusilankkulattian. Se on niin kaunis. Täällä tuoksuu ihanan  puhtaalle – ja puunkäsittelyaineelle. Kaikki keittiön ja kylppärin ja muutkin tasot on käsitelty. Hyvä mielihän tämmöisestä. Miksi se aina on vaan niin vaikea aloittaa?

Hyvään mieleen tänään taas tummiakin sävyjä, taas suru-uutinen. Yksi harvoista paikallisista, joihin täällä mökkimaisemissa on vuosikymmenien aikana tullut tutustuttua, hänen työnsä vuoksi, mutta myös historiaprojektien ja ruoankin merkeissä, on menehtynyt. Ikäiseni mukava mies. Meidän koko perhe tunsi hänet…  Tiedänhän minä ettei se mitään muuta, ei mennyttä, ei tulevaa, mutta kyllä olen kiroillut ja manannut kaikki maailman syövät jonnekin mustaan aukkoon. Kiukkuinen suru.

Pihapiirissä tänäänkin kuukkeleita – onnen linnuksihan sitä sanotaan.

Ja tämä pariskunta on tullut terassilleen myöhäiselle päivälliselleen jo parina päivänä yhtäaikaa, kun me ikkunan toisella puolella olemme olleet syömässä. Punatulkkupariskunta on mitä ilmeisimmin sitä mieltä, että kevät on jo pitkällä, kun mieluusti aterioivat ”ulkopöydässä”.

Mökkipihasta vielä sellainenkin uutinen, että viime päivien – ja öiden – plussan lämpötilat ovat saaneet pohjaveden ja puron pinnan nousemaan – ainakin 10 sentillä. Kaivosta riittää nyt taas  pumpattavaksikin vettä. 🙂

Näin suuria uutisia meillä melkein metsäläisillä täällä Koilliskairan kupeessa.

Lappi Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Valokuvaus

Kamerakin on mökillä

Viime päivinä kun on ollut harmaata, lumisateista, ei niin kovin kuvauksellista, en ole kameraani juuri ulkoiluttanut (latukuvat viime päivinä otin puhelimen kameralla…), mutta joitakin julkaisemisen väärtejä kuvia on järkkärin muistikortille tullut tallennetuksi.

Perjantai-iltana revontuli-äppi puhelimessa ilmoitti ”jos taivas on pilvetön, voit nähdä revontulia”. Toki tiesin, että taivas oli pilvessä, mutta päätinpä silti piipahtaa mökkipihalle.  Kannatti.

Pihalla olevan ison voimapuumme juurella oleva lamppu ja lumipyry tekivät valotaidetta!

Revontulia on kyllä tullut kuvatuksi monet kerrat, mutta ei tällaista trombia!

Lumipyryjen lisäksi pihalla on piipahdellut kuukkeleita!

Koskapa tälle päivälle oli vain rääppiäisruokia, päätin tehdä lusäksi pienen kakun. Tulipa hyvää!

 

Pieni valkosuklaatorttu

100 g voita
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2 munaa
50 – 70 g valkosuklaata
1,5 dl vehnäjauhoja
0,5 tl leivinjauhetta
1 rkl limemehua

Kuorrutus

0,5 dl kermaa
70 g valkosuklaata

Vatkaa rasva ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.
Lisää munat yksitellen vipsaten kunnolla.
(Ei haittaa vaikka se on ryynimäistä).
Leikkaa suklaa karkeaksi rouheeksi.
Sekoita rouhe vehnäjauhojen ja leivinjauheen joukkoon.
Sekoita voi-sokerivaahto ja kuivat aineet, lisää lopuksi limemehu.

Levitä taikina pieneen vuokaan (kork. 22 cm halk.).
Paista n. 40 minuuttia 175-asteisessa uunissa. Anna jäähtyä.

Lämmitä kerma kuumaksi, sekoittele rouhittu suklaa sen joukkoon. Anna vähän jäähtyä.
Kaada tortun päälle. Koristele mandariiniviipaleilla, hilloilla, pääsiäismunakarkeilla…

PS. Sulatettavaksi, leivonnaisiin, olen parhaaksi  – jollei Valrhonaa ole – todennut Pandan Valkosuklaan. Se ei maistu ´muoviselle” kuten jotkut muut valkosuklaat, ja se sulaa kauniisti. Ja tuo levy on just sopiva tähän leivonnaiseen.

 

Mökkielämää Niitä näitä

Ei mitään postattavaa

Nyt on sellainen päivä. Eilenkin oli.

Ja onhan näitä tällaisia vuosien varrella ollut paljonkin. Yli kuusitoista vuotta olen joka ikinen päivä kirjoittanut tänne Tuulestatemmattuun jotakin. Ensi viikolla tulee täyteen 6000 päivittäistä juttua. Enimmäkseen tosia, tuulesta temmattujakin vähäsen. Päivittäinen postaaminen on ollut elämäntapa, osa arkea, rutiini siinä missä hampaiden pesu tai ruoanlaitto.

Yleensä, ainakin usein, illan postaus muodostuu hiljalleen päivän kuluessa. Varsin usein käy niin, että totean itselleni ”tästä taidan kirjoitella iltasella”. Ja aika usein on jemmassa jotain aiheita (kirja-arvosteluja, reseptiikkaa, vuotuisjuhliin liittyvä perinne etc. ), joihin turvaudun kun ei ole mitään ideaa, mistä kirjoittelisi. Kirjoitettavahan kuitenkin on. Näin siksi, koska minulla on joku sisäänrakennettu velvoite tai (ihan itse asetettu) tavoite tehdä tätä joka päivä.

On päiviä, jolloin olisi paljon kirjoitettavaa, työstettävää, käsiteltävää, mutta ei sellaista, jota julkaisisin. On täällä blogin arkistossa kyllä muutamia kymmeniä postauksia, joiden ”näkyvyys-status” on ´yksityinen´.

 

Latukuvat Onninjäljeltä. Siellä tänäänkin.
Tunturissa tuuli niin, että latu oli paikoin ”jäljetön”.

 

 

Mökkielämää

Hiljaista mökkieloa

Harvoin olen viettänyt niin tekemätöntä päivää kuin tänään.

Pehtoori keitti aamupuuron ja kahvin, joten aamiaistakaan en laittanut. Sapuskan sentään värkkäsin: tortillat, pulled porkia, oma quacamole, ja muita tykötarpeita. Eikä jälkkäriä.

Hiihtämässä kävin: Vellinsärpimälle ja takaisin (16 km). Pyryä, aurinkoa, luistoa, hiutalointia, vastaista ja myötäistä tuulta, sakeaa sadetta, sinitaivasta, + 1 C. Voisin väittää, että vaihteleva keli. Mukavalle tuntui hiihto.

Sitten olen vain lukenut, surffaillut, kuunnellut kirjaa (Jenna Kostet, Punainen noita. Tämäkin, kuten muutkin Kostetin kirjat, on mieleiseni) ja neulonut. Pitkästä aikaa villasukat!

Siinä kaikki.

Ei edes kunnon postausta. Tässä kaikki. Aika kummalliselle tuntuu.

Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini

Sää ei suosi, Fieno kylläkin

Talvi-Matti.
Emmiliinin 7 kk-syntymäpäivä.
Venäjän hyökkäyssodan 2-vuotispäivä.
Viron tasavallan itsenäisyyspäivä.
Kansallinen hiihtopäivä.

Monenlainen ”merkkipäivä” tänään. Ulkona kuin maaliskuun loppu! Tiheää märkää lumisadetta, paikoin vettä, lämpöasteita, harmaata, apaattista, ja liki myrskyisä tuuli. Missä on helmikuun kimmeltävät hanget, korkea taivas, pakkaskelin ladut?

Säästä huolimatta kävin hiihtelemässä ja samaan aikaan Pehtoori aloitti lumien pudottelu-urakan katoilta. Siis mökkielämää säästä huolimatta.

Tänään oli myös meidän ”syödään-mökkirupeaman-aikana-kerran-ulkona” -päivä. Päätettiin mennä Aurora Queeniin, jossa oltiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten.  Ravintola oli auki, mutta lounasaika ohi, eikä a la carte ollut vielä tarjolla. (Tästä ei ollut nettisivuilla mitään tietoa, mikä harmitellen mainittakoon.)

Mihin sitten? No Fienoon tietysti. Kaikilla edellisillä, varsin lukuisilla, kerroilla siellä me on syöty pizzaa, mutta nyt kun olin/olimme asennoituneet syömään jotain muuta, rohkeasti tilasimme muita italialaisia herkkuja. Minulle alkuruoka + alkuruoka  ja Pehtoorille yksi lemppariruuistaan ”Spaghetti alla Carbonara”.

LUCCIO AFFUMICATO CON OLIO AL LIMONE  (G,L)
kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä, perunakroketti, pieni salaatti ja pinjansiemeniä

CHIPS DI MELANZANA  CON MAIONESE AL PEPERONCINO
paneroituja ja friteerattuja munakoisolastuja ja chilillä maustettua majoneesia

SPAGHETTI ALLA CARBONARA alla FIENO  (L)
spaghetti, pancetta, kananmunankeltuaista ja pecorino romano

Ja jälkkäriksi saimme espressot, jotka olivat parhaita piiiiiiiitkään aikaan missään.

Varsinkin tuo minun alkuruoka ”kylmäsavustettua haukea, sitruunaöljyä etc ” oli mahdottoman hyvää.

Ja onhan se mukava paikka, me tunnetaan jo olevamme ihan kanta-asiakkaita, tuttuja. Siksikin aina mielellään sinne.

Mökki-illassa leffaa ja tiikerijätskiä.

Historiaa Lappi Mökkielämää

Paikannimet mökkitienoon historiasta kertomassa

Onninjäljelle on löytynyt tekijänsä. Tai siis melko varma selitys sille, miksi latupätkä Pieranvaaran ja Ahopään-Vahtamapään välissä on saanut nimekseen ”Onninjälki”.

Eiliseen kyselyyni FB:n Saariselkä-ryhmässä sain vastauksen (Savotta-kahvilan K. kertoi, että juuri tuolla alueella paikallinen monitoimimies Onni Pyymäki teki ”puun keruuta, rattori särkyi ja se oli pitkään metsässä [juuri tuolla] alueella”. Onni jätti rattorinsa ja jälkensä tunturin kupeelle. 🙂

Ja hän oli juurikin se sama Onni, joka tänne mökillemmekin aikanaan toimitti puita. Onni oli aika pienikokoinen mies, jolla oli vähän nariseva ääni ja jolla oli isot ja pitkät kädet. Ja hyvä hymy.

Tarkoitukseni oli tänään hiihdellä – taas kerran – Onninjäljelle ihan vaan, että ottaisin kuvia tätä postausta varten. Muttaku. Lähdin aika aikaisin (taisin olla ensimmäinen latukoneen aamuisen ajelun jäljiltä, ks. otsikkokuva), toiveissa ehtiä hiihtoni tehdä ennen sääennusteen lupaamaa/uhkaamaa nollakelin lumipyryä. Ja jo Savotta-kahvilan nurkalla, josta pääsee laduille moneen suuntaan, tuuli aika reilusti, joten  päätin sittenkin hiihdellä kohti Kakslauttasta, siis yli Hangasojan kohti Rönkönlampea. Olen todella harvoin näinä viime vuosina tuolla suunnalla hiihdellyt, joten siksikin hyvä valinta.

~~~~~~~~~~~~

Tähänkin postaukseen taas kertyy muitakin paikallisia nimiä kuin Onninjälki, joten laittelenpa tähän kertauksena selityksiä näille nimille. Olenhan näitä täällä ennenkin selitellyt, mutta vuosien mittaan on tullut uusia seuraajia, ja nyt siis kertauskurssina muille. 🙂 Sallittaneen?

Laanila (on osa Saariselän tunturijonon laitamilla olevaa aluetta. Se sijaitsee noin 5 – 10 km Saariselän keskustasta etelään)

On kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani  on riistan (peuran*) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

*Poro on puoliksi kesytetty peura, mutta sen kantamuoto on toinen peuran alalaji, tunturipeura.

Kakslauttanen

Myös Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja) eli 1600 – 1800-luvuilla. Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

 

Hangasoja 

Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro, vaan Hangasoja? Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro.  Oja on minun ajatuksissani käsin tai koneella kaivettu, savinen, harmaavetinen, suora …  Puro, saatikka tunturipuro, on kirkasvetinen, maaston muotoja mukaillen kulkeva, kaunis, pulputtava, kirjaimellisesti luonnollinen.

Meidän Hangasoja on kaikilla kriteereillä puro, tunturipuro, ei mikään oja, – miksi nimessä sitten on ´oja´? Kyselin tätä joskus oppiaineemme professorilta, nimistötieteellisestä tutkimuksesta, paikannimistöstä ja Suomen historiasta ja nimeomaan niiden yhteensovittamisesta ehkä eniten tietävältä esimieheltäni ja hän kertoi, että on kyse murre-eroista. Näillä seuduilla vuosisatoja sitten pyynnillä kulkeneiden murteessa pienet vesivirrat olivat ojia, eivät puroja, ja nämä suomenkieliset pyyntimiehet ovat nimen purollemme antaneet. Siksi HangasOJA, ei HangasPURO.

Mistäkö sitten nimeen tulee  Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla 1700- ja 1800-luvulla pyydettiin peuroja, paljonkin. Joten veden varrella käytetystä ansasta purolle nimi = Hangasoja.  Alla piirroksessa (Lauri Skants) on hangasansa, joka on kiinni hangasaidassa. Näiden hangasaitojen jäänteitä on maastosta löytynyt vielä 1900-luvulla.

Peuranpyynnistä ja Laanilan historiasta paljon lisää toimittamassani kirjassa Kultaa, poroja ja partisaaneja – Pieni pala Lapin historiaa

Saariselkä

Nykyisin Saariselkänä tunnetun alueen nimi on aika nuori.

Saariselkä on alunperin tarkoittanut Suomujoesta itään sijaitsevaa tunturialuetta, eikä siihen laskettu kuuluvaksi nykyistä lomakeskusta eikä edes Raututuntureiden ylänköä. Saariselkä on vähitellen laajentunut kattamaan myös Raututunturit ja nelostien varteen syntyneen lomakaupungin. (Seppo J Partanen: Magneettimäestä matkailukaupungiksi).

Kirjassa ”Tietoa ja tarinaa Saariseliltä” (Yrjö Teeriaho ja Jorma Mattson) kerrotaan, että 1800-luvun lopulla Vuotson suunnalle ja Sompion jokivarsille tuli lännestä tunturisaamelaisia poroineen, ja he antoivat tuntureille saamelaisen nimen Saračielgi (tai Luktičielgi). Siis Luhta/saraheinäselkä, koska alueella oli hyviä kenkäheinälaaksoja. Suomalaisten korviin  Saračielgi kuulosti nimeltä ’Saariselkä’.
Vaikka näillä paljakoiden alarinteillä ja kuruissa saraheinää onkin, on Saariselkä nimeä selitetty myös siten, että tunturijono on kuin selän nikamat, pienet saaret nousevat maankuoren pinnalle.  Kansanetymylogiaa? – Ehkäpä.
Tämä sanaselitys on myös Saariselän mielestämme parhaan pizzapaikan/italialais-lappilaisen ruoan ravintolan nimessä: Fieno. Heinä on italiaksi fieno. Saariselän ~ Saračielgin = saraheinäselän italialainen ravintola on – naturalmente – Fieno.
Olisikohan huomenna aika tälläkin mökkilomasellamme käydä siellä? – Ehkäpä. Mikseipä.  Joko se olisi kymmenes kerta?
Lappi Luettua Mökkielämää

Onninjälki, Etna ja korvasienipiiras

Onninjälki

Tänään ladulla. Ladulla huolimatta siitä, että päivä oli pilvinen, harmaa. Mutta keli olikin hyvä; hyvä luisto, eikä lipsunut, vaikka melkein puolet lenkistä oli ylämäkeä.  Kävin Rumakurulla (vai  Rumallakurulla?) ja lenkin puolivälissä on pätkä, joka on latukartassa merkitty nimellä Onninjälki. Kiinnostaisi tietää,  mistä nimi Onninjälki-nimi juontuu? Kuka Onni tai mikä onni on tänne jättänyt jälkensä ja nimensä? Laittelin kyselyn Saariselkä-FB-ryhmäänkin.

Täällä meidän mökin tienoillakin, jopa pihapiirissä, on vaikuttanut yksi paikallinen Onni. Toimitti äidin aikana tänne puita, pilkkoikin, vaikka äiti kyllä itsekin niitä hakkasi. Olisiko kyseessä sama Onni?

Onninjäljellä on aika tasaista, ja  jo latupätkän nimi saa hyvälle tuulelle.

Etna

Ympärillä oleva luonto ei vienyt tänään kaikkea huomiota, joten Kari Enqvistin kirja ”Tulivuoren varjossa. Löytöretkellä identiteettiä etsimässä” tuli hiihdellessä kuunneltua aika keskittyneenä loppuun. Kustantajan sivulla todetaan: ”Hän (Enqvist) yhdistää henkilökohtaiset kokemuksensa aikakautemme suuriin linjoihin tavalla, joka saa lukijan uppoutumaan tekstiin ja pohtimaan omaa paikkaansa maailmassa.” No, kyllä noinkin käy, mutta kirja on myös Enqvistin elämäkerta, – aika mainiolla tavalla kirjaan upotettu ja kirja on myös ”omaa maailmanaikaa” analysoiva ja sen vaikutusta yksilön (siis myös omiinikin) ratkaisuihin ja arvomaailmaa selittävä. Aluksi kirja on vähän sekavan oloinen, kaikkiaan siinä on paljon anekdootteja, historian yksittäisiä tapahtumia, Lahdesta maailmalle muuttaneen Enqvistin identiteetin muotoutumista ja muuttumista, italialaisen maailmankuvan analyysiä… Oikeastaan ei sittenkään sekavaa ja annoin pisteet 5/5.

Kahden jälkeen olin mökillä, jossa odotti Pehtoorin lämmittämä sauna.

Korvasienipiiras 

Tein meille sapuskaksi piirakan. Se oli vallan hyvää. Onneksi ohessa oli Silvoplee-salaattia ja jälkkäriksi vielä omatekemää tiikerijätskiä, johon palaan myöhemmin, joten emme ihan kaikkea nälkäämme tappaneet pelkästään varsin kalorisella ja raskaalla piirakalla. Tosin oli siinä yksi keventävä ainesosakin! Pohjaan tuli perunamuusijauhetta, minkä ansiosta pohja ei ollut pelkkää voita ja jauhoja. Perusohje Valion sivuilta: Korvasienipiiras.

Mökkielämää Neulottua

Shoppailua ja sisustusta

Eilisen huikean aurinkoisen päivän ilta oli jo kylmä, ja pakkasta yöllä yli 20 astetta. Aamulla pilvet matalalla, pakkasta enää vain vähän, lumihiutaleita vähän ja hyvin kaikki harmaata.

Kerrassaan hyvä päivä lähteä käymään isolla kirkolla tai siis Ivalossa. Kauppalapussa viikon ruoat, apteekki, Alko, ja Ekstra-pisteestä jotain namiskoja, lamppuja ja kevättalven neulomisiin langat. Niin ja pieni matto – pöytäliinaksi. Minähän perinteisesti hankin mökin pöydälle pieniä mattoja niin kuin kaitaliinoiksi. Nyt löytyi sopiva valkoinen mattoliina tai liinamatto. Ja puolet halvempi kuin Pentikin kaitaliina. 😀 Sopivan rustiikkinen ja vaalea kevättalviseen mökkiin.

Ja sitten löytyi nalle! Jolle olikin jo vaatetus mökillä.

Kaunis huovutettu issikka-neule nallella? Kannattiko tehdä? Eikös vaadi aika paljon aikaa ja jonkun verran rahaakin,…? –  No eihän se todellakaan ollut tarkoitus tehdä nallelle yhtään mitään. Tarkoitukseni oli viime syksynä tehdä Miniälle Issikka-neule. Teinkin. Ja siitä tuli nallelle sopiva. Tein sitten Miniällekin sopivan  joululahjaksi.

Miksi ja miten näin kävi, olen kertonut täällä.

Mutta tänään Ekstra-pisteessä sattui silmiin sopivan kokoinen nalle, vähän lisätoppauksia otin vanhasta tyynystä ja nyt täällä on uusi asukki. Vielä nimetön, laadukkaaseen, huovutettuun islantilaisneuleeseen pukeutunut nalle etsiskelee paikkaa mökissä. Aika hyvin tuntui viihtyvän rantasaunan puoleisen ikkunan luona. Siitä on mukava katsella puronrannalle, seurata vuodenaikojen ja säätilojen vaihtelua.

Nimiäiset pitänemme viikonloppuna. 😀

 

Liikkuminen Mökkielämää

Kansallispuistossa portilta Vahtamapäälle

Ehkä viikon aurinkoisin päivä tänään. Hyvä peruste lähteä hiihtämään ladulle, joka veisi korkealle tunturiin.

Ajelin autolla kylille, jossa vanhan latujen lähtöportin luo on tullut uusi, viime vuoden loppupuolella hartaasti rakennettu komea, korkea kotaportti.

Portin alla on infotauluja ja diginäyttöjä. Ne korvaavat entisen palvelukeskus Kiehisen: Metsähallituksen rahapulan vuoksi asiakaspalvelu vaihtui tällaiseksi.

Portilta lähtevät ladut ja polut kan­sal­lis­puis­toon. Tänäänkin siinä pyörähti pari ulkomaalaisryhmää sillä aikaa, kun tovin kuvailin ennen hiihtolenkilleni lähtöä.

Aurinkoa ja vain pikkupakkasta (- 8 C) oli, mutta en silti ymmärrä avopäin huitelevia (britti)turisteja: pilkkihaalarit yllä, mutta ilman minkäänlaista päähinettä. Pahoimmillaan ovat rinteessäkin tuolla tavoin.

Kuu ja aurinko, liki tuuleton paljakka, hiljaisuus, tänään aika hyvä luistokin, valkoiset kimmeltävät hanget, kiiretön ja kuitenkin ihan kulkeva meno… Luonto ja liikkuminen tekevät hyvää.

Koskapa Iisakkipään ja Vahtamapään kupeelle kapuaminen käy ihan kuntoilusta, keksin hyvän (teko)syyn pysähdellä monta kertaa: oli ihan pakko kuvailla kännykällä videoklippiä varten. Alla tuotokseni.

 

 

Tässäpä screenshotti InfoGis-kartasta, johon merkkasin oman latuni tänään: Iisakkipään ja Vahtamapään yli ja sivuitse kohti Rumakurua, ja neljän ladun risteyksessä käännös ja paluu Hirvaskurua alas takaisin kohti Saariselän keskustaa. Yleensä ainakin kerran talvessa tämän hiihdän, viime vuonna oli oikea kamerakin mukana. KLIKS 

Kartassa olevat värit kertovat siitä, kuinka kauan kunnostuksesta on aikaa:
Vihreä = alle 12h
Oranssi = alle 24h
Pinkki = alle 2vrk

Reaaliaikainen kunnostuskartta on myös tuon latujen lähtöpaikan näytöllä. Kosketusnäytöllä saa selville latupätkän pituuden. Ja ainakin nettiversiossa on myös laskuri.

Kartassa näkyy Iisakkipään ja Vahtamapään välissä kuru, joka virtaa (kartta)pohjoiseen. Se on Pääsiäiskuru, jossa patikoimme lokakuussa.

Niitä näitä

Kakslauttasen – Kiilopään huudeilla

Univajeet alkavat hiljalleen kuroutua olemattomiin. Hiljalleen.

Koskapa tänään tuli nukuttua yli seitsemään, yhtäjaksoisestikin monta tuntia niin eihän tässä ole sitten paljon mitään ehtinyt. 🙂

Aamupäivä touhuiltiin kaikenmoista, kotitöitä (lakanapyykkiä ja manklausta. Mankeloiko joku muu vielä? Onko kukaan muu niin outo, että mökilläkin on mankeli?), suodattimien vaihtoa, pakastimen inventointia ja sapuskaa ja jatkojalostettavaa sieltä etc., suksien voitelua.

Kunnes sitten puolelta päivin lähdimme – molemmat omille tahoillemme 🙂 – hiihtämään.

Kovin on vielä hiljaista tunturissa. Kakslauttanen – Sivakkaoja – Kiilopää ja sama reitti pohjoispuolelta takaisin. Se on ehkä yksi monipuolisimmista, kauneimmista latureiteistä, mitä täällä on. 14 kilometriin mahtuu monenlaista. Aika vähän ihan tasaista.

Valon määrä ehti vaihdella aika lailla. Kun aurinko ei koko aikaa porottanut siniseltä taivaalta, oli maisemassa hienon hienoja näkymiä. Pakkaskeli (- 10 C tai jotain) ei ole kaikkein luistavin, mutta ei haittaa.

Sellainen poikkeuksellinen juttu, että kävin Kiilopäällä Suomen Ladun majalla (paitsi vessassa myös) juomassa lasillisen tuoremehua. En yleensä missään taukopaikoilla, latukahviloissa, tulistelupaikoilla tai laavuilla pysähtele. Mun lenkit on usein niin lyhyitä ( 10 – 15 km), etten mitään tankkaustaukoja tarvitse, mutta tänään ihan mielenkiinnon vuoksi. Ja siellähän oli ihan täyttä. Laduilla tai parkkipaikoilla ei näytä siltä, että täällä olisi jo paljon väkeä, mutta ainakin lounasaikaan iso sali oli täynnä hiihtokansaa.

Näin taphtumarikasta täällä tänään.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

”Hiihtoloman” aluksi

Taivas kirkkaan sininen, keskipäivällä aurinko käy jo korkealla, kolmen jälkeen paistaa vaakasuoraan, mutta vielä silloinkin kirkkaasti. Vitivalkoiset hanget häikäisevät, pienet jääkiteet hangella kuin pikkuisia timantteja. Aamulla pakkasta vain kymmenkunta astetta, mutta lähti pian kirimään melkein kaksinkertaiseksi.

Emmiliini ja vanhempansa lähtivät kohti Oulua jo ennen meidän varhaista (kuudelta) heräämistä, jotta pikkuinen jatkaisi yöuniaan automatkalla mahdollisimman pitkään. Ja hyvin oli sujunut. Mutta se tarkoitti, että me täällä nyt kaksistaan.

Pitkin päivää mökin ”asetusten” päivittämistä meidän mallille. Siivota ei tarvitse, Tyär tietää niuhojen vanhempiensa  siisteysjutut. 🙂 Mutta muita pieniä juttuja. Varsinkin Pehtoorilla.

Pikkuisen kyllä alkoi tuntua siltä, että ukkeli keksii kaikkea puuhaa, ettei vielä(kään) ole ladulle lähdettävä. 😀  Mutta minua ei mikään olisi pitänyt pois hiihtohommista. Oi että, olipa kyllä niin hyvä päästä luontoon liikkumaan. Sellaista nautinnollista hissuksiin hiihtelyä. Ladut eivät kulje moottoriteiden alitse ja vieressä, eivät asutusalueiden reunamilla, ladut on huollettu aamulla, ja niillä ei ole sorapaikkoja, ei havuja. Nousuja kyllä on! Mutta niin on myös laskuja! Tuntureita, paljakkaa, myös metsien läpi kulkevia pätkiä, kurujen pohjia, Ahopään ”ylänkö”, tuttuja paikkoja, kauniita maisemia, rauhaa ja mielentyyneyttä, tai ainakin hyvää yritystä sen saavuttamiseksi.

Ja päivän kruunasi rantasauna. Naturalmente!

Vesi saunalle oli kannettava sisältä, sillä purossa vesi on ennätyksellisen matalalla. Veden pinta on alimman portaan alapuolella, keväisin ensimmäinenkin porras on veden alla.

 

Hiihtoloma on alkanut.

Niitä näitä

Tunnelmasta toiseen

Jo aamuyön tunteina uni loppui. Muistoja, muistoja, muistoja…

Houkutti jäädä kotiin, siirtää mökille lähtöä päivällä.

Mutta silloin emme olisi Emmiliiniä nähneet.

Läpi tuulen ja tuiskun ajelimme kohti pohjoista.

Vielä eilisessä, menneissä vuosissa olivat meidän juttelumme. Enimmäkseen kyllä hiljaa…

Iltapäivällä mökin lattialla tyttärentytär sylissä valaisi maailman. Unohtui suru ja ikävä.

Kuinka paljon pieni olikaan joulun jälkeen täällä kuuden viikon mökkielonsa aikana kasvanut.

Hyväntuulinen, reipas, rakas pieni.

Joka lähtee huomenna kohti etelää.

Taas ikävä.

Elämä on.

Niitä näitä

On niin ikävä

Siitä on 15 173 päivää kun lähdimme ensimmäiselle yhteiselle reissulle. Siellä me tapasimme ensimmäisen kerran. Tutustuimme. Sinä, minä, minun mieheni, sinun tuleva vaimosi ja meidän yhteinen hyvä ystävämme S-H. 

Vuosia myöhemmin sinulla oli tapana, juuri tuolla tavalla, tarkasti, päivälleen, onnitella tekstiviesteillä syntymäpäivinä, jotka aina muistit. Opetit sitten, miten tuo lasketaan helposti. Niin kuin opetit ja autoit monissa muissakin ”ATK-asioissa”. Sanoitkin joskus olevasi ”henkilökohtainen tukiasemani”, ja olitkin. Olithan herrasmies, aina kohtelias, huomaavainenkin. Avunanto tietoliikenneasioissa ei siis ollut vain asiantuntemuksesi jakamista, vaan osa herrasmiesmäisyyttäsi ja luontaista mukavuuttasi.

*****

Varhain maanantaiaamulla 2.8.1982 Finnairin lennolla Helsinki – Ateena meitä oli yli 40 Oulun yliopiston historian laitoksen ekskursiolle osallistujaa. Historian opiskelijoita, muitakin (antiikin)historiasta kiinnostuneita ja me pari matkanvetäjää (tuleva vaimosi ja minä).

Sinäkin olit opiskelija, teekkari tosin, nuorimpia koko porukasta, mutta ainakin vähän historiasta kiinnostunut. Tosin vuosien varrella opin, että sinä, kuten miehenikin, olit kiinnostunut enemmän historioitsijasta kuin historiasta. Niinpä meidän neljän, kahden historioitsijan ja kahden historioitsijoista kiinnostuneen insinöörin yhteiset reissut  Roomaan, Umbriaan, Kataloniaan ja Andorraan, Toscanaan, Jäämerenrannalle ja Alpeille olivat alusta loppuun helppoa, mutkatonta, leppoisaa, viihtyisää yhdessäoloa, historiakohteita, hyvää ruokaa ja uusia viinejä, kävelyä. Ja uteliaisuutta. Sitä sinulla riitti enemmän kuin meillä kellään muulla. Loputonta kiinnostusta, eikä se koskenut ainoastaan sitä, miten kaikki toimii.

Eikä kiinnostuksesi tai innostuksesi todellakaan liittynyt vain reissuihin, ruokaan tai ICT-alaan, vaan olit kiinnostunut paljosta ja poikamaisen innostunut myös  pelaamisesta, kaikenmoisesta hölmöilystä ja sanoilla kikkailuista. Ja siinä olitte Pehtoorin kanssa ihan samoilla linjoilla. Oliko se juuri teidän keskenään tekemillänne mökkireissuilla, kun keksitte ´seuraksenne´ tai ´klubiksenne´ ATP:n. Kaikkihan nyt ATP:n tuntevat?!  – Anonyymit tohtoreiden puolisot!

Entäs ”Tietämättömyyden puolue”! Senhän te keskenään perustitte vastavetona poliitikkojen loputtomalle kaikkitietävyydelle.

Ennakkoluulottomasti päätitte antaa tietämättömyydelle mahdollisuuden. Sitä kautta uutta oikeaa tietoa saataisiin maailmaan. Sitä vaille, ettei vaimoille painatettu T-paitoja kannatussyistä.

Tiedätkö, mikä oli ikävin piirteesi? – Menetit puhekykysi, kun istahdit hyvän ruoan äärelle. Toisaalta, oikeastaan, se oli minusta mahdottoman mukavaakin. Nimenomaan silloin tiesin, että tarjoamani ruoka maistui ja että se tuotti mielihyvää. Ja sitten kun olit nautiskellen syönyt  ja kiittänyt, olit taas mukana meidän höpötyksissämme.

Itse asiassa enimmät muistoni sinusta taitavat liittyä hetkiin ruoan äärellä (Hangasojan notskipaikalla, Kalaaseissa, testatessamme oululaisia ravintoloita, synttäripäivälliselläsi Rooman La Sorellassa, retkellämme Inarin Aanarissa, Rosesin vuokratalomme terassilla aamiaisella, koronaeristyksen aikana meidän pihallamme, loputtomiin yhteisiä ruokahetkiä ja retkiä),  ja ehkä vähän siihenkin, että hankittiin ruokahalua (patikoitiin tai käveltiin, kuljettiin kaupungeissa tai kavuttiin tunturiin). Ja niitä hetkiä on paljon. Näiden yli 40 vuosikymmenen aikana olemme neljästään, ja aika usein myös S-H ja R. mukana, syöneet yhdessä, oikeastaan kai joka kerta kun olemme tavanneet; yhdessä syöneet kaikkina niinä päivinä. Ja sitten kun oli syöty, tai siinä välissä, sinun pulputuksesi jatkui. 

Viimeisen kerran söimme yhdessä uudenvuodenpäivän aamuna – siitä on niin vähän aikaa – kun istuimme brunssilla mökkipöydän ääressä.

Sen jälkeen lähditte, vietettyämme perinteisen ties kuinka monennen yhteisen uudenvuoden Hangasojalla, ajelemaan takaisin Ouluun: halailimme toivotellen turvallista kotimatkaa, parantavia hoitoja, tsemppiä.

Siihen sinä vain vastasit, että ”viimeistään ens uutenavuonna taas täällä”. Niin vahvasti halusin tuohon  uskoa, eikä se ihan mahdottomalle silloin tuntunutkaan. Ei ihan. Sellainen sinä olet, olit. Et juuri tulevia murehtinut. Uskoit, että tämän toisenkin syövän nujertamiseen löytyvät hoidot ja lääkkeet. Uskoit, että elämä palaisi taas hyvään entiseen malliin.

Optimisti olit, mutta vielä enemmän hetkessä elävä. Sinä et juurikaan muistellut menneitä, et hyvällä, et pahalla, saatikka, että ikinä olisit ollut katkera. Mutta et sinä myöskään haaveillut tulevasta jotain uutta ja ihmeellistä… Et ainakaan siten kuin useimmat meistä tekevät. Et laskenut päiviä saatikka tunteja odottaessasi jotain tulevassa olevaa matkaa, tapahtumaa, et edes päivällistä.  Elit hetkessä, olit läsnä. Menneitä haikailematta, tulevaa murehtimatta.

Tänään me saattelimme sinut taivasmatkalle. Lähdit sinne yksin. Se on niin surullista, kaksinkertaisesti: on surullista, että lähdit ja tämä on niin surullista meille tänne jääneille, ja varsinkin teistä kahdesta toiselle. Mutta on täällä vielä ystävyyttä, on sitä, ja se kantaa.

Vielä on vain niin ikävä.

 

Päivä on kirkas
Vain metsässä tuulee
Aika on leikin
Ja naurun ja riemun
Mukana ystävä kallehin

Aurinko laskee
Jo pitenee varjot
Aika on eron ja jäähyväisten
Poissa on ystävä kallehin

(Kari Rydman) 

Neulottua Niitä näitä

Kaarrokeneuleiden maailmaan

Jokunen päivä sitten yritin rohkaista ja kannustaa ystävää siirtymään kirjoneulesukkien neulonnasta kaarrokepuseroihin ja viesteilimme tovin asiasta. Etsiskelin aiheeseen liittyviä linkkejä ja vinkkejä, ja tänään aloittaessani yhtä lasten neuletta, otin kuvia lankavarastoistani. Näissäpä ainekset tämänpäiväiseen postaukseen.

Missään tapauksessa en koe olevani pro, mutta jos minultakin on onnistunut useammankin, tykätyn riddarin (alla kollaasissa niistä kuusi) ja norjalaisvillapaidan neulominen, niin olen varma, että jokainen joka osaa vähänkään (kahdella langalla) neuloa kirjoneuletta ja joka osaa kutoa villasukat, osaa tehdä riddarin.

Riddaristahan on tullut yleisnimi (islantilaisille) kaarrokeneuleille, vaikka se tarkkaan ottaen tarkoittaa yhtä tiettyä, ehkä helpointa, mallia. Juuri sitä, joka on esimerkiksi tämän postauksen artikkelikuvassa.

Kaarrokeneuleissa käytettyjä, tunnettuja lankalaatuja ovat Lopi-langat:  Álafosslopi, Léttlopi ja Plötulopi. Ne valmistetaan islanninlampaan villasta, joka koostuu kahdenlaisista kuiduista: sisempi villa on pehmeää, hienoa ja hyvin eristävää, päällysvilla taas pitkää, kiiltävää ja vettähylkivää. Yhdessä näistä muodostuu villalanka, joka on kevyt, vettähylkivä, hengittävä ja lämmin. Lopi-langat ovat alkuperäinen materiaali islantilaisiin kirjoneuleisiin. Noita kaikkia kolmea olen käyttänyt, lisäksi Eepin pinkin neuleen tein Einbandista, joka sekin on ns. Istex-lanka. Mieluisin neulottava ja pidettävä minulle on Lettlopi.

Vain Pehtoorin Alasuq Polarin (kollaasissa ylh. keskellä) sekä muutamat villatyynyt olen tehnyt Alafosslopista. Se on paksu ja siitä syntyy isompikin jumpperi nopeasti (kutosen puikoilla), mutta se on raskas pyöritellä kaarrokevaihetta tehdessä (ainakin olkapäävammaiselle) ja valmis neule on todella paksu. Ja kyllä myös todella lämmin.

Plötulopi on hahtuvalankaa, jota tarvitaan yhteen naisten koon neuleeseen vain kolme, neljä kiekkoa. Tulee todella kevyt ja edullinen, mutta lanka ei ole oikein mieleni. Käsialani ei ole siinä ollenkaan tasaista, ja se vaatii huolellista käsittelyä, ettei katkeile.

Oululaisille voin suositella lankojen hankkimista Lankapuutarhasta. Siellä on yleensä tarjolla käytetyimpien Istex-lankojen (Lettlopi, Álafosslopi ja Plötulopi) värit ja laadut, joten pääsee näkemään värit luonnossa. Samaisesta kaupasta voi kyllä tilata netin kauttakin. Ja nettilankakauppoja on vaikka kuinka paljon.

Myös  Ivalon HEP (Halpatalo Extra Piste), josta olen aika monen islantilaisneuleen langat ostanut, toimittaa lankoja verkkokaupastaan. Ja siellä Lettlopi-kerän hinta on halvempi kuin monissa muissa paikoissa ( = 3,90 €, useimmissa 4,50 €). Joka tapauksessa Riddariin tarvittavien lankojen hinta jää alle sataseen. Minun kokoni langat maksavat noin 60 – 70 €).

Ravelry on ehkä suurin neuleohjeita myyvä sivusto. Riddarin ohjeen saa ostaa myös esim. täältä.  Tilaamalla Lankava-verkkokaupasta langat saa esim. Siiveniskuja-neuleen ohjeen kaupanpäällisenä.  Ja viimeisin neuleeni VUONO on Villaunelmien sivulta.

Viime vuosina on ilmestynyt kymmeniä neulekirjoja, joita on tullut hankituksikin. 🙂

Mallin valinnan jälkeen on edessä värien valinta. Se on mukavaa, – ja ratkaisevaa. Kannattaa surffailla ja inspiroitua. Instagramiin tai Pinterestiin haku #Riddari tai  se malli, jonka olet päättänyt tehdä. FB:ssa on useampikin kaarrokeneulojien ryhmä. Itse seuraan ja olen saanut paljon vinkkejä, ideoita, väri-inspiraatiota ryhmästä ”Islantilaisneuleet”.  Siellä on albumeissa tai hakusanoilla löydettävissä satoja erilaisia riddareita ja muita, ryhmässä kymmeniä tuhansia harrastajia ja kai ammattilaisiakin.

Ja värivalinnan avuksi on olemassa jännä ohjelma.  Klikkaa ohjelma auki Sen jälkeen valitse valikosta Istez Lettlopi ja 5 lankaa. Syötä sitten kuvakenttään kuva, jossa on se värimaailma, jonka Riddariisi tai muuhun neuleeseesi haluat.

Ja PICK YARNS (kliks!)

Tässä alla kaksi esimerkkiä. Laitoin kaksi kuvaa Saariselän ruskasta – kuinka usein olenkaan tunturissa todennut, että haluan jumpperin juuri ruskan väreissä. Ja tämä ohjelma antaa Lettlopi-langan numerotkin. Värit luonnosta, luonnollisesti.

Tässäkaks

Ainoa, mistä näissä neulomis- tai paremminkin kutomisjutuissa (kuten Pohjanmaan murteissa tavataan sanoa) on varoitettava, on se, että näihin saa aika helposti kehitettyä pahan addiktion. Korona, kotoilu ja kipuilu (niin henkinen kuin fyysinenkin) olivat hyvä kasvualusta kohtuullisen intensiivisen neuloosin synnylle. Eikä loppua näy. Miksi pitäisikään?

Niitä näitä

Ei kyyneleitä tänään

Tämän vuoden ystävänpäivänä kävin elokuvissa. Yksin, sillä mun bestis, leffakaveri jo 1970-luvulla, elämäni ystävä, koulukaveri, joka tällä foorumilla tunnetaan Pehtoorina, ei halunnut tänään leffaan lähteä. Mikä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, – aika usein käynkin yksin elokuvissa.

Myrskyluodon Maija. Se on ehdottomasti hyvä, hieno, vaikuttava elokuva. Kauniskin. Elokuva on taiten kuvattu, se on humaani, siinä luonto, sen voima, kauneus ja vahvuus ovat elämänkulussa määräävänä tekijänä.  Vaikka aikakauden karuus, patriarkaalisuus, miesten naisia ja maailmaa hallitseva valta ja elämisen ankaruus kulkevat tummina juonteina koko elokuvan läpi, on elokuva kuitenkin valoisa, optimistinen ja rakkauteen uskova.

Pääosan esittäjä (Amanda Jansson) oli huikea. Jo se miten hän hengitti!

Lähes kaikissa kommenteissa ja arvosteluissa todetaan elokuvan liikuttavan kyyneliin asti. Ja mm. edessäni istunut nainen, joka ennen elokuvan alkua kertoi seuralaiselleen olevansa katsomassa jo toista kertaa, totesi, että liikuttuminen ja itkeminen on sitten väistämätöntä. Ajattelin, että no minähän sitten varmaan olen silmäkulmat ja posket kosteina alusta loppuun koko kolmetuntisen ajan. Olenhan sen verran itkuherkkä, että Disney-piirretyt lasten kanssa tai joku koskettava kohta äänikirjassa muuttavat kyynelkanavat pieniksi puroiksi.

Mutta minä en itkenyt. Liikutuin ja vaikutuin, moni kohta kosketti hyvin paljon, mutta ei kyyneltäkään. Ehkä viime viikkoina on oikeassa elämässä ollut liikutuksen ja itkun hetkiä niin paljon, että elokuvan maailmaan niitä ei enää riittänyt.

Tänä vuonna ystävillä ja heihin liittyen on ollut syvä suru ja monia huolia. Tässä päivässäkin on huoli. Tänä vuonna ystävänpäivä on ihan erilainen kuin koskaan ennen. Viime aikoina ystävyys on ollut ehkä merkityksellisempää kuin koskaan.

Niitä näitä

Päivän biorytmi

Luetko horoskooppeja, teetkö biorytmikäyriä?

Minä en ole kovin vakavissani noita kumpiakaan koskaan seuraillut. Töissä meillä oli joskus, joinakin vuosina porukalla tapana lueskella horoskooppeja lounas/kahvitauolla… Mistä me niitä luettiin? – Hesarista, Kuukausiliitteestä, Oulu-lehdestä? Laitoksen kahvi-taukohuoneeseen ei monia lehtiä tullut, mutta jostain me horoskoopit löydettin. Luettiin niitä ”ihan vaan läpällä”  kuten tuolloinen sanonta kuului. Ja teininä kotona Katso-lehden horoskooppi.

Biorytmit olivat ”muotia” joskus 80-luvulla. Eikö vaan? – Joskus niitä laskeskeltiin, piirreltiin, mutta enpä ole niiden perusteella päivieni fiiliksiä vakavissani seuraillut.

Ja nyt olen jättänyt älykellon lukemienkin seuraamisen aika vähiin.

Satunnaisesti mittailen (lääkärin määräyksestä) sydämen toimintaa (CardioSignal), eteisvärinää, mahdollisia rytmihäiriöitä ja lisälyöntisyyttä, mutta jostain kumman syystä tänään ryhdyin etsimään, löytyykö netistä biorytmin mittaamiseksi jotain ”ennustelaskuria”. Ja tietysti löytyi! Kaikkea sitä!

Täällä voit omasi katsoa KLIKS

Laskuri kertoo myös tähänastisen elämäsi päivät.

Minun biortymini antoi tämmöisen tuloksen tälle päivälle:

F-, T+, Ä+
Nyt älyn ja tunteen voima näkyy, mutta suoritustaso on passiivisessa vaiheessa. Tämä merkitsee sitä, että olet muodikkaasti ”tunneälyinen”, mieli toimii intuitiivisesti ottaen huomioon sävyjä ja hienoja pikkupiirteitä. Olet sopivassa vireessä kulttuuriharrastuksille ja oman mielen virityksille. Älyn ja elämysten yhdistyminen voi kannustaa omaa luovuutta ja omintakeisuuden varassa tehtäviä asioita, mutta urheiluareenat saavat olla rauhassa.

Tiedä häntä. Hiihto sujui kyllä ihan hyvin, ruoanlaitossa oma luovuus ei ollut parhaimmillaan, tunne on ollut vähän alakulon puolella, mutta jos Master Chef voidaan laskea kulttuuriharrastukseksi niin siltä osin biorytmi oli kohdillaan.

Ja huomenna uusi päivä. En aio katsoa ennustetta sille. Avoimin mielin, lumisateetonta aamupäivää toivon.

Niitä näitä

Onneksi on ompelija

Tänään hyvä mieli on tullut mm. siitä, että minulla on hyvä luotto-ompelija. Sekin on sellainen asia, jonka ei saisi antaa olla mikään itsestäänselvyys. Kaltaiselleni kertakaikkisen surkealle ompelutöiden tekijälle ja ompelukonekammoiselle (olenhan tuosta joskus jo avautunutkin), ”oma” ompelija on hyvä juttu. Kyllä minä farkkujen lahkeet osaan lyhentää, mutta jo sisustustyynyjen ompelu on juttu, johon en ryhdy. Semminkään kun en ole mikään ”sisustustyynyihminen”. Ja semminkin koska arvostan siistiä jälkeä.

Tiedättehän, että on ihmisiä, jotka ostavat/tekevät sisustustyynyjä ja saavat niillä kodin ilmeen ihan uudeksi kerran, pari vuodessa tai jotka vaihtelevat tyynyjä vuodenaikojen mukaan. Minusta sellainen on hienoa, mutta minusta ei ole siihen. Meillä on yksi, yksi ainoa, joulutyyny, joka on sellainen kaappiin/pois sisustustyyny. Tämä on täysin linjassa muunkin sisustamiseni kanssa. Kerran hankitut verhot ja lamput, tuolit ja tapetit ovat ja pysyvät. Ainakin sen parikymmentä vuotta. Noh, jotain pieniä muutoksia, joskus, harvoin. Ja mattoja hankin ja vaihtelen tiuhemmin. Ja viherkasveja. Ja kaitaliinoja/tabletteja.

Ja juuri niistä oli tänäänkin kyse. Kaitaliinoista ja tyynyistä. Sekä meidän Festan että mökin ruokapöydälle sopivat kankaat olen hankkinut, samoin gobeliinikankaat muutamaan tyynyyn. Kaksi keittiön tuoleihin ja kaksi ihan vaan koristetyynyä! Niistä tulee hienot. Tyynykankaat ihan tuhannen heräteostoksia, laittelen kuvat sitten kun ovat valmiit. Tänään vein ompelijalle kaiken tarvittavan. Ja hän lupasi tehdä.

Koska hän on myös mukava ja hymyilevä, ja jo tunnemme toisemme, vaihtelimme kuulumisiakin. Hän kun jo tuntee koko perheemme. Vuosien varrella R. on tehnyt tyttären ylioppilaspuvun, Pehtoorille puvun ja jotain muutakin, äidinkin kanssa kävimme hänen luonaan teetättämässä ainakin oloasuja ja yhden paksun ”kylpy”takin, Juniorilla on ollut jotain takkiremppoja, minulle R. on tehnyt parikin iltapukua, juhlahousut ja pari juhlatunikaa, niiden ja muiden kamppeiden levennys- ja kavennusjuttuja, milloin mikäkin vaihe ollut menossa. Säästyy rahaa ja luontoakin, kun vaatteille saadaan lisää käyttöikää.

Nyt iltapuvuille ei enää juuri ole käyttöä, enkä ainakaan uusia tarvitse, mutta uusia tekstiilejä haluan kotiin, ja on huippua, että niille on ompelija. Se, ettei se ole itsestäänselvyys, havahduin tänään siksikin, että R. sanoi jäävänsä eläkkeelle kahden vuoden päästä. Joten on varmaan nyt hyvissä ajoin mietittävä, tarvitsenko sittenkin vielä jotain uutta?

Kangaskauppa, josta löysin ihania gobeliinikankaita on tämä

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Viini

Toscana pöydässä – ja mielessä

Vielä tänäänkin ruokapostausta. Tänään meillä kahden hengen päivällisellä oli muistoja menneestä.

Kuluneella viikolla tulin viettäneeksi aikaa kuva-arkistojeni (ja matkapäiväkirjojen) parissa, ja löysin digikuvan kesältä 2007. Oli Pehtoorin viiskymppiset, joita vietimme Toscanassa. Arezzon kaupungin laitamilla oli pieni ”linnakartano” 1700-luvulta, jonne kokoonnuimme kaveriporukalla perheineen. Gruppo San Lorenzo vietti viikon helteisessä Toscanassa.

Reissulta on tietysti satoja kuvia, mutta yksi kuva, jonka epäonnistumisesta vastasin ja olin pahoillani, oli vielä kansioissa ns. raakakuvana. Viime vuosituhannen puolella ja tämän alussa minulla ei ollut taitoa, eikä ohjelmia (Photari), joilla olisin mustiin ikkuna-aukkoihin saanut kavereita näkyviin, mutta nyt oli ja osasin.

Tällä poppoolla (+ minä & toinen ”kamerallinen”) nautimme juhlaillallisella paikallista perinneruokaa – arezzolaisen ankkakastikkeen tein tuon linnan pikkuruisessa, aika alkeellisessa keittiössä. Mutta silloin tarjoilla oli tuoretta ankkaa, eikä ainoastaan fileitä. Mikä tietysti vaati enemmän puuhaa, mutta jossa (kait, toivottavasti) oli myös enemmän makua kuin meidän tämänpäiväisessä ankkapadassa.  Tänään tein sen pakastetuista ankkafileistä, joita Oulussa saa ainakin Torin Lihamestarilta.

Kastikkeen/padan voi tarjota pastan, riisin, risoton tai polentan kanssa. Joskus olen soseuttanut valmiin kastikkeen tehosekoittimella, esimerkiksi tagliatellen kanssa se on siten parasta. Mutta koska tällä kertaa tein kastikkeen hienoista rintapaloista, eikä kastiketta tarvinnut hauduttaa ihan mössöksi, jätin sekoittamatta.

Reseptin ”3 dl valkoviiniä” kuittasin tänään piccolopullisella Henkell Trockenin kuohuvaa, jota meillä on aina jemmassa. Alkoholiton vaihtoehto on hyvä olla tarjolla, kun tarjoillaan viiniä, ja nimenomaan tämä on oikein hyvä vaihtoehto.

Arezzolainen ankkakastike – sugo aretino

3 rkl oliiviöljyä
800 g ankkaa fileinä (tai 1 kg rinta- tai koipipaloina)
(tänään kolme filettä, joista osan rasvasta irrotin
ennen valmistamista ja pakastin vastaisen varalle…
Ankanrasva on monessa hyväksi.)
1 sipuli kuutioituna
1 porkkana kuutioituna
1 sellerinvarsin kuutioituna
2 valkosipulinkynttä silputtuna
½ pkt amerikanpekonia tai pancettaa
3 dl kuivaa valkoviiniä
1 prk tomaattimursketta
3 dl kanalientä (fondista)
30 g kuivattuja tatteja
2 laakerinlehteä
2 rkl tuoretta salviasilppua
suolaa, mustapippuria

Kuumenna öljy padassa. Ruskista ankanpalat. Lisää paloitellut juurekset, valkosipuli ja pekoni. Anna ruskistua. Kaada viini mukaan ja anna kiehahtaa. Lisää tomaattimurske ja kanaliemi. Sekoita mukaan liotetut sienet ja yrtit. Pippuroi ja suolaa. Jätä pata liedelle (tai leivinuuniin kuten meillä tänään) pariksi tunniksi. Sekoittele välillä. Tarvittaessa lisää nestettä.

Jos käytit koipipaloja irroittele luut ja nahka ja pilko liha kastikkeeseen. Poista laakerinlehdet ennen tarjolle vientiä.
Maalaisleipää, pastaa (tai ohra-riisiä kuten meillä tänään) ja salaattia, jossa on reilusti rucolaa mukana, maistuvat tämän lisukkeina. Bon appetito!

Ja tällä ruoalle oikeastaan ´ainoa, oikea´ viini, jos sellaista haluaa (ja kannattaa) tarjota on Chianti Classico. Esimerkiksi klassikko Peppoli on juuri hyvä. Tänään me avasimme, viinikaapissa pitkään jemmatun laatuviinin: Tenuta di Arceno. Tämä on tilattu joskus ulkomailta. Ja se teki Arezzon ankasta hienon juhlaruoan.

Mitä on  Chianti Classico? Klikkaudu tuonne, sen jälkeen tiedät. 😀

Ja laskiaispullia vaalikahveille… Jos joku ei ole aiemmin lukenut, tai ei muista, mutta kiinnostaa, niin täällä on kolumnini laskiaispullan historiasta. Tämmöisiä pikkujuttujani julkaistiin yhteen aikaan Kalevassa suunnilleen kerran kuussa.

SiitäKIN on aikaa…

Reseptit Ruoka ja viini

Reseptihakuja ja kokeiluja

Kun ei kerran ladulle, niin sitten kadulle ja keittiöön.

Pakkaspäivät jatkuvat, joten ulkoilua vain tepastellen kaupungin kaduilla. Piipahdus Lihamestarin putiikissa. Hain huomista ankkaruokaa varten fileet, ja samalla pari paistovalmista karitsanjauheliha-parmesaanpihviä. Ne olivat vähän täydennystä (lähinnä Pehtoorin lautaselle), sillä tänään menussa Melanzane alla parmigiana, munakoisovuoka (tällä kertaa Valion tapaan).

Tyttären lemppariruokaa, ja kyllä se meillekin maistuu. Ei mitään kevyttä vegeherkkua, vaan juustoa ja voitakin kuluu tätä tehdessä ihan syötäväksi asti. Ja onhan se hyvää. Ei kovin kuvauksellista 😀 , mutta laitanpa silti annoskuvan. Lämmittävää ja täyteläistä, oikeastaan hyvinkin talvista ruokaa, leivinuunissa muhii maukkaaksi.

Jälkkäri olikin sitten vain pieni ”leivos”. Alkon uusimmassa Etiketti-lehdessä oli resepti, joka kiinnitti huomion siksikin, että näiden pikkuherkkujen valmistamisessa ei tarvita uunia – ajattelin, että voisi olla sellainen simppeli mökkiruoka. Tölkkimangoja ja digestivejä kun voi pitää varuilta kaapissa. Ja limeä! Pidän limejälkkäreistä vielä enemmän kuin sitruunajälkkäreistä… Lisäperuste näiden testaamiselle oli myös se, että sopivat varmasti myös pääsiäispöytään.

Oli helppo ja nopea tehdä. Ei mikään gastrominen riemuvoitto, mutta oikein mukavia pikkuherkkuja. Pakkasesta voi tarpeen vaatiessa ottaa tarjolle…

Jäädytetyt mango-raejuustokakkuset (Etiketti-lehden resepti KLIKS)

Vaikka minulla on muutama hyllymetri keittokirjoja ja iso tiedostokansio netistä, blogeista ja erilaisilta ruoka- ja tuotesivustoilta poimittuja reseptejä, niin aika usein piipahtelen juuri Valion ja Alkon resepti-sivuilla, niin ja Marttojen!  Tai satun niille, jos etsin jotain tiettyä ohjetta…

Varsinkin Valion sivuilla on simppeleitä perusruokaohjeita, joihin Pehtoori tukeutuu niinä parina kertana vuodessa, kun kokkailee koko päivällismenun minulle ja/tai perheelle. Alkon reseptipankista löytyy vähän haastavampia, erilaisiin juhliin sopivia juttuja. Ja Martoilta säilöntää ja suomalaisia perusruokaa.

Niitä näitä

Pakkasauringon kuvaamisesta

Vielä tällaista hiljaiseloa, vähän matalalentoa. Kotoilua ja kutoilua. Kuvaamistakin, vähän. Kuvien parissa parissa paljon enemmän. Muistikuvien, muistojen ja kuvien.

Pakkanen (- 20 C tänäänkin) pitää olemisen sisätiloissa. Enimmäkseen. Toki minulle opetettiin jo Torniossa, ammattiopistossa vuosia sitten valokuvausta opetellessani, että aurinkolaskuvat ovat ”so last season”, mutta entäs sitten, so what. Aurinkolaskut ja niiden kuvaaminen ovat joskus tarpeen. Niin tänäänkin.

Sitä paitsi. Niin vähän kuin kristallisesta helmikuusta pidänkin, niin ainakin tänään oli ihan mahdottoman kaunista.

Siitä huolimatta, että pakkasen kiusaama ulkoilusää ei ollut mieleiseni (tiedättehän, minun ikiaikainen Februarfobiani!), niin Hartaanselällä, Oulujokisuistossa, alakanavan huudeilla, Tervaporvarinpuiston rannassa… siellä missä olin kävelyllä iltapäivällä, oli tavattoman kaunista ja rauhallista, rauhoittavaa.

Rauhoittavaa oli myös piipahdus ystävän luona. Voisinpa väittää, että yhdessä sureminen auttaa. Puolin ja toisin. Onhan ilokin ollut kaksinkertaista, tai nelinkertaista, miksei sitten surun jakaminenkin?

Illansuussa Pehtoorin kanssa söimme tavattoman hyvin (puolivalmiita blinejä ja muikunmätiä Kauppahallista, etc.), nautimme erinomaisen valkkarin, ja torkuimme takkatulen ääressä.

Kyllä tämä taas tästä.

 

 

Luettua

Helmet-lukuhaaste 2024 vol. I

Tämänvuotinen Helmet-lukuhaasteen  50 kohdasta ainakin tusina on nyt tullut luetuksi.

Tammikuun kirjoissa on  neljä elämäkertaa, edelleen mun lempparilukemista, feelgoodia (poikkeuksellisen paljon) ja parikin aasialaisen kirjailijan teosta. Tässäpä arvioita, tähti parhaille, ja suluissa mihin haasteen kohtaan kirja sopii.

Toshikazu Kawaguchi,  Ennen kuin kahvi jäähtyy  (2 Kirjassa tehdään taikoja) 
Kirjan esittelyssä lukee näin: ” … kulttimaineeseen noussut esikoisteos on tunteikas, eriskummallinen, arvoituksellinen ja persoonallinen romaani, joka lämmittää lukijan sydäntä kuin kupillinen vastakeitettyä kahvia.”    Tuon alun päälauseen voin allekirjoittaa, mutta sivulauseesta en ole samaa mieltä. Painottaisin sanaa eriskummallinen. Ehkä en ollut oikeassa vireessä tätä kuunnellessani.

Amanda Vaara, Villa Venla -sarja (6 kirjaa) (17 Kirjassa  (kirjoissa) on ärsyttävä henkilöhahmo)
(Aiemmin olen lukenut sarjan ensimmäisen kirjan ”Pientä fiksausta vailla”)  ja nyt tammikuussa sitten kuusi seuraavaa ) Yösähköä, Heti vapaa, Sopivassa suhteessa, Ruusuja ja risuja, Routavaurioita, Omalla tontilla. Nämä ovat kevyttä, helppolukuista, eläväistä, tapahtumarikasta feelgood -osastoa. Kirjailija Niina Hakalahden alter ego tai pseudonyymi Amanda Vaara kirjoittaa suomalaisesta elämänmenosta kuljettaen mukana aika isoa henkilögalleriaa, mutta kaikki ”tyypit” ovat tunnistettavia, aika mainioita stereotyyppejä. Jotenkin tulee mieleen telkkarisarja Ex-Onnelliset tai Kämppikset.  Ja koko sarjan majatalonpitäjä Venlan ex-mies on t-o-d-e-l-l-a ärsyttävä.  Siis olen kuudella kirjalla tämän kohdan hoitanut perusteellisesti.

Serang Chung, Sisunin maailma  (10 Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna) 
Etelä-Koreaan sijoittuva sukusaaga, jossa parasta oli maan elämänmenosta ja historiasta saatava tieto, mutta korealaisten nimien kanssa on vaikea pysyä mukana, ainakin kun kirjan kuuntelee, eikä itse lue nimiä.

Santa Montefiore, Italialainen tyttö Brooklynissa (7 Kirjassa rakastutaan)
Tämä oli juuri sellainen kuin nimi antaa olettaa. Ei missään tapauksessa huono sarjassaan.

Camilla Davidsson, Pikkuinen unelmien kaksio ⭐️⭐️⭐️⭐️ (50 Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä)
Nuori nainen, kympintytöksi voisin melkein ilkeästi nimitellä, etsii itseään. Ja löytääkin, mutta ei aivan helposti. Juonenkäänteet eivät olleet aivan ennalta-arvattavia. Oli  oikein hyvä ladulla kuunneltava … 

Timo J. Tuikka, Vitutuksen voima ⭐️⭐️⭐️⭐️ (4 Kirjassa on presidentti)
Suomalaisen katkeruuden historia – ja voima! Tytär tätä suositteli historioitsija-äidilleen. Vähän varauksellisesti suhtauduin. Enkä vähiten nimen takia. Nimi onkin kustannustoimittajan ehdotus; ehkä se on myyvämpi kuin katkeruuden historia. Historia on tässä kirjassa hallussa, onhan Timo J. Tuikka väitellyt Kekkosesta ja Suomen sisäpolitiikasta. Myös urheiluhistoria tuntuu olevan hanskassa. Siinä ja siinä onko tämä paikoin vähän tekohauska, mutta ei pysyy kuitenkin hyvän pakinoinnin puolella.

Katriina Järvinen, Ruben Stiller, Siltä väliltä ⭐️⭐️⭐️⭐️ (25 Kirjassa vietetään juhlapyhää Hanukkah, Bar mistva)
Stiller on ärsyttävä ja ei ole. Tämän kirjan jälkeen käsitykseni hänestä muuttui hyvin paljon, ymmärrän ja pidän enemmän. Suomen juutalaisesta väestöstä opin jotain. Katriina Järvisen kirjoittamana tämä oli hyvä elämäkerta. 

Raila Kinnunen, Esko Salminen, Elämä Eskona & Toinen näytös  ⭐️⭐️⭐️ (24 Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin)
Salminen olisi ansainnut jotenkin paremman elämäkerran. Mutta ehkä hän itse vaikutti/halusi, että tästä tuli tällainen. 

Orhan Pamuk, Punatukkainen nainen
⭐️⭐️⭐️ (28 Kirjailija on Välimeren maasta)
Pip Williams, Kadonneiden sanojen kirja ⭐️⭐️⭐️ (26 Kirjan nimessä on sana kirja)

Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – Sopimaton ⭐️⭐️⭐️⭐️ (46 Kirjan kannen pääväri on musta)
Tässä sama juttu kuin Stillerin kirjassa: elämäkerran kirjoittaja tuntee henkilökohtaisesti henkilön, on jopa ystävä, eikä silti glorifioi kohdettaan, ainakin vaikuttaa hyvin rehelliseltä. Kirja on järkäle, ja parisataa sivua olisi ehkä voinut karsia… Suomalainen teatterimaailma Salmisen ja Saision elämäkertojen lukemisen myötä on nyt paljon tutumpi. Kaksi hyvin eri näkökulmaa!

Jake Nyman, Monen vuoden jälkeen. Radiomiehen muistelmat  ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ (1 Kirjan nimessä on erisnimi)
Olen ”aina” tykännyt Jake Nymanista, Sävellahjasta, Onnen päivästä, Muistojen bulevardista, parista kirjastaan… Tämän kirjan jälkeen tykkään vielä enemmän. Rehellinen, silottelematon ja koskettavakin, hyvin kirjoitettu. Ja onneksi hän lukee kirjan itse. Viimeistään se nosti tähtien lukumäärän viiteen. 

Oulu Reseptit Ruoka ja viini Valokuvaus

Pakkaspäivä, ja sille passeli soppa

Kaikenlaista suunnitelmissa tänään.

Ei hiihtämään, vaan asioille. Asioille ja leffaan. Sittenkin hiihtämään ”kun kerran vain – 15 C”. Mutta silti ehkä ainakin Suomalaiseen ja ruokakauppaan. Ei sittenkään leffaan, eikä hiihtämään. Vaan asioille ja ehkä lenkille lähimetsään.

Ilokivillä taas kerran

Kaiken vehtaamisen ja vatvomisen jälkeen (mikä on osoitus siitä, että nykyisin on hyvin vähän mitään ”pakottavaa”, määräaikaan tai tai -päivään liittyvää tekemistä) asioille Kempeleen Zeppeliiniin (!) ja sitten olikin päästävä ulos, merenrantaan, Möljälle ja aallonmurtajalle.

Pitkän tovin viivähdin Ilokivillä, jonne talvella on paljon helpompi mennä kuin sulan kelin aikana, jolloin aallonmurtajan isot, liikkuvat, terävät kivenmurikat vaativat huolellista askeltamista.

Tänään ei merellä edes tuullut, ja aurinkokin lämmitti niin että hyvinkin viihdyin kiviä ja rantoja kuvaillen. Kulkien. Hiljentyenkin. Siellä niin on hyvä. Tänään kuten vuosien mittaan kymmeniä kertoja aiemminkin eri elämänvaiheissa…

Ilokivet, seitsemän kiveä, joihin on kaiverrettu ILOa. ”Ilo” on Minna Kangasmaan ympäristöteos vuodelta 2005. (täällä kesäkuvia)

Pakkaspäivän soppa

Päivän sapuskakin sopi pakkaspäivään tosi hyvin.

Meksikolaisen bataattikeiton ohje on pyörinyt pitkään tyrkyllä, odottanut todeksi tulemista. Tulee varmasti tehdyksi toistekin. Ensi kerralla sitten tavallisesta oranssista bataatista. Tällä kertaa olin ostanut violettia. Se on ehkä vähän vähemmän makeaa kuin oranssi, mikä voi toisaalta olla hyväkin juttu. Any way. Kannattaa kokeilla. Minun versiostani tuli aika paksu, niin kuin usein minulla sosekeitoista tahtoo tulla. Olipahan ruokaisaa, ihanan lämmittävää!

 

Meksikolainen bataattikeitto

500g bataattia
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 punainen chili
1 rivi taloussuklaata (5 palaa)

5 dl kasvis-tai kanalientä
2 tl paprikajauhetta
2 tl juustokuminaa
2 tl oreganoa
1 dl creme fraichea
1 avokado
0,5 dl oliiviöljyä

Kuori ja leikkaa bataatti paloiksi. Kuori sipuli ja valkosipuli ja pilko pieneksi. Leikkaa chili renkaiksi ja leikkaa veitsellä suklaata pienempiin osiin. Kaada oliiviöljyä kuumaan kasariin, sitten sipuli, valkosipuli, chili ja paprikajauhe, juustokumina ja oregano ja sekoita. Lisää bataatit, sekoita ja lisää kasvisliemi.

Keittele n. 20 minuuttia (= bataattilohkot kypsyvät).
Leikkaa avocado halki, ota sisus lusikalla ja viipaloi.
Lisää kasariin suklaa ja mausta suolalla ja valkopippurilla.
Kun bataatit kypsiä, soseuta keitto.
Nosta annos lautaselle ja lisää päälle puolikas, pilkottu avokado ja lusikallinen creme fraichea.

 

 

Historiaa

Runeberg ja muut hiihtäjät

Runebergin päivänä hiihtolenkillä tuli pohdiskeltua hiihtämisen ”paikkaa” tai funktiota suomalaisten ja omassa elämässäkin.

Runebergin Hirvenhiihtäjät tuli  tietysti mieleen. Niin kansalliskirjailija kuin Runeberg onkin ”Hirvin-hiihtäjät runoelma” oli kuitenkin käännettävä, suomennettava. Sen teki Sysmän kappalainen E. J. Blom, joka vuoden 1876 painoksen alussa pitkään perustelee ja selittää käännöstyönsä perusteita ja ratkaisuja (ks. alla saatesanat). Olihan suomen kieli kirjallisena vielä hyvinkin kehityksensä alkuvaiheessa.

Suomessa 1800-luvulla, ja vuosisatoja sitä ennen, hiihtäminen, hirvenhiihto ja vaikka kosiomatkalle meno, kuten sekin tässä runoelmassa on mukana, oli liikkumiskeino. Talvella kulkuvälineinä olivat sukset, – ja silloin suksiminen oli kaikkea muuta kuin vapaa-ajan viettoa mieluisalla tavalla. Eipä silloin ollut edes käsitettä ´vapaa-aika´.

Vielä 1900-luvun puoliväliin asti hiihtäminen oli monen elinkeinon (esim. metsätyö, poronhoito, metsästys) harjoittamisessa tarpeeellinen kulkuväline.

Ja varsinkin maaseudulla koulukkaat ovat taittaneet talviset koulumatkansa hiihtäen.  Ja kyllä mekin vielä 1960-luvun Oulussa kuljettiin kouluun suksilla. Kansanhiihtopisteitä kun sai koulumatkahiihtämisestäkin. 😀 Mutta silloin hiihto oli ainakin kaupunkilaisille, niin aikuisille kuin lapsillekin, myös vapaa-ajan viettoon liittyvää. Hiihdeltiin merenjäällä, lähisaariin appelsiinit ja makkaranpalat repussa, tai mentiin Virpiniemeen oikeille laduille ja mäkiin.

Suomen sodissa, niin sisällissodan aikana kuin viime sodissa sukset ja hiihtäminen olivat tietysti tärkeä osa sodankäyntiä.

Sodan aikaisesta hiihtämisestä oli puhetta viime viikollakin kun M-mummun (anoppini) kanssa juteltiin. Vaikka olen hänen kanssaan vuosien varrella aika paljonkin jutellut hänen elämästään, elämästä ennen naimisiinmenoa, nuoruusvuosista, elämänmenosta pikkupirtissä isossa perheessä, rippikoulusta, Tuomiperän puotipuksun vuosista, niin koulunkäynnistä ei (ainakaan minun muistaakseni! 🙂  ) ole ennen paljon poristu. Nyt hän sitten kertoi, kuinka koulumatkat (vain pari kilometriä oli hänen koulumatkansa) hiihdettiin, hiihtokilpailumenestyksestä olen kyllä kuullut aiemminkin. Hän on kyllä kovin mielissään minun hiihtoharrastukseni elpymisestä: ”Se se on oikiaa liikkumista, eikä mikään hissillä ylös ja sitten vaan alas huljutellen.”

Mutta uutta tietoa oli se, kuinka koululaiset – jopa Ylivieskan Tuomiperällä – joutuivat (ainakin) talvisodan aikana pakenemaan lumisiin metsiin. Ylivieska oli jo silloin tärkeä rautatiepaikkakunta, koulu lähellä asemaa ja kun koneet idästä tammikuussa 1940 lensivät siitä yli (mm. pommittamaan Oulua ja Raaheakin) tuli koululle tieto, että oli lähdettävä ulos.

Tuolloin 9-vuotias M. ja luokkakaverit ottivat ”sieltä koulun varaston naulakosta ne jauhosäkit, joihin jokainen oli virkannut oman renksun, että se pysyi naulakossa. Ne tyhjät jauhosäkit piti ostaa muutamalla lantilla kaupasta, talollisten lapsilla oli kai lakanoita tai huopia…  Vaatteet päälle, tuohenpala ja tulitikut olikin jo taskussa tai otettiinko ne pulpetista, sitten se säkki mukaan ja mettään. Säkkien päällä oltiin sitten hangen päällä, ettei ihan kylmetytty.”

Kysyin, että kuulitteko koskaan pommitusta, pelkäsittekö paljon ja mitä varten ne tuohenpalat ja tulitikut? Ette kai te siellä saaneet mitään nuotioita sytytellä?  – ”Ei ikinä mitään pommituksia kuultu eikä nähty, eikä siksi kai niin kamalasti osattu pelätäkkään. Mutta susia pelättiin! Niitä kun sanottiin sieltä rajan yli tulevan, ja siksi piti olla tulentekovehkeet. Että saataisiin savua niitä susia pelottammaan. Pommeja ei pelätty, mutta susia.”

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Linkin takana Runebergin #Hirvenhiihtäjät”

digi.kansalliskirjasto.fi

Niitä näitä

Kotosalla

Kovin vähän mainittavaa tälle päivälle.

No ehkä se, että vajaan kympin hiihtolenkki oli sellaista takkuamista sakeassa pyryssä, aika kauan aikaa sitten huolletuilla laduilla, että kuntoilukalenteriin pitäisi saada joku sinnittelykerroin: ihan erilailla ”rasittavaa” hiihto tänään Hönttämäki – Jääli -ladulla kuin vaikka huhtikuisillta hangilla Sivakkaoja – Kiilopää -reitillä. Toisaalta entä sitten. Itsehän sinne tuiskuun tungin ja hiihtää halusin. Ja lopultakin: sehän oli sittenkin hyvä kokemus. Ja vain itsellenihän niitä kilometrejä merkkailen. Joten?  – Ei valittamista.

Päinvastoin ihan mukavan verkkainen kotipäivä on ollut.  Tällä kertaa ramen-keitto onnistui oikeinkin hyvin, ja resepti tulee pääsiäisruokakirjaseen.

Viimeinenkin kausivalokranssi sammuu tänään.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Penkkiurheilua

Olen harrastanut penkkiurheilua aktiivisesti 1970-luvun alussa. Kävin katsomassa melkein kaikki Oulun Lipon pesismatsis vuosina 1971 ja 1972, jolloin Lippo voitti Suomen mestaruuden. Sain synttärilahjaksi kausikortin molempien kausien peleihin. Teinivuosina, ennen rippikouluikää kävin peleissä yksin, veljen kanssa, muutaman ystävän kanssa, kerran iskän kanssa, – enimmäkseen yksin. Sunnuntaisin neljältä, joskus harvoin kesäkeskiviikkoisin (- torstaisin?).  Siinäpä ne minun penkkiurheiluvuoteni.

Paitsi että keskikoulu aikana kävin katsomassa Raatin hallissa uintikilpailuja, en usein, mutta kuitenkin. Bestis ja kaverinsa kun uivat kilpaa mm. Norjan (= Altan) joukkuetta vastaan. Juuri sen muistan. 🙂 Joskus joku futismatsi (ikimuistoinen oli Raatin kentällä Liverpool – OPS!!!), Kärppien peleissäkin kävin joskus vuosikymmeniä sitten, jolloin Pehtoori sai satunnaisesti vapaalippuja peleihin. Ja tietysti suomalaiskansalliseen tapaan telkkarista kaikki klassikot: hiihtokilpailut, Uuden vuoden mäkikilpailut, Olympialaiset, Suomi – Ruotsi  -maaottelut jne. jne.

Kun omat lapset  alakoulu- ja yläasteiässä harrastivat jotain (joukkue)urheilua/liikuntaa, ei heillä juuri turnauksia tai kilpailuja ollut. Ja niinä vuosina se oli Pehtoori, joka lapsia roudasi uintiharkkoihin ja Junioria karateen. Minulla kun silloin meni illat paikallishistorioita kirjoitellessa tai väikkäriä aatellessa tai tutkijaseminaareissa juurikin torstaisin istuessa.

MUTTA tänään. Mummi sai, ja vihdoin sopi aikataulut, lähteä katsomaan Apsun [kansikuvassa vasemmalla] sählyturnauksen pelejä. Niitä oli kaksin kappalein. Ja niinhän siinä kävi, että jossain välissä mummi vähän pyyhki roskia rillien takaa. Mikä lie roska siellä Kastellin monitoimitalon pelihallisssa lennellyt?

Ja parasta oli matka tuonne turnaukseen, ja tauko pelien välissä, jolloin evästeltiin ja jolloin juteltiin. Jolloin sain olla läsnä.

Mumminelämää. 💙

 

Niitä näitä

Kaikkea muuta – muuta hyvää

Voi kunpa olisi kuva. Ei ole.  Mutta linkki reseptiin on. Pakastimessa oli pussillinen isoja katkoja, jotka joskus olen Aasia Marketista ostanut, ja unohtanut pakastimen uumeniin. Tänään vain kuukauden yliaikaisina ne sulattelin, ja meille perjantai-illan päivälliselle valmistelin. Toki oli muutakin. Mutta ei yhtäkään kuvaa… Mutta netistä löytyneeseen erinomaiseen ohjeen on linkki! Siis isoja katkoja voikastikkeessa! Voisin elää tuollaisilla ainakin viikon, ellen jopa kuukauden.

Tarkoitus oli hakea, ohimennen, päivän kulkujen ohessa, noille hyvä leipä – jostakin. Eipä sattunut kauppaa kohdalle, tai oli sen verran muuta …

”Muuta”? – Noh, parasta oli, että hain muksut iltapäiväksi meille. ”Muksut”-sanasta tuli autossa puhetta; kyselin, että mikä olisi heille paras ”yhteisnimitys”. Millaisilta heistä tuntuu olla, kun tulevat mummilaan? – Tovin pohdittuaan Eepi totesi, että ”sinähän oo sanonu, että me ollaan lellipentuja. Haluan olla lellipentu!” ja sitten Apsu, tosin harkittuaan, kuten hänelle on ominaista, sanoi, aika vakavana, että ollaan lapsenlapsia. Ja lellipentujaki. Se on hyvä. 🙂   Niin minustakin.

Lellipennut saivat sitten välipalaksi paitsi lämpimiä voileipiä, myös minilaskiaispullia. Nämähän on ihan mainioita pikkuherkkuja. Pågensin pienet Små Semle-pullat on ihan hyviä, varsinkin jos laittaa väliin vähän NUTELLAA! ja kermistä. Mielellään ihan ite! Mielellään – lapsenlapset, lellipennut, muksut, whatever  – olisivat täyttäneet vatsansa niillä!

Ehdittiin piirrellä, värittää, käydä pikaisesti Rajakylän kirjastossakin (You know, siellä oli kolme, KOLME!, Neropatin lukematonta päiväkirjaa!) ja jutella koulusta, hiihtämisestä, serkusta, Lapista…

Mummin elämään kuului myös ladulle pääseminen. Otsikkokuva Auranmajan tienoilta. Aamupäivällä helmikuun vaakasuora valo ei tuntunutkaan pahalta. Ilolle ja valolle on nyt tarvetta!

Ravintolat Ruoka ja viini

Hiutalointia

Läpi tuulen ja tuiskun …

Säätiedotuksissa on tänä vuonna (vai jo aiemmin) mainittu, että ”lunta hieman hiutaloi”. Tänään ei ole hiutaloinut! Tänään on tuiskunnut, tuullut, myrskynnyt, pyryttänyt, vihmonut. On satanut märkää räntää, pistäviä jäisiä kiteitä, isoja lumiriekaleita, vetisiä valkoisia kasvoille lätsähteleviä lumiklönttejä ja katolta tuli vielä puoli lappeellista nuoskalunta ryskyen alas. On ollut tukkoisia teitä, nuoskaisia katuja, liukkaita risteyksiä, kaistattomia väyliä.  Latuja en käynyt edes katsomassa.

Eskimoilla/inuiteilla*  on väitetty olevan 200 sanaa lumen eri muodoille. Totuus on kuulemma se, ettei ole. Mutta oululaisilla on tänään ollut varmastikin kymmeniä eri nimityksiä, ehkä myös voimasanoja on kuulunut.

Puolenpäivän aikaan kun näitä veden eri olomuotoja oli jo varsin runsaasti aistittavissa, olin juuri lähtenyt kävellen kohti ennakkoäänestyspaikkaa. Ja kun kerran olin jo lähtenyt, niin periksihän en antanut. Vaalilippuun kävin numerisen äänioikeuteni kirjaamassa. Enkä edes ihan likomärkä tunteroisen lenkin jälkeen ollut – goretex rulettaa!

Iltapäivän kirkkaan hetken aikoihin ystävän kanssa ruokatreffit kaupungilla. Paikaksi oli valittu Gaia, se uusi kreikkalainen ravintola Hallituskadulla. Siellähän Pehtoorin kanssa käytiin ennen joulua ja tykättiin paikasta ja ruoasta paljonkin. Tänään sama annos ei ollut ollenkaan niin hyvä; tammi-helmikuu ei kyllä olekaan tuoresalaatin, kurkun ja tomaatin makoisinta aikaa. No ei ruoka missään tapauksessa huonoa ollut. Ja kun ystävän kanssa on kaksistaan viimeksi käyty toukokuussa, meillä oli niin paljon päivitettävää ja pohdittavaa, jaettavaa ja juteltavaa, että ruoka jäi tällä kertaa aika lailla toissijaiseksi asiaksi.

Sitten on ollut lasten ja lastenlasten kanssa melkoista säätämistä ja sopimista tapaamisista, yhteisistä ruokahetkistä, mökkielosta, hiihtolomasta, etc. etc. Emmiliini ja vanhempansa kun ovat vieläkin Hangasojalla, mutta hiljalleen jo suunnittelevat palaamista etelään, ja meillä Pehtoorin kanssa tietysti aie mennä sitten pohjoiseen. Ja sitten tietysti Apsun ja Eepin hiihtoloma ja …. kaikenmoista muuta aikatauluttamista.

Tiedättehän, eläkeläiset aina menossa. Siihen liittyen, varasinpa meille eilen tämän vuoden ulkomaanmatkan!! On taas patikkaloman vuoro. Kunhan tämä aika huonosti edennyt hiihtokausi saataisiin pakettiin ja kilometrejä kerrytetyksi.

*Kansainvälisissä kokouksissaan eskimot ovat päättäneet käyttää sanaa inuit tarkoittamaan maailman kaikkia eskimoita. Päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön kanta voitti. Tieteellisessä kielessä käytetään yleensä sanaa eskimo, sillä se on ainoa täsmällinen sekä inuitti- että jupik-eskimoiden nimitys. (Kielikellon artikkeli)

Neulottua

Vuono on valmis!

Viimeistelykylvystä kuivunut uusi kaarrokeneuleeni on valmis! Enkä edes mokannut tuon viimeistelyn kanssa, kuten syksyllä Miniän Issikka-jumpperin kanssa kävi.

VillaUnelmia-neulesivustolta löysin tämän mieluiseni ohjeen. Vähän perus-Riddarin -tyylinen, mutta ehkä vähän keveämpi kuvio. Kaarroke on melkein koko ajan kolmella langalla rinnakkain neulottava, mutta silti varsin joutuisasti ja sujuvasti kulki. Tästäkin, kuten ihan ensimmäisestä (omasta) riddaristani, halusin vähän ohjepituutta pidemmän. Näin lämmittää lantion seutuakin, ja ohut tuulitakki mahtuu kunnolla alle.

Ja Lettlopista halusin tämän paidan neuloa. Se on islantilaislangoista suosikkini, ja siitä tulee just hyvä ulkoilupaita kevätladuille ja syksyn patikkapoluille. Tein vielä tavallista isomman koon (M), mutta ohjetta ohuemmilla puikolla (4), joten siitä tuli aika ”tiivis”. Lankojen värit: Tiili (9431), Pinkki (1412), Tummanharmaa (0058) ja pohjaväri on Vaaleanharmaa (0054).

Millehän sitä nyt alkais?

 

Liikkuminen Niitä näitä

Kaikenlaista pöhköilyä!

Olen kehittänyt uuden hiihtotyylin! Ei mitään perinteistä pakertamista, saatikka vauhdikasta luistelua, vaan suksikävelyä luistelu-uralla! Olosuhteet vaativat muuntautumiskykyä.

Toki jo lähtiessä arvelin, että eilen illalla alkanut myrsky, joka jatkui pitkälle yöhön asti, oli saattanut roskata latua. Mutta jollain kummallisella logiikalla päättelin, että jos menen ladulle, jonka varrella on vähän havupuita, vältyn hiihtämisen vaaralliseksi tekeviltä kaarnan palasilta, havuilta ja neulasilta. Muutama pienikin risu tai kaarnahippu kun saattavat tökätä sen verran, että kaatuminen on todennäköistä.

Siispä päätin lähteä Pyykkäriä (Pyykösjärvi) kiertämään – siellä kun on nuorta tiheää koivumetsää, eikä siellä metsä ole ihan latu-urassa kiinni. Ja hah! Eihän se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kyllä olin hämmästynyt, että siellä sittenkin on myös huvapuita! Vaikka niillä kymmenillä kerroilla kuin siellä olen viime vuosina ollut, en ole niitä mitenkään hoksannut. Ja kyllähän ne koivut sotkevat ihan yhtä lailla! Ehkä enemmänkin.

Kuitenkin päätin suksilla päivän urheilusuorituksen tehdä. Pöhkö!

Aika monta kilometriä luistelu-ura olikin aika lailla roskaton, joten siinä sitten tavissuksilla lykin menemään. Tulipahan olkapääjumppaa tehtyä ihan huolella. 😀 Ja välillä käveleskelin sukset jalassa.

Kaikenlaista hulluutta se endorfiiniriippuvuus saa aikaan! Tai ehkä mun kohdalla on enemmän kyse ulkoilma- ja ulkoiluriippuvuudesta kuin mielihyvähormonin pakonomaisesta hankkimisesta. Ei ainakaan tämänpäiväisellä räpeltämisellä paljon endorfiinia tullut tuotetuksi. Mutta tunteroinen kuitenkin ulkona liikuttua. Ja sillä hyvä. 😀

Reseptit Ruoka ja viini Viini

Viininmaistelun ja yhdessä syömisen ilosta ja opista

Rypäleteemaiset maistelut, joita meidän viinikerhon kanssa on viimeisen parin vuoden aikana taas harrastettu (esim. meillä viime talvena rypäletestissä Albarino/Alvarinho ja Tempranillo ja kesällä kesäviinit rose 😀  ja Malbec) jatkuivat eilen: Trebbiano di Lugana ja Piemonten Nebbiolo (= Barolo). Siis kaksi pienehköä viinialuetta Pohjois-Italiasta. Lugana on Gardajärven eteläpuolella (Lombardian ja Veneton viinialueiden rajan molemmin puolen) ja Barolo Piemontessa.

Luganan viineistä moni ei ole kuullutkaan, eikä niitä paljon Suomessa ole myynnissäkään. Tällä hetkellä näyttää olevan neljä valkoviiniä, myös eilen suuren suosion saanut Zenaton Lugana Riserva (40 €) ja  vähemmän kypsytetty San Benedetto (alle 19 €). Eilen viini(n)ystävät olivat positiivisesti yllättyneitä näistä aika tuntemattomista viineistä. On kyllä hyvä muistaa, että olin tilannut paljon keskimääräistä kalliimpia Luganan Trebbianoja, joten pisteet korrelloivat myös ykköslaadun ja hinnan kanssa. Tosin halvin Lugana (Vigne di Catullo) sai parhaat pisteet. Siis maistoimme tämän viinin parhaimmistoa, joten onneksi olivat myös hintansa väärtejä.

Myös punaviinit olivat kalliita, tosin eivät vuosikerta-baroloiksi. Baroloja pitää kypsyttää vähintää viisi vuotta, jotta tiukat tanniinit antavat vähänkään periksi, nuorena nebbiolot ovat aika tiukkoja eikä makupalettikaan ole kovin laaja.

Ei ole tainnut koskaan sattua kohdalle oikein vanhaa, (yli 15-vuotiasta) huippuBaroloa. Olen/ollaan aina pidetty sitä vaikeana – ja kalliina – viininä, joten ei ole paljon kokeiltu. Eilen sitten kolme eri-ikäistä, joista vanhin (2012), muttei kallein Virna keräsi eniten pisteitä. Pidin siitä aika lailla, se oli hienostunut, intensiivinen, tyylikäs, ja jäi kyllä sellainen olo, että paranee varmaan vielä vanhetessaan. Ks. Alkossa myytävien Barolojen listaa, ja hintoja!

Eilisen illan viinien hintataso oli paljon korkeampi kuin mitä kotiin tulee ostettua. Mutta tässäpä onkin yksi hyvä syy maistella ja testailla viinejä yhdessä. Eilen nautimme melkein kaikki kuusi pulloa tyhjiksi, ja hinta/maistelija-ruokaviinin nauttija oli 27 euroa, millä saa ravintolassa kaksi lasillista hyvää (ei näiden veroista viinilasillista).

Emme kerää kolehtia illan lopuksi, vaan meillä on jo vuosikymmeniä ollut yhteinen tili, jonne jokainen laittaa kerran kuussa 20 euroa. Siinä se menee Unicefin, Punaisen Ristin ja Planin kuukausilahjoitusten kanssa samaan aikaan. Tämä tosin vain omaksi iloksi. Ja koska meillä maistelut harvoin kustantavat näin paljoa, niin meille kertyy aina matkakassaa (esim. viime syksyn Helsingin reissu ravintolaillallisineen, teattereineen) tai juhlaillallisia (kerhon tasavuosijuhlat) Oulun fine dining -ravintoloissa. Ja edelleenkin parasta on yhdessäolo.

Trebbiano di Lugana ja Piemonten Barolo -maistelu 28.1.2024

Zenato Lugana Riserva 2020 (40 €) (Vinello)                                                        9-
Kuiva, keskihapokas, vaniljainen, trooppisen hedelmäinen, kukkainen
(Huom. Lombardia)

Allegrini, Lugana Oasi Mantellina 2022 (Alko)  (30 €)                                  8+     
Kuiva, hapokas, valkoherukkainen, kukkainen, paahteinen

Tenuta Roveglia, Vigne di Catullo Lugana Riserva 24,50 € (Vinello)         9
Kuiva, täyteläinen, aromaattinen, valkoherukoita, akaasiaa, lime, omena

 D. Vajra, Barolo Coste di Rose 2018 (Alko) 65 €                                                8

Keskitäyteläinen, tanniininen, mesimarjainen, mustikkainen, karpaloinen, yrttinen, mausteinen, tamminen

Pirkka Barolo Riserva 2016 33,30 € (Alko)                                                             8
Keskitäyteläinen, tanniininen, hapankirsikkainen, puolukkainen, karpaloinen, viikunainen, kevyen nahkainen, mausteinen, tamminen

Virna, Barolo del Comune di Barolo 2012 (Alko) (57 €)                                     
Keskitäyteläinen, keskitanniininen, kypsän puolukkainen, hapankirsikkainen, herukkainen, kevyen viikunainen, mausteinen, tamminen

Talvimenu

Italialaisen lihapadan (= Ragu) ohje on täällä. Tein kaksinkertaisen annoksen (nestettä ei olisi kannattanut laittaa kaksinkertaista määrää) ja pata sai muhia koko iltapäivän leivinuunissa, hyväähän siitä tuli. Ja toisin kuin viinit, tämä oli varsin edullinen ruoka yhdeksän hengen porukalle. Porkkanarisoton (jossa oli hippusen liian vähän suolaa ja aivan liian vähän parmesaania) ohjetta olenkin toistuvasti täällä suositellut. Sopii jouluun, pääsiäiseen, syksyyn, talveen, ja miksei kesäänkin.

Ja ne Pakkasen parmesaanikeksit – niiden ohjeen olen saanut Outi Pakkasen FB-sivuilta. Niidenkin ohje tässä ohessa.

Juustot tilasin Helsingin juustokauppa Rolling Cheesesta. Tämän kaupan tuotteisiin tutustustuttiin mökillä vuodenvaihteessa. Taas yksi muisto joka saa silmät kostumaan. Tilausjuustot tulivat kotiovelle perjantaina ihan kuten olin tilannut – ja kyllä ne olivat erinomaisia. Gorgonzola Dolce oli ihan ehdoton suosikkini noista. Parempaa kuin jätski!  Syntisen hyvää!